Live: Manic Street Preachers - Brixton Academy, Lontoo, 21.1.2011

(kuva Flickr-käyttäjältä fuzzleduck)

Manic Street Preachers on instituutio. Bändille on reilun 20 vuoden aikana kerääntynyt sellainen määrä huippubiisejä, että konserttien osalta kysymys on ainoastaan siinä, mitkä kappaleet yhtye valitsee esitettäviksi. Jokaisella kuulijalla on varmasti omat suosikkinsa, ja henkilökohtaisista mieltymyksistä riippuu, tuleeko konserttikokemuksesta täydellinen nautinto vai ainoastaan OK-no-joo-kiva-tällaista-tällä-kertaa -ilta.

Eilen Brixtonissa Manics esitti katalogiaan melko laajalla skaalalla, joten kukaan tuskin jäi täysin tyytymättömäksi. Bändi aloitti energisesti Slash'n'Burnilla ja heijasti saman energiatason myös seuraavana kuultuun Your Love Alone Is Not Enoughiin, mikä tiivistää keikan olemuksen melko kätevästi. Kuultiin siis alkuaikojen punk-kaahauksia (Motown Junk, You Love Us), tuoreimman levyn täsmäpoppia (It's Not War Just The End Of Love, Some Kind Of Nothingness) ja siinä välissä muutamia poimintoja kaikilta Manics-levyiltä lukuunottamatta Know Your Enemyä ja Lifebloodia. Richey-Manics -fanit saivat Fasterin ja This Is Yesterdayn, ja hitti-Manics -yleisö sai Everything Must Go'n ja You Stole The Sun From My Heartin. Hieman siis "kaikille kaikkea" - ja niinhän sen on hyvä ollakin.

Livenä Manics oli vahvistettu lisäkitaristilla ja kosketinsoittajalla, jotka pysyttelivät vaatimattomasti sivuosissaan ja jättivät pääroolit James Dean Bradfieldille ja Nicky Wirelle. Bradfield pyöri tapansa mukaan villisti ympyrää (en vieläkään ymmärrä, miten joku voi samanaikaisesti soittaa kitarasooloja ja pyöriä kuin hyrrä) ja Wire poseerasi omalla matollaan kipparinlakissa ja leoparditakissa. Rumpali Sean Moore ei tietenkään esitelltyt show-elkeitä, mutta soitti todella teknisesti ja monipuolisesti. Lava oli koristeltu oudoilla, peilinpalasilla päällystetyillä muskelimiehillä, rotilla ja peuroilla, ja koko kattaus näytti vinon hauskasti suuren budjetin koulunäytelmältä. Manicsissa onkin aina ollut tärkeää se, että bändi osaa tasapainottaa vakavuuden ja huumorin juuri oikeassa suhteessa.

Jotta oma iltani olisi ollut aivan täydellinen, olisin ehkä kaivannut hieman lisää kappaleita Everything Must Go'lta, This Is My Truth Tell Me Yoursilta tai edes Send Away The Tigersilta. Tiedän, että osa yleisöstä suorastaan villiintyi Gold Against The Soulilta soitettujen La Tristesse Dureran ja Roses In The Hospitalin myötä, mutta omasta mielestäni ne eivät ole Manicsin vahvinta tuotantoa. Olin hyvin vaikuttunut siitä, että bändi kuitenkin soitti My Little Empiren, joka poikkesi keikan kokonaistunnelmasta valtavasti eikä kuulostanut ehkä aivan yhtä tiiviiltä kuin levyversiossa, mutta joka oli silti rohkea ja yllättävä valinta. Myös Me And Stephen Hawkin ylätti: en aina muista koko biisin olemassaoloa, mutta keikalla se oli todella pirteä ja hauska. Motorcycle Emptinessin, Everything Must Go'n, If You Tolerate Thisin ja No Surface All Feelingin aikana kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin - näistä kuultiin eilen todella hienot versiot.

Ja keikan lopetus oli tyrmäävä: A Design For Life; koko yleisö laulaa seisaaltaan täyttä kurkkua kuin jonkin fiktiivisen maan kansallislaulua; sitten hyvän yön toivotukset; peilipallopeura kainaloon ja pois lavalta; ei encorea.

Tweet

Vuoden biisit 2010

Tässä omasta mielestäni vuoden 10 parasta kappaletta. Lista voisi olla pitempikin, mutta 10 joukkoon mahtuvat juuri ne, joita olen kuunnellut kaikkein eniten.



Beach House - Zebra En vieläkään osaa aina olla sekoittamatta Beach Housea Best Coastiin (jonka Boyfriend oli myös yksi tämän vuoden hyvistä kappaleista), mutta Zebra on kappale, jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Unenomainen, jopa hieman joululaulumainen tunnelma ja omaperäinen sanoitus mustavalkoisesta hevosesta toimivat erinomaisesti.



Manic Street Preachers - Some Kind Of Nothingness Tämä ei ole kovin rohkea tai kokeileva kappale, mutta kukaan ei tee tällaisia paremmin kuin Manics. Englannin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa esitetty versio on jopa albumiversiota parempi, sillä alkuperäisessä mukana oleva Ian McCulloch on James Dean Bradfieldin duettokumppanina hieman turha. Muutenkin Manicsin esiintyminen kyseisessä ohjelmassa oli yksi syksyn Suurista Tapauksista: toiset pitivät sitä vihonviimeisenä osoituksena Manicsin sielun katoamisesta, kun taas toisten mielestä se oli hauskan absurdi temppu.



