29 toukokuuta 2006

Yhteenveto suosikeista


Yhteenveto suosikkibändeistä:

Manchesterista: 2/5
Lontoosta: 2/5
Liverpoolista 1/5

Soittaa yhä: 1/5
Lopettanut: 1/5
Hajonnut: 3/5




Hajoamisen syyt:
  • liiallinen huumeidenkäyttö: 1/5
  • liian erilaiset huumemieltymykset: 1/5
  • Yoko Ono: 1/5

Ensimmäinen levy bändin paras: 2/5 (The Stone Roses ja The Libertines)

Toinen levy bändin paras: 2/5 (Oasis ja Suede)

Päässyt edes kahta levyä pidemmälle: 3/5

Suosittu Amerikassa: 1/5

Soittanut Suomessa: 3/5

Beatles-vaikutteita musiikissa: 5/5

28 toukokuuta 2006

Bändit #1: Oasis


Suosikkini no. 1 on Oasis.

Sain 10-vuotiaana joululahjaksi CD-soittimen ja Oasiksen debyyttilevyn Definitely Maybe. En pitänyt siitä aluksi mitenkään hirveästi, mutta parin kuukauden jälkeen lämpenin hieman. Sitten kuulin radiosta seuraavan levyn (What's The Story) Morning Glory? kappaleita ja hankin sen levyn. Siitä lähtien Oasis on ollut suosikkiyhtyeeni.

Oasiksen kahden ensimmäisen levyn biisit ja kaikki niiltä julkaistujen singlejen B-puolet ovat mielestäni virheettömiä kappaleita. Vuosien 1994-1997 välillä Oasis ei julkaissut yhtään huonoa kappaletta. Paljon kritisoitu kolmas albumi Be Here Nowkin on omassa tyylilajissaan voittamaton levy: se on Brittipop potenssiin 1000, siltä kuulostaa bändi joka voi tehdä mitä tahansa! Ensimmäinen laadultaan heikompi biisi Oasikselta on vuoden 1998 All Around The World -singlen B-puolelta löytyvä The Fame. Kaikki tätä edeltävät olivat pelkkiä täysosumia.

Oasiksen alkutuotannossa yhdistyivät musiikillisesti täydelliset osaset: Noel Gallagherin Beatles, The Who ja Sex Pistols -vaikutteiset kappaleet, Liam Gallagherin eleetön mutta tunnetta täynnä oleva laulu sekä muun bändin luoma täyteläinen kitaravalli. Jos Beatles oli popmusiikille kuin Raamattu, Oasis oli ...For Dummies -sarjan kirja. Vaikka jotkut biisit olivat lähes suoraa plagiointia klassikoista, se ei haitannut, koska ne esitettiin sellaisella itsevarmuudella ja viattomuudella, ettei aitoudesta ollut epäilystäkään. Ja Noel Gallagherin sanoin: jos hän olisi elänyt 1960-luvulla, olisi hän varmasti säveltänyt Hey Juden ennen Beatlesia!

Musiikin lisäksi Oasiksessa onkin parasta juuri edelläkuvatun kaltainen tyhmänrohkea ja uhoa täynnä oleva käytös, jossa etenkin Liam Gallagher on mestari. Kuka toinen laulaja voisi esiintyä loppuunmyydyllä Wembleyllä täydessä tuiterissa ja aloittaa keikan sanoilla "Hello shithole!", kuten Liam teki kesällä 2000? Gallagherin veljesten keskinäiset riidatkin ovat legendaarisia ja erään haastattelun aikana käydystä taistelusta julkaistiin jopa levy Wibbling Rivalry, joka nousi brittilistalle! MTV Unplugged -keikan keväällä 1996 Liam jätti väliin "kurkkukivun takia", mutta oli kuitenkin Royal Festival Hallin parvella polttamassa tupakkaa ja buuaamassa veljelleen, joka joutui lyhyellä varoitusajalla hoitamaan lauluosuudet! Oasiksen tähän mennessä ainoan Suomen-keikan (Ruisrock 2000) Noel jätti väliin, koska oli Liamille niin suuttunut että hyppäsi pois koko Euroopan-kiertueelta.

Vuosituhannen alussa Oasiksella meni hieman heikosti. Brittipop-ilmiö oli hiipumaisillaan ja bändi menetti kaksi alusta asti kokoonpanossa ollutta jäsentään. Neljäs levy Standing On The Shoulder Of Giants (2000) yritti uudistaa soundia ja siinä onnistuikin, mutta ei ollut sellainen megaluokan paluu, kuin yhtye ja kansa olivat toivoneet. Viidettä levyä Heathen Chemistry (2002) pidetään yleisesti paljon parempana. Remmissä olivat uusi basisti ja uusi kitaristi, jotka osallistuivat myös laulujen kirjoittamiseen. Omasta mielestäni Heathen Chemistry on kuitenkin bändin heikoin levy ja noihin aikoihin aloin epäillä, pääsisikö Oasis ikinä takaisin loistavalle 1990-luvun tasolleen. Viime vuonna ilmestynyt Don't Believe The Truth kuitenkin palautti uskoni ja on mielestäni todella mainio albumi! Noel kykenee jälleen kirjoittamaan loistavia biisejä ja aloittelevan säveltäjän Liaminkin kappaleet ovat todella hyviä. Liamin biisit ovat loistavia osoituksia hänen omaperäisestä luonteestaan ja teräksisestä itsevarmuudestaan: esim. viime levyllä on kappale nimeltään Guess God Thinks I'm Abel (kyllä!). Kun Liamilta kysyttiin, että miksi Jumala ajattelee Liamin olevan Raamatun Abel, Liam vastasi että "En tiedä, se vain on niin". No siinäpä se.

Oasiksen musiikki ja Gallagherin veljesten sanomiset ja tekemiset ovat vaikuttaneet minuun niin paljon, etten varmasti olisi sama ihminen ilman niitä kaikkia hienoja kokemuksia, joita Oasis on minulle antanut. Nyt parikymppisenä oman fanittamisen näkee tietenkin eri tavalla kuin 11-vuotiaana ja vaikka järki sanoo ehkä toisin, sydän sanoo että Oasis on maailman paras yhtye ikinä. Ja niin sanoo myös Liam Gallagher, jos häneltä sitä kysytään.

Live Forever (albumilta Definitely Maybe, 1994) [lähdeblogi]
Fade Away (Cigarettes & Alcohol -singlen B-puoli, 1994) [lähdeblogi]

(No nyt ei oikein löytynyt MP3-näytteitä. Mutta tiedätte kyllä, mitä tehdä!)

27 toukokuuta 2006

Bändit #2: Suede


Listalla ollaan jo sijalla 2 ja tällä kertaa aiheena on Suede.

