Taidan siirtyä Tumblriin – ehkä lopullisesti, ehkä vain vähäksi aikaa. Tällä hetkellä se tuntuu paremmalta alustalta: kynnys kirjoittaa on pienempi, ja keräämällä kaikenlaista pientä sälää saan tehtyä itsellenikin paremmin selväksi, kuka oikein olen ja mistä syystä.
pete2ndbest.tumblr.com
Nähdään Tumblrissa!
11 huhtikuuta 2012
31 maaliskuuta 2012
Vain yksi asia suututtaa
Niin tämä blogi kulkee täyden kierroksen ja palaa vuoden 2006 tunnelmiin: valittamaan juhlissa soitetusta musiikista.
En suhtaudu intohimoisesti melkein mihinkään asiaan. Olen enimmäkseen liberaali – sillä tavalla, etten oikein välitä mistään. Useimpiin asioihin reaktioni on "Aivan sama, olkoon sitten noin." Ainoa asia, josta todella taidan välittää, on musiikki. Tämä tuli taas huomattua tänä iltana.
Olin juhlissa, jotka olivat oikein mukavat: isäntä ja emäntä olivat ystävällisiä, juhlahuoneisto oli tyylikäs, viini virtasi ja tunnelma oli leppoisa. Musiikinsoittotavaksi näissä juhlissa oli valittu YouTube, josta jokainen vieras sai sanattoman sopimuksen vallitessa käydä vuorotellen valitsemassa musiikkia.
Kaikki hyvin tähän asti.
Sanattomaan YouTube-sopimukseen kuuluu mielestäni aivan ehdottomasti, että omaa vuoroa jaksetaan odottaa, eikä toisten valitsemia kappaleita käydä keskeyttämässä. Se on moukkamaista ja osoittaa huonoa harkintakykyä. Kaikilla meillä on omanlaiset musiikkimakumme (näistä voidaan kyllä kiistellä: omasta mielestäni on ehdottomasti olemassa oikeita ja vääriä makuasioita), ja YouTube-vuorottelutilanteessa niitä tulee kunnioittaa.
Tämän illan juhlissa kaikki eivät kuitenkaan noudattaneet näitä kirjoittamattomia sääntöjä. Eräs nuori nainen keskeytti valitsemani kappaleet kahteen (!) kertaan, mitenkään anteeksipyytämättä tai tekoaan perustelematta. Tämä henkilö ei keskeyttänyt kenenkään muun valitsemia kappaleita – ainoastaan minun.
Keskeytetyiksi tulleet kappaleet olivat Sugarhill Gangin Rapper's Delight (kokopitkä versio) sekä The XX:n remix Florence + The Machinen You've Got The Lovesta. En siis edes soittanut mitään obskyyrejä Oasis-b-puolia tai mitään sellaista, vaan olin yrittänyt valita bileiden kulloiseenkin hetkeen sopivia kappaleita.
Mikä kauheinta: kun kysyin, miksi Rapper's Delight keskeytettiin, sain vastaukseksi, että "Ei aina jaksa näitä suomalaisia biisejä". Vastasin, että tottahan se on: Sugarhill Gang on Hämeenlinnan ylpeys. Keskeyttäjä ei tajunnut tätä, vaan otti vitsini vain vahvistuksena perusteluilleen. You've Got The Loven keskeytystä ei enää perusteltu lainkaan.
Tilalle laitettiin Rihannaa.
Minua ei haittaisi, jos oma puheeni keskeytettäisiin, tai jos sanottaisiin, että mielipiteeni politiikasta / etiikasta / kirjallisuudesta / biologiasta ovat täysin vääriä. Kohauttaisin vain olkiani ja ajattelisin, että keskeyttäjä tai vääräksi väittäjä saattaa aivan hyvin olla oikeassa.
Mutta musiikin keskeyttäminen – se panee todella vihaksi. Ja vielä tuollaisin perustein! Kiehuin aivan todella. Meinasin jo lähteä juhlista kesken pois, mutta rationaalisuuteni voitti ja jaksoin jäädä odottamaan autokyytiä. En silti tuskin pääse tästä koskaan yli. Välini musiikinkeskeyttäjään tulevat luultavasti aina olemaan viileät.
Rihannaa. The XX:n tilalle.
Muuta:
Tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta, kun suutun musiikkiasioista. Muutama viikko sitten kivahdin ehkä hieman liian kovaa töissä yli 50-vuotiaalle naiselle, joka väitti, että rap-musiikki keksittiin 1990-luvulla. Ehkä ei olisi pitänyt ilmaista (oikeaa) mielipidettäni lauseella "Sun pitäisi lukea vähän historiaa", mutta tehty mikä tehty. Idiootit ärsyttävät – vaikka olisivatkin vilpittömiä ja hyväntahtoisia.
22 maaliskuuta 2012
Hmmvegas
Glasvegas tekee jo toista comebackia reilun vuoden sisällä. Tämänkertainen comeback on tarpeellinen siksi, että viime vuoden kakkosalbumi Euphoric Heartbreak oli melkoinen pettymys sekä musiikillisesti että kaupallisesti ja bändi sai hyvin nopeasti lähtöpassit Columbia-levy-yhtiöltä.
Uusi, toistaiseksi omakustannementaliteetilla toimiva Glasvegas kuulostaa siis tältä. Sen lisäksi, että James Allan on ilmeisesti lopettanut typerän(hienon) kokovalkoisen garderoobin käyttämisen ja tarttunut keikoilla valokaapelimikrofonin sijasta jälleen kitaraan, myös musiikillisesti turhat kikkailut on karsittu pois. If? kuulostaa hyvin paljon vanhalta, debyyttilevyn aikaiselta Glasvegasilta. Joku musiikkitieteilijä voisi varmasti vahvistaa, että tässä on täysin samat nuotit kuin Daddy's Gonessa, Lonesome Swanissa tai missä tahansa vanhassa Glasvegas-biisissä.
Jotenkin olisin toivonut, että Glasvegasin tämänkertainen paluu olisi ollut vielä himpun verran vaikuttavampi. If? tippuu hieman välimaastoon: Euphoric Heartbreakilla se olisi ollut yksi parhaista kappaleista, mutta debyyttilevyllä se olisi ollut pelkästään keskitasoa. Jotain pientä uudistumista tai yllätystä olisi ollut kiva kuulla. "You're on a road to somewhere" -välikohta on joka tapauksessa erinomainen ja kertosäekin alkaa tarttua lisäkuunteluilla päähän. Ehkä tästä jotain vielä tulee...
13 maaliskuuta 2012
Miten voittaa The Voice of Finland
En näköjään kirjoita nykyisin paljon muusta kuin televisiosta – mutta näillä mennään nyt tällä hetkellä.
Olen huomannut olevani vakituinen The Voice of Finlandin katselija. Katsoin ensimmäisen jakson uutena vuotena, koska halusin tietää, mitä kaiken hypen takana on. Avausjakso oli mielestäni roskaa: kaikki laulajat olivat tasapaksua karaoke-massaa, Elastisen päännytkytys oli ärsyttävää ja Lauri Tähkä oli Lauri Tähkä. Seuraavat jaksot katsoin, koska The Voice of Finland tuntui tulevan televisiosta aina juuri siihen aikaan, kun avasin töllöttimen. Joka kerta ajattelin, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun tätä katson.