The National - Conversation 16 High Violet -levyltä voisi nostaa vuoden parhaiden biisien joukkoon lähes minkä tahansa yksittäisen raidan, mutta oma suosikkini on ollut Conversation 16. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä mukaan iskevät hitaat sellot ovat hieno silaus tähän humoristisen synkkään kappaleeseen.



The Notorious XX - Juicy-R "You never thought that hip hop could take it this far", räppäsi Notorious B.I.G. jo alkuperäisessä Juicyssään, ja hip hop otti jälleen kerran yhden hyvin jännittävän askeleen tässä Biggietä ja The XX:ää yhdistelevässä mash-upissa. VCR:n yksinkertaisen rullaava riffi sopii Biggien euforisen räpin taustalle täydellisesti. Syksyn pimeissä aamuissa tämän biisin kuunteleminen antoi toivoa helposta ja hauskasta tulevaisuudesta.



The Drums - Let's Go Surfing Saattaa olla, että tämä kappale oli vuoden 2010 Young Folks: puhkisoitettu ylisöpö indie-hitti vihellyksineen ja kesäisine tunnelmineen. Hype-pölyn laskeuduttua on kuitekin selvää, että Let's Go Surfing on törkeän yksinkertainen ja juuri siksi niin hieno pop-kappale. The Drumsin hieman puuduttavalla albumilla oli muitakin todella hyviä yksittäisiä biisejä, mutta juuri Let's Go Surfing määrittelee vuoden 2010 kaikista tarkimmin.



Blur - Fool's Day Uusi Blur-kappale oli aina riski: mitä, jos bändi pilaisi vanhan maineensa julkaisemalla 7 vuoden tauon jälkeen jotain turhanpäiväistä roskaa? Onneksi huoli oli turha, sillä Damon Albarn voi nykyisin julkaista lähes mitä tahansa lähes millä nimellä tahansa ja tulos on aina taatun laadukas. Fool's Day sopi täydellisesti maalis-huhtikuun vaihteen harmaanvihreisiin kevätpäiviin ja oli hyvä tiivistys siitä, miten toimiva Blur-biisi rakentuu: näppärän yksinkertainen laulumelodia Damonilta ja oikealla tavalla väärältä kuulostava kitarasoolo Graham Coxonilta. Tätä lisää ensi vuonna?



Gorillaz - Doncamatic Alkuun tämä kappale kuulosti liian epä-gorillazmaiselta (jos nyt ylipäätään on koskaan ollut mahdollista määritellä, mikä olisi 'gorillazmaista'), mutta paljastui pian täysosumaksi. Daley vaikuttaa hienolta uudelta laulajakyvyltä ja kappaleen melodia kurottelee hienosti erilaisiin suuntiin.



Gorillaz - On Melancholy Hill Maailmassa ei koskaan ole liikaa biisejä, joissa lauletaan manaateista eli merilehmistä. Tai oikeammin niitä on ehkä nytkin vasta yksi. Seuraavilla manaattibiisellä tulee olemaan kovat paikat, jos ne pyrkivät parantamaan tästä.



Steve Mason - Boys Outside Yksinkertainen on usein kauneinta. Tässä reseptinä on surumielinen melodia, Steve Masonin poikamainen ääni ja hillitty sovitus. YouTubesta ei löytynyt varsinaista albumiversiota, joka on ehkä piirun verran tätä liveä parempi, sillä se sisältää kitaran lisäksi vielä tyylikkään vähäeleisen pianon. Nyt joulukuun pimeydessä tämä kappale kuulostaa hyvin erilaiselta kuin heinäkuisissa helleilloissa, mutta kumpaankin ajankohtaan se sopii aivan loistavasti.

Taavet Kelle - Death At A Summer Camp Tätä kappaletta ei valitettavasti löydy YouTubesta, mutta sen voi kuunnella MySpacesta. Pidän tässä etenkin hauskan mielikuvituksekkaasta tuotannosta sekä hieman radioheadmaisen synkeästä tunnelmasta. Myös kappaleen taustatarina on melko ainutlaatuinen: artisti oli vuoden 2009 Glastonburyn festivaaleilla, kun uutinen Michael Jacksonin kuolemasta saavutti festarit ja muutti koko juhlan atmosfääriä erikoisella tavalla. Uusien kykyjen löytäminen MySpacesta on useimmiten käytännössä aivan mahdotonta, mutta onneksi positiivisia poikkeuksiakin voi sattua eteen!

Tweet

Vuoden levyt 2010

Vaikka pidänkin useista eri musiikin lajeista, kaikkein eniten minua miellyttää Brittein saarilta tuleva kitaramusiikki. Vuosi 2010 ei ollut tuolle genrelle mitenkään erinomainen: enemmistö vanhoista suuruuksista piti tänä vuonna taukoa julkaisuissa, eikä tilalle löytynyt juurikaan varteenotettavia uusia tulokkaita.

Brittien panoksen ollessa vaisu kitararockissa tätä vuotta hallitsivat yhdysvaltalaiset bändit: The National, Arcade Fire, Band of Horses, Midlake, The Drums ja muut. Syystä tai toisesta Amerikan-versio ei kosketa minua samalla tavalla: esimerkiksi Arcade Fire on mielestäni selvästi vuosikymmenen yliarvostetuin yhtye, jolla on pari aivan OK-tasoista kappaletta, mutta jonka osakseen saama hype on aivan ylimitoitettua.

