30 syyskuuta 2010

Hahhahhaha


Kuva Helsingin Sanomista torstailta 30.9. sivulta A9.


29 syyskuuta 2010

Erityiset esineet #2: Morning Glory -purkki


Tämän postauksen otsikko voisi myös olla "Hölmöimmät eBay-ostokset, osa 28".

Olin usean vuoden ajan miettinyt aina Oasiksen (What's The Story) Morning Glory? -levyn kansivihkosta katsellessani, mikä kumman sokeripurkki sen viimeiselle sisäsivulle oli kuvattu. Pari vuotta sitten sain selville, että kyseessä on italialaisen Alessin suunnittelema lasikippo.

En itse käytä sokeria (tai muita valkoisia aineita), joten en saanut omaan purkkiini aivan täydellistä Oasis-tunnelmaa, mutta olen nyt parin vuoden ajan kerännyt tölkkiin pikkukolikoita aina sitä mukaa, kun niitä on kertynyt. Turkoosi kansimies on pian hukkumassa rahaan, joten kohtapuoliin on aika käydä pankissa tyhjentämässä saavi. Ehkä voisin ensi kierroksella säilyttää purkissa vaikka teetä, jolloin pönikälle tulisi  useammin käyttöä.

26 syyskuuta 2010

Nelson sings the Blurs

25 syyskuuta 2010

Täyttä ymmärrystä vailla

Kävin tänään alkuillasta Tennispalatsissa katsomassa vasta nyt Suomen valkokankaille päässeen Ghibli-studioiden animaation Pom Pokon vuodelta 1994. Itse elokuva oli jälleen kerran takuuvarman kekseliästä, hyperidearikasta Ghibli-tyyliä, mutta elokuvakokemus kokonaisuudessaan jätti hieman toivomisen varaa.

Ongelma oli siinä, että yleisöstä enemmistö oli lapsia. Jo ennen salin valojen sammumista vierustoverini söi popcornia lattialta ja hihkui puolen minuutin välein "Millon tää alkaa? Mitä kello on nyt?" Todelliset ongelmat alkoivat kuitenkin vasta filmin lähdettyä pyörimään: kun elokuvan roolihahmot lausuivat ensimmäiset repliikkinsä japaniksi, yleisön joukosta kuului mm. kärsimätön huuto "Mä en tajua tästä mitään! Nää puhuu jotain ihan outoa ruotsia!" sekä vielä suorasukaisempi "Buuu! Buuuu!", jota vielä tehostettiin nyrkin heristyksellä.

Tätä sitten kesti ehkä puoli tuntia (ja kuten tiedämme: puoli tuntiakin voi tuntua hyvin pitkältä ajalta!), jonka jälkeen pari perhettä poistui salista. Jäljelle jäi kuitenkin ainakin yksi isä, joka luki tekstitystä häiritsevän kovaan ääneen lapsilleen.

Ei tietenkään ole lapsen itsensä vika, jos ei ymmärrä puhuttua japania tai kirjoitettua suomea. Kyllästyyhän siinä. Vanhemmat voisivat kuitenkin käyttää hieman ennakkoharkintaa ennen kuin tuovat jälkikasvunsa katsomaan elokuvaa, jostä näillä ei selvästikään ole edellytyksiä nauttia. Vaikka elokuva onkin piirretty, ei se tarkoita sitä, että kyseessä olisi välttämättä lastenelokuva. Alle kouluikäinen ei vielä pysy tekstityksen vauhdissa, joten häntä ei kannata viedä muihin kuin dubattuihin tai kotimaisiin elokuviin. Muutenkin Pom Poko on pienille lapsille ehkä hieman liian outo ja pelottava: elokuvassa on mm. pelottava hirviöparaati, jossa luurangot ja liekehtivät tiikerit ryntäilevät pitkin Tokion esikaupunkeja ja lopun kulminaatiokohtauksessa pääosan pesukarhut taikovat kivespusseistaan valtavan, kultaisen purjeveneen, jolla seilaavat tuonpuoleiseen tapaamaan Buddhaa.