Suede perustettiin Lontoon laitamilla 1980/90-luvun taitteessa ja muutamien miehistönvaihdosten jälkeen sen kokoonpanoksi vakiintui Brett Anderson (laulu), Bernard Butler (kitara), Matt Osman (basso) ja Simon Gilbert (rummut). Sueden musiikillisia esikuvia olivat älykköpopparit kuten The Smiths ja 1970-luvun glam-rokkarit kuten Bowie ja Bolan.

Yhtye saavutti suurta hypea mm. NME:ssä jo ennen ensimmäisen singlensä julkaisua ja oli synnyttämässä "Brittipoppina" tunnettua ilmiötä. Ensialbumi Suede ilmestyi vuonna 1993 ja se oli sekä arvostelu-, myynti- että palkintomenestys. Suede oli pitkästä aikaa ensimmäinen indiebändi Britanniassa, joka murtautui marginaalista valtakunnan ykkösmedioihin ja suuren yleisön tietoisuuteen. Debyyttialbumi sisälsi loistavia glam-ralleja kuten Animal Nitrate, The Drowners ja Metal Mickey sekä paatosta täynnä olevia balladeja kuten Sleeping Pills ja Breakdown. Suede ei peitellyt suuria tunteitaan eikä pelännyt naurettavalta kuulostamista tai näyttämistä. Brett Andersonin sanoitukset saattavat satunnaisesta kuulijasta tuntua hyvinkin hölmöiltä, mutta bändin musiikista pitävät ymmärtävät sanoitustenkin tyylin. Oma suosikkini ensilevyltä on Breakdownin outron uhkaavalta ja oudolta kuulostava kysymys: "Does your love only come in a Volvo?"!

Seuraava levy Dog Man Star ilmestyi jo seuraavana vuonna ja on omasta mielestäni yksi maailman parhaista albumeista ikinä. Samaa mieltä ovat myös monet muut Suede-fanit, mutta yksi joka on hyvin eri mieltä on Bernard Butler. Hän ei ollut tyytyväinen levyn tuottaneeseen ja miksanneeseen Ed Bulleriin, vaan muutti ensin kesken albumin nauhoitusta toiseen studioon, josta lähetteli omia osuuksiaan ja ohjelappusia muulle bändille toiseen studioon. Lopulta Butler erosi bändistä kokonaan juuri ennen levyn promokiertuetta.

Suede näytti olevan suuressa pulassa ilman Butleria, jota pidettiin paitsi sukupolvensa parhaana kitaristina, myös nerona Sueden kappaleiden taustalla. Mutta Brett Andersonin johdolla bändi päätti jatkaa ja löysi Butlerin tilalle tuolloin 17-vuotiaan (!) Richard Oakesin. Oakes astui remmiin lyhyellä varoitusajalla ja soitti kiertueen läpi ongelmitta. Dog Man Starilta julkaistiin kolme singleä, joista etenkin The Wild Ones ja New Generation ovat 1990-luvun merkkipaaluja ja mestariteoksia.

Seuraavalla albumillaan Suede yllätti taas. Oakes jakoi nyt myös biisinkirjoitusvastuuta Andersonin kanssa ja lisäksi ryhmään oli liittynyt taas uusi jäsen, kosketinsoittaja Neil Codling. Coming Up (1996) on kuin minkä tahansa bändin Greatest Hits -kokoelma olisi: täynnä upeita kolmen minuutin poplauluja, tarttuvia kitarariffejä ja "la la la"-lallatusta! Albumin kymmenestä kappaleesta 5 julkaistiin singleinä, ja niistä ovat monille tuttuja esim. Trash ja Beautiful Ones. Coming Upin myötä Suede lunasti takaisin paikkansa Brittipopin eturivissä ja näytti pitkää nenää Bernard Butlerille.

Jatko-osa ilmestyi vasta kolmen vuoden kuluttua vuonna 1999 (välissä julkaistiin upea B-puolikokoelma Sci-Fi Lullabies). Head Music -albumilla Suede kokeili elektronisen musiikin tehokeinoja, rumpuluuppeja, syntetisaattoreita ja muuta. Kriitikot suhtautuivat levyyn melko viileästi ja ilmeisesti sen levyttämisen aikana myös bändin sisäiset välit kiristyivät. Silti levy on mahtava kokonaisuus ja rohkea uudistuminen suositulta yhtyeeltä. Hittisinglejä olivat mm. She's In Fashion ja Everything Will Flow. Tietyt maneerit alkavat kuitenkin jossain määrin rasittaa kuulijaa: esim. tietyt kielikuvat ja sanat toistuvat ehkä hieman liian usein ja lähes jokaisen biisin kertosäe alkaa venytetyllä oh-oh:illa.

Suede huomasi tämän itsekin ja yritti viimeiseksi jääneellä albumillaan A New Morning (2002) samaan aikaan sekä uudistua että palata kohti juuriaan. Tasaisesta kappalemateriaalistaan huolimatta A New Morningia vaivaa tietynlainen sieluttoomuus ja innostuksen puute. Seuraavana vuonna Suede sitten pistikin pillit pussiin retrospektiivisten keikkojen ja kokoelmalevyn myötä. Anderson palasi yhteen Butlerin kanssa viime vuonna nimellä The Tears ja on nyt valmistelemassa myös ensimmäistä soololevyään. Muista bändin jäsenistä ei ole paljoa kuulunut; Gilbert ilmeisesti asuu nykyään Thaimaassa ja soittaa paikallisessä bändissä. Suede ei virallisesti hajonnut, vaan ilmoitti ainoastaan, ettei "toistaiseksi julkaise uusia albumeita". Eli comeback on mahdollinen, mutta luultavasti melko tarpeeton. Sueden luonnollinen elinkaari kulki alusta loppuun tyylikkäästi ja laadukkaasti.

Kuten kaikki loistavat bändit, myös Suede kirjoitti loiston aikoinaan mahtavia kappaleita sitä tahtia, että osa julkaistiin singlejen B-puolilla. Albumi- ja singleraitojen lisäksi alla on pari esimerkkiä myös näistä.

My Insatiable One (The Drowners -singlen B-puoli, 1992) [lähdeblogi]
Sleeping Pills (albumilta Suede, 1993) [lähdeblogi]
The Wild Ones (albumilta Dog Man Star, 1994) [lähdeblogi]
This Time (Saturday Night -singlen B-puoli, 1996) [lähdeblogi]

26 toukokuuta 2006

Bändit #3: The Beatles


The Beatles on kaikille tuttu. Se on niitä harvoja bändejä, jonka tuntevat (lähes) kaikki maailman 3-96 -vuotiaat. Beatlesin tarina on kaikille tuttu ja jos ei ole, niin sen voi tarkistaa jostain niistä tuhansista kirjoista, joita yhtyeestä on vuosikymmenten saatossa kirjoitettu.

Mutta juuri tässä piilee se syy, minkä takia Beatlesia ei mielestäni arvosteta tarpeeksi loistavana pop-yhtyeenä ja lauluntekijöinä. Bändiä ja heidän musiikkiaan pidetään niin itsestäänselvyytenä, että heidän todellinen musiikillinen neroutensa tahtoo usein unohtua.