Alkukarsintajaksojen jälkeen VoF muuttui kuitenkin aivan oikeasti kiinnostavaksi. Nyrkkeilykehässä lauletuissa kaksintaisteluosioissa oli hyvää energiaa ja Lauri Tähkäkin oli käynyt parturissa. Aloin seurata The Voice of Finlandia valinnan tuloksena – en vain siksi, että se sattui olemaan ohjelmistossa.
Nyt ohjelma on kohta loppusuoralla ja olen miettinyt sitä, miten tällaiset ohjelmat voitetaan. Seuraavaksi esittämäni teoria pätee myös Idolseihin, X-Factoreihin, yms. karaokeohjelmiin.
Uusia laulajia etsivät TV-ohjelmat uskottelevat, että niiden ideana on löytää tasokkaita laulajia. Siksi laulajat laitetaan esittämään cover-biisejä, eikä omaa, heille varten sävellettyä ohjelmistoa. Ajatellaan siis, että on hienoa, jos joku kouvolalainen Pirjo laulaa suunnilleen yhtä komeasti kuin Mariah Carey tai edes 45-prosenttisesti jotenkin sinne päin.
Suurinta osaa yleisöstä ei kuitenkaan kiinnosta, onko joku hyvä laulaja, vaan se, onko joku valovoimainen ja kiinnostava hahmo. Kaikki osanottajat ovat suunnilleen yhtä hyviä laulajia – ja sitä paitsi eri tyylilajeissa on melko mahdotonta vertailla objektiivisesti, kuka on paras. Voittajalta siis vaaditaan, että hän antaa itsestään vaikutelman muista poikkeavana, omaperäisenä ja karismaattisena hahmona.
Miten sitten erottaudutaan karismalla ja omaperäisyydellä, jos pitää esittää cover-biisejä samaan tapaan kuin missä tahansa karaoke-baarissa, ehkä vähän paremmalla äänentoistolla ja kivemmilla tunnelmavaloilla? Vastaus on: kappalevalinta ratkaisee. Voittajan täytyy valita itelleen biisejä, jotka korostavat hänen persoonallisuuttaan ja koskettavat äänestävää televisioyleisöä jostain yllättävästä paikasta.
Pahin virhe on siis laulaa tällaisissa kisoissa Lady Gagaa, Rihannaa tai edes Whitney Houstonia. Ei saa valita versioitavaksi sellaista artistia, jota on mahdotonta ylittää: voit toki laulaa paremmin kuin Lady Gaga, mutta et voi olla parempi ladygaga kuin Lady Gaga itse, joten unohda moinen suoraan. Mikä pointti on yrittää toistaa Rihannan listaykköshittiä yksi yhteen samanlaisena? Miksi yleisö haluaisi ostaa sinun versiosi, eikä sitä alkuperäistä, jos niillä ei ole mitään eroa? Laula ennemmin Sepi Kumpulaista tai S Club 7:iä, mutta tee se paremmin ja komeammin.
Kappalevalinnan tulisi siis olla hieman yllättävä, aavistuksen verran marginaalinen. Ei mitään todellista underground-kamaa, mutta ehkä jotain hieman unohdettua tai aiemmin hölmönä pidettyä. Leonard Cohenin Hallelujah ei ollut lainkaan merkittävä hitti ennen John Calen ja etenkin Jeff Buckleyn cover-versioita. Pitäisi siis löytää jotain tällaista: loistobiisi, jonka loistokkuutta suuri yleisö ei ole vielä aiemmin tajunnut. Toinen mahdollisuus on esittää erikoinen ja omaperäinen sovitus jostain tutummasta hittibiisistä: Taiskan Mombasa minimalistisena dubstepinä tai Europen Final Countdown reggaena.
Esittämässäni kaavassa on kuitenkin vaaransa. Viime viikon VoF-jaksossa eräällä tytöllä oli idea melko hyvin hallussa: hän esitti The Beatlesin All My Lovingin ukulele-säestyksellä. Siinä alkuperäisbiisi oli kuitenkin liian tuttu ja valittu omaperäinen sovitus liian hyvin alkuperäiseen sopiva. I Am The Walrus 1980-luvun syntetisaattorityylillä olisi ollut parempi yhdistelmä.
17 helmikuuta 2012
Mediakritiikkiä runomitassa
[Edit 19.2.2012: JAHAS, EMBEDDAUS KIELLETTIIN, MUTTA VIDEON VOI KATSOA SUORAAN YOUTUBESTA]
Eräs viime kevään ehdottomista suosikkiasioistani, uutissatiiriohjelma 10 O' Clock Live on palannut toiselle tuotantokaudelle. Juontajien kokoonpano on onneksi pysynyt samana, mukana ovat edelleen älykkäällä tavalla hauskat ja skarpit Jimmy Carr, David Mitchell, Charlie Brooker ja Lauren Laverne. Pidän kovasti Carrin huonon maun rajoilla keikkuvasta huumorista, mutta 10 O' Clock Liven kovatasoisen joukon kuningas on silti lopulta viihdyttävällä tavalla vihainen Charlie Brooker.
Viime keskiviikon pätkässä Brooker kurmottaa roskalehti The Sunia aggressiivisesti runomitassa. Vitsi on käsikirjoitettu upeasti ja esitetään täydellisellä tyylillä. Kotimaisista vastaavan genren ohjelmista Pressiklubi on erittäin hyvä ja Uutisvuodolla ja Hyvillä ja huonoilla uutisilla riittää yritystä, mutta tällaiseen tykitykseen tarvitaan silti aivan erikoislaatuista taitoa...
Koko jakson näkee täältä, mukana on muitakin hyviä juttuja.
15 helmikuuta 2012
Kun ulkona on kylmä...
... eikä lumisade tunnu koskaan loppuvan, on paras vain pysytellä sisällä ja kuunnella musiikkia. Eräs mahtavasti lämmittävä talvibiisi on tämä akustinen versio Bernard Butlerin Not Alonesta. Tilanteeseen sopivasti sanoituksessa on vaihdettu "electric guitar" akustiseen.
09 helmikuuta 2012
Noel Fielding's Luxury Comedy
Mighty Booshista tuttu brittikoomikko Noel Fielding tähdittää tällä hetkellä Englannissa nimikkosarjaansa Noel Fielding's Luxury Comedy. Vaikka en pitänyt Mighty Booshia aikoinaan kovinkaan hauskana, Fielding on mielestäni sen verran mielenkiintoiselta vaikuttava hahmo, että ajattelin katsoa Luxury Comedya ainakin ihan yleissivistyksen vuoksi.
