Mitä teen teen eteen

Lähes kuusi vuotta uskollisesti palvellut vedenkeittimeni simahti viikonloppuna ja kiire korvaajan saamiseksi oli kova, sillä keittelen teetä varmaan ainakin viitisen kertaa päivässä, eli aivan pelkällä kattilalla ei pärjää. Sitten edellisen vedenkeittimeni hankkimisen kyseiset laitteet ovat yllättäen kehittyneet melkoisesti: huomasin uutta etsiskellessäni, että nykyään on tarjolla paljon malleja, joissa veden lämpötilaa voi säätää ja joissain on jopa lämpimänäpito-ominaisuus. Hyviä vaihtoehtoja oli siis paljon, mutta ongelma oli siinä, että useimmat olivat tarjolla ainoastaan verkkokaupoissa (Helsingin keskustassa kun ei mitään gigantteja tai kodinanttiloita sijaitse) ja toimitusajoiksi lupailtiin epämääräisiä heittoja viidestä päivästä kahteen viikkoon. Ilman kunnon teetä ei tule toimeen viittä päivää saatika sitten kahta viikkoa, joten täytyi ruveta etsimään vähän erikoisempia vaihtoehtoja.

Ekstensiivisen googlailun jälkeen löysinkin vastaperustetun nettikaupan, jolla oli valikoimissaan haluamani keitin kohtuuhintaan ja joka tarjosi yhdeksi toimitusvaihtoehdoksi noutoa varastolta Maunulassa. Ajattelin, että tämä olisi varmasti nopein tapa saada keitin - postikuljetuskin kun kestäisi lippusineen ja lappusineen ainakin kaksi päivää. Pistin laitteen siis tilaukseen ja lähetin heti perään sähköpostia tiedustellakseni, saanko tulla hakemaan keitintä mahdollisimman pian. Kauppias vastasi sähköpostiini supernopeasti ja soitti vielä perään, että saa tulla hakemaan.

Lähdin siis tänään iltapäivällä teenhimossani seikkailemaan Pohjois-Helsinkiin. Puhelimessa annettu osoite oli hyvien yhteyksien päässä ja löytyi helposti... ja se oli tavallinen maunulalainen kerrostalo. Astuin sisään porraskäytävään ohi kahden huppariasuisen tupakoitsijan ja kipusin ylöspäin etsien ovea, jossa lukisi firman nimi. 1970-luvulla rakennetun talon punaiseksi maalatussa rapussa oli käynnissä remontti ja rakennuspölyä leijaili ympäriinsä häikäisevän kirkkaiden työmaavalojen paisteessa. Punaisten lyhtyjen kuilu. Tunnelma oli hieman erikoinen, sillä - sanotaanko nyt näin - maunulalaisen lähiökerrostalon rapussa ei voi keskellä torstai-iltapäivää olla liikkeellä kovinkaan monenlaisilla asioilla. Täällä oltiin varmasti joskus tehty diilejä muistakin asioista kuin keittiökoneista. Hetken aikaa jopa mietin, että pääsisin todistamaan paloittelusurmaa tai jotain vastaavaa (mielikuvitukseni laukkaa näissä tilanteissa melko nopeasti). Suljettujen punaisten ovien takaa kuului vauvan itkua, pariskuntien riitelyä ja television ääniä. En löytänyt firman nimeä mistään ovesta, joten soitin kauppiaalle. Hän oli hyvin ystävällinen ja sanoi tapaavansa minut pohjakerroksessa. Pian hän kipittikin portaita alas, vei minut ulos parkkipaikalle, löysi pakettiautonsa takaosasta tilaamani vedenkeittimen ja pakkasi sen näppärästi ruskeaan paperipussiin. Kaikki siis sujui loppujen lopuksi hyvin ja asiallisesti.

Uudella keittimellä valmistettu tee maistuu sitäkin paremmalta, kun sen eteen on tällä tavalla nähty vaivaa. Mielestäni on hyvä juttu, että vedenkeittimelläkin on tarina. Ja tämä tarina sijoittui outoon kerrostaloon Maunulassa.

Tweet

Yhtäkkiä syksy onkin jo melko pitkällä. Viikot menevät todella nopeasti!

Lauantain Liam & Patsy Recreation Club oli mahtava: Bar Molotow oli tupaten täynnä, esiintyjät versioivat Oasista aivan huippuhienosti ja (lädi)kulttuuriministerin puhe oli hauska. Itse High Flying Birds -levy kuulosti oikein asialliselta - tarkempaa arviota varmasti pian täällä. Toivottavasti kaikilla oli hauskaa ja toivottavasti seuraavastakin kerrasta tulee yhtä onnistunut.

Sain muuten viime viikolla opettajansijaisena toimiessani ehkä tehtyä viidesluokkalaisesta pojasta uuden Oasis-fanin. Tunnin jälkeen tämä nuorimies kysyi minulta, mikä on mielestäni hyvää musiikkia. Olin jo kiirehtimässä bussiini, joten vastasin vain, että hän tuskin tuntisi mitään nimiä, jos mainitsisin sellaisia. Poika ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tiedusteli minulta, mitä pidän Nickelbackistä (lausutaan yksitoistavuotiaittain 'naikkelbak'). Kerroin, että se nyt vasta on huonointa mahdollista musiikkia. "Mutta mun isäkin tykkää Naikkelbakista!", minulle protestoitiin. Kehotin kertomaan isällekin, että Nickelback on kaameata roskaa. Sitten repäisin muistikirjastani sivun, johon kirjoitin reseptiksi "Oasis" ja "Definitely Maybe" sekä "(What's the Story?) Morning Glory". Toivottavasti tuo poika kävi selvittämässä, mitä sijainen hänelle määräsi.

Sijaisuuksista puheen ollen, tämän viikon lopussa on pääkaupunkiseudun koulujen syysloma ja omalta osaltani muutenkin viimeiset sijaistamiset ainakin hetkeen. Sain hieman omemman alani harjoittelupaikan, joka pitää kiireisenä vähintään tammikuun puolelle saakka. Työnhaku ei koskaan ole mielestäni mukavaa, ja hyvältä tuntuvan työpaikan löytäminen vielä vaikeampaa, mutta tällä kertaa ennakkotunnelmat ovat positiiviset. Olen niin innoissani, että olen jo tilannut netistä kaikenlaista tuikitarpeellista työntekorekvisiittaa kuten mukeja ja kuninkaalliset sisätossut. Olen siis valmiina hommiin!

Tämän kirjoituksen alussa oleva kappale on muuten yksi syksyn suosikeistani. King Creosoten ja Jon Hopkinsin yhteislevy Diamond Mine on juuri oikeanlaista kuunneltavaa harmaassa sadesäässä pyöräilyyn. (Niin: hankin "uuden" pyöränkin!) Yleisestikin viime aikoina on tehnyt mieli kuunnella vähäeleisempää musiikkia. Olen taas vähän pelännyt syksyä, siihen kuuluvaa kylmää ja pimeää ja kaikkea, mutta toisaalta syksy tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta; selkeältä.

Tweet

Vale-Scouser

Eilen yöllä HJK - Bangor City -pelin jälkeen tapahtui monia outoja asioita. Ehkä oudoin niistä oli vale-liverpoolilaisen tapaus.

Seisoskelimme kaverieni kanssa Kampissa Tennispalatsin lähistöllä, kun nuori vaaleahiuksinen tyttö tuli pyytämään meiltä tupakkaa englanniksi. "Do you have cigarettes?", lievästi taidelukiolaisen oloinen nuori neiti kysyi. Heti tässä vaiheessa mieleeni hiipi aavistus, että kysyjä on itse asiassa suomalainen, missä tapauksessa englannin käyttäminen on melko outoa. Vastasimme kuitenkin tytölle englanniksi ja pahoittelimme savukkeiden puutetta.

Tyttö oli jo lähdössä matkoihinsa, kun päätin kokeen vuoksi kysäistä, mistä hän on kotoisin. "From England", kuului vastaus. Puolen sekunnin ajan kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun ajattelin, että saattaisi sittenkin olla mahdollista, että olen erehtynyt. Niin on käynyt ennenkin. Otin kuitenkin riskin ja jatkoin juttelua: "Yeah? Whereabouts in England do you live?" Tyttö vastasi nopeasti ja empimättä: "Liverpool." Viimeistään nyt olin täysin varma, että kyseessä oli valehtelija. Lopullinen vastaus oli kuitenkin vielä yhden varmistavan kysymyksen päässä: "Oh, right, so you're a Scouser?" Tästä tupakanpummaaja meni melko hämilleen ja sönkötti "Öööh, no, I live in, ööh, Fleet Street!" - "No, I mean, you're from Liverpool so you're a Scouser."