Täytyy muistaa, että Beatlesin levytysura kesti vain n. 8 vuotta, ensisinglestä Love Me Do (1962) viimeiseen albumiin Let It Be (1970). Tuossa äärimmäisen lyhyessä ajassa (esim. Stone Rosesilla kesti kahden albumin välillä 5 vuotta, ks. ed.!) Beatles siirtyi usean eri musiikillisen tyylin läpi ja vei pop-musiikkia suuntiin, joihin monet muut ehtivät vasta monen vuosikymmenen jälkeen! On todella vaikeaa uskoa, että yksi ja sama yhtye teki naiivia kitarapoppia (esim. She Loves You), proto-heavyä (Helter Skelter), etno-poppia (Within You Without You), psykedeliaa, folkia, lastenmusiikkia, americanaa, bluesia ja vaikka mitä näiden väliltä ja ohitse ja ylitse. Esimerkiksi Tomorrow Never Knows on sellaista breakbeatia, jota mm. Chemical Brothers teki tunnetuksi vasta 1990-luvulla!

Omia suosikkejani Beatlesin tuotannosta ovat n. vuodet 1965-1968, jolloin yhtye oli täysin pysäyttämätön. 1966 ilmestyi mahtava albumi Revolver ja heti seuraavana vuonna kaikista parhain Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band - ja tässä välissä mm. kappaleet Strawberry Fields Forever ja All You Need Is Love, jotka eivät olleet suoranaisesti albumeilla! Olen aina pitänyt Lennonista hieman enemmän kuin McCartneystä, mutta kuten kaikki loistavat lauluntekijäparit, molemmat tarvitsivat ja täydensivät toisiaan. Soolourilla motivaatio loistobiisien kirjoittamiseen ei ehkä kilpailun puuttuessa tai jostain muusta syystä ollut yhtä korkea.

Lisäksi kaikki muut suosikkibändini ovat tavalla tai toisella The Beatlesille olemassaolonsa velkaa. Esim. Oasis tunnustaa sen suoraan, mutta loppujen lopuksi kaikki myöhemmin syntyneet brittiläiset kitarapopyhtyeet ovat saaneet suurimmat vaikutteensa Beatlesilta. The Beatles on popmusiikille kuin Raamattu kristityille tai Koraani muslimeille tai luolamaalaukset taidemaalareille tai paperi kirjailijoille tai...

I'm Only Sleeping (albumilta Revolver, 1966) [lähdeblogi]
Tomorrow Never Knows (Revolver, 1966) [lähdeblogi]
She Said, She Said (Revolver, 1966) [lähdeblogi]
Lucy In The Sky With Diamonds (Sgt. Pepper, 1967) [lähdeblogi]
A Day In The Life (Sgt. Pepper, 1967) [lähdeblogi]
All You Need Is Love (1967) [lähdeblogi]

25 toukokuuta 2006

Televisiosta äsken


Jaahas, YLE TV1 on näköjään laittanut hauskan brittikomedian Minun perheeni (My Family) uusintakierrokselle. Ohjelma kärsii vaisusta nimestään - sitä ei ikinä huomaa ohjelmatiedoista, koska luulee että kyseessä on joku tylsä tilitysohjelma tms. Mutta kannattaa katsoa, siis ilmeisesti nyt torstaisin klo 18.35 ykköseltä!

Ja DNA jatkaa hauskojen Kaamea kapula -mainostensa sarjaa. Jo se, jossa presidentin autokuskilla on "kaamea kapula" ja Tarja Halonen hyppää virka-auton rattiin DNA-kauppaan ajaakseen on hauska, mutta uusin suomenruotsalaisuus-teemalla kulkeva mainos on kaikista hauskin sarjasta tähän mennessä! Siinä on porukka ylioppilaslakkeihin ja mm. vaaleanpunaisiin blazereihin sonnustautuneita nuoria, jotka ovat lähdössä "bailaamaan". Yksi ei kuitenkaan suostu tulemaan mukaan "...För att jag har så kaamea kapula!". Ystävät vastaavat: "Nej men suomenruotsalainen kan inte ha kaamea kapula. Vi måste åka till DNA-kauppa nu och sen gå baila!". Mainos tietysti vain vahvistaa kaikkia stereotypioita suomenruotsalaisista, mutta tekee sen niin kieli poskessa hauskasti, että lopputulos on todella onnistunut!

Kuunneltavaa tänään:
Coldplay - Swallowed In The Sea (koko X&Y -levy sopii tällaisiin puolisateisiin kesäpäiviin)
The Stone Roses - Breaking Into Heaven

Bändit #4: The Stone Roses


Sijalla #4 suosikkibändieni listalla on The Stone Roses.

Yhtye aloitti jälkipunk/gootti -tyylisellä sekoituksella Manchesterissa 1980-luvun alussa, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä nousi sukupolvensa tärkeimmäksi bändiksi raikkaalla ja rytmikkäällä kitarapopilla. Rosesin musiikkia on vaikea kuvailla vertaamalla mihinkään esikuviin, koska se on niin ainutlaatuista. Monesti mainitaan The Byrds, ja jotain samaa yhtyeissä on, mutta Stone Rosesin musiikki on niin moniulotteista, että sitä ei voi yhden tyylisuunnan termillä kuvata.

Stone Roses julkaisi ensialbuminsa The Stone Roses vuonna 1989, juuri vuosikymmenten kriittisessä taitteessa. 1980-luvun loppu ja 1990-luvun alku merkitsivät myös suurta kulttuurillista ja tyylillistä murrosta, jonka keskelle Stone Roses sopi täydellisesti: monesti on sanottu, että 1990-luku alkoi vuonna 1989 Stone Roses -levystä. Rosesin musiikki yhdisti nousussa olevan ecstasy- ja rave-kulttuurin klassiseen brittiläiseen kitarapop-kulttuuriin ja muutti suhtautumisen tanssimusiikin ja rockmusiikin välillä. Varsinainen merkkipaalu oli debyyttialbumin jälkeen erillisenä julkaistu single Fools Gold, josta muodostui vuosikymmenen aikana varsinainen "tanssirock" klassikko. Fools Goldilla Stone Roses oli voittamattomimmillaan: notkea rytmi, Ian Brownin kuiskattu laulu, John Squiren tyylikkäät kitarakuviot... tällaiseen ei mikään toinen yhtye ole pystynyt!

Mutta kuten draaman kaareen kuuluu, Stone Roses antoi suuruutensa valua läpi sormiensa. 1990-luvun alkua värittivät mm. taistelut vanhojen levy-yhtiöiden kanssa (yhtye tärveli erään levypomon työhuoneen maalilla!) ja epätietoisuus tulevasta suunnasta. Toinen albumi Second Coming julkaistiin vasta viiden vuoden tauon jälkeen, syksyllä 1994! Ja kuten arvata saattaa: jos jotain on odotettu niin kauan kuin The Stone Rosesin toista tulemista, se ei voi olla muuta kuin paha pettymys. Toiselle levylleen yhtye vaihtoi musiikillista tyyliään: poissa olivat keveät pop-harmoniat eikä tanssirockistakaan ollut tietoa. Tilalla oli blues- ja Led Zeppelin -vaikutteista kitarataiturointia ja jotenkin raskasmielisen synkeitä sanoituksia. Sekä fanit että kriitikot tyrmäsivät Second Comingin ensitöikseen, ja tästä alkoi Rosesin alamäki.

