31 tammikuuta 2007

Brett Anderson - Love Is Dead


Entisen Sueden entinen laulaja Brett Anderson on julkaisemassa ensimmäistä soololevyään Brett Anderson tänä vuonna. Brett ilmeisesti levytti albumin jo ennen toissavuotista Bernard Butlerin kanssa julkaistua The Tearsin levyä, mutta on sittemmin tehnyt ainakin osan äänityksistä uudelleen.

Yhteistyökumppanina Andersonilla on tällä kertaa norjalainen Fredd Ball ja albumin ensimmäinen single Love Is Dead soitettiin tällä viikolla ensimmäistä kertaa XFM-radiokanavalla Englannissa (Torrin blogille kreditit uusimmasta Brett-infosta). Lataa radiosta äänitetty (ihan hyvälaatuinen) Love Is Dead -mp3.

Mielestäni kappale on hyvä. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla se ei vaikuttanut kummoiselta, mutta lisää kuunnellessa se alkaa tuntua aina vain paremmalta. Etenkin jousisovitus on tyylikäs ja Brett kuulostaa taas ehkä enemmän vanhalta kiekuja-Brettiltä eikä Sueden viimeisen levyn A New Morningin raspi-Brettiltä.

Muuta musiikkiin liittyvää:

Bloc Partyn uusi albumi A Weekend In The City ilmestyy piakkoin. Itse en mikään kovin suuri Bloc Party -fani ole, heidän musiikkinsa on hieman liian itseriittoisen totista minulle. Ensilevyn jälkeinen Two More Years -single oli kuitenkin mainio ja uusi single The Prayer on erittäin kiinnostavan kuuloista materiaalia. Bloc Partyllä on tällä hetkellä todella omaleimainen tyyli, jossa indierockin kitarat ja melankolia yhdistyvät monipuolisiin, hieman r'n'b-vaikutteisiin biitteihin. Lataa The Prayer tästä [lähdeblogi].

Mainstream-hiphopin suurnimet Snoop Dogg ja Diddy ovat tulossa Suomeen! Keikka on Hartwall-areenalla 9.3. ja liput tulevat myyntiin ensi viikon tiistaina. Diddy (eli entinen P. Diddy eli entinen Puffy eli entinen Puff Daddy) ei ole mielestäni tehnyt oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista (paitsi Godzilla-biisi oli jotenkin siisti), mutta Snoopin ansiosta tuota keikkaa voisi ehkä mennä katsomaan. Snoop on niin ihmeellinen ja kiehtova hahmo. Snoopin flow on niin äärettömän rento (varmaan siitä syystä, että hän on luultavasti poltellut muutaman jalkapallokentällisen yrttejä) ja hänen sanoituksensa ovat niin övereitä, mutta niin tyylikkäästi esitettyjä että ne haluaa ottaa todesta.

Kaksi hiphopin isoa nimeä yhden hinnalla. Säästökuurista pitää siis tälläkin kertaa ehkä poiketa.

30 tammikuuta 2007

Sisko

Tänään tapahtui jotain yllättävää: siskon kanssa sovittu asia sujui juuri niin kuin sen oli sovittu sujuvan!

Tai ei ihan 100% niin... mutta 95% niin. Ja se jos mikä on harvinaista!

Koska minulla oli auto lainassa, olin luvannut hakea siskon tavaroita hänen entisen miesystävänsä luota Haagasta ja viedä ne siskon luokse Meilahteen. Kun tulin Haagaan, tavarat oli jo valmiiksi pakattu ja ne piti vain kantaa autoon. Eikä niitä edes ollut paljon.

Jos tämä olisi ollut tavanomainen toimi siskon kanssa, tavarat olisi pitänyt luultavasti hakea toiseen aikaan toisesta paikasta kuin oli sovittu, ne olisivat olleet levällään ja niiden pakkaamiseen olisi mennyt monta tuntia ja lopulta ne olisi pitänyt viedä jonnekin aivan muualle kuin alunperin oli ajateltu. Mutta nyt kaikki siis sujui helposti!

Minulle tuli tästä helppoudesta niin hämmästynyt ja epäluuloinen olo, että pikaisen teemukillisen ja parin keksin jälkeen lähdin siskon luota vauhdilla pois, kun mitään ongelmia ei ollut vielä ilmennyt.

Jotenkin aasinsillan kautta muuttoon liittyvä biisi (ja Trainspotting-soundtrackiltä!):

Pulp - Mile End
[lähdeblogi]

Yöllä


Nyt vähän sekalaista sisältöä. Ei oikeastaan mitään asiaa, mutta ei pysty vielä menemään nukkumaankaan.

Kuva ei ole minun ottamani, se löytyi netistä. Haluaisin kovasti olla tuolla huomenna kun aamu valkenee. New Yorkiin lähtemisestä on huomenna tasan kuukausi. Tekisi taas kovasti mieli jonnekin. Tai etenkin takaisin sinne. Täällä tuntuu kuin olisi vain jäähyllä odottamassa, että pääsee takaisin pelikentälle. Ankea lätkävertaus. Voih. Nyt eletään henkisesti köyhiä aikoja.

Säästöjakso etenee... kohtalaisesti. Olin viime viikolla 4 päivää töissä ja niistä pitäisi saada jotain säästöön. Toisaalta olin perjantaina kasinolla ja vaikka siihen reissuun ei mennytkään kuin €20, se oli juuri sellainen kaksikymppinen, joita oli tarkoitus säästää. Kasinolla on muuten perjantai-iltana kovasti kännisiä keski-ikäisiä miehiä, jotka menevät esimerkiksi pokeripöytään kysyen "Hei mikä tässä on maksimipanos?" ja laittavat pöytään €1000 vaikka buy-in on €200. Jos osaisin pelata pokeria, kävisin nyhtämässä moisilta rahat pois. Heillä tuntuu olevan sitä liikaa.

Joululoman aikana olin päättänyt, etten olisi enää ihastunut siihen tyttöön, johon olen ollut ihastunut. Suunnitelma toimi vähintäänkin melko hyvin aina viime viikoon saakka, jolloin näin hänet ensi kertaa yli kuukauteen. Ehkei tuollaisia päätöksiä voi siis tehdä.

Tammikuun aikana olen saanut kahdesti lainata jalon kaverini autoa, mikä on ollut aivan mahtavaa! Yksityisautoilu on yksinkertaisesti niin ehdottoman mukavaa, vaikka siinä ei mitään järkeä olekaan. Esimerkiksi Turun moottoritie Tuomarilan liittymän jälkeen on iltaisin lähes tyhjänä todella kaunis. Ja huoltoasemien ja hampurilaispaikkojen keltaisena loistavat valot.

Lisäksi autossa on niin hyvä kuunnella musiikkia. Äänentoisto on nykyään perusautoissakin oletusarvoisesti todella laadukas ja musiikin kuuntelun kannalta auto on hyvä paikka siksi, että siinä tulee keskityttyä. Tein joulukuussa täksi vuodeksi viikottaisen levylistan. Joka viikolle on valittu yksi levy, joka pitää kyseisen viikon aikana kuunnella vähintään kolme kertaa. Olen havainnut, että kolme kertaa on itse asiassa liian vähän. Olisi pitänyt ennemmin päättää "koko päivä kolmen päivän ajan". Ja olisi pitänyt valita enemmän sellaisia levyjä, joita tulee kuunneltua muutoin todella harvoin. Nyt olen valinnut ehkä liikaa sellaisia todellisia suosikkilevyjä. Tällä viikolla on Sueden Suede.

Vielä viimeisenä ja vähäisimpänä: olen miettinyt kynsiä. New Yorkissa en pureskellut kynsiä ollenkaan, siellä oli jotenkin koko ajan sellainen olo että kyseinen touhu on liian riskialtista bakteerien kannalta. Takaisin Suomeen tultuanikin olen vähentänyt kynsien pureskelua entisestä. Olin sunnuntaina kirjastossa ja joku tyttö leikkasi siellä sormenkynsiään. Julkisissa tiloissa tehtynä se on paljon ällöttävämpää kuin kynsien pureskeleminen, jota yleensä paheksutaan (ymmärrän kyllä miksi). Leikattuja kynnenpalasia ei kerätä talteen ja roskiin, vaan ne tippuvat lattioille tai pahemmassa tapauksessa ympäriinsä minne sattuu!

Saisikohan nyt jo unta vai pitääköhän vielä valvoa ja ottaa yksi Herbival?

Trainspotting on muuten erinomainen kirja!

Ja loppuun vielä vähintäänkin kohtalainen biisi:

28 tammikuuta 2007

Japanilaisia Pepsi-mainoksia

Japanin Pepsi siis kehitti 90-luvun puolivälissä Pepsiman-hahmon tuomaan Pepsiä kansalle. Kannattaa tuplaklikata videota ja katsoa se ihan YouTuben omalta sivulta, siellä on riemastuttavan pitkä ja tehokas analyysi koko Pepsimanistä!

Mainoksessa on lisäksi tarttuva biisi, hahah!

24 tammikuuta 2007

Aivot?

Tässä jännä tarina, jota en kertonut tänään:

"Eilen aamulla mun aivot jämähti ihan lukkoon, varmaan pakkasen takia. Ruutu jäi vaan päälle mutta mitään ei tapahtunut. Töiden jälkeen mä menin kauppaan, missä ne resetoi sen, ne painoi paria nappulaa yhtä aikaa ja nyt se toimii taas."

Häpeän jälleen epäselvää puhettani, mutta syytän myös meluista tilaa. Sanan "aivot" kohdalla pitäisi olla "iPod".

