Vähiten suunniteltu matka ikinä. Olimme joskus kesän alussa kaverini Heidin kanssa puhuneet, että elokuussa kesätöiden päätyttyä olisi mukavaa lähteä jollekin lyhyelle ulkomaanmatkalle. Kesäkuun lopussa katselimme
Isä Tediä, ja päätimme että Irlanti voisi olla yhtä hyvä kohde kuin mikä tahansa. Varasimme siltä istumalta lennot ja hostellin, mutta sen jälkeen matkaprojekti jäi jotenkin taka-alalle, eikä sitä ehditty kovinkaan paljon suunnitella tai hehkuttaa koko loppukesän aikana (yleensä matkoja pitää hehkuttaa etukäteen). Sain matkaoppaankin luettua vasta edellisenä iltana ja laukun pakattua vasta parikymmentä minuuttia ennen lähtöä.
Tällaisesta suunnittelemattomuudesta oli oikeastaan pelkkää hyötyä, sillä ylipäätään matkojen parhaat kohdat eivät löydy matkaoppaista, vaan ne tulevat eteen yllättäen ja luonnollisesta. On aivan turhaa tankata etukäteistietoa esimerkiksi kirkoista tai linnoista, koska käynnit niissä eivät parhaimmillaankaan voi voittaa esimerkiksi hyvää aamiaista tai satunnaisesti valittua onnistunutta kävelyreittiä.
Päivä 1: En ollut lentänyt
Finnairilla muutamaan vuoteen ja olin jo päässyt unohtamaan kuinka hyvä lentoyhtiö se on. Verrattuna esimerkiksi
Blue1:een, Finnairin koneet ovat tilavampia, paremmin varusteltuja ja hiljaisempia. Lento sujui siis oikein hyvin. Saavuimme Dubliniin vasta n. klo 17 paikallista aikaa, joten ensimmäinen päivä jäisi väkisinkin tyngäksi. Onneksi meillä oli sen verran ennalta suunniteltua ohjelmaa, että olimme varanneet liput
Albert Hammond, Jr:n keikalle
The Village -klubille. Tiputimme laukkumme nopeasti
Isaacs Hosteliin aivan linja-autoaseman vieressä (hyvä sijainti, mutta muuten en voi kyseistä hostellia suositella) ja lähdimme kohti The Villagea.
Tästä alkoi koko matkan kestänyt hyvän tuurin putkemme, joka vei meidät sattumalta hyviin paikkoihin aivan etsimättäkin: matkalla The Villageen pysähdyimme
Bleeding Horse -nimiseen pubiin, josta huomasimme vasta jälkeenpäin että se mainitaan
James Joycen
Odysseuksessa ja on merkitty joihinkin karttoihinkin tärkeänä dublinilaisena nähtävyytenä. Söimme Verta vuotavassa hevosessa paikallisen erikoisuuden "
Beef & Guinness pien", joka oli lähinnä karjalanpaisti jonka päällä oli pala valkoista leipää (joka ilmeisesti oikeuttaa nimeämään annoksen "piirakaksi"). Se oli aivan kohtalaisen hyvää ja mukavan lämmittävää.
Paikkojen tason lisäksi hyvä onnemme ulottui myös ajoituksiin: saavuimme The Villageen juuri kymmenisen minuuttia ennen kuin Hammond Jr. aloitti settinsä. Siinä ajassa ehti tehdä visiitin vessaan, joka oli ehdottomasti hienoin miestenhuone jonka olen ikinä rock-klubilla nähnyt! Lavuaarien vieressä oli tiski, jonka päällä oli asiakkaiden käyttöön laaja valikoima erilaisia hajusteita. Käsiäkään ei tarvinnut kuivata itse, vaan sen teki vanha herrasmies vapaaehtoista maksua vastaan (mistä toisaalta johtui se, että lähes kukaan ei näyttänyt pesevän käsiään, koska ei halunnut maksaa kuivaajamiehelle). Todellista luxusta!
Itse konsertti oli erittäin hyvä. Hammond Jr. ei pitänyt kovinkaan paljon kontaktia yleisöön (hän vaikutti siinä mielessä ujolta), mutta pelleili sitäkin enemmän pelottavan coolien bändikavereidensa kanssa ja tuntui todella nauttivan lavalla olemisesta.