Koska en siis omasta vajavaisuudestani johtuen pysty täysin uppoutumaan esimerkiksi juuri Arcade Fireen, en voi tänä vuonna väittää Vuoden levyt -listani edes yrittävän olla objektiivinen. Myös brittisuosikeistani missasin tänä vuonna lähes kokonaan esimerkiksi Paul Wellerin tuoreimman kehutun levyn, joten en osaa sanoa, kuuluisiko se parhaiden listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole kuunnellut sitä tarpeeksi.

Tänä vuonna lista on siis hyvin tiivis eikä yritäkään kattaa kaikkia vuoden parhaita levyjä. Listalla ovat vain minulle itselleni tärkeimmät levyt tältä vuodelta; sellaiset levyt, joita kuuntelin paljon ja joilla oli minulle aivan oikeaa merkitystä. Tässä siis vuoden 2010 kuusi omasta mielestäni parasta albumia satunnaisessa järjestyksessä:

Massive Attack - Heligoland Massive Attack julkaisee levyjä niin harvoin, että jokaisen ilmestyminen on aina auringonpimennystäkin suurempi tapaus ja uuteen levyyn ladataan aina valtavat odotukset. Heligoland ei ole klassikko, mutta se on albumi, jolla ei ole yhtään heikkoa kappaletta ja joka toimii kokonaisuutena alusta loppuun saakka. Bändin ulkopuoliset vierailijat, kuten Guy Garvey ja usean kappaleen säveltämiseen osallistunut Damon Albarn laajentavat palettia mukavasti, ja vakio-massiiviin kuuluva Horace Andy kuulostaa omaan tapaansa täysin ainutlaatuiselta. Kohokohdat: Saturday Come Slow, Pray For Rain, Splitting The Atom, Girl I Love You, Flat Of The Blade. SPOTIFY

Gorillaz - Plastic Beach Gorillazin kolmas albumi jatkoi siitä, mihin viiden vuoden takainen Demon Days pääsi, ja vei sarjakuvabändin koko ideaa yhä monipuolisempaan suuntaan. Vierailijat Mark E. Smithistä Mos Defiin ja Bobby Womackista Snoop Doggiin loistivat omalla osaamisellaan, mutta levyn koskettavimmat hetket olivat silti ne, joissa hulina siirrettiin syrjään ja joissa Damon Albarn sai omaa tilaa. Epätasaisuudestaan huolimatta Plastic Beach sisältää sen verran todella korkeita huippuja, että se tulee kestämään kuuntelua vielä seuraavinakin vuosina. Ja Tapaninpäivänä saamme kuulla, ehtiikö Gorillaz ylittää itsensä tänä vuonna vielä toistamiseen, kun bändin Yhdysvaltain-kiertueella tänä syksynä nauhoitettu levy julkaistaan netissä. Kohokohdat: On Melancholy Hill, Superfast Jellyfish, Rhinestone Eyes, Welcome To The World of The Plastic Beach, Empire Ants, Stylo, Broken. SPOTIFY

The National - High Violet Vaikka amerikkalainen indierock ei jostain syystä uppoa minuun aivan täysillä, The Nationalin High Violet on silti kiistämättä vuoden paras rock-levy. Sävellysten taso on tällä albumilla korkeinta mahdollista luokkaa, eikä sellaista käy kiistäminen. Jos saisin vaihtaa High Violetissa pari asiaa, toivoisin, että Matt Berninger laulaisi hieman selkeämmin ja että levyn tuotanto ei olisi niin tunkkaisen tiivistä. High Violetilla on niin hienoja melodioita ja yllättäviä sanoituksia, että ne ansaitsisivat päästä esille vielä paremmin. Toki ymmärrän, että vanhoille faneille The Nationalin viehätys perustuu juuri Berningerin tummaan baritoniin ja muhkean täyteläisiin soundeihin. Itseäni hieman häiritsee se, että levyltä on aika ajoin vaikea erottaa esim. jousia tai pianoa toisistaan, sillä ne jotenkin kumoavat paikoin toisensa tai jäävät rumpujen alle - mutta itse biisit ovat niin hyviä, että eipä se paljon haittaa. Kohokohdat: Anyone's Ghost, Terrible Love, Bloodbuzz Ohio, Runaway, Conversation 16. SPOTIFY

The Notorious XX Jos olisi aivan pakko valita, tämä olisi ykkössuosikkilevyni tältä vuodelta. Hieman noloa, että suosikki on yhdistelmä kahta jo aiemmin julkaistua, mutta tämä Notorious B.I.G.:n räppejä The XX:n yönviileisiin kuiskailuihin sekoittava mixtape on ideana todella hieno ja toteutukseltaan erinomaisen huolellisesti tehty. The XX sopii yllättäen Biggien taustalle jopa paremmin kuin alkuperäisten biisien soul- yms. sampleista koostetut biitit. Biggie tuo ujoon XX:n röyhkeän karismaattista rehentelyä ja XX:n minimalismi puolestaan korostaa Biggien herkempiä puolia. Yhdistelmät on toteutettu niin näkemyksekkäästi, että kontrastit tuovat toisilleen lisäarvoa ja avaavat kuulijalle uusia maailmoja. Esimerkiksi Juicy-R (siis yhdistelmä Biggien Juicy'a ja XX:n VCR:ää) rullaa niin hyvin, että se ylittää kummankin alkuperäisen biisin ja nousee jaloilleen aivan omana itsenään. Mash-upeissa on aina mukana tietynlainen yllättävään oivallukseen perustuva huumoriaspekti, ja onhan Biggien ja XX:n yhdistelmä totta kai omalla tavallaan vitsikäskin, mutta ennen kaikkea se on todella tunnelmallinen, toimiva ja napakka moderni albumi. Kohokohdat: Juicy-R, Dead Wrong Intro, Islands Is The Limit, One More Chance For A Heart To Skip A Beat, Everyday Shelter, The Curious Incident Of Big Poppa In The Nighttime. EI SPOTIFYSSA, MUTTA TÄSTÄ VOI LADATA KOKO LEVYN

Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man Manic Street Preachersin kymmenes studioalbumi ei tarjoa mitään kovin uutta, enemmänkin se vain kierrättää parin vuoden takaista Send Away The Tigersia, joka itsessään kierrätti 14 vuoden takaista Everything Must Go'ta. Silti juuri tämä mahdollisimman helppotajuinen, suureellinen ja melodiantäyteinen Manics on suosikkityylini bändin kaikista erilaisista versioista. Viiden ensimmäisen kappaleen perusteella Postcards From A Young Man olisi Manics-klassikko, mutta puolen välin tienoilla taso hieman notkahtaa. Pari täytebiisiä olisi ollut varaa jättää poiskin. Joka tapauksessa etenkin James Dean Bradfieldin laulu ja kitaransoitto lämmittävät aina sen verran, että Postcards on ollut omassa iPodissani yksi syksyn kuunnelluimmista. Kohokohdat: Some Kind Of Nothingness, Hazelton Avenue, All We Make Is Entertainment, Postcards From A Young Man, (It's Not War) Just The End Of Love, The Descent (Pages 1 & 2). SPOTIFY

Steve Mason - Boys Outside Steve Mason on ehtinyt monenlaista. Mm. hurmata kriitikot The Beta Bandissa 1990-luvun lopussa, julkaista soolomateriaalia nimillä King Biscuit Time ja Black Affair sekä kadota teille tietymättömille jätettyään ensin jälkeensä pelottavan kirjeen. Kaikkien seikkailujen jälkeen Mason on kuitenkin nyt sellaisessa kunnossa, että hän uskaltaa ensimmäistä kertaa julkaista musiikkia täysin omalla nimellään ja ilman mitään ylimääräisiä krumeluureja. Sekä Beta Bandissa että King Biscuit Timessa hienot biisit kärsivät toisinaan joko vähän liian rennosta toteutuksesta tai tarpeettomasta kieli-poskessa -asenteesta. Boys Outside on kuitenkin vakava ja tyylikäs levy täynnä taidokkaasti kirjoitettuja, vivahteikkaasti tulkittuja ja huolella viimeisteltyjä elektro-sävyisiä pop-kappaleita. Masonin ainutlaatuinen, helposti falsettiin karkaava ääni ja lakoninen tulkinta antavat biiseille hyvin omaperäisiä sävyjä ja ex-Sugababes -tuottaja Richard X tuo peliin kiiltelevän viileitä soundeja. Myös jo Masonin aiemmista töistä tuttu, hieman hip hopin mieleen tuova rennosti rullaava rytmikkyys on yhä tallella. Boys Outside on kuin hieman vähemmän angstinen, mutta silti yhtä tumma ja pelottava jatko-osa Thom Yorken muutaman vuoden takaiselle The Eraser -levylle. Levyn kappaleista Lost And Foundissa on synkkää trip hop -estetiikkaa, I Let Her In on pakahduttavan surumielinen ja vähäeleinen balladi, ja The Letter voisi mahtipontisuudessaan sopia jopa Coldplayn levyille, jos Coldplay osaisi tehdä oikeasti dramaattisia kappaleita. Nimibiisi Boys Outside on oma suosikkini: samanaikaisesti sekä lempeän lohduttava että alistuneen turhautunut. Kohokohdat: Boys Outside, Lost And Found, Understand My Heart, I Let Her In, The Letter, All Come Down. SPOTIFY

Tweet

Levy: Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man (Columbia, 2010)

Kymmenes Manic Street Preachers -albumi. Tämän ei pitäisi olla missään mielessä enää kiinnostavaa: samaa vanhaa tavaraa samalta vanhalta bändiltä, ei mitään uutta eikä mitään yllättävää. Manics kuitenkin jaksaa herättää yhä uteliaisuutta siitä syystä, että nykyisin jokaisen uuden levyn täytyy olla todistus siitä, että bändi pystyy vielä siihen, mihin se pystyi joskus ennenkin.

Laajempi Manics-kaarihan 2000-luvulla on mennyt näin: vuoden 2001 Know Your Enemy oli puolivillainen ja intohimoton, vuonna 2002 ja 2003 kierrätettiin hittejä ja B-puolia kokoelmilla, vuoden 2004 Lifeblood oli oivaltava ja aidosti erilainen mutta väärinymmärretty ja huonosti vastaanotettu, kunnes taas vuoden 2007 Send Away The Tigers ja viimevuotinen Journal For Plague Lovers olivat paluu tutun korkealle Manics-tasolle. Bändi on siis osin tahallaan ja osin tahtomattaan luovinut itsensä tilanteeseen, jossa 1990-luvun huippuvuosien kaavan toistaminen (Send Away The Tigers pyrki emuloimaan Everything Must Go'ta ja Journal For Plague Lovers puolestaan The Holy Biblea) tuo enemmän suosiota ja miellyttää kriitikoitakin paremmin, kuin minkään uuden yrittäminen. Jos Know Your Enemy ja Lifeblood olisivat jääneet tekemättä, Manics-historia näyttäisi erilaiselta, eivätkä myöhemmät perustyyleihin palanneet levyt ehkä tuntuisi niin kiinnostavilta eikä ihmisillä olisi niin kova halu pitää niistä. Tarvitaan siis laaksoja, jotta tasangotkin tuntuvat huipuilta.