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli samalla kertaa sekä ennustettavaa että hyvin yllättävää. Tyttö myönsi valehdelleensa: "Ei! Suomesta mä olen! En mä mistään Liverpoolista oo." Sitten hän nosti kädet kasvoilleen, heilutteli sormiaan silmiensä edessä ja kyyristyi matalaksi mytyksi jalkakäytävälle. "Siis mulla on paniikkihäiriöitä ja mä näin just mun exän ja...", nainen sopersi ja huohotti syvään. Hetken aikaa jo pelkäsimme, että hän saa jonkinlaisen kohtauksen tai jotain. Olisi outoa joutua pidätetyksi kuolinpaikalla ja yrittää selvittää poliisikuulusteluissa taposta epäiltynä, että oli vain yrittänyt paljastaa vale-Scouseria.

Onneksi mitään vakavampaa ei kuitenkaan lopulta tapahtunut ja feikkiliverpoolilainen hävisi pian Helsingin kesäiseen yöhön. Suosittelin vielä perään esimerkiksi Wikipedian Liverpool-artikkelin lukemista, jos aikomuksena on yrittää uskottavaa huijausta.

Muuta:

Noel Gallagherin ensimmäisen soolosinglen kansi näyttää tältä. Kuva on hieno ja mielenkiintoinen, vaikka tuokin mieleen pari vanhaa The Verven singlejen kantta (1, 2). The Death Of You And Me soi radiossa ensimmäistä kertaa ensi maanantaina. Videokin saadaan luultavasti pian.

Muuta II:


Jos joku haluaa kutsun Google+:aan, laittakaa sähköpostiosoitteita alle kommentteihin.

Tweet

Kuinkas sitten kävikään? Pariisi, Marseille ja Nizza

Viimeisenä aamuna Lontoossa etsin tuloksettomasti postimerkkejä takuuvuokran palautusshekkiä varten, nautin luomuhipstersupermarketista ostetun vadelma-mustikka -sekoituksen ja tuijottelin vielä hetken tutusta ikkunasta yli Bloomsburyn kattojen ennen kuin suuntasin St Pancrasin asemalle Pariisin-junaa kohti. Olin kuvitellut junamatkan olevan tyylikäs ja glamoröösi poistumistapa Englannista, mutta todellisuudessa Eurostarissa oli melko ahdasta ja vieressäni istunut, pari miniviinipulloa heti alkumatkasta tyhjäksi hörpännyt ruotsalaisrouva työnsi tyhjennetyn tonnikalasalaattipurkkinsa haisemaan roskikseen minun penkkini puolella. Lontoo - Pariisi -junailu oli siis suunnilleen yhtä hohdokasta ja eksoottista kuin Kauniainen - Pasila -ratamatka, mutta onpahan tämäkin erikoisuus tullut nyt nähtyä.

Pariisiin saavuttuani ensimmäinen tehtävä oli löytää yöpymispaikka. Olin lukenut etukäteen, että Gare du Nordin lähistöllä on suuret määrät erilaisia hotelleja. Ensimmäisenä löysin Hotel de Milanin, jossa yllättäen puhuttiin englantia, mutta jossa oli tilaa vain yhdeksi yöksi. Jätin siis laukkuni Milaniin ja lähdin etsiskelemään majoitusta lopuiksi neljäksi yöksi muualta. Perjantai-iltana suurin osa hotelleista myi eioota, mutta kahden halal-teurastamon välistä Boulevard Marx Dormoylta löytyi mukavan epäilyttävän oloinen Hotel de Paix, josta sai suihkullisen huoneen €40:llä ja jossa oli tilaa vierailuni loppuajaksi. Paix ei oikeastaan vaikuttanut lainkaan hotellilta, vaan enemmänkin vain tavallisen rähjäiseltä pariisilaiskerrostalolta, josta nyt satuttiin vuokraamaan huoneita. Maksu tuli suorittaa käteisellä etukäteen, eikä kuitteja tai muita tositteita tarvittu hommaa sekoittamaan. Kenelläkään muilla vierailla ei tuntunut olevan matkatavaroita mukanaan. Onneksi en ymmärrä ranskaa niin hyvin, että olisin saanut ohuiden seinien läpi selville, mitä viereisissä huoneissa puheltiin myöhään öisin - ehkä parempi olla tietämättä liikaa. Kuten kuvasta näkyy: huoneeseen tosiaankin kuului suihku, kiintoisasti keskelle huonetta sijoitettuna.

Jos lukijalle on nyt tullut sellainen kuva, etten ole Pariisista mitenkään järjettömän innoissani, hän on varmasti aivan oikeassa. Oikeastaan tiesin jo etukäteen, etten voi ehtiä löytää Pariisista niitä Aivan Parhaita Juttuja, koska suurkaupungit todella vaativat kunnolla aikaa paljastaakseen kaikki kiinnostavimmat puolensa. Lontoossakin kului varmasti kuukausi ennen kuin olennaisimmat jutut alkoivat olla hallussa. Pikavisiitti on aina pikavisiitti - Pariisi ansaitsisi pidemmän tutustumisjakson. Perus-Seinen, Louvren, Eiffel-tornin ynnä muun standardikaman lisäksi koin kuitenkin yhden aivan todellisen täysosuman; kaverini suositteleman pienen japanilaistyylisen teehuoneen (jonka nimeä tai sijaintia en juuri nyt muista!), jossa valtavalta listalta valittiin asiantuntevan opastuksen tuella tee, jota nautittiin oikein pitkän seremonian mukaisesti. Kuvassa näkyy vain yksi kannu ja kippo, mutta koko kokonaisuuteen kuului itse asiassa kolme kannua ja kolme erikokoista kippoa, joiden kaikkien läpi teetä huljuteltiin ja haisteltiin ja maisteltiin. Pariisin vilinän ja melskeen keskellä parin tunnin teereissu oli ihanan rauhoittava kokemus.

Pariisi oli mielestäni siis kohtuu-OK, mutta ei mikään megaällistyttävä paikka. Täytyy joskus palata kaupunkiin hieman tarkempia tutkimuksia varten - mielellään jonkun kanssa, joka tietää ja osaa esitellä paikkaa hieman pintaa syvemmältä. Samaan tapaan kuin Lontoo, Pariisikin tuntui koostuvan keskenään melko erilaisista kaupunginosista, joista jotkut olivat ehdottomasti mielenkiintoisia ja omemman tuntuisia kuin toiset. Nyt kun peruskatsaus on tehty, voi sitten ensi kerralla keskittyä hieman tarkemmin vain niihin parhailta tuntuviin paikkoihin.

Yllä kuvassa näkyy oudoin kauppa, jonka olen ikinä nähnyt missään: hotellini lähellä rautatiesillan vieressä oli koju, jossa myytiin pelkkää persiljaa! Kuka edes syö persiljaa? Melko ilmeinen "hämäys" ehkä jonkinlaisten... muiden kasvien myynnille.

Pariisissa oloa latisti hitusen myös huono sää: viidestä Pariisi-päivästäni ainakin neljänä satoi. Muutos olikin melkoinen, kun kolmen tunnin junamatkan päässä (Ranskan sisäinen juna oli miellyttävämpi kuin Eurostar, ja ranskalaisten juna-asemien kuulutussignaali on maailman tyylikkäin) odotti Marseille ja välimerellinen helle. Marseilleen saapuminen oli aivan täydellistä: yhtäkkiä Pariisin harmaat taivaat olivat vaihtuneet pehmeän vaaleansinisiksi ja palmujen koristamalta juna-asemalta ulos astuttaessa suoraan edessä kimalteli Välimeri. Marseillen keskipisteessä on vanha satama, jonka ympärille kaupunki kohoaa korkeiden kukkuloiden rinteillä. Mielestäni tämä on mitä erinomaisin set-up kaupungille: keskellä meri ja reunoilta hienot näkymät merelle.

En ollut nähnyt Välimerta sitten vuoden 1994, joten kolme päivääni Marseillessa kuluivat enimmäkseen vain "etelän tunnelman" fiilistelyyn ja lämmöstä nauttimiseen. Marseille on yllättävän suuri kaupunki - n. 800 000 asukasta - ja se on vasta pikkuhiljaa alkamassa yrittää houkutella ulkomaisia matkailijoita. Englantia ei siis puhuttu sitäkään vähää, mitä Pariisissa, mutta merci'llä ja bonjour'illa pärjäsi yllättävän pitkälle. (Olen siis lukenut ranskaa yläasteella ja lukiossa, mutta jostain syystä se ei koskaan tarttunut päähän kunnolla.) Rantabulevardin sivukatujen pikkubaareissa lasi pastista maksoi n. puolitoista euroa ja mitäs sitä muuta lämpiminä iltoina tarvitseekaan.

Ehkä nautin Marseillesta enemmän kuin Pariisista siksi, että Marseillea kohtaan minulla ei ollut minkäänlaisia etukäteisodotuksia eikä paineita saada paikasta jotain "irti". Pariisille viisi päivää oli aivan liian vähän, mutta Marseillelle kolmen päivän pysähdys oli juuri passeli. Viimeisenä päivänä käväisin myös viereisessä Aix en Provencen pikkukaupungissa, joka oli viihtyisä ja josta sai hyviä keksejä ja pizzaa, mutta jossa ei ollut Marseillen kruunaavaa ihanaa Välimerta.

