En näköjään kirjoita nykyisin paljon muusta kuin televisiosta – mutta näillä mennään nyt tällä hetkellä.
Olen huomannut olevani vakituinen The Voice of Finlandin katselija. Katsoin ensimmäisen jakson uutena vuotena, koska halusin tietää, mitä kaiken hypen takana on. Avausjakso oli mielestäni roskaa: kaikki laulajat olivat tasapaksua karaoke-massaa, Elastisen päännytkytys oli ärsyttävää ja Lauri Tähkä oli Lauri Tähkä. Seuraavat jaksot katsoin, koska The Voice of Finland tuntui tulevan televisiosta aina juuri siihen aikaan, kun avasin töllöttimen. Joka kerta ajattelin, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun tätä katson.
Alkukarsintajaksojen jälkeen VoF muuttui kuitenkin aivan oikeasti kiinnostavaksi. Nyrkkeilykehässä lauletuissa kaksintaisteluosioissa oli hyvää energiaa ja Lauri Tähkäkin oli käynyt parturissa. Aloin seurata The Voice of Finlandia valinnan tuloksena – en vain siksi, että se sattui olemaan ohjelmistossa.
Nyt ohjelma on kohta loppusuoralla ja olen miettinyt sitä, miten tällaiset ohjelmat voitetaan. Seuraavaksi esittämäni teoria pätee myös Idolseihin, X-Factoreihin, yms. karaokeohjelmiin.
Uusia laulajia etsivät TV-ohjelmat uskottelevat, että niiden ideana on löytää tasokkaita laulajia. Siksi laulajat laitetaan esittämään cover-biisejä, eikä omaa, heille varten sävellettyä ohjelmistoa. Ajatellaan siis, että on hienoa, jos joku kouvolalainen Pirjo laulaa suunnilleen yhtä komeasti kuin Mariah Carey tai edes 45-prosenttisesti jotenkin sinne päin.
Suurinta osaa yleisöstä ei kuitenkaan kiinnosta, onko joku hyvä laulaja, vaan se, onko joku valovoimainen ja kiinnostava hahmo. Kaikki osanottajat ovat suunnilleen yhtä hyviä laulajia – ja sitä paitsi eri tyylilajeissa on melko mahdotonta vertailla objektiivisesti, kuka on paras. Voittajalta siis vaaditaan, että hän antaa itsestään vaikutelman muista poikkeavana, omaperäisenä ja karismaattisena hahmona.
Miten sitten erottaudutaan karismalla ja omaperäisyydellä, jos pitää esittää cover-biisejä samaan tapaan kuin missä tahansa karaoke-baarissa, ehkä vähän paremmalla äänentoistolla ja kivemmilla tunnelmavaloilla? Vastaus on: kappalevalinta ratkaisee. Voittajan täytyy valita itelleen biisejä, jotka korostavat hänen persoonallisuuttaan ja koskettavat äänestävää televisioyleisöä jostain yllättävästä paikasta.
Pahin virhe on siis laulaa tällaisissa kisoissa Lady Gagaa, Rihannaa tai edes Whitney Houstonia. Ei saa valita versioitavaksi sellaista artistia, jota on mahdotonta ylittää: voit toki laulaa paremmin kuin Lady Gaga, mutta et voi olla parempi ladygaga kuin Lady Gaga itse, joten unohda moinen suoraan. Mikä pointti on yrittää toistaa Rihannan listaykköshittiä yksi yhteen samanlaisena? Miksi yleisö haluaisi ostaa sinun versiosi, eikä sitä alkuperäistä, jos niillä ei ole mitään eroa? Laula ennemmin Sepi Kumpulaista tai S Club 7:iä, mutta tee se paremmin ja komeammin.
Kappalevalinnan tulisi siis olla hieman yllättävä, aavistuksen verran marginaalinen. Ei mitään todellista underground-kamaa, mutta ehkä jotain hieman unohdettua tai aiemmin hölmönä pidettyä. Leonard Cohenin Hallelujah ei ollut lainkaan merkittävä hitti ennen John Calen ja etenkin Jeff Buckleyn cover-versioita. Pitäisi siis löytää jotain tällaista: loistobiisi, jonka loistokkuutta suuri yleisö ei ole vielä aiemmin tajunnut. Toinen mahdollisuus on esittää erikoinen ja omaperäinen sovitus jostain tutummasta hittibiisistä: Taiskan Mombasa minimalistisena dubstepinä tai Europen Final Countdown reggaena.
Esittämässäni kaavassa on kuitenkin vaaransa. Viime viikon VoF-jaksossa eräällä tytöllä oli idea melko hyvin hallussa: hän esitti The Beatlesin All My Lovingin ukulele-säestyksellä. Siinä alkuperäisbiisi oli kuitenkin liian tuttu ja valittu omaperäinen sovitus liian hyvin alkuperäiseen sopiva. I Am The Walrus 1980-luvun syntetisaattorityylillä olisi ollut parempi yhdistelmä.
Tekstit