Periaatteessa vanhan toistaminen ja oman itsensä nostalgisointi ei Manicsin tapauksessa ole huono juttu, sillä bändi tekee sen niin hyvin. Uusin albumi Postcards From A Young Man tunnustaa nostalgiateemansa jo nimessään ja yrittää kurottaa jopa Send Away The Tigersia selvemmin kohti Everything Must Go'n täydellisiä pop-korkeuksia. Ensimmäisen puoliskonsa aikana levy onnistuukin siinä kiitettävästi: singlebiisi (It's Not War) Just The End Of Love on juuri niin suureellinen ja hölmö, kuin pitääkin; nimikappale Postcards From A Young Man on iskevä ja kypsällä tavalla tunteellinen; Some Kind Of Nothingness on kuorrutettu Echo & The Bunnymenin Ian McCullochilla ja gospel-kuorolla ja Hazelton Avenue on Motown/Brittipop-hybridi, jossa paksut kitarat ja muhkeat sellot pönkittävät toisiaan. Jokainen näistä kappaleista mahtuisi Everything Must Go'lle... jos se ei sisältäisi juuri niitä klassikkobiisejä, jotka se sisältää. Tunne on hieman sama, kuin syödessä Maraboun minttukrokanttisuklaalevyä: mausta kyllä nauttii, mutta takaraivossa kolottaa koko ajan murhe siitä, että kookossuklaalevyn maahantuonti on lopetettu.

Virkeän alun jälkeen Postcards sujahtaa hieman vapaavaihteelle. Golden Platitudes on tähän mennessä ensimmäinen suoraan Beatlesilta vaikutteita ottava Manics-biisi ja sinällään aivan toimiva, mutta ei mitenkään pankkia räjäyttävä (tai edes kirjelapulla ryöstävä). I Think I Found It on hilpeä, mandoliineilla koristeltu perusbiisi; A Billion Balconies Facing The Sun hienosti nimetty, levyn punkein kappale ja albumin päättävät The Future Is Here 4 Ever ja Don't Be Evil aivan kelvollista perus-Manicsia, joista ensin mainitulla kuullaan rumpali Sean Mooren aina tyylikästä trumpetinsoittoa. Postcards From A Young Manin toisen puoliskon tärkein palanen on kuitenkin kolmanneksi viimeisenä kuultava All We Make Is Entertainment, joka on musiikillisesti melko valoisan ja kevyen kuuloinen, mutta sanoitukseltaan jollain tapaa katkera ja pessimistinen kertomus siitä, miten valmistava teollinen työ on muuttanut pois Britanniasta ja ainoa jäljelle jäänyt, menestyksekäs teollisuudenala on viihdebusiness. Kyseessä on siis albumin poliittisin kappale - ja Manics-levyltähän täytyy aina vaatia edes ripaus poliittisuutta.

All We Make Is Entertainment nostalgisoi siis tehtaita ja teollisuutta, mutta muilta osin Postcardsin sanoitukset keskittyvät lähinnä henkilökohtaisen nostalgian ympärille. Nicky Wire on jälleen kerran tuottanut joitain mainioita one-linereita James Dean Bradfieldin laulettavaksi, mutta aivan Journal For The Plague Loversilta löytyneiden oivalluksien tasoisia ajatuksia tämä levy ei tarjoa. Richey Edwards on siis kadonneena ja kuolleeksi julistettunakin yhä Manicsin paras sanoittaja. Sekavan ja poukkoilevan arvostelun lopuksi vielä muutama sana Bradfieldista. James Dean Bradfield on ehdottomasti kautta aikain yksi brittiläisen rockin taidokkaimpia laulajia sekä soolokitaristeja. Juuri hänen taitojensa vuoksi jokaista Manic Street Preachers -levyä jaksaa kuunnella, vaikka homma ei muuten niin kiinnostaisikaan. Tällä levyllä Bradfield väläyttää jälleen kerran joitain todella upeita kitarasooloja ja laulaa taatun tyylikkäästi ja juuri oikeita yksityiskohtia painottaen.

Kenties tämä kirjoitus on antanut Postcards From A Young Manista liian negatiivisen kuvan. Kyseessä ei missään nimessä ole heikko albumi, vaan kokonaisuutena erittäin toimiva levy, jolla on kourallinen todella hyviä kappaleita. Ongelma on lähinnä siinä, että olisin ainakin itse toivonut ja odottanut Manicsilta tällä kertaa jotain hieman yllättävämpää: Everything Must Go -nostalgisointi tehtiin jo Send Away The Tigersilla hieman rouheammin soundein ja hieman hauskemmalla asenteella, joten se olisi tavallaan voinut riittää. Tämä levy ei itsessään tuo mitään uutta Manicsin jo laajaksi venähtäneeseen tuotantoon, mutta tavallaan asettaa osan aiemmista levyistä uuteen valoon. Jos Everything Must Go ja Holy Bible on nyt jo onnistuneesti kierrätetty, voisiko seuraavaksi saada kakkososan This Is My Truth Tell Me Yoursista?