Lauluntekijäpari Brown/Squire riitautui keskenään, mm. Squiren valtavat mittasuhteet saaneesta kokaiinin käytöstä (Brown käytti mieluummin marihuanaa, ja se ei ilmeisesti sovi kokaiinin kanssa yhteen). Kiertueilla yhtye matkusti välillä kahdessa eri bussissa: Squire toisessa ja Brown toisessa! Surullisinta tässä on se, että Brown ja Squire olivat tunteneet toisensa kirjaimellisesti hiekkalaatikolta asti ja luoneet ja toteuttaneet unelmansa poptähteydestä yhdessä. Vuoden 1995 aikana Stone Roses alkoi vähitellen hajota: ensin lähti rumpali Reni ja pian perään itse Squire. Brown otti tilalle sijaisia ja yritti pitää yhtyettä väkisin koossa, mutta viimeinen niitti oli vuoden 1996 Reading-festivaali, jossa Stone Roses soitti ja Brown lauloi niin huonosti, että yhtyeelle naurettiin ja buuattiin. Pian tämän jälkeen Brown ilmoitti hajottavansa Rosesin ja siirtyvänsä puutarhuriksi, koska "musiikkibusiness on likaisin ala kaikista".

Squire perusti todella tavanomaista kitararockia soittaneen The Seahorses -yhtyeen, joka ehti tehdä yhden mukiinmenevän albumin ja hajosi 1990-luvun lopulla toista levyä tehdessään. Brown ei ryhtynytkään puutarhuriksi, vaan aloitti vaihtelevan tasoisen soolouran, ja on vähitellen noussut Britanniassa todella arvostetuksi artistiksi aivan omillakin ansioillaan. Stone Roses jätti jälkeensä yhden kiistattoman klassikkoalbumin ja toisen levyn, joka on vasta nyt alkanut saamaan kiitosta, kun alkupettymys ja tyylinvaihdosta seurannut sokki on unohdettu. Viime aikoina Squire on haikaillut Stone Rosesin uudelleenkokoamista, mutta Brownilla menee nyt yksinäänkin niin hyvin, että bändin comebackia on tuskin odotettavissa. Ja ehkä näin on parempi, sillä nyt Stone Roses on legenda, jonka muisto tulee elämään fanien keskuudessa ikuisesti.

Live Manchesterin Hacienda-klubilta helmikuulta 1989 (linkki html-sivulle, jossa mp3:sia)
(Song For My) Sugar Spun Sister (albumilta The Stone Roses, 1989) [lähdeblogi]
Shoot You Down (albumilta The Stone Roses, 1989) [lähdeblogi]
Ten Storey Love Song (albumilta Second Coming, 1994) [lähdeblogi]

Satunnaisen kuulijan kannattaa hankkia koko The Stone Roses -albumi, nämä näytebiisit joita löysin eivät oikein tee täyttä oikeutta koko komeudelle!

24 toukokuuta 2006

Bändit #5: The Libertines

Listan aloittaa The Libertines.

Tyylillisesti Libertines yhdisteli The Clashin punk- ja reggae-vaikutteita The Kinksin ja The Beatlesin poppiin ja The Strokesin 2000-luvun viileyteen. Yhtye julkaisi ensilevynsä Up The Bracket vuonna 2002 ja toisen ja näillä näkymin viimeisen levynsä The Libertines kaksi vuotta myöhemmin.

Yhtyeen lauluissa yhdistyi herkkyys ja särmikkyys kiinnostavalla tavalla ja molemmat albumit olivat jotenkin samaan aikaan horjuvia ja tiiviitä. Mutta seikat, joiden perusteella Libertines tulee jäämään historiaan tämän vuosituhannen alun kiinnostavimpana pop-yhtyeenä ovat pitkälti ulkomusiikillisia. Upeiden biisien lisäksi Libertines teki sen, minkä kaikki todella merkittävät bändit onnistuvat tekemään: se loi kokonaan oman maailmansa, oman tyylinsä ja kielensä.

Libertinesillä oli romanttinen unelma Arcadiasta, jonkinlaisesta myyttisestä Britanniasta, jonne bändi joukkoineen seilaa Albion-laivalla kapteeninaan Pigman ja airoissa "twelve rude boys". Yhtye siteerasi mm. Oscar Wildea ja vanhoja englantilaisia runoilijoita ja muutenkin ihannoi menneen maailman viattomuutta ja tyylikkyyttä. Tämän vastapainona bändin jäsenten oma käytös, etenkin toisen keulahahmon Pete Dohertyn toilailut olivat aivan uskomatonta saippuaoopperaa. Doherty mm. murtautui bändikaverinsa Carl Barâtin asuntoon ja joutui tästä hyvästä vankilaan. Barât kuitenkin antoi anteeksi ja oli ystäväänsä vastassa vankilan porteilla. "Vankilasta paluu -kiertue" oli menestys.

Näytti siltä, että Albion-alus kohtaa vastoinkäymisiä, mutta selviää myrskyistä. Sitten Dohertyn crack-kokaiinin ja heroiinin käyttö meni liian pitkälle. Yhtyeen toinen albumi kartoittaa Dohertyn ja Barâtin ystävyyden ja bändin hajoamista sydäntäsärkevällä tavalla. Levyltä singleinä julkaistut avainbiisit olivat nimiltään Can't Stand Me Now ja What Became Of The Likely Lads ("Please don't get me wrong / See, I forgive you in a song we'll call 'The Likely Lads' / But if it's left to you / I know exactly what you'd do with all the dreams we had..."). Yhtye hajosi hitaasti ja tuskallisesti, vaikka Doherty ja Barât kaikesta päätellen arvostavat yhä toisiaan ihmisinä ja muusikkoina. Silti yhdessä työskentely on heille toistaiseksi mahdontonta ja kumpikin jatkaa oman uuden yhtyeensä kanssa. Libertinesistä tuli taas yksi yhtye siihen englantilaisten bändien listaan, joka pilaa kaiken juuri kun suuri menestys olisi käden ulottuvilla (The Smiths, The Stone Roses, The La's...).

The Libertines paloi kirkkaana ja nopeasti. Se kiteytti 2000-luvun alun tunnelmat kahdella levyllään ja jätti suuren joukon faneja odottamaan (turhaan?) lisää. Saaga jatkuu nyt kahdessa osassa: Babyshambles (Doherty) ja Dirty Pretty Things (Barât), mutta samaa taikaa nämä uudet yhtyeet eivät pysty tavoittamaan.