Sarjan nimi on siinä mielessä harhaanjohtava, ettei Luxury Comedy oikeastaan ole komedia. Tai, ehkä tämä on vain Fieldingin tyyli: se ei ole kovin hauska komedia. Sarja on kuin sekoitus sketsishow'ta ja lastenohjelmaa: välillä Fielding istuu palmunlatvastudiossaan askartelemassa ja välillä nähdään lyhyitä pätkiä, joissa esiintyvien hahmojen hauskuus perustuu outoihin nimiin ja räikeisiin asuihin. Useimmissa sketseissä Fielding puhelee yksikseen, eikä niissä oikein ole alkua tai loppua, vitseistä tai punchlineista puhumattakaan.
No, tähän mennessä kuulostaa siis siltä, että Luxury Comedy on huono sarja? Ei suinkaan: se on itse asiassa jostain kumman syystä hyvin vetovoimainen. Karkkimaisessa värikkyydessään ja huolellisesti toteutetuissa psykedeelisissä puvuissaan ja lavasteissaan Luxury Comedy on yksi komeimman näköisiä TV-sarjoja miesmuistiin. Ja vaikka Fieldingin jutut eivät suuremmin nauratakaan, hän esiintyy mainion sekopäisesti ja jopa pelkästään hänen englannin ääntämyksensä kuunteleminen tuottaa iloa.
Ennen kaikkea Luxury Comedylle pitää nostaa hattua siitä, miten se pitää surrealismin aatetta kovassa kurssissa. Fieldingin vitsit ja maailma ovat tupaten täynnä dadaa, alkaen "studiota" siivoavasta robotti-Andy Warhol / Frida Kahlosta aina mystiseen Pele-piirustukseen asti. Luxury Comedy ei ole niinkään televisiokomedia, kuin televisioon visualisoitua surrealismia. Puolen tunnin jaksot luovat hyvin erikoisen kokonaistunnelman, jonka sisällä yksittäiset fiilikset vaihtelevat huvituksesta pelotukseen.
Luxury Comedya nähtyäni harkitsen aivan vakavasti tietoisuutta laajentavien aineiden kokeilemista. Ehkä ne sketsitkin tuntuisivat sitten hauskoilta.
Katsokaa jakso nro. 2 ja päättäkää itse!
31 tammikuuta 2012
Sukari
Katselin vuoden alussa pari jaksoa Putouksen uusinta tuotantokautta ja aloin pohtia, kuuluuko Putouksen edes olla hauska? Se on selvästi viihdeohjelma, samalla tavalla kuin vaikkapa Bumtsi-bum tai Napakymppi olivat viihdeohjelmia, mutta hauska se ei ole. Paperilla pontevilta vaikuttavista lähtökohdistaan huolimatta Putous siis lässähtää vain tavanomaiseksi, perisuomalaiseksi lauantai-illan koko perheen viihdeohjelmaksi.
Putouksen flopista huolimatta MTV3:lla on plakkarissaan talven ehdottomasti hauskin ohjelma. Myös Sukaria esitetään lauantai-illan primetimessa, mutta sisältönsä puolesta se on mitä hämärintä myöhäisyön sekoilua. Ytimekkäästi nimetty Sukari kertoo siis halpishuonekalukeisari Toivo "Topi" Sukarin tragikoomisista seikkailuista. Ensikatsomalla Sukarin touhut vaikuttavat niin friikahtavilta, että sarjaa pitää väistämättömästi fiktiivisenä, mutta kolmen jakson perusteella on pakko vakuuttua siitä, että homma on mitä totisinta totta.
Sarja alkoi heti täydellä tykityksellä: kielitaidoton Sukari matkusti Etelä-Ranskaan myymään mautonta luksuskämppäänsä, koska tarvitsi nopeasti pääomaa uuden Ideapark-megaostoskeskuksen avaamiseen. Kun yhteistä kieltä ranskalaisten kiinteistönvälittäjien ja remonttimiesten kanssa ei löytynyt ja kun Sukari havaitsi, ettei suomen puhuminen kovaan ääneen ole ratkaisu, hän soitti paikalle... Jethro Rostedin! Yhdessä tämä älyn jättiläisten parivaljakko sitten järjesteli Sukarin asuntoasiaa ja suhaili Mersulla ympäri Nizzaa.
Kakkosjaksossa paljastui, että Suomessa Sukari asuu vanhusten palvelutalossa. Tai siis kerrostalossa, joka on tarkoitettu vanhuksille ja jossa Sukarin naapureina on pelkkiä mummoja ja pappoja. Näille Sukari järjesti pikkujoulut, kun hänet oli ensin yhytetty pikkuisissa valkoisissa kalsareissaan rappukäytävästä ja valjastettu pikkujouluorganisaattorin tehtävään. Muutenkin Sukari nähdään sarjassa melko erikoisissa vaateparsissa: viime viikon jaksossa hän järjesteli epäonnistuneesti avaruusmatkan arvontaa Ideaparkin 5-vuotissyntymäpäiväjuhlien kohokohdaksi ja pukeutui jo innostuksissaan astronautin pukuun, kunnes hänelle selvisi, että arvonta tulisi kustantamaan €200 000. Hinnasta masentunut Sukari purki pettymystään köllöttelemällä avaruuspuvussaan Ideaparkin yläkerran Masku-myymälän esittelysängyillä. Lohdutukseksi hänen henkilökuntansa järjesti hänelle maailman vaisuimman "kummitusjuna-ajelun" traktorin perälavalla, mikä lohdutti Sukaria ja liikutti tämän melkein kyynelten partaalle.
Pidempien sekoilujuonikulkujen lisäksi Sukari mm. avautuu lyhyemmissä pätkissä ongelmistaan "yritysvalmentajalleen", lukee takeltelevasti lastenkirjoja ja fantasioi typerän kuuloisilla liikesuunnitelmilla. Kaiken toiminnan kulisseina on masentavia parkkipaikkoja, ankean näköisiä toimistoja, tylsiä kauppakeskuksia ja muita Sukarin olemukseen ja bisneksiin kuvaavalla tavalla sopivia paikkoja. Sukarin itsensä lisäksi myös kaikki hänen alaisensa ja muut kontaktinsa vaikuttavat suloisella tavalla hölmöiltä. Ei voi kuin ihmetellä, miten moisella puuhastelulla on saavutettu sellaista menestystä! Tai... kun katsoo menestyksen tuloksia, ei ehkä tarvitse paljon ihmetellä.
TV-sarjana Sukari on hieman kuin jokin Ricky Gervaisin komedioista. Päähenkilö on niin törppö ja nolo, että tälle nauramisen lomassa tätä alkaa myös sympatiseerata ja sääliä. Tällaisen herkän tasapainon saavuttaminen ei ole televisiokäsikirjoittajille mikään helppo suoritus, mutta Toivo Sukari on pystynyt luomaan sen aivan itse omaan jokapäiväiseen elämäänsä. Suosittelen kaikille!
26 tammikuuta 2012
Huumemarkkinointia
En tiedä huumekulttuurin todellisuudesta juuri mitään taikka liiku klubeilla tai muissa ympyröissä, joissa tällaisia käytetään, mutta ROLFCOPTR vaikuttaa silti hämmentävältä tapaukselta ja uskoisin sen olevan jonkinasteinen merkkipaalu huumemarkkinoinnissa. ROLFCOPTR:illa on nimittäin oma slogan – "Making your Chemical Experiments More Interesting, Since 2012" –, oma virallinen Facebook-sivu ja valtavat määrät ilmaista "mainosta" mm. NME:n, Vicen ja Mixmagin kautta saatuna medianäkyvyytenä. Mikä oudointa, ROLFCOPTR yrittää ilmeisesti olla jonkinlainen huumorihuume: sen nimi, nettifoorumeilla käytetty lyhenne, näyttäisi olevan valittu jotenkin ironisessa mielessä korostamaan kepeyttä ja hauskuutta.