Omat suosikkikappaleet:
1) Hazelton Avenue
2) Some Kind Of Nothingness
3) Postcards From A Young Man

koko levy Spotifyssa

Tweet

Manicsin huippuvire jatkuu

Manic Street Preachersin mainio uusi single (It's Not War) Just The End Of Love jatkaa bändin viime vuosikymmenen loppupuolelta alkanutta uutta kultakautta. James Dean Bradfieldin tyylikäs soololevy vuonna 2005 ja vuoden 2007 raikas Manics-albumi Send Away The Tigers palauttivat bändin tyylin parin levyn mittaiselta harharetkeltä taas rehellisen antheemiselle kitararock-linjalle ja sisälsivät roppakaupalla kappaleita, jotka kilpailevat hyräiltävyysasteikolla täysin tasaväkisesti 1990-luvun puolivälin hitti-Manicsin klassikoiden kanssa.

Viime vuoden Journal For Plague Lovers oli harkittu välityö, jonka tarkoituksena oli enemmänkin tehdä kunniaa edesmenneeksi julistetulle Richey Jamesille kuin olla varsinainen jatko-osa Send Away The Tigersille. Tuo jatko-osa on luvassa vasta nyt, kun uusi albumi Postcards From A Young Man ilmestyy syyskuun lopulla. Ainakin ensimmäisen singlen perusteella odotettavissa on jälleen kerran sellaista höperön ja skarpin välissä viihdyttävästi tasapainoilevaa musiikkia, jota tässä maailmassa vain Manic Street Preachers osaa tehdä.

Haastan kenet tahansa kuuntelemaan ylläolevan kappaleen pariin kertaan ja todistamaan, ettei se muka jää soimaan päähän koko loppuviikoksi.

Tweet

Viikon viitonen

Eilinen iPod-saaga päättyi onnellisesti: sain soittimeni huoltoon, vaikkei takuu ole enää voimassa (eli Applelle siis +). Onneksi olin suorittanut taustatutkimukseni huolellisesti ennen Applelle soittamista, joten osasin perustella tilanteen tarkasti. Kaikki kunnia kuuluu silti Applen asiakaspalvelun sankaripojalle, joka ehti jo kahteen kertaan ilmoittaa, ettei mitään ole valitettavasti tehtävissä, mutta joka sitten yhtäkkiä heltyi, kävi kysymässä asiaa vielä joltain toiselta ja tuli lopulta takaisin puhelimeen sanoen "Hyviä uutisia!" (muutenkin tuota sanaparia kuulee aivan liian harvoin). Vanha iPod on siis nyt Applella huollossa, eli käytännössä todennäköisesti romutettavana. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen laitteen saan tilalle (en siis havittele mitään uudempaa tai suurempaa mallia - kunhan vain saisi vastaavan, toimivan, ja toimivana pysyvän)...

Tämä viikko on ollut ilmoiltaan hieman syksyinen, ja koska kuuntelen musiikkia erityisesti vuodenaikojen perusteella, tämänkertainen Viikon viitonen näyttää tältä:

Ian Brown - Deep Pile Dreams Manchester-legenda Ian Brown on julkaisemassa syksyllä jo kuudetta sooloalbumiaan, mutta tämä debyyttilevy Unfinished Monkey Businessilta löytyvä surumielinen mutta silti uhmakas kappale on ehdottomasti edelleen relevantti. Kertosäkeessä on erityisen hienosti soljuva melodia, jonka Babyshambles pari vuotta sitten kaappasi omaan biisiinsä French Dog Blues (joka ei taida kertoa Teboililla myytävien patonkihodareiden aiheuttamasta alakulosta).

James - Laid James saattaa olla yksi aliarvostetuimmista yhtyeistä kautta aikojen. Bändin tuotannosta löytyy roppakaupalla tarttuvia, kieron humoristisia, omaperäisiä ja kokeellisia kappaleita - kuten tämä. Tätä voi myös suositella kotikitaristeille akustisesti rämpytettäväksi; soinnut ovat helpot ja hauskat. Pidän erityisen paljon tällaisista kappaleista, joissa on jollain tavalla sellainen tuntu, että ne ovat täysin pysäyttämättömiä: sanat, säkeet ja säkeistöt seuraavat toisiaan vastustamattomasti. Esimerkiksi Placebon Every Me Every You on hieman samanlainen.

Manic Street Preachers - Prologue To History Viime viikolla kirjoitin Richard Ashcroftin yhteydessä artisteista, jotka tekevät hienojen singlebiisien lisäksi myös komeita b-puolia, ja Manics on myös tämän klubin jäsen. Prologue To Historyssä on kiivas pianoriffi, intohimoisesti pärskähtelevä sanoitus ja nokkela hatunnosto Happy Mondaysille. Kappale olisi ollut selvä kohokohta millä tahansa Manics-albumilla, mutta ei olisi toisaalta tunnelmaltaan sopinut mitenkään vuoden 1998 This Is My Truth Tell Me Yoursille, jonka nauhoituksista se on peräisin.

Blur - You're So Great Tästä kappaleesta oikein huokuu syksy. Karismaattinen lo-fi -pala Graham Coxonin johdolla. Coxonin sanoitus on myös suorasukaisuudessaan valtavirrasta poikkeava ja samaan aikaan sekä hauska että surullinen.