Marseillesta siirryin jälleen junalla Ranskan-kierroksen viimeiselle etapille Nizzaan, jossa myös tapasin ystäväni Suomesta. Nizza oli paljon turistikkaampi kuin Marseille, mutta mukavan kompakti ja tyylikäs lomakohde. Pääsin viimein myös pulahtamaan ihailemaani Välimereen, ja tuntui oikein hyvältä kelluskella sinisissä aalloissa. Kävimme myös epätodellisen tuntuisessa Monacossa, jonne bussilippu Nizzasta maksoi kokonaisen euron verran. Oletteko tienneet, että Monacon ensimmäinen ruhtinas, nykyisten Grimaldien esi-isä, itse asiassa varasti vallan itselleen naamioitumalla munkiksi ja valeasun turvin valtaamalla aluetta aikoinaan hallinneen munkkiluostarin? Tyylikäs tarina. Ruhtinaanpalatsin kukkulalla oli jopa patsas tästä ensimmäisestä huijari-Grimaldista munkinkaapuun pukeutuneena.

Nizzassa parasta oli ehdottomasti ruoka. Vaikka ruoan löytäminen oli tiettyinä aikoina hankalaa (lounas- ja illallisajat ovat hyvin tiukat: keskellä päivää useimmat ravintolat ovat siestatauolla ja illalla on puolestaan ehdittävä istuutua pöytään klo 22 mennessä tai kaikki mahdollisuudet on menetetty), löytyessään kaikki oli erinomaista ja melko edullistakin. Pidän ranskalaisesta tyylistä, jossa ateria ei todellakaan ole ateria ilman jälkiruokaa: on aivan itsestäänselvyys, että alku- ja pääruokien jälkeen ja ennen kahvia on nautittava jotain makeaa. Sain Nizzassa uskomattoman herkullisia kakkuja ja vanukkaita.

Olin kyllä ehtinyt syödä melko paljon kakkuja ja vanukkaita (tosin en aivan näin maukkaita) jo Lontoon-keväänkin aikana, joten nyt Suomeen palattuani on kuntosalikortin uusiminen jossain vaiheessa ehdottomasti ajankohtaista. Mutta ei nyt aivan vielä. Nyt heinäkuussa täytyy ensin tavata kavereita, uiskennella Itämeressä (maailman radioaktiivisin meri - ehkä minusta tulee mutanttikilpikonna, tms!), soitella kitaraa, katsella elokuvia ja lueskella romaaneja. Heinäkuu on lomakuu.

Sitten elokuussa täytyy alkaa salilla käymisen ohessa miettiä, mitä lähitulevaisuudessa pitäisi tehdä... Kurssit on käyty, paperit on kohta saatu, vaihtokin on takana, joten... jotain muuta kuin opiskelua sitten. Kuuden vuoden jakso elämästä oli hyvä päättää Lontooseen ja Lontoo oli hyvä päättää Pariisiin, Marseilleen ja Nizzaan.

Tweet

Sade, haudat, takit

Hautausmaalla oli oikeasti paljon pimeämpää ja synkempää, kuin mitä tämä kuva antaisi ymmärtää. Se oli sentään hautausmaa! Puhelimeni kamera saa jostain syystä tummat maisemat näyttämään valoisilta ja valoisat tummilta.

Tänään tuli täyteen viikko yhtäjaksoista sadetta. Sade oli jo päivällä melko voimakasta, mutta iltaa kohden se ylsi siihen naurettavaan pisteeseen, jossa jo kahden sekunnin mittainen ulkona seisominen tarkoittaa läpimäräksi kastumista.

Mutta kuten edellisessä postauksessa sanoin, mielestäni sade on oikein mukavaa ja sopii tänne hyvin. Sunnuntaiaamupäivällä kävin säähän sopivasti Highgaten komealla hautausmaalla, joka on yksi ns. Magnificent Seven -joukkiosta; seitsemästä hautausmaasta, jotka 1800-luvun alkupuolella rakennettiin Lontoon reunamille ruumispaljoutta helpottamaan. Nykyisellään Lontoo on tietysti kasvanut sen verran, että Highgate ei ole lainkaan reunamilla, vaan tiiviisti osa urbaania kokonaisuutta.

Oli hienoa kävellä metsäisellä hautausmaalla, jossa vanhat hautakivet nojailivat toisiaan vasten sikin sokin ja jossa laiha kettu juoksenteli hautamuistomerkkien välissä luunpalanen leukapielissään. Sateelta pääsi suojaan mm. niin kutsuttuun "egyptiläiseen käytävään", joka oli nimensä mukaisesti eksoottisesti koristeltu hautaholvien reunustama kapea tie. Egyptiläisen käytävän varrelle haudan lepoon päästäkseen oli täytynyt olla oman aikansa superrikas, ja eräät olivat yrittäneet erottua muiden yli vielä tässäkin joukossa: kun holvien ovenpielien ympärysmateriaali oli oletusarvoisesti marmori, jotkut äveriäät suvut olivat koristelleet omansa kestävämmällä ja kalliimmalla graniitilla.

Highgateen oli haudattu viktoriaanisten ökyrikkaiden ja aivan tavallisen 1800-luvun kansan lisäksi myös muutama vuosi sitten radioaktiivisen myrkytysjuonen uhriksi joutunut ex-KGB -vakooja, sittemmin Putin-kriittiseksi ryhtynyt Aleksander Litvinenko! Hyytävää.

Hautausmaasadekävelyn hienoutta lisännyt tärkeä osa oli myös uusi sadetakkini. Alkuviikosta jouduin jälleen kerran tinkimään rotsismi-periaatteistani Burberryn tehtaanmyymälässä, mutta loppuviikosta lohdutin rotsisminääni hankkimalla hieman edullisemman luokan fishtail parkan, joka on hyvin 90-luvun Oasis-tyylinen. Mikään ei voita sunnuntaikävelyä sateisella hautausmaalla uuden takin kanssa. (Tosin olisi pitänyt hankkia hanskat myös: tunnin pituisen kierroksen jälkeen sormeni olivat aivan jäässä!)

Muuta: Arctic Monkeys nousi Britannian albumilistalla kuluneen viikon ykkössijalle ja syrjäytti sekä Lady Gagan että listaa alkuvuodesta täysin suvereenisti hallinneen Adelen. Kirjoitan kohtapuoliin arvostelua Suck It And See -levystä, mutta tiivistyksenä voisin jo tässä vaiheessa sanoa, että se on aivan huikean hyvä. 1990-luvun loppupuolella Noel Gallagher totesi aivan perustellusti, että Oasiksen kaksi ensimmäistä levyä olivat paremmat kuin The Beatlesin ensimmäiset kaksi. Arctic Monkeysin neljäs levy puolestaan on selvästi parempi kuin Oasiksen tai Beatlesin neljännet levyt. Elbow'n lisäksi en oikeastaan osaisi sanoa ainuttakaan bändiä, joka on ensimmäisestä albumistaan lähtien pystynyt säilyttämään tasonsa näin vahvasti ja vakuuttavasti.

Tweet

Viimeinen viikko

British Museumin pihalla kasvaa tänä kesänä australialainen metsä

Viimeinen kokonainen viikko Lontoossa lähenee loppuaan, ja olen pyrkinyt nauttimaan kaupungista täydellä teholla. Täällä on nyt satanut yhtäjaksoisesti lähes viikon verran, mikä on ollut itse asiassa erittäin mukavaa. Lontoo on tehty sateessa, sateesta. Kun myrskyisen tummat pilvet peittävät taivaan, kaikki näyttää tyylikkään dramaattiselta. Pidän myös siitä, miten vihreät puistot, punaiset bussit ja värikkäät ovet ja kyltit erottuvat harmaata sadetta vasten.

Viime sunnuntaina kävin katsomassa näytelmän Shakespeare's Globe -teatterissa, joka on rakennettu suurin piirtein samalle paikalle ja saman malliseksi kuin Shakespearen oikea Globe-teatteri nelisensataa vuotta sitten oli. Edullisimmalla, £5:n lipulla aukesi paikka seisomakatsomoon taivasalle. Kokemus oli hauska ja erilainen kuin tavallisessa jäykässä pönötysteatterissa, mutta parin tunnin seisominen ja vanhanaikaisesta englannista edes yksittäisten ymmärrettävien lauseiden poimiminen kävi kieltämättä voimille.

