Joulukalenteri löydetty

Tämän vuoden joulukalenteriksi valikoitui Rohan-merkkinen, talon muotoinen kalenteri. Boksi näyttää mukavan erikoiselta ja sisältää päälle liimatun suomenkielisen tarran mukaan "erilaisia suklaakuvioita, -kolikoita ja herkullisia marmeladeja". Etenkin marmeladit kuulostavat jännittäviltä!

Tweet

Bernard Butler

Kylmiin iltoihin tarvitsee lämmintä musiikkia. Esimerkiksi Bernard Butleria. Butlerista puhuttaessa käsitellään yleensä Sueden kahta ensimmäistä levyä, jotka tietysti ovat kivenkovia klassikkoalbumeita, mutta myös hänen kaksi soololevyään ovat kovatasoisia ja omassa tyylilajissaan lähes täydellisiä.

Vuonna 1998 ilmestyneellä People Move Onilla ja seuraavan vuoden Friends & Loversilla aiemmin kitaranerona tunnettu Butler astui ensimmäistä ja toistaiseksi myös ainoaa kertaa laulumikrofonin eteen. Hänen pehmeä ja melko ohut äänensä tietysti kalpenee aiempien laulajakumppaneiden Brett Andersonin ja David McAlmontin vahvojen keuhkojen vieressä, mutta se sopii juuri mainiosti sellaiseen kappalemateriaaliin, jota Butlerin soololevyt sisälsivät. People Move On ja Friends & Lovers jakautuvat enimmäkseen tasaisesti akustisiin, hieman Nick Drake -vaikutteisiin folk-tyylisiin näppäilybiiseihin ja puhtain sähkökitarasoundein soitettuihin, 60-luvun soul-balladeista esikuvansa hakeviin sävellyksiin. Näiden seassa on myös muutama philspectormaisen massiivisin äänivallein toteutettu suureellinen Brittipop-kappale, joissa kitarat pauhaavat ja viulut vellovat.

Kuvailun perusteella Butlerin soolomateriaali ei siis kuulosta mitenkään kovin omaperäiseltä, eikä se sellaista edes pyri olemaan. Sävellykset ovat kuitenkin erinomaisen taitavasti hiottuja ja sovituksissa on paljon hienoja yksityiskohtia. Äärimmäisen hyvin toteutettujen pastissien parissa hankkimaansa taitoa Butler hyödynsikin menestyksekäästi Duffyn hittidebyytin tuottajana pari vuotta takaperin. Kuitenkin se, mikä Duffyn kanssa vaikutti ehkä hieman varman päälle laskelmoidulta, on vielä näillä Butlerin soololevyillä aitoa ja vapautunutta.

Kumpikin Bernard Butlerin soololevyistä löytyy Spotifystä. Kokosin omat suosikkini molemmilta yhteen 11 kappaleen mittaiseen Spotify-soittolistaan, jonka voi kuunnella tästä. Lista sisältää seuraavat kappaleet:

• Stay - Butlerin ensimmäinen soolosingle. Kappale alkaa hyvin vähäeleisesti mukavan epävireisen pianoriffin johdattelemana ja päättyy kaoottisesti vinkuviin ja vonkuviin kitarasooloihin. Butlerin pehmeä ääni kuulostaa tässä todella kauniilta.
• A Change Of Heart - Klassinen keskitempoinen 1990-luvun Brittipop-kappale. Tämän voisi kuvitella vaikka Oasiksen Be Here Now -levylle. Alkupuolen kitarat kuulostavat mielestäni kesäisiltä lokeilta. Lopussa tulee hieman John Lennonin How Do You Sleep? -kappaleesta muistuttavia venytteleviä viuluja.
• Woman I Know - Eräs Butlerin sooloalbumien erikoisuuksista olivat hyvin pitkät, 7-8 minuuttiset kappaleet. People Move Onilta tällaisia löytyy jopa kaksi. Butlerin käsissä pitkätkään kappaleet eivät kuulosta tylsiltä, vaan sovitukset on rakennettu kuulijan mielenkiintoa ylläpitäviksi siten, että koko ajan tapahtuu jotain uutta. Tämän kappaleen laulumelodiassa on häivähdys blues-sävyjä.
• No Easy Way Out - Tässä on tyylikkäästi soitettuja akustisia kitaroita ja kauniita pianokoristeita. No Easy Way Out voisi sopia vaikka Coldplayn levyille.
• Everyone I Know Is Falling Apart - Pidän aina kappaleista, joiden ensimmäisessä rivissä lauletaan heti koko kappaleen nimi. Tämä on hyvin vähäeleinen ja ehkä hieman surumielinen biisi. Pehmeästi suhahtelevat rummut ovat tyylikkäät.
• Not Alone - People Move On -levyn toinen single on ilmeinen Spector-pastissi, mutta ylpeästi toteutettu sellainen. Loppupuolta kohti tunnelma on suorastaan riemukas.
• People Move On - Teknisesti paremman laulajan laulamana tämä kappale ei olisi ehkä näin mielenkiintoinen. Butler on lähellä taitojensa ylärajoja, mutta kuulostaa juuri siksi hyvältä. Kappaleen sovitus on hyvin rauhallinen ja hienolla tavalla varovainen. Kertosäkeeseen tultaessa volyymia ei vedetäkään kovemmalle perinteiseen tapaan, vaan jopa hieman hiljennytään.
• You Must Go On - Butlerin toistaiseksi viimeiseksi soolosingleksi jäänyt You Must Go On muistuttaa reippaalta tyyliltään Not Alonea. Muistan kuuleeni tämän Radio Mafialta pelatessani jalkapalloa vehreällä ruohokentällä. Hyviä hetkiä.
• Precious - Tässä kappaleessa on aika omaperäinen tunnelma. Mielestäni se kuulostaa jollain tapaa hieman vihaiselta, mutta jotenkin tehokkaan pidättelevällä tyylillä. Pienieleisesti alkava kappale päättyy mahtipontisiin kitarasooloihin.
• Has Your Mind Got Away? - Friends & Lovers -albumin pitkä kappale. Tämä on jo avoimemmin äkäinen, mutta onko suuttumus kohdistettu ex-bändikaveri Brett Andersoniin vai jopa Tony Blairiin? Viestissä saattaa olla poliittisiakin ulottuvuuksia.
• I'm Tired - Kaunis ja nimensä mukaisesti raukean oloinen lopetus People Move Onille ja tälle soittolistalle. Kuumaa teetä kuppiin, suklaata lähettyville ja lämpimän peiton alle.

BONUS: Soolovuosiensa aikana Bernard Butler kirjoitti sellaisen määrän mainioita kappaleita, että niitä riitti albumien lisäksi myös singlejen B-puoliksi. Tässä n. 30 -megatavuisessa paketissa (Rapidshare) on 4 nykyisin vaikeasti saatavilla olevaa BB-B-puolta, Butlerin ja Edwyn Collinsin huippuhyvä yhteisbiisi Message For Jojo sekä Friends & Loversin japanilaispainokselta löytyvä bonuskappale 70 Miles.

Tweet

Mikä joulukalenteri tänä vuonna?

Joulukuu alkaa jo ensi viikolla, joten pian pitäisi myös löytää tämän vuoden joulukalenteri. Olen viime vuosina kokeillut kaikki kalenterit Kinderistä Hariboon ja vaikka mihin. Superjännittävät ja eksoottiset vaihtoehdot alkavat olla jo käyty läpi. Pitäisiköhän tänä vuonna hankkia vain ihan tavallinen peruskalenteri, jonka suklaa maistuu klassiselta joulukalenterisuklaalta (ohuelta, hieman imelältä)?

Tai olisiko parempi luopua suklaakalenterista kokonaan ja ostaa esim. teekalenteri tai partiolaisia tukeva kuvakalenteri? Tai ehkä yrittää vielä surffailla eBay läpi ja katsoa, jos sieltä löytyisi jotain todella outoa ja erikoista?

Olisiko kenellekään mitään hyviä vinkkejä?

Ensi viikolla myös Hesarin jakaja saa taas ovikalenterin. Ensimmäinen jakajakalenteri toissa vuonna oli loppujen lopuksi suuri menestys, mutta viime vuonna yöllinen postihenkilö nappasi suklaita vain todella harvoin. Toivottavasti tänä vuonna saan ruokituksi lehdenjakajan joka yö!

