Ruokakaupassa asioiminen on ehkä yksi tavallisimmista ja tylsimmistä asioista elämässä. Suurin piirtein 99 kertaa sadasta se on vain välttämätön velvollisuus, jonka haluaa suorittaa mahdollisimman tehokkaasti, jotta se olisi nopeasti ohi. Puuduttavuudestaan huolimatta supermarketissa käyminen on kuitenkin melko iso osa elämää, ja sitä pohtimalla voi huomata muutoksia, käännekohtia ja suuria linjoja. Tässä oma supermarkethistoriani:1991: Matka äidin polkupyörän tarakalla oranssissa muovi-istuimessa kirkonkylälle. Uusi ruokakauppa on suuressa valkoisessa rakennuksessa ja varmasti 100 kertaa isompi kuin se pieni koppero missä on ennen käyty.
1993: Nyt äidin kanssa pääsee kauppaan myös autolla. Tosin parkkeeraamme hallissa kauimmaiseen ruutuun, jossa ei ole vieressä ketään häiritsemässä tuoreen ajokortin haltijaa. Bussiaikataulusta varmistetaan, ettei lähdetä liikkeelle samaan aikaan kuin bussi, jottei juututa sen perään tai jäädä sen alle kun se pelottavasti ryntäilee pysäkeiltään takaisin maantielle. Myöskään radiota ei saa aluksi äidin autossa kuunnella. Isän kanssa kauppamatkat ovat erilaisia: kuunnellaan jääkiekkoselostusta radiosta ja ajetaan hissiä mahdollisimman lähellä olevaan parkkiruutuun. Ei myöskään osteta tavallista ruokaa kuten äidin kanssa, vaan sipsejä ja limsaa.
1996: Jääkiekkotreenien jälkeen voidaan käydä jossain espoolaisessa tai helsinkiläisessäkin ruokakaupassa, riippuen siitä missä harjoitukset on pidetty. Ei kitsastella ostoksissa. Kinuan muropaketteja lelujen takia, ja lukuisat Frosties- tai mitkä lie paketit jäävät keittiön kaappiin pölyyntymään heti avaamisen jälkeen.
1998: Kauppareissujen kulta-ajat jatkuvat. Nyt marketissa on jopa CD-hylly, jonka valikoimaa voi tutkailla uteliaana. Kävelen T-paidassa mukavan viileällä pakasteosastolla ja imen poskiani sisäänpäin kuvitellen näyttäväni Richard Ashcroftilta.
2000: Ensimmäinen kerta, kun vastaan itse perheen ruokaostoksista, kun isä on jossain työmatkalla ja äiti lähettää minut kauppaan. Pyöräily keskustaan kauniissa syyssäässä on hauskaa ja ostoksetkin mahtuvat helposti pyörän koriin.
2001: Nyt ei enää ole autoa, kun isä on työttömänä, joten joudun pyöräilemään kauppareissuja useamman kerran viikossa. Enää se ei ole kovin hauskaa, varsinkaan talvella loskamyrskyssä pitkän koulupäivän jälkeen. Maksun suoritan vanhempien Plussa-kortilla, eikä sitä tarvitse sen kummemmin miettiä. Kaupan kassaneidit tulevat tutuiksi, joidenkin rupattelu menee jo liiallisuuksiin.
2003: Vihdoin pääsee taas kauppaan nopeasti ja helposti autolla, ja nyt sitä voi ajaa jopa itsekin. Mutta muuten kaupassakäynnin kultaiset vuodet tuntuvat kaukaisilta; nyt täytyy selvästi miettiä mikä maksaa mitäkin ja mihin on varaa.
2005: Omassa kodissa on ruokaostosvastuussa vain itselleen. Ensimmäisen vuoden ajan se on ihan hauskaakin; aina oppii jotain uutta, ja tuntuu vapauttavalta, kun esimerkiksi Pepsiä voi ostaa aina kun itse haluaa. Mutta kaikkeen kyllästyy aina nopeasti. Rasittavaa, jos unohtaa vaikka maidon eikä voi syödä muroja aamulla (Pepsiä ei viitsi tuhlata murojen kostukkeeksi). Muutenkin kaupoissa suurin osa pakkauksista on liian kookkaita yhden hengen talouteen.
14.1.2008: Voiko olla ankeamman nimistä elintarviketta kuin "arkiwursti"? Se ei kuulosta eikä varsinkaan näytä hyvältä. Ei houkuttele kokeilemaan, miltä se maistuu. Suklaapatukat ovat tarjouksessa 4 kpl / €2 ja kassa ilmoittaa, että kaupan päälle saa vielä piponkin. En käytä pipoa, joten sanon jonossa takanani olevalle pikkupojalle, että hän saa pipon, jos hakee sen muutamaa metriä taaempaa, suklaapatukkaständin vierestä. Hän ilmeisesti ymmärtää minut jotenkin väärin ja käy kyllä hakemassa ilmaispipon, mutta ojentaa sitä minulle. Kuinka ylimielistä olisi oikeasti pistää pikkupojat noutamaan tavaroita itselleen? Nolostun väärinkäsityksestä ja yritän parhaimmalla rennonoloisella käsieleelläni viestittää, että poika saa pitää pipon aivan itse. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä ja kassatätikin hymyilee.
