Pete2ndBest

Mediakritiikkiä runomitassa

2012-02-17T10:16:00.001+02:00

Eräs viime kevään ehdottomista suosikkiasioistani, uutissatiiriohjelma 10 O' Clock Live on palannut toiselle tuotantokaudelle. Juontajien kokoonpano on onneksi pysynyt samana, mukana ovat edelleen älykkäällä tavalla hauskat ja skarpit Jimmy Carr, David Mitchell, Charlie Brooker ja Lauren Laverne. Pidän kovasti Carrin huonon maun rajoilla keikkuvasta huumorista, mutta 10 O' Clock Liven kovatasoisen joukon kuningas on silti lopulta viihdyttävällä tavalla vihainen Charlie Brooker.

Yllä olevassa pätkässä Brooker kurmottaa roskalehti The Sunia aggressiivisesti runomitassa. Vitsi on käsikirjoitettu upeasti ja esitetään täydellisellä tyylillä. Kotimaisista vastaavan genren ohjelmista Pressiklubi on erittäin hyvä ja Uutisvuodolla ja Hyvillä ja huonoilla uutisilla riittää yritystä, mutta tällaiseen tykitykseen tarvitaan silti aivan erikoislaatuista taitoa...

Koko jakson näkee täältä, mukana on muitakin hyviä juttuja.

Kun ulkona on kylmä...

2012-02-15T22:42:00.001+02:00

... eikä lumisade tunnu koskaan loppuvan, on paras vain pysytellä sisällä ja kuunnella musiikkia. Eräs mahtavasti lämmittävä talvibiisi on tämä akustinen versio Bernard Butlerin Not Alonesta. Tilanteeseen sopivasti sanoituksessa on vaihdettu "electric guitar" akustiseen.

Noel Fielding's Luxury Comedy

2012-02-09T21:11:00.000+02:00

Mighty Booshista tuttu brittikoomikko Noel Fielding tähdittää tällä hetkellä Englannissa nimikkosarjaansa Noel Fielding's Luxury Comedy. Vaikka en pitänyt Mighty Booshia aikoinaan kovinkaan hauskana, Fielding on mielestäni sen verran mielenkiintoiselta vaikuttava hahmo, että ajattelin katsoa Luxury Comedya ainakin ihan yleissivistyksen vuoksi.

Sarjan nimi on siinä mielessä harhaanjohtava, ettei Luxury Comedy oikeastaan ole komedia. Tai, ehkä tämä on vain Fieldingin tyyli: se ei ole kovin hauska komedia. Sarja on kuin sekoitus sketsishow'ta ja lastenohjelmaa: välillä Fielding istuu palmunlatvastudiossaan askartelemassa ja välillä nähdään lyhyitä pätkiä, joissa esiintyvien hahmojen hauskuus perustuu outoihin nimiin ja räikeisiin asuihin. Useimmissa sketseissä Fielding puhelee yksikseen, eikä niissä oikein ole alkua tai loppua, vitseistä tai punchlineista puhumattakaan.

No, tähän mennessä kuulostaa siis siltä, että Luxury Comedy on huono sarja? Ei suinkaan: se on itse asiassa jostain kumman syystä hyvin vetovoimainen. Karkkimaisessa värikkyydessään ja huolellisesti toteutetuissa psykedeelisissä puvuissaan ja lavasteissaan Luxury Comedy on yksi komeimman näköisiä TV-sarjoja miesmuistiin. Ja vaikka Fieldingin jutut eivät suuremmin nauratakaan, hän esiintyy mainion sekopäisesti ja jopa pelkästään hänen englannin ääntämyksensä kuunteleminen tuottaa iloa.

Ennen kaikkea Luxury Comedylle pitää nostaa hattua siitä, miten se pitää surrealismin aatetta kovassa kurssissa. Fieldingin vitsit ja maailma ovat tupaten täynnä dadaa, alkaen "studiota" siivoavasta robotti-Andy Warhol / Frida Kahlosta aina mystiseen Pele-piirustukseen asti. Luxury Comedy ei ole niinkään televisiokomedia, kuin televisioon visualisoitua surrealismia. Puolen tunnin jaksot luovat hyvin erikoisen kokonaistunnelman, jonka sisällä yksittäiset fiilikset vaihtelevat huvituksesta pelotukseen.

Luxury Comedya nähtyäni harkitsen aivan vakavasti tietoisuutta laajentavien aineiden kokeilemista. Ehkä ne sketsitkin tuntuisivat sitten hauskoilta.

Katsokaa jakso nro. 2 ja päättäkää itse!

Sukari

2012-01-31T20:06:00.002+02:00

Katselin vuoden alussa pari jaksoa Putouksen uusinta tuotantokautta ja aloin pohtia, kuuluuko Putouksen edes olla hauska? Se on selvästi viihdeohjelma, samalla tavalla kuin vaikkapa Bumtsi-bum tai Napakymppi olivat viihdeohjelmia, mutta hauska se ei ole. Paperilla pontevilta vaikuttavista lähtökohdistaan huolimatta Putous siis lässähtää vain tavanomaiseksi, perisuomalaiseksi lauantai-illan koko perheen viihdeohjelmaksi.

Putouksen flopista huolimatta MTV3:lla on plakkarissaan talven ehdottomasti hauskin ohjelma. Myös Sukaria esitetään lauantai-illan primetimessa, mutta sisältönsä puolesta se on mitä hämärintä myöhäisyön sekoilua. Ytimekkäästi nimetty Sukari kertoo siis halpishuonekalukeisari Toivo "Topi" Sukarin tragikoomisista seikkailuista. Ensikatsomalla Sukarin touhut vaikuttavat niin friikahtavilta, että sarjaa pitää väistämättömästi fiktiivisenä, mutta kolmen jakson perusteella on pakko vakuuttua siitä, että homma on mitä totisinta totta.

Sarja alkoi heti täydellä tykityksellä: kielitaidoton Sukari matkusti Etelä-Ranskaan myymään mautonta luksuskämppäänsä, koska tarvitsi nopeasti pääomaa uuden Ideapark-megaostoskeskuksen avaamiseen. Kun yhteistä kieltä ranskalaisten kiinteistönvälittäjien ja remonttimiesten kanssa ei löytynyt ja kun Sukari havaitsi, ettei suomen puhuminen kovaan ääneen ole ratkaisu, hän soitti paikalle... Jethro Rostedin! Yhdessä tämä älyn jättiläisten parivaljakko sitten järjesteli Sukarin asuntoasiaa ja suhaili Mersulla ympäri Nizzaa.

Kakkosjaksossa paljastui, että Suomessa Sukari asuu vanhusten palvelutalossa. Tai siis kerrostalossa, joka on tarkoitettu vanhuksille ja jossa Sukarin naapureina on pelkkiä mummoja ja pappoja. Näille Sukari järjesti pikkujoulut, kun hänet oli ensin yhytetty pikkuisissa valkoisissa kalsareissaan rappukäytävästä ja valjastettu pikkujouluorganisaattorin tehtävään. Muutenkin Sukari nähdään sarjassa melko erikoisissa vaateparsissa: viime viikon jaksossa hän järjesteli epäonnistuneesti avaruusmatkan arvontaa Ideaparkin 5-vuotissyntymäpäiväjuhlien kohokohdaksi ja pukeutui jo innostuksissaan astronautin pukuun, kunnes hänelle selvisi, että arvonta tulisi kustantamaan €200 000. Hinnasta masentunut Sukari purki pettymystään köllöttelemällä avaruuspuvussaan Ideaparkin yläkerran Masku-myymälän esittelysängyillä. Lohdutukseksi hänen henkilökuntansa järjesti hänelle maailman vaisuimman "kummitusjuna-ajelun" traktorin perälavalla, mikä lohdutti Sukaria ja liikutti tämän melkein kyynelten partaalle.

Pidempien sekoilujuonikulkujen lisäksi Sukari mm. avautuu lyhyemmissä pätkissä ongelmistaan "yritysvalmentajalleen", lukee takeltelevasti lastenkirjoja ja fantasioi typerän kuuloisilla liikesuunnitelmilla. Kaiken toiminnan kulisseina on masentavia parkkipaikkoja, ankean näköisiä toimistoja, tylsiä kauppakeskuksia ja muita Sukarin olemukseen ja bisneksiin kuvaavalla tavalla sopivia paikkoja. Sukarin itsensä lisäksi myös kaikki hänen alaisensa ja muut kontaktinsa vaikuttavat suloisella tavalla hölmöiltä. Ei voi kuin ihmetellä, miten moisella puuhastelulla on saavutettu sellaista menestystä! Tai... kun katsoo menestyksen tuloksia, ei ehkä tarvitse paljon ihmetellä.

TV-sarjana Sukari on hieman kuin jokin Ricky Gervaisin komedioista. Päähenkilö on niin törppö ja nolo, että tälle nauramisen lomassa tätä alkaa myös sympatiseerata ja sääliä. Tällaisen herkän tasapainon saavuttaminen ei ole televisiokäsikirjoittajille mikään helppo suoritus, mutta Toivo Sukari on pystynyt luomaan sen aivan itse omaan jokapäiväiseen elämäänsä. Suosittelen kaikille!

Huumemarkkinointia

2012-01-26T19:12:00.002+02:00

Huumeet ovat suuressa maailmassa isoa bisnestä, mutta ns. design-huumeet ovat aivan oma lukunsa, sillä niitä saa myös markkinoida aivan yhtä avoimesti kuin mitä tahansa laillista bisnestä. Tuorein peluri synteettisten huumeiden kentällä on kuulemma methoksetamiini eli brändinimeltään ROFLCOPTR.

En tiedä huumekulttuurin todellisuudesta juuri mitään taikka liiku klubeilla tai muissa ympyröissä, joissa tällaisia käytetään, mutta ROLFCOPTR vaikuttaa silti hämmentävältä tapaukselta ja uskoisin sen olevan jonkinasteinen merkkipaalu huumemarkkinoinnissa. ROLFCOPTR:illa on nimittäin oma slogan – "Making your Chemical Experiments More Interesting, Since 2012" –, oma virallinen Facebook-sivu ja valtavat määrät ilmaista "mainosta" mm. NME:n, Vicen ja Mixmagin kautta saatuna medianäkyvyytenä. Mikä oudointa, ROLFCOPTR yrittää ilmeisesti olla jonkinlainen huumorihuume: sen nimi, nettifoorumeilla käytetty lyhenne, näyttäisi olevan valittu jotenkin ironisessa mielessä korostamaan kepeyttä ja hauskuutta.

ROFLCOPTR on siis toistaiseksi laillinen, koska sitä ei ole vielä ehditty luokitella huumausaineeksi ja kieltää. Brittimedia lietsoo jo paniikkia ROFLCOPTR:in suhteen, mutta nähtäväksi jää, aiheuttaako tämä huumoribrändätty huume Suomessa minkäänlaista hälinää. Ainakin Twitterin perusteella ROFLCOPTR vaikuttaa olevan monien mielestä jo kohtuullisen out. Silläkin saralla ROFLCOPTR on siis kuin mikä tahansa tavallinen trendituote.

Brittipop-tumblrit

2012-01-17T21:23:00.001+02:00

Olen vasta aivan äskettäin havahtunut siihen, että netti on suorastaan täynnä erilaisia suosikkiyhtyeisiini liittyviä kuvablogeja. Mainioita Brittipop -kuva-aarrearkistoja ovat mm. seuraavat:

Beatle Photo Blog Pelkkää Beatlesia, bändinä ja sooloina, vintage-tunnelmaa

Hey, Lyla! 1990- ja 2000-lukujen Brittipoppia + mod-meininkiä

We See Things They'll Never See Painotus 90- ja 00-luvuilla, humoristinen ote

Oh, Gallaghers 90-prosenttisesti pelkkää Oasista

Muuta:

Oletteko jo käyneet äänestämässä? Itse kävin viime lauantaina äänestämässä ennakkoon. Koskaan ei voi olla aivan varma, jaksaako lähteä varsinaisena vaalipäivänä liikenteeseen, joten on paras hoitaa homma alta pois hyvissä ajoin. Tämän päiväisessä Helsingin Sanomien ja Nelosen yhteisessä TV-tentissä oli kysymysten huonosta tasosta johtuen melko pöljää keskustelua. Eniten ehkä huvitti Paavo Lipposen väärä strategia: jos toimittaja kysyy vihjailevan kysymyksen ehdokkaan korkeasta iästä, ei kannata aloittaa vastausta selittämällä sota-ajan perunapainotteisesta ruokavaliosta ja eduskunnan uimamestaruuskisoista joskus 70-luvulla.

The Maccabees tunnelissa

2012-01-04T14:50:00.001+02:00

The Maccabeesin uusi video Feel To Follow esittelee juuri sellaista toimintaa, johon itsellänikin olisi kova hinku: seikkailua öisien suurkaupunkien hylätyissä metrotunneleissa ja kokemusten hakemista epävirallisista, puolilaittomista paikoista. Itse biisikin on ihan mukava hieman The XX -tyylisine viileästi soljuvine kitaroineen, mutta ennen kaikkea juuri video on hurmaava hämyisessä juoksentelussaan.

Musiikit 2011

2011-12-31T20:50:00.002+02:00

Edeltäjänsä tapaan myöskään vuosi 2011 ei ollut mielestäni tasoltaan musiikin huippuvuosi. Yksittäisiä valopilkkuja oli toki melko paljon, mutta aivan aidosti järisyttävien uutuuksien puute vähensi vuoden kokonaishohdetta.

Toisin kuin aiemmin, en tänä vuonna listaa levyjä ja biisejä erikseen, vaan tiputtelen tässä sikin sokin ne vuoden 2011 musiikkitapaukset, jotka itseäni eniten koskettivat.

Guillemots

Guillemots oli ehdottomasti vuoden bändi 2011. Näin yhtyeen kevään aikana livenä kolmesti ja noista keikoista jokainen oli omanlaisensa täysosuma. Uusin albumi Walk The River on bändin tähän asti tasapainoisin kokonaisuus ja palkitsee kuulijansa mahtavilla herkuilla, vaikka ei avaudukaan aivan heti. Yllä oleva Dancing In The Devil's Shoes on kauniin melodiansa ja osuvan sanoituksensa myötä mielestäni vuoden paras biisi, mutta levyltä löytyy muitakin huippuja, esimerkiksi I Must Be A Lover, I Don't Feel Amazing Now, Sometimes I Remember Wrong sekä nimibiisi Walk The River. Kovatasoisia sävellyksiä hieman (mutta ei liian) taiteellisella kierteellä esitettynä. SPOTIFY

Arctic Monkeys

Tänä vuonna Arctic Monkeys oli melodinen, herkkä, katkeransuloinen ja helisevä. Alex Turnerin mainio Submarine-soundtrack (SPOTIFY) akustisine kitaroineen ja singer-songwriter -tyylisine, tarinankerronnallisine lauluineen pohjusti keväällä maaperää alkukesästä julkaistulle koko bändin neljännelle albumille Suck It And See. Arctic Monkeysin linja on ollut aina tehdä uudella levyllä jotain erilaista kuin aiemmilla, ja kiemuraisen Humbugin jälkeen suoraviivainen ja helppo Suck In And See oli suuri yllätys. Levyllä ei ole lainkaan filleriä, vaan jokainen kappale on täyttä tavaraa. Surumielisen Love Is A Laserquestin lisäksi suosikkeihini kuuluvat myös mm. She's Thunderstorms, Black Treacle sekä nokkelasti riimittelevä nimibiisi Suck It And See. (SPOTIFY)

Beady Eye

Beady Eye'n debyyttilevy Different Gear, Still Speeding oli piristävä yllätys. The Roller rytmitti keskitalveani ja Millionare kuulosti keväältä. Näin bändin pariin otteeseen livenä ja Liamin esiintymisestä huokuu suuri motivaatio todistaa, ettei Oasis ollut pelkästään Noelin bändi. Jopa alun alkaen pöhköltä vaikuttanut Bring The Light paljasti merkityksensä vuoden mittaan. Beady Eye'lla on varmasti tulevaisuus. (SPOTIFY)

Elbow

Elbow'n Build A Rocket, Boys ei yltänyt aivan edeltäjänsä korkeuksiin, mutta vuoden kaikkien uutuslevyjen joukossa se loistaa silti merkkitapauksena. Levyn avausbiisi The Birds on suorastaan majesteettinen, mutta Elbow'n vahvuus on ennen kaikkea hillityssä vähäeleisyydessä, joista albumilla ovat malliesimerkkejä mm. suorastaan runollinen Lippy Kids (miten joku osaa tiivistää teini-iän muutamalla rivillä?) ja raukea The River. (SPOTIFY) Omasta mielestäni Elbow kuitenkin "hukkasi" pari aivan tykkibiisiä singlejensä B-puolille: Buffalo Ghosts kilpailee vuoden parhaan kappaleen tittelistä ja soundeiltaan synkkä Ticker Tape on erittäin mielenkiintoinen.

Radiohead

King Of Limbs kuulostaa aavistuksen verran välityöltä, mutta koko levyn tekee kuuntelemisen arvoiseksi kappale numero kuusi, Codex. Tällaista tunnelmaa ei Radioheadin lisäksi pysty luomaan kukaan muu. Kohta, jossa torvet tulevat mukaan, aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä... (SPOTIFY)

Noel Gallagher's High Flying Birds

Oasis-fanaatikolle vuosi 2011 oli suoranaista juhlaa. Käytännössä kuultavaksi saatiin 2 Oasis-levyä. Liam rokkaa retron rosoisesti ja Noel tarjoilee silotellusti tuotettuja ja suurella näkemyksellä kirjoitettuja biisejä. High Flying Birds on huippusulava levy, jota haluaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Omat suosikkini ovat pollea avausbiisi Everybody's On The Run sekä ihanalla tavalla vuodelta 1995 peräisin olevalta Oasis- B-puolelta kuulostava AKA... Broken Arrow. Kaikkein jännittävintä on se, että jos tämä oli Noelin helppo pop-levy, niin ensi vuodelle on odotettavissa outo ja sekalainen jatko-osa! (SPOTIFY)

King Creosote & Jon Hopkins

Skotlantilainen folk-laulaja King Creosote löi hynttyyt yhteen tuottaja Jon Hopkinsin kanssa, tavoitteenaan luoda vastaus Talk Talkin mestariteokselle Spirit Of Eden. Diamond Mine on liian suoraviivainen ja "pop" tavoittaakseen Spirit Of Edenin ylimaailmallista henkeä, mutta modernina folk-levynä se on erittäin mainio. John Taylor's Month Away on varmasti vuoden sympaattisin biisi. (SPOTIFY)

MGMT

Sen lisäksi että varsinainen Congratulations-albumi aukesi itselleni vasta melkein vuoden myöhässä, hieno Congratulations (Remixes) -EP kolahti tänä vuonna kunnolla. Erol Alkan on muokannut nimibiisin kuulostamaan siltä, miltä MGMT:n "pitäisikin" kuulostaa: tanssittavalta, coolilta, hieman virnuilevalta ja hyvin energiseltä. Myös Ed Banger -remix Siberian Breaksista ja Corneliusin versio Brian Enosta löytyvät samalta EP:ltä ja toimivat oikein tehokkaasti. (SPOTIFY)

Glasvegas

Sisällöltään hieman ohuehkon ja soundeiltaan liian täyteen ahdetun albumin julkaissut Glasvegas kuuluu vuoden pettymyksiin, mutta Euphoric Heartbreak -levyltä löytyi hienojakin hetkiä – ainakin jos jaksoi kaivaa hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi tämä minimalistinen liveversio Euphoria, Take My Handistä osoittaa, että bändillä on varmasti vielä paljonkin annettavaa, jos sen koskettavaa perusydintä ei tukahduteta kaikenlaiseen ylimääräiseen sotkuun. Loppuvuodesta kokovalkoinen vaatekertakin ilmeisesti sai kyytiä ja James Allan palasi keikoilla turvalliseen mustaan nahkatakkiin ja koppasi taas myös kitaran käteensä. Ensi vuoteen (toivottavasti), Glasvegas! (SPOTIFY)

Paul Weller

Paul Welleriltä ei tullut vuonna 2011 uutta kokopitkää albumia, mutta mod-keisari julkaisi muutaman yksittäisen herkkupalan. Kesän Starlite-single on mukavan trooppinen ja Drop Out Orcherstran remix lisää siihen vielä extra-annoksen keikutusta. Myös BBC:n futisfiktion lopputeksteihin sävelletty Devotion oli Welleriltä kaunis teko.

Little Dragon

Taas siellä Ruotsissa osataan. Little Dragonin tämänvuotisen levyn nimikappale Ritual Union on koukuttavan omaperäinen jännässä taustariffissään ja mielenkiintoisesti kiemurtelevassa melodiassaan. Myös Tensnaken dubstep-tuulahduksia tuonut remix on kuulemisen arvoinen.

Foster The People

Vuoden tarttuvimpia pop-kappaleita etsittäessä Pumped Up Kicks on varmasti aivan kärkisijoilla. Jollain tavalla lattea levyversio ei sykähdyttänyt mitenkään kovasti, mutta akustisilla kitaroilla säestetty, mukavasti svengaava liveversio jää surraamaan päähän päiväkausiksi.

MUUT:

Tämän vuoden löytöjen ohella fiilistelin tylsään tapaani tietysti myös vanhoja tuttavuuksia. Primal Screamia tuli kuunneltua yllättävän paljon BBC:llä (ja myöhemmin Ylellä) nähdyn Screamadelica-dokumentin jälkimainingeissa. Come Togetherin Terry Farley -versio pyöri kaiuttimissa hyvin useaan otteeseen, ja samalta aikakaudelta peräisin oleva B-puoli Jesus sai myös soittokertoja.

Ensi vuodelta odotan kovasti Noel Gallagherin toista levyä sekä The XX:n loistavan ykköslevyn seuraajaa.

Hauskaa uutta vuotta kaikille!

E D I T :

Hups! Smith Westernsin Weekend unohtui kokonaan listalta! Erittäin mainio biisi, jota tuli fiilisteltyä Lontoon keväässä.

TV-katsaus

2011-12-22T22:57:00.002+02:00

Bloggaamiseen kuuluu, että vuoden lopussa tehdään listoja. Listoja vuoden parhaista levyistä, elokuvista, konserteista ja kaikesta muusta. Tänä vuonna listapaine ahdistaa: olin etenkin uuden musiikin etsimisen suhteen lähes täysin kohmeessa koko vuoden, joten tuskinpa osaan sanoa siitä mitään pätevää tällä kertaa.

Musiikkilistojen sijaan aionkin muistella, mitä oivia televisiosarjoja on vuonna 2011 tullut katseltua – näistä suosituksista voi joku vaikka saada inspiraatiota joulunpyhien töllöttelyhuviksi.

Curb Your Enthusiasm

"Curbin" kahdeksas kausi oli mielestäni hieman vaisu moniin edellisiin verrattuna sen vuoksi, että tällä kertaa nöyryyttävät ja myötähäpeän tunnetta tuottavat jutut eivät olleet aivan yhtä kamalia kuin joskus aiempina vuosina. Larry David ei tällä kertaa joutunut aivan yhtä noloihin ja törkeisiin tilanteisiin kuin olisi voinut. Joka tapauksessa sarjan 8-kausi on ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä Larry David on kenties parasta, mitä televisiolle on koskaan tapahtunut, eikä muutama vaisu jakso muuta tätä tosiasiaa.

Life's Too Short

The Office -parivaljakko Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin tuorein faktaa ja fiktiota sekoitteleva mukadokumentti-sarja nostaa pääosaan lyhytkasvuisen näyttelijä Warwick Davisin. Tuttuun Gervais / Merchant -tyyliin tarjolla on taas kuivaa ja toisinaan melko pahailkistäkin huumoria. Fiktiivistä versiota omasta itsestään esittävä Davis ei liiemmin sympatiapisteitä keräile, mutta hänen tärkeilevät kommelluksensa huvittavat parhaimmillaan kovasti. Gervaisin ja Merchantin toisesta sarjasta, Extrasista, tuttuun tyyliin lähes joka jaksossa on mukana suuria filmitähtiä cameo-rooleissa, mm. Johnny Depp ja Steve Carrell. Seitsenosainen sarja on BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoa, mikä on monille varmasti jonkinasteinen laatutakuu.

Parks and Recreation

The Officen USA-versio oli parhaimmillaan aivan loistava, mutta syksyllä alkaneessa 8. kaudessa sekä käsikirjoittajat että näyttelijät ovat taivaltaneet todella synkissä varjoissa. Kun 30 Rock on toistaiseksi tauolla, ehdottomaksi suosikikseni tämänhetkisistä amerikkalaisista sarjoista on noussut Parks and Recreation. Sarja alkoi melko hitaalla tahdilla, mutta tänä syksynä alkanut neljäs kausi on sisältänyt pelkästään huippujaksoja. Hahmot on kirjoitettu moniulotteisiksi, dialogi on hauskaa ja homma toimii kokonaisuudessaan huippusujuvasti. Amerikkalaisista sarjoista on aina toisinaan kova työ seuloa jyvät akanoista, mutta Parks and Recreation on ehdottomasti erittäin maukas jyvä.

Bored To Death

Bored To Death on itselleni melko uusi tuttavuus, vaikka siitä on HBO:lla nähty jo kolme tuotantokautta. Pääosassa on mm. Scott Pilgrim VS. The World'istä ja The Darjeeling Limitedistä tuttu Jason Schwartzman, joka esittää nynnyä toimittaja/käsikirjoittajaa, joka paremman tekemisen puutteessa keikkailee myös yksityisetsivänä. Sarjan huumori on mukavan vähäeleistä: hauskoja juttuja ei osoitella liikaa ja tapahtumien tempo pysyy koko ajan hyvin rullaavana. Schwartzmanin lisäksi myös sivuosissa on mukana kovia nimiä, kuten Ted Danson ja Zack Galifianakis. Pidän Bored To Deathistä varmaan myös siksi, että Monk on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani, ja tässä on hieman samaa komedian ja dekkarin sekoitusta, vaikka hyvin paljon hillitymmässä ja ehkä synkemmässäkin muodossa. Bored To Death on myös huomattavan ammattitaitoisesti ja jopa elokuvamaisesti toteutettu, siitä huokuu laatusarjan tuntu heti tunnuskuvista lähtien.

How I Met Your Mother

Muista tässä mainituista sarjoista How I Met Your Mother poikkeaa siten, että se on melkoista liukuhihnakamaa, tämän vuosikymmenen Frendit. Joka jakson konsepti on sama: kolmekymppisten newyorkilaisten kaverusten porukka istuu baarissa ja setvii ihmissuhdekuvioitaan. Perusmössön yläpuolelle "HIMYM":in nostavat kuitenkin ensiluokkaiset komedianäyttelijät kuten suvereeni Neil Patrick Harris, sekä sarjan flashbackeja ja aikasiirtymiä hyödyntävä rakenne, joka mahdollistaa lukuisten yllättävien yksityiskohtien liittämisen peruskonseptiin. Sarja on toisinaan hieman nössö, ja taustanaurut kuulostavat nykyilmastossa todella vanhanakaisilta, mutta sympaattisuudessaan ja tiuhaan tahtiin iskevissä vitseissään HIMYM toimii juuri niin kuin pitääkin.

Pasila

Pasilan kolmoskausi keväällä 2011 oli aivan todella vaisu, ja hirveä pettymys mainioiden kahden ensimmäisen kauden jälkeen. Syksyllä alkanut neloskausi on kuitenkin poikkeuksellisella tavalla nostanut sarjan keväisestä alhostaan ja tykittää taas täysillä panoksilla idearikasta, näkemyksellistä ja paikoin hätkähdyttävääkin sisältöä. Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen komediasarja – ja koska en itse liiemmin välitä muista kuin komediasarjoista, sanoisin jopa, että Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen TV-sarja. Käyttistä!

Stewart Lee's Comedy Vehicle

Hehkutin Stewart Lee'tä varmasti koko kevään, mutta en halua unohtaa häntä tässäkään. Lee oli itselleni Lontoon-kauden parhaita löytöjä: omaperäinen, äkkiväärä ja epähauskuudesta hauskaa tekevä stand-up -koomikko. Stewart Lee's Comedy Vehicle -sarjan toinen kausi esitettiin BBC:llä keväällä ja se sai kriitikkojen piirissä suurta suosiota, mutta Leen huumorin oikukas laatu piti silti huolen siitä, ettei Lee'stä tämänkään sarjan myötä tullut koko kansan suosikkia.

Muotiblogi?

2011-12-09T00:51:00.003+02:00

Perinteiseen muotiblogiin kuuluisi kai, että otetaan itsestä kuva peilin kautta (kasvot peitettynä) ja kerrotaan, että kuvassa näkyvät tuotteet saa Gina Tricot'sta tai H&M:stä. Tämä on nyt kuitenkin vähän erilainen muotiblogipostaus, sillä en aio kuvata itseäni ja aion kertoa melko harvinaisesta "muoti"-asiasta; nimittäin tohveleista.

Jos oleskelee talvisin sisällä julkisilla paikoilla, saattaa tarvita jonkinlaisia sisäkenkiä. Sandaalit ovat melko yleinen ja kätevä valinta. Itse haluan kuitenkin tehdä asiat aina monimutkaisesti, joten helppojen sandaalien sijaan päädyin sisäkenkävalinnassa käsinvalmistettuihin englantilaisiin samettitohveleihin.

Oikeastaan haluaisin käyttää tohveleita ulkona niin kuin Kanye West, mutta 1) en ole niin kova jätkä kuin Kanye ja 2) Kanye seikkailee ilmastoissa, joissa samettikenkiä voi joten kuten käyttää myös ulkona kaduilla.

Tohvelini on valmistanut Broadland Slippers -niminen firma Norwichissa. Yritys tekee kenkiä vain tilauksesta, ja omiin tohveleihinsa saa halutessaan vaikka sukunsa vaakunan tai minkä tahansa muun haluamansa symbolin. Myös värivaihtoehtoja löytyy burgundinpunaisesta havunvihreään. Minulla ei ole sukuvaakunaa, joten päädyin valitsemaan "tavalliset" mustat tohvelit. Sisäkankaaksi otin lesosti kullan väristä materiaalia.

Broadland toimittaa tohvelit tilauksesta hieman reilussa kuukaudessa. Koska kyseessä on oikea käsityö, kaikessa on mukava vivahde vanhan ajan tyylikkyyttä: esimerkiksi kenkälaatikkoon on kirjoitettu koko- ja mallitiedot käsin. Asiakkaita myös puhutellaan erittäin kohteliaasti...

... Mr. alkuun ja vielä Esq. loppuun. Hauskaa!

Samettitohvelit tuntuvat jalassa oikein mukavilta ja tuovat käyttäjänsä olemukseen vanhan maailman arvokkuutta. Arvokkuuden vaatimusta lisää myös se, että samettisille kengille varoo varmasti viimeiseen asti pudottamasta ketsuppia.

Suosittelen kaikille Broadland Slippersiä ja tilaan varmasti itsekin vielä toisetkin tohvelit – kunhan ensin saisin jostain sen sukuvaakunan.

Muuta: Lehdenjakajan joulukalenteri roikkuu vieläkin koskemattomana, ja joulukuuta on nyt mennyt jo 8 yötä. Mikä avuksi?!

Lehdenjakajan joulukalenteri 2011

2011-11-30T23:16:00.003+02:00

Lehdenjakajan joulukalenteri vuosimallia 2011 näyttää tältä. Tämä on nyt jo siis neljäs joulu, kun yritän ilahduttaa yöllistä Hesarin tuojaa suklailla. Useimpina vuosina haasteena on ollut viestintä: miten saada kiireinen ja joulukalenterittomiin oviin tottunut lehdenjakaja ymmärtämään, että kalenteri ja suklaat on todellakin tarkoitettu juuri hänelle.

Parina ensimmäisenä vuonna homma alkoi rullata pienen alkukankeuden jälkeen, mutta viime vuonna lehti-kusti ei ottanut namua kai yhtenäkään yönä, vaan rapussa asuvat kakarat pihistivät edelliseltä yöltä jääneet suklaat aina seuraavana päivänä. Tänä vuonna olen panostanut räikeisiin kyltteihin ja runsaisiin nuoliin, jotta kalenteri ei ainakaan jää huomaamatta.

Jännittävää nähdä, nappaako lehdenkantaja herkkuihin kiinni!

Muistatko Juuuson?

2011-11-24T22:26:00.003+02:00

Muistatko Radio Mafian? Peltsin varmaan muistat, mutta muistatko Juuusoa, kolmella U:lla? Itse olin päässyt unohtamaan Juuuson, kunnes hän yhtäkkiä tuli vastaan melko yllättävässä paikassa...

Juuuso on siis nykyisin näköjään aivan oikeasti kovan luokan tekijä mainosalalla. Pasilasta Madison Avenuelle ei ole mikään lyhyt matka, enkä usko että aivan kovin moni suomalainen on ollut vastaavissa hommissa, joten täytyy todella nostaa hattua Juuusolle!

Voisiko Jope jo lopettaa?

2011-11-21T22:15:00.002+02:00

Katsoin illalla televisiosta Pasilaa, jonka neljäs tuotantokausi vaikuttaa jälleen hauskalta haahuilevan kolmoskauden jälkeen. Ohjelman päätyttyä TV unohtui päälle ja pääsin näin kurkistamaan Jope Ruonansuun jo ties kuinka monetta vuotta pyörivää Jopet Show'ta, jota en ehkä muuten olisi tullut katsoneeksi. Ajattelin, että ehkä olisi hyödyllistä kerran katsoa, että tietää sitten, mistä ABC-Suomi pitää.

Tiesin kyllä jo ennestään, ettei Ruonansuun huumori ole aivan kansainvälisiä kriteerejä täyttävää, mutta se, miten järkyttävän huonoa se onkaan, tuli kyllä melkoisena yllätyksenä. Jopen sketsit ovat täysin oman käsityskykyni ulkopuolella – en vain kuollaksenikaan keksi, mikä niissä pitäisi olla hauskaa. Mitä ihmeen pointtia on imitoida Pokka pitää -televisiosarjaa, ja vielä kököllä englannilla? Juttu olisi ehkä sivaltanut ajankohtaisuudellaan koulun kevätjuhlassa vuonna 1996, mutta nyt siinä ei kyllä ollut päätä eikä häntää.

Kenties kyseenalaisin Jopen esittämistä hahmoista oli kuitenkin tummaihoinen baarimikko, joka puhui puoliksi muka-amerikkalaisella aksentilla ja puoliksi imitoi Martti Ahtisaarta, ja jonka punchline oli "Obama, Alabama!" Onko kukaan kertonut Jopelle, että nyt ei enää eletä Pekan ja Pätkän aikoja ja että kasvojen mustaaminen on vuonna 2011 melkoisen arveluttavaa?

Lopuissa sketseistä oli enimmäkseen erilaisia rappioalkoholisteja (yksi veneessä, yksi rullaportailla), superajankohtaisia imitaatioita (Elvis, hei?) ja ruotsalaisille vinoilua. Melkoisen oivaltavaa ja freesiä!