Teatterikäynnin jälkeen viikon pääteemaksi muodostui ehdottomasti British Museum. Asun museosta ehkä 5 minuutin kävelymatkan päässä ja olen pitkin kevättä käyttänyt ahkerasti mm. sen lukusalia sekä tietenkin kierrellyt eri osastoilla kaikkien täällä vierailleiden suomalaisten kaverieni kanssa. British Museumin lukuisiin erinomaisuuksiin kuuluvat kuitenkin myös ilmaiset, erittäin asiantuntevien oppaiden johdolla toteutettavat opastuskierrokset, joihin olen tällä viikolla tarttunut ahkerasti. Olen päässyt kuulemaan hienoja tarinoita antiikin Kreikasta, muinaisesta Intiasta sekä 1700-1800 -lukujen valistusaatteesta. Etenkin Intia-kierroksen opas oli aivan loistava. Kierroksissa on fiksua myös se, että ne kestävät maksimissaan n. 45 minuuttia: sellaisessa ajassa ehtii oppia mukavasti faktoja, mutta ei tukehtua liiallisen informaatiovyöryn alle.

Greenwich foot tunnel. Osa tunnelista tuhoutui II maailmansodan pommituksissa ja rikkoutunutta osaa on jälkeenpäin vahvistettu metallikehyksellä.

Toissapäivänä eksyin oikeastaan vahingossa kävelemään Thamesin alle. Päätarkoitukseni oli käydä mielenkiintoisesti nimetyllä Isle of Dogsilla, joka kuitenkin on vain melko tavanomainen kaupunginosa East Endissä. Isle of Dogsille päästyäni kuitenkin havaitsin, että eräästä puistosta kulki vanha alikulkutunneli Thamesin ali joen eteläpuolelle Greenwichiin. Tuntui melko jännittävältä kävellä pitkässä putkessa joen pohjassa!

Näkymä kohti pohjoista observatorion kukkulalta Greenwichistä

Greenwich on ehdottomasti yksi suosikkialueitani Lontoossa. Hieman kalastajakylämäisestä kaupunginosasta löytyy mielenkiintoinen tori, paljon mukavia kahviloita, hienoja puistoja sekä tietysti maailmankuulu observatorio, josta kautta pallon käytetty Greenwich Mean Time mitataan. Oikeastaan itse observatorio on hieman ylihehkutettu, mutta se sijaitsee hienolla kukkulalla, josta on todella komeat näkymät Lontoon keskustaa kohti. Tämä oli luultavasti viimeinen kertani Greenwichissä tällä erää ja tuntui haikelta - mutta samalla hyvältä ja oikealta - istua bussin yläkerroksessa auringon laskiessa kaupungin ylle ja kauniin Greenwichin loitotessa selkäni takana. Sateisen päivän jälkeen Kaakkois-Lontoon yllä näkyi hieno sateenkaari.

Tästä ei maisema enää paljon teollistuneemmaksi mene. Kaunista!

Tänään kävin British Museumin lisäksi perhostalossa luonnontieteellisen museon pihalla sekä vihdoinkin bongaamassa kuuluisan Battersea Power Stationin, jota on ollut tarkoitus käydä katsomassa jo tammikuusta lähtien. Satuin lähestymään vanhaa voimalaitosta erittäin hyvästä suunnasta: vaikka nelipiippuinen köriläs sijaitsee itse asiassa aivan joen rannalla, se näyttää ylläolevassa kuvassa jotenkin vieläkin jylhemmältä, kun se kohoaa loputtoman tuntuisen ratarykelmän takaa. Alkuviikosta tilaamani Sueden Dog Man Star -uusintapainos saapui tänään postissa, ja juuri kun Battersea Power Station tuli ensi kertaa näkyviin, iPodilta alkoi soida Still Lifen orkesteriversio. Hieno hetki.

Battersea Power Station ja sadekuuron jälkeiset komeat pilvivuoristot

Tweet

Ei kitaraa

Joku ehkä muistaa, että pari kuukautta sitten ostin panttilainaamosta halvan kitaran. Aikomuksenani ei kuitenkaan ollut raahata kitaraa takaisin Suomeen, joten pistin sen tänä aamuna myyntiin paikalliseen Keltaiseen Pörssiin, Gumtree'hen. Yllättäen ilmoitukseeni vastattiin jo noin kymmenessä minuutissa ja puolisen tuntia sitten kitara siirtyi Euston Squaren metroaseman edessä australialaisen miehen omistukseen. Olisi ehkä pitänyt pyytää hieman korkeampaa hintaa, jos Gumtree kerran näytti toimivan näin tehokkaasti, mutta sainpahan nyt soitella pari kuukautta yhden kielisetin hinnalla.

Mielestäni on jotenkin mukavaa, että nykyisin kitaroita voi kohdella tällä tavoin: ostaa niitä halvalla ja myydä eteenpäin metroasemien edustalla. Kun olin 10-vuotias, kitaran hankkiminen oli totinen paikka, joka vaati panostusta ja säästämistä ja huolellista suunnittelua. Nykyisin on paljon rennompaa ja helpompaa.

Muuta: Tämä on ollut mielestäni kevään ykkösbiisejä. Minulla ei ollut aiemmin oikeastaan minkäänlaista käsitystä My Morning Jacketista tai jos olikin, se oli, että bändi on yksi niitä tylsän totisia amerikkalaisia alternativeyhtyeitä, joissa ei ole oudon nimen lisäksi oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tämä kappale on  kuitenkin mukavan svengaava ja hölmö hauskan iloisella tavalla. Etenkin torviaksentit ja valtavat "wou-ou-ou:t" ovat hyviä.

Tweet

NME:llä kylässä

Pääsin tänään käymään luultavasti jokaisen indie-fanin mielessä myyttisenä välkkyvässä paikassa: NME:n toimituksessa. Kyseessä oli tutkimuskeskustelu, jossa sain seitsemän muun NME-lukijan kanssa kertoa näkemyksiä lehden nykylinjasta ja tulevaisuudesta. Ilmeisesti NME:n kustantaja IPC taitaa tällä hetkellä olla melko huolissaan, sillä keskustelutilaisuutta oli vetämässä NME:n ex-päätoimittaja, nykyinen IPC:n isompi kiho Steve Sutherland ja myös tämänhetkinen päätoimittaja Krissi Murison istui murehtimassa huoneen reunalla.

Olimme saaneet etukäteen kotitehtäväksi lukea kolme tiettyä NME:n numeroa parin viime kuukauden ajalta ja nämä lehdet käytiin keskustelussa hyvin tarkasti läpi, osio osiolta. Vaikea sanoa, mitä Sutherland ja Murison saivat lukijaryhmän mielipiteistä irti, sillä esitetyt näkökannat olivat melko vaihtelevia. Ainakin se tuli selväksi, että lehden on melko hankala tasapainotella linjansa suhteen: julkaisun pääkohderyhmä ovat 18-25 -vuotiaat nuoret, mutta viime kuukausien myydyimpien lehtien kansikuvissa olivat mm. John Lennon ja Liam Gallagher, kun taas esimerkiksi The Vaccines ja The Libertines -kantiset lehdet olivat olleet myyntimääriltään pettymyksiä. Lehden ostajat ovat siis luultavasti hieman varttuneempaa väkeä, mutta ei NME:stä voi ihan viikoittaista Mojoakaan tehdä?

Kiihkeintä keskustelua aiheutti yllättäen keikkakalenteri-osio. Useimpien keskustelijoiden mielestä se oli tärkeä osa lehteä, vaikka konserttikalenteri on usein vanhentunut tiedoiltaan jo lehden julkaisupäivänä ja vaikka sama informaatio olisi paljon helpommin saatavilla internetistä. Sutherland vinkkasi, että keikkakalenteria yritetään kenties lokalisoida: näin Lontoossa lehtensä ostavat näkevät vain Lontoon konsertit ja bristolilaiset vain Bristolin keikat, jne. Tämäkin idea herätti yllättävää vastustusta: erään tytön kommentti siitä, miten "monet opiskelijat asuvat opiskelupaikkakunnallaan, mutta matkustavat usein vanhalle kotipaikkakunnalleen ja tarvitsevat siksi useampien kaupunkien keikkatiedot" sai paljon ymmärrystä muilta opiskelijaikäisiltä. Oma ehdotukseni oli, että keikkakalenteri siirrettäisiin kokonaan verkkoon ja sen alta vapautuvat neljä sivua myytäisiin mainostajille, jotta lehden hintaa voitaisiin laskea tasan kahteen puntaan.

Lopussa sai esittää vapaasti kysymyksiä tai toiveita. Olin jo etukäteen miettinyt viestiäni tällaisen mahdollisuuden tullessa ja terveiseni NME:lle olivat, että lehden tulisi panostaa siihen, että se olisi uskottava ja luotettava, asiantuntevan tiedon lähde. Ainakin tällä hetkellä lehden verkkosivuilla julkaistavista Facebook-välitteisistä lukijakommenteista paistaa läpi se, että lukijakunta odottaa NME:ltä laadukasta musiikkijournalismia eikä coolia hassuttelua. NME:n auktoriteettiasema ihmisten mielissä on siis vahva - lehden pitäisi vain itse nousta vastaamaan siihen paremmin ja keskittyä tarkemmin olennaiseen.