ROFLCOPTR on siis toistaiseksi laillinen, koska sitä ei ole vielä ehditty luokitella huumausaineeksi ja kieltää. Brittimedia lietsoo jo paniikkia ROFLCOPTR:in suhteen, mutta nähtäväksi jää, aiheuttaako tämä huumoribrändätty huume Suomessa minkäänlaista hälinää. Ainakin Twitterin perusteella ROFLCOPTR vaikuttaa olevan monien mielestä jo kohtuullisen out. Silläkin saralla ROFLCOPTR on siis kuin mikä tahansa tavallinen trendituote.
17 tammikuuta 2012
Brittipop-tumblrit
Olen vasta aivan äskettäin havahtunut siihen, että netti on suorastaan täynnä erilaisia suosikkiyhtyeisiini liittyviä kuvablogeja. Mainioita Brittipop -kuva-aarrearkistoja ovat mm. seuraavat:
Beatle Photo Blog Pelkkää Beatlesia, bändinä ja sooloina, vintage-tunnelmaa
Hey, Lyla! 1990- ja 2000-lukujen Brittipoppia + mod-meininkiä
We See Things They'll Never See Painotus 90- ja 00-luvuilla, humoristinen ote
Oh, Gallaghers 90-prosenttisesti pelkkää Oasista
Muuta:
Oletteko jo käyneet äänestämässä? Itse kävin viime lauantaina äänestämässä ennakkoon. Koskaan ei voi olla aivan varma, jaksaako lähteä varsinaisena vaalipäivänä liikenteeseen, joten on paras hoitaa homma alta pois hyvissä ajoin. Tämän päiväisessä Helsingin Sanomien ja Nelosen yhteisessä TV-tentissä oli kysymysten huonosta tasosta johtuen melko pöljää keskustelua. Eniten ehkä huvitti Paavo Lipposen väärä strategia: jos toimittaja kysyy vihjailevan kysymyksen ehdokkaan korkeasta iästä, ei kannata aloittaa vastausta selittämällä sota-ajan perunapainotteisesta ruokavaliosta ja eduskunnan uimamestaruuskisoista joskus 70-luvulla.
04 tammikuuta 2012
The Maccabees tunnelissa
The Maccabeesin uusi video Feel To Follow esittelee juuri sellaista toimintaa, johon itsellänikin olisi kova hinku: seikkailua öisien suurkaupunkien hylätyissä metrotunneleissa ja kokemusten hakemista epävirallisista, puolilaittomista paikoista. Itse biisikin on ihan mukava hieman The XX -tyylisine viileästi soljuvine kitaroineen, mutta ennen kaikkea juuri video on hurmaava hämyisessä juoksentelussaan.
31 joulukuuta 2011
Musiikit 2011
Edeltäjänsä tapaan myöskään vuosi 2011 ei ollut mielestäni tasoltaan musiikin huippuvuosi. Yksittäisiä valopilkkuja oli toki melko paljon, mutta aivan aidosti järisyttävien uutuuksien puute vähensi vuoden kokonaishohdetta.
Toisin kuin aiemmin, en tänä vuonna listaa levyjä ja biisejä erikseen, vaan tiputtelen tässä sikin sokin ne vuoden 2011 musiikkitapaukset, jotka itseäni eniten koskettivat.
Guillemots
Guillemots oli ehdottomasti vuoden bändi 2011. Näin yhtyeen kevään aikana livenä kolmesti ja noista keikoista jokainen oli omanlaisensa täysosuma. Uusin albumi Walk The River on bändin tähän asti tasapainoisin kokonaisuus ja palkitsee kuulijansa mahtavilla herkuilla, vaikka ei avaudukaan aivan heti. Yllä oleva Dancing In The Devil's Shoes on kauniin melodiansa ja osuvan sanoituksensa myötä mielestäni vuoden paras biisi, mutta levyltä löytyy muitakin huippuja, esimerkiksi I Must Be A Lover, I Don't Feel Amazing Now, Sometimes I Remember Wrong sekä nimibiisi Walk The River. Kovatasoisia sävellyksiä hieman (mutta ei liian) taiteellisella kierteellä esitettynä. SPOTIFY
Arctic Monkeys
Tänä vuonna Arctic Monkeys oli melodinen, herkkä, katkeransuloinen ja helisevä. Alex Turnerin mainio Submarine-soundtrack (SPOTIFY) akustisine kitaroineen ja singer-songwriter -tyylisine, tarinankerronnallisine lauluineen pohjusti keväällä maaperää alkukesästä julkaistulle koko bändin neljännelle albumille Suck It And See. Arctic Monkeysin linja on ollut aina tehdä uudella levyllä jotain erilaista kuin aiemmilla, ja kiemuraisen Humbugin jälkeen suoraviivainen ja helppo Suck In And See oli suuri yllätys. Levyllä ei ole lainkaan filleriä, vaan jokainen kappale on täyttä tavaraa. Surumielisen Love Is A Laserquestin lisäksi suosikkeihini kuuluvat myös mm. She's Thunderstorms, Black Treacle sekä nokkelasti riimittelevä nimibiisi Suck It And See. (SPOTIFY)
Beady Eye
Beady Eye'n debyyttilevy Different Gear, Still Speeding oli piristävä yllätys. The Roller rytmitti keskitalveani ja Millionare kuulosti keväältä. Näin bändin pariin otteeseen livenä ja Liamin esiintymisestä huokuu suuri motivaatio todistaa, ettei Oasis ollut pelkästään Noelin bändi. Jopa alun alkaen pöhköltä vaikuttanut Bring The Light paljasti merkityksensä vuoden mittaan. Beady Eye'lla on varmasti tulevaisuus. (SPOTIFY)
Elbow
Elbow'n Build A Rocket, Boys ei yltänyt aivan edeltäjänsä korkeuksiin, mutta vuoden kaikkien uutuslevyjen joukossa se loistaa silti merkkitapauksena. Levyn avausbiisi The Birds on suorastaan majesteettinen, mutta Elbow'n vahvuus on ennen kaikkea hillityssä vähäeleisyydessä, joista albumilla ovat malliesimerkkejä mm. suorastaan runollinen Lippy Kids (miten joku osaa tiivistää teini-iän muutamalla rivillä?) ja raukea The River. (SPOTIFY) Omasta mielestäni Elbow kuitenkin "hukkasi" pari aivan tykkibiisiä singlejensä B-puolille: Buffalo Ghosts kilpailee vuoden parhaan kappaleen tittelistä ja soundeiltaan synkkä Ticker Tape on erittäin mielenkiintoinen.