Yksi syyttävistä sormistani osoittaa siis pienten lasten vanhempia kohti, ja toista heristän Finnkinolle. Yhtiollä on varmasti tiedossa, etteivät Ghiblit useimmiten ole suoranaisia lastenelokuvia - eivät varsinkaan dubbaamattomina. Perheyleisöä kohtaan on suorastaan harhaanjohtavaa sijoittaa näitä elokuvia iltapäiväohjelmistoon: en usko, että kovin moni n. 10 euroa lipuista maksanut ja kesken näytöksen salista poistunut lapsiperhe palaa elokuviin ainakaan kovin pian. Hommasta menee siis maku oikeastaan kaikilta: lapsia tuskastuttaa, kun he eivät ymmärrä elokuvaa, ja muuta yleisöä rasittaa lasten ymmärtämättömyydestä seuraava sekasorto. Useimmista aiemmista Ghibli-elokuvista on ollut tarjolla näytöksiä myös myöhemmin illalla, kun lapsiperheet ovat jo nukkumassa - miksi ei tästä?

23 syyskuuta 2010

Keksimelankolia

Samaan tapaan kuin pienet asiat voivat tehdä ihmisen hyvin iloiseksi, voivat ne yhtälailla tehdä surulliseksi.

Selailin aamun harmaassa valossa Lidlin ruokakuvastoa. Teksti "Duc De Coeur - Bretagnelainen voikeksi: voilla leivottu keksi, kahvin tai teen seuraksi, €1,69" sai minut yhtäkkiä murheelliselle mielelle. Keksiteksti oli kuin runo yksinäisyydelle.

Kahvin tai teen seuraksi. Mutta kenen seurassa?

22 syyskuuta 2010

Levy: Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man (Columbia, 2010)

Kymmenes Manic Street Preachers -albumi. Tämän ei pitäisi olla missään mielessä enää kiinnostavaa: samaa vanhaa tavaraa samalta vanhalta bändiltä, ei mitään uutta eikä mitään yllättävää. Manics kuitenkin jaksaa herättää yhä uteliaisuutta siitä syystä, että nykyisin jokaisen uuden levyn täytyy olla todistus siitä, että bändi pystyy vielä siihen, mihin se pystyi joskus ennenkin.

Laajempi Manics-kaarihan 2000-luvulla on mennyt näin: vuoden 2001 Know Your Enemy oli puolivillainen ja intohimoton, vuonna 2002 ja 2003 kierrätettiin hittejä ja B-puolia kokoelmilla, vuoden 2004 Lifeblood oli oivaltava ja aidosti erilainen mutta väärinymmärretty ja huonosti vastaanotettu, kunnes taas vuoden 2007 Send Away The Tigers ja viimevuotinen Journal For Plague Lovers olivat paluu tutun korkealle Manics-tasolle. Bändi on siis osin tahallaan ja osin tahtomattaan luovinut itsensä tilanteeseen, jossa 1990-luvun huippuvuosien kaavan toistaminen (Send Away The Tigers pyrki emuloimaan Everything Must Go'ta ja Journal For Plague Lovers puolestaan The Holy Biblea) tuo enemmän suosiota ja miellyttää kriitikoitakin paremmin, kuin minkään uuden yrittäminen. Jos Know Your Enemy ja Lifeblood olisivat jääneet tekemättä, Manics-historia näyttäisi erilaiselta, eivätkä myöhemmät perustyyleihin palanneet levyt ehkä tuntuisi niin kiinnostavilta eikä ihmisillä olisi niin kova halu pitää niistä. Tarvitaan siis laaksoja, jotta tasangotkin tuntuvat huipuilta.