Murison oli lähes täysin hiljaa koko parituntisen keskustelun ajan. Häntä kävi hieman sääliksi. Toivottavasti hän saa jatkaa tehtävässään, sillä mielestäni NME on kehittynyt sekä sisällöltään että ulkoisilta seikoiltaan parempaan suuntaan Murisonin parivuotisen päätoimittajakauden aikana.

Pääsin keskustelutilaisuudesta kotiin taksin takapenkillä, kun tutkimuksessa mukana ollut ystävällinen taksikuski oli menossa kohti Pohjois-Lontoota. Oliverilla oli mm. Blur- ja Libertines-tatuoinnit ja hänkin oli ollut pari viikkoa sitten Brixtonissa Sueden Dog Man Star -illassa. Hän myös kertoi kuljettaneensa kerran kyydissään Bobby Gillespietä. Oli kuulemma mukava mies, vaikka riitelikin ison osan matkasta puhelimessa vaimonsa kanssa.

Sellaista. NME myös tarjosi olutta ja pizzaa (Domino'sin pizza oli yllättävän hyvää - en ollut maistanut sitä aiemmin!) ja kaikki osallistujat saivat myös muovikassillisen NME-tuotteita sekä £20 käteisenä. Mielenkiintoinen ja hauska ilta.

Tweet

Matkailua: Aylesbury & Liverpool

Suede-viikon jälkeen harrastin hieman matkailua. Sunnuntaina kävin Aylesburyssä, Englannin Kauniaisissa. Retken päätarkoitus oli nähdä Dylan Moranin stand-up -esitys paikallisessa teatterissa, mutta oikeastaan mukavimmaksi asiaksi koko matkassa osoittautui itse Aylesburyn kaupunki. Noin 60,000 asukkaan radanvarsipaikkakunta oli hätkähdyttävällä tavalla tutunoloinen: se oli Kirkkonummi, se oli Tuomarila - se oli radanvarsipaikkakunta suuremman kaupungin ulkopuolella. Heti juna-aseman parkkipaikan poikki käveltyäni tiesin vaistomaisesti, minne pitää mennä ja mistä mikäkin löytyy. Luultavasti kaikki radanvarsikaupungit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Mutta: Aylesburyssä oli mielenkiintoisinta se, että se oli itse asiassa erittäin viihtyisä pieni radanvarsikaupunki. Juuri Aylesburyn kaltaisiksi Matti Vanhanen varmasti kuvittelee kaikkien pikkupaikkakuntien voivan tulla, mutta hienot suunnitelmat kariutuvat käytännössä ankean betonisiksi, S-Marketin, K-Marketin ja parin keskikaljakuppilan tyhjiökyliksi. Aylesburyssä oli pakollisten ketjupaikkojen lisäksi myös suuret määrät viihtyisän näköisiä yksittäisiä pubeja, ravintoloita, kivijalkakauppoja ja vaikka mitä. Keskellä kylää oli vanha tori patsaineen, ja joka puolella oli erittäin siistiä ja rauhallista. Dylan Morania odotellessani söin maistuvan Sunday Roastin pienessä pubissa, jossa kaikki asiakkaat vaikuttivat tuntevan toisensa ja jossa koirat makoilivat rauhallisina lattialla iltapäiväauringon sihtautuessa sameasti sisään ikkunoista.

Aylesbury toki taitaa olla keskimääräistä junaratakylää paljon vauraampi, sillä keskustan reunamille oli rakennettu aivan valtavan hieno, uututtaan hohtava teatteri. Dylan Moran aloitti settinsä kuittailemalla paikallisille pitkään siitä, miten he ovat niin rikkaita ja omahyväisiä, etteivät vaivaudu menemään Lontooseen teatteriin, vaan rakentavat omilla rahoillaan ökyteatterin kotinurkilleen. Moran jopa väitti, että koko teatteri on valmistettu "materiaalista, jota ei ole olemassakaan" - niin hieno se on!

Esitys oli hauska, vaikkakin hieman hajanainen ja ehkä hieman liikaa keski-ikä / vanheneminen / perheasiat yms. teemojen ympärille keskittynyt. Dylan Moran on kuitenkin aivan perusolemukseltaan niin hauska ihminen, että hän voisi lukea lavalla vaikkapa Bilteman katalogia ja saada ihmiset silti nauramaan. Itse pidin ehkä eniten ajatuskulusta, jossa pohdittiin sitä, mitä tapahtuisi, jos valtiot olisivat naisia: "France would call Spain and say 'Hi! You know this G20, right? Well, you're not in it anymore. Bye!' and Spain would spend the next one hundred years sulking in the corner, feeling fat."

Palasin Aylesburysta takaisin Lontooseen puolenyön aikoihin ja jo heti seuraavana aamuna olin taas junassa: tällä kertaa Liverpooliin. Liverpool on yksi niistä paikoista, jotka on "pakko nähdä" nyt, kun täällä Englannissa sattuu kerran olemaan. Suurimpana houkuttimena Liverpoolissa olivat tietysti kaikki mahdolliset Beatlesiin liittyvät asiat.

Synkänharmaana maanantaipäivänä oli mukavaa sujahtaa Pendolinolla kauniin englantilaisen maaseudun läpi. Kun katsoo junan ikkunasta sadepisaroiden valuvan Runcornin aseman nimikyltistä, tuntee todella olevansa Englannissa.

Jos Manchester ei maaliskuussa tehnytkään aivan valtavan positiivista vaikutusta, olin erittäin myönteisesti yllättynyt Liverpoolin suhteen. Pidän aina kovasti merenrantakaupungeista ja vesielementti oli Liverpoolissa hienosti läsnä. Englannissa puhalsivat viikon alussa ennätyskovat tuulet, joista jopa BBC antoi televisiossa varoituksia, ja Liverpoolissakin viima oli niin kova, että kaduilla kävellessä oli aivan oikeasti vaikea pysytellä pystyssä. Se, kun tuuli puhaltaa niin voimakkaasti, että on vaikea saada henkeä, on mielestäni hauskaa.

Ensimmäisenä iltana kävin Beatles Experience -näyttelyssä, joka oli melko muovinen (kierros päättyi Starbucksiin!), mutta joka sisälsi mm. Beatles-sukkahousut sekä sitaatteja kuuluisilta Beatles-faneilta.

Aikainen herätys väsytti sen verran, että illalla kävin vain syömässä kiinalaisessa ravintolassa ja sen jälkeen menin suoraan kylvyn kautta nukkumaan. Liverpoolin Chinatownin portti on ilmeisesti suurin manner-Kiinan ulkopuolelta löytyvä kiinalainen portti ja sen kaikki osat on valmistettu Shanghaissa. Ehkä yksi harvoista jutuista, joissa "Made in China" on kehumisen arvoinen leima.

Hyvin nukutun yön ja mainion aamiaisen jälkeen (suosittelen lämpimästi Lord Nelson -hotellia!) suuntasin takaisin Mersey-joen rantaa kohti ja kävin perinteisellä lauttaristeilyllä. Tämähän on asia, joka on "pakollista" tehdä kaikissa kaupungeissa: kai Helsingissäkin jokainen vie aina vieraansa Suomenlinnan lautalle? Laivalta oli hienot näkymät Liverpoolin rantaviivaan, jossa vanha ja uusi arkkitehtuuri yhdistyvät yllättävän toimivalla tavalla:

Turistiohjelma huipentui Magical Mystery Tour -kiertoajelulle, jossa hauskan Beatles-oppaan hallinnoima bussi vei enimmäkseen amerikkalaisista eläkeläisistä ja nuorista japanilaisista tytöistä koostuneen ryhmän Liverpoolin esikaupunkeihin tärkeitä Beatles-paikkoja töllistelemään. 

Oli hieman huvittavaa ja toisaalta vaivaannuttavaa ajaa bussilla aivan tavallisten työväenluokkaisten asuinkatujen keskelle ja ottaa valokuvia tavallisen näköisistä tiiliseinistä, joiden takana beatlet ovat syntyneet tai asuneet tai kirjoittaneet lauluja.

Eräs pariskunta taisi eksyä kuvassa näkyvän Paul McCartneyn vanhan asuintalon seuduille: he eivät tämän stopin jälkeen enää palanneet bussiin!

No niin...

Liverpool on syystäkin ylpeä kaikesta Beatles-historiastaan, mutta koko homma menee ehkä jo hieman liian pitkälle, kun aivan kaikki yrittävät hyötyä siitä. Keskustasta jälleenrakennetun Cavern Club -kopion vierestä löytyy vaikka minkälaista Fab Four -pizzeriaa ja Lennon-pubia. Melko mautonta.

Oman matkani lopetin hieman ydinkeskustan ulkopuolella sijaitsevaan Philharmonic-pubiin, jossa John Lennon kuulemma kävi nuorena miehenä varsin usein. En yhtään ihmettele, sillä Lontoossa Holbornissa sijaitsevan Princess Louisen ohella Philharmonic on yksi hienoimmista pubeista, joita maailmasta löytyy. Jopa miestenhuone on rekisteröity suojelukohde marmoreineen ja mosaiikkeineen:

Kokonaisuudessaan Liverpool vaikutti erittäin mukavalta kaupungilta, jossa voisi helposti viettää hieman enemmänkin kuin vain yhden yön. Vaikka parissa päivässä ehtii nähdä paljon, paljon jäi myös näkemättä. Esimerkiksi Anfield Roadille en ehtinyt. Se jääköön seuraavaan kertaan!