Yours To Keep -levyltä soitettiin kaikki kappaleet ja niiden lisäksi pari coveria ja yksi uusikin biisi. Soundi oli levytettyjä versioita painavampi; lavalla oli parhaimmillaan kolme kitaristia! Hammond Jr. antoi kahden kitaristitoverinsa soittaa näyttävimmät soolot ja keskittyi itse lähinnä laulamiseen, pudotellen Stratocasteristaan vain satunnaisia sointuja. Yleisö vaikutti melko rauhalliselta, kukaan ei tallonut päälle tai heitellyt tuoppeja. Rauhallisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yleisö olisi ollut innoissaan, vaan se lauloi täysiä (ja hyvin!) mukana lähes kaikissa kappaleissa ja jopa joissain kitarasooloissa! Omaksi suosikkikappaleekseni nousi akustinen
Blue Skies, joka ei levyllä ollut vaikuttanut kovin ihmeelliseltä mutta säkenöi livetilanteessa.
Keikka päättyi melko myöhään, emmekä ehtineet jatkaa klubilta enää minnekään muualle, sillä Irlannissa pubit menevät arkisin kiinni jo yhdentoista jälkeen. Se on itse asiassa melko järkevää, sillä se pakottaa ihmiset ajoittamaan illanvieton aikaisemmin ja takaa myös sen, että pubi-iltaa seuraavana päivänä on mahdollista nousta sängystä aiemmin aamulla. Kävelimme takaisin hostellille
Temple Bar -kaupunginosan läpi, joka oli täynnä turisteja. Temple Baria oli mainostettu paljon ja se vaikutti kyllä kiinnostavalta, mutta ainakaan aitoa irkkumeininkiä sieltä ei löydä.
Päivä 2: Koska matkamme oli melko lyhyt - vain kolme kokonaista päivää - olimme suunnitelleet näkevämme kaiken "pakollisen" yhdessä päivässä, ja se päivä olisi Päivä #2. Dublin on melko pieni ja tiivis kaupunki, joten lähes kaikki tärkeimmät kohteet ovat kävelymatkan päässä. Kävelyreitit kannattaa silti ehkä suunnitella etukäteen sekä valita mukavat kengät, ettei käy kuten Heidille joka alkoi ontumaan jo toisen päivän aamuna.
Koska hostellimme nettisivuillaan lupaama aamiainen toimikin periaatteella "hae keittiöstä paahtoleipää ja syö se hostellin aulassa meluisten ranskalaisturistien (joista olimme saaneet tarpeeksemme jo edellisenä yönä!) kanssa", päätimme hankkia aamiaisemme itse. Ennen matkaa olin päättänyt, että haluan Dublinissa käydä
U2:n omistamassa
The Clarence -hotellissa, ja tämä vierailu oli kätevää yhdistää aamiaisen metsästykseen. Mielestäni aamiainen on parhaimmillaan kaikista paras ruoka-aika ja The Clarencen aamiainen osoittautui ehkä parhaaksi ikinä! Aamiaissalissa ei klo 11 aikoihin ollut enää ketään muita, joten saimme henkilökohtaisen tarjoilijan joka aina tarvittaessa täytti lasejamme herkullisilla tuoremehuilla ja oli jopa valmis vaihtamaan paikan musiikkia jos olisimme halunneet (nyt jälkeenpäin kaduttaa, että vaatimattomasti kieltäydyimme tästä - olisi ollut mielenkiintoista kuulla mitä tarjoilijamies olisi valinnut
Mobyn ja muun chill-out -musiikin tilalle!). "Full Irish" -aamiainen alkoi järkyttävän hyvällä ja monipuolisella hedelmäsalaatilla ja kulki munakokkelien ja verimakkaroiden kautta päätös-lattéen. Hintaa elämykselle tuli n. €30, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista ja aamiainen oli niin runsas että sillä jaksoi koko loppupäivän!