Thom Yorke - Black Swan Tällä viikolla olen kuunnellut Thom Yorken The Eraser -levyä nukkumaanmenomusiikkina. Siitä ei ole seurannut apokalyptisia tai uusliberalismikriittisiä unia, mutta oikein hyvää soljumista horroksen ja valveen välillä. Pari kertaa olen jopa oikein pelästynyt, mikä on tietenkin hauskaa, koska väsyneenä ei jaksa pelästyä, vaan nukahtaa heti uudelleen. Black Swanissa on ehkä tyylikkäintä kiroilua ikinä. Aina ei tarvitse huutaa, vaan kuiskaus voi toimia vaikuttavammin.

Tweet

Parhaat 2007: Biisit

Tämä on se pitkä lista.

Vuonna 2007 julkaistiin todella suuri määrä erinomaisia kappaleita ja oli melko vaikeaa rajata, mitkä niistä olivat "parhaita". Tällaisia blogeja tehdessä nousee myös helposti kiusaus laittaa listalle jotain "coolia", mutta vältin sen sillä tavalla, että otin listalle vain sellaisia biisejä joita olen vuoden aikana tietyissä vaiheissa kuunnellut non-stoppina uudestaan ja uudestaan. Kai sellaisen on täytynyt olla parasta, mitä on halunnut kuulla koko ajan?

Kolme ensimmäistä ovat parhausjärjestyksessä, muut sekalaisesti. (Listassa biisin nimi on linkki mp3-tiedostoon, sen perässä on mahdollisesti mp3:n alkuperäislähde ja lisäksi vielä YouTubesta bongattu video niille, jotka eivät halua tai jaksa ladata mp3:sia.) Eli buoden 2007 parhaat biisit, olkaapa hyvät:

TOP3

1. Manic Street Preachers & Nina Persson - Your Love Alone Is Not Enough [lähde] (video) Tämä on vuoden paras siksi, että saapuessaan joskus maaliskuun lopussa se oli niin todella yllättävä. "Onko se Manics? Onko niillä mukana The Cardigansin Nina Persson? Kuulostaako Manics näin energiseltä?" Tämä on sellainen kappale, että sen tarvitsee kuulla vain kerran ja sitten se jääkin soimaan päähän viikoiksi!

2. Travis - Selfish Jean [lähde] (video) Samalla tavalla yllättävä kuin Your Love Alone... Luulin, ettei Travis enää ikinä tekisi mitään mielenkiintoista, mutta Selfish Jean sämplää Iggy Popin Lust For Lifea ja on melko epätyypillinen Travis-biisi. Tyypilliseen Travis-tapaan video on todella hauska ja nokkela.

3. Amy Winehouse - Love Is A Losing Game [lähde] (video) Julkaistiin varsinaisesti jo viime vuoden puolella, mutta singlenä vasta joulukuussa 2007, joten lasketaan mukaan. Sanoisin, että Love Is A Losing Game on täydellinen pop-kappale, siinä on kaikkea juuri tarpeeksi eikä mitään liikaa.

MUUT

The Hours - Ali In The Jungle [lähde] (video) Hyvää antheemista rokkia Englannista. Sisältää nokkelaa kiroilua.

M.I.A. - Paper Planes [lähde] (video) Monikansallista hip-hopia The Clash -samplellä. M.I.A. liikkuu kiehtovasti pelottavuuden ja naurettavuuden epätarkoilla rajamailla juuri oikealla tavalla. Kertosäkeessä tekee aina mieli laulaa mukana, mutta pyssy- ja kassakoneääniä on vähän vaikea imitoida...

Babyshambles - The Lost Art Of Murder [lähde] (live-video) Vuonna 2007 Pete Doherty mm. syötti huumeita eläintarhan pingviineille, erosi Kate Mossista, tykitti heroiinia kissanpentuun, vietti pari kuukautta vieroituksessa, värjäsi hiuksensa keltaisiksi... ja julkaisi yhden hämmästyttävän hienon biisin. Ei hassummin!

Klaxons - Golden Skans [lähde] (video) Ulina ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Mistä kappaleen sanat oikein kertovat? Mitä väliä?! U-u-u-uuu-uuu-uu-u-uu...

Common & Lily Allen - Drivin' Me Wild [lähde] (video) Ehkä vuoden raikkain biisi! Tämä oli jo melkein menossa TOP3:een.

Razorlight - Funeral Blues (making-of -video) Mielestäni pop-musiikki saa olla ja sen pitääkin ajoittain olla liioittelevaa ja hölmöä. Johnny Borrell on Funeral Bluesissa hienolla tavalla tosissaan. Vaatii melkoista pokkaa laulaa vakavalla naamalla sellaista höttöä kuin tässä ("And your boyfriend is pretty but he's got no sense of style / So let's you and me get off to the mountain / Or you and me make love in Florence")! Tausta on hieno Eleanor Rigby -päivitys uudelle vuosituhannelle. Tämäkin olisi hyvin voinut olla TOP3:ssa.

The White Stripes - You Don't Know What Love Is (You Just Do As You're Told) [lähde] (video) Vuoden jenkkirockbiisi #1. En yleensä pahemmin piittaa White Stripesista, mutta tässä on hauska meno ja todella tarttuva melodia.