MP3:
The Clash - Lost In The Supermarket [lähde]
Pulp - Common People [lähde] "I said 'Pretend you've got no money' / She just laughed and said 'Oh you're so funny' / I said, 'Yeah? I can't see anyone else smiling in here.'"
Radiohead - Fake Plastic Trees
Tekstit
13 kommenttia:
Tämä sai kyllä sekä ajattelemaan että hymyilemään. Oi, nostalgia!
Tuli mieleen, että 3-4 vuotta sitten Sellon Prisman kassajonossa joku jopa melko selvän oloinen nainen sanoi minulle "shhhh" ja sujautti käteeni 5 euroa. Kyllähän se nyt hiukan erikoiselta vaikutti, mutta raha on aina rahaa :D
Muistelin tässä että kun olin ehkä 5vee ja sisko 7vee mentiin aina äidin kanssa pyörällä kauppaan landella. Kaikki kolme, yhdellä pyörällä. Mä istuin edessä sellasessa punaisessa puu istuimessa ja mun sisko istu takana.. Ihme juttu et mun äiti pysty noin vaan polkee.. Vaikka se aina huus "benena brett". HAHA
ja 1995 mäkin olin sellanen joka aina halus niitä muroja leluljen takia.!!!
Musta ruokakaupassa käyminen on _melkein_ aina kivaa. Tuotteiden vertailu ja uusien kokeileminen tai hyväksitodettujen suosiminen kaikki ovat kulutusvalintoja, joita on mielekästä ja kivaa pohtia. Ruokakaupassa käyminen on arjen pieniä iloja, kun voi ilahduttaa itseään ostamalla kerrankin puolen litran jaffan tai säästämällä senttejä, kun ostaa perhepakkauksen josta 2/3 menee pakastimeen.
Ruokakauppakokemuksiin liittyy nostalgiaa - sait kirjoituksellasi mut muistelemaan ja muistamaan kaikenlaista.
Muistaako kukaan Wienin tuuttia? Veikkaan, että se on poistettu markkinoilta ennen 90-luvun alkua, koska musitikuvani ovat melko hämäriä. Jäätelö oli vaaleankeltaista ja tuutin keskellä oli nougatsydän, jollei muistini valehtele.
Sä oot puhunut tosta Wienin tuutista ennenkin, mutta se on aika mystinen. Mä ehkä muistan miltä se ulkokuori näytti, mutta mausta ei oo mitään havaintoa. Kirjoita jonnekin Valiolle että tuo sen ensi kesäksi takaisin limited editionina!
Pete. Tämä blogi on noussut alkuvuodesta ihan uudelle tasolle. En ollut lukenut tätä pitkään aikaan (varmaankin vain kerran aikaisemmin tänä vuonna) ja täällähän on vaikka mitä. Kannattaa todellakin jatkaa kirjoittamista tänne, mutta sinun pitäisi opetella tyrkyttämään itseäsi muunkinlaisille areenoille.
Huomaatko - sinulla alkaa olla jo jonkinlaista blogimainetta. Tällä on lukijoita varmaan enemmän kuin arvaatkaan. Ihmiset kahlaavat useita blogeja läpi, mutta palaavat harvoin toista kertaa. Tänne palataan jatkuvasti.
Minä palaan juuri näiden supermarket-juttujen takia. Tuokin kirjoitus oli juuri kirkkaimmillaan sitä, mitä minä haluaisin lukea artikkeleiden, tietokirjojen, romaanien, runojen ja novelleiden muodossa. Jonkun pitää kirjoittaa nuo tarinat selkeäksi maisemaksi. Se on keskeistä.
Haluaisin vain sanoa, että olen ylpeä saadessani kommentoida tätä blogia.
Kiitos, Antti. Oikeesti, arvostan sun mielipiteitä hyvin paljon.
"Vaikka se aina huus "benena brett". HAHA"
I know who you are... :) mähän oli se joku aina istu mutsin takana :)
Teillä on ehdottomasti ollut supermutsi, Karlssonit! :-D
Minä puolestani muistan miten kerran marketissa hymyilin pienelle suloiselle pojalle jolla oli kintaat. Lapsiparka kääntyi äkkiä pois ja sanoi kauhistuneena: "Äiti, tuo täti katto mua oudosti!"
Voi surkeus. Täti yritti vain olla ystävällinen.
Kinnaspoika oli siis oppinut suomalaisen kulttuurin perusasiat jo hyvin pienenä! :-)
go mama the karlsson :)
Kirjoitat ihanasti! :)
Lähetä kommentti