Time For Heroes (albumilta Up The Bracket, 2002) [lähdeblogi]
Up The Bracket (albumilta Up The Bracket, 2002) [lähdeblogi]
Can't Stand Me Now (albumilta The Libertines, 2004) [lähdeblogi]

TOP5-listat



Ajattelin, että tälle blogille toisi jonkinlaista painoarvoa, jos listaisin suosikkiasioitani, tavallaan virallisesti. Suunnitelmissa oli listata kymmenen parasta bändiä, sankaria, tv-ohjelmaa, jne. - mutta 10 on oikeastaan aika paljon, loppupäässä laatu kärsii. Joten päätin listata 5.

Seuraavien viiden päivän aikana listaan ensin viisi suosikkiyhtyettäni. Jokainen esittely sisältää lyhyet perustelut, miksi kyseinen bändi on mielestäni niin loistava sekä toivottavasti muutamia musiikkinäytteitä toisista blogeista poimittuina.

Lista julkaistaan käänteisessä järjestyksessä ja ensimmäisen esittelyn voit lukea tämän viestin yläpuolelta.

22 toukokuuta 2006

Kuunneltavaa tänään













Supergrass - Moving (lataa mp3)
(lähteenä
http://pogoagogo.blogspot.com/)

Kuva muutama minuutti sitten osoitteesta
http://museokatu.net

21 toukokuuta 2006

Stone Roses -demoja saatavilla


Torrin loistavasta blogista http://torr.typepad.com/weblog/2006/05/stone_roses.html voi ladata The Stone Rosesin varhaisia demoja.

Joukossa on mm. versiot kappaleista She Bangs The Drums ja Waterfall vuodelta 1986, jolloin molemmissa kappaleissa mm. kertosäkeet olivat melko erilaiset kuin lopullisissa versioissa kolme vuotta myöhemmin.

Lisäksi tarjolla on julkaisematon kappale The Sun Still Shines myöskin vuodelta 1986. Biisi on melko tyypillinen melodinen rallatus, mutta tämäntyylisten kappaleiden tekemisessä parivaljakko Brown/Squire oli muutaman vuoden niin ylivertainen, että tällainenkin helmi oli varaa jättää kokonaan julkaisematta. Mp3-tiedosto ei ole kovin hyvälaatuinen, mutta heikko äänenlaatu ei vähennä musiikin hienoutta.

Netistä löytyy myös upea analyysi Stone Rosesin pressikuvien intertekstuaalisuudesta. http://www.pdmcauley.co.uk/Analysis/Pennie.htm Tämä panee miettimään kaikkia syvällisiä piilomerkityksiä, joita niinkin "pinnalliseen" asiaan kuin pop-yhtyeen valokuviin voidaan liittää. Kannattaa tutkia!

20.5.2006

20.5.2006 Suomen edustaja voitti Eurovision laulukilpailun. Tämähän on taas yksi sellainen asia, jota ei ikinä olisi odottanut tapahtuvan. Suomen menestymättömyys kyseisessä kilpailussa oli oikeastaan jo kansallinen legenda, ja itsessään tavallaan hauskaa.

No, Lordi muutti sitten kaiken. Itse veikkaisin, että esityksen suurin vetovoima äänestäjiin oli tavallaan protestihenkisyys. Lordi on niin kaukana tavallisesta euroviisusta kuin vain on mahdollista olla, ja juuri se teki vaikutuksen ympäri Eurooppaa.

Äsken Helsingin kaduilla oli aivan hullu tunnelma. Bussissa kohti keskustaa ihmiset lauloivat "Euroviisut / Euroviisut / Ó le / Ó le / Ó leee" jne. Oli pakko testata kuinka huvittavan patrioottisia ihmiset olivat, joten aloitin Maamme-laulun. Kyllähän kansa senkin hoilasi pienen alkuhämmästyksen jälkeen! Ihan kuin olisi ollut leirikoulubussissa tai jotain. Kaikille sisääntulijoille aplodeerattiin!

Kaduilla Lordin Hard Rock Hallelujah soi kuin soidinhuutona ihmisten välillä. Joku aloitti: "Hard rock!" ja muut vastasivat "Hallelujah!". Aivan ennenkuulumatonta! Todella absurdia ja hauskaa. Ihmiset ajoivat autoillaan torvet soiden ja monet lauloivat Liettuan kisakappaletta We Are The Winners Of This Eurovision. Veikkaankin, että siitä tulee vuoden 2006 "Den Glider In", se tavallaan varastetaan Suomen käyttöön.

Veikkaan myös, ettei Lordia unohdeta heti pian voiton jälkeen samoin kuin muita viime vuosien voittajia. Siis ulkomaillakaan. Kaikesta korniudestaan huolimatta kilpailua katsoo kuitenkin satoja miljoonia ihmisiä ja Lordi sai sen verran ääniä, että kiinnostusta yhtyeen musiikkia... tai jos ei nyt musiikkia niin ennemminkin yhtyeen imagoa kohtaan löytyy.

Oheinen pilakuva on muuten mielestäni todella hauska. Minulta kesti vieläpä jonkun aikaa tajuta se, mikä tietysti hävettää jonkun verran, mutta onhan tuo nyt huvittava juttu kaikin puolin! Joo-o.

Suomi ei tule enää olemaan entisensä. Mitä saavutettavaa on enää jäljellä? Onko Euroviisuissa nyt enää mitään hauskaa, kun se onkin näköjään mahdollista voittaa? Mitä sinne lähetetään ensi vuonna - miten hirviöistä voi enää parantaa? Miten Yle hoitaa järjestelyt, nouseeko TV-maksu taas? Miten Lordi kestää tulevat viikot, kun ei varmasti ehdi riisua naamiaispukuaan hetkeksikään vaan joutuu hikoilemaan sen sisällä 24/7? Milloin Lordin vanhemmat kertovat Seiskassa Lordin lapsuudesta? Milloin Lordi tulee uskoon? Milloin Lordi tulee kaapista? Milloin Lordi duetoi Anna Erikssonin kanssa? Milloin Lordi saa oman talk-show'n? Miten kauan tämä huuma kestää?

19 toukokuuta 2006

Pete Dohertyn haastattelu Sunday Timesista 14.5.2006


Sunday Timesissa julkaistiin viime sunnuntaina todella haikean surumielinen haastattelu Pete Dohertystä. http://libertines.twinkling-star.com/petesundaytimes140506.html

18 toukokuuta 2006

Levy: Dirty Pretty Things - Waterloo To Anywhere (Mercury, 2006)


Tiedän, tiedän: tämä levy pitäisi arvostella omana kokonaisuutenaan ja eikä sitä pitäisi verrata Libertinesin levyihin tai varsinkaan Babyshamblesin Down In Albioniin. Mutta kyseistä vertailua ei yksinkertaisesti vain voi jättää tekemättäkään. Onhan Dirty Pretty Thingsissä puolet entisistä Libertinesin jäsenistä ja on oletettavaa, että Waterloo To Anywheren kappaleista osa olisi ollut Libertinesin kolmannella levyllä samoin kuin osa Down In Albionin kappaleista.