Clarencesta suuntasimme
Trinity Collegeen, jossa on näytillä Irlannin vanhin ja hienoin kirja, Kellsin kirja. Kellsin kirja on ilmeisesti niitä "pakollisia" Dublin-juttuja, mutta jos aivan totta puhutaan, sen olisi kyllä voinut jättää väliinkin. Hienosti kuvitettu ja vanha rukouskirja lasivitriinissä, jonka ympärillä pällistelee kymmeniä turisteja. Hoh hoijaa. Ja sitä paitsi Kellsin kirjoja oli itse asiassa kaksi. Olisi ollut kovin paljon ainutlaatuisempaa, jos niitä olisi vain yksi. Kohteen pelasti onneksi Trinity Collegen
Long Room, valtavan pitkä ja korkea kirjastohuone, joka oli kattoon asti täynnä vanhoja nahkaselkäisiä opuksia, jotka tuoksuivat tiedolta ja iältä. Long Roomissa oli myös näyttely ensimmäisen maailmansodan aikaisista propagandajulisteista, jotka olivat naiviudessaan todella hauskoja. Esimerkiksi yhdessä värväytymisjulisteessa oli piirros kolmesta sotilaasta pelaamassa korttia ja teksti, joka kertoi heidän "tarvitsevan neljännen pelaajan". Hyvä syy liittyä armeijaan...
Toinen pakollinen Dublin-kohde oli
Guinness Storehouse, jossa esitellään Irlannin kuuluisimman olutpanimon historiaa seitsemässä kerroksessa. Matkalle Trinity Collegesta Storehouseen käväisimme nopeasti
Dublin Castlen ja
Christ Church Cathedralin. Linnan pihalla kuvattiin Tudoreista kertovan tv-sarjan jaksoja ja siellä kuljeskeli paljon vanhanaikaisesti pukeutuneita näyttelijöitä. Katedraalin pihalla puolestaan lorvaili puolalaisia rakennusmiehiä remonttihommissa. Kierros itse Guinness Storehousessa oli tyylikkäästi toteutettu ja ainakin alussa melko mielenkiintoinen. Viidennen kerroksen kohdalla kaikilla vaikutti kuitenkin olevan jo jonkinmoinen hoppu ylimmän kerroksen kattobaariin nauttimaan pääsylipun hintaan kuuluva tuoppi mustaa nestettä itseään. Näkymät kattokerroksesta yli Dublinin olivat hyvät, mutta tämäkin paikka oli niin täynnä turisteja, että juomansa joutui nauttimaan seisaaltaan tungoksessa.
Guinness Storehousesta pääseminen oli siis jonkinlainen helpotus. Nyt kaikki välttämättömimmät Dublin-rysät oli nähty ja oli mahdollista toteuttaa vaihtoehtoisempia suunnitelmia. Suunnistimme
Connollyn rautatieasemalle, ostimme valmiiksi liput seuraavan aamun Belfastin-junaan ja jatkoimme paikallisjunalla loppuillan retkelle Howth-nimiseen kalastajakylään.
Itse Dublin ei kaupunkiin saapuessa aiheuttanut välitöntä "Jiih, vähän siistii olla täällä!" -reaktiota, kuten jotkut toiset kaupungit (New York!), mutta Howthissa tällainen reaktio syntyi. Ajoituksemme oli jälleen loistava: aloimme kavuta Howthin kukkuloita auringon alkaessa juuri laskea ja näkymät ylhäältä kohti punertuvaa Dublinia ja sen valoja olivat kauniit. Huippu, Howth Summit, oli myös paikallisten teinien suosiossa ja ohitsemme ajoikin lukuisia tuunattuja Subaruja täynnä teknoa kuuntelevia nuoria. Taas yksi esimerkki globalisaatiosta. Hyvinkää, Howth, kaikki samaa.
Howthin Summitin huipulla teimme pienen kävelylenkin kanervien keskellä. Omasta mielestäni tämä oli ehkä matkan kohokohta. Maisemat, tuuli, majakka... kaikki vaikutti todella koehtovalta. Haluaisinkin joskus tehdä Irlantiin uuden matkan, jolla pääsisi käymään enemmän maaseudulla ja juuri Howthin kaltaisissa merenrantakylissä.