Periaatteessa vanhan toistaminen ja oman itsensä nostalgisointi ei Manicsin tapauksessa ole huono juttu, sillä bändi tekee sen niin hyvin. Uusin albumi Postcards From A Young Man tunnustaa nostalgiateemansa jo nimessään ja yrittää kurottaa jopa Send Away The Tigersia selvemmin kohti Everything Must Go'n täydellisiä pop-korkeuksia. Ensimmäisen puoliskonsa aikana levy onnistuukin siinä kiitettävästi: singlebiisi (It's Not War) Just The End Of Love on juuri niin suureellinen ja hölmö, kuin pitääkin; nimikappale Postcards From A Young Man on iskevä ja kypsällä tavalla tunteellinen; Some Kind Of Nothingness on kuorrutettu Echo & The Bunnymenin Ian McCullochilla ja gospel-kuorolla ja Hazelton Avenue on Motown/Brittipop-hybridi, jossa paksut kitarat ja muhkeat sellot pönkittävät toisiaan. Jokainen näistä kappaleista mahtuisi Everything Must Go'lle... jos se ei sisältäisi juuri niitä klassikkobiisejä, jotka se sisältää. Tunne on hieman sama, kuin syödessä Maraboun minttukrokanttisuklaalevyä: mausta kyllä nauttii, mutta takaraivossa kolottaa koko ajan murhe siitä, että kookossuklaalevyn maahantuonti on lopetettu.

Virkeän alun jälkeen Postcards sujahtaa hieman vapaavaihteelle. Golden Platitudes on tähän mennessä ensimmäinen suoraan Beatlesilta vaikutteita ottava Manics-biisi ja sinällään aivan toimiva, mutta ei mitenkään pankkia räjäyttävä (tai edes kirjelapulla ryöstävä). I Think I Found It on hilpeä, mandoliineilla koristeltu perusbiisi; A Billion Balconies Facing The Sun hienosti nimetty, levyn punkein kappale ja albumin päättävät The Future Is Here 4 Ever ja Don't Be Evil aivan kelvollista perus-Manicsia, joista ensin mainitulla kuullaan rumpali Sean Mooren aina tyylikästä trumpetinsoittoa. Postcards From A Young Manin toisen puoliskon tärkein palanen on kuitenkin kolmanneksi viimeisenä kuultava All We Make Is Entertainment, joka on musiikillisesti melko valoisan ja kevyen kuuloinen, mutta sanoitukseltaan jollain tapaa katkera ja pessimistinen kertomus siitä, miten valmistava teollinen työ on muuttanut pois Britanniasta ja ainoa jäljelle jäänyt, menestyksekäs teollisuudenala on viihdebusiness. Kyseessä on siis albumin poliittisin kappale - ja Manics-levyltähän täytyy aina vaatia edes ripaus poliittisuutta.

All We Make Is Entertainment nostalgisoi siis tehtaita ja teollisuutta, mutta muilta osin Postcardsin sanoitukset keskittyvät lähinnä henkilökohtaisen nostalgian ympärille. Nicky Wire on jälleen kerran tuottanut joitain mainioita one-linereita James Dean Bradfieldin laulettavaksi, mutta aivan Journal For The Plague Loversilta löytyneiden oivalluksien tasoisia ajatuksia tämä levy ei tarjoa. Richey Edwards on siis kadonneena ja kuolleeksi julistettunakin yhä Manicsin paras sanoittaja. Sekavan ja poukkoilevan arvostelun lopuksi vielä muutama sana Bradfieldista. James Dean Bradfield on ehdottomasti kautta aikain yksi brittiläisen rockin taidokkaimpia laulajia sekä soolokitaristeja. Juuri hänen taitojensa vuoksi jokaista Manic Street Preachers -levyä jaksaa kuunnella, vaikka homma ei muuten niin kiinnostaisikaan. Tällä levyllä Bradfield väläyttää jälleen kerran joitain todella upeita kitarasooloja ja laulaa taatun tyylikkäästi ja juuri oikeita yksityiskohtia painottaen.

Kenties tämä kirjoitus on antanut Postcards From A Young Manista liian negatiivisen kuvan. Kyseessä ei missään nimessä ole heikko albumi, vaan kokonaisuutena erittäin toimiva levy, jolla on kourallinen todella hyviä kappaleita. Ongelma on lähinnä siinä, että olisin ainakin itse toivonut ja odottanut Manicsilta tällä kertaa jotain hieman yllättävämpää: Everything Must Go -nostalgisointi tehtiin jo Send Away The Tigersilla hieman rouheammin soundein ja hieman hauskemmalla asenteella, joten se olisi tavallaan voinut riittää. Tämä levy ei itsessään tuo mitään uutta Manicsin jo laajaksi venähtäneeseen tuotantoon, mutta tavallaan asettaa osan aiemmista levyistä uuteen valoon. Jos Everything Must Go ja Holy Bible on nyt jo onnistuneesti kierrätetty, voisiko seuraavaksi saada kakkososan This Is My Truth Tell Me Yoursista?