Miten Jope voi vielä pysyä valtakunnallisessa ruudussa tällaisilla ansioilla? Onko suurten ikäluokkien syvien rivien maku tällainen? Eikö Jopea itseään hävetä?

(Itse asiassa tässä piilee syy, miksi haluan asiasta kirjoittaa. Tunnen loppujen lopuksi sympatiaa Jope Ruonansuuta kohtaan. Hänen ohjelmansa ovat aivan karmeaa tuubaa, mutta hän on luultavasti ihmisenä aivan mukava. Säälin aina kaikkia surkeita suomalaisia esiintyjiä ja toivon, että he pärjäävät elämässään, vaikka heidän tuotoksensa ovatkin hirveitä. Sama pätee myös esimerkiksi Yön Olli Lindholmiin: en vihaa mitään musiikkia enempää kuin Yön matalaotsaista mollissarypemisjollotusta, mutta toisaalta olen iloinen siitä, ettei Lindholmin enää tarvitse tehdä siivoojan töitä Tampereella. Olenko liian kiltti ihminen?)

Yllättävää: töissä on kivaa

2011-11-16T20:55:00.001+02:00

Aloitin noin kuukausi sitten työharjoittelun uudessa paikassa. Olen aina ennen ollut hieman "työpessimistinen" henkilö: kaikista paikoista on löytynyt jotain valittamisen aihetta ja syitä, joiden vuoksi en ole viihtynyt. Nyt olen kuitenkin huomannut meneväni töihin joka aamu melko innostuneena ja – mikä parasta – myös lähteväni illalla kotiin iloisin mielin. Monesti aiemmin työ on pilannut muutoin hyvän päivän, mutta nyt työ on osa hyvää päivää. Olen erittäin yllättynyt!

Vaikeinta on ollut ehkä se, että pomoni on ristimänimeltään Pete ja jos toimistossa jotakuta puhutellaan "Petenä", ei tarkoitetakaan minua. On vaikeaa olla reagoimatta, kun kuulee nimen, jota on itse tottunut käyttämään. Mutta nyt käytänkin virallista nimeäni ja tunnen sen myötä oloni ainakin himpun verran asiallisemmaksi (toivottavasti en liikaa).

Monet purnaavat työelämässä palavereista, mutta omasta mielestäni kaikenlaiset kokoustamiset ja tapaamiset ovat aina hyviä. Itse en näe mitään valittamista jutustelussa ja keksien syömisessä, mitä palaverit kuitenkin pohjimmiltaan ovat. (Toki tämä on vain naiivi harjoittelijan mielipiteeni: jos päiväni olisivat niin täynnä hommaa, etten muutenkaan ehtisi tehdä kaikkea pakollista, en varmaankaan haluaisi kuluttaa yhtään enempää aikaa palaveeraamiseen.)

Eli asiat ovat juuri tällä hetkellä aika mukavasti. Peruspessimistinä tiedän, että käänne huonompaan saattaa toki tapahtua milloin tahansa – mutta nautitaan nyt ainakin toistaiseksi. Toivottavasti saan jatkaa samassa paikassa vielä tammikuun jälkeenkin, jolloin kolmen kuukauden mittaiseksi sovittu harjoittelujakso päättyy.

Muuta: Tarkkanäköinen (liian tarkkanäköinen) lukija saattaa huomata, että ajatusviivat ovat tässä kirjoituksessa oikean mittaisia. Syy on siinä, että ostin uuden tietokoneen, jonka näppäimistöstä löytyy eripituisia viivoja paremmin kuin entisestä. Olen tästä uudistuksesta melkoisen innoissani, vaikka se vain pieni uudistus onkin!

Vielä yksi mukava juttu on se, että Fast Show teki paluun – nyt lyhyenä nettisarjana ja olutfirman sponsoroimana, samoin kuin Alan Partridge viime keväänä. Taustanaurunauhasta luopumisesta huolimatta hahmoihin ja toistoihin perustuva sketsiviihde on ehkä hieman vanhentunut formaatti näinä aikoina, mutta jokin Fast Show'ssa jaksaa silti yhä lämmittää. Ja Simon Day on yksi friikeimmistä näyttelijöistä ikinä: kuka muu näyttelee aina vain pelkästään häiriintyneen yrmeitä ja vihaisia äijähahmoja? "Put your knickers on and go make me a cup of tea!!"

Vuoden biisi 2011?

2011-11-03T21:41:00.002+02:00

No niin, nyt on tosiaan vasta marraskuun alku, joten virallisia listoja vuoden parhaista biiseistä ja levyistä ei saa aivan vielä tehdä, mutta haluan silti nostaa jo nyt esille biisin, joka on omasta mielestäni ollut vuoden paras ja koskettavin.

Guillemotsin kolmas albumi Walk The River ilmestyi keväällä, eikä se uponnut minuun heti täysillä, vaikka bändin vankka fani olenkin. Mutta niinhän se useimmiten käy omien suosikkilevyjen kanssa: ne tulevat hiljalleen, jostain kulman takaa hiipien - ja vasta paljon myöhemmin huomaat, ettet ole pitkiin aikoihin mitään muuta kuunnellutkaan.

Dancing In The Devil's Shoes
Guillemots - Dancing In The Devil's Shoes
(Ylläoleva linkki on streamiin MySpacessa (!), mutta biisi löytyy totta kai myös Spotifystä.)

Walk The River on siis hiljaa hiipinyt yhdeksi vuoden 2011 tärkeistä levyistä ja sen tärkeimmäksi kappaleeksi syksyn mittaan on noussut Dancing In The Devil's Shoes. Biisissä yhdistyvät kaikki Guillemotsin omimmat vahvuudet: sen lisäksi, että Fyfe Dangerfield kirjoittaa hulppean kauniita melodioita ja oivaltavia sanoituksia, koko bändi tuo ne eloon harkitun tyylikkäillä sovituksilla. Dancing In The Devil's Shoes alkaa hiljaisen sähkökitaran säestämänä ja kerää pikkuhiljaa loppua kohden jänniä taustalauluriffejä, juuri oikeanlaisia soundeja hyödyntäviä rytmiosuuksia ja keveää falsettihyräilyä.

Vertailukohta ei ehkä ole maailman coolein, mutta sanon sen silti: Dancing In The Devil's Shoes on kuin U2:n With Or Without You, jos se olisi kuunnellut nuorena jazzia. Se on samanaikaisesti toiveikkaan romanttinen että katkeran surumielinen. Se on sulava, mutta juuri sopivalla tavalla karhea. Siksi se on mielestäni tämän vuoden paras kappale.

(Toisaalta en haluaisi hehkuttaa liikaa. Toivoisin vain, että jokainen haluaisi kuunnella tämän ja muodostaa sitten oman mielipiteensä.)

Edit: Tässä nyt kappale vielä YouTube-versionakin, kun satuin sellaisen löytämään:

Levy: Noel Gallagher's High Flying Birds - Noel Gallagher's High Flying Birds (Sour Mash, 2011)

2011-10-20T23:17:00.001+03:00

Pari viimeistä Oasis-levyä olivat niitä edeltäneen pienen suvantovaiheen jälkeen oikein mainioita, mutta niitä haittasi hienoinen hajanaisuus: oli kuin albumeilla olisi esiintynyt erikseen Noelin Oasis ja Liamin Oasis. Viimeiseksi jääneellä Dig Out Your Soul -levyllä jako oli jopa niin selkeä, että levyn 10 kappaleesta viisi ensimmäistä oli Noelin säveltämää ja loput viisi vailla vanhemman Gallagher-veljeksen panosta.

Nyt, kun sekä Liam että Noel ovat päässeet irti Oasiksen painolastista ja toistensa vaatimuksista, ovat kuulijat saaneet todellisen käsityksen siitä, mikä miesten todellinen linja olisi ollut, jos he olisivat saaneet päättää täysin itse. Liamin ja muun ex-Oasis -poppoon Beady Eye -porukan keväinen Different Gear, Still Speeding oli hyvin retro ja monin paikoin melko pastissinomainen, mutta silti hauska ja toimiva perusrocklevy. Puolifiktiiviselle High Flying Birds -kokoonpanolle kreditoitu Noelin ensimmäinen soololevy ei musiikilliselta tyyliltään poikkea valtavasti Liamin linjasta, mutta pienet yksityiskohdat ratkaisevat: Noel on yksinkertaisesti parempi biisintekijä.

Sävelet ovat selvät jo heti alussa: muhkean hidaseleisesti paahtava Everybody's On The Run on yksi Noel Gallagherin parhaista sävellyksistä viimeisten 10 vuoden aikana. Heti ensimmäiseen kappaleeseen on kipattu täydeltä laidalta myös tuotannollisia herkkuja: on viulumattoa, kuorohoilotusta ja kaiutettua taustalaulua. Loppuaikojen Oasis-levyiltä tuttu Dave Sardy on luonut soundimaailmasta täyteläisen ja melko siloitellun, mutta ei missään nimessä pliisun. Osassa kappaleita kuullaan hieman "harvinaisempiakin" instrumentteja - ainakin Gallagher-mittapuulla: esimerkiksi kesäisessä The Death Of You And Me -singlessä sekä The Kinksiltä tuoksahtavassa Soldier Boys And Jesus Freaksissä puhallinsovitukset tuovat mukaan lisäsvengiä. Muutenkin soolo-Noel uskaltaa olla jonkin verran rytmikkäämpi ja rennompi kuin Oasis ja biiseissä kuten (Stranded On) The Wrong Beach on mukana jopa lieviä jazz-sävyjä. Myös AKA... What A Life!:n four-to-the-floor -tanssibiittiä olisi ehkä ollut vaikea saada läpi Liamin retro-tutkasta.

Kankeimmillaan High Flying Birds on oasismaisimmissa kappaleissaan. If I Had A Gun, (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine sekä Stop The Clocks ovat kaikki erinomaisesti sävellettyjä ja tarttuvia keskitempoisia anthemeita ja ensiksi mainitun kaunis kertosäe tarttuu päähän jo puolen kuuntelukerran jälkeen, mutta toisaalta ne ovat melko yllätyksettömiä ja tavanomaisia sävellyksiä. "Tavanomainen" Noel Gallagher -sävellys tietysti tarkoittaa laatubiisiä, mutta näistä ei välity aivan samanlainen rentous kuin esimerkiksi vastustamattomasti rullaavasta AKA... Broken Arrow'sta. Albumin heikkoudeksi voidaan mainita myös sanoitukset: useimmiten riimit ovat perus ceiling / feeling / meaning -leikittelyä, ja hieman enemmän tähän puoleen panostamalla Noel Gallagher olisi voinut nostaa lauluntekijäprofiiliaan vielä aivan uudelle tasolle. Silti, kuten parhaissa Oasis-biiseissäkin, loppujen lopuksi ehdottomasti tärkeintä ovat melodiat, ja ne ovat tällä levyllä parhaimmillaan aivan loistavia.

Noel Gallagher's High Flying Birds on kokonaisuudessaan sulavasti etenevä albumi, joka on helppo laittaa soimaan vanhanaikaiseen tyyliin vaikka useamman kerran peräkkäin ilman tylsistymisen vaaraa. Levyltä välittyy samanlainen rento ja vapautunut tunnelma kuin Oasiksen 1990-luvun B-puolilta, jotka sopivasti olivatkin monessa tapauksessa juuri Noelin esittämiä. Noel Gallagherilla ei ole tällä levyllä selvästikään ollut paineita todistella kellekään yhtään mitään, vaan hän on voinut itsevarmasti keskittyä siihen, missä hän on jo tullut todistetuksi sukupolvensa parhaaksi. Klassisella tyylitajulla kirjoitetut, mielenkiintoisilla yksityiskohdilla studiossa maustetut yksinkertaiset rock-kappaleet toimivat aina. Lukipa CD:n kyljessä sitten Oasis tai High Flying Birds, Noel Gallagherin nimi takaa edelleen laadun.

Albumi löytyy Spotifysta bonusbiisillä silattuna sekä jostain kumman syystä varustettuna deluxe-version mukana tulevan DVD:n ääniraidalla.

Stone Roses - se voisi toimia?

2011-10-18T20:44:00.002+03:00

Alkusyksystä jopa Einsteinin suhteellisuusteoria näytti horjuvan, mutta viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi todisteita tuekseen saanut bändien uudelleenkasaamisteoria ei horju sitten millään. Tuorein palaaja on kieltämättä superlegendaarinen The Stone Roses. Bändi pääsee superlegendaariseksi, kun se hajoaa vain parin levyn jälkeen kitkerään riitelyyn ja toistelee puolentoista vuosikymmenen ajan, että ei enää koskaan aio palata yhteen. Ja nyt superlegendastatus siis joutuu kovaan testiin, kun yhtäkkiä taas ollaankin yhdessä.

Viime vuosien comebackeista The Verven yritys tuotti kelvollisen uuden albumin, mutta kaatui omaan mahdottomuuteensa; Blurin paluu tarjosi muutaman komean keikan ja yhden uuden biisin vaikkei näytä ainakaan heti pidemmälle jatkuvankaan; The Libertinesin kierros lässähti viimeistään siihen, kun paljastui, että bändi harjoitteli miljoonan punnan paluukeikkaansa varten kokonaiset 4 tuntia, ja Pulpin tarjosi helppoa nostalgiaa 1990-luvun nuorille, vaikka suurempi pointti jäikin puuttumaan. Miten The Stone Rosesin sitten käy? Luvassa on kuulemma vanhojen klassikoiden lisäksi myös uutta materiaalia, mikä on toisaalta tarpeellista legitimoimaan bändin uudelleenkasaamista, mutta mikä toisaaltaan avaa mahdollisuuden valtavaan pettymykseen (ja Rosesin historiahan on jo ennestään eräänlainen pettymysten historia).

Uskoisin kuitenkin, että The Stone Rosesin paluulla on edellytyksiä onnistua kaikin puolin. Syitä on useita: mm. se, että bändi lopetti aikoinaan huipulla, ennen kuin se ehti tehdä ainoatakaan vaisua albumia (ja Reni sekä John Squire karkasivat pois jo ennen niitä loppuvaiheen katastrofaalisia keikkojakin, eli päättivät tarinan vielä huipummalla kuin Mani ja Ian Brown). Toinen syy on siinä, että Ian Brownin Stone Rosesin jälkeiset sooloalbumit ovat olleet tasaisesti laadukkaita ja tyyleiltään mukavasti kokeilullisiakin. Squire vajosi Rosesin jälkeen tylsempään perusrock-juoksuhiekkaan, mutta hänen klassinen biisintekotaitonsa yhdistettynä Brownin äkkivääriin ideoihin on edelleen kombo, joka voi tuottaa herkullisia tuloksia. Ja kolmanneksi: tässä ei voi olla kyse pelkästä rahasta. Brown ja Squire olivat 15 vuoden ajan niin huonoissa väleissä ja puhuivat toisistaan niin katkerin sävyin, ettei sellaista voi pelkkä setelivuori korvata. Tässä siis täytyy olla takana jotain suurempaa ja syvempää.

Toivotaan ainakin niin.

Paljon parjattu The Second Coming -levykin sisältää itse asiassa ainakin kourallisen verran fantastisia kappaleita. Tightrope on hyvin ainutlaatuinen.

Mitä teen teen eteen

2011-10-13T20:04:00.001+03:00

Lähes kuusi vuotta uskollisesti palvellut vedenkeittimeni simahti viikonloppuna ja kiire korvaajan saamiseksi oli kova, sillä keittelen teetä varmaan ainakin viitisen kertaa päivässä, eli aivan pelkällä kattilalla ei pärjää. Sitten edellisen vedenkeittimeni hankkimisen kyseiset laitteet ovat yllättäen kehittyneet melkoisesti: huomasin uutta etsiskellessäni, että nykyään on tarjolla paljon malleja, joissa veden lämpötilaa voi säätää ja joissain on jopa lämpimänäpito-ominaisuus. Hyviä vaihtoehtoja oli siis paljon, mutta ongelma oli siinä, että useimmat olivat tarjolla ainoastaan verkkokaupoissa (Helsingin keskustassa kun ei mitään gigantteja tai kodinanttiloita sijaitse) ja toimitusajoiksi lupailtiin epämääräisiä heittoja viidestä päivästä kahteen viikkoon. Ilman kunnon teetä ei tule toimeen viittä päivää saatika sitten kahta viikkoa, joten täytyi ruveta etsimään vähän erikoisempia vaihtoehtoja.

Ekstensiivisen googlailun jälkeen löysinkin vastaperustetun nettikaupan, jolla oli valikoimissaan haluamani keitin kohtuuhintaan ja joka tarjosi yhdeksi toimitusvaihtoehdoksi noutoa varastolta Maunulassa. Ajattelin, että tämä olisi varmasti nopein tapa saada keitin - postikuljetuskin kun kestäisi lippusineen ja lappusineen ainakin kaksi päivää. Pistin laitteen siis tilaukseen ja lähetin heti perään sähköpostia tiedustellakseni, saanko tulla hakemaan keitintä mahdollisimman pian. Kauppias vastasi sähköpostiini supernopeasti ja soitti vielä perään, että saa tulla hakemaan.

Lähdin siis tänään iltapäivällä teenhimossani seikkailemaan Pohjois-Helsinkiin. Puhelimessa annettu osoite oli hyvien yhteyksien päässä ja löytyi helposti... ja se oli tavallinen maunulalainen kerrostalo. Astuin sisään porraskäytävään ohi kahden huppariasuisen tupakoitsijan ja kipusin ylöspäin etsien ovea, jossa lukisi firman nimi. 1970-luvulla rakennetun talon punaiseksi maalatussa rapussa oli käynnissä remontti ja rakennuspölyä leijaili ympäriinsä häikäisevän kirkkaiden työmaavalojen paisteessa. Punaisten lyhtyjen kuilu. Tunnelma oli hieman erikoinen, sillä - sanotaanko nyt näin - maunulalaisen lähiökerrostalon rapussa ei voi keskellä torstai-iltapäivää olla liikkeellä kovinkaan monenlaisilla asioilla. Täällä oltiin varmasti joskus tehty diilejä muistakin asioista kuin keittiökoneista. Hetken aikaa jopa mietin, että pääsisin todistamaan paloittelusurmaa tai jotain vastaavaa (mielikuvitukseni laukkaa näissä tilanteissa melko nopeasti). Suljettujen punaisten ovien takaa kuului vauvan itkua, pariskuntien riitelyä ja television ääniä. En löytänyt firman nimeä mistään ovesta, joten soitin kauppiaalle. Hän oli hyvin ystävällinen ja sanoi tapaavansa minut pohjakerroksessa. Pian hän kipittikin portaita alas, vei minut ulos parkkipaikalle, löysi pakettiautonsa takaosasta tilaamani vedenkeittimen ja pakkasi sen näppärästi ruskeaan paperipussiin. Kaikki siis sujui loppujen lopuksi hyvin ja asiallisesti.

Uudella keittimellä valmistettu tee maistuu sitäkin paremmalta, kun sen eteen on tällä tavalla nähty vaivaa. Mielestäni on hyvä juttu, että vedenkeittimelläkin on tarina. Ja tämä tarina sijoittui outoon kerrostaloon Maunulassa.

2011-10-10T17:34:00.002+03:00

Yhtäkkiä syksy onkin jo melko pitkällä. Viikot menevät todella nopeasti!

Lauantain Liam & Patsy Recreation Club oli mahtava: Bar Molotow oli tupaten täynnä, esiintyjät versioivat Oasista aivan huippuhienosti ja (lädi)kulttuuriministerin puhe oli hauska. Itse High Flying Birds -levy kuulosti oikein asialliselta - tarkempaa arviota varmasti pian täällä. Toivottavasti kaikilla oli hauskaa ja toivottavasti seuraavastakin kerrasta tulee yhtä onnistunut.

Sain muuten viime viikolla opettajansijaisena toimiessani ehkä tehtyä viidesluokkalaisesta pojasta uuden Oasis-fanin. Tunnin jälkeen tämä nuorimies kysyi minulta, mikä on mielestäni hyvää musiikkia. Olin jo kiirehtimässä bussiini, joten vastasin vain, että hän tuskin tuntisi mitään nimiä, jos mainitsisin sellaisia. Poika ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tiedusteli minulta, mitä pidän Nickelbackistä (lausutaan yksitoistavuotiaittain 'naikkelbak'). Kerroin, että se nyt vasta on huonointa mahdollista musiikkia. "Mutta mun isäkin tykkää Naikkelbakista!", minulle protestoitiin. Kehotin kertomaan isällekin, että Nickelback on kaameata roskaa. Sitten repäisin muistikirjastani sivun, johon kirjoitin reseptiksi "Oasis" ja "Definitely Maybe" sekä "(What's the Story?) Morning Glory". Toivottavasti tuo poika kävi selvittämässä, mitä sijainen hänelle määräsi.

Sijaisuuksista puheen ollen, tämän viikon lopussa on pääkaupunkiseudun koulujen syysloma ja omalta osaltani muutenkin viimeiset sijaistamiset ainakin hetkeen. Sain hieman omemman alani harjoittelupaikan, joka pitää kiireisenä vähintään tammikuun puolelle saakka. Työnhaku ei koskaan ole mielestäni mukavaa, ja hyvältä tuntuvan työpaikan löytäminen vielä vaikeampaa, mutta tällä kertaa ennakkotunnelmat ovat positiiviset. Olen niin innoissani, että olen jo tilannut netistä kaikenlaista tuikitarpeellista työntekorekvisiittaa kuten mukeja ja kuninkaalliset sisätossut. Olen siis valmiina hommiin!

Tämän kirjoituksen alussa oleva kappale on muuten yksi syksyn suosikeistani. King Creosoten ja Jon Hopkinsin yhteislevy Diamond Mine on juuri oikeanlaista kuunneltavaa harmaassa sadesäässä pyöräilyyn. (Niin: hankin "uuden" pyöränkin!) Yleisestikin viime aikoina on tehnyt mieli kuunnella vähäeleisempää musiikkia. Olen taas vähän pelännyt syksyä, siihen kuuluvaa kylmää ja pimeää ja kaikkea, mutta toisaalta syksy tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta; selkeältä.

Liam & Patsy Recreation Club la 8.10. - Noel Gallagher's High Flying Birds -pippalot!

2011-09-21T21:42:00.002+03:00

Kun Noel Gallagher tekee paluun parrasvaloihin, perässä seuraa tietysti myös koko Suomen Gallagher-kansan oma Liam & Patsy Recreation Club. Ja paluu on huikea, nimittäin lauantaina 8.10. on luvassa mm. seuraavaa:

Noel Gallagher's High Flying Birds -levy Suomen ensikuuntelussa - hyvin exclusiivisesti pari viikkoa ennen virallista ilmestymispäivää!
2 huippukovaa live-esiintyjää: nuoruuden intoa puhkuva High Covering Birds sekä X-Factoristakin tuttu Elias Hämäläinen!
ainoastaan Liam & Patsy Recreation Clubissa esitettävä 30-minuuttinen dokumenttielokuva High Flying Birds -albumin teosta!
uudistunut Oasis-karaoke!
ja klassiset: kunniakirjan jako vuoden Oasis-urotöistä, juhlapuhe (puhujana yllätysnimi valtakuntamme eliitin parista!), DJ Cuntybollox, uhoilua, muhoilua, turinaa, murinaa ja surinaa!

Tässä on nyt potentiaalia olla kenties mielenkiintoisin ja hauskin L&PRC-klubi-ilta miesmuistiin. Potentiaalin täyttymiseksi tosin tarvitaan vielä juuri sinua: tule paikalle Vaasankadun viihtyisään Bar Molotow'iin lauantaina 8.10. klo 18 alkaen ja anna oma panoksesi Gallagher-aatteen kohottamiseksi!

Ilmoittaudu vaikka etukäteen Facebookissa, jos huvittaa - mutta ennen kaikkea hilaa itsesi paikalle lauantaina 8.10.!

Syksylevyt, osa 3: Elvis Costello & The Attractions - Imperial Bedroom (F-Beat, 1982)

2011-09-16T11:54:00.000+03:00

Viimeinen ehdoton syksylevy on Elvis Costello & The Attractionsin rehevä Imperial Bedroom. Tämä levy on tarkoitettu sellaisiin syksyisiin iltoihin, kun istut sikarinsavun tuoksuisen 1970-luvun Mersun nahkaisella takapenkillä katselemassa, miten katulamppujen kelmeä valo imeytyy mustan, märän asfaltin syövereihin, ja kirjoittamassa kuulakärkikynällä pieneen, kuluneeseen muistikirjaasi merkintöjä puoliksi tuntemiesi ihmisten ärsyttävimmistä henkilökohtaisista ominaisuuksista. (Ai et vietä tällaisia syysiltoja? En minäkään - mutta kuvittelen, että Elvis Costello on puuhaillut juuri jotain tämän suuntaista Imperial Bedroomia luodessaan.)

Elvis Costello Attractions-yhtyeineen tuli pinnalle punkin ja uuden aallon myötä, mutta seitsemänteen albumiinsa mennessä kokoonpano oli valmis uudistamaan ja laajentamaan soundiaan. Imperial Bedroom onkin Beatles-äänittäjä Geoff Emerickin tuottama ja sovituksiltaan hyvin kaukana suoraviivaisista new wave -kitarapläjäyksistä. Itse asiassa Imperial Bedroom on tupaten täynnä kaikkea muuta kuin kitaroita: se on koostumukseltaan niin täyteläinen, että yksittäisiä soittimia on ajoittain jopa vaikea erottaa, mutta joukossa on ainakin pianoja, jousia, puhaltimia, haitareita ja urkuja. Sovitukset on tehty niin taidokkaasti, että ne eivät tunnu lainkaan päälleliimatuilta, vaan ovat ehdottomasti sävellysten olennaisia osia. Esimerkiksi ...And In Every Homen kertosäettä edeltävät torvikuviot ovat tästä hyvä näyte.

The Attractions soittaa tämän kaiken millilleen asetellun sekamelskan keskellä huikean tarkasti ja koko komeuden kruunaavat Costellon äärimelodiset laulusuoritukset. Imperial Bedroom on kuin syntymäpäiväkakku, jossa on niin paljon kerroksia, koristeita, kynttilöitä ja krumeluureja, että on vaikea tietää, mistä kohtaa nauttiminen olisi suotuisinta aloittaa. Tuottaja Emerickin mukanaolon lisäksi Beatles-vaikutteet kuuluvat siis kappalemateriaalissakin. Costellon sävellyksissä on paljon McCartney-tyylisiä, polveilevia ja rikkaita melodioita ja hän esittää useat niistä Lennon-tyylisellä, hieman nasaalilla ja pidätellyn aggressiivisella laulutyylillä. Oivina esimerkkeinä tästä käyvät vaikkapa reteästi notkuva Tears Before Bedtime tai energisesti kupliva The Loved Ones. Pop-musiikissa voi menestyä hieman heikommillakin laulunlahjoilla, mutta Costello kuuluu ehdottomasti siihen harvinaiseen joukkoon rokkareita, jotka osaavat aivan oikeasti laulaa.

Lisäksi Costellon kappaleet ovat sanoituksiltaan kuin pieniä novelleja ja tekstintekijänä hän on ehdottomasti ollut raivaamassa tietä esimerkiksi Morrisseylle, Jarvis Cockerille tai Alex Turnerille. Imperial Bedroom on täynnä hykerryttäviä huomioita ja nokkelia riimejä. Oma suosikkini on Shabby Dollin ilmiselvä, mutta kekseliäs "There's always a girl in this dress / There's always a girl in distress".

Beatlesilta perityn melodisuuden ja oman punk-taustan lisäksi Costello on Imperial Bedroomilla ottanut komeasti vaikutteita myös klassisilta viihdesäveltäjiltä, etenkin Burt Bacharachilta. Hienon albumin kenties hienoin kappale on hämyisä, jazz-sävyinen ja täysin ajaton Almost Blue. Biisi innoitti myöhemmin komeat cover-versiot mm. Chet Bakerilta ja Diana Krallilta, mutta Costellon alkuperäistä on käytännössä mahdotonta ylittää. Muuten tunnelmallisesti melko täyteen ahdetun levyn keskellä vähäeleinen, vain pianon ja rumpusutien säestämä Almost Blue tarjoaa tarvittavan hengähdystauon ja valmistaa kuuntelijan levyn loppupuoliskoa varten.

Jos Imperial Bedroomista on pakko löytää heikkouksia, on levyn pituus lievä sellainen. Viidentoista kappaleen joukossa ei ole huonoja, mutta koska levy on tyyliltään niin ylitsepursuava, tulee loppua kohti pieni ähky. Nykyisenä iTunes-aikana olisi tietysti helppoa tehdä oma miksaus ja tiputtaa pois joku, mutta mikä? Ei ihanan paatoksellista Human Handsia, ei ainakaan tylyn nokkelaa Pidgin Englishiä eikä ainakaan kaunista Town Cryeria. Tältä levyltä haluaisi mainita jokaisen kappaleen erikseen, mutta ehkä kätevämpää on vain ohjata Spotify'hin jokainen, joka haluaa syksyynsä muhkeita melodioita, tarkkanäköisiä tekstejä ja vastaansanomattoman vaikuttavaa laulunkirjoitustaidetta. Olkaa hyvät.

Nostalgista

2011-09-08T22:01:00.002+03:00

Tämä viikko on ollut yhtä suurta flasbackia vuoteen 1992. Päivät olen viettänyt koulussa ekaluokkalaisten kanssa ja kotiin tultuani olen pelannut Nintendoa nukkumaanmenoaikaan asti. Kun vielä huomenna saan kaverilta Mario Kartin lainaan, kokonaisuus on täydellinen.

Muuta: Maistoin äsken myös elämäni ensimmäisen proteiinipirtelön. Joku olisi voinut kertoa, että pääosassa on nimenomaan pirtelö eikä proteiini! Olin luullut, että valkuaisainesörsselit olisivat pahan makuisia, kun kerran kaikki urheilullisen oloiset ihmiset näyttävät juovan niitä, mutta nyt muutan arviotani, sillä vielä toistaiseksi mikään suklainen ei tähän mennessä ole ollut terveellistä. Mutta herkullista siis oli.

"For once I'd much rather be me"

2011-09-01T19:36:00.001+03:00

Tässä on kappale, joka tuo lämpöä ja positiivisuutta syksyyn, mutta ei liian päällekäyvällä tavalla. King Creosote on skotlantilainen folk-indie -konkari ja Jon Hopkins on ollut Brian Enon apuna tuottamassa Coldplaytä. Nyt herrat ovat julkaisseet yhteisen levyn Diamond Mine, joka on myös ehdolla tämän vuoden Mercury Prizen saajaksi.

Kuten sympaattisesta videosta käy ilmi, John Taylor's Month Away kertoo merimiesten rankasta elämästä ja siitä, miten itse voi lohduttautua sillä, ettei ainakaan tarvitse olla merimies, vaikkei omaankaan tilanteeseensa aivan täysin tyytyväinen olisikaan. "For once I'd much rather be me."

Lisäksi pidän kovasti kappaleista, joissa on vain kaksi sointua. (Kiireisille tiedoksi: varsinainen biisi alkaa videon kohdasta 2:28, mutta suosittelen kuuntelemaan alun turinatkin.)

Ettekö te tiedä, kuka minä olen?

2011-08-30T22:54:00.003+03:00

Vanhojen kavereiden tapaaminen on jotenkin työlästä tässä välivaiheessa, jossa kaikki ovat siirtymässä opiskelijaelämästä kohti... jotain muuta.

"Missä sä olitkaan nyt töissä?"
"Kauanko sulla on sitä harjoittelua vielä jäljellä?"
"Ai asutko sä Kampissa nykyään?"
"Milloin sä olitkaan lähdössä sinne Israeliin... ei kun Algeriaan?"

Kaikkien tilanteet ja tarinat muuttuvat koko ajan sen verran nopeasti, että lyhyenkin tapaamistauon jälkeen tuntuu aina siltä kuin olisi tutustumassa kokonaan uuteen ihmiseen ensimmäistä kertaa.

Yhtä hyvin voisikin kysyä: "Mikä sun nimi olikaan? Miksi me oikein oltiinkaan ystäviä?"

Noel Gallagher - If I Had A Gun

Uusi Noel Gallagher -biisi sentään lohduttaa muuten vähän ankeata tunnelmaa.

Syksylevyt, osa 2: Blur - Modern Life Is Rubbish (Parlophone, 1993)

2011-08-29T23:26:00.001+03:00

Jos Paul Wellerin Heavy Soul on syksylevy sen vuoksi, että se tuo tunnelmillaan mieleen kellertävät pellot, tummuvat illat ja ajoittaiset ärhäkät syyssaderyöpyt, Blurin Modern Life Is Rubbish on syksylevy hyvin erilaisella tavalla. Modern Life Is Rubbish muistuttaa kesäisen rentoilun ja loikoilun jälkeen syksyyn kuuluvista velvollisuuksista: siitä, millaista on olla yhteiskunnan osanen, kansalainen, työntekijä, kuluttaja.

Modern Life Is Rubbish on olemukseltaan tiiviiksi hiottu, terävästi eteenpäin nakuttava kone. Oikeastaan kaikista muista Blur-levyistä ainakin jostain sopesta löytyvä rento groove loistaa Modern Lifella kokonaan poissaolollaan: rytmit ovat tasaisia ja tiukkoja. Esimerkiksi Advertia ja Colin Zealia hallitsevat kitarariffit kuulostavat ylikierroksilla käyvän mekaaniselta ja Sunday Sundayn tempo kiihtyy kiihtymistään loppua kohden. Levyn ainoa sulavammin soljuva kappale on Miss America, joka omalla raukean väsyneellä tyylillään vain korostaa sitä, millaista paahtoa koko muu albumi on.

Itse musiikin painostavuuden ja kiireyden tunnun lisäksi Damon Albarnin tarinat antavat Modern Life Is Rubbishin teemalle täydellisen loppusilauksen: kappaleissa seikkailevat hahmot elävät elämää, jossa velvollisuudet painavat ja jossa virheisiin ei ole varaa. Colin Zealin ärsyttävän omahyväinen pukumies on sekunnilleen aina ajoissa, For Tomorrow'n nuoripari eksyy kehätiellä ja Chemical Worldin asunnottomaksi jäänyt sankaritar lääkitsee itseään halvalla suklaalla. Modernin elämän - ja syksyn! - paineista ei näytä olevan ulospääsyä.

Modern Life Is Rubbishin - ja syksyn - olennainen hienous piilee kuitenkin siinä, että kaiken kiireen, tylsyyden ja välttämättömän suorittamisen keskeltä löytyy aina pieniä hetkiä, jolloin paine helpottaa ja kaikki tuntuu taas hyvältä. Star Shapedin itseensä kyllästynyt kertoja saa kertosäkeessä helähdyksien saattelemana lohdutusta ystäviltään, Blue Jeansissa tutut farkut luovat turvallisuudentunnetta ja levyn päättävässä, kauniin kehtolaulun kaltaisessa Resignedissa tuudittaudutaan toiveeseen auringonpaisteesta. Viimeksi mainitun kappaleen lopussa Graham Coxonin viheltävän kitaran voi kuulla vaikkapa lokkien huuteluna lämpimällä rannalla.