Radiohead
King Of Limbs kuulostaa aavistuksen verran välityöltä, mutta koko levyn tekee kuuntelemisen arvoiseksi kappale numero kuusi, Codex. Tällaista tunnelmaa ei Radioheadin lisäksi pysty luomaan kukaan muu. Kohta, jossa torvet tulevat mukaan, aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä... (SPOTIFY)
Noel Gallagher's High Flying Birds
Oasis-fanaatikolle vuosi 2011 oli suoranaista juhlaa. Käytännössä kuultavaksi saatiin 2 Oasis-levyä. Liam rokkaa retron rosoisesti ja Noel tarjoilee silotellusti tuotettuja ja suurella näkemyksellä kirjoitettuja biisejä. High Flying Birds on huippusulava levy, jota haluaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Omat suosikkini ovat pollea avausbiisi Everybody's On The Run sekä ihanalla tavalla vuodelta 1995 peräisin olevalta Oasis- B-puolelta kuulostava AKA... Broken Arrow. Kaikkein jännittävintä on se, että jos tämä oli Noelin helppo pop-levy, niin ensi vuodelle on odotettavissa outo ja sekalainen jatko-osa! (SPOTIFY)
King Creosote & Jon Hopkins
Skotlantilainen folk-laulaja King Creosote löi hynttyyt yhteen tuottaja Jon Hopkinsin kanssa, tavoitteenaan luoda vastaus Talk Talkin mestariteokselle Spirit Of Eden. Diamond Mine on liian suoraviivainen ja "pop" tavoittaakseen Spirit Of Edenin ylimaailmallista henkeä, mutta modernina folk-levynä se on erittäin mainio. John Taylor's Month Away on varmasti vuoden sympaattisin biisi. (SPOTIFY)
MGMT
Sen lisäksi että varsinainen Congratulations-albumi aukesi itselleni vasta melkein vuoden myöhässä, hieno Congratulations (Remixes) -EP kolahti tänä vuonna kunnolla. Erol Alkan on muokannut nimibiisin kuulostamaan siltä, miltä MGMT:n "pitäisikin" kuulostaa: tanssittavalta, coolilta, hieman virnuilevalta ja hyvin energiseltä. Myös Ed Banger -remix Siberian Breaksista ja Corneliusin versio Brian Enosta löytyvät samalta EP:ltä ja toimivat oikein tehokkaasti. (SPOTIFY)
Glasvegas
Sisällöltään hieman ohuehkon ja soundeiltaan liian täyteen ahdetun albumin julkaissut Glasvegas kuuluu vuoden pettymyksiin, mutta Euphoric Heartbreak -levyltä löytyi hienojakin hetkiä – ainakin jos jaksoi kaivaa hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi tämä minimalistinen liveversio Euphoria, Take My Handistä osoittaa, että bändillä on varmasti vielä paljonkin annettavaa, jos sen koskettavaa perusydintä ei tukahduteta kaikenlaiseen ylimääräiseen sotkuun. Loppuvuodesta kokovalkoinen vaatekertakin ilmeisesti sai kyytiä ja James Allan palasi keikoilla turvalliseen mustaan nahkatakkiin ja koppasi taas myös kitaran käteensä. Ensi vuoteen (toivottavasti), Glasvegas! (SPOTIFY)
Paul Weller
Paul Welleriltä ei tullut vuonna 2011 uutta kokopitkää albumia, mutta mod-keisari julkaisi muutaman yksittäisen herkkupalan. Kesän Starlite-single on mukavan trooppinen ja Drop Out Orcherstran remix lisää siihen vielä extra-annoksen keikutusta. Myös BBC:n futisfiktion lopputeksteihin sävelletty Devotion oli Welleriltä kaunis teko.
Little Dragon
Taas siellä Ruotsissa osataan. Little Dragonin tämänvuotisen levyn nimikappale Ritual Union on koukuttavan omaperäinen jännässä taustariffissään ja mielenkiintoisesti kiemurtelevassa melodiassaan. Myös Tensnaken dubstep-tuulahduksia tuonut remix on kuulemisen arvoinen.
Foster The People
Vuoden tarttuvimpia pop-kappaleita etsittäessä Pumped Up Kicks on varmasti aivan kärkisijoilla. Jollain tavalla lattea levyversio ei sykähdyttänyt mitenkään kovasti, mutta akustisilla kitaroilla säestetty, mukavasti svengaava liveversio jää surraamaan päähän päiväkausiksi.
MUUT:
Tämän vuoden löytöjen ohella fiilistelin tylsään tapaani tietysti myös vanhoja tuttavuuksia. Primal Screamia tuli kuunneltua yllättävän paljon BBC:llä (ja myöhemmin Ylellä) nähdyn Screamadelica-dokumentin jälkimainingeissa. Come Togetherin Terry Farley -versio pyöri kaiuttimissa hyvin useaan otteeseen, ja samalta aikakaudelta peräisin oleva B-puoli Jesus sai myös soittokertoja.
Ensi vuodelta odotan kovasti Noel Gallagherin toista levyä sekä The XX:n loistavan ykköslevyn seuraajaa.
Hauskaa uutta vuotta kaikille!
E D I T :
Hups! Smith Westernsin Weekend unohtui kokonaan listalta! Erittäin mainio biisi, jota tuli fiilisteltyä Lontoon keväässä.
Toisin kuin aiemmin, en tänä vuonna listaa levyjä ja biisejä erikseen, vaan tiputtelen tässä sikin sokin ne vuoden 2011 musiikkitapaukset, jotka itseäni eniten koskettivat.
Guillemots
Guillemots oli ehdottomasti vuoden bändi 2011. Näin yhtyeen kevään aikana livenä kolmesti ja noista keikoista jokainen oli omanlaisensa täysosuma. Uusin albumi Walk The River on bändin tähän asti tasapainoisin kokonaisuus ja palkitsee kuulijansa mahtavilla herkuilla, vaikka ei avaudukaan aivan heti. Yllä oleva Dancing In The Devil's Shoes on kauniin melodiansa ja osuvan sanoituksensa myötä mielestäni vuoden paras biisi, mutta levyltä löytyy muitakin huippuja, esimerkiksi I Must Be A Lover, I Don't Feel Amazing Now, Sometimes I Remember Wrong sekä nimibiisi Walk The River. Kovatasoisia sävellyksiä hieman (mutta ei liian) taiteellisella kierteellä esitettynä. SPOTIFY
Arctic Monkeys
Tänä vuonna Arctic Monkeys oli melodinen, herkkä, katkeransuloinen ja helisevä. Alex Turnerin mainio Submarine-soundtrack (SPOTIFY) akustisine kitaroineen ja singer-songwriter -tyylisine, tarinankerronnallisine lauluineen pohjusti keväällä maaperää alkukesästä julkaistulle koko bändin neljännelle albumille Suck It And See. Arctic Monkeysin linja on ollut aina tehdä uudella levyllä jotain erilaista kuin aiemmilla, ja kiemuraisen Humbugin jälkeen suoraviivainen ja helppo Suck In And See oli suuri yllätys. Levyllä ei ole lainkaan filleriä, vaan jokainen kappale on täyttä tavaraa. Surumielisen Love Is A Laserquestin lisäksi suosikkeihini kuuluvat myös mm. She's Thunderstorms, Black Treacle sekä nokkelasti riimittelevä nimibiisi Suck It And See. (SPOTIFY)
Beady Eye
Beady Eye'n debyyttilevy Different Gear, Still Speeding oli piristävä yllätys. The Roller rytmitti keskitalveani ja Millionare kuulosti keväältä. Näin bändin pariin otteeseen livenä ja Liamin esiintymisestä huokuu suuri motivaatio todistaa, ettei Oasis ollut pelkästään Noelin bändi. Jopa alun alkaen pöhköltä vaikuttanut Bring The Light paljasti merkityksensä vuoden mittaan. Beady Eye'lla on varmasti tulevaisuus. (SPOTIFY)
Elbow
Elbow'n Build A Rocket, Boys ei yltänyt aivan edeltäjänsä korkeuksiin, mutta vuoden kaikkien uutuslevyjen joukossa se loistaa silti merkkitapauksena. Levyn avausbiisi The Birds on suorastaan majesteettinen, mutta Elbow'n vahvuus on ennen kaikkea hillityssä vähäeleisyydessä, joista albumilla ovat malliesimerkkejä mm. suorastaan runollinen Lippy Kids (miten joku osaa tiivistää teini-iän muutamalla rivillä?) ja raukea The River. (SPOTIFY) Omasta mielestäni Elbow kuitenkin "hukkasi" pari aivan tykkibiisiä singlejensä B-puolille: Buffalo Ghosts kilpailee vuoden parhaan kappaleen tittelistä ja soundeiltaan synkkä Ticker Tape on erittäin mielenkiintoinen.
