29 lokakuuta 2006

Keikka: Loney, Dear (Tavastia, la 28.10.)


Kuulin ruotsalaisesta Loney, Dear -nimisestä yhtyeestä ensi kertaa vasta eilen. Nyt-liite kehui bändiä kovasti ja loi sen johtohahmo Emil Svanangenista mielenkiintoisen kuvan.

Keikalle lähtemiseen onkin oikeastaan todella hyvä lähtökohta se, että ei tiedä esiintyjästä paljoakaan. Ei ole liikoja odotuksia ja paineita.

Tavastian lavalle astuessaan Svanangen joukkoineen näytti huolestuttavasti "harmittoman kivalta indie-bändiltä": toimistotyöläisen näköinen mies akustisen kitaran kanssa, taustalaulajanainen söpössä mekossa, jne. Tämä on nähty ja kuultu ennenkin...

Mutta Loney, Dearissa on jotain sellaista kiehtovaa karismaa, joka erottaa sen useimmista muista Belle & Sebastian (tms.) -kopioista. Lähes jokainen kappale alkoi niin, että solisti Svanangen lallatteli näppäriä harmonioita yksikseen - ja lähes jokainen kappale myös loppui samalla tavalla. Alun ja lopun välissä oli yleensä kauniita melodioita, moniäänistä laulua, kahden koskentinsoittajan luomaa äänimattoa ja euforisia kuoronostatuksia, joihin ainakin Tavastian eturivi lähti innolla mukaan.

Mikä hienointa, yhtye itse näytti nauttivan soittamisesta ja yleisön reaktioista. Kaikki muusikot olivat instrumenttiensa kanssa todella taitavia. Rumpalilla oli selkeästi jazz-taustaa, hän osasi luoda hyvin rytmikkäitä ja tyylikkäitä komppeja kappaleiden taustalle. Myös basisti hoiti osuutensa tyylikkään vähäeleisesti. Svanangenin ääniala oli todella laaja ja hän osui nuotteihin tarkasti falsettiosuuksissakin. Tarvittaessa hänen äänestään löytyi jopa oopperamaista vahvuuttaja kantavuutta! Vaikka klubi ei ollutkaan läheskään loppuunmyyty, tunnelma oli paikoittain todella korkealla. Encorejakin oli 2, joista jälkimmäinen oli bändille itselleenkin yllätys: he eivät oikein tienneet, mitä enää soittaisivat!

Loney, Dearille voi ennustaa ainakin indie-piireissä hohdokastakin tulevaisuutta. Mainstream-suosioon siltä puuttuu ehkä ns. "rock-asennetta": sen musiikki on ehkä vähän liian kilttiä, joskin äärimmäisen taidokasta. Kymmenen euron pääsylipulle Loney, Dear kuitenkin tarjosi erinomaista vastiketta ja loi omantyylisensä mukavan ja hauskan illan.

28 lokakuuta 2006

Hus gootti


Miten epäreilua on se, että kun yritän dissata goottia, niin se onkin gootti joka tuijottaakin minua omasta blogistani heti aamutuimaan?

Hus gootti! Rory takaisin!

Tässä kuvassa Rory syö suklaata. Tai ainakin pitää jotain suklaapalasta muistuttavaa esinettä huuliansa vasten.

Gootti aamulla?


(Hyi bläärhgh, hirvein kuva tässä blogissa ikinä!)

Näin äsken kotiin tullessani melkolailla kuvan gootin näköisen nuoren miehen kadulla. Aloin miettimään, että miltä hänestä tuntuu aamulla? Tai ylipäätään silloin, kun hän pääsee kotiinsa?

Siis siinä mielessä, että meikit on pestävä pois, roolista on luovuttava. Kuka katsoo goottia peilistä aamulla? Gootteilu ei ole päivänvaloon sopivaa touhua.

"In the middle of the night it feels alright but then tomorrow morning you come down"

26 lokakuuta 2006

Anders och Måns

SVT Europa näyttää torstaisin klo 22.30 Suomen aikaa mahtavaa ruotsalaista sarjaa Anders & Måns. Anders (Johansson) ja Måns (Nilsson) ovat tehneet Ruotsin radioon ja televisioon useita sarjoja, joista tämänhetkinen tv-sarja kulkee nimellä Fråga Anders & Måns.