Mutta periaatteessa erittäin siisti juttu, tällaisia pitäisi oikeasti kertoilla! Ottaisi jonkin arkipäivän tavanomaisen tapahtuman ja vaihtaisi siitä yhden sanan, jotta tarinasta tulisi oudompi.

Muuta: Crowded House palaa taas yhteen! Luvassa on maailmankiertue (toivottavasti tulisivat Suomeenkin, mutta millä todennäköisyydellä?) ja mikä hienointa, täysin uusi studioalbumi! Crowded House on mielestäni yksi historian aliarvostetuimpia bändejä, parhaimmillaan heidän biisinsä olivat melodisesti aivan Beatlesin tasolla. Lataa legendaarinen Don't Dream It's Over [lähdeblogi].

23 tammikuuta 2007

Kaiser Chiefs: Ruby


Kaiser Chiefs myi 90-lukuisella peruspopillaan pari vuotta sitten Briteissä miljoona levyä. Tänä vuonna bändi palaa uuden levyn kanssa. Ensimmäinen single on nimeltään Ruby, ja sen voit ladata tästä [lähdeblogi].

Kaisersit tekevät edelleen Blurin The Great Escapea uusiksi, mutta tällä kertaa pohjavire on aavistuksen verran vähemmän hektinen ja hieman melankolisempi. Ruby on jälleen kerran melko yksinkertainen kappale, mikä tarkoittaa että se on heti ensikuulemalta todella tarttuva, mutta saattaa kestokuuntelussa kokea inflaation, kuten Kaiser Chiefsin ensimmäiselle levylle kävi.

Itse pidän aina ensilevyllään menestyneiden bändien toisten levyjen ensimmäisistä singleistä. Niistä aina kuulee, että rahan määrä ja itsevarmuus ovat kasvaneet. Jotenkin parhaiten mieleen jäänyt esimerkki tällaisesta oli Spice Girlsin Spice Up Your Life. Siinäkin kaikki oli vedetty potenssiin kaksi.

Tänä vuonna on odotettavissa paljon kakkoslevyjä, melko varmasti mm. Arctic Monkeysiltä ja Hard-Fi:lta. Pian saamme kuulla, miten menestys ja kasvanut levytysbudjetti on vaikuttanut näihin bändeihin.

22 tammikuuta 2007

The Libertines: Legs 11


Selvä, palataanpa normaaleihin aiheisiin New York -teemaviikkojen jälkeen. Siitäkin aiheesta tulee varmasti joku yö vielä lisää jotain.

Minulla on tapana ladata netistä erilaisista blogeista ja muualta paljon monenlaista musiikkia. Viime aikoina on päässyt käymään niin, että lataan biisejä mutta en ehdi kuunnella niitä. Eilen päätin järjestellä säästä / poista -metodilla marraskuusta asti latauskansiossa roikkuneet biisit ja urakka (joskin mieluisa sellainen) kesti melkein neljä tuntia.

Joukossa oli The Libertinesin vuonna 2001 "Legs 11" -nimiselle demolle nauhoittamia kappaleita, joista osaa en ollut kuullut aikaisemmin. Tuossa vaiheessa Libertinesin kokoonpano oli vielä erilainen kuin vuotta myöhemmin julkaistulla debyyttialbumilla - bändissä soitti mm. vakituinen viulisti. Legs 11 -materiaali on hillitympää, keveämpää ja vanhanaikaisempaa kuin se Libertines, joka tuli tutuksi kahdelta varsinaiselta albumilta.

Etenkin tuo vanhanaikaisuus on erittäin viehättävää ja omaperäistä! Esimerkiksi kappale Anything But Love on jännä sekoitus 1930-luvun laulelmaa, 1960-luvun poppia ja modernimpaa tyyliä. Tällaista musiikkia haluaisin ehdottomasti kuulla enemmänkin, mutta oikein kukaan ei tunnu tekevän sellaista.

Legs 11:llä on myös varhainen versio bändin kakkosalbumilla julkaistusta biisistä Music When The Lights Go Out. Tämä on aina ollut yksi suosikkibiisejäni Libertinesiltä ja demoversio on kiinnostava vaihtoehtoinen näkökulma siihen. Ehkä jopa parempi kuin lopullinen studioversio.

Lataa biisit tästä:

Anything But Love

Music When The Lights Go Out

Bonuksena vielä uudempaa Pete Doherty -tuotantoa, akustinen demo toivottavasti pian julkaistavasta (bändi teki viime viikolla pitkäaikaisen ja rahakkaan levytyssopimuksen Parlophonen kanssa!) Carry On Up The Morningista. Taas kerran hieno sävellys.

Carry On Up The Morning

Katsoin viikonloppuna vihdoin myös parin vuoden takaisen kohudokumentin Stalking Pete Doherty, joka löytyy netin torrent-palveluista helposti. Suosittelen katsomaan elokuvan, se oli todella kiehtovaa materiaalia. Melko hämmentävä ja surullinen, mutta samalla ärsyttävä ja koominenkin teos.

Muuta: Eilen illalla katsoin tilini saldoa ja päätin aloittaa säästökauden. Tein siitä totta kai oikein listankin. Tavoite on, että 1.3. olisi (vuokran eräpäivästä huolimatta) tilillä enemmän rahaa kuin tällä hetkellä. Joten sitä ennen ei hankita uusia vatteita, levyjä tai DVD:itä, ei osteta karkkia eikä erikoislimsoja (meinasin kirjoittaa pelkän "limsoja", mutta se olisi ehkä ollut jo liian rankkaa... ei Pepsi kuitenkaan niin kallista ole 1,5 -litran pulloissa), ei käydä ulkona syömässä eikä baarissa, ei elokuvissa, konserteissa tai urheilutapahtumissa. Ainoa asia (Pepsin lisäksi), josta en aio tinkiä, on kotona syötävä ruoka. Uskon että ajoittainen fyysinen huonovointisuuteni johtuu paljolti vääränlaisesta ruokavaliosta, joten sen suhteen en ala temppuilemaan. Joka tapauksessa, viiden ja puolen viikon kuluttua nähdään, miten tavoitteen suhteen kävi! (Voih... "Viiden ja puolen"... kuulostaa pitkältä...)

20 tammikuuta 2007

NY: Päivä #9

Viimeinen puolikas päivä New Yorkissa, nopea lento Amsterdamiin ja sieltä loppuunväsyneenä Suomeen. Siis viimeinen postaus tässä New York -matkapäiväkirjassa.

Maanantai-aamu valkeni sateisena. Naksautimme matkalaukut kiinni, taitoimme vuodesohvat takaisin paikoilleen, katsoimme vähän aamuteeveetä ja lähdimme ulos nuuhkimaan Manhattanin tunnelmia vielä viimeisen kerran ennen kuin muutaman tunnin kuluttua olisi aika lähteä kentälle.




Viimeinen päivä oli mielestäni aika mukava, se oli sopivan rento. Kävimme Carlin ja Erikin kanssa hienossa (vähän liian hienossa = kalliissa) dinerissa aamupalalla (aamupala = hampurilainen, tiedättehän) ja sitten lähdin taas yksin lampsimaan katuja parin tunnin ajaksi. Tätä olisi pitänyt tehdä enemmänkin (ja sama juttu on jokaisella matkalla, missä tahansa!): kuljeksia vain rauhassa, ilman minkäänlaisia suunnitelmia, pysähdellä kahviloissa ja ihmetellä kulmia. Kävin pienellä kävelyllä mm. 1st avenuella, jota emme olleet tutkineet oikeastaan ollenkaan (ei siellä mitään ollut, mutta se ei haitannut).



Aivan lopuksi kävin Duane Reede -apteekissa (josta ajattelin tehdä ihan oman postauksensa, mutta olkoot) hamstraamassa hyllyt tyhjiksi flunssalääkkeistä, jotka Amerikassa ovat aivan loistavia. Luultavasti erilaisesta lainsäädännöstä tms. johtuen flunssalääkkeissä kuten Tylenol on paljon enemmän vaikuttavia aineita kuin suomalaisissa rohdoissa, ja ne ovat myös paljon tehokkaampia ja vaikuttavat nopeammin (pääkipu, yskä, vuotava nenä - kaikki kuntoon muutamassa minuutissa). Tylenolissa on (featurejen kannalta) erityisen hienoa myös se, että sitä löytyy sekä Day- että Night-versiota. Night saattaa aiheuttaa tokkuraisuutta.

Duane Reede ei ole pelkästään tavallinen apteekki, vaan siellä on myös valtavat valikoimat karkkia, välipaloja, pikkukrääsää ja kaikenlaista muuta. Hamstrasin mukaan myös isot varastot mm. Lifesavers-minttupastilleja ja Reese'sin suklaakarkkeja. Juuri ennen kassaa tein vielä huippu(turhan)löydön: vanhojen setien kaihilasit, joista olin blogannut kesällä! Ne ovat juuri tuollaiset kuin edelläolevasta linkistä löytyvän kirjoituksen kuvassa! En kyllä tiedä, missä ja milloin käyttäisin niitä. Aivan hirveäthän ne ovat. Taas $10:n vitsi. Kiitos, Duane Reede! Monet DR:t ovat lisäksi auki 24 tuntia päivässä. Tällaisia apteekkikauppoja tarvittaisiin Suomeenkin!