Tweet

Jotkut meistä ovat ankkoja

Kävelin tänään päivällä Regent's Parkissa kohti pohjoista, tarkoituksenani mennä hieman kuikuilemaan Abbey Roadille. Mukavan vilvoittava tuuli puhalteli, eikä minulla ollut varsinainen kiire päästä perille. 

Samaa asfalttipolkua pitkin samaan suuntaan käveli valtava määrä puluja, ankkoja, hanhia, kurkia ja ehkä muitakin lintuja, joiden tunnistamiseen ornitologinen ymmärrykseni ei enää riitä. Linnuilla näytti olevan yhtä vähän tai yhtä paljon kiire kuin itselläni, eivätkä ne lainkaan pelänneet minua tai yrittäneet väistää pois tieltä.

Olimme tasa-arvoisia, linnut ja minä: kaikki samalla polulla, kaikki matkalla jonnekin tuulisena toukokuun päivänä. Ainoa eroavaisuus välillämme oli, että jotkut meistä olivat ankkoja.

---

Se oli hyvä ja harmoninen tunne. Jos kykenisin pitämään saman mielentilan hieman pidemmän aikaa, minusta varmasti tulisi ennen pitkää kasvissyöjä.

Kävin Abbey Roadilla:

Itse studiorakennus oli sinisen remonttipressun alla, mutta ympäröivän muurin lähistöllä hyöriskeli taattuun tapaan joukko Beatles-turisteja. Olin alkuun kiinnostunut siitä, mitä ihmiset olivat kiviaitaan vierailuillaan kirjoittaneet, mutta lähempi tarkastelu paljasti, että suurin osa teksteistä oli hyvin tylsiä: joko satunnaisia otteita Beatles-kappaleista (melko monesti väärin kirjoitettuina) tai yleisiä Sandro from Venezuela was here!!! -sutaisuja. Olisin odottanut jotain hieman oivaltavampaa Beatlesin inspiroimilta ihmisiltä, mutta jotenkin vaikutti siltä, että useimmille tärkeintä onkin vain turismi ja fanituksen todistaminen: täytyy jättää itsestään jonkin - mikä tahansa - merkki. Ymmärtäisin ideaa ehkä hieman enemmän, jos Beatles olisi yhä olemassa ja parhaillaan nauhoittamassa Abbey Roadilla, mutta tällä hetkellä on oikeastaan aika erikoista kirjoitella Beatles-töherryksiä, kun aidan takana olevassa studiossa todennäköisesti nauhoitetaan jotain Smurffi-albumia tai pesuainemainosmusiikkia tai vastaavia.

Paluumatkalla kävin mielenkiintoisessa pubissa Swiss Cottagessa. Iltapäivän muu asiakaskunta oli 1970-luvun hippejä, jotka muistelivat liftausreissujaan Afganistaniin ja vertailivat huumekokemuksiaan. Pohdinta morfiinin ja heroiinin vaikutusten välillä oli hyvin asiantuntevaa ja analyyttista ("Eikö morfiini ole hyvin rauhoittavaa?" - "On kyllä, paitsi loppuvaihe. Silloin näkee unia valveilla!"). Ei siis kuitenkaan mitään suomalaistyylistä kännihorinaa, vaan aivan koherenttia ja reipasta keskustelua - ainoastaan hyvin oudoista aiheista.

Tweet

MM-2011

Helsingissä on ilmeisesti viime yönä näyttänyt tuollaiselta? (Tai toivottavasti kuva tosiaan on maailmanmestaruusjuhlista eikä vain aivan satunnaiselta viikonloppuillalta.) Itse olin katsomassa finaalia ärsyttävässä urheilubaarissa Hammersmithissa, mutta täällä vaihtoehdot katselupaikan suhteen olivat melko vähäiset. Paikallaolijoista enemmistö oli suomalaisia, kourallinen ruotsalaisia ja hyvin äänekäs pieni vähemmistö ilmeisesti tsekkejä. Tsekit pitivät tunnelmaa yllä huudahtelemalla satunnaisin väliajoin mm. "Mustalainen!" tai "Jari Kurri!".

Kun Suomi viimeksi voitti maailmanmestaruuden 1995, olin 9-vuotias innokas jääkiekkokorttien keräilijä ja katulätkän pelaaja. Myöhemmin samana vuonna pääsin aloittamaan ihan oikeassa jääkiekkojoukkueessa. Maailmanmestaruus oli kolmasluokkalaiselle aivan valtava juttu ja koko kesä 1995 kului aivan täysin All-Star Finland -kirjaa tutkiskellen (Janne Ojasen suosikkiruoka on pippuripihvi [kaikki tällaiset faktat olivat mielestäni tuolloin aivan älyttömän mielenkiintoisia: ajattelin, että itsekin aikuisena söisin koko ajan pippuripihvejä]) ja Kirkan Den Glider In -tulkintaa kuunnellessa.

Nykyään en ole enää kovin kiinnostunut jääkiekosta, mutta olen silti iloinen siitä, että Suomi voitti. Toivon, että jollekin MM-2011 on yhtä suuri juttu kuin itselle MM-1995 oli aikoinaan. Vaikka ei itse asiasta ekstaasissa olekaan, voi silti olla iloinen toisten puolesta. Siksi oli hieman ärsyttävää eilen ennen ja jälkeen peliä lukea Facebookista mukaintellektuellien statuspäivityksiä, joissa korostetusti kerrottiin, että jääkiekko ei kiinnosta ja ottelun aikana aiotaan lukea Proustia. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti! Onhan se nyt hellyttävää nähdä Timo Jutilan pullea naama täydessä hymyssä ja Helsingin Kauppatori täynnä toisilleen tuntemattomia ihmisiä heittelemässä high-fiveja. Ei sellaista kuitenkaan tapahdu kuin kerran 16 vuodessa.

Famous 3 Kings -pubin edusta Hammersmithissa pelin jälkeen

Tweet

Kitara

Olin tosiaan ehtinyt jo tottua siihen, että täällä on koko ajan joku vierailulla. Nyt, kun vieraita ei ole ollut, omaan arkeen palaaminen on ollut hieman hankalaa. Tämän viikon alusta olen kuitenkin ottanut aloitteen vahvasti omiin käsiini ja yrittänyt keksiä kaikenlaista tekemistä. Eilisen projekti oli liittyä paikallisen julkisen kirjaston jäseneksi (ei aivan niin yksinkertainen prosessi kuin voisi olettaa, mutta onnistui lopulta kuitenkin) ja tänään ohjelmassa oli kitaranetsintäodysseia.

Koska en ole aivan varma, veisinkö täältä ostamaani kitaraa takaisin mukanani Suomeen, tavoitteena oli löytää mahdollisimman halpa kitara. Halvan löytäminen ei kuitenkaan ole mitenkään kovin helppoa, sillä halpa tarkoittaa usein huonoa, eivätkä oikeat kitarakaupat mielellään myy huonoa (mikä on aivan ymmärrettävää). Päättelin siis, että halpoja kitaroita voisi löytyä panttilainaamoista. Kanikonttoreissa käyminen olisi lisäksi mielenkiintoinen seikkailu, sillä en ole sellaisen asiakkaana ikinä aiemmin ollut.

Useimmat yksittäiset panttilainaamot taitavat keskittyä enimmäkseen koruihin ja kelloihin, mutta löysin netistä Cash Converters -nimisen ketjun, jonka valikoimaan kuuluu aivan kaikkea hyvä- ja huonokuntoista käytettyä tavaraa pöytätuulettimista playstationeihin ja retkijakkaroista remonttitarvikkeisiin. Tietysti myös kitarat ovat Cash Convertersien perustarjontaa, mutta kaksi ensimmäistä pistokäyntiä Camdenin ja Islingtonin liikkeisiin vetivät vesiperän. Harhailu oli silti mukavaa, sillä etenkin Islington vaikutti näin hellepäivänä erittäin lupsakkaalta kaupunginosalta.

Koska lähialueen Cash Converterseistä ei löytynyt halpoja kitaroita, päätin suunnata kerralla hieman kauemmas ja matkustin maanalaisella Shepherd's Bushiin Länsi-Lontooseen. Käynti Goldhawk Roadin (joka mainitaan erittäin hyvässä laulussa) panttilainaamossa tuotti vihdoin tuloksen: minulle esiteltiin takahuoneessa paria aivan kelvollista kitaraa, ja myyjäpoika vaati, että soitan hänen kanssaan Wonderwallia. Valitsin kitaroista lopulta halvimman vaihtoehdon: 39 puntaa maksaneen, ilmeisesti puolalaisvalmisteisen melko huonokuntoisen elektroakustisen kitaran, joka kuulostaa aivan mukiinmenevältä, mutta näyttää ikävästi joltain, jota Jon Bon Jovi voisi soittaa muka-coolissa musavideossa, jossa kävellään farkkutakki päällä pitkin öisiä katuja. Jouduin tietenkin vielä käymään oikeassa kitarakaupassa hankkimassa kantopussin ja uuden satsin kieliä, mutta koko setti pysyi silti edullisessa kategoriassa ja ennen kaikkea on hauskaa, että kitaralla on nyt hyvä tarina.