Carl Barât uusvanhoine joukkoineen on selkeästi lähtenyt hakemaan Libertinesin ensimmäisen levyn, loistavan Up The Bracketin energistä ja tiukasti rokkaavaa tyyliä. Mikään Waterloon kappaleista ei kestä neljääkään minuuttia ja turhat krumeluurit on karsittu tehokkaasti pois. Tässä piilee sekä levyn vahvuus että sen heikkous. Waterloo To Anywhere on todella käyttäjäystävällinen levy, joka toimii puolen tunnin tiiviinä energiankohotuspakettina hyvin. Toisaalta se tuntuu liian rajoitetulta ja pidättelevältä.

Sävellyspuolella yritys on ehkä ollut hieman liian kovaa. Jotkut kappaleet tuntuvat hieman väkisin puristetuilta ja niiden innokkuus tavallaan teeskennellyltä. Libertinesille reippaiden rallien luominen tuntui olevan niin helppoa, että niitä riitti tuhlattavaksi asti. Dirty Pretty Thingsin reippaus on välillä saavutettu hampaita kiristellen. Sovituksellisesti kahden särökitaran käyttö alkaa lyhyenkin albumin aikana jo hieman puuduttamaan - esim. koskettimet tai edes akustiset kitarat suuremmassa roolissa toisivat levyyn avaruutta ja antaisivat kappaleille uusia tasoja.

Kokonaisuutena Waterloo To Anywhere on silti positiivinen kokemus. Carl osaa yhä kirjoittaa varsin tarttuvia kertosäkeitä ja Libertinesin levyiltä tuttu tuotannollinen kikka, että kaksi kitaraa kuuluu eri kaiuttimista toimii yhä mukavasti. Varsinkin levyn avausnelikko on vahva: Deadwood, Doctors & Dealers, Bang Bang You're Dead ja Blood Thirsty Bastards ovat kaikki nopeatempoisia ja hyvin rullaavia biisejä. Dirty Pretty Thingsin musiikki on melankolista, mutta siinä on aina mukana toivoa. Mollisointuja ei vyörytetä liian pitkään, vaan joukkoon mahtuu aina hilpeämpikin puoli.

Tällä hetkellä itselleni levyn kohokohta on kappale numero 7, The Enemy. Se muistuttaa Libertinesin Campaign Of Hatea rytmiltään, mutta tuttuudesta huolimatta on oikein mainio veto. Muitakin tuttuja mielikuvia tulee albumia kuunnellessa päähän: Doctors & Dealers muistuttaa alussa hieman Franz Ferdinandia ja Last Of The Smalltown Playboys taas vanhaa Libertines-kappaletta Begging. Kannattaa muuten huomata, että hyvä päätöskappale B.U.R.M.A. on mukana ainoastaan albumin UK-versiolla - jos ostat europainoksen, niin kyseinen biisi kannattaa hommata itselleen esim. netistä: se on yksi levyn parhaita kappaleita ja päättää levyn jotenkin kaihoisan positiivisella tavalla.

Eli yhteenvetona Waterloo To Anywhere on totta kai hienoinen pettymys aivan samoin kuin Down In Albion oli. Pete Doherty ja Carl Barât eivät ole parhaimmillaan erillään, vaan juuri heidän toisiaan täydentävät piirteensä tekivät Libertinesistä vuosituhannen alun innostavimman yhtyeen. Erikseen heidän musiikkinsa on kuin Domino-keksin osaset: ihan hyvän makuisia, mutta...

Arvio: 3/5

kohokohdat: Deadwood, Bang Bang You're Dead, The Enemy, B.U.R.M.A.

17 toukokuuta 2006

Pekoni, Daim ja Bono


Tänään mielessäni on kolme asiaa:

Miksi pekonipakkaukset ovat niin suuria? Yhden hengen talous joutuu syömään pekonia ainakin kolmena päivänä saadakseen pakkauksen tyhjäksi. Ei varmaan ole kovin terveellistä, mutta minkäs sille voi. Vähempikin riittäisi.

Kaupoissa on nyt erikoiserä valkoista Daimia. Se on todella hyvää. On myös tummasta suklaasta valmistettua Daimia. Sekin on hyvää.

Bono on taas näkyvästi esillä mediassa arvioimassa Afrikan AIDS- ja velkatilannetta ym. Katsoin juuri BBC Worldiä ja Bono oli siellä. Hänen asiansa on totta kai hyvin tärkeä ja vakava, mutta en voi mitään sille, että itse odotan koko ajan että hän laulaisi edes pienen pätkän vaikkapa With Or Without Youta. En pysty keskittymään sanomaan.

Kuunneltavaa tänään:
Dirty Pretty Things - The Enemy

15 toukokuuta 2006

Paluu MTV-tauolta


En ollut koko keväänä oikein ehtinyt kunnolla katsoa Music Televisionia (sellaiseen aikaan päivästä, että sieltä tulee musiikkivideoitakin - illathan ovat vain täynnä reality-sarjoja), mutta tänä aamuna tein paluun MTV:n ihmeelliseen maailmaan.

Ja tämä aamu olikin loistava ajankohta paluulle, sillä kanavalla oli menossa videokokonaisuus nimeltä Hard-Fi VS. Kaiser Chiefs, eli kyseisten bändien videoita näytettiin vuorotellen peräkkäin. Hard-Fi ja Kaiser Chiefs ovatkin monessa mielessä hyvä vertailupari: molemmat olivat Briteissä viime vuoden suurimpia uusia tulokkaita (Kaiser Chiefs nousi jo miljoonamyynteihin ja esiintyi jopa Live8:ssa), molemmilla on todella karismaattinen laulaja ja molemmat korostavat julkisissa esiintymisissään kotialueidensa (Kaisersilla Leeds ja Hard-Fi:lla Lontoon lentokenttälähiö Staines [joo, sama kuin Ali G:n massivella!]) erityislaatuisuutta.

Kummankin bändin videot olivat todella hienoja ja selkeästi suurella budjetilla tehtyjä, veikkaisin että Hard-Fi:n videot ovat kalliimmalla tehtyjä kuin koko heidän levynsä Stars Of CCTV, jonka halpuutta (£20,000) bändi aina korostaa. Kaiser Chiefsin ote videoihin oli selkeästi humoristisempi ja mielikuvituksekkaampi. Bändi on todella 90-luvun puolivälin Blurin perillinen myös videoitaan myöten, Ricky Wilson muistuttaa monesti Damon Albarnia jopa ilmeiltään! Hard-Fi:n ote oli vakavampi ja realistisempi, mutta esim. Cash Machinen videossa oli myös huumoria. Lisäksi Better Do Better videossa Hard-Fi:n basisti näytti coolimmalta kuin laulaja Richard Archer, mikä on todella harvinaista minkään bändin kohdalla. Videoiden perusteella ostaisin ehkä ennemmin Kaiser Chiefsin kuin Hard-Fi:n levyn. Jotkut Hard-Fi:n kappaleiden melodioista tuntuvat hieman väkinäisiltä. Toisaalta esim. Cash Machinen lopun rallatuksessa "I've got a hole in my pocket" on aitoa intohimoa.