Kellon näyttäessä kahta kokoonnuimme asuinrakennuksemme aulassa ja tilasimme tutun Airport Shuttlen. Tällä kertaa kuskilla oli oma pikku-Jamaika autossa: kyseisen maan lippuja roikkui joka puolella, radiosta soi reggae ja auton kattoon oli kiinnitetty laskujemme mukaan 8 Wunderbaumia (ehkä tietynlaisten, Jamaikallakin suosittujen savukkeiden tuoksun peittämiseen tarkoitettuja). Kuski kävi hakemassa läheisestä hotellista taas pari matkustajaa kyytiin ja ajoi meidät sitten yhdellä kädellä, pää ihmeellisesti vinossa pois Manhattanilta, läpi Queensin hermostuttavien ruuhkien JFK:n nelosterminaalille, josta KLM lentää.




Turvatarkastukset olivat taas kovat ja kuri niissä tiukkaa. Pidin tavasta, joilla jonoja ohjaavat virkailijat antoivat ihmisille selkeitä nimiä heidän vaatetustensa mukaan; eräs nainen oli "You in red" ja itse olin "The blue".

Terminaalin televisioista näkyi CNN:n uutislähetys, jossa ihmeteltiin Manhattanilla leijuvaa omituista hajua. Tämä herätti tietysti ennalta arvattavia vitsejä ryhmämme keskuudessa. Hyviä vitsejä, totta kai. (Saimme Suomessa selville, että kyseessä oli ollut kaasuvuoto.)

Carl ja Matti ottivat konetta odotellessa tiukan kilpailun siitä, kumpi jaksaa pitää jalkojaan kauemmin ilmassa. Matti oli kivenkovaan motivoitunut ja hänellä oli kokonsa puolesta jonkinlaista etua, joten Carl joutui tunnustamaan tappionsa.




Viereeni penkille istui hollantilainen nainen, jonka kanssa kävin mahtavan keskustelun. Hän kuunteli porukamme juttuja aikansa ja kysyi lopulta, mitä ihmeen kieltä oikein puhumme. Kerroin hänelle, että se on suomea ja että itse asiassa oli hyvä ettei hän ymmärtänyt meitä, koska puhuimme hänestä (emme oikeasti puhuneet hänestä). Hän toivoi, ettemme puhuneet pahaa, ja vastasin että ei suinkaan, vaan kehuimme hänen hyvää tuoksuaan. Sitten puhuimme Jari Litmasesta, Cruijffista ja siitä, voisinko viedä Pepsi-pulloni koneeseen (en edes aikonut viedä sitä). Nainen toivoi, etten valmistaisi pullosta pommia ja vakuutin hänelle, etten tekisi niin.

Hmm, taisi olla vähän turhaa kuvata tätä keskustelua tässä. Mutta se oli harvinaisen hyvä keskustelu. Harmi vain, että nainen oli varmasti päälle 40-vuotias. Tätien kanssa keskustellessa olen aina paljon rennompi kuin oman ikäisille tytöille jutellessa.

No, lopulta pääsimme koneeseen (jonotusputkessa kaksi italialaista miestäkin kysyi vielä meiltä, mitä kieltä puhumme ja vastauksen saatuaan sitä, milloin on parasta nähdä revontulia) ja vieressäni istui aiemmin mainittu intialainen paisemies. Miehen iho oli siis kauttaaltaan täynnä erikokoisia kuplia. Lisäksi heti ensimmäisenä juomanaan ilmaan päästyämme hän tilasi Jack & Coken, mikä on lentokoneessa jotenkin outoa (etenkin ottaen huomioon, ettei KLM:llä ole Jackia).

Lähellä istui myös todella vanha pitkäpartainen kaapuun pukeutunut intialaismies, joka oli ilmeisesti huonossa kunnossa ja vaati erikoishuomiota. Hänellä oli mukanaan oma hoitaja, mutta hoitajan paikka oli alun perin sijoitettu eri puolelle konetta. Lentoemännät yrittivät saada vanhan intialaisen vieressa istuvia matkustajia vaihtamaan paikkaansa hoitajan kanssa, mutta nämä eivät jostain kumman syystä suostuneet (en tajua miksi). Vieressäni istuva (kaunis) amerikkalaistyttö kirjoitti ennen lähtöä jollekin tekstiviestin, jossa luki ainakin "We have a super-bitchy flight attendant". Tunnelmat ennen lähtöä olivat siis jotenkin hermostuttavat.

Lento lähti noin tunnin myöhässä, mutta suotuisat tuulet puhalsivat niin kovaa (ja aiheuttivat paljon turbulenssia), että olimme perillä Amsterdamissa vain kuuden tunnin lennon jälkeen! Suurin osa meistä ei ollut saanut nukuttua ollenkaan, joten Amsterdamin kentällä juttumme alkoivat olla jo aika väsyneitä. Uusin villitys (itse asiassa jo karaoke-iltana alkanut) oli puhua pilvenpolttajia imitoivalla raukean tylsistyneellä äänellä sellaisia juttuja kuin "Hei mist me saadaan lisää blossee-ee? Teil on aina niin negatiiviset vibat hei, nyt pitää ottaa vähän iisimmin" jne. jne. Onneksi hollantilaiset kenttävirkailijat eivät ymmärrä suomea, muuten olisimme tuollaisten juttujen kanssa saattaneet olla jonkinmoisissa vaikeuksissa!




Itse olin kyllä tullivirkailijoiden hampaissa jostain syystä muutenkin. Minut otettiin jonosta sivuun ja laukkuni tutkittiin. Tullipoliisi ei kuitenkaan näyttänyt kovinkaan yllättyneeltä laukkuni sisältövalikoimasta, joka koostui pääasiassa elektronisten laitteiden latureista, Tylenol-flunssalääkkeistä ja karkeista.

Lento Amsterdamista Helsinkiin oli melko ajallaan ja aika nopeakin. Jalkatilaa oli enemmän kuin mannertenvälisellä lennolla. Helsinki-Vantaallakin minut ohjattiin jonosta sivuun ja passini tarkastettiin erikseen. Ehkä näytin erehdyttävästi kansainväliseltä huumekauppiaalta tai muulta gangsterilta. Siistiä.




Laukut saatuamme ryhmämme hajosi yhtäkkiä eri suuntiin. Carlin ja Erikin sisko vei minutkin kotiin, mikä oli todella ystävällistä (bussimatka lentokentältä kotiin olisi saattanut olla jo aika hajottava tässä vaiheessa).

Kotioven avatessani oli tiistai-iltapäivä vuonna 2007. Viimeksi olin ollut kotona sunnuntai-aamuyöllä vuonna 2006. Tuntui oudolta ja väsytti. Matka oli ohi. Olisin ollut valmis lähtemään takaisin vaikka heti.


Viimeisen (tavallaan kahden) päivän kuvat: http://www.flickr.com/photos/lauttasaarilibertine/sets/72157594489024910/

Koko matkan kaikki kuvat päivä kerrallaan: http://www.flickr.com/photos/lauttasaarilibertine

Kiitos kaikille näitä matkakertomuksia lukeneille!

19 tammikuuta 2007

NY: Päivä #8

Sunnuntai, viimeinen kokonainen päivä New Yorkissa. Kova kiire toteuttaa kaikki, mikä on vielä toteuttamatta.

Muiden vielä nukkuessa Sipi ja minä poistuimme asunnolta modernin taiteen museoon MoMA:an. Kävelymatkalla söimme hyvät perusbagelit ("melted cheese") ja Dr. Pepperit. Päivä oli aurinkoinen kuten lauantaikin, mutta paljon viileämpi.

Saavuimme MoMA:an juuri sen aukioloajan alkaessa ja vältimme pahimmat jonot. MoMA oli selkeästi hienoin museo jossa olen ikinä käynyt. Pidän kyllä taiteesta ihan itsenäänkin, mutta eniten minua viehättävät sen suuret nimet, kaikista kuuluisimmat taiteilijat. Ja MoMA:ssa heidän töitään riitti: Picassoa, Dalia, Chagallia (oma suosikkini), Warholia, Pollockia... kaikkea löytyi!


Museo oli järjestetty tyylikkäästi, tauluilla oli seinillä juuri sopivasti tilaa tehdä vaikutus eivätkä ne olleet rykelmissä. Huoneet olivat avaria ja viileitä.



Tauluista otetut valokuvat eivät oikein tee kovin suurta vaikutusta. Enemmän ne ovat todistusaineistoa siitä, että tuollaisetkin kuuluisuudet on tullut nähtyä. Ja jotkut ei-taulumuotoiset teokset eivät aukea kuvassa mitenkään. Alla jäänne monimutkaisesta performanssiteoksesta, jossa jotkut 1960-luvun radikaalit olivat pureskelleet kirjaa, säilöneet sen mössönä johonkin etikkaliemeen ja palauttaneet sen tällaisena kirjastoon. Sitä on vaikea selittää, mutta tarina oli hauska.



MoMA:n jälkeen Sipi lähdimme taas kohti Villagea tarkoituksenamme käydä pienemmissä ja newyorkilaisemmissa liikkeissä. Löysimme Sipille hienon julisteen ja kummallekin t-paitoja. Vintage-vaatteiden kaupassa jotkut 1970-luvun KISS- ja muut kiertuepaidat maksoivat jopa satoja dollareita. (Pitää olla kyllä tosifani / hipster että sellaisen hankkisi.)


Kuvassa on Villagessa sijaitseva "Freedom Wall" (tms.?) -seinä, johon newyorkilaiset 9/11:n jälkeen ripustivat motivoivia kuvia viereisessä sairaalassa makaavien loukkaantuneiden lohdutukseksi. Village oli aurinkoisena päivänä todella kaunis ja tunnelmallinen kaupunginosa. Ihmiset olivat rentoja ja tyylikkäitä ja kaduilla oli paljon monenlaista vilinää, mm. maalareita ja muita esityksiä.