Irlannin julkinen liikenne osoitti brittiläistyylisen luotettavuutensa, kun saavuimme alas kukkulalta. Paikallisjunaverkossa oli jokin "ongelma", eikä aseman henkilökunnalla ollut mitään tietoa siitä koska tuo ongelma saataisiin mahdollisesti korjattua, jos saataisiin ollenkaan. Siispä otimme taksin takaisin kohti Dublinin keskustaa. Taksimatka oli mukava: Dublinin valot kaartuivat edessä sillan takana ja taksikuski rallatteli
Travisin
Sidea. Matkalla kohti hostellia nappasimme myöhään yöhön auki olevasta ns. "Kulta-
Sparista" erinomaiset leivät ja pienen valikoiman karkkia. Olen hyvin iloinen siitä, että olin matkalla sellaisen kaverin kanssa joka arvostaa karkkeja. On mukavaa olla vieraassa maassa ja tehdä vertailuja ja huomioita paikallisista makeisista.
Hostelli oli määrännyt meidät vaihtamaan huonetta ensimmäisen yön jälkeen, mutta vastoin odotuksia vaihto ei ollut parempaan suuntaan. Uuden huoneemme oven ylälaidassa oli lasi-ikkuna, joka päästi läpi niin paljon valoa, että kun käytävällä joku sytytti valon, se vastasi samaa asiaa kuin valo olisi sytytetty suoraan huoneessamme. Lisäksi uuden käytävän suihkusta tuli ainoastaan tulikuumaa vettä. Päinvastaiseen olin kyllä varautunut - yleensä Euroopassa ei riitä lämmintä vettä - mutta tämä oli yllätys. Turha kuitenkaan valittaa liikaa (vaikka en tässä edes maininnut kaikkia ongelmia)... ensi kerraksi pitää säästää enemmän ja yöpyä The Clarencessa!
Päivä 3: Koska Dublinista pääsee Pohjois-Irlannin pääkaupunkiin Belfastiin junalla vain parissa tunnissa, ajattelimme että olisi hauskaa ja harvinaista käydä bongaamassa sekin paikka samalla reissulla. Heräsimme ajoissa, poimimme Kulta-Sparista evästä ja suuntasimme junaan (joka oli melkein ajallaan!). Matkalla Belfastiin ikkunoista näkyi paljon kukkuloita, lampaita ja sadepilviä.
Belfast antoi vaikutelman suuremmasta kaupungista kuin Dublin: talot olivat korkeampia ja uudempia ja kaduilla oli enemmän ihmisiä (eikä kiinni olleiden kauppojen ikkunoiden edessä ollut umpimetallisia liukuovia kuten Dublinissa, mikä on omiaan luomaan autiokaupunkitunnelmaa). Belfastilaiset vaikuttivat aidosti helpottuneilta siitä, että menneisyyden konfliktit näyttävät olevan ratkeamaan päin ja koko kaupunki oli selvästi jälleenrakennusaallon harjalla. Kiertobussin opas selitti vilpittömän innostuneesti, miten nykyään talojen julkisivuja voidaan jopa rakentaa lasista, kun ei tarvitse pelätä pommeja. Vanhat jakolinjat näkyivät silti yhä kuuluisissa seinämaalauksissa ja graffiteissa. Lojalistien kuningatar-innostus vaikutti aavistuksen naurettavalta; tuskin Englannissakaan kukaan rakastaa monarkiaa niin paljon kuin Porjois-Irlannin brittimieliset.
Belfastissa oli mukavaa se, että siellä ei ollut vielä kovin paljon turisteja. Asian laita tulee varmasti muuttumaan muutaman vuoden sisällä, mutta vielä toistaiseksi Belfast on mukavan autenttinen kaupunki. Tapasimme sattumalta Pohjois-Irlannin varmasti ainoan suomalaisen: nuoren miehen, joka oli tullut Belfastiin muutaman kuukauden projektityöhön tekemään tutkimusta paikallisesta infrastruktuurista. Tuntui hassulta keskustella langattomista nettiyhteyksistä teekkarin kanssa keskellä Belfastia!