Yhdistämällä hektiset tarinat taukoamattoman tohinaisiin taustoihin ja toisaalta antamalla juuri oikeissa kohdissa musiikille ja sanoituksille myös tarpeellista tilaa hengittää ja huoahtaa, Modern Life Is Rubbish tuo hienosti esille syksyn sekä nurjat että mukavat puolet. Kiire on kuluttavaa, mutta toisaalta rauhalliset hetket tuntuvat sitäkin antoisammilta, kun niihin pääsemiseksi on ensin täytynyt ryntäillä sinne tänne. Juuri sellaista on syksy.

Modern Life Is Rubbish löytyy tietysti Spotifysta.

Katalogi-blues

2011-08-24T22:59:00.001+03:00

Kirjoitin tähän liittyvästä asiasta jo viime syksynä, mutta nyt on taas sen aika. Mainoskuvastojen lukeminen tekee minut surumieliseksi. Jokaviikkoinen Lidl on paha, mutta Ikean on kenties kaikkein melankolisin katalogi. Pohjoismaisen puhtaissa ja valoisissa huoneissa ei ole lainkaan ihmisiä; ainoastaan siististi järjesteltyjä laatikoita, "innovatiivisesti suunniteltuja" valaisimia ja kannellisia Droppar-purkkeja, 2,95 / kpl.

"Nahkasohvamme vain paranevat vanhetessaan. Mitä useammat päiväunet siis sohvalla otat, sitä kauniimpi siitä tulee vuosien mittaan."

Ikea-kuvasto on minimalistista, surullista runoutta. Mikroaaltouunin nimi on Framtid.

Syksylevyt, osa 1: Paul Weller - Heavy Soul (Island, 1997)

2011-08-16T01:10:00.003+03:00

Vaikka kesän ei pitäisi vielä olla lopussa, ulkona näyttää ja tuntuu tällä hetkellä jo sen verran syksyiseltä, että uudesta vuodenajasta voi iloita hyvällä omallatunnolla. Itselleni kesä on tuntunut samanaikaisesti sekä lyhyeltä että melko pitkältä: Suomen kesästä olen päässyt nauttimaan vasta heinäkuusta asti, mutta Englannissa kesäiset oltavat alkoivat vähintään huhtikuun puolella. Olisinkin tästä johtuen hyvin valmis aloittamaan syksyn jo nyt.

Syksyn kunniaksi aion kirjoittaa lyhyet tarinat kolmesta syksyisestä albumista. Nämä ovat levyjä, jotka saattavat levätä iPodin uumenissa pitkiäkin aikoja, mutta joiden kuuntelemiseen iskee jonkinlainen erityinen tarve juuri syksyisin.

Aloitetaan Paul Wellerillä.

Heavy Soul ei taida olla Weller-katalogissa se kaikkein arvostetuin levy. Vuoden 1995 Stanley Road oli sekä myynti- että arvostelumenestys ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Heavy Soul oli pikemminkin aiemman menestyslevyn jälleenlämmittelyä kuin rohkeaa harppomista kohti jotain uutta. Brittipop-aikakauden loppupäässä keksitty halventava termi dadrock sai varmasti pontta mm. juuri tästä albumista.

Suurempia riskejä välttävä, perinnetietoinen isukkirock kuitenkin toimii Heavy Soulilla aivan erinomaisesti ja särmääkin löytyy tarvittaessa. Tällä levyllä Weller kehitti jo Stanley Roadilla alkaneen hyvin muhkean äänimaailman mureasti iskevine kitaroineen huippuunsa asti. Rytmikitaroita soitetaan säästeliäästi, mutta tehokkaasti ja soolokitaroissa on sulavia blues-sävyjä. Esimerkiksi nimikappale Heavy Soul ja kirpeän vihainen Peacock Suit tuovat levyn tätä puolta komeasti esille.

Wellerin herkempää osastoa albumilla edustavat mm. tiivistunnelmainen ja hämyinen Up In Suze's Room sekä mccartneymaisen komea perinteinen balladi I Should Have Been There To Inspire You. Näissä kappaleissa tulee hyvin esiin myös se, että vaikka Wellerin sävellykset eivät mitenkään omaperäisiä olekaan, biisit on sovitettu ja soitettu sen verran mielenkiintoisesti, että levy kestää toistuvia kuunteluita hyvin. Rumpukomppeihin, pianoriffeihin ja kitarafilleihin on keksitty mukavia yksityiskohtia, jotka toimivat tarttuvina koukkuina. Myös kappaleiden kestot on pidetty vuoden 1997 Brittipop-megalomanian asteikolla hyvin tiiviinä: levyllä on vain yksi yli viiden minuutin mittainen kappale ja useimmat kestävät enimmillään vain kolme minuuttia.

Heavy Soulin syksyistä kokonaistunnelmaa verottavat hieman kaksi kohtalaisen aurinkoista ja sisällöltään heppoista perusrokkibiisiä Driving Nowhere ja Golden Sands. Kahdentoista kappaleen joukosta nämä kaksi olisi voitu helposti tiputtaa pois ja käsissä olisi ollut erittäin tiukka 10 biisin levy. Paria pientä notkahdusta lukuunottamatta Heavy Soul kuitenkin kerää tasonsa loppua kohti ja etenkin albumin toiseksi viimeinen kappale As You Lean Into The Light on vaikuttava. Hyvin minimalistisesti soitettu ja sovitettu biisi huokuu erikoista melankolista tunnelmaa levyn nimen arvoisella painostavalla tavalla. Mielestäni syksy kuulostaa juuri tältä. Heavy Soulin päättävä optimistinen Mermaids onneksi vielä laukaisee jännittyneen ilmapiirin ja tuo albumin loppuun hieman hyvää ja kevyttä mieltä.

Heavy Soulin voi kuunnella kokonaan Spotifyssa.

Elbow'n B-puolet

2011-08-13T01:09:00.001+03:00

Elbow'n keväällä julkaistu levy Build A Rocket Boys! oli miellyttävä ja tarjosi jokusen hienon Elbow-hetken, vaikka ei kokonaisuutena aivan yltänytkään bändin parhaimpien albumien tasolle. Huomattavaa kuitenkin on, että Elbow on tänä vuonna julkaissut singlejensä B-puolilla kaksi loistavaa kappaletta, jotka olisivat sopiviin paikkoihin sijoiteltuina nostaneet Rocketin astetta ylevämpiin sfääreihin.

Ylläoleva Ticker Tape löytyy Neat Little Rows -singleltä ja muistuttaa tummanpuhuvassa surinaisuudessaan hieman A Cast Of Thousandsin aikaista Elbow'ta. Biisissä on myös häivähdyksiä Guy Garveyn viimevuotisesta Massive Attack -yhteistyöstä Flat Of The Blade / Bulletproof Love.

Elbow'n tuoreista mega-B-puolista oma suosikkini on kuitenkin Open Armsin kanssa julkaistu Buffalo Ghosts (Spotify). Kauniisti leijaileva Buffalo Ghosts tuo mieleen Elbow'n ensialbumin tiivistunnelmaisen tuotannon ja on mielestäni heittämällä parempi kuin turhan suoraviivainen ja radiomielistelevä singlen A-puoli. Suorastaan uskomatonta on, että Buffalo Ghosts on ilmeisesti kirjoitettu ja nauhoitettu yhdessä päivässä kesken kevään areenakiertuetta!

Uusi Minä

2011-08-11T14:24:00.003+03:00

Lontoosta palattuani yritin rakentaa Uutta Minua. Oikeastaan yritin samaa jo Lontoossa, mutta siellä se ei onnistunut. Kotimaahan palattuani otin projektissa päämärätietoisemman asenteen ja aloitin hyvin perustavanlaatuisista asioista asti: uudistin alushousu- ja sukkavarastoni aivan täysin. Stockmannin kassaneiti hieman virnuili, kun ostin kolmekymmentä paria samanlaisia mustia sukkia kerralla, mutta pienet kummastelevat katseet eivät minua suuremmin haitanneet. Tuntui äärimmäisen hyvältä laittaa joka aamu päälle aivan uudet bokserit ja sukat. Suosittelen kaikille.

Aloin myös katsoa klassikkoelokuvia, mm. De Sicaa ja Truffaut'a sekä syödä enemmän kasviksia ja kalaa, sillä olin viettänyt koko kevään sitcom- ja einesruokalinjalla. Lainasin kirjastosta suomenkielisiä romaaneja, jotta sanavarastoni laajentuisi ja oppisin ilmaisemaan itseäni mielenkiintoisemmin. Luin Jari Tervon Myyrää Seurasaaressa ja fiilistelin, että kerrankin poliittisen historian opiskelusta oli jotain hyötyä, kun ymmärsin kirjan suomettumiskuvioita.

Uuden Minun alkuvaihe sujui siis melko hyvin. Kuitenkin jossain vaiheessa tapahtui huomaamatta lievä repsahdus. Yhtäkkiä havahduinkin töllöttäväni italialaisten neorealististen elokuvien sijaan Seinfeldia DVD:ltä ties kuinka monetta kertaa ja lukevani illalla sängyssä vanhoja NME:itä enkä Sinuhea. Huomasin himoitsevani Rainbow-valmistortellineja tuoreen ja itse valmistetun ruoan sijaan. Petyin itseeni ja Uuteen Minuun. Alkoi tuntua siltä, ettei minulla ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa; olin jo ennakkoon itse tylsistynyt joka kerta kun avasin suuni. Siksi en ole voinut kirjoittaa blogiinkaan.

Perinteiseen tyyliini syytän säätä. Helteessä on helppo laiskistua ja löystyä. Uusi Minä ei selvästikään voi olla kesäprojekti. Aivot toimivat paremmin viileässä. Niinpä olenkin nyt pyrkinyt jälleen uuteen alkuun säiden hieman viilennyttyä. Viime viikosta alkaen olen herännyt (suhteellisen) aikaisin aamulla ja mennyt joka päivä kuuliaisesti yliopistolle selailemaan työpaikkailmoituksia ja lukemaan kirjoja. Tänään vein pukuni pesulaan ja varasin ajan parturille. Uusi Minä tulee vielä.

Tätä on odotettu!

2011-07-25T10:45:00.000+03:00

Noel Gallagherin ensimmäinen soolosingle sai vihdoin ensiesityksensä varttitunti sitten. The Death Of You And Me kuulostaa parin kuuntelun perusteella aivan erinomaiselta kesäbiisiltä kevyine falsettilauluineen, muhkeasti svengaavine torvineen sekä sanoituksen Lovin Spoonful ("Kesäkatu") -assosiaatioineen.

Noel oikeastaan jatkaa siitä, mihin Oasiksen viimeisimmillä levyillä jäi, vaikka biisi itsessään ei varsinaisesti Oasikselta kuulostakaan. Suorin vertauskohta vanhaan on ehkä The Importance Of Being Idle. Ennen kaikkea pidän siitä, että vanhempi Gallagher säveltää nykyisin tällaisia rentoja ja sulavia kappaleita, eikä yritä joka kerta toistaa Don't Look Back In Angerin tai Live Foreverin suurieleisyyttä.

The Death Of You And Me lupaa High Flying Birdsille ehdottomasti parempaa kuin Bring The Light lupasi Beady Eyelle, jos tällainen vertaus on nyt pakko tehdä... mutta myöhemmin Bring The Lightista tuli yksi suosikkibiiseistäni Beady Eye -levyltä, joten mistä näistä tietää...

Amy Winehouse 1983 - 2011

2011-07-24T22:46:00.001+03:00

Kun Michael Jackson kuoli pari vuotta sitten, reaktio oli suuntaan "Mitä?! Eikö se ollut kuollut jo aiemmin?" Jackson oli vähintään 1990-luvun puolivälistä lähtien ollut enemmän jonkinlainen science-fiction -hahmo kuin aivan oikea ihminen.

Eilen kotonaan Camdenissa menehtyneen Amy Winehousen tapauksessa voisi myös ajatella, että kuolema ei olisi ollut kovin suuri yllätys - mutta monessa mielessä se silti oli. Perinteisen draaman kaavan mukaan seuraava vaihe Winehousen traagisessa saagassa olisi ollut nousu pohjalta ja loistelias paluu menestysvuosien huipputasolle, eikä missään nimessä tarinan kaaren katkaiseva äkkikuolema. On suuri sääli, että nyt kävi näin.

On aivan typerää yrittää mytologisoida nuoren ihmisen huumekuolemaa ja puhua jostain "27 Clubista" ja niin edelleen. (Kurt Cobainin äiti muuten kutsui tuota nuorena kuolleitten taiteilijoiden "kerhoa" nimellä "The Stupid Club"!) Ilman turhia tuonnekuohuja jokainen voi silti varmasti myöntää, että Amy Winehouse oli 2000-luvun lahjakkaimpia artisteja ja etenkin Back To Black oli aivan klassikkotasoinen levy. Popmusiikin maailmassa on melko harvinaista, että jokin on samanaikaisesti sekä taiteellisesti laadukasta että kaupallisesti menestyksekästä. Winehouse saavutti tämän maagisen yhdistelmän Back To Blackilla - levyä on myyty tähän mennessä noin 8 miljoonaa kappaletta - ja olisi ollut erittäin mielenkiintoista kuulla, mitä seuraava albumi olisi tuonut tullessaan.

Tässä mainio esimerkki siitä, miten biisejä omistetaan. Esimerkiksi sanojen muistaminen ei ole läheskään niin tärkeää kuin suvereeni ääni ja itsevarma asenne.

Tässä Winehouse dominoi show'ta itseään tuplasti vanhemman legendan vierellä.

Uusi Beady Eye -biisi

2011-07-22T00:32:00.001+03:00

Beady Eyen The Beat Goes On -single ilmestyi maanantaina ja yhtye jatkaa yllättäen tasokkaiden B-puolien julkaisemista. In The Bubble With A Bullet pärjäisi mainiosti albumilla tai jopa singlen pääpuolella: kyseessä on jotenkin utuisella tavalla kesäinen ja Beady Eyelle jo tuttuun tyyliin hyvin rennon oloisesti soitettu kappale.

Biisi taitaa olla pääosin Andy Bellin säveltämä, kuten muutkin Beady Eyen kovimmat biisit (Four Letter Word, Millionaire, The Beat Goes On). Odotin Belliltä Riden ja Hurricane #1:n perusteella hyviä biisejä jo Oasis-aikoinakin, mutta tuolloin sävellysten taso Turn Up The Sunia lukuunottamatta oli hieman heikkoa. Onneksi terävintä Belliä saa taas kuultavakseen nyt Beady Eyen myötä.

Myös viime viikolla ensiesityksensä Manchester Cityn ensi kauden pelipaitojen julkistamisen ohessa saanut Blue Moon -versio on hyvin miellyttävä. Liamin uusi, pehmeä laulutyyli toimii. Tällä viikolla sama biisi oli jo uusimman FIFA-videopelinkin mainoksessa, ja keväisen Philips-mainoksen sekä kaiken Pretty Green -touhun kanssa Liam tuntuu olevan nykyään vähintään yhtä paljon liikemies kuin rocktähti, mutta vielä toistaiseksi homma on pysynyt joten kuten tyylikkyyden rajoissa. Pian olisi kuitenkin hyvä hieman hillitä tätä puolta.

Vale-Scouser

2011-07-21T00:56:00.000+03:00

Eilen yöllä HJK - Bangor City -pelin jälkeen tapahtui monia outoja asioita. Ehkä oudoin niistä oli vale-liverpoolilaisen tapaus.

Seisoskelimme kaverieni kanssa Kampissa Tennispalatsin lähistöllä, kun nuori vaaleahiuksinen tyttö tuli pyytämään meiltä tupakkaa englanniksi. "Do you have cigarettes?", lievästi taidelukiolaisen oloinen nuori neiti kysyi. Heti tässä vaiheessa mieleeni hiipi aavistus, että kysyjä on itse asiassa suomalainen, missä tapauksessa englannin käyttäminen on melko outoa. Vastasimme kuitenkin tytölle englanniksi ja pahoittelimme savukkeiden puutetta.

Tyttö oli jo lähdössä matkoihinsa, kun päätin kokeen vuoksi kysäistä, mistä hän on kotoisin. "From England", kuului vastaus. Puolen sekunnin ajan kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun ajattelin, että saattaisi sittenkin olla mahdollista, että olen erehtynyt. Niin on käynyt ennenkin. Otin kuitenkin riskin ja jatkoin juttelua: "Yeah? Whereabouts in England do you live?" Tyttö vastasi nopeasti ja empimättä: "Liverpool." Viimeistään nyt olin täysin varma, että kyseessä oli valehtelija. Lopullinen vastaus oli kuitenkin vielä yhden varmistavan kysymyksen päässä: "Oh, right, so you're a Scouser?" Tästä tupakanpummaaja meni melko hämilleen ja sönkötti "Öööh, no, I live in, ööh, Fleet Street!" - "No, I mean, you're from Liverpool so you're a Scouser."

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli samalla kertaa sekä ennustettavaa että hyvin yllättävää. Tyttö myönsi valehdelleensa: "Ei! Suomesta mä olen! En mä mistään Liverpoolista oo." Sitten hän nosti kädet kasvoilleen, heilutteli sormiaan silmiensä edessä ja kyyristyi matalaksi mytyksi jalkakäytävälle. "Siis mulla on paniikkihäiriöitä ja mä näin just mun exän ja...", nainen sopersi ja huohotti syvään. Hetken aikaa jo pelkäsimme, että hän saa jonkinlaisen kohtauksen tai jotain. Olisi outoa joutua pidätetyksi kuolinpaikalla ja yrittää selvittää poliisikuulusteluissa taposta epäiltynä, että oli vain yrittänyt paljastaa vale-Scouseria.

Onneksi mitään vakavampaa ei kuitenkaan lopulta tapahtunut ja feikkiliverpoolilainen hävisi pian Helsingin kesäiseen yöhön. Suosittelin vielä perään esimerkiksi Wikipedian Liverpool-artikkelin lukemista, jos aikomuksena on yrittää uskottavaa huijausta.

Muuta:

Noel Gallagherin ensimmäisen soolosinglen kansi näyttää tältä. Kuva on hieno ja mielenkiintoinen, vaikka tuokin mieleen pari vanhaa The Verven singlejen kantta (1, 2). The Death Of You And Me soi radiossa ensimmäistä kertaa ensi maanantaina. Videokin saadaan luultavasti pian.

Muuta II:

Jos joku haluaa kutsun Google+:aan, laittakaa sähköpostiosoitteita alle kommentteihin.

Kuinkas sitten kävikään? Pariisi, Marseille ja Nizza

2011-07-12T21:36:00.005+03:00

Viimeisenä aamuna Lontoossa etsin tuloksettomasti postimerkkejä takuuvuokran palautusshekkiä varten, nautin luomuhipstersupermarketista ostetun vadelma-mustikka -sekoituksen ja tuijottelin vielä hetken tutusta ikkunasta yli Bloomsburyn kattojen ennen kuin suuntasin St Pancrasin asemalle Pariisin-junaa kohti. Olin kuvitellut junamatkan olevan tyylikäs ja glamoröösi poistumistapa Englannista, mutta todellisuudessa Eurostarissa oli melko ahdasta ja vieressäni istunut, pari miniviinipulloa heti alkumatkasta tyhjäksi hörpännyt ruotsalaisrouva työnsi tyhjennetyn tonnikalasalaattipurkkinsa haisemaan roskikseen minun penkkini puolella. Lontoo - Pariisi -junailu oli siis suunnilleen yhtä hohdokasta ja eksoottista kuin Kauniainen - Pasila -ratamatka, mutta onpahan tämäkin erikoisuus tullut nyt nähtyä.

Pariisiin saavuttuani ensimmäinen tehtävä oli löytää yöpymispaikka. Olin lukenut etukäteen, että Gare du Nordin lähistöllä on suuret määrät erilaisia hotelleja. Ensimmäisenä löysin Hotel de Milanin, jossa yllättäen puhuttiin englantia, mutta jossa oli tilaa vain yhdeksi yöksi. Jätin siis laukkuni Milaniin ja lähdin etsiskelemään majoitusta lopuiksi neljäksi yöksi muualta. Perjantai-iltana suurin osa hotelleista myi eioota, mutta kahden halal-teurastamon välistä Boulevard Marx Dormoylta löytyi mukavan epäilyttävän oloinen Hotel de Paix, josta sai suihkullisen huoneen €40:llä ja jossa oli tilaa vierailuni loppuajaksi. Paix ei oikeastaan vaikuttanut lainkaan hotellilta, vaan enemmänkin vain tavallisen rähjäiseltä pariisilaiskerrostalolta, josta nyt satuttiin vuokraamaan huoneita. Maksu tuli suorittaa käteisellä etukäteen, eikä kuitteja tai muita tositteita tarvittu hommaa sekoittamaan. Kenelläkään muilla vierailla ei tuntunut olevan matkatavaroita mukanaan. Onneksi en ymmärrä ranskaa niin hyvin, että olisin saanut ohuiden seinien läpi selville, mitä viereisissä huoneissa puheltiin myöhään öisin - ehkä parempi olla tietämättä liikaa. Kuten kuvasta näkyy: huoneeseen tosiaankin kuului suihku, kiintoisasti keskelle huonetta sijoitettuna.

Jos lukijalle on nyt tullut sellainen kuva, etten ole Pariisista mitenkään järjettömän innoissani, hän on varmasti aivan oikeassa. Oikeastaan tiesin jo etukäteen, etten voi ehtiä löytää Pariisista niitä Aivan Parhaita Juttuja, koska suurkaupungit todella vaativat kunnolla aikaa paljastaakseen kaikki kiinnostavimmat puolensa. Lontoossakin kului varmasti kuukausi ennen kuin olennaisimmat jutut alkoivat olla hallussa. Pikavisiitti on aina pikavisiitti - Pariisi ansaitsisi pidemmän tutustumisjakson. Perus-Seinen, Louvren, Eiffel-tornin ynnä muun standardikaman lisäksi koin kuitenkin yhden aivan todellisen täysosuman; kaverini suositteleman pienen japanilaistyylisen teehuoneen (jonka nimeä tai sijaintia en juuri nyt muista!), jossa valtavalta listalta valittiin asiantuntevan opastuksen tuella tee, jota nautittiin oikein pitkän seremonian mukaisesti. Kuvassa näkyy vain yksi kannu ja kippo, mutta koko kokonaisuuteen kuului itse asiassa kolme kannua ja kolme erikokoista kippoa, joiden kaikkien läpi teetä huljuteltiin ja haisteltiin ja maisteltiin. Pariisin vilinän ja melskeen keskellä parin tunnin teereissu oli ihanan rauhoittava kokemus.

Pariisi oli mielestäni siis kohtuu-OK, mutta ei mikään megaällistyttävä paikka. Täytyy joskus palata kaupunkiin hieman tarkempia tutkimuksia varten - mielellään jonkun kanssa, joka tietää ja osaa esitellä paikkaa hieman pintaa syvemmältä. Samaan tapaan kuin Lontoo, Pariisikin tuntui koostuvan keskenään melko erilaisista kaupunginosista, joista jotkut olivat ehdottomasti mielenkiintoisia ja omemman tuntuisia kuin toiset. Nyt kun peruskatsaus on tehty, voi sitten ensi kerralla keskittyä hieman tarkemmin vain niihin parhailta tuntuviin paikkoihin.

Yllä kuvassa näkyy oudoin kauppa, jonka olen ikinä nähnyt missään: hotellini lähellä rautatiesillan vieressä oli koju, jossa myytiin pelkkää persiljaa! Kuka edes syö persiljaa? Melko ilmeinen "hämäys" ehkä jonkinlaisten... muiden kasvien myynnille.

Pariisissa oloa latisti hitusen myös huono sää: viidestä Pariisi-päivästäni ainakin neljänä satoi. Muutos olikin melkoinen, kun kolmen tunnin junamatkan päässä (Ranskan sisäinen juna oli miellyttävämpi kuin Eurostar, ja ranskalaisten juna-asemien kuulutussignaali on maailman tyylikkäin) odotti Marseille ja välimerellinen helle. Marseilleen saapuminen oli aivan täydellistä: yhtäkkiä Pariisin harmaat taivaat olivat vaihtuneet pehmeän vaaleansinisiksi ja palmujen koristamalta juna-asemalta ulos astuttaessa suoraan edessä kimalteli Välimeri. Marseillen keskipisteessä on vanha satama, jonka ympärille kaupunki kohoaa korkeiden kukkuloiden rinteillä. Mielestäni tämä on mitä erinomaisin set-up kaupungille: keskellä meri ja reunoilta hienot näkymät merelle.

En ollut nähnyt Välimerta sitten vuoden 1994, joten kolme päivääni Marseillessa kuluivat enimmäkseen vain "etelän tunnelman" fiilistelyyn ja lämmöstä nauttimiseen. Marseille on yllättävän suuri kaupunki - n. 800 000 asukasta - ja se on vasta pikkuhiljaa alkamassa yrittää houkutella ulkomaisia matkailijoita. Englantia ei siis puhuttu sitäkään vähää, mitä Pariisissa, mutta merci'llä ja bonjour'illa pärjäsi yllättävän pitkälle. (Olen siis lukenut ranskaa yläasteella ja lukiossa, mutta jostain syystä se ei koskaan tarttunut päähän kunnolla.) Rantabulevardin sivukatujen pikkubaareissa lasi pastista maksoi n. puolitoista euroa ja mitäs sitä muuta lämpiminä iltoina tarvitseekaan.

Ehkä nautin Marseillesta enemmän kuin Pariisista siksi, että Marseillea kohtaan minulla ei ollut minkäänlaisia etukäteisodotuksia eikä paineita saada paikasta jotain "irti". Pariisille viisi päivää oli aivan liian vähän, mutta Marseillelle kolmen päivän pysähdys oli juuri passeli. Viimeisenä päivänä käväisin myös viereisessä Aix en Provencen pikkukaupungissa, joka oli viihtyisä ja josta sai hyviä keksejä ja pizzaa, mutta jossa ei ollut Marseillen kruunaavaa ihanaa Välimerta.

Marseillesta siirryin jälleen junalla Ranskan-kierroksen viimeiselle etapille Nizzaan, jossa myös tapasin ystäväni Suomesta. Nizza oli paljon turistikkaampi kuin Marseille, mutta mukavan kompakti ja tyylikäs lomakohde. Pääsin viimein myös pulahtamaan ihailemaani Välimereen, ja tuntui oikein hyvältä kelluskella sinisissä aalloissa. Kävimme myös epätodellisen tuntuisessa Monacossa, jonne bussilippu Nizzasta maksoi kokonaisen euron verran. Oletteko tienneet, että Monacon ensimmäinen ruhtinas, nykyisten Grimaldien esi-isä, itse asiassa varasti vallan itselleen naamioitumalla munkiksi ja valeasun turvin valtaamalla aluetta aikoinaan hallinneen munkkiluostarin? Tyylikäs tarina. Ruhtinaanpalatsin kukkulalla oli jopa patsas tästä ensimmäisestä huijari-Grimaldista munkinkaapuun pukeutuneena.

Nizzassa parasta oli ehdottomasti ruoka. Vaikka ruoan löytäminen oli tiettyinä aikoina hankalaa (lounas- ja illallisajat ovat hyvin tiukat: keskellä päivää useimmat ravintolat ovat siestatauolla ja illalla on puolestaan ehdittävä istuutua pöytään klo 22 mennessä tai kaikki mahdollisuudet on menetetty), löytyessään kaikki oli erinomaista ja melko edullistakin. Pidän ranskalaisesta tyylistä, jossa ateria ei todellakaan ole ateria ilman jälkiruokaa: on aivan itsestäänselvyys, että alku- ja pääruokien jälkeen ja ennen kahvia on nautittava jotain makeaa. Sain Nizzassa uskomattoman herkullisia kakkuja ja vanukkaita.

Olin kyllä ehtinyt syödä melko paljon kakkuja ja vanukkaita (tosin en aivan näin maukkaita) jo Lontoon-keväänkin aikana, joten nyt Suomeen palattuani on kuntosalikortin uusiminen jossain vaiheessa ehdottomasti ajankohtaista. Mutta ei nyt aivan vielä. Nyt heinäkuussa täytyy ensin tavata kavereita, uiskennella Itämeressä (maailman radioaktiivisin meri - ehkä minusta tulee mutanttikilpikonna, tms!), soitella kitaraa, katsella elokuvia ja lueskella romaaneja. Heinäkuu on lomakuu.

Sitten elokuussa täytyy alkaa salilla käymisen ohessa miettiä, mitä lähitulevaisuudessa pitäisi tehdä... Kurssit on käyty, paperit on kohta saatu, vaihtokin on takana, joten... jotain muuta kuin opiskelua sitten. Kuuden vuoden jakso elämästä oli hyvä päättää Lontooseen ja Lontoo oli hyvä päättää Pariisiin, Marseilleen ja Nizzaan.

High Flying Birds

2011-07-08T09:41:00.001+03:00

Noel Gallagherin ensimmäisen soololevyn nimi on siis Noel Gallagher's High Flying Birds. Levy ilmestyy lokakuun 17. päivä. Vuoden kuluttua kesällä on luvassa toinenkin levy: Amorphous Androgynous -bändin kanssa yhteistyössä tehty seikkailullinen sekamelskalevy, jolla on kuulemma funkia, soulia ja free-jazzia jo pelkästään yhdessä ja samassa biisissä.

Odotan toki vanhemman Gallagherin varsinaista musiikkia kovalla innolla, mutta perinteiseen Oasis-tapaan jo pelkät mediaesiintymisetkin tarjoavat suurta viihdettä. Ylläolevassa videossa Noel kertoo oman versionsa bändin hajoamiseen johtaneista tapahtumista ja antaa vyyhdestä hieman erilaisen kuvan kuin Liam. Jotenkin sopivan sekopäistä, että vuosia kestänyt Gallagher VS. Gallagher -taistojen sarja huipentui luumun heittämiseen pariisilaisessa pukuhuoneessa.

High Flying Birds sisältää pari jo Oasis-aikoina nettiin vuotanutta kappaletta. Levyn päättää legendaarisen statuksen Gallagherin omissa puheissa saanut Stop The Clocks ja mukana on myös piiiitkästi nimetty (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine. Verkossa liikkuvat nauhoitukset näistä kappaleista kuulostavat jo sen verran valmiilta, että en lainkaan ihmettelisi, jos esimerkiksi ylläoleva Record Machine olisi tuossa jo aivan lopullisessa asussaan.

Keikoilla Noel on luvannut soittaa soolobiisien lisäksi tuttuja Oasis-kappaleita. Suosio on siis taattu. Toivottavasti biisivalintojen skaala on hieman laajempi kuin tavanomainen Don't Look Back In Anger / Talk Tonight -akseli.

Oasiksen hajoamisessa oli kyllä se hyvä puoli, että kun bändiltä oltiin totuttu viime vuosina saamaan uutta musiikkia noin kerran kolmessa vuodessa, nyt tullaan kuulemaan hieman reilun vuoden sisään kolme uutta levyä!

Paluu

2011-07-05T18:11:00.002+03:00

Pääsin Pariisin, Marseillen ja Nizzan kautta kotiin Helsinkiin jo viime keskiviikkona, mutta nettiyhteys on kunnossa vasta nyt. Kirjoitan pian ehkä hieman pidempiä tarinoita Ranskasta (ja jotain vielä Lontoostakin), mutta toistaiseksi voisin tiivistää, että on erittäin mukavaa olla kotona, jossa on oma kylpyhuone, jossa on suihku, joka toimii kunnolla ja jossa ei tarvitse käyttää kahta erillistä hanaa. Myös kokolattiamaton puute ilahduttaa. Toisaalta monia asioita on toki jo ikäväkin.

Beady Eyen uusi video näyttää tältä, ja huomenna keskiviikkona Noel Gallagher paljastaa yksityiskohtia tulevasta levystään tiedotustilaisuudessa. Huh!

Lähtö

2011-06-17T12:51:00.000+03:00

Puolen vuoden pätkä Lontoossa alkaa olla ohi: juna kohti Pariisia lähtee St. Pancrasin asemalta neljän tunnin kuluttua. Eilinen päivä kului siivotessa ja parikymmenkiloista matkalaukkua kuriiritoimistoon raahatessa. Toivottavasti tänään ehtii vielä hakemaan leivän suosikkikahvilasta ja ehkä lukaisemaan lehden puistossa.

Ei missään nimessä tunnu siltä, että olisin saanut tarpeekseni Lontoosta - mutta olen ehdottomasti saanut tarpeeksi. Ei ole sellainen olo, että jotain tärkeää olisi vielä jäänyt tekemättä, näkemättä tai kokematta. Lontoo tuntuu hyvältä ja valmiilta mielessä.

Myös se on tunnelmien kannalta hyvä asia, etten tule täältä aivan suoraan kotiin Helsinkiin, vaan pääsen vielä kiertelemään Ranskaa reilun viikon verran. Uskon, että tämä tulee lievittämään Lontoo-ikävää, joka aivan varmasti iskee jossain vaiheessa kotiin palattuani.

Kun äsken sanoin, että Lontoo tuntuu valmiilta ja ettei mitään jäänyt tekemättä, en ollut aivan totuudenmukainen: viime viikolla minulta jäi Brick Lanella teekupillinen kesken, kun piti yhtäkkiä juosta bussiin. Joten siinä on hyvä syy palata joskus Lontooseen: juoda tee loppuun.

Levy: Suede - Dog Man Star -uudelleenjulkaisu (Demon Music Group, 2011)

2011-06-14T02:52:00.001+03:00

En tiedä, onko aihe näkynyt suomalaisessa mediassa mitenkään, mutta Britanniassa kevät 2011 on ehdottomasti ollut Suede-kevät. Albumikokonaisuuskeikat Brixtonissa muutama viikko sitten olivat iso juttu ja kesäkuun alusta alkaneet levyjen uudelleenjulkaisut ovat myös saaneet näkyvästi palstatilaa lehdistössä. Suede on siis parhaillaan julkaisemassa jokaisen levynsä uutena, laajennettuna erikoispainoksena: Suede tuli pari viikkoa sitten, Dog Man Star viime viikolla, Coming Up toissapäivänä ja Head Music sekä A New Morning odottavat vielä vuoroaan tulevina viikkoina.

Jokainen levy julkaistaan nyt kahden CD:n ja yhden DVD:n kattavassa paketissa: ykkös-CD:llä on perusalbumi kirkkaan selkeästi uudelleenmasteroituna, kakkos-CD:llä B-puolia, ennenjulkaisemattomia kappaleita, remixejä ja muita harvinaisuuksia, ja DVD:llä bändin haastatteluja, livevideoita ja muuta sekalaista tavaraa. Kun kuulin uudelleenjulkaisuprojektista aiemmin keväällä, jätin sen oikeastaan omaan arvoonsa, sillä ajattelin, että tupla-CD + DVD -paketti tulisi olemaan kamalan tyyris, eikä minun kannattaisi edes haaveilla moisesta. Yllätyksekseni havaitsin viime viikolla, että uudelleenjulkaistut levyt kustantavat kuitenkin vain £9,99 (€11,99) + postikulut per paketti, joten pistin Dog Man Starin heti tilaukseen.