Tweet

Impressionistista elämää

Huuhtelin tänään aamulla viinirypäleitä kylmän vesihanan alla keittiössä ja mietin sitä, mistä asioista elämässä oikeastaan nauttii eniten. Lontoon aamuauringon hieman sumuinen valo tulvi karuun yhteiskeittiöön ja heijastui kauniisti tummanpunaisista rypäleistä ja ikkunalaudalle jätetystä lehtevän vihreästä basilikaruukusta. Oikeastaan juuri tuollaiset hetket ovat niitä, jotka jäävät mieleen.

Mieleen eivät jää yksityiskohdat, vaan vaikutelmat. Eivät se, mikä viikonpäivä oli tai se, mitä aamun lehdessä sanottiin budjetista tai se, mitä olit suunnitellut tekeväsi. Myöhemmin muistaa vain värejä, lämpöjä, tunnelmia. En laisinkaan muista, mitä varsinaisesti tein keväällä 2006, mutta päällimmäisenä mieleen tulee tummanharmaa sunnuntai-iltapäivä, kun puhuin ystäväni kanssa puhelimessa samalla kun keitin nuudeleita. Teräksenharmaa taivas ja nuudelien höyry olivat minulle kevät 2006. Tai en varsinaisesti muista mitään kovin konkreettista syksystä 2010, mutta muistan, miten sama espoolainen katu näytti elokuussa rehevältä ja dekadentilta jo kuihtumassa olevine kasveineen, ja joulukuussa vaatimattomalta ja asialliselta ohuen lumipeitteen alla. Espoolainen katu siis oli syksy 2010. Kuten impressionistisen koulukunnan maalarit havaitsivat, tärkeintä eivät ole tarkat kuvaukset, vaan summittaisten tunnelmien välittäminen.

Koska suurinta nautintoa ei siis välttämättä saa sellaisista kokemuksista, joista yrittää tehdä kokemuksia, olisi ehkä parempi mieluummin yrittää olla avoimempi impressionistisille vaikutelmille ja pyrkiä luomaan aikaa ja tilaa niiden muodostumiselle. Tämän oivallettuani haluaisin siis jatkossa elää impressionistista elämää.

Muuta: Kävin toissapäivänä Oxfordissa. Ylläoleva sitaatti on paikallisen kahvilan seinältä ja sopii tavallaan hyvin impressionistisen elämän ohjenuoraksi.

Oxford oli oikein mukava: arvokkaan, koukeroisen ja kauniin oloinen. Vedän taas mutkat suoriksi ja sanon, että Oxford on Englannin Porvoo: mukava päiväretken kohde silloin tällöin, mutta asuinpaikaksi kelpaava vain siinä tapauksessa, jos todella olisi siellä jostain varsinaisesta syystä (Oxfordissa opiskeleminen / Porvoossa porsliinikoriste-esinekaupan pitäminen, tms.).

Oxfordista palattuani Facebook-viesteissäni odotti yhteydenotto henkilöltä nimeltä "Doris Sugar". Tämä dooris sanoi näin: "Hello,you really look good with the pic i am seeing on here i would love to get to know you better if you do not mind ...Have a nice day" Upouusi profiilikuvani siis herätti heti epäilyttävännimisten naishenkilöiden kiinnostuksen. Eeh... hienoa! En jaksanut vastata nti Sugarille mitään, mutta ehkä olisi ollut aiheellista kiittää kohteliaasti. (Aiheeseen liittyen: yritin äsken googlata, kuuluuko lyhenteen "nti" perässä olla piste ja löysin tällaisen sivun. Kohdan Rimmaavat sanat - mikä rimmaa 'nti' sanan kanssa? on luultavasti kirjoittanut Paleface.)

Äsken pubista kotiin palatessani kohtasin myös toisen oudon sattuman, kun havaitsin paksun kirjan lojumassa puhelinkopissa luurin päällä. Otin kirjan mukaani, koska olisihan se hieno tarina, jos löytämäni teos sattuisi olemaan jollain tapaa loistava ja vaikka muuttamaan koko elämäni. Epäilen kyllä, että ehkä tästä tapauksesta ei saa aivan näin suureellista seikkailua: romaanin Sweet Blue on kirjoittanut Michael Kolanis ja kustantanut Tsaria.com - ilmeisesti jonkinlainen omakustannepulju. Tarina alkaa näin: 'It's not a machine's world, whatever you might think. Lust comes first. And jazz. And poker. And sex. And money... of course. Lots and lots of money...' Euroman caressed his tired eyes, and then his fingers slipped, cascaded round, playing ponderously with a nostril. Siis jo kahden ensimmäisen rivin aikana sankari nimeltä Euroman (!) kaivaa nenäänsä ja sitä kuvataan melko yksityiskohtaisesti. En asettaisi kovin suuria kertoimia sille, että jaksan tämän 635-sivuisen (!) möhkäleen loppuun asti. (Kurkkasin; ja viimeiset sanat lopussa ovat End & Fin!)

Hämärien kirjojen lukemisen sijaan voisi olla aiheellisempaa yrittää mennä lenkille. Liikunnallisinta, mitä olen tänä vuonna tehnyt, oli se kun raahasin lenkkeilyvarusteet mukanani Suomesta Englantiin. (Tai kävin siis kyllä yhden kerran helmikuussa Regent's Parkissa juoksemassa, mutta siitäkin on nyt jo kaksi kuukautta...) Fyysinen kunto on tällä hetkellä jo sen verran heikko, etten saanut tänään edes avattua Cokis-sixpackin pahvia pelkillä käsivoimilla, vaan tarvitsin avukseni veitsen, jolla sahasin pahvin rikki.

Tweet

Hienoa, outoa

Viime viikko on ollut ehdottomasti paras Lontoossa tähän mennessä ja ehkä jopa yksi kaikkien aikojen parhaista. Olen ehtinyt nähdä ja tehdä niin paljon niin mukavien ihmisten kanssa, että kaikkea ei mahdu kirjoittamaan tähän.

Viime viikon perjantaina näin energisen Beady Eyen, lauantaina kävin Harrodsin megaluksus-jäätelöbaarissa, sunnuntaina nautin auringonpaisteesta Hyde Parkissa, maanantaina oli vuorossa upea ja hauska Elbow, tiistaina väistelin koiria Hampstead Heathilla, torstaina Arnold Schwarzenegger melkein pyöräili päälleni, tulin Fortnum & Masonin iltapäiväteekakkujen tyrmäämäksi ja sain pultsarin esittelemään arpiaan nettikahvilassa, ja eilinen sisälsi superhyvää pizzaa Brixtonissa ja rähinää ruotsalaisen känniääliön kanssa Sohossa. Siis hyvin monipuolista ja vaihtelevaa menoa - erittäin hauskaa.

Tammikuussa ehti tuntua jo siltä, että on aivan sama, olenko Lontoossa vai Helsingissä; kaikki on kuitenkin samanlaista. Oikeastaan vasta nyt olen ehtinyt ja päässyt tekemään ja kokemaan asioita, joita voi tehdä ja kokea vain Lontoossa. Se tuntuu hyvältä - ja osa hyvästä tunteesta johtuu myös siitä, että nyt alkaa olla mukavan varma olo siitä, että kuusi kuukautta Lontoossa tulee todennäköisesti olemaan tarpeeksi. Täällä on vielä kaksi kokonaista kuukautta jäljellä, mutta todennäköisesti niiden jälkeen olen saanut aivan sopivan nautinnollisen annoksen Lontoota, joten voin palata hyvillä mielin Suomen kesään. Aiemmin talvella siis tuntui siltä, että en haluaisi palata, koska en ollut saanut Lontoosta siihen mennessä melkein mitään irti. Nyt olen jo saanut paljon ja tulen varmasti saamaan vielä lisää. Voin siis olla tyytyväinen.

Tweet

Kiitoshyvääyötä

Harvoin sattuu niin, että pystyy kertomaan täydellisen vitsin täydelliseen aikaan - mutta tänään kävi niin. Pubin ulkopuolella sulkemisajan jälkeen; ihmiset ovat hyvästelemässä toisiaan; MEGAPUNCHLINE ja kiitoshyvääyötä; poistuminen suoraan kotia kohti.

(Mikä parasta: en todennäköisesti tapaa suurinta osaa näistä ihmisistä enää koskaan, joten nyt heille jää sellainen kuva, että olisin hauska tyyppi.)