Sarjasta on vaikea sanoa, mitä lajityyppiä se oikein edustaa. Ennen kaikkea se on humoristinen - Anders ja Måns ovat selvästi huuliveikkoja - mutta siinä on myös piirteitä tiedesarjasta, dokumentista ja vaikka mistä. Sarjan tekijöiden mielikuvitus on lähes rajaton, hienoon Monty Python -tyyliin yhden ohjelman puitteissa saattaa tapahtua lähes mitä vain.

Esimerkiksi tämänkertaisessa jaksossa Anders pohti, miksi ihminen ei osaa lentää, ja yritti keksiä keinoja joiden avulla tämä epäkohta saataisiin tulevien sukupolvien osalta korjattua. Lastenhuoneisiin pitäisi päästää villieläimiä, ja sijoittaa lasten ruoka niin korkeisiin paikkoihin, että lasten olisi opittava leijumaan ensinnäkin välttääkseen tulemasta syödyksi ja toiseksi saadakseen itse syötyä. Tämä kaikki visualisoitiin nukketalon avulla.

Myös keskustelu jogurtista ja ihosta oli hieno. Millaisessa ohjelmassa voi oikein kuulla repliikin: "Jogurtilla ei ole ihoa. Minä asun jogurtin kanssa. Siis... naisen kanssa. Hänellä on iho. Täytyy kirjoittaa muistiin: iho. I-H-K-O..."? Tässä sarjassa voi!

SVT:ltä tulee muutenkin loistavia ohjelmia (mm. Musikbyrån), mutta niitä huomaa katsoa liian harvoin.

http://svt.se/andersochmans

Roryn Gilmoren hiukset


Rory Gilmorella (Alexis Bledel) on Gilmoren tyttöjen uusimmalla tuotantokaudella näköjään tällaiset hiukset.

Täydelliset. 10/10.

24 lokakuuta 2006

New York City


Koko syksy sai ihan uudenlaisen suunnan tänään, kun eräs ystäväni keksi, että lähdetään uudeksivuodeksi New Yorkiin. Muutama tunti myöhemmin, ja nyt matka on jo varattu!

Olen äärimmäisen innoissani New Yorkiin palaamisesta. Kävin siellä kolme vuotta sitten kesällä ja se nousi heti Paikat TOP5 -listan kärkeen. Tällä kertaa on jännittävää nähdä kaupunki talvella. Saavumme New Yorkiin vuoden viimeisenä päivänä, sekin tulee olemaan jännää.

Neonvalot, höyryävät viemärit, keltaiset taksit, hodarimyyjät, dinerit, kohteliaisuudet, valtavan kokoiset limsat, selkeä asemakaava, jne. jne. ym. ym. - täältä tullaan!

22 lokakuuta 2006

Ajatuksia eilisillalta


Olin bussin / metron coolein tyyppi. Hiukset, takki, musiikki jota kuuntelin, kaikki. Coolimpaa kuin muilla siellä.

Kofeiini auttaa siihen, että on omasta mielestään cool. Kofeiini on parempi kuin alkoholi.

Yritin aiemmin tänä vuonna perustaa uutta bändiä, mutta suurin ongelma oli ehkä se, että tarpeeksi coolia laulajaa ei löytynyt mistään. Nyt tajusin, että olisin itse tarpeeksi cool laulaja. Jos vain osaisin laulaa.

Don Johnson Big Bandillä ei ole hajuakaan rock-keikan dynamiikasta. (Eikä tarpeeksi montaa hyvää biisiä.)

En olekaan rakastunut / ihastunut. Viime aikoina olin taas alkanut ajatella, että minun ja erään tytön välillä olisi ehkä jotain, mutta tällä viikolla ja etenkin eilisiltana ei ollut yhtikäs mitään. Mikä on tavallaan helpotus. Nyt alkaa perioditauko, enkä näe häntä yli viikkoon (en edes sattumalta: hän ei ole edes Suomessa), joten saan olla asian ajattelemiselta täysin rauhassa.

Kentin Hagnest Hillistä pitäisi ehkä hankkia se ruotsinkielinen versio.