Radiohead
King Of Limbs kuulostaa aavistuksen verran välityöltä, mutta koko levyn tekee kuuntelemisen arvoiseksi kappale numero kuusi, Codex. Tällaista tunnelmaa ei Radioheadin lisäksi pysty luomaan kukaan muu. Kohta, jossa torvet tulevat mukaan, aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä... (SPOTIFY)
Noel Gallagher's High Flying Birds
Oasis-fanaatikolle vuosi 2011 oli suoranaista juhlaa. Käytännössä kuultavaksi saatiin 2 Oasis-levyä. Liam rokkaa retron rosoisesti ja Noel tarjoilee silotellusti tuotettuja ja suurella näkemyksellä kirjoitettuja biisejä. High Flying Birds on huippusulava levy, jota haluaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Omat suosikkini ovat pollea avausbiisi Everybody's On The Run sekä ihanalla tavalla vuodelta 1995 peräisin olevalta Oasis- B-puolelta kuulostava AKA... Broken Arrow. Kaikkein jännittävintä on se, että jos tämä oli Noelin helppo pop-levy, niin ensi vuodelle on odotettavissa outo ja sekalainen jatko-osa! (SPOTIFY)
King Creosote & Jon Hopkins
Skotlantilainen folk-laulaja King Creosote löi hynttyyt yhteen tuottaja Jon Hopkinsin kanssa, tavoitteenaan luoda vastaus Talk Talkin mestariteokselle Spirit Of Eden. Diamond Mine on liian suoraviivainen ja "pop" tavoittaakseen Spirit Of Edenin ylimaailmallista henkeä, mutta modernina folk-levynä se on erittäin mainio. John Taylor's Month Away on varmasti vuoden sympaattisin biisi. (SPOTIFY)
MGMT
Sen lisäksi että varsinainen Congratulations-albumi aukesi itselleni vasta melkein vuoden myöhässä, hieno Congratulations (Remixes) -EP kolahti tänä vuonna kunnolla. Erol Alkan on muokannut nimibiisin kuulostamaan siltä, miltä MGMT:n "pitäisikin" kuulostaa: tanssittavalta, coolilta, hieman virnuilevalta ja hyvin energiseltä. Myös Ed Banger -remix Siberian Breaksista ja Corneliusin versio Brian Enosta löytyvät samalta EP:ltä ja toimivat oikein tehokkaasti. (SPOTIFY)
Glasvegas
Sisällöltään hieman ohuehkon ja soundeiltaan liian täyteen ahdetun albumin julkaissut Glasvegas kuuluu vuoden pettymyksiin, mutta Euphoric Heartbreak -levyltä löytyi hienojakin hetkiä – ainakin jos jaksoi kaivaa hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi tämä minimalistinen liveversio Euphoria, Take My Handistä osoittaa, että bändillä on varmasti vielä paljonkin annettavaa, jos sen koskettavaa perusydintä ei tukahduteta kaikenlaiseen ylimääräiseen sotkuun. Loppuvuodesta kokovalkoinen vaatekertakin ilmeisesti sai kyytiä ja James Allan palasi keikoilla turvalliseen mustaan nahkatakkiin ja koppasi taas myös kitaran käteensä. Ensi vuoteen (toivottavasti), Glasvegas! (SPOTIFY)
Paul Weller
Paul Welleriltä ei tullut vuonna 2011 uutta kokopitkää albumia, mutta mod-keisari julkaisi muutaman yksittäisen herkkupalan. Kesän Starlite-single on mukavan trooppinen ja Drop Out Orcherstran remix lisää siihen vielä extra-annoksen keikutusta. Myös BBC:n futisfiktion lopputeksteihin sävelletty Devotion oli Welleriltä kaunis teko.
Little Dragon
Taas siellä Ruotsissa osataan. Little Dragonin tämänvuotisen levyn nimikappale Ritual Union on koukuttavan omaperäinen jännässä taustariffissään ja mielenkiintoisesti kiemurtelevassa melodiassaan. Myös Tensnaken dubstep-tuulahduksia tuonut remix on kuulemisen arvoinen.
Foster The People
Vuoden tarttuvimpia pop-kappaleita etsittäessä Pumped Up Kicks on varmasti aivan kärkisijoilla. Jollain tavalla lattea levyversio ei sykähdyttänyt mitenkään kovasti, mutta akustisilla kitaroilla säestetty, mukavasti svengaava liveversio jää surraamaan päähän päiväkausiksi.
MUUT:
Tämän vuoden löytöjen ohella fiilistelin tylsään tapaani tietysti myös vanhoja tuttavuuksia. Primal Screamia tuli kuunneltua yllättävän paljon BBC:llä (ja myöhemmin Ylellä) nähdyn Screamadelica-dokumentin jälkimainingeissa. Come Togetherin Terry Farley -versio pyöri kaiuttimissa hyvin useaan otteeseen, ja samalta aikakaudelta peräisin oleva B-puoli Jesus sai myös soittokertoja.
Ensi vuodelta odotan kovasti Noel Gallagherin toista levyä sekä The XX:n loistavan ykköslevyn seuraajaa.
Hauskaa uutta vuotta kaikille!
E D I T :
Hups! Smith Westernsin Weekend unohtui kokonaan listalta! Erittäin mainio biisi, jota tuli fiilisteltyä Lontoon keväässä.