Sitten hajauduimme taas eri teille. Itselläni oli tavallaan jotenkin kiire vielä shoppailla, koska en ollut koko matkan aikana löytänyt oikein mitään älyttömän siistiä. Enkä löytänyt nytkään. Tulinpa taas vain hustlatuksi: ostin tahtomattani kadulta "Flushing's Finest" -hiphoplevyn. Se vain pistettiin käteeni ja rahani vietiin. Tai ei ihan noin. Mutta käytännössä noin. Kaikki kunnia hustlaajille, tuollainen vaatii taitoa!

Ollessamme päivällä MoMA:ssa, muut olivat käyneet pienellä lenkillä Brooklynissä sekä Staten Islandin lautalla. Illalla lähdimme koko konkkaronkan kanssa matkan viimeisellä illalliselle kuuluisaan (ainakin tv:stä tuttuun) Red Lobster -ravintolaan. Se tarjoaa nimensä mukaisesti hummeria ja muita mereneläviä. Kuvassa Erikin "Big Boy", komea hummerinpyrstö. Red Lobsterissa olimme lähes ainoat valkoiset asiakkaat (se oli taas jotenkin silmiinpistävää), mikä oli hieman kummallista. Kyllähän nyt meriruoan kaikille luulisi maistuvan. Root beer oli erinomaista ja se tarjottiin hienossa pullossa. Palvelukin oli taas tyypilliseen tyyliin nopeaa ja ystävällistä. Kakku sen sijaan oli pettymys: ylimakeaa sarjatuotantomössöä. Kokonaisuudessaan Red Lobster oli ihan OK keskitason ravintola.



Ainakin omat tunnelmani olivat illallisen jälkeen hieman haikeat. Nyt piti pakata tavarat kasaan ja aamulla olisi edessä lähtö takaisin Eurooppaan. Mahtava viikko alkoi olla lopuillaan. Minun oli jo nyt ikävä New Yorkia, vaikka en ollut vielä edes lähtenyt.



Viimeiset kuvat tutusta Chrysler Buildingistä ja Grand Central Stationista jääkylmässä sateessa. Hyvää yötä, New York.

18 tammikuuta 2007

NY: Päivä #7


Lauantaipäivä ja yli 20 Celcius-astetta lämmintä! Tammikuussa! Kippis ilmastonmuutokselle! Koko päivä oli jotenkin epätodellisen tuntuinen - kuin heinäkuun päivä eksyneenä tammikuulle.

Vakioaamiaispaikaksemme muodostuneessa Comfort Dinerissa syödyn brunssin jälkeen lähdimme taas kukin tahoillemme ennen iltapäivän rodeota. Itse lähdin East Villagen kautta kohti Sohoa. Newyorkilaiset olivat itsekin totta kai huomanneet yllättävän lämpöaallon ja kulkivat t-paidoissaan ja sortseissaan. Aamupäivällä aurinko paistoi silti vain jaksoittain, muutoin raskaat harmaat pilvet peittivät taivaan.

Sohossa oli upeita käsin maalattuja mainosseiniä, jotka olivat todella näyttävän näköisiä. Pistäydyin Sipin suosikkipuoti Ben Shermanilla ja ostin t-paidan, jonka huomasin kotona Suomessa olevan likainen (tahra ei lähtenyt edes pesussa).


Sohosta saavuin huomaamattani taas Chinatowniin, joka kuhisi lauantai-iltapäivän raukeaa kiirettä. Siellä sain myös kokea todellista hustlausta! New Yorkissa kaikki yrittävät hyötyä toisista monin eri tavoin. Yksi ryhmä on kadulla erilaisia pienimuotoisia bisneksiä hoitelevat hustlerit (en tarkoita nyt prostituutioliiketoimessa työskenteleviä). Tällaiset kauppamiehet, mainostajat ja huijarit tarjoavat loistavia arkipäivän ihmisläheisiä kokemuksia, jos niihin vain osaa suhtautua oikealla tavalla (ei liian vakavasti).

Yksi legendaarinen juttu on ostaa kadulta Rolex. Viime kerralla olin hankkinut Tag Heuerin, mutta tällä kertaa päätin saada aidon feikki-Rolexin. Chinatownissa suurikokoinen musta mies kuiskaili ohikulkijoille: "Watches...watches...Rolex...Rolex...". Pysähdyin hänen viereensä ja kysyin huomaamattoman näköisesti, mitä Rolex maksaa. Mies ei katsonut minuun päin, hän yritti lavastaa tilanteen sellaiseksi että juttelisimme vain säästä tai ottelutuloksista (ihan niin kuin poliisit eivät tajuaisi, mikä meininki lähes jokaisessa kadunkulmassa on käynnissä!) ja kysyi tarkentavasti: "You want a nice one or a cheap one?". 'Nice one' olisi ollut $130 (ja ainakin jollain pienellä todennäköisyydellä aito ja varastettu), ja 'cheap one' oli $50. Tingin kuitenkin kolmeenkymppiin ja mies kuiskasi minulle: "OK, follow me... round the corner". Matkalla kulman taakse hän heitti high-fivet jollekin kellokauppiaskaverilleen ja perillä laski salkkunsa maahan ja avasi sen. Valitsin pikaisesti ja täysin ilman harkintaa ensimmäisen kohtalaisen kivan näköisen imitaatio-Rolexin. Mies ojensi sen minulle ja käski minun laittaa se nopeasti taskuuni. Tottelin, sillä pidin tästä turhasta draama-actionista. Kokeilin hustlata itsekin ja ladoin miehen käteen $16 seteleinä, jotka löytyivät taskun pohjalta ilman etsimistä. Hän vaikutti kuitenkin kovin närkästyneeltä (ja ehkä hämmentyneeltä? Toivottavasti!) ja muistutti minua $30-lupauksestani. Annoin loputkin rahat ja kauppa oli sillä selvä. Lähdimme vastakkaisiin suuntiin.

Itse kello on totta kai osoittautunut oikeaksi romuksi (en saa enää vaihdettua aikaa, nappi juuttui kiinni) ja Suomessa rannekkeen lyhentänyt kelloseppä huomasi kellon kopioksi n. 0,3 sekunnin jälkeen. Mutta sillä on tunnearvoa! Rolex se on feikki-Rolexkin, sanon minä, nykyään.

Kellokaupankäynti jätti minut janoiseksi ja pujahdin sisälle kiinalaiseen teepuotiin. Sielläkin minua tavallaan hustlattiin eli pikkuisen viilattiin silmään - tällä kertaa kiltin näköisen kiinalaisnaisen toimesta. Hän kysyi haluanko juotavaa ja kerroin haluavani kylmää vihreää teetä. Nainen kuitenkin halusi näyttää jonkin erikoisdrinkkinsä, johon tuli vihreän teen lisäksi maitoa (joka ei mielestäni sovi vihreän teen kanssa), jäitä ja ihmeellisiä suurikokoisia, ällösti mauttomia mustikoita (!). Pari ensimmäistä imaisua pillin läpi (kyllä, mustikatkin piti saada pillin läpi) olivat ihan OK, mutta sitten alkoi tökkiä. Kehuin kuitenkin sekoitusta naiselle. Sitten hän myi minulle suuren pussin todella hyvää kiinalaista irtolehtiteetä, mutta minun olisi pitänyt ottaa todesta hänen sanansa että pussi kestää käytössä "ainakin kaksi vuotta" ja ostaa ehkä jotain vielä parempilaatuisempaa teetä hieman pienempi annos. Mutta nyt kaapissani on kahden vuoden teet. Ihan hyvä juttu sinänsä.

Päivä oli tässä vaiheessa muuttunut todella aurinkoiseksi, enkä olisi millään halunnut lähteä pimeisiin sisätiloihin rodeota katsomaan, mutta toisaalta tajusin että se oli ainutlaatuinen tilaisuus. Kävelin Chinatownista kohti Madison Square Gardenia niin pitkään kuin pystyin (ja hankin mustikkamaitoteen maun suustani poistaakseni loistavaa luomu-rootbeerStarbucksista). Kaikki vastaantulijat näyttivät auringonpaisteesta ilahtuneilta ja tunnelma kaduilla oli hieno. Yksi parhaista hetkistä ehkä ikinä.

Matkalla näin parturin ikkunassa kuvia saatavilla olevista hiusmalleista. Olin alustavasti ajatellut käydä parturissa New Yorkissa, mutta kuvat nähtyäni luovuin ajatuksesta (ks. malli 25-26).


Rodeo oli sitten jotain aivan muuta. Itse laji on melko tylsä: cowboyn tavoite on pysyä härän selässä vähintään 8 sekuntia (olimme katsomassa eräänlaista karsintaerää, johon aikatavoite liittyi), mutta sekin osoittautui kilpailijoille todella vaikeaksi ja yleisimmät yritykset olivat ehkä n. 3-5 sekuntia. Katkoja itse härkä-actionissa oli siis koko ajan, mutta onneksi muu show oli takuuvarmaan amerikkalaiseen tyyliin todella suurieleinen ja viihdyttävä!