Kun ei ole juhlissa humalassa, ei tule sellainen haikea olo kotiin lähtiessä ja kaikkia hyvästellessä. Eikä selitä tunteellisesti siitä, miten surullista on kun "Rory Gilmorea" ei oikeasti olekaan olemassa. Eikä tee mieli hodaria.

21 lokakuuta 2006

Oasis marraskuun Q:ssa ja Uncutissa


Oasis on näkyvästi esillä sekä Q:n että Uncutin marraskuun numeroissa. Q viettää 20-vuotissyntymäpäiviään ja tarjoaa marraskuun numeroonsa kokonaiset 20 erilaista kantta (sisältö on jokaisessa sama). Akateemisessa kirjakaupassa oli laaja valikoima eri kansia, myös se jossa on Noel Gallagher (Suomalaisessa oli pelkästään Michael Stipe -kansi).

Noelin haastattelu Q:ssa on melko lyhyt. Kysymykseen "Minkä laulun viimeisen 20 vuoden ajalta olisit halunnut itse kirjoittaa?", Noel vastaa The La'sin Looking Glassin. Suosikkihuumeekseen viimeisten kahden vuosikymmenen ajalta Noel (yllättäen!?) mainitsee ekstaasin.

Q lehti tuntuu muuten olevan menossa parempaan suuntaan. Joskus 5-6 vuotta sitten lehden laatukäyrä meni jyrkästikin alaspäin, mutta nyt on näkyvissä jonkinlainen korjausliike. Lehti perustuu yhä liikaa kaikenlaisiin "Paras se-ja-se" -listoihin ja "Niin-ja-niin monta vuotta siitä-ja-siitä" -hehkutuksiin, mutta on siinä hyvääkin. 20-vuotisjuhlansa kunniaksi Q mm. listaa kaikki Ford Escortin / Focuksen mallit ja näyttää millainen Cokis-tölkki oli 20 vuotta sitten ja millainen se on nyt. (Kuulostaa ehkä aika amikselta diggailla tällaisista jutuista, mutta olen varma että joskus nämä osoittautuvat hyödyllisiksi. Tykkään selailla vanhoja Q- ja muita lehtiä, ja tällaiset jutut ovat siinä mielessä hyviä.) Lisäksi levy- ja livearvostelut ovat hyviä ja tehokkaita. Tässä numerossa livearvostelussa 4 tähteä saa Beautiful South, jonka jäsenet näyttävät kuvista päätellen yhä jatkavan nerokasta peribrittiläistä tyyliä esiintyä konserteissakin ulkotakit päällä.

Uncutin Oasis-haastattelu on pitempi ja siinä ovat mukana kaikki bändin jäsenet. Noel ja Liam käyvät läpi Stop The Clocksille tulevia biisejä ja Noelin muisteloiden ja arvioiden ollessa informatiivisia ja laajoja, Liam vastailee muutaman sanan epäolennaisuuksia.

The Masterplan: "Big tune, man. Good words. What's it about? Haven't a clue."

Supersonic: "-- We practised nearly every fucking day. -- We weren't - not dissing the Mondays or, anything like that - we weren't like a lad's band, we were grafting. I'm sure they were grafters, but they were in it for the crack more than the music. Do you know what I mean? I don't mean like, the crack, literally."

Champagne Supernova: "-- Fuckin' havin' loads of fucking drugs. That's what that means. Champagne just means booze and Supernova is fucking out of it! --"

Uncut myös listaa, mitä Oasiksen ex-jäsenet ovat tehneet bändistä erottamisensa / eroamisensa jälkeen. Boneheadillä (kelatkaa nyt miehen nimeä!? Jotenkin 12-vuotiaana minulle oli ihan luonnollista, että suosikkibändissäni soitti Bonehead-niminen ukko. Nyt se tuntuu äärimmäisen... nerokkaalta.) on ilmeisesti nyt jonkinlainen "managerointihomma". Hyvä hyvä.