Hehkutin alkuperäistä levyä varmasti aivan tarpeeksi jo viime kuussa, mutta myös uudelleenjulkaisu ansaitsee korkeat kehut. Useimmissa tapauksissa "remasterointi" ei mielestäni tunnu tuovan vanhoihin levyihin oikeastaan minkäänlaista lisäarvoa, mutta Dog Man Starissa soundit ovat hieman heleämmät ja syvemmät - eli ykkös-CD:kin tuo jotain iloa niille, jotka omistavat jo alkuperäisen levyn. Ykkös-CD:n loppuun on lisätty myös muutama neliraitanauhurilla nauhoitettu, kieltämättä melko kamalan kuuloinen demo, jotka jaksaa ehkä kuunnella kerran kuriositeettina, mutta tuskin enää toista kertaa. Kakkos-CD kuitenkin latoo pöytään rutkasti herkkuja: tietenkin legendaariset B-puolet, jännittävän pianoversion The Living Deadista ja jopa ennenjulkaisemattoman, ihan kohtalaisen kappaleen We Believe In Showbiz, mutta ennen kaikkea lyhentämättömät versiot The Wild Onesista ja The Asphalt Worldista. Viimeksimainitun kesto kasvaa 11 ja puoleen minuuttiin, joten kaikki ne, joiden mielestä alkuperäinen 9,5 -minuuttinen Asphalt World on yksi maailman hienoimpia kappaleita, saavat nyt vielä pari minuuttia ekstranautintoa.

Ja kuten Ostos-TV:llä (kai yhä) sanotaan: ei tässä vielä kaikki. Oma suosikkiosuuteni koko paketista on itse asiassa DVD, joka sisältää parikymmenminuuttisen Andersonin ja Butlerin haastattelun tämän vuoden helmikuulta (!), horjuvalla käsivarakameralla kuvatun 10 biisin mittaisen klubikeikan Pariisista vuoden 1993 marraskuulta sekä aiemmin samana päivänä Pariisissa nauhoitetun lyhyen akustisen levykauppakeikan. Etenkin akustinen osuus on uskomatonta katsottavaa - varsinkin, jos pitää mielessään aikakauden kontekstin. Miten oudolta yleisöstä on varmasti tuntunutkaan katsella liian lyhyeen mustaan nahkatakkiin pukeutunutta Brett Andersonia heiluttelemassa naismaista kampaustaan ja huutamassa "Fuck off!" juuri ennen kuin Bernard Butler aloittaa kauniin Still Lifen näppäilemällä taidokkaasti kitaraansa outojen ranskalaisten pukumiesten seisoessa lavan taustalla. Mielestäni tuo esitys tiivistää erinomaisesti sen, miksi oikeaa, fiksua pop-musiikkia sekä oikeita, ainutlaatuisia pop-tähtiä tarvitaan: ne tuntuvat tulevan aivan aidosti toisesta maailmasta ja osoittavat omalla kummallisuudellaan, miten absurdia tavallinenkin elämä on. Coolin ja naurettavan välimaastossa tasapainoileminen on paljon, paljon mielenkiintoisempaa, kuin kiltisti varman päälle pelaaminen. Vaikka Paradise Oskar jostain kumman syystä pystyisikin kirjoittamaan Still Lifen tasoisen kappaleen, hän ei varmasti esittäisi sitä niin kuin Anderson ja Butler tekivät ankeasti valaistussa pariisilaisessa levykaupassa marraskuussa 1993.

Koko tämän kirjoituksen pointti on siis se, että Dog Man Star -uudelleenjulkaisun hankkiminen on ehdottomasti tarpeellista, vaikka alkuperäisen levyn sattuisikin jo omistamaan. Vanhan levynsä voi vaikka antaa lahjaksi jollekin, jonka olettaa tarvitsevan merkittävää musiikkia elämäänsä - tai vaikkapa jättää ohikulkijan löydettäväksi johonkin julkiseen paikkaan. Tällaisella menettelyllä kaikki hyötyvät: joku toinen saa alkuperäisen, upean Dog Man Starin elämäänsä ja sinä saat fiilistellä 11,5-minuuttista Asphalt Worldia uudelleenjulkaisulta.

Sade, haudat, takit

2011-06-13T02:57:00.003+03:00

Hautausmaalla oli oikeasti paljon pimeämpää ja synkempää, kuin mitä tämä kuva antaisi ymmärtää. Se oli sentään hautausmaa! Puhelimeni kamera saa jostain syystä tummat maisemat näyttämään valoisilta ja valoisat tummilta.

Tänään tuli täyteen viikko yhtäjaksoista sadetta. Sade oli jo päivällä melko voimakasta, mutta iltaa kohden se ylsi siihen naurettavaan pisteeseen, jossa jo kahden sekunnin mittainen ulkona seisominen tarkoittaa läpimäräksi kastumista.

Mutta kuten edellisessä postauksessa sanoin, mielestäni sade on oikein mukavaa ja sopii tänne hyvin. Sunnuntaiaamupäivällä kävin säähän sopivasti Highgaten komealla hautausmaalla, joka on yksi ns. Magnificent Seven -joukkiosta; seitsemästä hautausmaasta, jotka 1800-luvun alkupuolella rakennettiin Lontoon reunamille ruumispaljoutta helpottamaan. Nykyisellään Lontoo on tietysti kasvanut sen verran, että Highgate ei ole lainkaan reunamilla, vaan tiiviisti osa urbaania kokonaisuutta.

Oli hienoa kävellä metsäisellä hautausmaalla, jossa vanhat hautakivet nojailivat toisiaan vasten sikin sokin ja jossa laiha kettu juoksenteli hautamuistomerkkien välissä luunpalanen leukapielissään. Sateelta pääsi suojaan mm. niin kutsuttuun "egyptiläiseen käytävään", joka oli nimensä mukaisesti eksoottisesti koristeltu hautaholvien reunustama kapea tie. Egyptiläisen käytävän varrelle haudan lepoon päästäkseen oli täytynyt olla oman aikansa superrikas, ja eräät olivat yrittäneet erottua muiden yli vielä tässäkin joukossa: kun holvien ovenpielien ympärysmateriaali oli oletusarvoisesti marmori, jotkut äveriäät suvut olivat koristelleet omansa kestävämmällä ja kalliimmalla graniitilla.

Highgateen oli haudattu viktoriaanisten ökyrikkaiden ja aivan tavallisen 1800-luvun kansan lisäksi myös muutama vuosi sitten radioaktiivisen myrkytysjuonen uhriksi joutunut ex-KGB -vakooja, sittemmin Putin-kriittiseksi ryhtynyt Aleksander Litvinenko! Hyytävää.

Hautausmaasadekävelyn hienoutta lisännyt tärkeä osa oli myös uusi sadetakkini. Alkuviikosta jouduin jälleen kerran tinkimään rotsismi-periaatteistani Burberryn tehtaanmyymälässä, mutta loppuviikosta lohdutin rotsisminääni hankkimalla hieman edullisemman luokan fishtail parkan, joka on hyvin 90-luvun Oasis-tyylinen. Mikään ei voita sunnuntaikävelyä sateisella hautausmaalla uuden takin kanssa. (Tosin olisi pitänyt hankkia hanskat myös: tunnin pituisen kierroksen jälkeen sormeni olivat aivan jäässä!)

Muuta: Arctic Monkeys nousi Britannian albumilistalla kuluneen viikon ykkössijalle ja syrjäytti sekä Lady Gagan että listaa alkuvuodesta täysin suvereenisti hallinneen Adelen. Kirjoitan kohtapuoliin arvostelua Suck It And See -levystä, mutta tiivistyksenä voisin jo tässä vaiheessa sanoa, että se on aivan huikean hyvä. 1990-luvun loppupuolella Noel Gallagher totesi aivan perustellusti, että Oasiksen kaksi ensimmäistä levyä olivat paremmat kuin The Beatlesin ensimmäiset kaksi. Arctic Monkeysin neljäs levy puolestaan on selvästi parempi kuin Oasiksen tai Beatlesin neljännet levyt. Elbow'n lisäksi en oikeastaan osaisi sanoa ainuttakaan bändiä, joka on ensimmäisestä albumistaan lähtien pystynyt säilyttämään tasonsa näin vahvasti ja vakuuttavasti.

Viimeinen viikko

2011-06-11T02:02:00.098+03:00

British Museumin pihalla kasvaa tänä kesänä australialainen metsä

Viimeinen kokonainen viikko Lontoossa lähenee loppuaan, ja olen pyrkinyt nauttimaan kaupungista täydellä teholla. Täällä on nyt satanut yhtäjaksoisesti lähes viikon verran, mikä on ollut itse asiassa erittäin mukavaa. Lontoo on tehty sateessa, sateesta. Kun myrskyisen tummat pilvet peittävät taivaan, kaikki näyttää tyylikkään dramaattiselta. Pidän myös siitä, miten vihreät puistot, punaiset bussit ja värikkäät ovet ja kyltit erottuvat harmaata sadetta vasten.

Viime sunnuntaina kävin katsomassa näytelmän Shakespeare's Globe -teatterissa, joka on rakennettu suurin piirtein samalle paikalle ja saman malliseksi kuin Shakespearen oikea Globe-teatteri nelisensataa vuotta sitten oli. Edullisimmalla, £5:n lipulla aukesi paikka seisomakatsomoon taivasalle. Kokemus oli hauska ja erilainen kuin tavallisessa jäykässä pönötysteatterissa, mutta parin tunnin seisominen ja vanhanaikaisesta englannista edes yksittäisten ymmärrettävien lauseiden poimiminen kävi kieltämättä voimille.

Teatterikäynnin jälkeen viikon pääteemaksi muodostui ehdottomasti British Museum. Asun museosta ehkä 5 minuutin kävelymatkan päässä ja olen pitkin kevättä käyttänyt ahkerasti mm. sen lukusalia sekä tietenkin kierrellyt eri osastoilla kaikkien täällä vierailleiden suomalaisten kaverieni kanssa. British Museumin lukuisiin erinomaisuuksiin kuuluvat kuitenkin myös ilmaiset, erittäin asiantuntevien oppaiden johdolla toteutettavat opastuskierrokset, joihin olen tällä viikolla tarttunut ahkerasti. Olen päässyt kuulemaan hienoja tarinoita antiikin Kreikasta, muinaisesta Intiasta sekä 1700-1800 -lukujen valistusaatteesta. Etenkin Intia-kierroksen opas oli aivan loistava. Kierroksissa on fiksua myös se, että ne kestävät maksimissaan n. 45 minuuttia: sellaisessa ajassa ehtii oppia mukavasti faktoja, mutta ei tukehtua liiallisen informaatiovyöryn alle.

Greenwich foot tunnel. Osa tunnelista tuhoutui II maailmansodan pommituksissa ja rikkoutunutta osaa on jälkeenpäin vahvistettu metallikehyksellä.

Toissapäivänä eksyin oikeastaan vahingossa kävelemään Thamesin alle. Päätarkoitukseni oli käydä mielenkiintoisesti nimetyllä Isle of Dogsilla, joka kuitenkin on vain melko tavanomainen kaupunginosa East Endissä. Isle of Dogsille päästyäni kuitenkin havaitsin, että eräästä puistosta kulki vanha alikulkutunneli Thamesin ali joen eteläpuolelle Greenwichiin. Tuntui melko jännittävältä kävellä pitkässä putkessa joen pohjassa!

Näkymä kohti pohjoista observatorion kukkulalta Greenwichistä

Greenwich on ehdottomasti yksi suosikkialueitani Lontoossa. Hieman kalastajakylämäisestä kaupunginosasta löytyy mielenkiintoinen tori, paljon mukavia kahviloita, hienoja puistoja sekä tietysti maailmankuulu observatorio, josta kautta pallon käytetty Greenwich Mean Time mitataan. Oikeastaan itse observatorio on hieman ylihehkutettu, mutta se sijaitsee hienolla kukkulalla, josta on todella komeat näkymät Lontoon keskustaa kohti. Tämä oli luultavasti viimeinen kertani Greenwichissä tällä erää ja tuntui haikelta - mutta samalla hyvältä ja oikealta - istua bussin yläkerroksessa auringon laskiessa kaupungin ylle ja kauniin Greenwichin loitotessa selkäni takana. Sateisen päivän jälkeen Kaakkois-Lontoon yllä näkyi hieno sateenkaari.

Tästä ei maisema enää paljon teollistuneemmaksi mene. Kaunista!

Tänään kävin British Museumin lisäksi perhostalossa luonnontieteellisen museon pihalla sekä vihdoinkin bongaamassa kuuluisan Battersea Power Stationin, jota on ollut tarkoitus käydä katsomassa jo tammikuusta lähtien. Satuin lähestymään vanhaa voimalaitosta erittäin hyvästä suunnasta: vaikka nelipiippuinen köriläs sijaitsee itse asiassa aivan joen rannalla, se näyttää ylläolevassa kuvassa jotenkin vieläkin jylhemmältä, kun se kohoaa loputtoman tuntuisen ratarykelmän takaa. Alkuviikosta tilaamani Sueden Dog Man Star -uusintapainos saapui tänään postissa, ja juuri kun Battersea Power Station tuli ensi kertaa näkyviin, iPodilta alkoi soida Still Lifen orkesteriversio. Hieno hetki.

Battersea Power Station ja sadekuuron jälkeiset komeat pilvivuoristot

Torstai-ilta

2011-06-10T02:10:00.003+03:00

Kuulin jostain, että torstai-ilta on itse asiassa kenties suosituin juhlimisajankohta Englannissa. Toimistotyöläiset ajoittavat ulkoilun torstaihin, jotta seuraavan aamun heikko olo osuu perjantaihin; työajalle. Kukaan ei halua viettää arvokasta vapaapäivää edellisen illan seuraamuksista kärsien.

Väittämä tuntuu olevan ehdottomasti tosi, sillä ainakin äsken vaikutti siltä, että aivan jokainen vastaantulija horjui enemmän tai vähemmän vaarallisesti. Hieno puoli brittisysteemissä toki on, että pubit sulkevat arkisin klo 23, joten kaduilla on puolen yön aikaan samanlainen meininki kuin Suomessa on klo 04. Aamuun on silti vielä pitkä aika, joten väsyneimmätkin kulkijat saavat hyvät yöunet.

Ei kitaraa

2011-06-08T15:34:00.001+03:00

Joku ehkä muistaa, että pari kuukautta sitten ostin panttilainaamosta halvan kitaran. Aikomuksenani ei kuitenkaan ollut raahata kitaraa takaisin Suomeen, joten pistin sen tänä aamuna myyntiin paikalliseen Keltaiseen Pörssiin, Gumtree'hen. Yllättäen ilmoitukseeni vastattiin jo noin kymmenessä minuutissa ja puolisen tuntia sitten kitara siirtyi Euston Squaren metroaseman edessä australialaisen miehen omistukseen. Olisi ehkä pitänyt pyytää hieman korkeampaa hintaa, jos Gumtree kerran näytti toimivan näin tehokkaasti, mutta sainpahan nyt soitella pari kuukautta yhden kielisetin hinnalla.

Mielestäni on jotenkin mukavaa, että nykyisin kitaroita voi kohdella tällä tavoin: ostaa niitä halvalla ja myydä eteenpäin metroasemien edustalla. Kun olin 10-vuotias, kitaran hankkiminen oli totinen paikka, joka vaati panostusta ja säästämistä ja huolellista suunnittelua. Nykyisin on paljon rennompaa ja helpompaa.

Muuta: Tämä on ollut mielestäni kevään ykkösbiisejä. Minulla ei ollut aiemmin oikeastaan minkäänlaista käsitystä My Morning Jacketista tai jos olikin, se oli, että bändi on yksi niitä tylsän totisia amerikkalaisia alternativeyhtyeitä, joissa ei ole oudon nimen lisäksi oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tämä kappale on kuitenkin mukavan svengaava ja hölmö hauskan iloisella tavalla. Etenkin torviaksentit ja valtavat "wou-ou-ou:t" ovat hyviä.

NME:llä kylässä

2011-06-08T01:21:00.003+03:00

Pääsin tänään käymään luultavasti jokaisen indie-fanin mielessä myyttisenä välkkyvässä paikassa: NME:n toimituksessa. Kyseessä oli tutkimuskeskustelu, jossa sain seitsemän muun NME-lukijan kanssa kertoa näkemyksiä lehden nykylinjasta ja tulevaisuudesta. Ilmeisesti NME:n kustantaja IPC taitaa tällä hetkellä olla melko huolissaan, sillä keskustelutilaisuutta oli vetämässä NME:n ex-päätoimittaja, nykyinen IPC:n isompi kiho Steve Sutherland ja myös tämänhetkinen päätoimittaja Krissi Murison istui murehtimassa huoneen reunalla.

Olimme saaneet etukäteen kotitehtäväksi lukea kolme tiettyä NME:n numeroa parin viime kuukauden ajalta ja nämä lehdet käytiin keskustelussa hyvin tarkasti läpi, osio osiolta. Vaikea sanoa, mitä Sutherland ja Murison saivat lukijaryhmän mielipiteistä irti, sillä esitetyt näkökannat olivat melko vaihtelevia. Ainakin se tuli selväksi, että lehden on melko hankala tasapainotella linjansa suhteen: julkaisun pääkohderyhmä ovat 18-25 -vuotiaat nuoret, mutta viime kuukausien myydyimpien lehtien kansikuvissa olivat mm. John Lennon ja Liam Gallagher, kun taas esimerkiksi The Vaccines ja The Libertines -kantiset lehdet olivat olleet myyntimääriltään pettymyksiä. Lehden ostajat ovat siis luultavasti hieman varttuneempaa väkeä, mutta ei NME:stä voi ihan viikoittaista Mojoakaan tehdä?

Kiihkeintä keskustelua aiheutti yllättäen keikkakalenteri-osio. Useimpien keskustelijoiden mielestä se oli tärkeä osa lehteä, vaikka konserttikalenteri on usein vanhentunut tiedoiltaan jo lehden julkaisupäivänä ja vaikka sama informaatio olisi paljon helpommin saatavilla internetistä. Sutherland vinkkasi, että keikkakalenteria yritetään kenties lokalisoida: näin Lontoossa lehtensä ostavat näkevät vain Lontoon konsertit ja bristolilaiset vain Bristolin keikat, jne. Tämäkin idea herätti yllättävää vastustusta: erään tytön kommentti siitä, miten "monet opiskelijat asuvat opiskelupaikkakunnallaan, mutta matkustavat usein vanhalle kotipaikkakunnalleen ja tarvitsevat siksi useampien kaupunkien keikkatiedot" sai paljon ymmärrystä muilta opiskelijaikäisiltä. Oma ehdotukseni oli, että keikkakalenteri siirrettäisiin kokonaan verkkoon ja sen alta vapautuvat neljä sivua myytäisiin mainostajille, jotta lehden hintaa voitaisiin laskea tasan kahteen puntaan.

Lopussa sai esittää vapaasti kysymyksiä tai toiveita. Olin jo etukäteen miettinyt viestiäni tällaisen mahdollisuuden tullessa ja terveiseni NME:lle olivat, että lehden tulisi panostaa siihen, että se olisi uskottava ja luotettava, asiantuntevan tiedon lähde. Ainakin tällä hetkellä lehden verkkosivuilla julkaistavista Facebook-välitteisistä lukijakommenteista paistaa läpi se, että lukijakunta odottaa NME:ltä laadukasta musiikkijournalismia eikä coolia hassuttelua. NME:n auktoriteettiasema ihmisten mielissä on siis vahva - lehden pitäisi vain itse nousta vastaamaan siihen paremmin ja keskittyä tarkemmin olennaiseen.

Murison oli lähes täysin hiljaa koko parituntisen keskustelun ajan. Häntä kävi hieman sääliksi. Toivottavasti hän saa jatkaa tehtävässään, sillä mielestäni NME on kehittynyt sekä sisällöltään että ulkoisilta seikoiltaan parempaan suuntaan Murisonin parivuotisen päätoimittajakauden aikana.

Pääsin keskustelutilaisuudesta kotiin taksin takapenkillä, kun tutkimuksessa mukana ollut ystävällinen taksikuski oli menossa kohti Pohjois-Lontoota. Oliverilla oli mm. Blur- ja Libertines-tatuoinnit ja hänkin oli ollut pari viikkoa sitten Brixtonissa Sueden Dog Man Star -illassa. Hän myös kertoi kuljettaneensa kerran kyydissään Bobby Gillespietä. Oli kuulemma mukava mies, vaikka riitelikin ison osan matkasta puhelimessa vaimonsa kanssa.

Sellaista. NME myös tarjosi olutta ja pizzaa (Domino'sin pizza oli yllättävän hyvää - en ollut maistanut sitä aiemmin!) ja kaikki osallistujat saivat myös muovikassillisen NME-tuotteita sekä £20 käteisenä. Mielenkiintoinen ja hauska ilta.

Crumpet

2011-06-06T00:42:00.001+03:00

Britit ovat aivan loistavia erilaisten leivonnaistensa kanssa. Oikeastaan jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen löytyy oikeinlainen herkku. Eräs mielenkiintoisimmista on crumpet.

Crumpet on suolaisen ja makean välimaastoon sijoittuva, eräänlainen kuohkea pieni pannukakku. Koska crumpet ei ole selkeästi makea tai suolainen, sen voi syödä mihin aikaan tahansa: aamiaiseksi, lounaaksi, keskellä päivää, iltapalaksi... Tärkeä osa crumpetia on sen huokoinen pinta: kun röpelöisiin koloihin sivelee voita, se leviää kakun sisälle viehkeällä tavalla ja muodostaa oivallisen kontrastin esimerkiksi hillolle, jota voi sitten latoa koko komeuden päälle.

Hieman epäortodoksisesti voin puutteessa kokeilin tänään aamulla yhdistelmää oliivioljy + vadelmahillo crumpetilla. Tämäkin toimi oikein mainiosti.

On hieman vaikea kuvitella crumpetin lyövän läpi Suomessa - itse asiassa Kansainyhteisön ulkopuolella crumpet on suurimmaksi osaksi tuntematon; jopa USA:ssa - mutta tämä pieni kakkunen on yksi niistä lukuisista asioista, joita tulen varmasti kaipaamaan kotiin palattuani.

Peribrittiläiseen tapaan sanalla 'crumpet' on myös hieman toisenlainen, vaihtoehtoinen merkitys.

Muuta: Toinen pätevä brittiherkku on valmiiksipaistettu pekoni. Outo juttu tässä on se, että kyseistä tuotetta oli saatavilla Suomessakin 1990-luvun loppupuolella, mutta noin 10 vuoteen valmispekonia ei ole enää näkynyt. Mikäköhän tässä mättää? (Ehkä terveysnäkökohdat. Luultavasti kuolisin parissa vuodessa, jos söisin koko ajan samalla tavalla kuin olen syönyt täällä. Toisaalta Lontoossa tulee hyötykuntoiltua paljon kävelyn myötä...)

Uusi Coldplay

2011-06-03T14:42:00.003+03:00

Ylituotettua roskaa. On aina kovin tylsää, kun bändi ei kuulosta enää oikealta bändiltä ollenkaan. Soundit ovat niin hiotut ja putsatut, että kappaleeseen ei jää minkäänlaista tarttumapintaa. On tultu pitkä matka Parachutesista.

Muuta: Kaiser Chiefsin kekseliäs tapa julkaista uusi albuminsa on mielenkiintoinen... mutta melko vaivalloinen. Se, että kuulija joutuu itse kokoamaan levyn biisijärjestyksen, siirtää vastuuta liiaksi kuluttajalle. Olisi edes tyylikästä, jos bändi itse kertoisi jonkinlaisen oman suositteluversionsa, jonka pohjalta lähteä valintoja tekemään. Nyt tuntuu siltä, ettei albumikokonaisuudella ole mitään väliä - tärkeintä ovat vain yksittäiset biisit.

Lontoon säilömistä

2011-06-03T01:59:00.001+03:00

Lontoossa on kesä. Kaupungin sadat puistot ovat täynnä kesäisiä ihmisiä, heinänuha laittaa nenän vuotamaan kuin WikiLeaks-apurin ja t-paidalla tarkenee helposti vaikka keskellä yötä.

Kävin äsken Islingtonissa katsomassa Cornershopia O2 Academyssä. Cornershop on mitä kesäisintä musiikkia: harvoin klubikeikan aikana toivoisi näkevänsä saman bändin päivänvalossa festareilla, mutta Cornershopin tapauksessa ulkoilmakonsertti lämpimässä iltapäivässä voisi olla aivan täydellinen ympäristö. Yhtye oli kasannut lavalle yhteensä kahdeksan soittajaa ja parin vuoden takaisen Judy Sucks A Lemon For Breakfast -levyn muhkeat pseudo-Rolling Stones -soundit toistuivat livenä herkullisesti. Vanhempiakin kappaleita kuultiin Judy-tyylisinä versioina: esimerkiksi Brimful Of Asha oli nyt letkeästi mutta painokkaasti groovaava rock-biisi eikä hento indie-rämpyttely. Ainoastaan laulaja Tjinder Singh jotenkin laimensi kesäisen rentoa tunnelmaa: mies seisoi liikkumatta paikoillaan kitara kaulassaan, vaikka ei useimmissa kappaleissa edes soittanut instrumenttiaan, ja lauloi välillä mikrofonin ohi. Keikasta oli kulunut noin puolet ennen kuin Singhin kasvoilla näkyi hymy Sleep On The Left Sidelle sataneiden aplodien jälkeen. Lopetuskappale 6 A.M. Jullandar Shere venyi upeasti lähes 20-minuuttiseksi psykedeelisesti rullaavaksi kudelmaksi, jossa miehistöön kuuluneet sitarin soittaja, rumpali, perkussionisti, soolokitaristi, basisti ja kosketinsoittaja saivat jokainen tilaisuuden esitellä taitojaan. Bändi ei enää palannut lavalle encorea varten ja vaikka keikasta jäikin hyvä mieli, olisi musiikkia kuullut mielellään hieman lisääkin. (Tosin oma syy: olin kymmenisen minuuttia myöhässä konsertin alusta, joten missasin ehkä yhden kappaleen.)

Lempeässä yöilmassa kotia kohti kävellessäni yritin oikein hengittää sisään Lontoota niin paljon kuin mahdollista. Täällä oloa on jäljellä enää tasan kaksi viikkoa, joten nyt täytyy yrittää säilöä Lontoota varastoon.

Eräs kaverini kysyi minulta tällä viikolla, haluaisinko jäädä Lontooseen pidemmäksi ajaksi. Vastasin, että haluaisin kyllä, mutta se olisi käytännössä hankalaa. Ystäväni sanoi tähän, että jos todella haluaisin jäädä, löytäisin varmasti keinon siihen. Luultavasti hän oli oikeassa. Ehkä en halua tarpeeksi. Tai sitten en ole miettinyt asiaa tarpeeksi. Joka tapauksessa, tässä jää taas se perinteinen jossittelun mahdollisuus, joka on niin monessa muussakin asiassa: "Olisin voinut tehdä sitä / tätä / tuota, jos vain olisin halunnut..."

Stewart Lee

2011-06-01T01:16:00.001+03:00

Stewart Lee on yksi parhaista asioista, jotka olen löytänyt Englannissa ollessani. Tietysti se, etten ollut kuullutkaan Stewart Leestä ennen kuin muutama viikko sitten, osoittaa sivistymättömyyteni ja tietämättömyyteni, mutta joka tapauksessa; se, että nyt tiedän Stewart Leestä, on erittäin merkittävä asia elämässäni.

Stewart Lee on siis uransa 1980-luvun puolivälissä aloittanut stand-up -koomikko, joka ei ole saavuttanut areenatason mainstream-mainetta, mutta jolla on kivikova kulttisuosio ja nyt BBC:llä jo toisen kautensa aloittanut Stewart Lee's Comedy Vehicle -sarja. Twitterissä joku kutsui Stewart Leetä "komedian My Bloody Valentineksi" ja vertaus oli varmasti osuva: Leen tyyli on hyvin armoton ja osittain jopa yleisöä vieraannuttava. Viime viikon Comedy Vehicle -jaksossa osa yleisöstä käveli pois kesken esityksen (siis TV-kameroiden edessä!). Leen kuivakka ja paikoitellen junnaava tyyli ei miellytä kaikkia, mutta ainakin itseäni ja ilmeisesti monia muitakin miehen jutut huvittavat valtavasti.

Yllä on Comedy Vehiclen toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso kokonaisuudessaan. Lisää löytyy YouTubesta. Suosittelen kaikille, että jakso kannattaa katsoa kokonaan: Stewart Leen hauskuus ei löydy 5 tai 10 minuutin pätkissä, vaan koko idea on pidemmässä kaaressa.

Kortit

2011-05-30T23:13:00.003+03:00

Britanniassa tarvitsee paljon kortteja (kuvasta puuttuu vielä matkakortti, koska sitä ei saanut sommiteltua siististi mukaan). Esimerkiksi yliopiston rakennuksiin ja kirjastoihin ei useimmiten pääse edes sisälle ilman oikeanlaisen kortin näyttämistä lukulaitteelle tai ovimiehelle (aina miehelle; en ole toistaiseksi nähnyt ainuttakaan ovinaista). Vasemmassa yläkulmassa on opiskelijakorttini (jatko-opiskelijoilla ja henkilökunnalla on omat, eri väriset versionsa UCL:n kortista), oikeassa yläkulmassa kirjastokorttini Senate House Libraryyn, vasemmalla alhaalla pankkikorttini Santander-pankkiin (jossa ei tammikuussa tiedetty, mitä termi SEPA tarkoittaa) ja oikeassa alanurkassa korttini British Libraryyn.

Viimeksi mainitun kortin saaminen oli hyvin hankalaa: sen lisäksi, että kirjastovirkailijalle joutui esittämään todisteen asuinpaikastaan (esim. niinkin luotettavat lähteet kuin pankin tiliote tai vaikkapa sähkölasku) sekä allekirjoituksella varustetun henkilötodistuksen (passi kävi), rekisteröityessä vaadittiin lisäksi myös lista niistä kirjoista, jotka halusi nähdä. Yritin ensin ehdottaa, että en olisi juuri tuona päivänä ollut varsinaisesti varaamassa yhtikäs mitään, vaan halusin vain rekisteröityä kirjaston asiakkaaksi, mutta vastaus kuului, että jos ei halua varata kirjoja, ei myöskään tarvitse korttia. Sinänsä aivan loogista. Täytyi siis keksiä opuksia, jotka haluaisi nähdä. Tämä vaati tietynlaista harkintaa, sillä olisi noloa, jos olisi laittanut kirjalistaansa aivan mitä tahansa roskaa; piti valita jonkinlainen loogiselta vaikuttava kirjakokonaisuus, jotta vaikuttaisi vakavastiotettavalta asiakkaalta. Kirjalista piti sitten näyttää kirjastontädille, joka hyväksyi sen - mutta kirjoja ei suinkaan ollut mikään pakko oikeasti varata: kaikki oli tosiaan vain prosedyyrin noudattamisen vuoksi!

Kaikenlaiset kortit ovat merkittävä osa modernia elämää. Tiettyjä kortteja tulee käyttäneeksi joka päivä, ja jos jokin kortti joskus sattuu katoamaan, kaikki menee sekaisin. Se, mitä kortteja omistaa, voi myös kertoa paljon ihmisestä itsestään: "Löytyykö S-korttia?"... (Täällä vastaavat ovat Tescon 'Clubcard' ja Sainsbury'sin 'Nectar Card'.)

Matkailua: Aylesbury & Liverpool

2011-05-26T19:57:00.002+03:00

Suede-viikon jälkeen harrastin hieman matkailua. Sunnuntaina kävin Aylesburyssä, Englannin Kauniaisissa. Retken päätarkoitus oli nähdä Dylan Moranin stand-up -esitys paikallisessa teatterissa, mutta oikeastaan mukavimmaksi asiaksi koko matkassa osoittautui itse Aylesburyn kaupunki. Noin 60,000 asukkaan radanvarsipaikkakunta oli hätkähdyttävällä tavalla tutunoloinen: se oli Kirkkonummi, se oli Tuomarila - se oli radanvarsipaikkakunta suuremman kaupungin ulkopuolella. Heti juna-aseman parkkipaikan poikki käveltyäni tiesin vaistomaisesti, minne pitää mennä ja mistä mikäkin löytyy. Luultavasti kaikki radanvarsikaupungit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Mutta: Aylesburyssä oli mielenkiintoisinta se, että se oli itse asiassa erittäin viihtyisä pieni radanvarsikaupunki. Juuri Aylesburyn kaltaisiksi Matti Vanhanen varmasti kuvittelee kaikkien pikkupaikkakuntien voivan tulla, mutta hienot suunnitelmat kariutuvat käytännössä ankean betonisiksi, S-Marketin, K-Marketin ja parin keskikaljakuppilan tyhjiökyliksi. Aylesburyssä oli pakollisten ketjupaikkojen lisäksi myös suuret määrät viihtyisän näköisiä yksittäisiä pubeja, ravintoloita, kivijalkakauppoja ja vaikka mitä. Keskellä kylää oli vanha tori patsaineen, ja joka puolella oli erittäin siistiä ja rauhallista. Dylan Morania odotellessani söin maistuvan Sunday Roastin pienessä pubissa, jossa kaikki asiakkaat vaikuttivat tuntevan toisensa ja jossa koirat makoilivat rauhallisina lattialla iltapäiväauringon sihtautuessa sameasti sisään ikkunoista.

Aylesbury toki taitaa olla keskimääräistä junaratakylää paljon vauraampi, sillä keskustan reunamille oli rakennettu aivan valtavan hieno, uututtaan hohtava teatteri. Dylan Moran aloitti settinsä kuittailemalla paikallisille pitkään siitä, miten he ovat niin rikkaita ja omahyväisiä, etteivät vaivaudu menemään Lontooseen teatteriin, vaan rakentavat omilla rahoillaan ökyteatterin kotinurkilleen. Moran jopa väitti, että koko teatteri on valmistettu "materiaalista, jota ei ole olemassakaan" - niin hieno se on!

Esitys oli hauska, vaikkakin hieman hajanainen ja ehkä hieman liikaa keski-ikä / vanheneminen / perheasiat yms. teemojen ympärille keskittynyt. Dylan Moran on kuitenkin aivan perusolemukseltaan niin hauska ihminen, että hän voisi lukea lavalla vaikkapa Bilteman katalogia ja saada ihmiset silti nauramaan. Itse pidin ehkä eniten ajatuskulusta, jossa pohdittiin sitä, mitä tapahtuisi, jos valtiot olisivat naisia: "France would call Spain and say 'Hi! You know this G20, right? Well, you're not in it anymore. Bye!' and Spain would spend the next one hundred years sulking in the corner, feeling fat."