Ennen kilpailun alkamista katosta laskeutui valtavan kokoinen USA:n lippu ja kimalletta lensi ympäriinsä. Kentälle muotoillut PBR-rodeoliigan tunnuskirjaimet syttyivät paukkeen saattelemina tuleen ja sitten laulettiin kansallislaulu. Tämän jälkeen luettiin rukous cowboy'iden, härkien, yleisön ja USA:n, tuon "maailman mahtavimman kansakunnan" puolesta. Tässä vaiheessa hihittelimme poikien kanssa jonkun verran. Todellinen naurunremakka alkoi kuitenkin vasta tämän jälkeen, kun Jumbotronilla näytettiin cowboy-räppiä! Videolla pulska stetson-päinen viiksekäs mies räppäsi hevosmiehen elämästä, ajoi pick-up truckilla ja sirotteli vihreitä seteleitä ympäriinsä. Loistavaa! Olen yrittänyt etsiä kyseistä videota YouTubesta, mutta en ole sitä vielä löytänyt.


Emme jääneet kuitenkaan koko rodeon ajaksi, koska ilma ulkona oli niin hyvä että oli fiksumpaa olla siellä. Auringon alkaessa laskea otimme taksin Battery Parkiin tavoitteenamme tehdä pieni venekierros joella nähdäksemme mm. Manhattanin skyline ja Vapaudenpatsas. Näin myöhään iltapäivällä turistikierrosveneet olivat kuitenkin jo lopettaneet toimintansa ja ainoa liikkuva alus oli Staten Islandille kulkeva lautta (joka muuten on ilmainen, matkojen suunnittelijat huom.!). Muut eivät enää jaksaneet odottaa sen lähtöä, vaan poistuivat kohti Hootersia aterialle. Sipi ja minä kuitenkin menimme lautalle ja se oli kyllä odotuksen arvoista! Tunnelma oli todella ainutlaatuinen: ilta oli lämmin, aurinko laski Vapaudenpatsaan ympärillä ja Manhattan näkyi tiiviinä kimppuna rannassa.



Laivan seinällä oli seuraavanlainen kuva:


Mielestäni tämä on taas yksi amerikkalaista mentaliteettia kuvastava asia: oikeusjuttu on aina lähellä. Puriko koira sinua? Tipuitko portailta? Liukastuitko kadulla? Ota meihin yhteyttä, me haastamme ne paskiaiset oikeuteen! Ja sitten sinulla on kädessä dollareista tehty kipsi.

Kämpille palattuamme ja siellä hetken rentouduttuamme suunnistimme illaksi ns. drink dealiä tarjoavaan baariin, joita on New Yorkissa monia. Kyseisessä paikassa homma toimi niin, että ovella maksettiin $10, jota vastaan sai mukin ja oikeuden täytättää mukia tiskillä oluella kolmen tunnin ajan. Suomessa tällainen tarjous tekisi ihmiset hulluiksi! Tarjous alkoi klo 21 ja pian paikka alkoi täyttyä nuorella väellä. Amerikkalaiset kuitenkin vain pelasivat jotain hölmöjä juomapelejä olutmukiensa kanssa (heitetään pingispalloa toisen mukiin pöydän yli?!), mutta meidän porukkamme keskittyi tarjouksen ytimeen.

Carl ei jaksanut käydä hakemassa täytettä mukiinsa joka välissä, joten hän tilasi itselleen oman pitcherin. Ja toisenkin. (Kuva saattaa olla lavastettu...)


Puolen yön maissa baarissa alkoi joku ihmeellinen rähinä (sitä ne juomapelit teettävät) ja tarjouksen loputtua paikka alkoi tyhjetä. Mekin lähdimme ja tällä kertaa suuntana oli eilen sushi-buffettia etsiessä bongattu 32nd streetin Pikku-Korea, josta löytyisi karaokebaareja. Karaoke ei ole USA:ssa samanlainen suosikkijuttu kuin Suomessa, joten karaokebaareja ei oikeastaan ole olemassa samalla tavalla. Karaokehullut aasialaisyhteisöt ovat oikeastaan ainoita paikkoja, joista niitä löytyy.

Taksimatkalla kohti 32nd streetiä Johannes huusi auton ikkunasta vieressä ajavalle kuskille "I'll sue your ass!". Sitten alkoi pieni kiihdytyskilpailu. Hienoa toimintaa!

Sisään erääseen karaokepaikkaan päästyämme totesimme, että korealaistenkin karaokekulttuuri on todella erilainen kuin suomalaisten! Suomessa karoke on lähiöiden junttiajanvietettä, mutta korealaisille se oli tyylikäs (ja kallis!) tapa viettää iltaa, nähdä ihmisiä ja tulla nähdyksi. Klubi oli sisustettu tyylikkään hopeanhohtoisesti ja tyyriin näköisesti pukeutuneet korealaiset nuoret lauloivat todella taidokkaasti (oikeasti: en ole ehkä ikinä kuullut niin laadukasta karaoke-laulantaa kuin ne pari Mariah Careytä versioinutta tyttöä esittivät!) ja tilasivat tiskiltä hermostuttavan kalliisti hinnoiteltuja juomia (pienen pieni lasi Cokista: $4 + tippi).

Karaoken laulaminenkin maksoi $2 laaki, mutta siitä saattoikin maksaa sillä laitteet olivat todella laadukkaat ja biisivalikoima lähes äärettömän laaja. Matti vetäisi legendaariseksi muodostuneen tulkintansa Let It Bestä (hän ei laula karaokessa ikinä mitään muuta kappaletta) ja Johannes lauloi U2:n Kiten.



Korealaiskaraokesta poistuttuamme muut halusivat vielä jatkaa jonnekin muualle "tinttaamaan", mutta itse olin niin väsynyt että lähdin kävelemään asuntoamme kohti. Kadut olivat lauantaiyönä lähes autioita ja taas kerran tunnelma oli hieno. Välillä pelotti, kun kadunkulmissa oli keskenään jutustelevia porukoita, mutta muuten oli hienoa kurkkia ihmisten ikkunoista sisään ja nähdä rikkaiden kotibileitä. Se oli kuin O.C. New York, jos sellaista olisi olemassa.

Muut saapuivat taksilla asunnolle melkein heti sinne päästyäni, hekään eivät olleet löytäneet enää mitään kivaa jatkopaikkaa. Paitsi Carl, joka lähti yksin jonnekin ja tuli takaisin vasta neljältä.



16 tammikuuta 2007

NY: Päivä #6

Tässä vaiheessa otetut valokuvat alkavat toden teolla vähentyä. Matkaa oli jo takana enemmän kuin edessä, joten enää ei ollut aikaa (tai halua) kuvata niin paljon - nyt piti toimia.

Perjantaipäivälle ei ollut varattu muuta ohjelmaa kuin shoppailu ja rodeo-lippujen osto (rodeosta myöhemmin, köh...). Sipi oli kuitenkin herännyt jo ennen neljää yöllä (vaikka tulimme komediaklubilta takaisin vasta todella myöhään) ja meni uudestaan jonottamaan Conaniin. Tällä kertaa Sipi oli jonossa ensimmäinen, sai peruutuslipun no. 1 ja oli näin ollen varma pääsystään iltapäivällä nauhoitettavaan show'hun.

Kuten kuvasta näkyy, New Yorkissa kieltomerkeissäkin voi olla huumoria:




Muutenkin koko kaupunki on featureista pitävän paratiisi: melkein mikään asia ei ole valmis sellaisenaan, vaan lähes kaikessa on aina mukana jotain pientä erikoista, jotain extraa.

Minä ja Erik aloitimme shoppailukierroksen Saks 5th Avenuelta. Olin valmistautunut New Yorkin -matkaan sillä mielellä, että jos näkisin esimerkiksi jotain hienoja vaatteita, voisin ostaa sellaisia vaikka ne olisivat kalliitakin. Saks kuitenkin muutti mieleni, se meni hinnoissa jo aivan överiksi. Siistin näköinen takki, mitäköhän se maksaa? $2400. Selvä... Saks-keissi oli muutenkin vähän outo: joku mies alkoi iskeä Erikiä jossain vaatehyllyjen välissä. Lähdimme pikaisesti pois. Matkalla hississä alas näimme ehkä parhaan takapuolen ikinä. Sellaisia takapuolia ei Suomessa tytöillä ole. Erikin kuvauksen mukaan se oli "kolmiulotteinen". En voi olla eri mieltä. (Luulen että se oli kyllä ehkä käynyt jossain leikkauksessa tullakseen kolmiulotteiseksi.)



Pääkohteemme oli Macy's-tavaratalo, joka on ainakin omien sanojensa mukaan maailman suurin kauppa. Kaverini löysivät paljon gearia, mutta minä en löytänyt oikein mitään. En edes sovituskoppia (Macy'sillä ne olivat niin hyvin piilossa, että niitä piti erikseen kysyä)! Muutenkin Amerikan-gearin ongelma itselleni oli enimmäkseen se, että lähes kaikki oli liian isoja. M-kokokin oli väljempi kuin Euroopassa ja S:ää ei edes löytynyt. Muutenkin olisin halunnut ennemmin löytää jotain enemmän newyorkilaista enkä niitä samoja merkkejä joita on Suomessakin, vaikka ne USA:ssa olivatkin halvempia.

Macy'sillä mietin, että jos minulla olisi tyttöystävä, New Yorkista löytyisi hänelle mahtavia tuliaisia. Naisten vaatteet olivat paljon kivempia kuin miesten, todella erikoisia ja tyylikkäitä. Mainitsin tämän huomion niille matkakumppaneilleni, joilla oli tyttöystävä, mutta he eivät oikein innostuneet asiasta (kuulemma liian vaikeaa ostaa, kun ei tiedä kokoa - varmaankin totta).