20 lokakuuta 2006

Kaksi Oasis-videota

Pian ilmestyvän kokoelmalevy Stop The Clocksin kunniaksi Oasis on pitkin syksyä julkaissut verkkosivuillaan erilaisia audio- ja videopätkiä uransa varrelta sekä kaksi kokonaan uutta musiikkivideota. Acquiesce-video oli aika turha: siinä joku japanilainen coverbändi esitti Liamia ja muita. The Masterplaniin tehty animaatiovideo on mielenkiintoisempi. Se perustuu englantilaisen taidemaalari L.S. Lowryn kuvastoon ja onnistuu olemaan melko hauska ja tyylikäs (jotenkin Zen Cafén Piha ilman sadettajaa -video muutama vuosi sitten oli aika saman näköinen..?).

Oasis - The Masterplan (2006 Promo Video)


Ja sitten YouTubesta löytyi vielä tällainen Oasis-harvinaisuus: akustinen versio Live Foreveristä niin, että Liam laulaa. En ollut ennen nähnyt enkä kuullut tätä. Kuulostaa kyllä hyvältä!

Oasis - Live Forever (Acoustic, Liam Singing)

19 lokakuuta 2006

Askellus


Mietin tätä asiaa joskus kauan sitten, ja taas uudestaan tällä viikolla. Nimittäin askellusta, ihmisten tapaa kävellä.

Askelluksessa on nimittäin kolme vaihtoehtoa: jalkaterät suoraan eteenpäin, jalkaterät ulospäin tai jalkaterät sisäänpäin.

Jos ei oteta huomioon tiettyjä erityisryhmiä (esimerkiksi CP-vammaisia, joista enemmistö käyttää sisennysaskellusta), mitä kävelytyyli kertoo ihmisestä? Voiko siitä päätellä taustaa, harrastuksia, luonteenpiirteitä tai jotain muuta?

En ole asiasta aivan varma, mutta suoralta kädeltä voisi päätellä että jalkaterät ulospäin kävelevät ovat ehkä maalta kotoisin. Kuraisilla pelloilla kumisaappaat jalassa kävellessä ulonnusaskellus on ehkä ollut kätevin tapa päästä eteenpäin. Se on tehokasta lompsimista, joskaan ei lainkaan tyylikästä.

Ei niin, että se nyt olisi niin tärkeää, miten joku ihminen kävelee. Mutta on jotenkin surullisen näköistä, kun etenkin nuoret ja muuten tyylikkäät naiset kävelevät jalkaterät ulospäin harppoen.

Askellusta on kaiken lisäksi vaikeaa muuttaa. Sitä voi harjoitella, mutta se on niin luonnostaan tuleva asia, että sille ei ole helppo tehdä mitään.

Kannattaa tarkkailla omaa askellustaan.

18 lokakuuta 2006

Tietokone tekosyynä


"Talossa vesikatko keskiviikkona klo 8.30 - 14.00"

OK, pitää varautua: herään reilusti ennen klo 8.30 että ehdin suihkuun. Ja ehdinkin. Ainoa haittapuoli vain on se, että lämmin vesi on katkaistu ilmeisesti jo ennen kahdeksaa! (Jäätävin herätys ikinä.)

No, näitä sattuu. Onneksi vettä tulisi, kun palaan iltapäivällä kotiin...

Klo 16.30 avaan hanan. Ei mitään. Suljen, avaan uudelleen. Ei mitään. Pihinää. Suljen, avaan täysille, suljen, avaan vain hieman, kylmälle, kuumalle - ei mitään. Hissillä alas pihalle kysymään paikalla olevilta putkimiehiltä, mikä mättää. "Tuus Marko kattoon mitä on sattunut! He he he! Katoppas! Minä kun kirjotin tuota lappua tietokoneella [tätä korostettiin!?] ja ajattelin että 'kello neljä', niin se laittoi siihen "klo 14". Hahhaha, onpas hassua!"

No, itse asiassa ei ole. Ei, jos olet kovimmassa flunssassa mitä sinulla on ollut vuosikausiin - ja ainoa asia, jota kaipaat, on kupillinen jotain lämmintä, vesipohjaista juomaa. Mutta sitä ne tietokoneet teettävät. Ne kun eivät lue ajatuksia. (Eivätkä niiden käyttäjät ilmeisesti pyytele anteeksi.)