Palasin Aylesburysta takaisin Lontooseen puolenyön aikoihin ja jo heti seuraavana aamuna olin taas junassa: tällä kertaa Liverpooliin. Liverpool on yksi niistä paikoista, jotka on "pakko nähdä" nyt, kun täällä Englannissa sattuu kerran olemaan. Suurimpana houkuttimena Liverpoolissa olivat tietysti kaikki mahdolliset Beatlesiin liittyvät asiat.

Synkänharmaana maanantaipäivänä oli mukavaa sujahtaa Pendolinolla kauniin englantilaisen maaseudun läpi. Kun katsoo junan ikkunasta sadepisaroiden valuvan Runcornin aseman nimikyltistä, tuntee todella olevansa Englannissa.

Jos Manchester ei maaliskuussa tehnytkään aivan valtavan positiivista vaikutusta, olin erittäin myönteisesti yllättynyt Liverpoolin suhteen. Pidän aina kovasti merenrantakaupungeista ja vesielementti oli Liverpoolissa hienosti läsnä. Englannissa puhalsivat viikon alussa ennätyskovat tuulet, joista jopa BBC antoi televisiossa varoituksia, ja Liverpoolissakin viima oli niin kova, että kaduilla kävellessä oli aivan oikeasti vaikea pysytellä pystyssä. Se, kun tuuli puhaltaa niin voimakkaasti, että on vaikea saada henkeä, on mielestäni hauskaa.

Ensimmäisenä iltana kävin Beatles Experience -näyttelyssä, joka oli melko muovinen (kierros päättyi Starbucksiin!), mutta joka sisälsi mm. Beatles-sukkahousut sekä sitaatteja kuuluisilta Beatles-faneilta.

Aikainen herätys väsytti sen verran, että illalla kävin vain syömässä kiinalaisessa ravintolassa ja sen jälkeen menin suoraan kylvyn kautta nukkumaan. Liverpoolin Chinatownin portti on ilmeisesti suurin manner-Kiinan ulkopuolelta löytyvä kiinalainen portti ja sen kaikki osat on valmistettu Shanghaissa. Ehkä yksi harvoista jutuista, joissa "Made in China" on kehumisen arvoinen leima.

Hyvin nukutun yön ja mainion aamiaisen jälkeen (suosittelen lämpimästi Lord Nelson -hotellia!) suuntasin takaisin Mersey-joen rantaa kohti ja kävin perinteisellä lauttaristeilyllä. Tämähän on asia, joka on "pakollista" tehdä kaikissa kaupungeissa: kai Helsingissäkin jokainen vie aina vieraansa Suomenlinnan lautalle? Laivalta oli hienot näkymät Liverpoolin rantaviivaan, jossa vanha ja uusi arkkitehtuuri yhdistyvät yllättävän toimivalla tavalla:

Turistiohjelma huipentui Magical Mystery Tour -kiertoajelulle, jossa hauskan Beatles-oppaan hallinnoima bussi vei enimmäkseen amerikkalaisista eläkeläisistä ja nuorista japanilaisista tytöistä koostuneen ryhmän Liverpoolin esikaupunkeihin tärkeitä Beatles-paikkoja töllistelemään.

Oli hieman huvittavaa ja toisaalta vaivaannuttavaa ajaa bussilla aivan tavallisten työväenluokkaisten asuinkatujen keskelle ja ottaa valokuvia tavallisen näköisistä tiiliseinistä, joiden takana beatlet ovat syntyneet tai asuneet tai kirjoittaneet lauluja.

Eräs pariskunta taisi eksyä kuvassa näkyvän Paul McCartneyn vanhan asuintalon seuduille: he eivät tämän stopin jälkeen enää palanneet bussiin!

No niin...

Liverpool on syystäkin ylpeä kaikesta Beatles-historiastaan, mutta koko homma menee ehkä jo hieman liian pitkälle, kun aivan kaikki yrittävät hyötyä siitä. Keskustasta jälleenrakennetun Cavern Club -kopion vierestä löytyy vaikka minkälaista Fab Four -pizzeriaa ja Lennon-pubia. Melko mautonta.

Oman matkani lopetin hieman ydinkeskustan ulkopuolella sijaitsevaan Philharmonic-pubiin, jossa John Lennon kuulemma kävi nuorena miehenä varsin usein. En yhtään ihmettele, sillä Lontoossa Holbornissa sijaitsevan Princess Louisen ohella Philharmonic on yksi hienoimmista pubeista, joita maailmasta löytyy. Jopa miestenhuone on rekisteröity suojelukohde marmoreineen ja mosaiikkeineen:

Kokonaisuudessaan Liverpool vaikutti erittäin mukavalta kaupungilta, jossa voisi helposti viettää hieman enemmänkin kuin vain yhden yön. Vaikka parissa päivässä ehtii nähdä paljon, paljon jäi myös näkemättä. Esimerkiksi Anfield Roadille en ehtinyt. Se jääköön seuraavaan kertaan!

Live: Suede (Coming Up) - Brixton Academy, Lontoo, 21.5.2011

2011-05-22T16:36:00.001+03:00

kuva Flickr-käyttäjältä henweb

Lauantai-ilta, kolmas Suede-ilta ja vuorossa vuoden 1996 hittialbumi Coming Up. Coming Up on ihmeellinen levy, mutta hyvin eri tavalla ihmeellinen kuin Sueden kaksi ensimmäistä levyä. Coming Up on kuin tiivistetty sarjakuvaversio kahden aiemman levyn suedemäisyyksistä: kaikki on kirkkaampaa, värikkäämpää, terävämpää, suoraviivaisempaa ja yksinkertaisempaa. Joku analyytikko voisi varmasti kirjoittaa tutkielman siitä, miten tietyt Coming Upin kappaleet sisältävät paljon kaikuja aiemmista Suede-biiseistä: esimerkiksi Starcrazy on Metal Mickey kolme vuotta myöhemmin tai Picnic By The Motorway on yhdistelmä She's Not Deadia ja Daddy's Speedingiä. Coming Upilla Suede ei kuitenkaan ollut missään nimessä vielä vajonnut itseparodiointiin, joka kenties hieman haittasi bändin kahden viimeisen levyn uskottavuutta, vaan yhtye nimenomaan toi olennaisimmat puolensa esiin hyvin helposti lähestyttävällä tavalla.

Helpostilähestyttävyys oli myös lauantain esityksen teema: heti Trashin ensitahdeista alkaen Brett Anderson oli yleisön joukossa, kättelemässä eturiviä ja kannustamassa yhteislauluun ja taputuksiin. Levyn esittäminen alkuperäisessä kappalejärjestyksessä tarkoitti sitä, että heti kolme ensimmäistä kappaletta olivat kaikki singlebiisejä ja juhlatunnelma oli katossa heti alusta asti. Andersonin vauhdikkaan olemuksen takana muu yhtye näytti jälleen kerran parastaan ja muistutti siitä, miten paljon hienoja pieniä yksityiskohtia Coming Upin kappaleissa on. Esimerkiksi By The Sean kauniin alkusoiton kruunaa basisti Mat Osmanin vähäeleinen mukaantulo ja Simon Gilbertin filli Beautiful Onesin alussa on yksi harvoista rumpufilleistä, jonka voisi tunnistaa vaikka lyijykynällä pöytään naputettuna. Coming Up on täynnä kaikenlaista tällaista pientä kivaa ja oli todella hienoa saada kuulla tämä kaikki livenä. Kappaleiden suoraviivaisuus on ehdottoman riemastuttavaa: esimerkiksi Starcrazyn väliosa nostaa hymyn huulille, kun miettii, mikä muu bändi voisi tehdä kappaleeseensa perinteisen kitarasoolon paikalle osion, jossa ainoastaan huudetaan "Aaahhh, violence!" pariin kertaan ennen kuin taas palataan kertosäkeeseen!

Ainoastaan Picnic By The Motorway kompasteli jotenkin epävarman oloisesti: yhtye ei tavoittanut levyversion hienovaraista tunnelmaa, vaan kompuroi kappaleen läpi hieman kulmikkaasti. Illan ainoa suvantovaihe kuitenkin unohtui heti upean The Chemistry Between Usin lähdettyä soimaan: kakkoskitaristi Neil Codlingin soittimeen oli vihdoinkin laitettu äänet päälle ja outro, jossa hän ja Richard Oakes soittivat eri melodioita, oli suorastaan nautinnollinen. Lauantai-iltaan sopivasti konsertin ensimmäisen osion kruunasi tietysti iki-ihana Saturday Night, jota ei onneksi tällä kertaa edeltänyt klassisen korni "Do you know what night it is tonight?" -huudatus, joka taisi menneinä vuosina olla Suede-konserttien vakiotavaraa.

Edellisiltä illoilta tuttuun tapaan keikan toinen osuus sisälsi levynaikaisia B-puolia sekä muutamia irtohittejä. Lauantaina kuultiin tyylikäs Europe Is Our Playground, kaunis This Time sekä hieman yllättävät valinnat Young Men ja Together, jotka soitettiin mukavan särisevästi ja vimmaisesti. Together oli aikoinaan ensimmäinen Suede-kappale, jota Oakes oli mukana säveltämässä, ja eilisiltana hän soittikin tätä valtavalla innolla. Torstai-iltana yllättäen kuultu Can't Get Enough teki paluun ja setin lopuksi esitettiin vielä tuttu triplatyrmäys So Youngin, Metal Mickeyn ja Animal Nitraten muodossa. Olisin ehkä odottanut Head Musicilta muitakin kappaleita Can't Get Enoughin lisäksi; esimerkiksi She's In Fashion olisi sopinut hyvin Coming Up -illan tyyliin. Kenties aivan järkevästi Dog Man Starilta ei kuultu eilen mitään: Suede selvästi kunnioittaa mestariteostaan sen verran, että ei halua palastella sitä osiin ja sekoittaa sitä mihinkään muuhun.

Seremoniamestari Anderson poistui lavalta ennen Animal Nitraten loppua ja jätti kauniina eleenä yhtyetoverinsa pääosaan yleisön ottaessa äänekkäästi lauluvastuun. Lopunkin bändin poistuttua lavalta Anderson kuitenkin palasi vielä yksin mikrofonin ääreen kiittämään yleisöä ja kehumaan kokemusta. Tämäkin oli tyylikäs ele ja hieno lopetus kolmelle hienolle illalle täynnä 90-luvun hienoimpia pop-kappaleita.

Live: Suede (Dog Man Star) - Brixton Academy, Lontoo, 20.5.2011

2011-05-21T13:07:00.002+03:00

kuva Chris Boland, www.distantcloud.co.uk

Toinen ilta Suedea peräkkäin ja esitysvuorossa Dog Man Star, yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni. Dog Man Star on yksi niitä levyjä, jotka todella yllättävät, kun ne kuulee ensimmäistä kertaa. Esimerkiksi levyn kohokohta The Asphalt World on suorastaan tupaten täynnä koukkuja ja käännöksiä yhdeksän ja puolen minuutin kestonsa aikana: puolessa välissä ensin huikea punchline "... Well, I'll be in her head!", sitten upea kitarasoolo, joka voisi lopettaa biisin täydelliseen huippukohtaan... mutta joka jatkuukin pienen tauon jälkeen ja vastoin todennäköisyyden lakeja paranee vielä entisestään ja johtaa sittenkin vielä yhteen jylhään kertosäkeeseen. Jokaisen, joka väittää, ettei pop-musiikki ole taidetta, tulisi kuulla The Asphalt World ja arvioida sitten kantansa uudemman kerran.

Kun olin n. 14-vuotias, tutustuin internetissä jotain kautta kouvolalaiseen tyttöön. Pidimme kai molemmat Oasiksesta; sitä kautta se jotenkin tuli. Eräänä viikonloppuna tyttö oli tulossa Helsinkiin mummolavierailulle, ja sovimme tapaavamme perjantai-iltapäivänä keskustassa, ennen kuin hän suuntaisi jonnekin Puistolaan tai vastaavaan kohti mummoa. En oikein muista, mitä teimme - luultavasti hengailimme jossain Café Picnicissä tai vastaavassa mielikuvituksettomassa paikassa, johon 14-vuotiaan asiantuntemuksella suunnataan - mutta ennen kuin tyttö lähti bussilla Puistolaan, vein hänet levykauppaan (OK, no, luultavasti johonkin Anttilan levyosastolle - jälleen kerran 14-vuotiaan tietovarannoilla). Hänellä ei ollut enää paljon jäljellä viikkorahavarannoistaan, mutta vannotin hänet ostamaan Dog Man Starin. Emme enää koskaan tavanneet tämän jälkeen, emmekä muistaakseni pitäneet netinkään kautta yhteyttä enää pitkään. En tiedä, riittikö hänellä bussilippurahaa mummolaan, mutta olen varma, että hänen elämänlaatunsa koheni Dog Man Starin myötä merkittävästi.

Esimerkkitarinan on kai tarkoitus osoittaa, että Dog Man Star on niitä albumeja, joiden vuoksi ihmiset ovat valmiita tekemään lähetystyötä. Toisessa tarinassa vaahtosin toiselle ystävälleni, että hänen on pakko hankkia levy. Hän latasikin levyn Napsterista (ahh...), mutta ilmoitti pari viikkoa myöhemmin, ettei pitänyt siitä kovin paljon. En suostunut hyväksymään tällaista mielipidettä (taas: 15-vuotiaan ehdottomuudella) ja kun katsoin hänen mp3-kansiotaan tietokoneelta, väitin, että hän oli unohtanut ladata Dog Man Starilta "ne parhaat biisit". Tajusin kyllä, että hän oli ladannut aivan jokaisen biisin levyltä, mutta jostain syystä, kun ne näki erillisinä, yksittäisinä tiedostoina Windowsin kansiossa, koko juttu ei tuntunut niin maagiselta. Ei: Dog Man Star täytyy kuunnella kokonaisuutena - koko levyn ihmeellisyys on juuri siinä, että kappaleet seuraavat toisiaan niin täydellisesti ja muodostavat n. tunnin mittaisen synkeän dramaattisen tarinan.

Eilen illalla Suede siis soitti tämän n. tunnin mittaisen synkeän dramaattisen tarinan kokonaisuudessaan livenä. Vikoja on vaikea löytää; sen verran hieno juttu Dog Man Star -keikka oli. Ehkä Brett Andersonin ääni ei ollut aivan niin täydellisessä kunnossa kuin Suede-levyn keikalla (Dog Man Starissa on paljon falsettia) ja Richard Oakes käytti mielestäni väärää kitaraa New Generationissa (kyllähän tämä kuuluisi soittaa punaisella Gibsonilla?), mutta kohokohdat kuten Oakesin järkyttävän taitava soolo The Asphalt Worldissa tai Andersonin maaninen energia Daddy's Speedingissä olivat vailla vertaa. Hienosti venytetty tauko ennen Black Or Bluen ylidramaattista "He understood the law!" -kohtaa oli hauska ja Still Lifen hienovireisesti paisuteltu loppu hyvin koskettava - juuri niin kuin pitääkin. Jopa levyn vähiten klassikoimmat kappaleet The Power ja This Hollywood Life olivat livenä täynnä tärkeyttä, ja varsinkin jälkimmäinen sai yleisöltä korviahuumaavat suosionosoitukset.

Encorea ei tällä kertaa hämmennetty myöhemmän tuotannon kappaleilla, vaan pysyttiin tiukasti alkupään Suede-maailmassa. Dog Man Starin B-puolilta kuultiin jo edellisenä iltana ilmoille päästetty Killing Of A Flashboy ja miellyttävä yllätys oli, että ensimmäisen ja toisen levyn välissä julkaistu Stay Together -EP soitettiin kokonaan: ensin Andersonin soolona esittämä The Living Dead ja myöhemmin omiin suosikkeihini ehdottomasti kuuluva My Dark Star sekä EP:n nimibiisi, joka on täynnä hulvattomia Suede-kliseitä, mutta toimii juuri siksi niin hyvin. Aivan loppuun Suede soitti vielä ensimmäisen levyn singleistä So Youngin, Metal Mickeyn ja Animal Nitraten. Vaikka nämä oli kuultu jo edellisenä iltana, ei tämän tason biisejä voi koskaan kuulla liian usein ja näin encoressa esitettyinä bändin tulkinnat olivat vieläkin vapautuneempia kuin ensimmäisessä konsertissa. Oli hauska nähdä Andersonin hymyilevän onnelisen oloisena esityksen lopussa: nämä keikat todellakin vahvistavat sen, miten paljon Suedea arvostetaan. Kun bändi lopetti vuonna 2003, asia ei ollut näin selvä, joten klassikkoalbumikonsertit ovat hyvin pätevä tapa antaa yhtyeelle onnellisempi uusi loppu.

Live: Suede (Suede) - Brixton Academy, Lontoo, 19.5.2011

2011-05-20T03:16:00.002+03:00

Jos taisin viime vuonna sanoa, että Sueden olisi ollut fiksua pitää comebackinsa vain yhden konsertin pituisena, olen nyt muuttanut mielipidettäni. Albert Hallin esitys oli loistelias, mutta vasta pidempään jatkunut kiertue on ehtinyt muistuttaa suurelle yleisölle, miten tärkeä ja erikoinen yhtye Suede onkaan. Sueden kaksi viimeistä albumia - vaikka ainakin omasta mielestäni mainioita ovatkin - taisivat tahrata bändin mainetta sen verran, että monilta pääsi unohtumaan se tosiasia, että Suede on yksi kaikkien aikojen parhaita ja omaperäisimpiä brittiyhtyeitä. Tämän viikon kolme konserttia Brixtonissa toimivat maineenpalautusmissiona: Suede soittaa kolmen illan aikana kolme ensimmäistä albumiaan kokonaisina, alleviivaten sitä, miten myöhemmistä hudeista huolimatta yhtye tulitti vuosien 1992-97 välillä pelkkiä täysosumia.

Jo viime vuoden esiintymisistä tuttu rentous, mutta samanaikainen kunnioitus musiikkia kohtaan suorastaan hehkuu uusvanhasta Suedesta. Bändin soitto on supertiukkaa ja klassikkobiisejä ei pilata omahyväisellä kikkailulla, vaan kappaleet soitetaan, niin kuin ne on soitettu (tai niin kuin ne olisi pitänyt soittaa) jo vuonna 1993. Brett Anderson on huippukunnossa sekä äänensä että ulkonäkönsä osalta: laulun suhteen eroa vuoteen 1996 ei ole lainkaan, mutta habituksessa ei onneksi yritetä matkia nuoruusvuosia, vaan Anderson näyttää kypsältä ja tyylikkäältä, aikuiselta poptähdeltä mustissa suorissa housuissaan ja hyvin istuvassa valkoisessa paidassaan. Muu bändi on pukeutunut mustiin ja pysyttelee vähäeleisesti sivummalla kirkkaimmista spottivaloista. Kosketinsoittaja / kakkoskitaristi Neil Codlingin tapauksessa vähäeleisyys menee jopa koomisen tylsistyneeltä näyttämisen puolelle, mutta niin ehkä Codlingin tapauksessa kuuluu mennäkin.

Keikan alkupuoli siis koostui kokonaan vuoden 1993 Suede-debyyttialbumista levyn biisijärjestyksessä soitettuna. Suede on siitä hauska levy, että sillä on oikeastaan vain kahdenlaisia kappaleita: vauhdikkaita rokkibiisejä sekä hitaita, melodramaattisia balladeja. Tämän tyylirajaus tuo albumille hyvin omalaatuisen estetiikan ja kummankin kategorian kappaleet ovat poikkeuksetta loistavia. Brixtonin illassa Anderson suorastaan nyrkkeili Movingin lavalta kohti yleisöä ja potki The Drownersin salin takaseinään asti: energiataso nopeissa biiseissä oli huikea. Hitaammista kappaleista kohokohtia olivat mm. valtavaksi loppua kohden kasvanut Pantomime Horse sekä loistava Breakdown, jossa soolokitaristi Richard Oakes väläytteli parasta osaamistaan.

Oakes soitti muutenkin läpi keikan aivan upeasti, vaikka hänen roolinsa kahden ensimmäisen levyn suhteen on hieman ristiriitainen: Oakes on huipputaitava ja oman, tunnistettavan tyylin omaava kitaristi, mutta kahden ensimmäisen Suede-levyn biiseissä hän joutuu soittamaan tismalleen Bernard Butlerin alkuperäiset osuudet kopioiden. Tavallaan kuitenkin juuri tämä korostaa kappaleiden hienoutta sävellyksinä: Butlerin luomat, näennäisen yksinkertaiset riffit, soolot ja soinnutukset ovat kuin pop-versioita klassisesta musiikista - ja Oakes on ehdottomasti planeetan paras Butler-sinfonioiden tulkitsija. Sama kuin vaikkapa J. S. Bachin sävellyksiä voi soittaa kuka tahansa, mutta olet onnekas, jos pääset näkemään Berliinin filharmonikkojen tulkitsevan niitä. Tai jotain. Tärkeintä siis on, että hienot kappaleet pääsevät oikeuksiinsa: se, että Sueden alkuperäinen kitaristi ei ole niitä nyt soittamassa, ei haittaa pätkääkään.

Kun koko levy oli soitettu läpi, konsertissa seurasi lyhyt tauko, jonka jälkeen oli odotettavissa kyseisen levyn aikaisia B-puolia. Tämä toinen näytös kuitenkin yllätti sekä positiivisesti että hieman negatiivisesti: aluksi kuultiin hienot High Rising, He's Dead ja To The Birds... mutta näiden jälkeen hypättiinkin yllättäen Killing Of A Flashboy'hin, joka on Dog Man Star -kauden B-puolia, eli vasta seuraavan päivän ohjelmistoa! Yllätysputki jatkui, sillä viimeisinä kappaleina kuultiin Head Music -levyn Can't Get Enough sekä Coming Up:in megahitit Trash ja Beautiful Ones. Ei tietenkään saisi koskaan valittaa keikasta, joka päättyy Beautiful Onesiin, mutta tavallaan loppuhitit olivat illan kokonaisuuden suhteen hieman tarpeettomia. Debyyttilevyn glamourisen synkeä maailma on niin omanlaisensa ja Suede oli ehtinyt rakentaa sen livenä niin hienosti, että tunnelma hieman särkyi, kun peliin alettiin tuoda mukaan myöhemmän kauden hyvin erityylisiä kappaleita. Tietysti reilua niitä yleisön jäseniä kohtaan, jotka eivät ole menossa katsomaan jokaista kolmea esitystä, mutta ne, joilla on lippu kaikkiin kolmeen konserttiin, saivat nyt tunnelmaa hieman devalvoivaa esimakua tulevien päivien keikoista.

Ehkä pitäisi huomenna lähteä pois ennen encorea? Varsinkin Dog Man Star -tunnelma järkkyy aivan älyttömästi, jos Still Lifen jälkeen esiin vedetäänkin yhtäkkiä Trash. No, sen näkee huomenna...

Jotkut meistä ovat ankkoja

2011-05-17T23:24:00.000+03:00

Kävelin tänään päivällä Regent's Parkissa kohti pohjoista, tarkoituksenani mennä hieman kuikuilemaan Abbey Roadille. Mukavan vilvoittava tuuli puhalteli, eikä minulla ollut varsinainen kiire päästä perille.

Samaa asfalttipolkua pitkin samaan suuntaan käveli valtava määrä puluja, ankkoja, hanhia, kurkia ja ehkä muitakin lintuja, joiden tunnistamiseen ornitologinen ymmärrykseni ei enää riitä. Linnuilla näytti olevan yhtä vähän tai yhtä paljon kiire kuin itselläni, eivätkä ne lainkaan pelänneet minua tai yrittäneet väistää pois tieltä.

Olimme tasa-arvoisia, linnut ja minä: kaikki samalla polulla, kaikki matkalla jonnekin tuulisena toukokuun päivänä. Ainoa eroavaisuus välillämme oli, että jotkut meistä olivat ankkoja.

---

Se oli hyvä ja harmoninen tunne. Jos kykenisin pitämään saman mielentilan hieman pidemmän aikaa, minusta varmasti tulisi ennen pitkää kasvissyöjä.

Kävin Abbey Roadilla:

Itse studiorakennus oli sinisen remonttipressun alla, mutta ympäröivän muurin lähistöllä hyöriskeli taattuun tapaan joukko Beatles-turisteja. Olin alkuun kiinnostunut siitä, mitä ihmiset olivat kiviaitaan vierailuillaan kirjoittaneet, mutta lähempi tarkastelu paljasti, että suurin osa teksteistä oli hyvin tylsiä: joko satunnaisia otteita Beatles-kappaleista (melko monesti väärin kirjoitettuina) tai yleisiä Sandro from Venezuela was here!!! -sutaisuja. Olisin odottanut jotain hieman oivaltavampaa Beatlesin inspiroimilta ihmisiltä, mutta jotenkin vaikutti siltä, että useimmille tärkeintä onkin vain turismi ja fanituksen todistaminen: täytyy jättää itsestään jonkin - mikä tahansa - merkki. Ymmärtäisin ideaa ehkä hieman enemmän, jos Beatles olisi yhä olemassa ja parhaillaan nauhoittamassa Abbey Roadilla, mutta tällä hetkellä on oikeastaan aika erikoista kirjoitella Beatles-töherryksiä, kun aidan takana olevassa studiossa todennäköisesti nauhoitetaan jotain Smurffi-albumia tai pesuainemainosmusiikkia tai vastaavia.

Paluumatkalla kävin mielenkiintoisessa pubissa Swiss Cottagessa. Iltapäivän muu asiakaskunta oli 1970-luvun hippejä, jotka muistelivat liftausreissujaan Afganistaniin ja vertailivat huumekokemuksiaan. Pohdinta morfiinin ja heroiinin vaikutusten välillä oli hyvin asiantuntevaa ja analyyttista ("Eikö morfiini ole hyvin rauhoittavaa?" - "On kyllä, paitsi loppuvaihe. Silloin näkee unia valveilla!"). Ei siis kuitenkaan mitään suomalaistyylistä kännihorinaa, vaan aivan koherenttia ja reipasta keskustelua - ainoastaan hyvin oudoista aiheista.

MM-2011

2011-05-16T13:27:00.002+03:00

Helsingissä on ilmeisesti viime yönä näyttänyt tuollaiselta? (Tai toivottavasti kuva tosiaan on maailmanmestaruusjuhlista eikä vain aivan satunnaiselta viikonloppuillalta.) Itse olin katsomassa finaalia ärsyttävässä urheilubaarissa Hammersmithissa, mutta täällä vaihtoehdot katselupaikan suhteen olivat melko vähäiset. Paikallaolijoista enemmistö oli suomalaisia, kourallinen ruotsalaisia ja hyvin äänekäs pieni vähemmistö ilmeisesti tsekkejä. Tsekit pitivät tunnelmaa yllä huudahtelemalla satunnaisin väliajoin mm. "Mustalainen!" tai "Jari Kurri!".

Kun Suomi viimeksi voitti maailmanmestaruuden 1995, olin 9-vuotias innokas jääkiekkokorttien keräilijä ja katulätkän pelaaja. Myöhemmin samana vuonna pääsin aloittamaan ihan oikeassa jääkiekkojoukkueessa. Maailmanmestaruus oli kolmasluokkalaiselle aivan valtava juttu ja koko kesä 1995 kului aivan täysin All-Star Finland -kirjaa tutkiskellen (Janne Ojasen suosikkiruoka on pippuripihvi [kaikki tällaiset faktat olivat mielestäni tuolloin aivan älyttömän mielenkiintoisia: ajattelin, että itsekin aikuisena söisin koko ajan pippuripihvejä]) ja Kirkan Den Glider In -tulkintaa kuunnellessa.

Nykyään en ole enää kovin kiinnostunut jääkiekosta, mutta olen silti iloinen siitä, että Suomi voitti. Toivon, että jollekin MM-2011 on yhtä suuri juttu kuin itselle MM-1995 oli aikoinaan. Vaikka ei itse asiasta ekstaasissa olekaan, voi silti olla iloinen toisten puolesta. Siksi oli hieman ärsyttävää eilen ennen ja jälkeen peliä lukea Facebookista mukaintellektuellien statuspäivityksiä, joissa korostetusti kerrottiin, että jääkiekko ei kiinnosta ja ottelun aikana aiotaan lukea Proustia. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti! Onhan se nyt hellyttävää nähdä Timo Jutilan pullea naama täydessä hymyssä ja Helsingin Kauppatori täynnä toisilleen tuntemattomia ihmisiä heittelemässä high-fiveja. Ei sellaista kuitenkaan tapahdu kuin kerran 16 vuodessa.

Famous 3 Kings -pubin edusta Hammersmithissa pelin jälkeen

Ennustajahenkilö

2011-05-14T00:46:00.001+03:00

Kirjoitin Facebook-statukseeni 17.4. eli vaali-iltana näin:

"Veikkaan, että Katainen & Soini sumplivat tän silleen kivasti, ettei PS:n tarvitse tulla hallitukseen, vaan ne saavat jäädä mukavasti oppositioon räksyttämään ja syyttää siitä vaikka sitä, että "vanhat puolueet ei päästäneet mukaan". Hallituksessa kok+SDP+vihr+RKP."

Nostelen nyt vähän omaa häntääni, mutta aika hyvin ennustettu, eikös vain? Listasta puuttuvat vain kristillisdemokraatit.

Perussuomalaiset on perusolemukseltaan oppositiopuolue ja Soinin koko "magiikka" perustuu siihen, että hän on oppositiopuolueen johtaja. Koko homma olisi mennyt PS:n kannalta aivan pilalle, jos puolue olisi joutunut hallitusvastuuseen vastaamaan populistisiin lupauksiinsa ja Soini olisi joutunut ministeriasemassa näyttämään, miten helppoa maan asioiden "oikealle tolalle" saattaminen onkaan.

Tietysti harmi, ettei SDP onnistunut painostuksessaan ajaa PS pakolla hallitukseen. Nyt Soini joukkoineen voi jatkaa kannatuksensa kasvattamista oppositiopuskista populistiohjuksilla räiskien. Kun edessä ovat luultavasti vieläpä melkoisen vaikeat ajat, joina mikä tahansa hallituspuolue tulee luultavasti saamaan kovasti rapaa päälleen, säästyvät perussuomalaiset nyt tässäkin suhteessa melkoiselta höykytykseltä. Ja kun perus-kansa jää nyt kyräilemään ja syyttelemään "EU-herrojen" pillin mukaan tanssimisesta, voi Soini nousta ensi vuoden presidentinvaaleissa jopa toiselle kierrokselle, jos päättää peliin mukaan lähteä.

Tavallaan siis helpotus, että emme joudu näkemään esim. Jussi Halla-ahoa ministerinä, mutta tavallaan harmi, että perussuomalaiset saavat nyt jatkaa katteetonta öykkäröintiään itselleen hyvin suotuisasta oppositioasemasta.

Live: Peter Doherty - Shepherd's Bush Empire, Lontoo, 10.5.2011

2011-05-11T04:45:00.000+03:00

kuva Flickr-käyttäjältä aurélien.

Epäkiitollisia työtehtäviä on monenlaisia. Kysyttäessä ensimmäisinä mieleen juolahtaisivat vaikkapa sairaanhoitaja sota-alueella tai viemärisukeltajan varustehuoltaja, mutta mitenkään helppo tai kehuttava homma ei myöskään ole stand-up -koomikolla, joka joutuu tappamaan aikaa ennen Peter Doherty -konsertin alkua, kun pääesiintyjä itse on jossain kateissa. Täällä Britanniassa näkee kyllä puolitäysien muovituoppien lentelevän keikoilla useastikin, mutta mitään eilisen kaltaista en ollut aiemmin nähnyt. Tunnelma oli jossain vaiheessa jo melko uhkaava. Kun koomikon vitsit eivät maanittelusta ja mielistelystä huolimatta uponneet, tämän mikrofonista katkaistiin lopulta ääni ja seurauksena oli nolo vetäytyminen pois lavalta ja tuoppisateesta.

Kun Doherty sitten viimein asteli lavalle noin puoli tuntia myöhässä, oli vaikea ennustaa, mitä tuleman pitäisi. Pienen alkukankeuden ja buuausten jälkeen homma lähti kuitenkin rullaamaan erittäin miellyttävästi ja tuloksena oli omalla tavallaan yksi kiinnostavimmista konserteista, joita olen koskaan päässyt näkemään. Tyylikkääseen pukuun sonnustautunut, pitkänhuiskea Doherty soitti vain akustisen kitaran (sekä parin lavalle välillä laukanneen balettitanssijan) säestyksellä puolentoista tunnin verran vanhoja kappaleitaan ja esitteli tutuista sävelmistä jopa aivan uusia puolia.

Doherty ei puhunut kappaleiden välissä lähes lainkaan: useimmiten seuraava biisi alkoi suoraan siitä, mihin edellinen loppui - välissä oli monesti vapaamuotoista kitarannäppäilyä ja sooloilua. Sekoittamalla niin Libertines-, Babyshambles-, kuin soolokappaleita tällä tavalla yhdessä yhtenäisessä kimarassa Doherty todella toi esiin sen, miten paljon hienoja sävellyksiä hän on noin 10 vuoden aikana ehtinytkään saada aikaan. Monipuolisia melodioita, kiinnostavia sointuvaihdoksia ja taidokkaasti riimiteltyjä sanoituksia syydettiin konsertissa ilmoille suorastaan hengästyttävää vauhtia. Lämpimässä Länsi-Lontoon illassa pääosassa olivat nimenomaan sävellykset - ei esittäjä itse. Kun setissä voi heittää aivan ohimennen sellaisia kappaleita kuin What Katie Did, Can't Stand Me Now, Beg Steal Or Borrow, Last Of The English Roses tai Don't Look Back Into The Sun, ei esiintyjän tabloidiseikkailuilla, kuuluisilla ex-tyttöystävillä tai vankilakeikoilla ole minkäänlaista merkitystä.

Juuri tässä on ero Carl Barâtiin: Barat on Libertines-historian ja hahmonsa vanki, joka joutuu yleisön odotuksiin ja menneisyyden tuomiin vaatimuksiin vastatakseen esittämään kärjistettyä versiota itsestään. Dohertyllä on sama menneisyys ja vielä pahempi maine, mutta hänellä riittää arvokkuutta vetäytyä suorastaan sivuosaan omalla yhden miehen soolokeikallaan ja antaa vain musiikin puhua puolestaan. Tapa, jolla Doherty yhdisteli kappaleita, muutteli niiden tempoja ja sanoituksia sekä lisäili niihin hienoja yksityiskohtia yllättävän taidokkaalla kitaransoitollaan, toi vahvasti esiin sen, että hänen sävellyksissään on klassikkoainesta ja ne kestävät hyvin vaihtoehtoisiakin tulkintoja.