Omat suosikkikappaleet:
1) Hazelton Avenue
2) Some Kind Of Nothingness
3) Postcards From A Young Man

koko levy Spotifyssa



20 syyskuuta 2010

Failface

Kiitos, Paleface, että olet tiukasti ajan hermolla. VR:n makasiinit ovat kuulemma tuhoutuneet tulipalossa? Rajua, en ollut kuullutkaan! Kaiken lisäksi makasiinien palo jotenkin symboloi laajemmin kaikkea sitä, mikä maassamme on vialla; vaihtoehtokulttuurin hävittämistä rahan vallan tieltä, yksipuolista mediailmapiiriä, pissiksille myönnettäviä luottokortteja (!), poliisin valehuumeostoja ja niin edelleen. Kaiken lisäksi Veikko Hursti -vainaa on jo vaipunut unholaan - ja sehän vasta suuri kansallinen tragedia onkin!

Tilanteessa ei kai voi oikein muuta kuin kysyä "Miksi kaikki tuntee Johanna maatalous-Tukiaisen / Niin kuin Kolmen Sepän kodittoman romanialaisen?" Sekoitetaan joukkoon vielä viittaus Lahden vuoden 2001 MM-kisojen Hemohes-dopingkuvioihin ja kirpeän pureva rap-protestilaulu alkaakin olla valmis. Kyllä nyt kokoomuspuolue viettää Hästenseissään unettomia öitä, kun Paleface on jämptisti sanonut, miten asiat oikein ovat!

Olen totta kai Palefacen kanssa samaa mieltä siitä, että tässä maassa kaikki asiat eivät ole hyvin. Niin politiikka, talous, media kuin kulttuurikin kulkevat ajoittain hyvin kyseenalaisia ja jopa vääriä latuja, ja hyvinvointivaltion julkisivu on rupsahtamassa nopeammin kuin Finlandia-talon marmoriseinät. Mistä olen Palefacen kanssa eri mieltä on se, että minusta olisi naurettavaa tehdä rillumarei-henkinen, nolosti ontuva muka-protestilaulu, jonka ajankohtaisiksi tarkoitetut kulttuuriset viittaukset ovat jo puolen vuosikymmenen takaa ja kauempaakin. Palefacen mielestä moinen on ilmeisesti tyylikästä ja fiksua.

Viime viikolla krapulaisen näköinen Paleface soitti YLE:n Aamu-tv:ssä akustisen reggae-version Procol Harumin kuluneesta Whiter Shade of Palesta - Juice Leskisen suomenkielisillä sanoilla. Jos ja kun tämä näyttää kuvaavan Palefacen mielentilaa, hänen olisi paras pysyä poissa niin levytysstudiosta kuin julkisuudestakin. Mene jollekin tamperelaiselle yläasteelle englannin ja äidinkielen opettajaksi, Paleface. Siellä sinua pidettäisiin siistinä tyyppinä.

17 syyskuuta 2010

Kiiltävä porkkana

Mitä tämä kuntokeskus haluaa loppujen lopuksi oikein myydä? Voisiko mainoksen kuva olla enää yhtään vihjailevampi?

Muuta: Tiedättehän, kun välillä alkaa itse mielessään rallatella tuttuja biisejä muunnelluilla sanoituksilla? Torstai-aamuna päässäni soi hyvin outo goottiversio The Who -klassikosta I'm A Boy: "I'm a goth, I'm a goth but my ma won't admit it", ja niin edespäin. Mistäköhän näitä aina välillä oikein tulee?



13 syyskuuta 2010

Keitä kummia valtiotieteilijät oikein ovat?

Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla keravalainen insinööri Kimmo Manninen heitti esiin ilmeisen tarkoitushakuisen provokaation listaamalla ne ammatit, joita "Ville Tavallinen" tarvitsee (mm. postinkantaja, lääkäri, kauppias, toimittaja, putkimies) ja tulemalla siihen tulokseen, että kaikista turhimpia tässä maailmassa ovat valtiotieteilijät. "En muista tarvinneeni koskaan valtiotieteilijää. Yliopistossa on hyödyllisiäkin aineita. Siis matematiikkaa opiskelemaan, niin voi päästä oikealle alalle! Lisäksi kannattaa opiskella putkimiehen ammatti.", tämä Keravan propellipää linjasi.

Vaikka kirjoitus olikin todennäköisesti (toivottavasti?) tarkoitettu enimmäkseen vitsiksi, on se silti valitettava osoitus siitä, että suuri yleisö ei tiedä valtiotieteilijöistä oikein mitään. Jos insinööri Mannisella olisi hallussaan esimerkiksi sellainen valtiotieteilijän peruskyky kuin tehokas tiedonhaku, hän olisi varmasti viiden minuutin etsinnän perusteella oppinut, että "valtiotieteilijä" itsessään ei ole mikään yksi ammatti, vaan Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa koulutetut ihmiset voivat sijoittua työelämässä esimerkiksi ekonomistiksi, virkamieheksi, diplomaatiksi, tutkijaksi, opettajaksi - tai jopa toimittajaksi. Kenties Miettisen arkielämä Keravalla pyörii vallan mainiosti ilman valtiotieteilijöiden panosta, mutta jos haluamme elämältä pelkän hengissä selviämisen lisäksi myös hieman ylevämpiä asioita, kuten esimerkiksi kriittistä tutkimusta ympäröivästä maailmasta tai yhteiskunnan kehittämistä valtioiden ja kansalaisjärjestöjen toimien kautta, tarvitsemme varmasti myös valtiotieteilijöiden osaamista.

Valtiotieteilijän taitoihin kuuluu myös mediakriittisyys. Mielestäni Helsingin Sanomatkin voisi soveltaa tätä taitoa, eikä uhrata mielipidepalstallaan tilaa Mannisen kaltaisille ilmeisille riidanhaastajille.

10 syyskuuta 2010

Uni: Lego-merellä filosofisen piraatin ja Simpsonien kanssa

Heräsin aamulla kellon soittoon (soittoäänenä Sally Cinnamon) ja syksyiseen auringonpaisteeseen jälleen kerran hektisen yön jäljiltä.

Unessa olin New Yorkissa. Jostain syystä NYC:n universio oli kuitenkin rakennettu kokonaan kirkkaanvärisistä Lego-palikoista. Minulla oli koko ajan kova kiire: yritin vakoilijamaisesti varjostaen seurata metron lipuntarkastajia. Heitä tarkkaillessani minulle selvisi mm., että metroasiemien porttien kohdalla on katossa punainen (Legoista valmistettu, tietenkin) nappi, jota painamalla tarkastajat pääsevät laiturialueelle puomien ohi lippua näyttämättä. Kummallista, että kukaan muu ei ollut huomannut tuota nappulaa aiemmin!

Jossain vaiheessa uneen liittyivät mukaan myös Bart ja Lisa Simpson. He yrittivät kai etsiä Homeria ja Margea ja pitivät mahdollisena, että nämä olisivat alkaneet New Yorkin metron lipuntarkastajiksi. Siksi Bart ja Lisa tulivat kysymään apua minulta, pilettivahtien erityisasiantuntijalta. Sain kuitenkin ilmeisesti toisenlaisen vihjeen Simpsonien mahdollisesta olinpaikasta, sillä pian olimme Bartin ja Lisan kanssa Lego-merirosvolaivan ruumassa, ihka aidon Lego-merirosvokapteenin kanssa. Arvokkaan oloinen Lego-piraatti pyöritteli Lego-arkusta lattialle tursuavia Lego-kolikoita Lego-puujalallaan ja pohti tehtäväämme filosofisesti:

"Hyvät ystävät!", kapteeni virkkoi. "Kuten Aristoteles itse on sanonut: 'Kun näet yksisilmäisen miehen seilaavan laventelimerellä suklaaveneessä, käännä aluksesi siihen suuntaan...'"