16 lokakuuta 2006

Elokuva: Tristram Shandy - Herrasmiehen paljastukset


Michael Winterbottom ohjasi muutama vuosi sitten mahtavan elokuvan 24-Hour Party People, joka kertoi 1980-90 -lukujen taitteen manchesterilaisista bändeistä ja oli vauhdikas ja hauska. Party Peoplessa pääroolia esitti Steve Coogan, joka useimmiten tunnetaan roolisuorituksestaan Alan Partridgena samannimisissä tv-sarjoissa.

Nyt Winterbottom on ohjannut uuden elokuvan Tristram Shandy - Herrasmiehen paljastukset ja mukana Party Peoplesta on paitsi Coogan, myös kokeilevan epäsovinnainen toteuttamistapa. Jälleen Coogan voi keskeyttää tarinan, hyppiä sen kerronnassa ajasta toiseen ja puhutella suoraan katsojaa. Mutta tällä kertaa homma on vielä monimutkaisempi: roolihahmonsa lisäksi Coogan esittää samalla myös (fiktiivistä?) itseään.

Tristram Shandy on muiltakin lähtökohdiltaan ns. "metaelokuva". Se siis on elokuva elokuvan tekemisestä. Vitsi tällä kertaa on se, että elokuvaa yritetään tehdä romaanista (Laurence Sternen ilmeisen legendaarinen The Life And Opinions Of Tristram Shandy, A Gentleman), josta on käytännössä mahdoton tehdä elokuvaa: se on yhdeksänosainen, harhaileva kirjasarja ja niin jaaritteleva, että kertojahahmo pääsee omaan syntymäänsäkin vasta kolmannen kirjan paikkeilla!

Lähtökohdat hauskalle komedialle ovat hyvät, ja mukana on paljon tunnettuja brittitekijöitä kuten Rob Brydon suurimmassa sivuroolissa Tristramin enona ja omat suursuosikkini Dylan Moran (Black Books!) ja Stephen Fry. X-Files -faneille löytyy vielä Gillian Andersonkin. Kokonaisuutena tarina kuitenkin jää vauhdikkaasta alusta huolimatta torsoksi. Yksittäisiä hauskoja repliikkejä ja huomioita kyllä viljellään, mutta jo elokuvan post-modernista luonteesta johtuen laajempi tarina jää vain haaveeksi. Tavallaan se on harmi, mutta tavallaan se kuuluu kuvaan. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin "a cock and bull story" (eli sonninjoutava heijaritarina, kuten termi oli nokkelasti käännetty! [ja kääntäjälle vielä plussaa termistä "tamperetukka" kuvaamaan takatukkaa]), tarkoitus on nimenomaan siinä että tarkoitusta ei ole. Vähän kuin Pingispallo-vitsissä.

Eli ihan hauska homma, mutta ei mikään maailmoja mullistava kokemus. Miksi katsoa muutaman hyvän jutun sisältävää metaelokuvaa, jos voi katsoa oikean tarinan sisältävää oikeaa elokuvaa? Vähän sama juttu, kuin että kuuntelee Gorillazia vaikka voisi kuunnella Bluria.

Arvio: 2/5

15 lokakuuta 2006

Pari hyvää videota YouTubesta

Aloin kuunnella The Arkia viime yönä. Etenkin yhtyeen "vakavat" biisit ovat aivan mahtavia. Ola Salon melko selkeän ruotsalainen aksentti ehkä häiritsee vähän, mutta ei paljoa koska kappaleiden melodiat ovat niin äärimmäisen loistavia. The Ark ansaitsisi kansainvälisen megasuosion, mutta on ehkä hieman liian nokkela bändi sellaisen saavuttaakseen.

The Ark - It Takes a Fool to Remain Sane


Tässä on versio Babyshamblesin kappaleesta Killamangiro jostain englantilaisesta talkshow'sta vuoden 2004 loppupuolelta. Hyvä muistutus siitä, miten hienoa olisi itse olla bändissä. Pete Dohertyn takki on myös erinomainen.

Babyshambles - Killamangiro (Live At Tim Lovejoy 10-11-04)

14 lokakuuta 2006

Miksi en ole kirjoittanut (?)