Tweet

Gorillaz

Aivan kuin jo siinä ei olisi ollut tarpeeksi, että Gorillaz julkaisi maaliskuun alussa yhden vuoden kovimmista albumeista, bändi on vain nostanut rimaa edelleen loppuvuodesta.



Ensinnäkin uusi single Doncamatic on aivan huippu...



... ja sen lisäksi tämä The XX -cover on yllättävä ja tyylikäs.

Mitäköhän seuraavaksi? Ilmeisesti kokonaan iPadilla nauhoitettu levy?

Tweet

Viikon viitonen

Edellisestä Viikon viitosesta on taas aikaa jo vaikka kuinka kauan, joten ehkä sarjan nimeä pitäisi vaihtaa Satunnaiseksi viitoseksi? Joka tapauksessa, tässä Spotify-listana 5 erinomaista kappaletta.

The Raveonettes - I Wanna Be Adored Tanskan ykkösbändi (kisa tästä tittelistä ei kyllä ole kovin haasteellinen) versioi The Stone Rosesin klassikkoalbumin avausbiisiä osana kenkämerkki Dr. Martensin juhlavuoden promokampanjaa. Sharin ja Sune ovat tavoittaneet yllättävän uskollisesti alkuperäisen tunnelman ja lisäävät siihen juuri sopivasti tuttua Raveonettes-surinaa. Kitarakuviot eivät ole aivan John Squiren sulavuuden tasolla, mutta kaiken kaikkiaan tämä on erittäin laadukas cover biisistä, jota kovin moni ei uskaltaisi edes yrittää versioida.

Morrissey - The Last Of The Famous International Playboys Vaikka Morrissey tosiaan taitaa olla k***pää useista typeristä haastatteluista päätellen, on ehkä parempi vain keskittyä miehen musiikkiin ja unohtaa esittäjän kyseenalaiset mielipiteet. Tämä kappale julkaistiin singlenä lähes 21 vuotta sitten ja tätä kuunnellessa voi aistia, että Morrisseylla oli ainakin vielä tuolloin hauskaa ja helppoa. Uudemmissa kappaleissaan Morrissey kuulostaa yhä erinomaiselta, mutta ehkä hieman epätoivoiselta ja turhautuneelta, kun taas tässä hän vaikuttaa hilpeältä ja vapautuneelta. Myös kappaleen rummut kumisevat komeasti.

The Jam - Start! (Single Version) Tämä kappale on rakennettu ihastuttavan yksinkertaisista aineksista. Hyvin toteutettuna tavallinen kitara-rummut-basso -kolmikkokin voi kuulostaa monipuoliselta. Alun alkujaan kähveltämällä haltuun otettu kitarariffikin on vuosien saatossa ehtinyt jo muodostua vähintään yhtä paljon The Jamin kuin Beatlesin omaksi.

Elbow - Leaders Of The Free World Odottelen jo korvat syyhyten Elbow'n ensi vuonna julkaistavaa viidettä albumia. Edellistä levyä, täydellisen upaa The Seldom Seen Kidiä, hallitsivat täyteläisen romanttiset kappaleet, mutta sitä edeltävällä Leaders Of The Free Worldillä oli myös pari hieman aggressiivisempaa kappaletta - kuten tämä nimibiisi. Sanoitus alkaa olla nyt jo hieman liian 2003:a, mutta kokonaistunnelma on yhä erinomaisen toimiva.

Prefab Sprout - Wild Horses Tälle kappaleelle olisi pitänyt tehdä oma Viikon viitonen -lista jo kesällä - en tajua, miten olen voinut unohtaa tästä kertomisen näin pitkäksi aikaa, vaikka olen kuunnellut tätä säännöllisesti. Ennen kesää en ollut kuullut Prefab Sproutista enempää kuin yhtyeen nimen, mutta nyt tiedän myös, että yhtyeellä on huippukappaleita. Wild Horses on hyvin omaperäinen ja vaikeasti määriteltävä kappale: vaikea sanoa, mitä tyylilajia se oikein edustaa. Kai se on jonkinlaista sinisilmä-R'N'B:tä, mutta omituisen vähäeleisellä ja hieman surumielisellä tavalla. Soundeiltaan se kuulostaa mukavasti vanhahtavalta, mutta silti kovin ajattomalta. Jos tästä Viikon viitosesta kuuntelee vain yhden biisin, sen pitää olla tämä!