22 joulukuuta 2011
TV-katsaus
Bloggaamiseen kuuluu, että vuoden lopussa tehdään listoja. Listoja vuoden parhaista levyistä, elokuvista, konserteista ja kaikesta muusta. Tänä vuonna listapaine ahdistaa: olin etenkin uuden musiikin etsimisen suhteen lähes täysin kohmeessa koko vuoden, joten tuskinpa osaan sanoa siitä mitään pätevää tällä kertaa.
Musiikkilistojen sijaan aionkin muistella, mitä oivia televisiosarjoja on vuonna 2011 tullut katseltua – näistä suosituksista voi joku vaikka saada inspiraatiota joulunpyhien töllöttelyhuviksi.
Curb Your Enthusiasm
"Curbin" kahdeksas kausi oli mielestäni hieman vaisu moniin edellisiin verrattuna sen vuoksi, että tällä kertaa nöyryyttävät ja myötähäpeän tunnetta tuottavat jutut eivät olleet aivan yhtä kamalia kuin joskus aiempina vuosina. Larry David ei tällä kertaa joutunut aivan yhtä noloihin ja törkeisiin tilanteisiin kuin olisi voinut. Joka tapauksessa sarjan 8-kausi on ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä Larry David on kenties parasta, mitä televisiolle on koskaan tapahtunut, eikä muutama vaisu jakso muuta tätä tosiasiaa.
Life's Too Short
The Office -parivaljakko Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin tuorein faktaa ja fiktiota sekoitteleva mukadokumentti-sarja nostaa pääosaan lyhytkasvuisen näyttelijä Warwick Davisin. Tuttuun Gervais / Merchant -tyyliin tarjolla on taas kuivaa ja toisinaan melko pahailkistäkin huumoria. Fiktiivistä versiota omasta itsestään esittävä Davis ei liiemmin sympatiapisteitä keräile, mutta hänen tärkeilevät kommelluksensa huvittavat parhaimmillaan kovasti. Gervaisin ja Merchantin toisesta sarjasta, Extrasista, tuttuun tyyliin lähes joka jaksossa on mukana suuria filmitähtiä cameo-rooleissa, mm. Johnny Depp ja Steve Carrell. Seitsenosainen sarja on BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoa, mikä on monille varmasti jonkinasteinen laatutakuu.
Parks and Recreation
The Officen USA-versio oli parhaimmillaan aivan loistava, mutta syksyllä alkaneessa 8. kaudessa sekä käsikirjoittajat että näyttelijät ovat taivaltaneet todella synkissä varjoissa. Kun 30 Rock on toistaiseksi tauolla, ehdottomaksi suosikikseni tämänhetkisistä amerikkalaisista sarjoista on noussut Parks and Recreation. Sarja alkoi melko hitaalla tahdilla, mutta tänä syksynä alkanut neljäs kausi on sisältänyt pelkästään huippujaksoja. Hahmot on kirjoitettu moniulotteisiksi, dialogi on hauskaa ja homma toimii kokonaisuudessaan huippusujuvasti. Amerikkalaisista sarjoista on aina toisinaan kova työ seuloa jyvät akanoista, mutta Parks and Recreation on ehdottomasti erittäin maukas jyvä.
Bored To Death
Bored To Death on itselleni melko uusi tuttavuus, vaikka siitä on HBO:lla nähty jo kolme tuotantokautta. Pääosassa on mm. Scott Pilgrim VS. The World'istä ja The Darjeeling Limitedistä tuttu Jason Schwartzman, joka esittää nynnyä toimittaja/käsikirjoittajaa, joka paremman tekemisen puutteessa keikkailee myös yksityisetsivänä. Sarjan huumori on mukavan vähäeleistä: hauskoja juttuja ei osoitella liikaa ja tapahtumien tempo pysyy koko ajan hyvin rullaavana. Schwartzmanin lisäksi myös sivuosissa on mukana kovia nimiä, kuten Ted Danson ja Zack Galifianakis. Pidän Bored To Deathistä varmaan myös siksi, että Monk on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani, ja tässä on hieman samaa komedian ja dekkarin sekoitusta, vaikka hyvin paljon hillitymmässä ja ehkä synkemmässäkin muodossa. Bored To Death on myös huomattavan ammattitaitoisesti ja jopa elokuvamaisesti toteutettu, siitä huokuu laatusarjan tuntu heti tunnuskuvista lähtien.
How I Met Your Mother
Muista tässä mainituista sarjoista How I Met Your Mother poikkeaa siten, että se on melkoista liukuhihnakamaa, tämän vuosikymmenen Frendit. Joka jakson konsepti on sama: kolmekymppisten newyorkilaisten kaverusten porukka istuu baarissa ja setvii ihmissuhdekuvioitaan. Perusmössön yläpuolelle "HIMYM":in nostavat kuitenkin ensiluokkaiset komedianäyttelijät kuten suvereeni Neil Patrick Harris, sekä sarjan flashbackeja ja aikasiirtymiä hyödyntävä rakenne, joka mahdollistaa lukuisten yllättävien yksityiskohtien liittämisen peruskonseptiin. Sarja on toisinaan hieman nössö, ja taustanaurut kuulostavat nykyilmastossa todella vanhanakaisilta, mutta sympaattisuudessaan ja tiuhaan tahtiin iskevissä vitseissään HIMYM toimii juuri niin kuin pitääkin.
Pasila
Pasilan kolmoskausi keväällä 2011 oli aivan todella vaisu, ja hirveä pettymys mainioiden kahden ensimmäisen kauden jälkeen. Syksyllä alkanut neloskausi on kuitenkin poikkeuksellisella tavalla nostanut sarjan keväisestä alhostaan ja tykittää taas täysillä panoksilla idearikasta, näkemyksellistä ja paikoin hätkähdyttävääkin sisältöä. Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen komediasarja – ja koska en itse liiemmin välitä muista kuin komediasarjoista, sanoisin jopa, että Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen TV-sarja. Käyttistä!
Stewart Lee's Comedy Vehicle
Hehkutin Stewart Lee'tä varmasti koko kevään, mutta en halua unohtaa häntä tässäkään. Lee oli itselleni Lontoon-kauden parhaita löytöjä: omaperäinen, äkkiväärä ja epähauskuudesta hauskaa tekevä stand-up -koomikko. Stewart Lee's Comedy Vehicle -sarjan toinen kausi esitettiin BBC:llä keväällä ja se sai kriitikkojen piirissä suurta suosiota, mutta Leen huumorin oikukas laatu piti silti huolen siitä, ettei Lee'stä tämänkään sarjan myötä tullut koko kansan suosikkia.
Musiikkilistojen sijaan aionkin muistella, mitä oivia televisiosarjoja on vuonna 2011 tullut katseltua – näistä suosituksista voi joku vaikka saada inspiraatiota joulunpyhien töllöttelyhuviksi.
Curb Your Enthusiasm
"Curbin" kahdeksas kausi oli mielestäni hieman vaisu moniin edellisiin verrattuna sen vuoksi, että tällä kertaa nöyryyttävät ja myötähäpeän tunnetta tuottavat jutut eivät olleet aivan yhtä kamalia kuin joskus aiempina vuosina. Larry David ei tällä kertaa joutunut aivan yhtä noloihin ja törkeisiin tilanteisiin kuin olisi voinut. Joka tapauksessa sarjan 8-kausi on ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä Larry David on kenties parasta, mitä televisiolle on koskaan tapahtunut, eikä muutama vaisu jakso muuta tätä tosiasiaa.