Kuvista näkyy, että Sipi pääsi käymään suosikkimerkkinsä Ben Shermanin lippulaivaliikkeessä Sohossa ja että pistäytyminen sinne oli onnistunut. Sipillä oli ennestään legendaksi muodostunut tummansininen Ben Shermanin college-paita, joka on ollut hänen päällään lähes koko ajan viimeiset seitsemän vuotta. Nyt Sipi sai vaihtovaatteitakin.

Carlkaan ei ollut ostanut mitään, vaan oli käynyt metrolla pikaisesti Queensissä. Se oli kuulemma hieman saman tyylinen kuin Harlem. Harmittelin etten ollut lähtenyt mukaan.

Kokoonnuimme siis Madison Square Gardenin lippuluukuilla ja hankimme liput seuraavan päivän rodeo-näytökseen. Rodeo on erittäin amerikkalainen, muttei lainkaan newyorkilainen juttu. Sellaista ei ilmeisesti ole edes järjestetty kaupungissa vuosikymmeniin. Päätimme kuitenkin käydä toteamassa kyseisen ihmeen, koska se kuulosti niin mahtavan hölmöltä ja samalla pääsisimme näkemään maineikkaan Madison Square Gardenin, joka on mm. New York Knicksin ja Rangersin koti.

Lippujen ostamisen jälkeen Sipi lähti Conanin nauhoituksiin. Hän pääsi istumaan melkein suoraan bändin taakse. Conanin pöytä oli kuulemma melko kaukana ja näkyvyyttä häiritsivät lähes koko ajan kamerat, joten lähetystä oli parempi seurata monitoreista. Vieraina olivat Cedric The Entertainer ja Orlando Jones. Palattuaan Sipi kertoi nähneensä Orlando Bloomin. Muutaman kymmenen minuutin kuluttua hän kuitenkin huomasi: "Hei, oliks Orlando Bloom sellanen valkonen jätkä?". Kyllä. "Ai, no ei se sitten ollut se!" Mitäs tuosta. Conanin show'hun pääseminen oli kuitenkin varmasti unohtumaton kokemus, ja Sipi teki kyllä matkan todellisen sankariteon lähtiessään jonottamaan jo neljäksi aamulla!

Samaan aikaan kun Sipi oli nauhoituksissa, minä, Carl ja Erik kävimme erinomaisessa aasialaisessa ravintolassa syömässä. Se sijaitsi 32nd streetillä Pikku-Koreassa. Hintaan $9,90 sai sushia ja kiinalaista / korealaista ruokaa niin paljon kuin jaksoi syödä! Epäilimme hieman sushien tuoreutta niiden ollessa tarjolla seisovasta pöydästä (pahoittelen, että tämäkin kuva on näin huonolaatuinen - en oikein osaa vielä käyttää kameraa hyvin), mutta mitään ongelmia ei tullut. Paras hinta / laatu -suhde ruoalle ikinä.




Carl oli flunssassa ja Sipi jonottamisesta alkaneesta päivästä niin väsynyt, että he jäivät illaksi kämpille kun me muut lähdimme Villageen opiskelijabaareihin. Ensimmäinen kohteemme oli pubi nimeltä Peculiar. Se oli täynnä NYU:n opiskelijoita, jotka vaikuttivat keski-iältään ehkä hieman vanhemmilta kuin me. Tosin ehkä kyseessä on sama juttu toisin päin, kuin se että amerikkalaisissa sarjoissa 24-vuotiaat näyttelijät esittävät 16-vuotiaita. Peculiarissa oli todella hiljaisella soiva jukeboxi (tai sitten asiakaskunta oli todella äänekästä) ja todella laaja olutlista. Mm. liettualaista olutta löytyi (emme kokeilleet)! Juttelimme yhden amerikkalaisopiskelijoiden porukan kanssa, jotka tiesivät Suomesta sen että Conan on siellä suosittu ja että emme ilmeisesti pidä venäläisistä. Puhuimme myös 9/11:n vaikutuksesta yhdysvaltalaisten mielenlaatuun.

Sitten siirryimme samaa katua pitkin seuraavaan paikkaan, jonka nimeä en muista. Siellä joimme Jello-hyytelöshotit (tai muut joivat Jello-shotit, itse otin Pepsiä) ja pöytäämme tuli esiintymään stand-up -taikuri. Taikuri veteli esiin kolikoita mitä ihmeellisimmistä paikoista ja yhdessä vaiheessa taikoi Erikin drinkin kadoksiin ja takaisin. Erittäin taitavaa!

Tässä vaiheessa lähdin itse taksilla kotiin ja muut jatkoivat vielä seuraavaan paikkaan. Taksikuski luuli aksentista päätellen minun olevan Irlannista kotoisin. Itse hän oli varmasti jostain Intian suunnilta. Hän ajoi erittäin kovaa ja tööttäsi "hullulle naiselle". Olin juuri sopivasti kotona nähdäkseni Sipin Conan-jakson. Trump -huuli-imitaatio oli mahtava!

Enää kaksi kokonaista päivää New Yorkissa jäljellä.

Kuutospäivän kuvat: http://www.flickr.com/photos/lauttasaarilibertine/sets/72157594483393537/

NY: Päivä #5

Jälkeenpäin katsottuna päivä #5 oli varmaankin suosikkini koko matkalta. Silloin saimme ruksattua "pakko tehdä / nähdä" -listalta muutaman tärkeän kohdan yli, yhden päivän aikana.


Aamupäivän ohjelmana oli Central Park. Matkalla kohti puistoa pitkin Fifth Avenueta pistäydyimme yhteisen suosikkimme Donald Trumpin päämajassa, Trump Towerissa. Rakennus oli juuri sopivalla tavalla mauton, kuten saattoi odottaa. Trump itsekin on kysynyt: "Kuka oikein laittaa vesiputouksen sisälle rakennukseensa?". Vastaushan on tietysti Donald J. Trump. Vesiputous oli mielestämme maailman hienoin. (Trump Towerista ja muutenkin kaikesta Trumpiin liittyvästä on muuten paljon kuvia jo edellisiltäkin päiviltä, eikä matkamme Trump-fiilistely jäänyt edes tähän... Trump on maailman paras.)



Ennen puistoon sukeltamistamme hotkaisimme pikaiset hodarit ja pretzelit. Hodarit olivat maukkaita, pretzel aika kuivakka ja tavattoman suolainen (silti hyvä).



Trump vaikutti myös puistossa. Joskus 1980-luvulla hän oli pelastanut alennustilassa olevan luistinradan, Wollmann Rinkin, ja nyt se kukoisti täynnä luistelijoita ja kovaäänistä luistelumusiikkia. Päivä oli taas kaunis ja aurinkoinen, joten mikäs luistellessa.

Itselleni ennakkoon tärkein kohta loistavaa Central Parkia oli John Lennonin muistopuistikko Strawberry Fields. Valitettavasti se oli remontin ympäröimä, mutta itse legendaarinen kiveys oli turistien ihailtavana ja sen päälle oli tavanomaiseen tapaan asetettu ruusu. Pistin A Day In The Lifen soimaan iPodista.

Pian Strawberry Fieldsin jälkeen koukkasimme pois puistosta ja kohti luonnonhistoriallista museota kuultuamme, että siellä on näytteillä aidon kokoinen sinivalas. Ja pakkohan matkalla on myös ainakin yhdessä museossa käydä. Seuraavalla kerralla haluan kuitenkin viettää vielä pidempiä aikoja Central Parkissa, sillä se on aivan hurmaava kokonaisuus ihmisen tekemää rauhaisaa luontoa keskellä maailman parasta kaupunkia!

Itse museo oli hienoinen pettymys. Hauska yksityiskohta oli se, että sisäänpääsystä sai pulittaa omantunnon mukaan (tietyt suositushinnat oli kyllä annettu, mutta niitä ei ollut pakko noudattaa). Suomalaisten opiskelijoiden omattunnot ovat näemmä melko heikkoja, sillä maksoimme n. $5 / hlö, kun suositushinnat olivat $20 luokkaa. Museo oli valtavan laaja, mutta ehkä hieman tylsä. Fossiileja oli vaikka kuinka paljon ja maailmankaikkeuden syntykin selitettiin ihan hienona kävelyreittinä, mutta paljon hehkutettu (kenen piti hehkuttaa?!) valas oli paperimassasta tehty kopio eikä aito planktonilla kyllästetty ruho. Isohan se kyllä oli.


Koska museo oli jo puolivälissä matkalla Harlemiin, menimme alas metroasemalle ja matkustimme loputkin puolet. Ylitimme legendaarisen 110th streetin, joka on tavallaan Harlemin raja ja joka laulussakin mainitaan.


Harlemissa käynti oli yksi matkan oudoimmista osioista. Tiesimme kyllä, että se on perinteinen mustien kaupunginosa, mutta se miten musta se oli, tuli pienoisena yllätyksenä. Valehtelematta olimme ainoat vaaleaihoiset niillä kaduilla. Jotenkin se tuntui hieman painostavalta, emme oikein kuuluneet kuvaan. Mutta Harlem oli kiehtova ja eläväinen, siellä oli vielä enemmän tuoksuja, ääniä ja actionia kuin keskikaupungilla. Kadunvarsilla oli lukuisia kaupustelijoita myymässä suitsukkeita ja tekaistuja henkilöpapereita ja koululaiset maleksivat isoissa ryhmissä ympäriinsä. Näimme myös maailmankuulun Apollo Theatren, jossa juuri edellisellä viikolla oli vietetty edesmenneen soulkuningas James Brownin ruumiinvalvojaisia.