//

Lisäksi haluaisin muistuttaa kaikkia, että marraskuun pimeys on mitä parhainta aikaa kuunnella The Cardigansin albumia Long Gone Before Daylight. Olisin halunnut laittaa tästä jonkin kappaleen Viikon viitoseen, mutta levy on niin kokonainen paketti, että se vaatii kaikkien kappaleiden kuuntelemista järjestyksessä.

Tweet

The Trip

Viime viikolla olin lataamassa vasta ensimmäistä jaksoa BBC:n uudesta komediasarjasta The Trip, mutta nyt olen ehtinyt nähdä jo kaikki kolme tähän mennessä esitettyä osaa ja voin jo sanoakin sarjasta jotain.

Ja sanon, että The Trip on hieno. Se edustaa hyvin vaativaa komedian lajityyppiä: sarjan tempo on melko hidas, suuri osa käsikirjoituksesta on improvisoitua ja yleistunnelma on viritetty hyvin ohuelle rajalle hauskan ja surumielisen väliin. Tällainen ei voisi onnistua ilman A-luokan näyttelijöitä, mutta Steve Coogan esittämässä Steve Coogania ja Rob Brydon esittämässä Rob Brydonia takaavat lopputuloksen toimivuuden.

Jos komedioista Seinfeld on klassinen Pepsi, joka maistuu aina, ja 30 Rock vaikkapa raikas Peroni, joka on herkullista mutta saatavuudeltaan rajattua, The Trip on ennemmin laadukas sherry. Siihen pitää ensin hieman totutella, ja se ei silti sovi kaikille. Sen hienous on pienissä vivahteissa, eikä sitä voi ahmia kiireessä.

The Trip muistuttaa ehkä hieman muutaman vuoden takaista hittielokuvaa Sideways. Sidewaysissa kaksi keski-ikäistä miestä tekivät viiniretken Kaliforniassa ja The Tripissä kaksi keski-ikäistä miestä tekevät ravintolaretken Pohjois-Englannin maaseudulla. Rauhallisesti etenevissä jaksoissa on huippukauniita maalaismaisemia ja myös mielenkiintoista historiallista faktatietoa paikallisista erikoisuuksista. Suurimman osan aikaa kuitenkin kuvataan Coogania ja Brydonia syömässä hienoja ruokia hienoissa ravintoloissa ja käymässä sekä hauskoja että ahdistavia keskusteluja toistensa kanssa.

Sarjan jokainen osa on tähän mennessä ollut edellistä parempi - mielenkiintoista nähdä, mihin The Trip vielä huipentuu. Ensimmäinen jakso on nähtävissä YouTubessa, loput löytyvät torrenteista ja aivan googlaamallakin.

Tweet

Heikoilla jäillä

Marraskuun pimeydessä täytyy yrittää elää rauhallisesti. Päiviin pitää suhtautua varovaisesti - kuin kävelisi koko ajan heikoilla jäillä. Täytyy olla hyvin tarkkaavainen, ettei kaamosmasennus pääse iskemään: se täytyy nujertaa heti alkuunsa jo ensimmäisten merkkien hiipiessä kohti.

On tärkeää yrittää pysyä kaiken aikaa hyvillä mielin. Esimerkiksi lähteä pois kirjastosta juuri siinä vaiheessa, kun on saanut luettua jonkin hyödyllisen artikkelin tai kirjoitettua sivun tai pari. Ennen, kuin katoaa turhien artikkelien keskelle tai jämähtää kirjoittaessa johonkin esteeseen.