Life's Too Short
The Office -parivaljakko Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin tuorein faktaa ja fiktiota sekoitteleva mukadokumentti-sarja nostaa pääosaan lyhytkasvuisen näyttelijä Warwick Davisin. Tuttuun Gervais / Merchant -tyyliin tarjolla on taas kuivaa ja toisinaan melko pahailkistäkin huumoria. Fiktiivistä versiota omasta itsestään esittävä Davis ei liiemmin sympatiapisteitä keräile, mutta hänen tärkeilevät kommelluksensa huvittavat parhaimmillaan kovasti. Gervaisin ja Merchantin toisesta sarjasta, Extrasista, tuttuun tyyliin lähes joka jaksossa on mukana suuria filmitähtiä cameo-rooleissa, mm. Johnny Depp ja Steve Carrell. Seitsenosainen sarja on BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoa, mikä on monille varmasti jonkinasteinen laatutakuu.
Parks and Recreation
The Officen USA-versio oli parhaimmillaan aivan loistava, mutta syksyllä alkaneessa 8. kaudessa sekä käsikirjoittajat että näyttelijät ovat taivaltaneet todella synkissä varjoissa. Kun 30 Rock on toistaiseksi tauolla, ehdottomaksi suosikikseni tämänhetkisistä amerikkalaisista sarjoista on noussut Parks and Recreation. Sarja alkoi melko hitaalla tahdilla, mutta tänä syksynä alkanut neljäs kausi on sisältänyt pelkästään huippujaksoja. Hahmot on kirjoitettu moniulotteisiksi, dialogi on hauskaa ja homma toimii kokonaisuudessaan huippusujuvasti. Amerikkalaisista sarjoista on aina toisinaan kova työ seuloa jyvät akanoista, mutta Parks and Recreation on ehdottomasti erittäin maukas jyvä.
Bored To Death
Bored To Death on itselleni melko uusi tuttavuus, vaikka siitä on HBO:lla nähty jo kolme tuotantokautta. Pääosassa on mm. Scott Pilgrim VS. The World'istä ja The Darjeeling Limitedistä tuttu Jason Schwartzman, joka esittää nynnyä toimittaja/käsikirjoittajaa, joka paremman tekemisen puutteessa keikkailee myös yksityisetsivänä. Sarjan huumori on mukavan vähäeleistä: hauskoja juttuja ei osoitella liikaa ja tapahtumien tempo pysyy koko ajan hyvin rullaavana. Schwartzmanin lisäksi myös sivuosissa on mukana kovia nimiä, kuten Ted Danson ja Zack Galifianakis. Pidän Bored To Deathistä varmaan myös siksi, että Monk on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani, ja tässä on hieman samaa komedian ja dekkarin sekoitusta, vaikka hyvin paljon hillitymmässä ja ehkä synkemmässäkin muodossa. Bored To Death on myös huomattavan ammattitaitoisesti ja jopa elokuvamaisesti toteutettu, siitä huokuu laatusarjan tuntu heti tunnuskuvista lähtien.
How I Met Your Mother
Muista tässä mainituista sarjoista How I Met Your Mother poikkeaa siten, että se on melkoista liukuhihnakamaa, tämän vuosikymmenen Frendit. Joka jakson konsepti on sama: kolmekymppisten newyorkilaisten kaverusten porukka istuu baarissa ja setvii ihmissuhdekuvioitaan. Perusmössön yläpuolelle "HIMYM":in nostavat kuitenkin ensiluokkaiset komedianäyttelijät kuten suvereeni Neil Patrick Harris, sekä sarjan flashbackeja ja aikasiirtymiä hyödyntävä rakenne, joka mahdollistaa lukuisten yllättävien yksityiskohtien liittämisen peruskonseptiin. Sarja on toisinaan hieman nössö, ja taustanaurut kuulostavat nykyilmastossa todella vanhanakaisilta, mutta sympaattisuudessaan ja tiuhaan tahtiin iskevissä vitseissään HIMYM toimii juuri niin kuin pitääkin.
Pasila
Pasilan kolmoskausi keväällä 2011 oli aivan todella vaisu, ja hirveä pettymys mainioiden kahden ensimmäisen kauden jälkeen. Syksyllä alkanut neloskausi on kuitenkin poikkeuksellisella tavalla nostanut sarjan keväisestä alhostaan ja tykittää taas täysillä panoksilla idearikasta, näkemyksellistä ja paikoin hätkähdyttävääkin sisältöä. Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen komediasarja – ja koska en itse liiemmin välitä muista kuin komediasarjoista, sanoisin jopa, että Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen TV-sarja. Käyttistä!
Stewart Lee's Comedy Vehicle
Hehkutin Stewart Lee'tä varmasti koko kevään, mutta en halua unohtaa häntä tässäkään. Lee oli itselleni Lontoon-kauden parhaita löytöjä: omaperäinen, äkkiväärä ja epähauskuudesta hauskaa tekevä stand-up -koomikko. Stewart Lee's Comedy Vehicle -sarjan toinen kausi esitettiin BBC:llä keväällä ja se sai kriitikkojen piirissä suurta suosiota, mutta Leen huumorin oikukas laatu piti silti huolen siitä, ettei Lee'stä tämänkään sarjan myötä tullut koko kansan suosikkia.
09 joulukuuta 2011
Muotiblogi?
Jos oleskelee talvisin sisällä julkisilla paikoilla, saattaa tarvita jonkinlaisia sisäkenkiä. Sandaalit ovat melko yleinen ja kätevä valinta. Itse haluan kuitenkin tehdä asiat aina monimutkaisesti, joten helppojen sandaalien sijaan päädyin sisäkenkävalinnassa käsinvalmistettuihin englantilaisiin samettitohveleihin.
Tohvelini on valmistanut Broadland Slippers -niminen firma Norwichissa. Yritys tekee kenkiä vain tilauksesta, ja omiin tohveleihinsa saa halutessaan vaikka sukunsa vaakunan tai minkä tahansa muun haluamansa symbolin. Myös värivaihtoehtoja löytyy burgundinpunaisesta havunvihreään. Minulla ei ole sukuvaakunaa, joten päädyin valitsemaan "tavalliset" mustat tohvelit. Sisäkankaaksi otin lesosti kullan väristä materiaalia.
Samettitohvelit tuntuvat jalassa oikein mukavilta ja tuovat käyttäjänsä olemukseen vanhan maailman arvokkuutta. Arvokkuuden vaatimusta lisää myös se, että samettisille kengille varoo varmasti viimeiseen asti pudottamasta ketsuppia.
Suosittelen kaikille Broadland Slippersiä ja tilaan varmasti itsekin vielä toisetkin tohvelit – kunhan ensin saisin jostain sen sukuvaakunan.
Muuta: Lehdenjakajan joulukalenteri roikkuu vieläkin koskemattomana, ja joulukuuta on nyt mennyt jo 8 yötä. Mikä avuksi?!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