Vierailu Harlemissa oli eksoottisuudessaan sen verran kuluttava kokemus, että sieltä pois päin vieneen metromatkan jälkeen tarvitsimme pikaisesti tuhtia ruokaa. Carl huusi ja osoitti hieman nolostuttavan oloisesti (mutta matkaklassikoksi sittemmin jääneellä tavalla) City Diner -nimistä dineria ja sinne siis menimme. Yksi parhaista ruokakokemuksista tällä matkalla! Loistavat burgerit (Sipi otti pannukakkuja - outo heppu), raikas itsetehty jäätee ja valehtelematta paras syömäni juustokakku (olen syönyt muutaman, uskokaa pois)! City Diner, jossain Riverside Parkin lähellä, painakaa mieleen.


Carl, Sipi ja Matti jatkoivat ruokailun jälkeen Metropolitan Museumille, koska Matti oli koko nuoruutensa pelannut jotain tietokonepeliä (CS, ehkä?) jossa Met oli jonkun tehtävän karttana. Flickrstä löytyvä kuva Metin portaista on kuulemma koko kentän aloituspiste. Sieltä ollaan heitelty kranaatteja, jne. jne. Itse näyttelyihin pojat eivät kuitenkaan tutustuneet.
Ilalla lähdimme vielä Erikin ja Sipin kanssa uudestaan Comic Stripille, muut jäivät väsyneinä nukkumaan. Nyt menimme aivan esityksen alkuun jo heti klo 20 jälkeen, joten jouduimme maksamaan sisäänpääsymaksun $20 / hlö + kaksi pakollista juomaa. Melko erikoiselta tuntuva käytäntö, jota harjoitettiin USA:ssa paljon. Pakolliset juomat kuitenkin takaavat varmasti ainakin sen, että yleisö on herkässä tilassa valmis nauramaan kaikille koomikoille.


Tämäniltaiset esitykset klubilla olivat vieläkin paremmat kuin ensimmäisellä kerralla (harmi vain ettei hehkuttamani kuiskalijamies esiintynyt uudestaan)! Jotkut koomikot näimme toista kertaa, mm. "Yummy-Mommyn" (nainen kertoi vitsejä perheestään... ja oli aika yummy!) sekä... kyllä: masokisti-sadisti-Lauran (ks. Päivä #2)! Laura oli kuitenkin hieman keventänyt settiään ja sai nyt jopa muutamat naurut.
Esiintymässä oli myös monia meille uusia koomikoita sekä eräs televisiossakin näkemäni nuori mies, jolla oli aivan hervottomia juttuja. Hän heitti uskomattoman Seinfeld-imitaation/parodian (teemalla "Kramerin rasistisuus paljastui jo Seinfeldin jaksoissa") ja kertoi monia hulluja vitsejä. Loppuillasta kun kello läheni jo 01:tä, vuoron saivat amatöörikoomikot. Heille oli varattu n. 5 minuuttia aikaa kullekin, kun vakiintuneemmat nimet saivat 15-20 minuuttia. Aloittelijoista monet lukivat suoraan paperista ja joillakin oli esitys aika hakusessa, mutta joukkoon mahtui myös lupaavia suorituksia. Oma suosikkini oli monimutkainen kertomus äidinmaidosta, "man juicesta" ja lentokenttien tarkastuksista...
Takaisin kotiin tullessamme oli jo melko myöhä, mutta koko päivä ja ilta olivat olleet todella hauskoja.

14 tammikuuta 2007

NY: Päivä #4

Ihan kuin emme olisi saaneet tarpeeksemme jonottamisesta jo edellisenä päivänä Empire State Buildingilla, heräsimme neljäntenä päivänä klo 06 aamulla mennäksemme jonottamaan peruutuslippuja Late Night With Conan O'Brien -show'hun. Homma toimii niin, että Conania katsomaan pääsevät takuuvarmasti vain ne, jotka ovat varanneet lippunsa jo n. kuukauden etukäteen netistä tai puhelimella. Muut joutuvat jonottamaan peruutuspaikkoja, joita NBC jakaa joka aamu klo 09. Tällöin jaetaan 75 alustavaa peruutuslippua, jonka kanssa pitää iltapäivällä tulla nauhoituksiin ja jos tyhjiä paikkoja salista vielä löytyy, pääsee sisään. Yleinen keskiarvo on kuulemma n. 16 sisäänpäässyttä peruutuslipulla.



Olimme ennen klo 07 jonossa ja edellämme oli ehkä parisenkymmentä ihmistä. Päätimme kuitenkin jäädä jonoon, koska olimme siihen asti vaivautuneet. Parin tunnin odottelu sujui iPodista musiikkia kuunnellessa ja kadulta löytynyttä sanomalehteä lukiessa (Donald Trump antoi bisnesvinkkejä ja viikon kovin juttu oli sankari, joka pelasti sairauskohtauksen saaneen miehen metron alta). Auringonnousu 49th streetiä pitkin näytti todella kauniilta! Takanamme jonossa seisoi myös muutaman suomalaisen porukka - onhan Conanin jono varmasti todennäköisin paikka bongata suomalaisia New Yorkissa.



Lopulta saimme alustavat liput #27-33, jonka jälkeen hajaannuimme tahoillemme: minä ja Carl shoppailemaan ja muut kämpille takaisin nukkumaan. Carl löysi pari paitaa ja minä Seinfeldista tutun black and white cookien (kuvassa).



Palasimme takaisin asunnolle ja sitten lähdimme koko porukka uudelle shoppailukierrokselle ennen Conanin nauhoitusten alkua. Kohteemme oli halpistavaratalo Century 21, jossa myydään kuuluisien vaatemerkkien jämätuotteita. Aluksi olin melko pettynyt paikan tarjontaan: nimet olivat kyllä hienoja, mutta vaatteet aivan hirveän näköisiä. Sitten löysin kenkäosaston ja pukupaitaosaston, joilla hinta/laatu -suhde oli erinomaisesti kohdallaan: mm. Calvin Kleinin ja Burberryn jne. kauluspaidat maksoivat vain n. $25-40, mikä on todella edullista. Koko porukka lastasi mukaan paljon paitoja ja Jarmo löysi myös hienon talvitakin.


(Carl Century 21:n nahkatakkiosastolla)

Ennen klo 16 kävimme viemässä ostokset asunnolle ja palasimme NBC:n studioille nähdäksemme, aukeaisivatko ovet Conanin show'hun meidän lipuillamme. Eivät auenneet - sisään pääsi vain 16 ensimmäistä. Yksi tyttö alkoi itkeä kun ei päässytkään ohjelmaan. Tosifani.

Yritys oli hyvä, mutta tulos huono. Epäonnistumiseen pettyneinä muu porukka palasi taas asunnolle, mutta Sipi, Carl ja minä lähdimme retkelle Greenwich Villageen.

Greenwich Village on erittäin boheemi alue etelä-Manhattanilla. Siellä asuu paljon taiteilijoita ja muita vapaiden ammattien harjoittajia ja lisäksi siellä on suuri homoyhteisö. Asuintalot siellä ovat todella kauniita, eivät yhtä massiivisia kuin pohjoisemmassa. Paloportaat talojen ulkoseinillä näyttivät hauskoilta.

Kävimme ensin Starbucksissa kahvilla (miten tämä ketju voi olla niin älyttömän suosittu? Jokainen Starbucks jonka matkan aikana näin oli tupaten täynnä - oli kellonaika mikä tahansa!) ja sitten vaeltelimme parisen tuntia ympäri Villagea. Yritimme houkutella Sipiä ottamaan tatuoinnin, lävistyksen tai ruiskurusketuksen, joita oli laajalti tarjolla, mutta Sipi ei suostunut.

Kävelystä väsyneinä menimme jalkahierontaan. Jo pari päivää aikaisemmin olimme nähneet Little Italyssä houkuttelevan "So Relax - b[]ack rub, foot rub" -paikan, mistä saimme idean mennä virvoittamaan jalkamme hieronnalla. Astuimme sisään hämyisen näköiseen porttikongiin ja sieltä eteenpäin läpi kapean oven piskuiseen vastaanottohuoneeseen. Käytävän päässä oli muutama verhoilla eristetty sänky, joista kuului voihkinaa. Vastaanottohuoneen toisessa nurkassa oli akvaario ja toisessa jonkinlaisen jumalhahmon muovipatsas, joka liikkui edestakaisin paristovoimalla. Tässä vaiheessa kamerastani loppui akku.



Aasialainen nainen tuli kysymään meiltä montako meitä oli ja monenko minuutin hieronnan haluaisimme. Päätimme ottaa kaikista edullisimman vaihtoehdon, 10 minuutin jalkahieronnan hintaan $10. Muutaman hetken kestäneen odottelun jälkeen tuli meidän vuoromme ja jokaiselle osoitettiin oma sänky. Istuin sängylle ja odottelin mitä tapahtuisi. Pian sängyn edessä olevat verhot raottuivat ja sisään kurkisti pieni kiinalaisnainen joka kehotti minua ottamaan kengät pois ja käymään makuulle.

Vielä tässäkin vaiheessa olo oli jokseenkin epämukava, jalat ovat jotenkin henkilökohtaisempi alue hieronnalle kuin tavalliset kohteet hartiat tai selkä. Hieronta oli kuitenkin mahtavaa, yksi parhaista kokemuksista koko matkalla! Kiinalainen käsitteli jalat hellästi mutta tehokkaasti ja hieroi niihin virkistävän kylmää voidetta. Viereisestä sängystä kuului australialaisen miehen kommentti "Another 40 minutes, please! I could stay here all night".