Olen nyt myös käyttänyt Valkee-korvakirkasvaloja parin viikon ajan. Ne tuntuvat tehoavan samalla tavalla kuin perinteinen kirkasvalolamppu. Oikeasti kirkkaassa valossa on hauskempi istuskella, mutta Valkeet ovat tehokkaammat, sillä ne voi napsaista korviin vaikka siksi aikaa, kun laittaa aamulla teen kiehumaan. 12 minuuttia päivässä riittää. Itse "kuulokkeet" ovat hieman hankalasti muotoillut ja ne eivät pysy korvissa, jos liikkuu kovasti samaan aikaan. Esimerkiksi kävellessä ne tuppaavat tippumaan. Myös korvanappien johto on hieman liian lyhyt: se ei aivan ylety esim. takin taskusta korviin asti. Voin silti suositella Valkeeta jokaiselle, joka on kokenut saavansa apua kaamosalakuloon kirkasvalolampusta. Ja kirkasvalolamppua ylipäätään suosittelisin aivan kaikille.

Marraskuussa täytyy hankkia piristystä pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, että Fazerin Joulusuklaata on taas saatavilla tai siitä, että Alan Partridge on tehnyt paluun uudessa nettisarjassa, josta julkaistaan uusi osa aina perjantaisin. Viime viikon jakso on tässä:



Steve Coogan on pääosassa myös BBC:n uudessa komediasarjassa The Trip, jossa Coogan ja Rob Brydon esittävät fiktiivisiä versioita itsestään ja kiertelevät Englannin maaseutua ravintolakriitikoina. Laitoin sarjan ensimmäisen jakson juuri latautumaan torrentista. Coogan on yleensä hyvä aivan kaikessa, missä ikinä esiintyykin.

kuva Flickr-käyttäjältä Ross Mackenzie

Tweet

Beady Eye huomenna!

Vielä viikonloppuna Beady Eyen singlejulkaisu oli vasta spekulaatioasteella, mutta yllättäen uutta musiikkia päästäänkin kuulemaan jo huomenna keskiviikkona.

Single Bring The Light on ladattavissa veloituksetta huomenna klo 12 Suomen aikaa alkaen bändin nettisivuilta.

Jännittävää!
___________________________________________________

10.11.: Biisi on aika pitkälti juuri sellainen, kuin Liamilta odottikin: yksinkertainen ja retro. Ihan mukavan energisesti soitettu, Liamin ääni on hyvässä kunnossa ja piano sekä naistaustalaulajat kuulostavat juuri oikeanlaisilta. Ei tietenkään mitään maailmoja mullistavaa eikä ehkä kovin mielenkiintoista.

Tweet

Jopa Pulp

Nyt suurin piirtein kaikki ovat tehneet comebackin. Siis kaikki 1990-luvun Brittipop-suuruudet. The Verve ennätti ensin jo vuonna 2007 ja ehti sitten hajotakin vielä uudelleen; Blurin vuoro oli viime vuonna ja tänä keväänä Suede palasi yhteen. Joukosta puuttui siis enää... Pulp. Tänään tämäkin puute korjautui, kun yhtye ilmoitti kasaavansa klassisen kokoonpanonsa ainakin parille festivaalikeikalle ensi kesänä.

Pulp on yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeitäni. Bändi vaihtoi tyyliään enemmän tai vähemmän joka albumilla ja onnistui aina tekemään komeita levykokonaisuuksia. Jarvis Cocker oli 1990-luvulle mitä Morrissey oli 1980-luvulle ja Different Class on yhä edelleen pyhä objekti kaikille hieman syrjityille ja syrjääntyneille nuorille.

Kyllähän tällaisen yhtyeen täytyykin siis tehdä comeback... vai täytyykö todella? Vanhojen suosikkiyhtyeiden paluut ovat aina ikävän kaksiteräisiä miekkoja. Toisaalta olisi upeaa päästä näkemään Pulp livenä ja olisihan sekin hienoa, jos bändi nauhoittaisi vaikka uuden levynkin... mutta toisaalta keikoista on vaarassa tulla vain keski-ikää lähestyvien ysärinostalgisoijien massakaraoketilaisuuksia ja saattaisihan uusi levykin olla täyttä roskaa.