Kun huuliharpunsoittajalla vahvistetun Albionin viimeiset onnellisen surumieliset tahdit helisivät Shepherd's Bush Empiren kattopalkkeja kohti, tuskin kukaan yleisöstä enää muisti alun pahaenteistä myöhästymistä tai nöyryytyksen kokenutta koomikko-parkaa. Yhdeksänkummentä minuuttia viimeisten kymmenen vuoden hienoimpia englantilaisia pop-kappaleita olivat puhuneet puolestaan.

Live: Carl Barât - Heroes Bar, Kentish Town, Lontoo, 7.5.2011

2011-05-08T03:21:00.001+03:00

2000-luvun alussa The Libertines oli yksi niistä bändeistä, jotka aloittivat sissikeikka ('guerilla gig') -hullutuksen. Sissikeikka tarkoittaa konserttia, josta ilmoitetaan hyvin lyhyellä varoitusajalla internetissä ja joka monesti myös soitetaan paikassa, jossa ei keikkoja tavallisesti nähdä. Aloittelevat bändit mieltävät sissikeikat cooliksi tavaksi luoda suusta-suuhun -mainetta ja säpinää bändin ympärille. Esimerkiksi juuri Libertinesin kohdalla Carl Barâtin ja Pete Dohertyn kimppakämppänsä olohuoneessa soittamat sissikeikat ovat suuri osa koko bändin legendaa.

Mutta onko moisessa enää mitään hohtoa ja mysteeriä jäljellä, kun viisi studioalbumia julkaissut ja maailman moneen kertaan kiertänyt artisti ilmoittaa Twitterissä soittavansa yllätyskeikan pohjoislontoolaisessa pubissa? Luultavasti periaatteessa voi ollakin, mutta tämäniltaisessa Carl Barâtin tapauksessa ehdottomasti ei ollut.

Alku toki vaikutti lupaavalta: helteisen päivän iltana Heroes Bar oli täynnä innokasta yleisöä, lämmittelymusiikkina soitettiin T. Rexiä, Sladea ja muuta reipasta tunnelmannostatustavaraa, ja lavalle oli aseteltu esiintyjää varten valmiiksi monipuolisesti kitaroita, kosketinsoittimet, pari virvelirumpua sekä sello. Lähtökohdat olivat siis aivan hyvät.

Kun Barât taustayhtyeineen sitten saapui lavalle rotevien turvamiesten saattelemana, negatiiviset yksityiskohdat alkoivat selvitä. Suurin kompastuskivi ensialkuun oli yleisö. Kyse ei ollut innostuksen puutteesta, vaan ehkä hieman vääränlaisesta innostuksesta: fanaattinen teinieturivi ei niinkään ollut tullut katsomaan keikkaa kuin sirkusta. Setin aluksi soitetut pari kappaletta Barâtin viimesyksyiseltä soololevyltä kyllä kuunneltiin kohteliaasti läpi, mutta selvästi suurimmat suosionosoitukset koettiin, kun Barât riisui villapaitansa ja paljasti käsivartensa ja libertine-tatuointinsa hihattomassa paidassa.

Yleisön osalta meno yltyi hurjalle tasolle Dirty Pretty Things -kappale Deadwoodin aikana ja suurin piirtein tässä vaiheessa alkoi artistin alamäki: kun Barât huomasi, että suurinta osaa kiinnostavat vain vanhat hitit ja paidanriisumiset, hän lähti leikkiin mukaan ja lopetti yrittämästä tehdä mitään muuta kuin vain esittää yleisölle "Carl Barât" -hahmoa. Jokainen kappale laulettiin hyvin teatraalisin ja teennäisin äänenpainoin, mukaintohimoisin ilmein varustettuna. Monen kappaleen välissä juotiin shotti sambucaa ja koko ajan oli selvää, että jossain vaiheessa soitettaisiin vanhoja Libertines-klassikoita. Välijuomat selvästi tekivät tehtävänsä, sillä ennen pitkää Barâtin silmät olivat kierossa ja spiikit melkoista sössötystä.

Ongelma on oikeastaan siinä, että melko monet Carl Barâtin soolobiiseistä ovat melko tylsiä ja pastissinomaisia, ja etenkin Libertinesin (osin myös Dirty Pretty Thingsin) maine on niin kova, että on täysin ymmärrettävää, että yleisö haluaisi kuulla pelkästään vanhoja tuttuja kappaleita. Olin totta kai itsekin eniten innoissani Bang Bang You're Deadin ja Time For Heroesin kohdalla. Surullista kuitenkin on se, että Barât jotenkin tuntuu esittävän sekä uudemmat että vanhemmat kappaleensa kohtalaisen epäaidosti ja vaivaantuneesti. Olo oli kuin olisi ollut seuraamassa jonkinlaista rock-versiota satutunnista, jossa televisiosta tuttu satusetä kertoo lapsille vanhoja tuttuja tarinoita liioitelluin ilmein ja äänenpainoin, koska yleisö on jo aavistuksen verran vanhaa saduille.

Toivottavasti karaokeisäntä Barât löytää pian jostain jotain uudenlaista kipinää. Tämänhetkisestä menosta on hohto kaukana, vaikka yleisö yhteislaulutuokioista tietysti pitääkin.

Live: Japan Disaster Benefit (The Coral, Graham Coxon, Paul Weller, Primal Scream, Beady Eye, ym.), Brixton Academy, Lontoo, 3.4.2011

2011-05-05T14:21:00.000+03:00

Tämä on nyt hieman myöhässä, mutta löysin vasta nyt hyvän palvelun, jonka avulla tweeteistä saa tehtyä tallennettavia kokonaisuuksia. Eli tässä on keikka-arvostelu monituntisesta Japani-hyväntekeväisyysspektaakkelista viime kuun alusta:

Tagit

2011-05-04T18:36:00.003+03:00

Aloitin eilen yöllä laittamaan tageja vanhoihin blogipostauksiin. Olen tällä hetkellä saanut luokiteltua kaikki kirjoitukset tältä, edelliseltä ja toissavuodelta. Tämä olisi pitänyt tehdä jo aiemmin! Yritän pitää kategorioiden määrän hallittavana, mutta näköjään asiasanoja kertyy.

Tärkeimmistä aihealueista tagilla pohdinnat löytyy kaikenlaisia yleisiä mietelmiä ja ajatuksia - tämä on melko laaja kategoria.Otsikon idiootit pitit alun perin koskea vain niitä postauksia, joissa haukutaan ihmisiä, mutta nyt se onkin laajentunut kattamaan kaikki postaukset, joissa haukutaan mitä tahansa asioita. Seikkailut ovat kaikenlaisia yleisiä arkipäivän "jänniä" sattumuksia ja hauskat jutut sisältävät mitä tahansa, mikä huvituttaa. Kaikki muut lokerot ovatkin ehkä selvempiä jo aivan nimensä perusteella. Tagipilvi löytyy siis blogin oikeasta laidasta hieman alas vierittämällä.

Olin jo hetken aikaa harkinnut jopa blogin lopettamista, sillä jostain syystä ajatus siitä, että sen pian 26-vuotias kirjoittaja on oikeastaan melkolailla eri ihminen kuin se 20-vuotias, joka kirjoittamisen aloitti, tuntui hölmöltä. Mutta nyt kun olen lukenut juttuja ajassa taaksepäin, menneistä aiheista on muistunut mieleen monta ihan mielenkiintoista pointtia. Ehkä siis kannattaa jatkaa vielä; ehkä jotain samaa on yhä jäljellä vaikka monet asiat ovatkin muuttuneet.

Muuta:

Carl Barât julkaisi äskettäin ilmaisena downloadina kappaleen This Is The Song, joka on uudelleen nimetty Irony of Love viimevuotisen soololevyn Japani-versiolta. Outoa, ettei biisi ollut levyn varsinaisella painoksella jo viime syksyllä, sillä tämä olisi ehdottomasti ollut muuten melko vaisuhkon albumin kirkkaasti paras kappale.

Levy: Glasvegas - EUPHORIC///HEARTBREAK\\\ (Columbia, 2011)

2011-05-02T02:06:00.006+03:00

Glasvegasin odotettu ja melko hankalasti nimetty kakkoslevy EUPHORIC///HEARTBREAK\\\ ilmestyi jo kuukausi sitten, mutta pystyn esittämään arvioni siitä vasta nyt, sillä albumiin totuttautuminen on kestänyt yllättävän pitkään. Nyt, kun levy on jo tippunut brittilistan TOP100:n ulkopuolelle, on kenties hyvä aika yrittää luoda tasapainoinen näkemys albumia kohtaan.

Murtautuessaan laajempaan tietoisuuteen kolmisen vuotta sitten Glasvegas toi mieleen 1994-aikojen Oasiksen: bändillä oli helposti tunnistettava ja valmiin oloinen oma soundi, kourallinen välittömän vaikuttavia tykkibiisejä ja hienona kokonaisuutena rullaava, tiivis ensilevy. Siinä, missä Oasis seurasi tyrmäävällä helppoudella debyyttiään jo reilun vuoden kuluttua toisella klassikkolevyllä, Glasvegas vaikuttaa kulkeneen hieman tuskaisempaa tietä. Skottiporukka kiersi parin vuoden aikana maailman joka kolkan soittaen yleisöille, joilla ei kenties ollut minkäänlaista tuntumaa sellaisiin karun arkitraagisiin aiheisiin, joista James Allan paksulla Glasgow'n murteellaan lauloi. Kun näin bändin levykauppakeikalla New Yorkissa tammikuussa 2009, takanani nimmarijonossa seisoi syvästi ruskettunut teiniblondi, joka kalifornialaisittain kujertaen tiedusteli muilta jonottajilta: "So this is 'Glasvegas'? These guys are so awesome!" Jo siinä vaiheessa oltiin hyvin kaukana skotlantilaisesta lähiöelämästä - ja vielä kauemmaksi oltiin ilmeisesti menossa.

Kuvioon sopivasti Euphoric Heartbreak onkin nauhoitettu Santa Monicassa Yhdysvaltain länsirannikolla. Rantafiiliksiä tai Beach Boys -vaikutteita on kuitenkin turha odottaa: päällimmäinen vaikutelma levystä on ehdottomasti se, että James Allanilla ei ole ollut viime vuosina kovin hauskaa kaikesta menestyksestä huolimatta. Soundeiltaan levy on hyvin synkkä ja jokseenkin läpipääsemätön: ykköslevyltä tutut tiheät kitaravallit ovat saaneet useissa kappaleissa seurakseen vielä äänimaailmaa paksuntavia syntetisaattorimattoja ja sovitusten osalta valoa ja varjoa on melko vähän; enimmäkseen kappaleet paahdetaan läpi täydellä intensiteetillä, ainakin Allanin laulusuoritusten osalta.

Tarkemman kuuntelun myötä Euphoric Heartbreak alkaa kuitenkin paljastaa koukuttavia yksityiskohtia ja hienoja sävellyksiä ja synkkyydestä löytyy pian paljonkin toiveikkuutta ja optimismia. Alkuvuodesta ilmaisena downloadina julkaistu World Is Yours ei tuolloin vielä vakuuttanut, mutta nyt se seuraa sulavasti introbiisi Pain Pain Never Againia ja yhtäkkiä koko hommassa onkin paljon enemmän järkeä. Väkevä Shine Like Stars tuo Glasvegasille uudet syntetisaattorit näkyvään rooliin ja pääsee tehokkaasti kertosäkeeseensä jo puolen minuutin paikkeilla, Dream Dream Dreaming on erittäin tarttuva ja tarjoaa loppupuolella hienoa kitaransoittoa, ja singlebiisi Euphoria, Take My Hand nousee ilman muuta debyyttilevyn klassikkobiisien tasolle. Seitsenminuuttinen Lots Sometimes on ehkä yksinkertaisen Glasvegas-sävellys koskaan, mutta toimii simppeliydessään oikein hyvin. Vastaavasti Stronger Than Dirt (Homosexuality Pt. 2) vaikuttaa ensialkuun tylsältä, mutta sen melodia paljastuu ennen pitkää kiinnostavan monipuoliseksi ja kappaleen sanoma on eittämättä tärkeä.

Parasta Euphoric Heartbreakissa onkin juuri se, että levy vaatii kuulijalta hieman vaivannäköä, eikä paljasta itsestään kaikkea aivan heti. Yleensä tällaiset albumit kestävät paremmin aikaa. Euphoric Heartbreak ei ole samanlainen välitön klassikko kuin Glasvegasin ensilevy: sen kappaleet ovat hieman liian pitkiä, sen äänimaailma on ehkä hieman liian tiheä ja tunkkainen, ja se sisältää pari turhan oloista junnaavaa kappaletta kuten You tai I Feel Wrong (Homosexuality Pt. 1). Debyytillään Glasvegas piti homman tiukkana eikä sortunut tällaisiin ansoihin. On vaikea kuvitella, että Euphoric Heartbreakin laittaisi yhtä kevyesti soimaan iPodista kuin ensimmäisen Glasvegas-levyn: tämän kuunteleminen vaatii enemmän keskittymistä ja panostusta. Levy kuitenkin ansaitsee tulla kuulluksi nimenomaan kokonaisuutena, sillä sen yksittäiset kappaleet pääsevät täysiin oikeuksiinsa vasta muiden joukossa.

Osittaisista heikkouksistaan huolimatta Euphoric Heartbreak on kuitenkin mielenkiintoinen levy hyvin mielenkiintoiselta bändiltä ja jotenkin tuntuu siltä, että se on osa suurempaa tarinaa. Glasvegasin viimeaikaiset esiintymiset antavat jotenkin ymmärtää, että bändi ei ole ehkä kertonut aivan kaikkea tämän levyn tekemisen ilmeisesti tuskaisista taustoista. Toivottavasti Glasvegas saa Euphoric Heartbreakin toistaiseksi heikosta listamenestyksestä huolimatta tehdä jatkossa vielä lisääkin musiikkia, sillä pitkällä juoksulla tämä on varmasti yksi tärkeä luku suuremmassa Glasvegas-tarinassa.

Omat suosikit: Shine Like Stars, Dream Dream Dreaming, Euphoria, Take My Hand, Whatever Hurts You Through The Night

Ulkona

2011-05-01T01:26:00.003+03:00

Regent's Park auringonlaskun aikaan

Huhtikuu oli tosiaan vierailijakuukausi. Kiirettä riitti koko kuulle sen verran, että löysin tänään jääkaapistani täysin homehtuneen pestopurkin: kastike oli jäänyt käyttämättä, kun olin syönyt ulkona lähes joka päivä.

(Mielenkiintoista.)

Muutenkin olen hieman ulkona kaikista asioista. Kävin kyllä seuraamassa Suomen vaaleja paikallisella merimieskirkolla, mutta jälkipelien suhteen olen melkein täysin tietämätön kaikenmaailman hakkaraisista ja muista ilmiöistä.

Lontoon-kävijöille on hauska näyttää omia suosikkipaikkojaan ja siinä samalla on hauska huomata, että suosikkipaikkoja on ehtinyt kertyä. Vaikka kaupungissa on esimerkiksi kahviloita, pubeja tai puistoja niin paljon, että jokaiselle päivälle riittäisi tusina ennenkäymätöntä, on mukavaa, että tietyt kohteet valikoituvat vakiopaikoiksi, joihin palaa kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi superherkullisia leipiä Goodge Streetin lähellä tekevä italialainen Dino muistaa minut jo ulkonäöltä ja luuli tänään, että aamupalalle tuomani kaverini oli veljeni. Asiat yksinkertaisina pitääkseni myöntelin Dinolle, että velihän se siinä.

(Toivottavasti tästä ei kehkeydy jonkinlainen valtavan monimutkainen vyyhti, joka alkaa valkoisesta valheesta, mutta päättyy johonkin todella katastrofaaliseen? Jos esimerkiksi Dino jostain syystä pyytäisi minua lapsensa kummisedäksi ja lapsesta kasvaisi maajoukkuetason jalkapalloilija ja läheisenä perheystävänä minusta tulisi tämän tähtifutaajan pelaaja-agentti, mutta sitten kesken MM-kisavoittojuhlia Dinon suvun maatilalla Calabriassa paljastuisikin, ettei minulla olekaan veljeä eikä näinollen minkäänlaista kredibiliteettiä lähisukulaisuusasioissa eikä uskottavuutta kummisetänä ja agentuurisopimukseni purettaisiin ja minut haastettaisiin petoksesta oikeuteen ja korruptoitunut ja julkkiksia - kuten MM-jalkapallolijoita - kumarteleva, läpeensä mätä italialainen oikeuslaitos tuomitsisi minut jättikorvauksiin ja ehdottomaan vankeuteen?)

Perjantaiset prinsessahäät olivat oikeastaan yllättävän vaisut - mikä oli hyvä asia. Kirkon ja palatsin välittömiä lähiseutuja lukuunottamatta kaupungissa oli oikeastaan jopa melkein autiota: koska autoteitä oli suljettu laajoilta alueilta, kaduilla oli paljon enemmän tilaa kuin tavallisina viikonloppuina. Katselin häälähetystä Marriot-hotellin kahvilasta teen, BLT:n, pizzan, croissantin, macaroon-leivoksen ja parin colan kanssa - kokemus oli rauhallinen ja hyvä.

Toukokuun alussa täytyy palata hetkeksi ainakin puolittaiseen opiskelumoodiin, sillä kuun puolessavälissä on kevään ainoa tentti. Useimmat paikalliset opiskelijat joutuvat tekemään lyhyen tenttijakson aikana kuusikin tenttiä, mutta omat kurssini suoritettiin suurimmaksi osaksi esseillä ja tenttikaudelle jäi vain yksi rasti. Toivottavasti en ole hullutteluhuhtikuun aikana unohtanut aivan kaikkea alkukeväästä opetettua.

Keskikesäksi kotiin

2011-04-23T15:49:00.001+03:00

Ennen Englantiin tuloani ajattelin, että etsisin kenties täältä kesäksi töitä ja palaisin Suomeen vasta syksyn koittaessa. Kesätyön hakeminen on kuitenkin täällä aivan yhtä rasittavaa ja vaivalloista kuin Suomessa (ehkä olisi pitänyt arvata tämä?) ja koska haluan säästää rasitusta ja vaivaa, luovuin tänään aamulla viimeisistäkin Lontoo-kesä -ajatuksista ja varasin matkaliput kotiin kesäkuun lopulle.

Vuokrasopimukseni yliopiston asuntolassa loppuu 17.6. ja samana päivänä poistun Lontoosta komeasti Eurostar-junalla tunnelia pitkin Pariisiin ja 29.6. lennän Nizzasta takaisin Helsinkiin. Näiden kahden päivämäärän väliselle ajalle en ole vielä suunnitellut mitään tarkempaa (vihaan muutenkin suunnittelua - siksi jo näidenkin matkalippujen varaaminen ja ylipäätään kesätyöajatuksesta luopuminen oli niin hankalaa), mutta varmasti Pariisissa saa kulumaan muutaman päivän ja Etelä-Ranskassa on kuulemma hienoja pieniä kyliä, joihin olisi mukavaa tutustua.

Paluuta vatvoessani on ollut pakko todeta, että viihtymisen kannalta tärkeintä ei sittenkään ole sijainti, vaan seura. Hauskimmat hetket täällä Lontoossakin olen kokenut silloin, kun kavereitani on ollut käymässä vierailulla. Vaikka aina valitankin Suomen kylmyydestä ja rumuudesta ja ankeudesta, olen kuitenkin havahtunut siihen, että vuosien kuluessa olen pitänyt paljon hauskaa rumissa taloissa räntämyrskyjen raivotessa, sillä olen saanut viettää niissä olosuhteissa aikaa hyvien ihmisten kanssa. Toivottavasti osaan nyt arvostaa sitä aiempaa enemmän.

Lord of the Lobsters

2011-04-20T14:24:00.003+03:00

En tiedä, mitä tässä oikein tapahtuu, mutta mitä ikinä se onkaan, se tapahtuu.

Bonus: Myös tämä on erittäin ilahduttava pätkä. Pingviiniä kutitetaan ja se nauraa:

Kitara

2011-04-19T21:48:00.002+03:00

Olin tosiaan ehtinyt jo tottua siihen, että täällä on koko ajan joku vierailulla. Nyt, kun vieraita ei ole ollut, omaan arkeen palaaminen on ollut hieman hankalaa. Tämän viikon alusta olen kuitenkin ottanut aloitteen vahvasti omiin käsiini ja yrittänyt keksiä kaikenlaista tekemistä. Eilisen projekti oli liittyä paikallisen julkisen kirjaston jäseneksi (ei aivan niin yksinkertainen prosessi kuin voisi olettaa, mutta onnistui lopulta kuitenkin) ja tänään ohjelmassa oli kitaranetsintäodysseia.

Koska en ole aivan varma, veisinkö täältä ostamaani kitaraa takaisin mukanani Suomeen, tavoitteena oli löytää mahdollisimman halpa kitara. Halvan löytäminen ei kuitenkaan ole mitenkään kovin helppoa, sillä halpa tarkoittaa usein huonoa, eivätkä oikeat kitarakaupat mielellään myy huonoa (mikä on aivan ymmärrettävää). Päättelin siis, että halpoja kitaroita voisi löytyä panttilainaamoista. Kanikonttoreissa käyminen olisi lisäksi mielenkiintoinen seikkailu, sillä en ole sellaisen asiakkaana ikinä aiemmin ollut.

Useimmat yksittäiset panttilainaamot taitavat keskittyä enimmäkseen koruihin ja kelloihin, mutta löysin netistä Cash Converters -nimisen ketjun, jonka valikoimaan kuuluu aivan kaikkea hyvä- ja huonokuntoista käytettyä tavaraa pöytätuulettimista playstationeihin ja retkijakkaroista remonttitarvikkeisiin. Tietysti myös kitarat ovat Cash Convertersien perustarjontaa, mutta kaksi ensimmäistä pistokäyntiä Camdenin ja Islingtonin liikkeisiin vetivät vesiperän. Harhailu oli silti mukavaa, sillä etenkin Islington vaikutti näin hellepäivänä erittäin lupsakkaalta kaupunginosalta.

Koska lähialueen Cash Converterseistä ei löytynyt halpoja kitaroita, päätin suunnata kerralla hieman kauemmas ja matkustin maanalaisella Shepherd's Bushiin Länsi-Lontooseen. Käynti Goldhawk Roadin (joka mainitaan erittäin hyvässä laulussa) panttilainaamossa tuotti vihdoin tuloksen: minulle esiteltiin takahuoneessa paria aivan kelvollista kitaraa, ja myyjäpoika vaati, että soitan hänen kanssaan Wonderwallia. Valitsin kitaroista lopulta halvimman vaihtoehdon: 39 puntaa maksaneen, ilmeisesti puolalaisvalmisteisen melko huonokuntoisen elektroakustisen kitaran, joka kuulostaa aivan mukiinmenevältä, mutta näyttää ikävästi joltain, jota Jon Bon Jovi voisi soittaa muka-coolissa musavideossa, jossa kävellään farkkutakki päällä pitkin öisiä katuja. Jouduin tietenkin vielä käymään oikeassa kitarakaupassa hankkimassa kantopussin ja uuden satsin kieliä, mutta koko setti pysyi silti edullisessa kategoriassa ja ennen kaikkea on hauskaa, että kitaralla on nyt hyvä tarina.

Pablo

2011-04-16T15:16:00.003+03:00

Tämä teksti on jälleen kerran kirjoitettu alunperin erästä toista blogia varten.

Kohtalaisen tasa-arvoisen hyvinvointivaltion kasvattina on aina toisinaan vaikeaa totuttautua siihen tosiasiaan, että Britannia on yhä luokkayhteiskunta. Erityisen hämmentävää on etenkin se, että opiskelijat kuuluvat ehdottomasti ylempiin luokkiin: ajatuksena on, että korkea koulutus takaa tulevaisuudessa korkean aseman yhteiskunnassa, joten opiskelijat saavat osakseen pokkurointia jo hyvissä ajoin etukäteen.

Hieman vaivaannuttava arkipäivän esimerkki luokkatikapuiden yläpuolilla keikkumisesta on se, että minulla ja muilla samassa asuntolassa asuvilla opiskelijoilla on oma Pablo. Pablo on jostain Väli-Amerikasta kotoisin oleva, ehkä noin nelikymppinen mies, jonka tehtävänä on siistiä yhteiskeittiö ja putsata vessat. Siivoamisessa ei tietenkään ole sinänsä mitään pahaa, ja maksan huoneestani sen verran korkeaa viikkovuokraa, että tiettyjä palveluita on syytäkin odottaa. Vaivaannuttavan luokkatietoisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että Pablo on siivoamassa keittiötä yleensä aina noin puoli yhdeltätoista aamulla, kun itse löntystelen vastaheränneenä pyjamassani ja tohveleissani väsäämään aamubagelia.

Luokkasyyllisyyden tunnetta ei yhtään helpota se, että Pablo ei anna poispilatun tyhjäntoimittajaopiskelijan kärvistellä rauhassa omassa noloudessaan: siivoojamies heittää joka kohtaamisella hyvätapaista smalltalkia sympaattisesti murtavalla englannillaan. "How are you doin', my friend? You have lecture today?" Vaikka Pablo olisikin kyselyissään täysin vilpitön, itselle tästä tulee tietysti sellainen olo, että kevyen juttelun taka-ajatuksena on kritisoida sitä, että toinen on vielä myöhään aamupäivällä vasta pyjamassaan, kun taas toinen on tullut ties mistä Venezuelasta asti raapimaan elantoaan heräämällä ennen kukonlaulua siivoamaan hyväosaisempien keittiösotkuja. (Itse asiassa uskon, että Pablo todella on täysin vilpitön: oma omatuntoni taitaa vain kolkutella hieman ylikierroksilla.)

Eräänä maanantaiaamuna Pablo oli jälleen kerran pyyhkimässä tiskipöytää, kun lampsin suihkunraikkaana keittiöön rustaamaan aamupalaa. Hän kysyi tavalliseen reippaaseen tapaansa "How was your weekend, my friend?", mutta hänen ilmeensä näytti kovin murheelliselta. Kerroin pikaisesti oman viikonloppuni olleen aivan mukava, ja kysyin vastavuoroisesti Pablolta, millainen hänen viikonloppunsa oli ollut. Tuntui siltä, että Pablo olisi odottanut pitkään, että joku tiedustelisi hänen vointiaan, sillä kysymys laukaisi vuolaan, huokauksilla sävytetyn tilityksen: "My weekend: not so good, my friend. I work every day. Saturday, Sunday: I work." Yritin positiivisesti ehdottaa, että varmasti Pablolla on joskus vapaapäiviäkin, mutta tähän hän vastasi: "I work... all the time. This is London."

This is London. Niinpä. Meidän kaikkien eurobönttöilijöiden tulisi muistaa, että kun meille "This is London / Paris / Berlin / etc." tarkoittaa useimmiten kohtuurentoa irtiottoa tavallisesta arkielämästä, olemme tässä suhteessa hyvin etuoikeutettuja. Kaikki eivät ole tulleet Eurooppaan mussuttamaan leivoksia ja käymään indiekeikoilla, vaan monille kyse on ollut kenties ainoasta vaihtoehdosta paremman toimeentulon ja tulevaisuuden saavuttamiseksi; ratkaisusta, joka ei ehkä olekaan osoittautunut niin hohdokkaaksi ja helpoksi kuin on alunperin kuviteltu.

Häkellyksissäni yritin kiitellä Pabloa hyvästä työstä ja vakuuttelin hänelle, että kaikki talon asukit varmasti arvostavat hänen aikaansaannoksiaan. Tajusin vasta myöhemmin, että minunhan olisi pitänyt ennemmin lohduttaa Pabloa kertomalla, että olen pian valmistuva valtiotieteilijä ja hyvin mahdollisesti itsekin pyyhkimässä työkseni pöytiä aivan muutaman kuukauden sisällä.

Live: Steve Mason - The Scala, Lontoo, 13.4.2011

2011-04-15T14:32:00.003+03:00

kuva Flickr-käyttäjältä Kevan

Steve Masonin vähäeleisen tyylikäs Boys Outside oli viime vuoden parhaita albumeita. Odotukseni keikkaa kohtaan eivät silti olleet kovat: ajattelin, että Mason vain soittaisi levyn läpi ja heittäisi joukkoon ehkä pari Beta Band -biisiä ja sillä selvä.

Mason kuitenkin ylitti odotukset roimasti - ja etenkin siitä syystä, että livenä hän näyttäytyi hyvin valovoimaisena persoonana. Ensinnäkin hänen äänensä oli vähintään yhtä kirkas ja komea kuin levyllä - ellei jopa komeampi - ja biisien välissä esitetyt kommentit olivat sekä hauskoja että mielenkiintoisia. Mason mm. ylisti pari viikkoa sitten Fortnum & Masonin tavaratalon vallanneita mielenosoittajia - mutta tunnusti sitten, että oli viime jouluna ostanut äidilleen lahjaksi herkkukorin kyseisestä liikkeestä.

Kitaristin, basistin, rumpalin ja melko suuressa roolissa olleen taustanauhan avustuksella esitetyt Boys Outside -albumin kappaleet kuulostivat muhkeilta ja voimakkailta. Levyltä kuultiin kaikki kappaleet aloitusbiisi Understand My Heartia ja päätöskappale Hound On My Heeliä lukuunottamatta. Nimibiisi Boys Outside ja single Lost And Found saivat ansaitusti suuret suosionosoitukset Scalan hieman alle 1000-päiseltä yleisöltä ja omiin suosikkeihini kuuluivat näiden lisäksi mukavasti pauhannut The Letter sekä jännittävästi surissut Stress Position. Hauska yksityiskohta oli, että Mason nosti rytmi-instrumentit hyvin suuriin rooleihin useissa kappaleissa: illan aikana kuultiin shakeria, tamburiinia, rytmikapuloita ja pari yllättäen erittäin hyvän kuuloista ja etevää bongorumpusooloa. Varsinaisen setin päättänyt King Biscuit Time -nimellä alunperin julkaistu C I Am 15 ja encoren lopuksi kuultu unohdettu KBT-klassikko I Walk The Earth huipentuivat kumpikin hurjaan rummutukseen, joka oli samanaikaisesti sekä tarkkaa että hyvin vapaamuotoista.

Mason kertoi saaneensa edellisenä iltana Manchesterin-konsertin jälkeen yleisön jäseneltä kommentin "I use this word way too often but you are a genius!" Vaikka neroksi taidetaan tosiaan leimata nykyisin hieman liian helposti hieman huterin perustein, Steve Mason ansaitsee tämän tittelin aivan rehellisesti levyjensä ja keikkojensa perusteella. Harvoin saa kuulla keikkasettiä, jossa ei ole ainuttakaan heikkoa biisiä ja joka esitetään suurella innolla, joka välittyy vilpittömästi myös yleisölle asti.

Muuta:

En ole viime aikoina ehtinyt kirjoittaa paljon, sillä olen isännöinyt lukuisia vieraita. Keväisessä Lontoossa on ollut erittäin hauskaa ja kaupunkia tarkastelee itsekin hieman erilaisin silmin, kun voi jakaa tunnelmia reaaliaikaisesti jonkun kanssa.

Aiemmin tällä viikolla julkaistu uusi Arctic Monkeys -single säväytti suuresti. Vanhojen suosikkibändieni julkaistessa jotain uutta, pidän aina kriteerinä seuraavaa testiä: "Jos tämä olisi ollut bändin ensimmäinen julkaisu ikinä, olisinko pitänyt tästä?" Uusin Arctic Monkeys läpäisee tämän testin kevyesti: Don't Sit Down 'Cause I've Moved Your Chair on mielestäni aivan ainutlaatuisen ihastuttava yhdistelmä 60-luvun melodisuutta ja modernin rockin muskeleita. Alex Turner näyttää todella nousevan niiden havojen artistien joukkoon, jotka eivät koskaan epäonnistu missään. Jokaiselle erinomaiselle bändille osuu johonkin vaiheeseen ns. kultakausi (esim. The Smiths 1984-87, The Stone Roses 1988-91, Oasis 1994-96, jne.) ja Arctic Monkeysillä / Alex Turnerilla tämä kausi näyttää jatkuneen nyt jo vuodesta 2005 lähtien (Turnerin viime kuussa julkaistu Submarine-soolo-EP oli myös todella herkullinen annos hieman popimpia kappaleita).

Impressionistista elämää

2011-04-07T00:36:00.007+03:00

Huuhtelin tänään aamulla viinirypäleitä kylmän vesihanan alla keittiössä ja mietin sitä, mistä asioista elämässä oikeastaan nauttii eniten. Lontoon aamuauringon hieman sumuinen valo tulvi karuun yhteiskeittiöön ja heijastui kauniisti tummanpunaisista rypäleistä ja ikkunalaudalle jätetystä lehtevän vihreästä basilikaruukusta. Oikeastaan juuri tuollaiset hetket ovat niitä, jotka jäävät mieleen.

Mieleen eivät jää yksityiskohdat, vaan vaikutelmat. Eivät se, mikä viikonpäivä oli tai se, mitä aamun lehdessä sanottiin budjetista tai se, mitä olit suunnitellut tekeväsi. Myöhemmin muistaa vain värejä, lämpöjä, tunnelmia. En laisinkaan muista, mitä varsinaisesti tein keväällä 2006, mutta päällimmäisenä mieleen tulee tummanharmaa sunnuntai-iltapäivä, kun puhuin ystäväni kanssa puhelimessa samalla kun keitin nuudeleita. Teräksenharmaa taivas ja nuudelien höyry olivat minulle kevät 2006. Tai en varsinaisesti muista mitään kovin konkreettista syksystä 2010, mutta muistan, miten sama espoolainen katu näytti elokuussa rehevältä ja dekadentilta jo kuihtumassa olevine kasveineen, ja joulukuussa vaatimattomalta ja asialliselta ohuen lumipeitteen alla. Espoolainen katu siis oli syksy 2010. Kuten impressionistisen koulukunnan maalarit havaitsivat, tärkeintä eivät ole tarkat kuvaukset, vaan summittaisten tunnelmien välittäminen.

Koska suurinta nautintoa ei siis välttämättä saa sellaisista kokemuksista, joista yrittää tehdä kokemuksia, olisi ehkä parempi mieluummin yrittää olla avoimempi impressionistisille vaikutelmille ja pyrkiä luomaan aikaa ja tilaa niiden muodostumiselle. Tämän oivallettuani haluaisin siis jatkossa elää impressionistista elämää.

Muuta: Kävin toissapäivänä Oxfordissa. Ylläoleva sitaatti on paikallisen kahvilan seinältä ja sopii tavallaan hyvin impressionistisen elämän ohjenuoraksi.

Oxford oli oikein mukava: arvokkaan, koukeroisen ja kauniin oloinen. Vedän taas mutkat suoriksi ja sanon, että Oxford on Englannin Porvoo: mukava päiväretken kohde silloin tällöin, mutta asuinpaikaksi kelpaava vain siinä tapauksessa, jos todella olisi siellä jostain varsinaisesta syystä (Oxfordissa opiskeleminen / Porvoossa porsliinikoriste-esinekaupan pitäminen, tms.).