Palatessamme Dubliniin myöhään illalla olimme jo kovin väsyneitä, mutta menimme sentään vielä lähipubiin, joka osoittautuikin todella mainioksi valinnaksi (hyvää onnea jälleen kerran!). Paikassa soitettiin kaikkia suosikkiyhtyeitämme (eikä mitään muuta!) ja palvelu oli perusirlantilaisen vekkulimaista. "
Can I have a pint of Guinness and a packet of crisps, please?" "
Right, a pint of Guinness and a pint of crisps!" Tiedän kyllä, että puhun epäselvästi, mutta vielä nolompaa se on kun sitä tekee vieraalla kielellä ja siitä kuittaillaan takaisin. Onneksi onnistuin melko nopeasti keksimään takaisin, että "
Well, if you serve them in a pint, then that's alright as well".
Täällä tapasimme myös Irlannin kohteliaimman juopon. Hän istui kaverinsa kanssa vieruspöydässä eikä millään tapaa häirinnyt meitä, vaikka äänekkäästi keskustelikin. Kuitenkin kun hän oli lähdössä kotiin, hän näki asialliseksi tulla kättelemään meidät ja sössöttämään vilpittömästi: "
I'm... I'm sorry for being drunk". Se oli todella hauskaa! Mies tulee pubissa pyytämään anteeksi sitä, että on humalassa! Sulkemisajan tultua lähdimme itsekin kohti hostellia, vaikka aivan kaikki muut asiakkaat eivät lähteneetkään. Pubista sai ilmeisesti ostettua juomaa myös mukaan, sillä jotkut näyttivät saavan tiskiltä oluttölkkejä ja pistävän niitä taskuihinsa. Kätevää.
Päivä 4: Koska pakolliset kohteet oli nähty jo päivän 2 aikana, päivä 4 oli pyhitetty satunnaiselle kiertelylle ja shoppailulle. Lähdimme etsimään hyvää aamiaspaikkaa ja löysimmekin aivan loistavan sellaisen käveltyämme ensin lenkin kaupungin vuokrataloalueen läpi. Ravintola
Kingfisher tarjoili pelkkää aamiaista rehelliseen irlantilaiseen tyyliin tavallisille dublinilaisille. Tomeran tarjoilijanaisen tervehdys pöytämme luokse saapuessaan oli mukavan suora "
What?" - onhan aivan turhaa esimerkiksi toivottaa hyvää huomenta tai edes sanoa hei. Kingfisherin "Full Irish" oli vielä pari astetta tuhdimpi kuin The Clarencen, mutta ei välttämättä ollenkaan kehnompi, vaikka hedelmäsalaattia oli täällä turha odottaa. Jälleen kerran erinomainen aamiainen ja osoitus siitä miten hyvä aamiainen voittaa kaiken maailman lounaat, päivälliset ja muut!
Täysin vatsoin suuntasimme ostoskierrokselle. Ensimmäinen kohde oli kirjakauppa
Chapters, joka olisi aivan hyvin voinut jäädä viimeiseksikin kohteeksi, ellei sieltä olisi vääntäytynyt väkisin ulos. Chaptersin valikoimat olivat uskomattoman laajat, hyllyt selkeästi järjestetyt, henkilökunta sopivan kirjallisen oloista ja hinnat hämmästyttävän edulliset. Myynnissä oli sekä uusia että käytettyjä kirjoja ja yläkerrassa oli myös levyosasto. Tällaisista kirjakaupoista näkee unia! Euroopassa vastaavia on todella paljon, mutta Suomessa ei ainuttakaan. Enkä tiennytkään, että
Royle Familyn
Ricky Tomlinsonilta on ilmestynyt näin monta teosta!
Chaptersista jatkoimme kohti keskustan tavarataloja. Niistä pitää sanoa sen verran, että yksittäisenä tavaratalona mikään ei ollut ainakaan omasta mielestäni yhtä hyvä tai laaja kuin Helsingin
Stockmann. Hintataso oli kuitenkin ehkä aavistuksen alhaisempi kuin Suomessa. Löysin
Topmanista ihan hienot valkoiset aurinkolasit, joita käytin sisälläkin kun menimme ostosten jälkeen hienoon, vanhaan kirkkoon kunnostettuun baariin.