Hieronnan jälkeen odottelimme Sipin kanssa kadulla Carlia, jolloin joku laitapuolen kulkija (joita New Yorkissa riittää) tuli kysymään minulta rahaa. New Yorkissa kerjäläiset eivät ole ollenkaan pelottavia vaan erittäin kohteliaita ja lähes aina heillä on heittää joku kehu tai anekdootti rahankyselyn kohteelle. Niin tälläkin kertaa: mies kertoi minun näyttävän Andy Warholilta, nimenomaan nuorelta Andy Warholilta. "You know who he was? A helluva producer, man!" Annoin miehelle ison kasan erikokoisia kolikoita (jotka ovat USA:ssa melko turhia, niitä ei käytetä melkein missään). Pari päivää aiemmin olin kuullut toiselta rahanvaatijalta näyttäväni Kurt Cobainilta. Vaaleahiuksisia julkkiksia on ilmeisesti melko vaikea keksiä.

Olimme sopineet tapaavamme muun porukan Houston streetin ja Greenwichin kulmassa, joka kartalta katsoen vaikuttaa ihan pätevältä paikalta, mutta on todellisuudessa niitä harvoja kohtia Manhattanilla, jossa ei ole mitään. Pelkkää moottoritietä ja varastoja. Tapaamispaikkaa etsiessämme kävimme kurkkaamassa läheistä jalkapallokenttää, jossa eteläamerikkalaistaustaiset pelaajat pyörittelivät oikein taitavia kuvioita. Kentän viereisellä seinällä oli useita ilmoituksia kadonneista lapsista, osa etsintäkuulutuksista jo muutaman vuoden vanhoja. Masentavaa ja surullista.



Greenwichin ja Houstonin kulmassa seisoessamme kuulimme kuitenkin loistavan jutun, josta oli tuleva kestofraasi koko loppumatkan ajaksi. Seisoimme jonkinlaisen toimiston edessä olevalla parkkipaikalla, johon oli parkkeerattu vain pari autoa, mutta yksi niistä niin että se esti suoran kulun parkkipaikalle muilta autoilta. Paikalle ajoi UPS-kuljetusfirman iso rekka, josta nousi kuski joka kysyi meiltä: "Guys, is that your car?". Pudistelimme päitämme ja mies lähti vihaisen oloisena kohti toimistoa. Hän tuli pian takaisin ja hänen perässään toinen mies, väärinparkkeeratun auton omistaja. Mies lähti nöyränä siirtämään autoaan pois tieltä, mutta tämä ei riittänyt UPS-kuskille vaan hän nöyryytti väärinpysäköijää vielä lisää karjaisemalla: "Nice job, you piece o' shit!". Tämä oli aivan mahtava lause! Todella aitoa New York -meininkiä! Newyorkilaiset osaavat olla sekä kohteliaita että tajuttoman epäkohteliaita (mikä on todella viihdyttävää) ja "Nice job, you piece of shit" on sellainen lause jota ei yleensä kuule kuin televisiosta. Klassikko.

Lopulta saimme muutkin matkaseuralaiset tavoitettua ja menimme syömään meksikolaisravintolaan Villagessa Bleecker streetin lähellä. Palvelu oli äärettömän huonoa, ruoka melko mautonta ja Erik kaatoi margaritansa housuilleen ja joutui ottamaan taksin kämpille vaihtaakseen kuiviin. Erikin tultua takaisin menimme johonkin urheilubaariin, mutta minua, Sipiä ja Carlia alkoi jo väsyttää ja lähdimme takaisin asunnolle. Muut jäivät vielä kiertelemään Villagen baareja ja tulivat myöhään yöllä takaisin, etsien meluisasti jääkaapissa olleita edellisen Hooters-illan tähteitä.


4. päivän kuvat osoitteessa http://www.flickr.com/photos/lauttasaarilibertine/sets/72157594478996190/ (tässä vaiheessa matkaa kuvien ottamistahti hidastuu selkeästi, osin akun väsähtämisestä johtuen mutta muutenkin)

NY: Päivä #3




Kolmas New York -päivä koitti aurinkoisena ja kylmänä ja aamupala oli miljoona mailia kevyempään suuntaan kuin edellisenä päivänä (sain silti pekoniannoksenkin myöhemmin päivällä). Läheltä asuntoamme löytyi useampikin deli, jossa oli hienot valikoimat todella maukkaita hedelmiä melko edulliseen kilohintaan. Itse pidin erityisesti siitä, että hankalat greipit oli jo valmiiksi lohkottu ja kuorittu!




Päivän aluksi Carl yritti tilata meille kegiä, tynnyrillistä olutta. Sellaisia saa Amerikassa kotiinkuljetuksella keg servicestä. Homma meni kuitenkin hankalaksi, kun vastapuoli alkoi vaatia paikallista puhelinnumeroa tunnisteeksi ja toimitusajatkin olivat hieman hankalat. Carl katkaisi puhelun lievästi pettyneenä.




Eilisen harmauden ja sumun takia väliin jäänyt kiertoajelu toteutettiin tänään. Kaksikerroksiset turistibussit pysähtyivät kaikissa Manhattanin tärkeimmissä turistirysissä niin, että kyydistä saattoi jäädä ja nousta takaisin milloin halusi - busseja tuli n. 10 minuutin välein. Oppaina toimi melkoisia persoonallisuuksia. Omasta mielestäni paras oli ensimmäinen, todella vahvalla kiinalaisella aksentilla puhunut rouvashenkilö, jonka hampaat olivat tahriintuneet huulipunasta ja joka valitteli suunsa olevan jäässä. Kaikki muut seurueestamme väittivät, etteivät he ymmärtäneet lähes mitään naisen puheesta, mutta oma istumapaikkani oli aivan hänen vieressään, joten sain kiinni ainakin muutaman jutun. Katsokaa jäässä olevaa suuta:




Valitsimme ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi Empire State Buildingin. Ajatus oli käydä pikaisesti ylhäällä katsomassa vähän maisemia. Näin kirkkaana päivänä sama ajatus taisi olla tuhansilla ja tuhansilla muillakin turisteilla, nimittäin huipulle pääsyn jonottaminen kesti melkein 4 tuntia! Vaikka näkymät olivatkin hienot, eivät ne kenenkään mielestä olleet noin ylettömän jonottamisen arvoiset. Minua ainakin harmitti, koska olin jo edellisellä New Yorkin -matkalla käynyt Empire State Buildingissa ja nyt 4 tuntia kallista NY-aikaa meni melkein täysin hukkaan.

...Paitsi että keksimme ihan hyvän vitsin. Idea lähti siitä, että jonotuksen aikana Empire State Buildingin henkilökuntaan kuuluva nainen alkoi kuuluttaa ympärilleen "Does anyone here speak Italian and English? ...Anyone? Italian AND English?". Ilmeisesti tarvittiin tulkkausapua jonkinlaisiin vaikeuksiin joutuneelle italialaismatkailijalle. No, kelatkaapas jos samanlainen tilanne kävisi hurjan fanaattiselle Star Trek -intoilijalle ja turvanainen joutuisi kuuluttamaan "Does anyone here speak English and Klingon?"!


Okei, jonossa oli siis tylsää. Oli meillä muitakin juttuja. Ruoaksi oli purukumia ja Bafucinia. Tässä pari kuvaa jonosta ja ylhäältä:









Jonottamisesta uupuneina ja hieman ärtyneinä suunnistimme välittömästi takaisin kohti bussia, jotta ehtisimme ennen lippujemme voimassaoloajan päättymistä nähdä edes joitakin muitakin kohteita. Reitti kulki Greenwich Villagen kautta kohti etelää ja Ground Zeroa.



Viimeksi kun näin Ground Zeron, syyskuun yhdennentoista tapahtumista oli kulunut vasta vähän yli puolitoista vuotta. Nyt kun 9/11:stä on jo puoli vuosikymmentä, paikka näytti paljonkin erilaiselta. Jälleenrakennus oli käynnistynyt hyvää vauhtia ja tunnelma keskellä New Yorkin sydäntä ammottavan montun laitamilla oli samaan aikaan harras, hämmästynyt ja toiveikas.




Auringon laskiessa suuntasimme turistibussilla takaisin kohti asuntoa. Reitti kulki Manhattanin eteläosissa Wall Streetiä pitkin Brooklyn Bridgelle ja sieltä YK:n päämajalle, jossa jäimme pois koska se oli erittäin lähellä osoitettamme.




Iltaohjelmana oli kaikkien odottama vierailu kuuluisaan Hooters-ravintolaan. Hooters-ketjun idea on se, että siellä toimivat tarjoilijat ovat kauniita nuoria naisia melko niukoissa asuissa. Ruoka on perusmättöä, kanansiipiä ja sellaista. Tilasimme 100 kanansiipeä ja monen monta pitcheriä eli olutkannua. Hotpantseissä tarjoileviin tyttöihin oli jotenkin vaikea suhtautua. Koko ravintolan ideahan on totta kai katsella heitä, mutta se tuntui vähän nololta. Erittäin upeitahan he kyllä olivat!






Hooters ei kyllä oikein ole mikään New York -juttu. Koko kaupungissa on vain yksi Hooters, kun esim. pelkästään Tampan alueelta Floridasta löytyy toistakymmentä ketjun ravintolaa.

Kotimatkalla bongasin kadulta Arctic Monkeysin levyn mainoksen.





Kaikki 3. päivän kuvat ovat osoitteessa http://www.flickr.com/photos/lauttasaarilibertine/sets/72157594477738321/
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...