Vielä yksi asia, joka MTV:tä katsellessa tuli mieleen on se, että on hämmästyttävää että Nelly Furtadon levy-yhtiö jaksaa yhä panostaa artistiinsa. I'm Like A Birdin jälkeen viisi vuotta sitten Nellyllä ei ole nähdäkseni ollut yhtään suurempaa hittiä, mutta aina hän vain saa yrittää uudestaan hienojen videoiden avulla. Mielessäni aina tsemppaan Nellyä, koska hänen biisinsä ovat vähintäänkin kohtalaisen hyviä ja hän vaikuttaa mielenkiintoiselta persoonalta. Lisäksi hän joskus muinoin kertoi pitävänsä Oasiksesta.

Kuvia kännykästä




Siirsin äsken vähän kuvia matkapuhelimesta tietokoneeseen. Toivottavasti ne näkyvät tässä edes jollain tavalla selkeästi.

Keskellä on pari kuvaa makasiinien palosta. Ensimmäinen kuva luo jotenkin sellaisen vaikutelman, että käynnissä oli kovaa actionia ja sekasortoa, mutta kuten edellä on sanottu, näin ei tosiaankaan ollut.

Kuvat nuoteista ja merikarhusta ovat ala-asteen musiikinkirjasta. Olin toissa- ja viime viikolla eräällä ala-asteella kouluavustajan sijaisena ja musiikintunnilla ekaluokkalaiset lauloivat laulua, jonka nimi oli kai Oli synkeä yö. Se on mielestäni parempi kuin monet ikivanhat lastenlaulut ja siinä on yksi loistava sävellyksellinen koukku, jota ei usein näe:

Viimeinen säkeistö kuuluu seuraavasti "...Ja mä katselin näin / Meren aaltoja päin / Ja siellä pohjalla mä kalan näin; / Hah hah hah haa / Se oli hai / Hyh hyh hyh hyy". Tätä on nyt vähän vaikea selittää, jos ei ole kuullut kyseistä laulua, mutta jutun juju on siinä että tavallisesti kuulija odottaisi kappaleen loppuvan kohtaan "Hah hah hah haa, se oli hai", joka jotenkin luonnollisesti tuntuisi kappaleen huipentumalta. Mutta sen jälkeen tulee vielä tämä yllättävä hyh hyh hyh hyy! "Hah hah hah haa / Seeee ooooliii haaaai... / Hyh hyh hyh hyy!". Kohta jää pyörimään mieleen todella tehokkaasti. Tästä saisivat Maki ja Risto Asikainenkin ottaa oppia!

Kuunneltavaa tänään:
The Beta Band - Needles In My Eyes
Arctic Monkeys - A Certain Romance
The Libertines - The Delaney

12 toukokuuta 2006

Herkkuperjantai


Nyt pari sanaa ruoasta. Ensin jotain ennennäkemätöntä, jota luulin ettei tässä blogissa julkaistaisi - resepti!

Thainuudelit á la Pete2ndBest
*1 pussi pikanuudeleita (esim. katkarapumausteilla)
*makeaa thai-tyylistä chilikastiketta
*chilillä maustettua auringonkukkaöljyä (esim. Blue Dragon)

1) Keitä nuudelit ohjeen mukaan. 2) Paista ne keittämisen jälkeen kuumalla pannulla auringonkukkaöljyssä. Pari minuuttia pannulla riittää. 3) Kaada päälle sopiva määrä makeaa chilikastiketta. 4) Syö kuumana.

Kehittelin äskeisen pari viikkoa sitten. Paistettuina nuudelit maistuvat paremmilta kuin pelkästään keitettyinä (vaikka kiinalaisten ravintoloiden paistettujen nuudelien tasoisia ei kyllä itse pystykään tekemään...luulisin), ne ovat tavallaan tuplakuumia keittämisen ja paistamisen jälkeen.

Sitten muuta: Kotijäätelö eli Jäätelöauto on laskenut hintojaan! Tavallisten Sandwichien ja muutaman muun tuotteen hinta oli laskenut jo aiemmin, mutta nyt myös Sandwich 2in1 (vaniljaa ja minttua) on saatavissa alennettuun hintaan €6/12kpl! Hyvä diili!

Ja lopuksi täytyy vielä kehua Cafe Picnicin klubileipä-ateriaa! Leivässä on n. 4 kerrosta (vai olisikohan jopa viisi?) ja se maistuu Pepsin kanssa loistavalta - kannattaa kokeilla! Se on sitä paitsi Sara La Fountainin suunnittelema (jooh...)! Mutta Cafe Picniceistä sellainen huomio, että todella harvassa sellaisessa on ulkoterassia. Forumin katolla on ja Lippulaivassa myös, mutta onko muualla? Bongaa terassillinen CP ja kerro siitä täällä!

Kuunneltavaa tänään:
Elbow - Forget Myself
Catatonia - Stone By Stone
Catatonia - Long Time Lonely

11 toukokuuta 2006

Kiire kiire kiire


Viime aikoina olen ollut todella kiireinen, joten blogia on tullut laiminlyötyä. Kerrottavaa olisi kyllä vaikka kuinka, mutta nyt ehdin ja haluan mainita vain yhden asian eiliseltä.

Haluan nimittäin osoittaa kunnioitusta ja ihailua kavereitani kohtaan, jotka ymmärtävät popkulttuuria ja ottavat musiikin sopivan vakavan humoristisesti. Teimme eilen puistopiknikin aikana sopimuksen kolmen opiskelijatoverini kanssa, että lähdemme jokainen Stupidoon ostamaan itselleen jonkun levyn. Olin erittäin mielissäni, että kaikkien valinnat olivat laadukkaita (mm. The Raconteursia, Sufjan Stevensia ja The Standsia). Itse ostin Elbown viimevuotisen Leaders Of The Free Worldin, joka vaikuttaa mahtavalta albumikokonaisuudelta. Ryhmälevyostosten kulttuurinen huipennus oli, kun vertailimme levyjemme kansitaidetta. Levyt ovat taidetta ja popmusiikki on kulttuuria! Olin todella iloinen, että sain olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka ymmärtävät tämän.

Kuunneltavaa tänään:
The Raconteurs - Steady As She Goes
Elbow - Station Approach (kuvaa hyvin tätä ja edellistä viikkoa)
Tina & Ike Turner - River Deep, Mountain High

06 toukokuuta 2006

"Helsingin palo"



Okei, no ei eilisiltainen VR:n makasiinien palo ollut ehkä yhtä dramaattinen kuin vaikka Rooman tai edes Turun palot joskus historiassa, mutta jotenkin kiinnostava se oli.