Kings Of Leon - Fans [lähde] (video) Vuoden jenkkirockbiisi #2. Tämän ei pitäisi toimia: kappale on 3,5 minuuttua pelkkää yksinkertaisen riffin toistoa ja se kertoo siitä, miltä tuntuu olla rocktähti ja ****** bändäreitä. Mutta silti se toimii eikä kuulosta yhtään äklöltä, vaan jotenkin sympaattiselta, paljolti ehkä laulaja Caleb Followillin jännittävän laulutyylin ansiosta.

Cajun Dance Party - Amylase [lähde] (video) Cajun Dance Partyn debyyttialbumia saadaan odottaa siihen asti, että bändi ehtii saada lukio-opintonsa loppuun. Sillä aikaa voi nauttia tästä hauskasti svengaavasta ja älykkään kuuloisesta rallatuksesta.

Rihanna - Umbrella [lähde] (video) Kesän 2007 ultimate-kesähitti. Ja milloin ikinä ennen Kesähitti on ollut näin melankolinen?!

U2 - Wave Of Sorrow (live-video) U2:lta tulee joka vuosi näköjään jonkinlainen uusi kokoelma tai uudelleenjulkaisu tai jotain. Ja mukana on näköjään joka vuosi hieno uusikin biisi. Tai itse asiassa tämä ei ole täysin uusi: taustat on nauhoitettu The Joshua Tree -sessioissa jo 1987, mutta Bono viimeisteli laulumelodian vasta tänä vuonna. Etenkin aivan lopun huohottava tuplaääninen laulu on jännittävää kuultavaa.

Mark Ronson & Amy Winehouse - Valerie [lähde] (video) The Zutonsin alkuperäinen Valerie oli hauska, mutta hieman kömpelö. Mark Ronson tuo siihen sujuvamman sovituksen ja Amy Winehouse hienon, henkilökohtaiselta kuulostavan tulkinnan. Malliesimerkki siitä, miten nykyään musiikissa voidaan toimivasti yhdistellä vaikutteita eri genreistä ja eri vuosikymmeniltä!

Kate Nash - Mouthwash [lähde] (video) Voisi sanoa, että vuonna 2007 Kate Nashin oli Lily Allenin poissaolessa helppo valloittaa nuori-lontoolainen-tyttö-laulaa-hieman-naiivisti-arkipäiväisistä-asioista -genren ykköspaikka, mutta kekseliäät ja tarttuvat pop-kappaleet kuten Mouthwash kyllä toimisivat minä vuonna tahansa. Ja näin syksyllä SVT:ltä haastattelun, jossa Nash tilasi kahvilassa kannullisen teetä ja viisi erilaista leivosta, mikä oli oikein hyvä juttu.

Grant-Lee Phillips - Soft Asylum (No Way Out) [lähde] (video) En aivan tarkalleen osaa sanoa, miksi Soft Asylum on niin hyvä, mutta se ansaitsee paikan vuoden parhaiden listalla, koska pääsiäislomalla en oikeastaan muuta kuunnellutkaan.

Goodbooks - Passchendaele (video) Juuri tällaisten kappaleiden takia Englanti on musiikin ykkösmaa. Samanaikaisesti sekä tarttuvaa että outoa, helppoa että hankalaa.

Hugh Grant & Haley Bennet - Way Back Into Love (video) Taas hyvä esimerkki siitä, että kirjaa ei kannata tuomita kannen perusteella, jne., tms. Kyllä, tässä laulaa Hugh Grant, mutta kappale itsessään ei ole yhtään vähempää kuin erinomainen. Sen on itse asiassa säveltänyt amerikkalaisen Fountains Of Wayne -yhtyeen Adam Schlesinger.

Leona Lewis - Bleeding Love (video) Samalla tavalla kuin Umbrella, tämäkin on niin mainstreamia listamusiikkia kuin vain olla voi, mutta myöskin hienosti toteutettu todella tarttuva sävellys. Kertosäkeen koukku, jossa Leona Lewisin ääni nousee falsettiin, on ehdottomasti vuoden parhaita. Ja alun urkuintrossa on todella hyvät soundit.

Scandinavian Music Group - Vieläkö soitan banjoa? (video) 2007 oli todellinen poikkeusvuosi, kun listalle pääsee suomenkielinen kappale! Mutta pidän tästä oikeasti todella paljon, tässä on todella mukavan unelias tunnelma. Ja alun viittaus kesän 2006 Venäjän metsäpaloihin toimii hienosti. Olisi TOP3:ssa, jos olisi englanniksi.

Arctic Monkeys - Do Me A Favour [lähde] (live-video) Arctic Monkeysille tulee varmasti tarpeeksi lisähehkutusta parhaiden albumien listalla, mutta ei saa silti unohtaa, että bändin yksittäisetkin kappaleet olivat vuonna 2007 täysin nerokkaita. Tässä on alussa sama rumpukomppi kuin Oasiksen Bring It On Down'issa ja todella omaperäinen Pohjois-Englanti / amerikkalainen road movie -tunnelma. Ja rivi "Do me a favour and break my nose" on loistava - itsestäni on ainakin monta kertaa tänä vuonna tuntunut juuri siltä!

Arctic Monkeys - The Bakery [lähde] (live-video) Ja kuten kaikilla parhaan laatuluokan bändeillä, Artic Monkeysilla myös singlejen b-puolet olivat vähintään yhtä hyviä kuin a-puolet. Toteutukseltaan The Bakery on perinteinen kitarapop-laulu, mutta melodialtaan tämä voisi olla vaikkapa soul-kappale.

Siinäpä ne.

Tweet