Tässä vaiheessa merirosvo piti draamataukoa ja vilkaisin nopeasti ulos kaljaasimme pyöreästä tirkistysakkunasta. Näin kuin näinkin tumman violetin värisellä, Lego-matoista koostuvalla aaltoilevalla merellä kelluvan suklaanruskean Lego-soutuveneen, jossa makasi voipuneen näköisenä yksisilmäinen, keltanaamainen Lego-ukkeli. Kapteenin tarina ei kuitenkaan ollut vielä lopussa:

"'... ja takaisin'", hän lisäsi. Silloin laiva kääntyi hitaasti huojuen ympäri ja näin kirkkaassa syksyisessä auringonvalossa kylpevän Lego-Manhattanin kauniin, mutta etäisen muovisen siluetin.

08 syyskuuta 2010

Anteeksi, Muumeissani on Foucault'a

Kesän lopussa sain käteviä annoksia hyvin erityyppisistä kirjallisuuden lajeista: päivisin luin tenttiä varten erilaisia viestinnän teorioita ja iltaisin minulle luettiin iltasaduksi Muumeja.

Yllättäen päivä- ja iltalukemisen väliltä löytyi kuitenkin mielenkiintoisia yhteneväisyyksiä: Tove Janssonin tarinassa Muumilaakson marraskuu on hyvin paljon piirteitä Michel Foucault'n ajatuksista vallankäytön ja tarkkailemisen suhteen. Muumilaakson marraskuussa Muumitalo on tyhjillään, mutta sinne talveksi muuttavat Vilijonkka, Hemuli, Ruttuvaari ja muut pyrkivät käyttäytymään aivan kuin Muumit olisivat paikalla. Hemuli rakentaa puuhun majan, koska ajattelee sen olevan jotain, jota Muumipappa itse tekisi, ja Vilijonkka haluaa tuntea ylpeyttä kokkailuistaan samalla tavalla kuin Muumimamma omista keittotaidoistaan. He siis muokkaavat käytöstään jonkinlaisen muumidiskurssin mukaiseksi, vaikka mitään suoranaista pakkoa siihen ei olisi. Kukin tarkkailee itseään ja toisiaan ja vahtii, että asiat tulevat tehdyiksi niin kuin Muumit muka toivoisivat ne tehtävän.

Hemuli ja muut Muumitalon talvivieraat toteuttavat siis Foucault'n hahmottelemaa kurin, järjestyksen ja säätelyn tekniikkaa. Heidän mielissään Muumipappa tai Muumimamma valvovat korkealta Panopticonista, miten maja pitää rakentaa tai miten soppaa pitää hämmentää, vaikka todellista näkyvää merkkiä valvojien läsnäolosta ei ole. Vieraat alkavat toteuttaa käyttäytymismalleja, joita he itse olettavat heiltä vaadittavan, mutta jotka todellisuudessa ovat vain muumiyhteiskunnassa toistuvaa järjestyksen ylläpitoa ja suorittamista.

Teoksen lopussa muumijärjestyksen alamaiset kykenevät murtamaan mentaaliset kahleensa - kuka mistäkin syystä. Osalle tämä tapahtuu Nuuskamuikkusen muumidiskurssivapaata rohkean individualistista esimerkkiä seuraten, kun taas osa vapautuu vain näennäisesti: kun Vilijonkka on saanut Muumitalon siivottua Muumimammaa oletettavasti tyydyttävällä tavalla, hän lähtee siivoamaan omaa kotiaan.

Mielenkiintoista Muumien ja Foucault'n yhteispelissä on myös se, että Jansson kirjoitti Marraskuun viisi vuotta ennen Foucault'n teosta Tarkkailla ja rangaista.

06 syyskuuta 2010

Minä, logistinen ongelma


Viimeinen viikko on ollut aikamoista hullunmyllyä. Olen nyt ollut töissä 8 peräkkäisenä päivänä putkeen, ja vielä on ainakin kaksi edessä. Viime keskiviikkona olin saman päivän aikana kaksissa eri töissä: ensin päivällä koulussa ja sitten iltayhteentoista asti kuntosalilla (ja seuraavana aamuna taas koululle).