On ehkä hieman typerää ja rahvaanomaista mennä katselemaan tulipaloja tai muita onnettomuuksia, mutta ajattelin, että pakkohan se on kun kerran samassa kaupungissa asuu. Ehdin paikalle kuitenkin vasta n. tunnin kuluttua palon syttymisestä, ja siinä vaiheessa tapahtuman luonne oli ehtinyt jo vähän muuttua.

Alkuinnostuksesta selvittyään paikalla oleva väkijoukko alkoi kohdella tilannetta kuin tavallisena pussikalja/picnic -tapahtumana. Tunnelma oli yleisön puolesta todella rauhallinen, kaikki vain nauttivat eväitään ja vitsailivat että "Pääsisipä grillaamaan makkaraa tuohon notskiin!" tms. Näkymä ympärillä oli kuitenkin toista kuin tavallisena perjantai-iltana: yhdellä Suomen arvokkaimmista paikoista riehui suuri tulipalo, koko keskusta oli peittynyt puuntuoksuiseen savuun ja poliisit virittelivät sulkuja Mannerheimintiellä. Mukana oli myös suuren maailman meinkinkiä: paikalla oli poliisihelikopteri, joka katosi savuun ja ilmestyi sieltä uudestaan vähän väliä!

Palon syytä (ilmeisesti tuhopoltto) en voi kehua, mutta tulos ei ole ollenkaan hassumpi. Tietysti makasiinit olisi purettu ensi viikosta alkaen muutenkin, mutta nyt sama tapahtui hieman teatraalisemmin ja vauhdikkaammin. Oma mielipiteeni on, että on nykyaikana melko ennenkuulumatonta, että valtion pääkaupungin keskeisimmällä paikalla on niin huonoa ja tuottamantonta tilankäyttöä edustavia rakennuksia kuin makasiinit. Eivätkä ne ole edes kauniita, vaikka melko vanhoja ovatkin. Siitäkään en kyllä ole varma, että onko tuleva musiikkitalo sitten käyttötarkoitukseltaan yhtään parempi kuin makasiinit olivat, mutta on se ainakin tyyliltään paremmin sopiva kyseiselle alueelle.

Kuunneltavaa tänään:

The Bluetones - 4 Day Weekend

Oasis - (It's Good) To Be Free

Bernard Butler & Edwyn Collins - Message To Jojo

04 toukokuuta 2006

Kaikki hyvin



Nyt kun "koulu" loppui ja "kesäloma" alkoi, on ainakin vielä loman toisena päivänä sellainen fiilis, että kaikki tuntuu hyvältä. Kaikki biisit kuulostavat hyviltä (jopa ö-luokan "brittipop" kuten Brainpool), kaikki tytöt näyttävät hyviltä ja kaikki vitsit tuntuvat hyviltä ("Kumpi oli ensin: kanahaukka vai munahaukka?")! Vaikka viime yönä nukkui vain 5 tuntia, ei silti väsytä paljon yhtään.

Tietysti se on vain alkuhuumaa, ja kohta mikään ei taas tunnu miltään. Tästä pitäisi nyt varmaan ottaa kaikki mahdollinen irti ja aloittaa jotain projekteja, joihin tarvitaan motivaatiota, koska tällä hetkellä sitä löytyisi vaikka mihin. Voisi vaikka alkaa säveltämään uudestaan. Vapun kohokohta minulle oli se, kun paras ystäväni ja entisen bändini laulaja kehui vanhoja biisejämme minulle ja perusteli kehunsa vakuuttavasti. En ole pariin vuoteen säveltänyt mitään, mutta nyt voisi aloittaa uudestaan, koska tällä hetkellä roskakin kuulostaa hyvältä.

Tänään keksin myös paljon aiheita, joista pitää blogata piakkoin. Muistiin itselle: "musiikin abandonware" ja "...se oli hai, huh-huh-huh-hui!".

Kuunneltavaa tänään:

Brainpool - A Proper Education (mahtavan hölmöt sanat kertosäkeessä: "I've got a proper education / I was majoring in economy / I've got a job at the United Nations / And my boss is playing squash with me / ...And I don't need your love!")

The Streets - It Was Supposed To Be So Easy

Gay Dad - My Son Mystic

02 toukokuuta 2006

Arvio + kaksi loppua


Nyt kun huhtikuu on ohi, voi tehdä pienen arvion huhtikuun bloggauksesta.

Kuu alkoi jotenkin mamiksesti sillä, että hehkutettiin säätä ja kevään tuloa ym. ei niin coolia. Loppupuolella käsiteltiin kuitenkin taas musiikkia ja elokuvia, eli jotain konkreettisempaa eli loppukuusta ote parani. Toukokuusta voisin ennustaa, että silloin tullaan kirjoittamaan mm. Dirty Pretty Thingsistä, futiksen MM-kisoista (ja kisabiiseistä) sekä ehkä hehkutetaan kevään etenemistä.

Sitten muuta asiaa. Eilen loppui yksi merkittävä asia ja huomenna loppuu toinen:

Eilen - Subtv näytti viimeiset jaksot sarjasta Kolmas kivi auringosta. Sarjan uusintakierros alkoi joskus syksyllä suurin piirtein samaan aikaan kuin yliopisto ja...

Huomenna - ...On tämän kevään viimeinen tentti. Joten opiskelut ja Kolmas kivi auringosta alkoivat ja loppuivat lähes yhtä aikaa!

Joskus TV-sarjat todellakin rytmittävät elämää. Esimerkiksi kesällä 2003 Lovejoy jakoi kaikki päivät kahteen osaan, e.Lj. (ennen Lovejoyta) ja j.Lj. (jälkeen Lovejoyn). Jokapäiväisiä sarjoja tarvitaan elämän rytmittämiseksi. Osittain siihen perustuu varmasti Kauniiden ja rohkeidenkin suosio (ja tietysti Ridgen leualla on myös iso merkitys luultavasti) Suomen kansan parissa. Päivittäissarjat saisivat vain olla hieman laadukkaampia, mikä ei tietenkään jatkuvatahtisessa tuotannossa ole mahdollista. Juuri tämän takia esim. Kolmas kivi auringosta tai Lovejoy toimivat jokapäiväisinä ohjelmina niin hyvin: ne olivat todellisia laatusarjoja, ja uusintakierrokseen mennessä niitä oli pystytty keräämään niin paljon, että niitä riitti tietyksi ajaksi joka päivälle. Toivottavasti ensi kesäksi ja syksyksi tulee taas jotain uutta vanhaa!


Kuunneltavaa tänään:
Graham Coxon - No Good Time (hyvä biisi ja hassut sanat, esim. "Kick ass little girl going to a party / Eating blue Smarties cos she's rock'n'roll")
Graham Coxon - Don't Be A Stranger
The Seahorses - What Can You See (Into The Light)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...