Taas tuli pieni tauko blogiin kirjoittamisessa. Se johtuu siitä, että viime viikko oli niin mahtava. Joka päivä kun heräsi aamulla, tiesi että jotain hauskaa tai hienoa tulee tapahtumaan. Ihmetteli vain, että miten pitkään se voi jatkua. Sitä ei halua pilata kirjoittamalla blogiin.

Tämän viikon maanantaina herätessä tiesi, että se on ohi. Tämäkin viikko oli ihan mukava, mutta sisälsi myös stressiä ja ihmeellisen väärinkäsityskonfliktin internetissä.

Stockmannin Hulluilta päiviltä löytyi ihan mukava valikoima seitsemän euron alennuslevyjä. Coldplayn Parachutes on todella hyvä, vaikka sen ilmestymisen aikaan en oikein pitänyt Coldplaystä. Olen päässyt bändiin mukaan oikeastaan aivan väärässä järjestyksessä.

Torr oli laittanut blogiinsa streamattavan tiedoston Damon Albarnin uuden bändin The Good, The Bad & The Queenin pian ilmestyvästä ensimmäisestä singlestä Herculean. Kuuntele se tästä. Vaikuttaa ihan hyvältä, Damon ei taaskaan petä. Mutta miksi tätä ei voinut tehdä Blurin kanssa?

04 lokakuuta 2006

Levy: The Killers - Sam's Town (Island, 2006)


The Killers kuuluu mm. The Strokesin ja Scissor Sistersin kanssa siihen joukkoon amerikkalaisia yhtyeitä, jotka saavuttivat suuren suosion ensin Britanniassa ja vasta sen jälkeen kotimaassaan. Vaikka Killers pari vuotta sitten lauloikin "Glamorous Indie Rock'N'Rollista", se ei ole missään vaiheessa ollut indie-bändi. Esikoislevy Hot Fuss julkaistiin vuonna 2004 suuren levy-yhtiön kautta ja Killersin musiikki on alusta lähtien ollut hyvin mainstreamia. Parasta tässä on tietenkin se, että vaikka The Killers on läpeensä kaupallinen ja tavoitehakuinen (hienolla periamerikkalaisella tavalla!) tuote, sen musiikki on laadullisesti aivan loistavaa. Suomessa joku "Jimi Pääkallo" voi väittää yhtyeensä tekevän "stadionrockia", mutta paradoksi on siinä, että stadionrockin tekijäksi ei voi alkaa, siksi täytyy tulla.

Tästä päästäänkin The Killersin toiseen levyyn, vastikään ilmestyneeseen Sam's Towniin. Miten vaikeaa voi olla tehdä "jatko-osa" yli 4 miljoonaa kappaletta myyneelle esikoislevylle? Moni heikompi yhtye on murtunut vastaavanlaisten paineiden alla, mutta The Killers on osannut analysoida tilanteen, ja tehnyt sen mitä pitikin tehdä. Hot Fuss oli loistava levy, mutta sen vika oli siinä, että se oli pahasti epätasapainoinen: levyn 4-5 ensimmäistä kappaletta olivat kylmäverisiä klassikkobiisejä (yksi osoitus tästä on se, että lähes koko levyn alkupuolisko julkaistiin singleinä!), mutta puolen välin jälkeen albumin tahti alkoi hieman piiputtamaan. Myös yhtyeen levyllä käyttämä soundivalikoima oli melko rajattu (mikä on totta kai debyyttilevyille usein tyypillistä eikä ollenkaan haitallista, ks. esim. Definitely Maybe): sähkökitara, basso, rummut ja yhden soundin syntetisaattori.