Vaikka kiireeseen tottuukin, alkaa tämä silti tuntua jo vähän rankalta. En oikeastaan koe itseäni enää ihmiseksi, vaan vain logistiseksi ongelmaksi, joka täytyy ratkaista joka päivä erikseen. Aina viimeisenä tekona ennen nukkumaanmenoa selailen Reittiopasta ja yritän selvittää yhtälöä: "Aamulla täytyy olla paikassa X hetkellä T2, joten kellon täytyy soida kohdassa T1, jotta ehdin ensin bussiin B1, josta vaihdan paikassa Y bussiin B2, jne. jne. jne."

Kiire iski päälle niin yllättäen. Vielä kolme viikkoa sitten lueskelin rauhassa kesätenttiin ja kävin iltaisin uimassa omassa rannassa. Nyt en ehdi töiden lisäksi oikein mitään muuta. Syksyn ensimmäiset luennot kuitenkin alkoivat tänään ja graduunkin pitäisi sitten jossain vaiheessa ehtiä tarttua. Mutta puhelimen soidessa on hyvin vaikeaa kieltäytyä tarjotuista töistä, joten muista aikomuksista huolimatta löydän itseni joka aamu bussista matkalla ties mihin pääkaupunkiseutulaiseen esikaupunkiin.

Kaiken takana kummittelee tietenkin raha. Koska en päässyt kaapimaan euroja kesätöissä, niitä täytyy yrittää haalia säästöön nyt. Ja nimenomaan säästöön: yleensä tuhlaan kaikki palkkarahat aina jo etukäteen, mutta nyt olen pystynyt vastustamaan jopa rotsismin pyhää kutsua. Olen viimeisen vuoden aikana oppinut pakosta melko pihiksi, mutta nyt alan olla tästä taidosta jopa jollain tapaa ylpeä (vaikka en haluaisi). Näköpiirissäni on tärkeä säästökohde, joten kaikki nyt talletetut pennoset tulevat ensi vuoden alussa varmasti tarpeeseen. Kerron asiasta pian lisää.

Muuta: Tänään alkaneelle viestinnän kurssille osallistuu itseni lisäksi toinen kovan linjan Brittipop-fani. Eurooppalaisella vaihtaripojalla oli käynnissä hyvin asiallinen "Liam Gallagher 1997" -vintage. En kuitenkaan mennyt juttelemaan, ainakaan vielä. Pitää ehkä ensi luennolle laittaa itselle päälle vaikkapa Oasis-paita. Mietin aina, tunnistaako minut casual-vaatteissa Brittipop-faniksi: käytän kyllä aiheen mukaisia vaatteita, mutta en koskaan ilmiselvinä kokonaisuuksina. En usko, että minusta voi tunnistaa, että "Siinä on vuoden 1968 Lennon." tai "Ahaa, se on Noel Gallagher Champagne Supernova -videosta!" Sellaistakin kuitenkin toisinaan jossain näkee.

No, se siitä tällä erää. Nyt kylpyyn syömään Pectus-pastilleja.

04 syyskuuta 2010

NME Kasabianin ytimessä

NME tiivistää tuoreimmassa numerossaan lähes täydellisesti sen, mitä olen aina itse ajatellut Kasabianista verrattuna Oasikseen. Lehti kirjoittaa Kasabianin esiintymisestä elokuisella V Festivalilla näin:

"-- it was only logical that, this year, promoters would turn to an act who've always fixed their gaze on being The Next Oasis. Kasabian are not that, obviously. No-one has ever listened to, say, 'Processed Beats' and felt that the times they were living in were uniquely magical." 

"-- immediately after the music concludes, Tom returns to the stage to chant 'Oo are we?" in a football chant style. You sense Liam Gallagher would know instinctively that this sort of thing just isn't cool. That's the difference, Tom. You can headline all the festivals in the world, you can tell everyone you're worth it, but deep down, really, you've just got to know..."

(NME, 28 August 2010, p. 9)

Näissä kahdessa lyhyessä pätkässä tiivistettiin erinomaisesti kaksi tärkeintä syytä siihen, miksi Kasabian ei ole vaikuttava eikä merkittävä yhtye. En olisi osannut itse tämän paremmin sanoa.

Lisäksi; älkää muutenkaan ikinä luottako bändiin, joka käyttää otsahuivia tai Speden takkia.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...