Lopuksi suuntasimme hostellille lähikaupan kautta, jossa lastasimme mukaan niin paljon karkkia kuin matkalaukkuun vain mahtuisi. Kassaneiti katsoi ehkä jotenkin säälivällä ilmeellä. Eikö teillä siellä ulkomailla ole suklaata? Ei ole, ei
Aeroa...
Matkan viimeisen illan ohjelma koostui Temple Barissa kiertelemisestä ja stand-up -komedian seuraamisesta pubissa. Jälleen kerran ajoituksemme oli loistava ja saavuimme pubiin juuri ennen kuin se täyttyi kokonaan. Stand-up -illassa pubin yläkerrassa esiintyi viisi paikallista koomikkoa, joista etenkin kaksi olivat aivan erinomaisia. Kannattaa pistää muistiin nimi
O'Reagan!
Koomikot heittivät perusjuttujen (mistä yleisö on kotoisin, mistä itse on kotoisin, mitä tekee päivätyökseen, jne.) myös jonkin verran aika rohkeaa tavaraa. Ikinä ennen en ole kuullut stand-upissa koomikon aivan suoraan kutsuvan yleisön jäsentä läskiksi! "
You look like Harry Potter... And I see you've brought Hermione with you. But oh my God, what has happened to Hermione?! You're the hugest woman I've ever seen!" Olihan se kyllä hauskaa, mutta kyseisestä naisesta se varmasti tuntui pahalta.
Irlanti on koomikon kannalta siitä kätevä maa, että siellä voi heittää juttua esimerkiksi Somalian lasten nälänhädästä tai Saddam Husseinin hautajaisista (imitaatio stereotyyppisestä muslimifanaatikkojen käytöksestä, jossa mölistään käsittämättömästi, heilutellaan käsiä ja ammutaan konekiväärillä ilmaan), koska ne ovat syrjäisellä saarella melko kaukaisia asioita eikä yleisön joukossa ole todennäköisesti esimerkiksi muslimeja pahastumassa tällaisista jutuista. Yleisö ei kyllä muutenkaan tuntunut välittävän esiintyjien jutuista aivan täysiä, vaan monet jaarittelivat keskenään melko äänekkäästi, mikä on siinä mielessä ihmeellistä että sisäänpääsy kuitenkin maksoi €7.
Stand-upin jälkeen kävimme vielä kurkistamassa josko päivältä 2 tuttu hyvämusiikkinen lähipubimme olisi auki, mutta se oli jo suljettu. Siis nukkumaan ja aamulla kentälle.
Päivä 5: Lentokentällä emme aivan heti meinanneet löytää oikeaa check-in -aluetta, mutta onneksi bongasimme niin suomalaisen näköisen miehen, että häntä varjostamalla löytyi loogisesti myös Finnairin tiski. Laukkuni painoi takaisin tullessa melkein 19 kiloa, joka oli varmasti yli puolet enemmän kuin mennessä. Karkit ja kirjat ovat painavaa tavaraa.
Kaiken kaikkiaan reissu oli oikein onnistunut, rento ja hauska. Dublin ei säväyttänyt aivan odotetulla tavalla, mutta Howth vaikutti kiinnostavammalta. Olisi todellakin hauskaa päästä Irlantiin uudestaan ja kokea enemmän tuulta, lampaita, majakoita ja turistittomia pubeja.
Ja loppuun voin kumota pari irlantilaista myyttiä:
1) Irlannissa sataa koko ajan tai ainakin joka päivä. Väärin. Matkan aikana ei satanut kertaakaan (niin että olisimme olleet hereillä sitä näkemässä). Siis 4 päivää ilman sadetta, Irlannissa!
2) Jokaisella irlantilaisella on punaiset hiukset. Väärin. Laskimme vain 21 punahiuksista, joista yksi oli kiinalainen ja monet varmasti brittejä.
Lisää kuvia näkee
täältä.
Albert Hammond, Jr:lta voi kuunnella biisejä:
In Transit [
lähde]
101 [
lähde]
Tällä viikolla lähes kaikki on taas vaikuttanut jotenkin todella laimealta ja epäinnostavalta. Olen taas kerran vähän masentuneella tuulella. Periaatteessa yhtään mikään ei ole vialla, mutta jotenkin vain on koko ajan sellainen tylsä ja merkityksetön olo.
Tekstit