Oxfordista palattuani Facebook-viesteissäni odotti yhteydenotto henkilöltä nimeltä "Doris Sugar". Tämä dooris sanoi näin: "Hello,you really look good with the pic i am seeing on here i would love to get to know you better if you do not mind ...Have a nice day" Upouusi profiilikuvani siis herätti heti epäilyttävännimisten naishenkilöiden kiinnostuksen. Eeh... hienoa! En jaksanut vastata nti Sugarille mitään, mutta ehkä olisi ollut aiheellista kiittää kohteliaasti. (Aiheeseen liittyen: yritin äsken googlata, kuuluuko lyhenteen "nti" perässä olla piste ja löysin tällaisen sivun. Kohdan Rimmaavat sanat - mikä rimmaa 'nti' sanan kanssa? on luultavasti kirjoittanut Paleface.)

Äsken pubista kotiin palatessani kohtasin myös toisen oudon sattuman, kun havaitsin paksun kirjan lojumassa puhelinkopissa luurin päällä. Otin kirjan mukaani, koska olisihan se hieno tarina, jos löytämäni teos sattuisi olemaan jollain tapaa loistava ja vaikka muuttamaan koko elämäni. Epäilen kyllä, että ehkä tästä tapauksesta ei saa aivan näin suureellista seikkailua: romaanin Sweet Blue on kirjoittanut Michael Kolanis ja kustantanut Tsaria.com - ilmeisesti jonkinlainen omakustannepulju. Tarina alkaa näin: 'It's not a machine's world, whatever you might think. Lust comes first. And jazz. And poker. And sex. And money... of course. Lots and lots of money...' Euroman caressed his tired eyes, and then his fingers slipped, cascaded round, playing ponderously with a nostril. Siis jo kahden ensimmäisen rivin aikana sankari nimeltä Euroman (!) kaivaa nenäänsä ja sitä kuvataan melko yksityiskohtaisesti. En asettaisi kovin suuria kertoimia sille, että jaksan tämän 635-sivuisen (!) möhkäleen loppuun asti. (Kurkkasin; ja viimeiset sanat lopussa ovat End & Fin!)

Hämärien kirjojen lukemisen sijaan voisi olla aiheellisempaa yrittää mennä lenkille. Liikunnallisinta, mitä olen tänä vuonna tehnyt, oli se kun raahasin lenkkeilyvarusteet mukanani Suomesta Englantiin. (Tai kävin siis kyllä yhden kerran helmikuussa Regent's Parkissa juoksemassa, mutta siitäkin on nyt jo kaksi kuukautta...) Fyysinen kunto on tällä hetkellä jo sen verran heikko, etten saanut tänään edes avattua Cokis-sixpackin pahvia pelkillä käsivoimilla, vaan tarvitsin avukseni veitsen, jolla sahasin pahvin rikki.

Hienoa, outoa

2011-04-02T05:06:00.003+03:00

Viime viikko on ollut ehdottomasti paras Lontoossa tähän mennessä ja ehkä jopa yksi kaikkien aikojen parhaista. Olen ehtinyt nähdä ja tehdä niin paljon niin mukavien ihmisten kanssa, että kaikkea ei mahdu kirjoittamaan tähän.

Viime viikon perjantaina näin energisen Beady Eyen, lauantaina kävin Harrodsin megaluksus-jäätelöbaarissa, sunnuntaina nautin auringonpaisteesta Hyde Parkissa, maanantaina oli vuorossa upea ja hauska Elbow, tiistaina väistelin koiria Hampstead Heathilla, torstaina Arnold Schwarzenegger melkein pyöräili päälleni, tulin Fortnum & Masonin iltapäiväteekakkujen tyrmäämäksi ja sain pultsarin esittelemään arpiaan nettikahvilassa, ja eilinen sisälsi superhyvää pizzaa Brixtonissa ja rähinää ruotsalaisen känniääliön kanssa Sohossa. Siis hyvin monipuolista ja vaihtelevaa menoa - erittäin hauskaa.

Tammikuussa ehti tuntua jo siltä, että on aivan sama, olenko Lontoossa vai Helsingissä; kaikki on kuitenkin samanlaista. Oikeastaan vasta nyt olen ehtinyt ja päässyt tekemään ja kokemaan asioita, joita voi tehdä ja kokea vain Lontoossa. Se tuntuu hyvältä - ja osa hyvästä tunteesta johtuu myös siitä, että nyt alkaa olla mukavan varma olo siitä, että kuusi kuukautta Lontoossa tulee todennäköisesti olemaan tarpeeksi. Täällä on vielä kaksi kokonaista kuukautta jäljellä, mutta todennäköisesti niiden jälkeen olen saanut aivan sopivan nautinnollisen annoksen Lontoota, joten voin palata hyvillä mielin Suomen kesään. Aiemmin talvella siis tuntui siltä, että en haluaisi palata, koska en ollut saanut Lontoosta siihen mennessä melkein mitään irti. Nyt olen jo saanut paljon ja tulen varmasti saamaan vielä lisää. Voin siis olla tyytyväinen.

Levy: Elbow - Build A Rocket Boys! (Fiction, 2011)

2011-03-26T10:53:00.055+02:00

Musiikin maailma on harvoin oikeudenmukainen. Kaikenlaiset rebeccablackit voivat saavuttaa suurta huomiota ja kaupallista menestystä heti ensimmäisillä julkaisuillaan, kun taas toiset eivät saa tunnustusta koskaan, vaikka heillä olisi vahvempia perusteita sitä ansaita. Ja sitten on Elbow: manchesterilainen bändi ehti olla koossa melkein 20 vuotta ja tehdä 3 hienoa, haastavaa ja kunnianhimoista levyä ilman merkittävää menestystä ennen kuin vuoden 2008 nelosalbumi The Seldom Seen Kid räjäytti pankin ja toi yhtyeen perus- "Ostan yhden CD:n vuodessa ja kuuntelen sitä tila-autossani matkalla töihin" -kansaan. Hienointa koko hommassa oli ennen kaikkea se, että jopa Elbow'n kovatasoisella mittapuulla arvioituna Seldom Seen Kid oli yhtyeen ehdottomasti paras levy, joten kerrankin korkea laatu ja kova kaupallinen menestys osuivat yhteen.

Näistä lähtökohdista Elbow'n olisi ollut siis kohtalaisen helppoa tehdä Seldom Seen Kid, osa 2, ja toistaa itseään suosiota saavuttaneella reseptillä. Toisaalta olisi ollut mahdollista, että bändi olisi voinut yrittää "kouluttaa" laajentunutta kuulijakuntaansa ja palata tyylillisesti esimerkiksi debyyttilevynsä Asleep In The Backin painostavan tiheisiin soundimaailmoihin mentaliteetilla "Kuunnelkaa nyt, mitä missasitte 2001!" Onneksi karismaattisen Guy Garveyn johtama yhtye on kuitenkin sen verran fiksu, että se ei valinnut edelläolevista helpoista vaihtoehdoista kumpaakaan, vaan teki taas kerran täysin erilaisen levyn.

Selvää on silti se, että soundien osalta Build A Rocket Boys! jatkaa Seldom Seen Kidin selkeän puhtailla ja tyylikkään vähäeleisellä linjalla. Tuotannon osalta bändi on löytänyt itselleen hienon tyylin, jossa kappaleisiin ei yritetä ahtaa liikaa kaikenlaista kikkailukamaa, vaan annetaan sävellysten ja tunnelmien hengittää. Tunnelmat ovat Build A Rocketilla kuitenkin hyvin erilaiset kuin Seldom Seen Kidillä: siinä missä edeltäjän syvimmän sydämen muodostivat yöllisen tummat ja hämyisät kappaleet kuten The Fix tai An Audience With The Pope, uuden levyn kappaleista huokuu ennemminkin valoisten aamupäivien tunnelma. Videobiisi Lippy Kids perustuu kuulaan kirkkaalle pianoriffille ja sydäntäsärkevän oivaltavalle sanoitukselle, Jesus Is A Rochdale Girl on hieman amerikkalaisvaikutteinen, rullaavan folk-tyylinen kappale, With Lovessa kuullaan Garveyn lähes särkyvää falsettia ja komeaa taustakuoroa, ja levyn loppupuolella The River on minimalistisen kaunis balladi.

Parasta levyssä on juuri se, että vaikka kappaleet olisi helppoa sovittaa massiivisiksi yhteislauluanthemeiksi, tätä helppoa ratkaisua on vältetty ja kaikenlainen paisuttelu on minimissä. Ainoa varsinainen myönnytys radiosoittolistoille ja festariyleisöille on ehkä hieman liian suoraviivaisen simppeli Open Arms, jonka Garvey kuitenkin tulkitsee niin vilpittömästi, ettei sävellyksen sokerisuus nouse vaivaannuttavalle tasolle. Suosikkikappaleeni levyltä on silti ehdottomasti avausbiisi The Birds, jossa on lieviä häivähdyksiä Elbow'n varhaisemmasta, voisiko sanoa groovaavammasta tyylistä, ja jonka väliosa (n. 4:00-5:10) nostattaa jostain syystä hymyn huulille, joka kerta kun sen kuulee.

Build A Rocket Boys! ei missään nimessä ole samanlainen mestariteos ja autiosaarelle mukaan otettava levy kuin The Seldom Seen Kid, mutta se on silti Elbow'n levy, mikä tarkoittaa sitä, että se on erinomaisen fiksusti toteutettua, tunteikasta ja kaunista musiikkia, joka ei kuitenkaan sorru paatoksen puolelle, niin kuin kovin monet muut hieman samoilla suunnilla pyörivät yhtyeet tuppaavat tekemään. Viiden albumin matkalla Elbow ei ole vielä tehnyt yhtään hutia, mikä on melkoinen saavutus.

Thames

2011-03-25T02:42:00.020+02:00

Yksi asia, jota Suomesta ja Helsingistä kaipaan kovasti, on meri. Eilen sain hieman merenkorviketta, kun kävimme opiskelukaverini kanssa Thames Barrier Parkissa, joka on siis puisto Thamesin tulvasulkujen välittömässä läheisyydessä. Itse puisto oli hyvin rauhallinen ja siisti ja siellä oleva kahvila oli jopa yllättävän edullinen. Thames kimmelteli kevätpäivän auringossa kauniisti ja futuristisen näköiset sulkuportitkin liikkuivat aina välillä ylös ja alas. Veden äärellä oleminen oli rauhoittavaa ja nousuveden katseleminen mielenkiintoista. Thames Barrier Park ei luultavasti ole turistien ykköskohde Lontoossa, mutta voin suositella sitä ehdottomasti kaikille, joita jokitunnelma kiinnostaa ja jotka haluavat nähdä jotain hieman epätavallista.

Menomatkalla puistoon näimme myös Black Booksin. Puodin ovi tosin oli lukossa; Bernard taisi olla vielä sängyn pohjalla puoli yhdentoista aikoihin aamulla.

Kiitoshyvääyötä

2011-03-24T03:09:00.001+02:00

Harvoin sattuu niin, että pystyy kertomaan täydellisen vitsin täydelliseen aikaan - mutta tänään kävi niin. Pubin ulkopuolella sulkemisajan jälkeen; ihmiset ovat hyvästelemässä toisiaan; MEGAPUNCHLINE ja kiitoshyvääyötä; poistuminen suoraan kotia kohti.

(Mikä parasta: en todennäköisesti tapaa suurinta osaa näistä ihmisistä enää koskaan, joten nyt heille jää sellainen kuva, että olisin hauska tyyppi.)

Android-kitara

2011-03-21T22:07:00.002+02:00

En pakannut kitaraani mukaan tänne Englantiin ja olen ikävöinyt sitä välillä melko kovastikin. Tänään kokeilin korvikkeeksi ladata puhelimeeni ohjelman, joka simuloi kitaraa. Kuten YouTubesta löytyneestä videosta näkyy, Solo Guitar Lite on kohtalaisen hauska lelu, vaikka varsinaisen kitaran kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä. Beady Eyen The Roller sujui kuitenkin puhelinkitaralla aivan mukavasti!

Voisin kuvitella, että lähitulevaisuudessa tämän kaltaisilla ohjelmilla voisi saada aikaan vaikka mitä hauskaa. Ehkä pitäisi kokeilla piano-ohjelmaa seuraavaksi?

Muuta: Vaikuttaa siltä, että poptähdet käyvät tällä hetkellä yhä nuoremmiksi ja nuoremmiksi. Viime aikojen sensaatioita ovat olleet tietysti Justin Bieber ja Willow Smith, ja tätä kaksikkoa seuraa nyt Rebecca Black. Kaikkia tämän hetken esiteiniartisteja yhdistää se, että heidän musiikkinsa on aivan kamalaa (teinimusiikkimarkkinat taitavat toimia niin, että yleisölle menee läpi aivan mikä tahansa, koska se ei ole koskaan saanut kuullakseen mitään parempaa - tässä olisi vanhemmilla kasvattamisen paikka: Beatles autoradioon soimaan koulukyytimatkoilla, tms!). Rebecca Black pääsee kamaluudessa kuitenkin tavallaan melko innovatiiviselle tasolle: Friday-hitin (YouTubessa tällä hetkellä reilut 30 miljoonaa katselukertaa) sanoitus on niin epäsanoitusmainen, että se on oikeastaan jo aika hieno:

Yesterday was Thursday, Thursday
Today is Friday, Friday (Partyin’)
We so excited
We so excited
We gonna have a ball today

Tomorrow is Saturday
And Sunday comes afterwards
I don’t want this weekend to end

Pidän siitä, että sanoituksessa ei ole käytännössä lainkaan perinteisiä riimejä. Aivan kuin olisi vain kirjoitettu jonkinlainen mindmap käsitteen 'perjantai' ympärille ja laitettu se suoraan biisin sanoitukseksi. "Tomorrow is Saturday / And Sunday comes afterwards" - eipä siinä voi väittää vastaan!

Ja kuten Willow Smithiä jokunen aika sitten coveroi "Neil Young" ja Bruce Springsteen, Rebecca Blackin hittiin on nyt tarttunut "Bob Dylan"!

Täysikuu

2011-03-19T21:46:00.006+02:00

Taivaalla voi tänään nähdä täysikuun suurempana kuin koskaan: kuu ei ole ollut näin lähellä maata sitten vuoden 1992 (eli silloin, kun aloitin koulun - ensimmäinen asia pitkään aikaan, joka saa olon tuntumaan ennemmin nuorelta kuin vanhalta!).

Täysikuun kunniaksi video loistobiisiin, jonka meinaa monesti unohtaa. The Waterboysin superhitti The Whole Of The Moon on totta kai hyvin kahdeksankymmentälukulainen (sen lopussa tulee tietysti saksofonisoolo), mutta pop-sävellyksenä se on aivan omaa luokkaansa. Coldplayn kaltaiset bändit voivat vain uneksia näin luontevan kuuloisten anthemien kirjoittamisesta. Pitäisi kenties tutkiskella tätä biisiä tarkemmin: tässä on luultavasti ehkä 4 sointua, mutta ne ovat juuri ne oikeat neljä!

Lisäksi Mike Scottin hiukset ovat videossa aika coolit, ja koskettimia soittamasta voi bongata Karl Wallingerin, joka myöhemmin julkaisi erinomaista musiikkia nimellä World Party (ja sävelsi She's The Onen, josta Robbie Williams teki tunnetun). YouTubessa on Whole Of The Moonista myös jotenkin todella sympaattinen versio, jossa Mike Scott soittaa biisin ilmeisesti peruskoulun aamunavauksessa. Siistiä - olisinpa ollut tuolla sijaisena!

Hurraa Kuulle!

Manchester-väsymys

2011-03-17T00:58:00.002+02:00

Huh huh: Manchesterin-keikan jälkeinen väsymys on ollut sitä luokkaa, että alan olla kunnolla elävien kirjoissa vasta nyt. Melkein kuusituntinen bussireissu vei voimat jo alussa, ja heti kaupunkiin saapumisesta eteenpäin koko viikonloppu oli yhtä kaaosta. Hauskaa kaaosta, toki. Koko settiä on mahdotonta tiivistää yhteen blogipostaukseen, mutta kerron nyt muutamia tunnelmavälähdyksiä.

Ensinnäkin: hotellimme oli aivan uskomaton. Sanoisin, ettei se ollut varsinaisesti hotelli lainkaan, tai jos oli, ainakin se meni hotellina yli juuri siitä, mistä aita on matalin. Saavuin ensimmäisenä iltana hotellillemme ennen kuin Suomesta tullut loppuseurue ehti paikalle. Hotellin vastaanottovirkailija saapui vartin odottelun ja ovikellonsoiton jälkeen viereisestä pubista tiskausvuorosta ja ilmoitti, että toiseen huoneeseen varaamaamme lisävuodetta ei ollut olemassa. Hänellä oli kuitenkin suunnitelma: eräässä toisessa huoneessa olisi kuulemma yksi ylimääräinen sänky. Huoneessa asui ilmeisesti kaksi suomalaista miestä, joten voisimme mennä herättämään heidät nyt keskellä yötä, ja kysymään yhtä sänkyä lainaksi; minun olisi hyvä tulla mukaan, jotta voisin selittää tilanteen suomeksi. No, huoneesta tosiaan löytyi yksi hyvin pöllämystynyt mies, joka kyllä kuunteli pitkän ja kohteliaan pyyntöni suomeksi, mutta ilmoitti heti repliikkini päätyttyä itäeurooppalaisittain murtavalla aksentilla, ettei ymmärtänyt yhtikäs mitään. Taisi olla Venäjältä tai mistä lie. Emmekä siis saaneet sänkyä. Onneksi käytävältä siivousämpärin vierestä kuitenkin löytyi seinään nojaamasta yksi nuhjuinen patja, jonka sain tehtäväkseni kantaa huoneeseen sillä välin, kun vastaanottomies hakisi varastosta lakanat ja tyynyliinat. En ole tavallisesti tottunut kanniskelemaan hotelleissa sänkyjä, mutta tilanne oli niin absurdi, että koko jutulle ei voinut kuin nauraa. Kun sitten olimme hotellin miehen kanssa yhdessä levittäneet lakanat pedille, jäin odottelemaan ystäviäni lentokentältä ja tutkailemaan, millaiset huoneet oikein olimme saaneet. Hyvin pian selvisi, että shampoo ei kuulunut tämän hotellin tarjoamiin lisävarusteisiin ja että luvattu "mannermainen aamiainen" koostui huoneen pöydälle sijoitetuista myslipatukoista, pillimehuista ja teepusseista. Hyvänä puolena oli kuitenkin se, että patteri hönkäsi aivan täysillä, eikä huoneessa ollut laisinkaan kylmä.

Lauantaipäivän ohjelmassa oli vierailu Leedsiin, jossa näimme jalkapallo-ottelun Leeds - Ipswich. Peli oli heikkotasoista divariräimimistä ja Leeds oli kaupunkina ehkä roskaisin loukko, jossa olen ikinä ollut. Neuvosto-Ukrainakin oli luultavasti viihtyisämpi paikka. Kaiken kukkuraksi hukkasin menopaluujunalippuni paluuosion ja jouduin hankkimaan uuden yksisuuntaisen, joka oli yhtä kallis kuin alkuperäinen menopaluu. Onneksi Manchesteriin palattuamme pääsimme rentoutumaan seurueemme toisen osan hotellissa, joka oli omaamme 1000 kertaa viihtyisämpi. Hotellihuoneillanistujaisten jälkeen muu porukka lähti vielä puolen yön aikoihin klubeille, mutta itse lähdin takeaway-nuudelipaikan kautta takaisin omalle hotellillemme Salfordiin (pad thai oli itse asiassa todella hyvää). Muut olivat kuulemma löytäneet karaokepaikan, mikä kuulosti aivan kauhealta.

Sunnuntaina kiertelimme hieman Manchesterin keskustassa ennen kuin lähdimme reissun varsinaista päätapahtumaa, eli Manchester City - Reading -ottelua kohti. City of Manchester -stadionilla oli loistava tunnelma, peli oli enimmäkseen viihdyttävää ja ihmiset olivat voittoisan ottelun jälkeen hyvin iloisia. Välierässä City kohtaa paikallisvastustaja Unitedin täällä Lontoossa, Wembleyllä! Siitä tulee varmasti uskomaton peli... täytyy tarkkailla, jos sinne olisi mahdollista saada lippuja.

Sunnuntai-illan vietimme miellyttävässä baarissa. Olisimme tuskin löytäneet sitä itse, mutta satuimme alkaa juttusille paikallisen pariskunnan kanssa, jotka osasivat johdattaa meidät oikeaan paikkaan. Kuppilassa juttelin mm. öljynporauslautalla työskentelevän miehen kanssa, joka oli saman ikäinen kuin Liam Gallagher ja oli ostanut tältä nuorempana säännöllisesti huumeita. Pöydässämme pyöri muitakin ihan mielenkiintoisia tyyppejä, ja sunnuntai-ilta oli oikein hauska, vaikkakin se venyi ehkä hieman liiaksi maanantain puolelle.

Maanantaina muun porukan olikin aika lähteä takaisin Suomea kohti, mutta itselleni jäi vielä muutama tunti aikaa tutkiskella Manchesteriä. Olin jo hyvin lähellä ottaa bussin Burnageen, mutta lopulta tyydyin vain katselemaan kaupunkia maailmanpyörästä (kuva yllä) ja käymään sushilla. Olo oli kuitenkin viikonlopun jälkeen jo niin vetämätön, että en nauttinut turistipäivästäni kovinkaan paljon. Bussimatka takaisin Lontooseen tuntui äärettömän pitkältä, vaikka olikin n. tunnin lyhyempi kuin menomatka, sillä kuski ajoi hyvin reippaasti ja jätti koukkaamatta Milton Keynesin kautta.

Näin lyhyen reissun perusteella on vaikea sanoa Manchesteristä mitään kovin definitiivistä (Leedsistä sen sijaan voi sanoa, että se on Jumalan hylkäämä takapajula). Päällimmäiseksi jäi kuitenkin sellainen ajatus, että Manchester ei tuntunut yhtä oikealta kuin Lontoo. Kysymys on kenties kakkoskaupunkisyndroomasta, jonka voi havaita missä tahansa: esimerkiksi Suomessa Helsingin ja Turun tai Tampereen tai minkä tahansa muun kaupungin välillä. Helsinki on ainoa oikea, vakavasti otettava kaupunki, ja kaikki muut tuntuvat jotenkin hölmöiltä. Kakkoskaupungit ovat omina itseinään varmasti aivan mukavia ja sinällään toimivia, mutta ne häviävät silti vertailussa ykköskaupungille lähes kaikin tavoin. Olen tietysti nyt kahden ykköskaupungin asukkaana hyvin puolueellinen tässä väittämässäni, mutta kuulisin mielelläni näkökantoja myös kakkoskaupunkien asukkailta?

Oh Manchester, so much to answer for

2011-03-11T20:12:00.002+02:00

Istun bussissa matkalla Manchesteriin. Ihme, että istun: sähläsin metromatkalla vaihtojen kanssa sen verran, että myöhästyin bussin lähtöajasta viitisen minuuttia, mutta onneksi bussikin oli myöhässä aikataulustaan.
Matka-aika Koillis-Englantiin on noin viisi tuntia. Perillä ollaan siis juuri ennen puoltayötä. Toivottavasti matkalla tehdään huoltoasemapysähdys, sillä ehdin kehittää metrosta bussille rynnätessäni melkoisen janon, joka vaatisi kiireellisesti Pepsiä.
Nuorisohintainen bussilippu Lontoosta Manchesteriin kustansi vain 12 puntaa, mikä on mielestäni hyvin edullista. Tosin - kuten aina - sitä saa, mistä maksaa: bussin vessan ovi renksottaa takanani puoliksi auki ilahduttaen raikkailla tuoksuilla, matkustajat eivät osaa laittaa puhelimiensa näppäinääniä pois päältä räpeltäessään tauotta tekstiviestejä... ja eturivissä matkaava vauva alkoi tietysti juuri nyt itkeä.
Perillä odottaa kuitenkin hauska viikonloppu: näen kotimaisia kavereitani ja huomenna Man Cityn FA Cup -ottelun.
Ellen sitten kuukahda janoon ennen sitä. Olemme yhä vieläkin vasta Hampsteadissa.

Karkkipäivä

2011-03-08T01:37:00.002+02:00

Eräs viehättävä keski- / eteläeurooppalainen piirre Englannissa on se, että kaduilla on paljon erilaisia myyntikojuja. Miettikääpä asiaa: Suomessa on kesäisin ehkä joku mansikanmyyjä jossain kulmalla ja ympäri vuoden muutama hodarinkäristäjä hytisemässä Aleksanterinkadulla, mutta muuten katumyyntikulttuuri on olematonta - johtuuko sitten ilmastosta vai lainsäädännöstä vai mistä.

Rasittavien turistikojujen (piraatti-jalkapallopaitoja, muovisia bobby-kypäriä, My Sister Went To London And All I Got Was This Lousy T-Shirt -paitoja, jne.) Lontoon kaduilla voi nähdä myös mm. sateenvarjokaupustelijoita, hedelmäkärryjä, pizzanpaistajia ja ties mitä. Oma suosikkini on Tottenham Court Roadilla, Goodge Streetin metroaseman sisäänkäynnin vieressä seisova karkkikoju (kuvassa). Aluksi luulin, että makeismyyjä on paikalla vain perjantai-iltapäivisin - silloin kun ihmisillä on karkkipäivä. Myöhemmin olen bongannut karkkikauppiaan toki myös muina viikonpäivinä, mutta ajatus herkkukopperosta keskellä iltapäiväruuhkaa on joka tapauksessa ilostuttava.

Harmi vain, että Britannian karkkitarjonta on melko heikkoa. Karkkivalikoiman laajuudessa ja laadussa Suomi on aivan maailman kärkiluokkaa - tästä isänmaallisesta faktasta voimme olla syystä ylpeitä!

Aurinkoisen päivän ja valmiiksi saadun esseen kunniaksi en suunnannut palkitsemaan itseäni Goodge Streetin karkkikojulle, vaan kävin sushilla (peruslaadukasta sushia liukuhihnoilla pyörittävä Yo!Sushi-ketju tarjoaa Blue Mondays -konseptilla alehintaisia annoksia aina maanantaisin) sekä hieman ostoksilla. En ole toistaiseksi vielä ostanut Lontoosta paljon vaatteita, mutta suosikkiliikkeekseni on ehdottomasti valikoitunut japanilaislähtöinen Uniqlo-ketju. Uniqlon vaatteet ovat enimmäkseen hyvin yksinkertaisia, selkeitä ja siistejä niin kuin japanilaiseen taustaan sopii, ja ennen kaikkea ne on valmistettu hyvistä materiaaleista ja ne istuvat päälle erittäin hyvin. Lisäksi ne ovat kohtuuhintaisia. Jostain syystä Uniqlon takeista ja paidoista itselleni paras koko on XS. Vaikka olenkin keskivertojapanilaista ja myös -brittiä kookkaampi, extrapieni koko on yllättäen aivan täydellinen.

Kävin myös Selfridgesillä kurkistelemassa mm. Paul Smithin takkeja, mutta taas kerran täytyi hieman tinkiä rotsismin periaatteista ja jättää 400 punnan sadetakki naulaan... Voisipa edes perustella itselleen, että olisi kuitenkin menossa pian jonnekin töihin ja tienaisi sitten takkirahat takaisin, mutta kun ei ole. Perinteinen maaliskuu siinä mielessä, että kesätyöasiat huolettavat. Ja muutkin työasiat: kesän jälkeenhän pitäisi jo valmistua, ja sen jälkeen kai sitten löytää "oikeita" töitä - mutta mitä ja mistä?

No, ilmeisesti asia ei huoleta niin paljon, että jaksaisin miettiä sitä kovin syvällisesti aurinkoisena iltapäivänä Lontoossa.

Nyt uusi Elbow ensikuunteluun ja sitten unia katselemaan!

Live: Glasvegas - Heaven, Lontoo, 3.3.2011

2011-03-04T02:06:00.090+02:00

Glasvegasin toinen tuleminen on tähän mennessä ollut hieman mystinen. James Allan on esiintynyt NME:n kannessa ilman paitaa yläruumis tussattuna Blade Runner -sitaateilla ja kertonut vieneensä lemmikkikultakalansa Amerikassa baariin ja laulaneensa tälle herkän serenadin. Miten alun perin melko tiiviisti karuun arkirealismiin kiinnittynyt yhtyen on nyt yhtäkkiä näin sci-feillä laduilla? Onko kyseessä jonkinlainen taitavasti viritetty vitsi, aito hermoromahdus, vai mikä?

Tämäniltainen konsertti pienessä kellariklubissa avasi mysteeriä ehkä jonkin verran, mutta ei missään nimessä paljastanut kaikkia kortteja. Selvää on ainakin se, että James Allan on muuttunut mies: mustat farkut ja nahkatakki ovat vaihtuneet valkoisiin farmarihousuihin ja valkoiseen "wifebeater"-paitaan, ja kaulassa roikkuva kitara on vaihtunut led-valoissa kimaltelevaan mikrofonitelineeseen. Kun kitarointivastuu on nyt kokonaan siirretty serkkupoika Rab Allanille, James voi keskittyä dramaattisiin sivuprofiiliposeerauksiin, mikrofonijohdon heilutteluun ja äärimmilleen venytettyyn laulutulkintaan. James Allanin muutoksen lisäksi selvää on myös bändin rytmiosaston muutos: sinänsä sympaattisen Caroline McKayn vaihduttua Jonna Löfgreniin bändillä on yhä naisrumpali, joka soittaa rumpusettiään pystyssä seisten, mutta itse rumpukompit ovat nyt paljon vahvempia, vakaampia ja monipuolisempia. Vuoden 2011 Glasvegas siis kuulostaa varmemmalta ja ammattimaisemmalta bändiltä kuin vuoden 2009 hieman horjuva amatööriryhmä. Rumpalinvaihdoksen lisäksi myös kahden vuoden tauoton kiertäminen on tietysti tehnyt tehtävänsä.

Musiikillista mysteeriä torstain konsertti ei kuitenkaan avannut käytännössä lainkaan: 12 kappaleen setissä oli tulevan levyn biisejä vain kolme. Esitys alkoi World Is Yoursilla ja Euphoria, Take My Hand kuultiin noin puolessavälissä. Näiden lisäksi uudelta levyltä soitettiin Shine Like Stars, josta ei jäänyt kovin paljon mieleen, mutta Glasvegas-biisit eivät joitain poikkeuksia lukuunottamatta ehkä yleensäkään tee suurta vaikutusta aivan ensikuulemalta. Esimerkiksi jokunen viikko sitten melko laimealta vaikuttanut Euphoria, Take My Hand on ehtinyt kasvaa jo sellaisiin mittoihin, että se kuulostaa aivan yhtä hyvältä kuin vaikkapa Polmont On My Mind tai S.A.D. Light, jotka myös kuultiin tänään. Tutuista biiseistä It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry oli uuden rumpalin ohjaamana suorastaan valtava, Ice Cream Van kirkollisen harras ja setin päättänyt Daddy's Gone niin reipas ja hilpeä kuin tällaisesta aiheesta kertova kappale nyt vain olla voi. Henkilökohtaisesti suurimman vaikutuksen teki kuitenkin encoren ensimmäisenä kuultu Flowers & Football Tops, joka oli sovitettu uudestaan pelkille kosketinsoittimille ja oli hyvin kaunis ja koskettava.

Vaikka uuden Glasvegasin mysteeri ei tänään vielä ratkennutkaan, on bändi tällä hetkellä todella kiehtovassa tilassa. Toisin kuin useimmat yhtyeet, jotka pyrkivät kakkoslevyllään vain toistamaan onnistuneen ja suositun debyyttinsä tylsemmällä ja varmistelevammalla tavalla, Glasvegas on selkeästi valinnut itselleen rohkeamman tien. James Allan on omituisella käytöksellään luomassa itsestään elämää suurempaa hahmoa ja rakentamassa bändilleen tarinaa, jossa on tavallista monipuolisempi sisältö. Juuri tällä tavalla omien suosikkibändien toivoisikin muuttuvan ja kehittyvän uusien levyjen myötä: samalla tavalla esimerkiksi Oasis meni eteenpäin Definitely Mayben ja Morning Gloryn välissä. Glasvegasilla on siis draaman taju hallussa, ja kontrasti sen välillä, että bändi laulaa sosiaalityöntekijöistä ja heroiiniongelmasta, mutta laulaja näyttää valkoisissa releissään jonkinlaiselta indie-Elvikseltä, on viihdyttävä. Pian julkaistava levy ratkaisee tietysti paljon; toivotaan, että se sisältää niin hyviä kappaleita, kuin tällainen show ansaitsisi tuekseen. Vielä nyt luotettiin debyyttilevyn biiseihin.

Henkilökohtaisena keikkakokemuksena tämä ei ollut aivan yhtä täräyttävä kuin eturivissä katseltu levykauppaesitys New Yorkissa pari vuotta sitten, mutta hyvin lähelle päästiin tänäänkin. Glasvegas on ehdottomasti yksi parhaista livebändeistä tällä hetkellä. Pientä epämukavuutta aiheutti vieressäni heilunut semiaggressiivinen piripää, joka lauloi kappaleiden mukana väärissä kohdissa väärillä sanoilla ja huusi aina oudoissa paikoissa "GO!" tai "YES!" kuin hän olisi toisinaan yrittänyt ohjailla ja toisinaan kommentoida keikkaa. "... You know it's just the prescription talkin'" -"YES!" Eräässä vaiheessa hän hihkaisi "Come on, Jesus!" ilmeisesti James Allanin olemukseen viitaten. Tavallaan hän kuitenkin osui hyvin oikeaan: Glasvegasin ensilevy oli melkoinen evankeliumi, joten odotukset valkoisiin pukeutuneen miehen toisen tulemisen suhteen ovat nyt korkealla.

Live: Guillemots - The Tabernacle, Lontoo, 2.3.2011

2011-03-03T13:50:00.003+02:00

kuva Flickr-käyttäjältä martindudley

Jos parin viikon takainen konsertti ei oikein saanut vakuuttumaan Guillemotsin uusista kappaleista, eilinen korjasi tilanteen täydellisesti. Osasyynsä oli tietysti sillä, että viime keikka oli maanalaisessa saunassa, jossa ei nähnyt lavalle oikeastaan ollenkaan, mutta tällä kertaa esiintymispaikkana oli tunnelmallinen seurakuntasali, jonka sivuparvelta näkyvyys oli hyvä. Toinen merkittävä seikka oli se, että Guillemots oli uudistanut settilistansa rohkealla tavalla: biisit soitettiin nyt käytännössä täysin päinvastaisessa järjestyksessä kuin helmikuussa. Uusi järjestys toimi jostain syystä paljon paremmin, ja viimeksi hieman vaisummiltakin vaikuttaneet biisit tuntuivat nyt suorastaan upeilta. Etenkin vakuuttivat tulevan levyn nimibiisi Walk The River sekä herkkä Dancing In The Devil's Shoes. Ristiriitaisesti ensimmäiseksi singleksi valittu The Basket oli ehkä setin heikoin kappale. Toivottavasti Guillemotsin menestys ei kaadu huonoon singlevalintaan, sillä bändi todella ansaitsisi "tehdä elbow't" ja nousta puolikulttisuosiosta kirkkaimpaan mainstreamiin.