Sam's Townilla The Killers laajentaa palettiaan. Apuna ovat mm. U2:ta tuottaneet Flood (yksi suosikkituottajistani, ehdottomasti) ja Alan Moulder. Levyllä kuullaan mm. torvisektiota, jousia, akustisia kitaroita ja oikeita pianoja. Soundi on orgaanisempi, mutta yhtä tiukka kuin Hot Fussilla. Sam's Town on äärimmäisen tarkasti harkittu kokonaisuus: jokainen melodiakoukku, taustalauluharmonia, rumpufilli ja kitarariffi on varmasti mietitty studiossa moneen kertaan, niin että ne ovat juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. The Killers ei todellakaan ole bändi, joka tekisi biisinsä improvisoimalla tai jammailemalla. Väärin toteutettuna tällainen vakuumipakattu säntillisyys voisi tehdä bändistä tylsän ja kliinisen, mutta Killersille se sopii täydellisesti. Killersissä on yksi sama piirre kuin Oasisissa: biiseissä ei ole murustakaan ironiaa. Jos bändi vakavalla naamalla aloittaa biisinsä Queen-tyylisellä mieskuorolla tai lopettaa sen patarumpujen ja särökitaroiden sinfoniaan, on kyseessä bändi joka voi tehdä mitä tahtoo. The Killersillä on tällä hetkellä varaa olla niin itsevarma, että levyn kannessa olevassa tarrassa otsikolla "Includes" mainitaan kolme biisiä. Useimmat bändit laittavat tarraan levyn ensimmäisen singlebiisin nimen, mutta Killers uskoo julkaisevansa tältä levyltä ainakin kolme hittiä. Enkä epäile yhtään, etteikö näin tulisi tapahtumaan. Haluaako joku lyödä vetoa?

Sam's Townin vahvuus on se, että sillä ei ole yhtään huonoa kappaletta. Killers oppi Hot Fussin sijoitteluvirheestä ja nyt koko levy toimii kokonaisuutena täydellisesti alusta loppuun. Tahti määrätään alussa nimibiisillä, jonka jälkeen seuraa Beatles-tyylinen introbiisi Enterlude ja loistava ensimmäinen single When You Were Young. Jokaisessa kappaleessa riittää tarttuvia kertosäkeita ja muhkeita nostatuksia - eli juuri stadionrockin tärkeimpiä rakennuspalikoita. Uncle Jonny saa varmasti tuhannet nuoret miehet tarttumaan sähkökitaraan (ja varmasti myös bassoon!), Bones tulee olemaan valtava hitti vielä ennen vuoden loppua ja Why Do I Keep Counting? on tämän levyn All These Things. Tällä hetkellä kukaan ei sävellä parempia anthemeita kuin The Killers. Sanoituspuolella Brandon Flowers on säilyttänyt hölmönviisaan tyylinsä ja tarjoilee mm. Bonesissa kuvottavalla tavalla romanttisen kysymyksen "Don't you wanna feel my bones on your bones? It's only natural!" ja Read My Mindissa kielikuvan jolle Bon Jovikin punastelisi: "The stars are blazing like rebel diamonds cut out from the Sun". Laulajana Flowers on kehittynyt entisestä melko yksipuolisesta kiekujasta (hyvässä mielessä!) monipuoliseksi kiekujaksi. Hänen tulkinnassaan on jotain samaa naurettavan rajamailla liikkuvaa pakahduttavuutta kuin Brett Andersonilla oli Sueden kahdella ensimmäisellä levyllä.

Sam's Town on juuri se levy, joka The Killersin pitikin tehdä. Siinä ei ole yhtä välittömästi tarttuvia kappaleita kuten esimerkiksi Mr. Brightside oli ensimmäisellä levyllä, mutta kokonaisuutena se on paljon vahvempi. Siinä on jotain sellaista magiaa, jota klassikkolevyissä on. En ole pystynyt lopettamaan sen kuuntelua sitten toissapäivän. Sam's Town tulee toivottavasti ja aivan mahdollisestikin myymään kymmeniä miljoonia ja se on aivan ansaittua. Tämä on hyvää aikaa musiikille, loistavia levyjä putkahtelee esiin joka puolelta. Kaikkien loistavienkin levyjen joukossa The Killersin Sam's Town kuitenkin erottuu vastustamattomuudessaan. Killers on onnistunut siinä, minkä kaikki parhaat yhtyeet kautta aikojen ovat huippuvaiheessaan tehneet: se on luonut aivan oman maailmansa ja saanut tallennettua sen levylle.

Arvio: 4/5 (oikeastaan 5/5, mutta yritän olla aika varovainen sen arvosanan kanssa)

Sam's Town [lähde]
When You Were Young [lähde]
My List [lähde]
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...