Kuten Sueden keväisestä Albert Hall -konsertista kirjoitin: suosikkibändin paluu tuntuu totta kai hyvältä, mutta sillä ei oikein ole mitään laajempaa merkitystä. Kuten Suede, myös Pulp antoi alkuperäisen uransa aikana minulle ja kaikille muille faneille niin paljon hienoja hetkiä, että sen pitäisi riittää aivan hyvin. Ehkä tämä kuulostaa vähän tylsältä - totta kai hyviä hetkiä pitäisi saada lisää. Mutta uudet hyvät hetket kuitenkin vain vertautuisivat vanhoihin hyviin hetkiin, eikä mikään, mitä joutuu vertaamaan johonkin, voi koskaan olla niin hyvää, kuin se, mihin sitä verrataan.

Pulpin paluu ei siis liikuta aivan niin paljon, kuin sen ehkä pitäisi. Jos bändin nyt pääsisi näkemään, niin olisihan se mukavaa - mutta aivan riittävän mukavaa on vaikkapa laittaa kokoelma-DVD soittimeen ja nauttia esimerkiksi näistä videoista:









(Pakko vielä sanoa, että viimeaikaiset bändien comebackit ovat tuntuneet siinäkin mielessä vähän vaisuilta, että useimmat bändeistä eivät olleet edes kunnolla hajonneet. Suede vain lopetti levyttämisen ja keikkailemisen, Pulp ilmoitti aikanaan jäävänsä tauolle ja myös Blur ikään kuin sihahti loppuun. Oasis sentään hajosi oikein kunnolla ja rehellisesti typerään riitaan!)

Koska ilmeisesti suurin osa virallisista Pulp-videoista on poistettu YouTubesta ja muutkin videosaitit näyttävät vähän mitä sattuu, tässä on n. tunnin mittainen Pulp-soittolista Spotifyssa.

Tweet

Beady Eye -single jo tässä kuussa?

Nettilevykauppa Recordstore.co.uk:n sivuilla oli hetken aikaa tieto, jonka mukaan Beady Eyen ensimmäinen single Bring The Light ilmestyisi 22.11. ja sisältäisi nimibiisin lisäksi B-puolen Sons Of Stage. Julkaisijaksi oli sivuilla nimetty "Beady Eye Records". Hetken kuluttua kaikki informaatio kuitenkin poistui Recordstroren sivuilta ja tällä hetkellä haulla "beady eye" ei löydy mitään.

Tuskinpa single siis vielä aivan pian ilmestyy, mutta ainakaan se ei voi kovin kaukana olla! Kansikuva näyttää erittäin tyylikkäältä - todella Beatles-vaikutteiselta totta kai. Odotellessa voidaan arvuutella vaikkapa sitä, onko B-puoli Sons Of Stage cover-versio 1990-luvun alun brittibändi World Of Twistin kappaleesta Sons Of The Stage.

Beady Eyen nettisivut avattiin eilen.

Tweet

Harder, faster, scooter

Huomasin äsken kylpyvettä laskiessani ja smoothie-marjoja sulattaessani, että jogurtti oli päässyt loppumaan. Ilman jogurttia ei smoothie eikä varsinkaan smoothie / kylpy -kombinaatio onnistu! Kello oli jo varttia vaille yhdeksän ja kaupat siis jo melkein sulkemassa. Kävellen en olisi ehtinyt - ja polkupyörästäni oli ketjut rempallaan. Täytyi siis keksiä jotain uutta ja ovelaa.

Muistin, että taloyhtiön pyöräkellarissa oli joukko lasten potkulautoja, jotka eivät tietenkään olisi lukittuina. Kävin siis sosialisoimassa yhden niistä kauppareissua varten ja ehdin oikein mainiosti. Pimeitä marraskuisia katuja pitkin on paljon hauskempi potkutella kuin kävellä, eikä kiirekään oikein tuntunut kiireeltä, kun kyyti oli niin hauskaa.

Voin antaa kaikille kauppamatkansa potkulaudalla tekeville vielä sellaisen vinkin, että takaisin tullessa kauppakassia kannattaa roikottaa tukijalan puolella. Potkujalan puolella ollessaan pakaasit heiluvat hieman liian viuhasti.

Paikallisen marketin kassapojalla oli muuten huomattavan laajentuneet pupillit. Ehkä juuri ennen sulkemisaikaa oli jo vähän ehditty rentoutua?

Tweet