Livebändinä Guillemots on aivan lyömätön: yhtyeen neljä muusikkoa ovat teknisesti huipputaitavia ja heidän soitostaan huokuu musiikin tekemisen ilo, mikä ei nykyisessä läpikaupallisessa indieympäristössä ole mitenkään itsestäänselvyys. Bändiä on hauska katsella, kun rumpali ilveilee, kitaristi riehuu ja basisti hymyilee kauniisti. Tämä lämmin tunnelma välittyy myös yleisöön, ja eilinen konsertti tuntui hieman kuin ala-asteen joulujuhlalta hyvällä tavalla: yleisö on täysine sydämineen esiintyjien puolella ja esiintyjät haluavat tehdä yleisöön suuren vaikutuksen.

Konsertissa oli ehkä noin 20 minuutin pätkä, jolloin ajattelin, että tämä on paras konsertti ikinä. Ensin bändi soitti jonkin uuden, todella pitkän kappaleen, jossa oli ainakin kolme erilaista lopetusta - yksi niistä kovasti Björkin Army of Me'ltä kuulostava, trip hop -tyylisen, tukevan biitin säestämä kuiskailuosuus. Sen jälkeen Guillemots siirtyi suoraan lennosta Trains To Braziliin, jossa yleisö lauloi riehakkaasti mukana. Huippuhetki jatkui vielä siten, että muu bändi poistui lavalta jättäen Fyfe Dangerfieldin seisomaan yksinään pianojakkaralle minikokoisen lelukosketinsoittimen kanssa ja laulamaan Blues Would Still Be Bluen ilman mikrofonia pelkän leluinstrumentin säestyksellä! Aivan uskomatonta.

Ja aivan kuin tämä ei olisi vielä ollut tarpeeksi; perinteisen encoren sijaan bändi yllätti konserttisalista poistujat soittamalla kolme lisäkappaletta keikkapaikan aulan flyygelillä! Tässä setissä kuultiin Falling Out Of Reach (ainoa Red-albumilta soitettu kappale koko iltana - kuten viimeksikin, Guillemots välttelee nyt kakkoslevyään jostain syystä), ihana Made-Up Love Song #43 sekä loistelias Sao Paulo (kappale, jonka haluaisin kuulla hautajaisissani, jos olisin silloin elossa). Guillemots tarjosi yleisölle aivan unohtumattoman illan tekemällä jotain tavallisesta poikkeavaa ja antamalla itsestään enemmän kuin kukaan olisi odottanut. Omista keikkakokemuksista viimeiltainen nousee varmasti TOP5:een.

Jos Guillemots ei ole vielä joillekin tuttu, suosittelen siirtymistä Play.com:iin ja Through The Window Pane -levyn tilaamista alle seitsemällä eurolla. Uusi levy Walk The River ilmestyy 18.4.

Levy: Beady Eye - Different Gear, Still Speeding (Beady Eye Records, 2011)

2011-03-01T02:17:00.004+02:00

Tämä tarina olisi voinut päättyä huonosti. Oasis ilman Noel Gallagherin sävellyksiä on yhtä turha kuin bensa-asema ilman polttoainetta: jotkut tietysti voivat sanoa käyvänsä ABC:llä ruoan ja tunnelman takia, mutta todellisuudessa he vain pettävät itseään. Onneksi Beady Eye ei edes yritä olla Oasis, vaan Liam kumppaneineen tekee selvän eron vanhaan yhtyeeseensä. Altavastaajan asema yllättäen sopii Liamille, joka selvästi nauttii haasteesta ja tekee parhaansa näyttääkseen maailmalle pärjäävänsä ilman isoveljensä sävellyksiä.

Jo rennon hilpeästä kansikuvastaan ja itseironisesta nimestään lähtien Different Gear, Still Speeding on konstailematon ja hyväntuulinen retrorock-levy. Noelittomuus ei ole johtanut väkisin puristamiseen, vaan Beady Eyen soitosta suorastaan kuuluu paineettomuus ja vapautuneisuus. Esimerkiksi Millionaire, For Anyone ja Wigwam kuulostavat suorastaan... aurinkoisilta - sana, jota ei ole ollut tapana yhdistää Liam Gallagheriin! Perinteisen tylyilmeistä Liamia kuullaan oikeastaan ainoastaan levyn avaavassa Four Letter Wordissä. Wind Up Dreamissa Liam jopa huudahtaa rempseästi "Whooo!" Olisiko Liam aina halunnut huutaa "Whooo!", mutta Noel ei vain antanut?

Mitään omaperäistä tai edistyksellistä Different Gearissa ei tietenkään ole - eikä sellaista pitäisi odottaakaan. Beady Eye on valinnut itselleen genren, jossa ei ole tarkoitus luoda jotain uutta ja ennenkuulematonta, vaan vain kehitellä perinteisistä 60-luvun ainesosista mahdollisimman maukkaita uusia sekoituksia. Yllättävintä on ehkä se, että Beatles-vaikutteet ovat tällä kertaa 1967-psykedelia-Beatlesin (Wigwam, The Beat Goes On, Morning Son) lisäksi myös 1964-5 keveästi helisevältä folk-pop-Beatlesiltä (Millionaire, For Anyone). Lisäksi mukana on 1970-luvun mm. glamrockia (Standing On The Edge Of The Noise) ja 1950-luvun piano-rock'n'rollia (Bring The Light, Beatles And Stones). Ehkä eniten Oasikselta kuulostavat kappaleet ovat nimensä mukaisesti rullaava The Roller ja etenkin viuluilla paisutteleva balladi Kill For A Dream.

Rento vanhanaikaisuus on Different Gearin vahvuus, mutta se tuo mukanaan myös levyn heikon puolen: liiallisen pituuden. Tuntuu siltä, että bändi on ollut niin innoissaan omasta musiikistaan ja sen tekeminen on ollut niin hauskaa, että käytännössä kaikki studiossa syntynyt materiaali on tehnyt mieli laittaa levylle. 13 kappaleen kokoisena Different Gear on kestoltaan pitkähkö, joten se olisi kestänyt helposti parin kappaleen pudottamisen. Esimerkiksi Three Ring Circus on täytemateriaalitasoa ja sopisi siksi paremmin jonkin singlen B-puoleksi. Parin kappaleen poistaminen helpottaisi myös sitä ongelmaa, että levyllä on liikaa keskenään hieman liian samanlaisia kappaleita: esimerkiksi Wigwam, The Beat Goes On ja Morning Son ovat kaikki hyviä, mutta ne kaikki sopisivat kategoriaan "levyn päättävä, unenomainen balladi", jota toteuttamaan ei kuitenkaan mahdu kuin yksi kappale kerrallaan.

Different Gear, Still Speeding on lievistä vajavaisuuksistaan huolimatta kuitenkin erinomainen todiste siitä, että Beady Eye'ta tarvitaan, eikä bändi ole pelkkä Oasis-kangastus. Etenkin Liamin rooli tällä levyllä on niin väkevä, että jo pelkästään albumilla kuultavan uuden, rennomman Liamin esilletuonti riittäisi oikeuttamaan levyn olemassaolon. Beady Eyen helpot ja hauskat kappaleet tulevat varmasti toimimaan kesän festivaalikeikoilla juuri sellaisissa sloteissa, joita bändi luultavasti saa soitettavakseen: tällä levyllä ei voi ottaa haltuun illan viimeistä päälavan settiä - siihen tarvittaisiin Don't Look Back In Anger ja Champagne Supernova - mutta myöhäisen iltapäivän auringonpaisteessa Different Gear, Still Speedingin rentous ja keveys tulevat olemaan lyömätön ase.

(Omat suosikit: Four Letter Word, The Roller, Millionaire, For Anyone, Kill For A Dream / Heikommat suoritukset: Bring The Light, Wind Up Dream, Three Ring Circus)

Taidelauantai

2011-02-28T01:53:00.005+02:00

Lontoon perjantainen Beady Eye -klubi oli jonkinasteinen pettymys. Olen 100% varma, että Liam & Patsy Recreation Club hoiti homman Helsingissä paljon taidokkaammin.

Semiturhan perjantai-illan jälkeen päätin, että lauantaina olisi hyvä tehdä jotain mieltä ylentävää. The Guardianissa oli ollut edellisenä päivänä artikkeli japanilaisesta valokuvataiteilijasta, joka tekee maailman eri kaupungeista valtavan suuritöisiä kollaaseja. Hyppäsin siis Chelsean-bussiin ja pääsin toteamaan, että Sohei Nishinon työt olivat todella upeita: harmaasävyisten dioraamakarttojen hienous ei aivan täysin välity tietokoneen ruudulta, mutta paikan päällä Nishinon kuvarykelmistä sai bongata paljon hauskoja ja oivaltavia yksityiskohtia. Vinot ja kiemurtelevat kollaasit muistuttavat hieman vanhanaikaisia karttoja, jotka oikeastaan ennemminkin kertoivat tarinoita kuin varsinaisesti auttoivat suunnistamaan tarkasti.

Paikallista reittiopasta selatessani hoksasin, että aivan kävelymatkan päässä Nishinon töitä esittelevästä galleriasta sijaitsee myös Saatchi Gallery, joka keskittyy nykytaiteeseen. Saatchi Gallery oli varsin erinomainen, eikä vähiten siitä syystä, että sen etupihalla oli käynnissä kansainväliset ruokamarkkinat, joilla tarjoiltiin mm. ihanan rusahtelevia portugalilaisia makkara-rucola-tomaattikastike -sämpylöitä. Saatavilla olisi ollut myös mm. brasilialaista ja korealaista ruokaa sekä kaikenlaisia englantilaisia luomuelintarvikkeita. Harmi, ettei yhtenä hetkenä voi olla nälkäinen kuin yhden kerran!

Saatchilla oli esillä mm. puoliksi huvittava ja puoliksi vaikuttava teos nicaraguan sandinistisisseistä...

... parfyymipulloon juuttunut vuohi...

... sekä Editorsin levynkannesta tuttu teos.

Pidin myös ikkunasta avautuneesta maisemasta helmikuisine auringonlaskuineen.

Kaikkein vaikuttavin työ oli silti gallerian pohjakerroksessa sijainnut Richard Wilsonin installaatio 20:50. Se oli suuri huone, joka oli täytetty öljyllä. Kiiltäväpintainen öljyhuone todella sekoittaa aivojen näkökeskuksen, ja sitä on melko mahdotonta saada välittymään valokuvassa, sillä myös öljyn tuoksu (haju?) oli mielestäni olennainen osa kokonaisuutta. Huoneessa oli hyvin hiljaista ja rauhallista, vaikka siellä oli paljon ihmisiä. Öljy vetää hiljaiseksi: se on ehkä jollain tavalla pelottavaa kaikkine öljyyn liitettyine ilmiöineen. Tästä videosta saa ehkä jonkinlaista ideaa.

Helsingin energiaa

2011-02-27T01:02:00.004+02:00

Pikku-Gallagher on päässyt kertomaan oman näkökantansa sähköyhtiön toiminnasta. Kuva on Helsingin Energian Helen-asiakaslehdestä 1/2011. (Kiitos, J!)

Beady Eye -ennakkokuuntelu huomenna Helsingissä!

2011-02-25T14:16:00.002+02:00

Kaikille Helsingissä olijoille tiedoksi, että upouuden Beady Eye -levyn voi kuulla ennakkoon jo huomenna Wall St. Barissa!

The Local

2011-02-25T02:58:00.005+02:00

(Tämä teksti on alun perin julkaistu eräässä toisessa blogissa, joten se on kenties tyyliltään lievästi erilainen kuin oman blogini tavallinen sisältö. Pahoittelut myös sekavasta asettelusta ja fontista.)

Olen sitä mieltä, että jokaisella aidolla britillä (jollaiseksi siis yhden lyhyen kevään aikana olen pyrkimässä) tulee olla oma vakiopubi, the local. “I’ll just nip down to the local for a pint with Gaz and Terry, love!”, voisin hihkaista käsipelillä teemukeja tiskaavalle vaimolleni, jos olisin karskin karismaattinen hahmo jossain TV:n semirealistisessa brittisarjassa. Koska en kuitenkaan valitettavasti (vielä) ole fiktiivinen hahmo eikä minulla ole sen koommin vaimoa kuin Gazia tai Terryäkään, kipaisen omaan the localiini hihkaisematta yhtään kenellekään yhtään mitään.

The localin valitsemisessa on syytä käyttää suurta (tai ainakin keskikokoista) harkintaa: vakiopubin tulisi vakioitujen pubiominaisuuksien lisäksi myös jotenkin kuvastaa sinua ihmisenä. Oma kaiken maailman S-ketjuja ja bonuskortteja syvästi vihaava luonteeni ei anna minun valita kantapubikseni mihinkään suureen ketjuun kuuluvaa kuppilaa, mikä rajoittaa valinnanvaraa jopa yllättävän paljon: Lontoossa kohtalaisen suuri osa kaikista pubeista on parin panimon hallussa, ja vaikka nämä pubit eivät olekaan keskenään tyystin identtisiä, ovat ne silti melko yhdenmukaisia ja keskinkertaisia.

Tammikuun kestäneen kiertelyn, kaartelun, tutkiskelun ja hutkiskelun jälkeen omaksi the localikseni valikoitui pubi nimeltä The Hope. Ominaisuuksiltaan The Hope on melko ihanteellinen. Ensinnäkin se sijaitsee melko lähellä asuntoani – mutta ei kuitenkaan liian lähellä. Mielestäni on nimittäin tärkeää, että matkalla kodista pubiin ja pubista kotiin ehtii kuunnella iPodista parin kappaleen verran tunnelmannostatus- / tunnelmantasoitusmusiikkia. The Hope on aivan Tottenham Court Roadin tuntumassa; Tottenham Streetin ja Whitefield Streetin kulmassa. Se on siis juuri sen verran syrjässä, että se ei ole Tottenham Court Roadia pitkin laahustaville suurille massoille se kaikkein ilmeisin valinta kurkunkostutusareenaksi, vaan sen löytäminen vaatii hieman erityistä vaivannäköä ja seikkailuhenkeä (mm. juuri tällä tavalla The Hope kuvastaa minua ihmisenä). Toiseksi The Hope on ns. “free house” eli se ei kuulu mihinkään suureen pubiketjuun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että The Hopen juoma- ja ruokavalikoima on hieman vaihtelevampi ja erikoisempi kuin ketjupubeissa. Kolmanneksi The Hope on kooltaan mukavan pieni ja muodoltaan sopivan selkeä. Pubin alakerrassa on yksi huone ja yläkerrassa toinen; ei sokkeloisia käytäviä tai ahtaita nurkkia. Sisustukseltaan The Hope on klassinen brittipubi: lattiat tummaa lankkua, istuimet vihreää tekonahkaa ja seinillä kelmeitä lamppuja sekä pölyisiä tikkatauluja. Melko monet pubit varsinkin Lontoossa pyrkivät nykyisin jonkinlaiseen trendikkyyteen interiööriensä kanssa, mutta The Hope on onneksi pysynyt nuhruisen traditionaalisella linjalla.

Brittiläisessä pubikulttuurissa mitä mainiointa on se, että pubi ei missään nimessä ole pelkkä humaltumispiste niin kuin suomalainen baari, vaan pubi on yhteisön jaettu olohuone: the localiin mennään töiden jälkeen turisemaan kavereiden kanssa, ja tuoppien kumoaminen on laajassa kuvassa vain sivuseikka. Koska minulla ei kuitenkaan ole töitä eikä kavereita, oma käyttöfunktioni vakiopubille on lähinnä jalkapallo-otteluiden seuraaminen televisiosta ja hampurilaisten mässyttäminen. Onneksi The Hope tarjoaa näille aktiviteeteille pätevät puitteet, sillä sen televisioista on nähtävissä kaikki tärkeimmät jalkapallo-ottelut (sekä tietysti myös krikettiä ja rugbya, mutta aivan niin britti en vielä ole, että moiset jaksaisivat minua kiinnostaa!) ja sen keittiö tarjoilee erinomaisia hampurilaisia. Tavoitteeni on kevään aikana saada testattua The Hopen ruokalistan kaikki kahdeksan erilaista hampurilaista, mutta haasteesta tullee vaikea, sillä viimeiltainen possu/chorizo -möhkäle oli sen verran maistuva pakkaus, että houkutus tilata jatkossa pelkästään sitä on suurehko. Perushampurilaista ei muuten kutsuta Britanniassa pelkäksi “burgeriksi”, vaan tilatessa on aina syytä tarkentaa haluavansa “beef burgerin”, jos mieli tekee klassista nautapurilaista.

Jalkapalloidentiteetiltään The Hope on ilmeisesti Tottenhamin pubi. Paikallinen Camden New Journal raportoi tasapuolisesti niin Arsenalin kuin Tottenhaminkin edesottamuksista, mutta The Hopessa Tottenham on kovempaa valuuttaa. Tottenhamin pelien aikaan The Hope on tupaten täynnä tyylikkään karuja herrasmiehiä (arkisin puvut päällä suoraan töistä tulleina) ryystämässä rusehtavia tynnyrioluitaan ja murahtelemassa “Come on ye Spurs!” pienimpienkin onnistumisten johdosta. Arsenalin otteluiden kohdalla The Hopen puolestaan valloittavat älypuhelimiaan näpräilevät kiinalaiset opiskelijaporukat, jotka innostuvat kannustamaan joukkuettaan kimein äänin vasta silloin, jos maaleja syntyy. Eri joukkueiden iltoina tunnelma The Hopessa on siis hyvin erilainen!

The localin valitseminen ja valloittaminen on siis olennainen askel matkalla syvemmälle aitoon brittikulttuuriin. Seuraava harppaus voisi olla, jos pystyisi tekemään itsestään pubin henkilökunnan keskuudessa niin tunnetun, että kykenisi aina tilaamaan “sen tavallisen”. “The usual, please, love.” (Brittimielikuvituksessani ilmeisesti puhuttelen kaikkia naishenkilöitä tittelillä “love”.) Tähän on silti luultavasti vielä matkaa, sillä Helsingissäkin saan “tavallisen” ainoastaan Eerikinkadun Nanking-kiinalaisravintolassa. Lupaan silti jatkaa yrittämistä ja raportoida asiasta kevään mittaan tässä blogissa.

Lontoo kuittaa.

Glasvegas-video

2011-02-23T18:55:00.001+02:00

Glasvegasin uusi video kappaleeseen Euphoria, Take My Hand sai ensi-iltansa hieman epätyylikkäästi roskalehti The Sunin nettisivuilla, eikä video itsessäänkään ole mikään mestariteos. Kappale on silti kuuntelukertojen myötä muuttunut jo kohtalaisen hyväksi ja odotukset ensi viikon keikan suhteen ovat hyvin korkealla.

Toivon todella, todella kovasti, että Glasvegas ei putoa ykköslevyllään säväyttäneiden mutta kakkoslevyllään epäonnistuneiden mamisbändien kuten Dirty Pretty Thingsin tai Hard-Fi:n kategoriaan - mutta jos niin tulee tapahtumaan, niin ainakin se tapahtuu ylevän sekopäisessä sotkussa.

Children of Boredom

2011-02-21T01:08:00.006+02:00

Tämä viikko oli hyvä: tein paljon asiallista ja paljon kivaa. Luin esseitä varten British Museumin kirjastossa, kirjoitin yhden esseen kokonaan valmiiksi, kävin kahtena iltana pubissa katsomassa jalkapalloa ja yhtenä iltana stand-upia, näin Guillemotsin livenä ja söin susheja ja hampurilaisia.

Asiat eivät siis oikeastaan voisi olla paremmin. Paitsi... Paitsi että tällaisesta superhyvästäkin viikosta jäi ainakin osittain tyhjä olo. Lauantai-illan stand-upissa tuntui hyvin yksinäiseltä, kun koko muu yleisö koostui kaveriporukoista tai pareista. Hetken aina epäilee, onko minussa ihmisenä jotain vikaa, jos olen yksin. Sitten tietysti muistaa, että olosuhteet ovat hankalat: olen asunut vieraassa maassa vähän yli kuukauden, joten on ihan loogista, etten ole ehtinyt vielä koota laajalti tuttavuuksia.

Mutta: asian ydin onkin siinä, että yksin oleminen on joskus aiemmin tuntunut erittäin hyvältä. Yläaste- ja lukioikäisenä olin paljonkin yksin, ja nautin siitä silloin kovasti ja keksin aina itselleni jotain mielekästä tekemistä. Miksi yksin oleminen (joka on ehdottomasti eri asia kuin yksinäisyys) tuntuu nyt sitten haastavalta?

Kun luennot päättyvät maaliskuun lopussa ja huhti- ja toukokuun ohjelmassa on vain yksi kurssikoe, täytyy yrittää kehitellä itselleen jotain järkevää tekemistä; jotain kehittävää ja innostavaa. Ei voi pelkästään vain harhailla kaupungilla bageleiden perässä, tai klikkailla kotona netissä samoja suosikkisivuja uudestaan ja uudestaan. On sellainen tunne, että täytyisi olla aktiivisempi: tulisi luoda, eikä pelkästään kuluttaa.

Viime vuosina on jotenkin tottunut siihen, että koko ajan on ollut enemmän tai vähemmän kiire. Ei ole (muka) ollut aikaa ajatella syvällisesti tai olla luova. Ja niinä hetkinä, kun kiire on tauonnut, on vain odottanut, että jotain viihdykettä ilmaantuisi jostain. Joskus nuorempana kehitti viihdykettä aivan itse, vaikka vain päänsisäisesti. Juuri tylsyydestä syntyi monesti parhaita juttuja ja ideoita.

Joten jos tänä keväänä joinain hetkinä tuntuu yksinäiseltä tai merkityksettömältä, täytyy muistuttaa itselleen, että ne hetket kannattaa nähdä mahdollisuuksina. Nyt voisi kerrankin olla aikaa kehitellä jotain uutta.

(Hmm, tästä tuli nyt hyvin erilainen kirjoitus kuin mitä alun perin piti. Toivottavasti tämä ei kuulostanut mitenkään synkältä? Lähinnä tämä on vain muistutus itselle.)

Live: Guillemots - The Bath House, Lontoo, 17.2.2011

2011-02-18T22:53:00.003+02:00

kuva Flickr-käyttäjältä queen_evie

Guillemots on ollut kadoksissa ainakin pari vuotta. Toinen albumi Red julkaistiin kesällä 2008, ja vaikka se sisälsikin muutaman erittäin hyvän kappaleen, se ei edustanut bändiä yhtä persoonallisesti ja kiinnostavasti kuin debyytti Through The Windowpane vuonna 2006. Bändi on julkaisemassa kolmannen albuminsa Walk The River huhtikuussa, ja levystä saatiin reilusti esimakua eilisellä hyväntekeväisyyskeikalla.

Bishopsgatessa sijaitseva The Bath House on keikkapaikkana hyvin omaperäinen: maan alla sijaitseva klubi oli alun alkujaan turkkilainen sauna ja sen seiniä koristavat yhä tyylikkäät kaakelit ja mosaiikit. Hienostuneisuudestaan huolimatta Bath House oli konserttimiljöönä kuitenkin hieman haastava, sillä varsinainen sali oli hyvin ahdas ja esiintymislava oli niin matala, että bändin soittajia oli enimmäkseen mahdoton nähdä ollenkaan. Visuaalisen ulottuvuuden puute kuitenkin pakotti keskittymään ennen kaikkea musiikkiin, ja mikäs oli keskittyessä, kun Guillemots soitti tulevasta albumistaan suurin piirtein puolet, ehkä kuutisen biisiä.

Uudet sävellykset olivat jossain Through The Windowpanen ja Redin välimaastossa: ne eivät olleet aivan yhtä suoraviivaisen pop-uskollisia kuin Redin ehkä hieman vajaiksi jääneet yritykset hätyytellä radioihin sopivaa tyyliä, mutta eivät myöskään yhtä poukkoilevan vapaasieluisia kuin Windowpanen jazz-vaikutteiset vedot. Päällimmäisenä uusista kappaleista jäi mieleen niiden melankolisuus: vallitseva tunnelma oli surumielinen, ajoittain jopa painostava. Monet kappaleet alkoivat melko vähäeleisesti, mutta niitä paisuteltiin loppua kohden hieman U2-maisiin mittoihin asti. Tämä oli mielestäni ehkä lievästi tarpeetonta, sillä mahtipontisuus kadottaa hieman tehoaan, jos sitä käytetään kikkana kovin usein - monesti vähäeleisyydellä voi tehdä suuremman vaikutuksen. Nimibiisi Walk The River oli todella tarttuva ja toi melodisuudessaan mieleen Crowded Housen. Saa nähdä, miltä uudet kappaleet kuulostavat levyllä, mutta ainakin livenä niissä oli hyvin painokkaat ja voimakkaat rummut: en ollutkaan koskaan ennen tajunnut, että rummut voisivat olla tärkeä tekijä Guillemots-kappaleissa. Muutenkin bändi kuulosti siltä kuin se olisi treenannut muskeleitaan viimeisten kahden vuoden aikana: kitarat olivat ajoittain jopa melko raskaita, ainakin Guillemots-mittakaavassa.

Red-albumilta bändi ei soittanut eilen ainuttakaan kappaletta: kenties levyn keveähköt tunnelmat eivät olisi sopineet illan melko tiheätehoiseen kokonaisuuteen, tai sitten Guillemots yrittää sanoa itsensä irti edellisestä tuotoksestaan, kuten niin monet bändit niin usein tekevät. Windowpanelta kuultiin todella hieno tulkinta Samba In The Snowy Rainista yhdistettynä nimibiisiin, hellyyttävä Made-Up Love Song #43, ensiluokkainen Trains To Brazil sekä encorena Fyfe Dangerfieldin yksinään akustisella kitaralla soittama, äärimmäisen kaunis If The World Ends. Viimeksimainittu toimi tällaisena riisuttuna versiona todella, todella upeasti.

Kaiken kaikkiaan eilinen ilta nosti odotuksia Guillemotsin tulevaa levyä kohtaan: uusien biisien joukossa ei ollut kuin ehkä yksi heikko tai tylsänkuuloinen kappale, mikä on yhden livekuuntelun perusteella todella hyvä saldo. Through The Windowpanen aikoihin ei kai kuitenkaan ole paluuta: sillä levyllä Guillemots näyttäytyi todella omaperäisenä ja jopa edistyksellisenä yhtyeenä. Nyt se on enemmän kiinni indien valtavirrassa, mutta erottuu onneksi yhä vahvoilla sävellyksillään, teknisesti todella monipuolisella soitollaan sekä Dangerfieldin äänellä ja karismalla.

Seuraavan kerran olen menossa katsomaan Guillemotsia ensi kuun alussa, joten silloin on mahdollisuus päivittää alustavia kantoja uusista biiseistä ja katsastaa, ovatko mielipiteet muuttuneet.

Muuta:

Parasta juuri tänään:

Radioheadin Codex - Millainen biisi! Huh huh!
Waitrosen "Cranberry Jewelled White Belgian Chocolate Cookies" -keksit: tämä kuulostaa varmasti liioittelulta, mutta nämä ovat todennäköisesti parhaita keksejä ikinä. Aijaiai.
Alan Partidge Mid Morning Matters -nettisarjan jakso nro. 9: lähetyksen kohderyhmänä alle 6-vuotiaat, ja studiovieraana armeijan erikoisjoukkojen mies puhumassa sissitappamistekniikoista - täydellistä!

Uusi Elbow-video

2011-02-15T12:59:00.002+02:00

Elbow julkaisee uuden singlensä Neat Little Rows tämän kuun lopussa, ja biisin videon voi nähdä yllä. Tuntuu siltä, kuin Neat Little Rows olisi tavallaan paluu Cast Of Thousandsin tai Leaders Of The Free Worldin tunnelmiin: tässä Elbow kuulostaa synkemmältä ja sisäänpäin kääntyneemmältä kuin melko vapautuneella The Seldom Seen Kidillä. Omasta mielestäni kappale ei ole aivan yhtä hyvä kuin toinen uudelta levyltä julkaistu maistiainen, Lippy Kids, mutta Elbow'ssa on aina kyse ennen kaikkea kokonaisista albumeista eikä yksittäisistä biiseistä.

Edit 18:10: Hoksasin vasta nyt, että Neat Little Rows on kuin hidastettu ja elbow'tettu versio Kula Shakerin kappaleesta S.O.S.!

Minulla on tällä hetkellä liput 10:een tulevaan konserttiin Lontoossa, mm. Peter Dohertyyn ja Beady Eye'hin, mutta se, jota odotan kaikkein eniten, on ehdottomasti Elbow.

Muuta:

Jos joskus tuntuu siltä, ettei ole saanut elämässään oikein mitään aikaiseksi, kannattaa lohduttautua esimerkiksi sillä, että Vladimir Putin ei vielä kolmikymppiseksikään asti näyttänyt käytännössä minkäänlaisia merkkejä siitä, että hänestä vielä joskus tulisi dikt... eh, presidentti. Luin eilen kirjaa, joka kertoo Putinin noususta, ja siinä sanottiin näin:

"Life in East Germany with his growing family was easy -- Putin regularly ordered kegs of beer and put on 25 pounds. 'He didn't look like a man who had highly ambitious plans for the future.' --"

Ehkä me muutkin voimme siis ottaa aivan rauhassa.

Lopuksi:

Tässä on nerokas blogi: Someone Else Will Put It Back. Blogiin on kerätty valokuvia vääriin hyllyihin päätyneistä tavaroista mm. englantilaisissa supermarketeissa, ja kuvia tukevat useimmiten melko nokkelat tai absurdit kuvatekstit. Pidän aina siitä, kun arkisista asioista löydetään jotain kummallista.

Sitoutumiskammo, osa #318: munakas

2011-02-14T00:42:00.002+02:00

Joskus jos miettii arkisia asioita hieman laajemmassa perspektiivissä, ne voivat paljastaa itsestä syviä totuuksia.

Eilen aamulla olin keittiössä valmistamassa munakasta. Minulla on täällä melko pieni pannu, joten munakkaaseen ei mahdu kovin paljon täytteitä, vaan on pakko tehdä valintoja. En kuitenkaan ilmeisesti halua elämässäni - enkä munakkaissani - tehdä sitovia valintoja, vaan yritän vältellä päätöksiä viimeiseen asti. Niinpä otin esille kinkkupaketin, juustonpalan, herkkusienirasian ja wokkivihannespussin, vaikka tiesin, että näistä korkeintaan vain kahta täytettä mahtuisi munakkaaseen. Juusto oli onneksi alkanut jo homehtua, joten se oli helppo pudottaa pois vaihtoehdoista. Hieman myöhemmin havahduin siihen, että olin ajatuksissani jo pilkkonut sienet munakkaaseen sopiviksi siivuiksi, joten ne olisi siis pakko valita.

Kun tässä vaiheessa vasta lämmittelin pannua, huomasin onnittelevani itseäni helppottuneena siitä, että onneksi kaikki muut vaihtoehdot sienten lisäksi ovat vielä auki. Tiedättekö ne hetket, kun saa itsensä kiinni omista ajatuksistaan? Silloin voi kummastella, miksi ihmeessä pitää hyvänä asiana sitä, että ei ole munakkaanteossa sitoutunut muuhun kuin sieniin.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat 25 ikävuoteen mennessä tehneet jo hieman suurempiakin sitoumuksia.

Ihmisiä

2011-02-11T02:05:00.002+02:00

Tapasin ihmisiä. Yliopisto ei ole järjestänyt uusille vaihto-opiskelijoille minkäänlaisia tutustumistilaisuuksia, mutta eräs singaporelainen opiskelija oli aktiivisesti ottanut omaksi tehtäväkseen koota ihmisiä yhteen. Hyvä niin, sillä en ole ensimmäisen kuukauden aikana vielä muutoin tutustunut kovinkaan moneen opiskelijakollegaani.

Väkeä on kaikenlaista. Oma suosikkini on sarkastinen virolainen, joka pitää Englantia kehitysmaana ja joka haluaisi tulevaisuudessa tehdä töitä ainoastaan tiistaisin ja torstaisin. Hänen asenteensa oli mielestäni kohdillaan! Toista laitaa edustivat USA:ssa opiskelevat aasialaiset, jotka olivat hyvin määrätietoisia ja totisia. "I like financial markets." Huh! Viimeistään nyt tajusin, että tällaisia tyyppejä vastaan ei ole mitään jakoa perinteisillä työmarkkinoilla. Pitää enemmin keksiä jotain omaa ja erilaista, kuin kilpailla näiden megasuorittajien kanssa samoilla apajilla. "In the USA, money is their religion... and I like that.", sanoi yksikin.

Venäläinen rahoitusopiskelija lauloi karaokessa todella hyvin ja karismaattisesti Coldplaytä.

Erittäin mukavaa täällä on se, että iltamenoistakin kotiutuu jo yhdentoista kieppeillä. Sen jälkeen ehtii vielä hyvin kokkailla iltapalaa ja käydä lähikadulla sijaitsevassa 24/7-marketissa limsanhakureissulla.

Crème caramel

2011-02-09T22:53:00.002+02:00

Olen aina pitänyt valtavasti crème caramelista. Miedon, pehmeän vaniljan sulavuus ja lievästi kipakamman, jopa hieman palaneen makuisen sokeriliemien purevuus on yhdistelmänä aivan omaa luokkaansa. Crème caramel pyörii ilmeisesti alitajunnassani niin paljon, että näen siitä joskus jopa unia.

Suomessa crème caramelista saakin enimmäkseen vain uneksia, mutta täällä Englannissa kyseinen vanukas kuuluu arkipäivään. Jokaisella supermarketketjulla on omat purkkiversionsa tästä herkusta - Sainsbury'sillä jopa kaksi: edullisempi Basics ja jokusen pencen hintavampi normaaliversio. Mielestäni on aivan upeaa, että crème caramel on täällä sellaisessa asemassa, että siitä tehdään paikallista Rainbow-versiota!

Olin muutaman viikon mutustellut hyvin tyytyväisenä Tescon ja Sainsbury'sin vanukkaita, mutta maanantainen käynti Waitrosella toi crème caramel -kentälle uuden kuninkaan. Waitrosen Essential Crème Caramel (tässäkin on hienoa, että crème caramel on essential: välttämätön tai elintärkeä! Haluaisin, että Suomessakin esimerkiksi Jacky-makupalat korotettaisiin essentialiin asemaan!) vie koko vanukaspelin aivan uudelle tasolle. Waitrosen crème caramelin vaniljaisuus on syvempää ja sokerikastike lämpimämpää kuin kilpailijamerkkien versioissa. Myös koostumus on jotenkin jämäkämpi ja tukevampi, mutta silti crème caramelille ominaisella tavalla höllyvä. Kaiken kaikkiaan Waitrosen crème caramel on käytännössä täydellinen vanukas.

Ahh.