Tweet

Manchester-väsymys

Huh huh: Manchesterin-keikan jälkeinen väsymys on ollut sitä luokkaa, että alan olla kunnolla elävien kirjoissa vasta nyt. Melkein kuusituntinen bussireissu vei voimat jo alussa, ja heti kaupunkiin saapumisesta eteenpäin koko viikonloppu oli yhtä kaaosta. Hauskaa kaaosta, toki. Koko settiä on mahdotonta tiivistää yhteen blogipostaukseen, mutta kerron nyt muutamia tunnelmavälähdyksiä.

Ensinnäkin: hotellimme oli aivan uskomaton. Sanoisin, ettei se ollut varsinaisesti hotelli lainkaan, tai jos oli, ainakin se meni hotellina yli juuri siitä, mistä aita on matalin. Saavuin ensimmäisenä iltana hotellillemme ennen kuin Suomesta tullut loppuseurue ehti paikalle. Hotellin vastaanottovirkailija saapui vartin odottelun ja ovikellonsoiton jälkeen viereisestä pubista tiskausvuorosta ja ilmoitti, että toiseen huoneeseen varaamaamme lisävuodetta ei ollut olemassa. Hänellä oli kuitenkin suunnitelma: eräässä toisessa huoneessa olisi kuulemma yksi ylimääräinen sänky. Huoneessa asui ilmeisesti kaksi suomalaista miestä, joten voisimme mennä herättämään heidät nyt keskellä yötä, ja kysymään yhtä sänkyä lainaksi; minun olisi hyvä tulla mukaan, jotta voisin selittää tilanteen suomeksi. No, huoneesta tosiaan löytyi yksi hyvin pöllämystynyt mies, joka kyllä kuunteli pitkän ja kohteliaan pyyntöni suomeksi, mutta ilmoitti heti repliikkini päätyttyä itäeurooppalaisittain murtavalla aksentilla, ettei ymmärtänyt yhtikäs mitään. Taisi olla Venäjältä tai mistä lie. Emmekä siis saaneet sänkyä. Onneksi käytävältä siivousämpärin vierestä kuitenkin löytyi seinään nojaamasta yksi nuhjuinen patja, jonka sain tehtäväkseni kantaa huoneeseen sillä välin, kun vastaanottomies hakisi varastosta lakanat ja tyynyliinat. En ole tavallisesti tottunut kanniskelemaan hotelleissa sänkyjä, mutta tilanne oli niin absurdi, että koko jutulle ei voinut kuin nauraa. Kun sitten olimme hotellin miehen kanssa yhdessä levittäneet lakanat pedille, jäin odottelemaan ystäviäni lentokentältä ja tutkailemaan, millaiset huoneet oikein olimme saaneet. Hyvin pian selvisi, että shampoo ei kuulunut tämän hotellin tarjoamiin lisävarusteisiin ja että luvattu "mannermainen aamiainen" koostui huoneen pöydälle sijoitetuista myslipatukoista, pillimehuista ja teepusseista. Hyvänä puolena oli kuitenkin se, että patteri hönkäsi aivan täysillä, eikä huoneessa ollut laisinkaan kylmä.

Lauantaipäivän ohjelmassa oli vierailu Leedsiin, jossa näimme jalkapallo-ottelun Leeds - Ipswich. Peli oli heikkotasoista divariräimimistä ja Leeds oli kaupunkina ehkä roskaisin loukko, jossa olen ikinä ollut. Neuvosto-Ukrainakin oli luultavasti viihtyisämpi paikka. Kaiken kukkuraksi hukkasin menopaluujunalippuni paluuosion ja jouduin hankkimaan uuden yksisuuntaisen, joka oli yhtä kallis kuin alkuperäinen menopaluu. Onneksi Manchesteriin palattuamme pääsimme rentoutumaan seurueemme toisen osan hotellissa, joka oli omaamme 1000 kertaa viihtyisämpi. Hotellihuoneillanistujaisten jälkeen muu porukka lähti vielä puolen yön aikoihin klubeille, mutta itse lähdin takeaway-nuudelipaikan kautta takaisin omalle hotellillemme Salfordiin (pad thai oli itse asiassa todella hyvää). Muut olivat kuulemma löytäneet karaokepaikan, mikä kuulosti aivan kauhealta.

Sunnuntaina kiertelimme hieman Manchesterin keskustassa ennen kuin lähdimme reissun varsinaista päätapahtumaa, eli Manchester City - Reading -ottelua kohti. City of Manchester -stadionilla oli loistava tunnelma, peli oli enimmäkseen viihdyttävää ja ihmiset olivat voittoisan ottelun jälkeen hyvin iloisia. Välierässä City kohtaa paikallisvastustaja Unitedin täällä Lontoossa, Wembleyllä! Siitä tulee varmasti uskomaton peli... täytyy tarkkailla, jos sinne olisi mahdollista saada lippuja.

Sunnuntai-illan vietimme miellyttävässä baarissa. Olisimme tuskin löytäneet sitä itse, mutta satuimme alkaa juttusille paikallisen pariskunnan kanssa, jotka osasivat johdattaa meidät oikeaan paikkaan. Kuppilassa juttelin mm. öljynporauslautalla työskentelevän miehen kanssa, joka oli saman ikäinen kuin Liam Gallagher ja oli ostanut tältä nuorempana säännöllisesti huumeita. Pöydässämme pyöri muitakin ihan mielenkiintoisia tyyppejä, ja sunnuntai-ilta oli oikein hauska, vaikkakin se venyi ehkä hieman liiaksi maanantain puolelle.

Maanantaina muun porukan olikin aika lähteä takaisin Suomea kohti, mutta itselleni jäi vielä muutama tunti aikaa tutkiskella Manchesteriä. Olin jo hyvin lähellä ottaa bussin Burnageen, mutta lopulta tyydyin vain katselemaan kaupunkia maailmanpyörästä (kuva yllä) ja käymään sushilla. Olo oli kuitenkin viikonlopun jälkeen jo niin vetämätön, että en nauttinut turistipäivästäni kovinkaan paljon. Bussimatka takaisin Lontooseen tuntui äärettömän pitkältä, vaikka olikin n. tunnin lyhyempi kuin menomatka, sillä kuski ajoi hyvin reippaasti ja jätti koukkaamatta Milton Keynesin kautta.

Näin lyhyen reissun perusteella on vaikea sanoa Manchesteristä mitään kovin definitiivistä (Leedsistä sen sijaan voi sanoa, että se on Jumalan hylkäämä takapajula). Päällimmäiseksi jäi kuitenkin sellainen ajatus, että Manchester ei tuntunut yhtä oikealta kuin Lontoo. Kysymys on kenties kakkoskaupunkisyndroomasta, jonka voi havaita missä tahansa: esimerkiksi Suomessa Helsingin ja Turun tai Tampereen tai minkä tahansa muun kaupungin välillä. Helsinki on ainoa oikea, vakavasti otettava kaupunki, ja kaikki muut tuntuvat jotenkin hölmöiltä. Kakkoskaupungit ovat omina itseinään varmasti aivan mukavia ja sinällään toimivia, mutta ne häviävät silti vertailussa ykköskaupungille lähes kaikin tavoin. Olen tietysti nyt kahden ykköskaupungin asukkaana hyvin puolueellinen tässä väittämässäni, mutta kuulisin mielelläni näkökantoja myös kakkoskaupunkien asukkailta?

Tweet

The Local

(Tämä teksti on alun perin julkaistu eräässä toisessa blogissa, joten se on kenties tyyliltään lievästi erilainen kuin oman blogini tavallinen sisältö. Pahoittelut myös sekavasta asettelusta ja fontista.)

Olen sitä mieltä, että jokaisella aidolla britillä (jollaiseksi siis yhden lyhyen kevään aikana olen pyrkimässä) tulee olla oma vakiopubi, the local. “I’ll just nip down to the local for a pint with Gaz and Terry, love!”, voisin hihkaista käsipelillä teemukeja tiskaavalle vaimolleni, jos olisin karskin karismaattinen hahmo jossain TV:n semirealistisessa brittisarjassa. Koska en kuitenkaan valitettavasti (vielä) ole fiktiivinen hahmo eikä minulla ole sen koommin vaimoa kuin Gazia tai Terryäkään, kipaisen omaan the localiini hihkaisematta yhtään kenellekään yhtään mitään.


The localin valitsemisessa on syytä käyttää suurta (tai ainakin keskikokoista) harkintaa: vakiopubin tulisi vakioitujen pubiominaisuuksien lisäksi myös jotenkin kuvastaa sinua ihmisenä. Oma kaiken maailman S-ketjuja ja bonuskortteja syvästi vihaava luonteeni ei anna minun valita kantapubikseni mihinkään suureen ketjuun kuuluvaa kuppilaa, mikä rajoittaa valinnanvaraa jopa yllättävän paljon: Lontoossa kohtalaisen suuri osa kaikista pubeista on parin panimon hallussa, ja vaikka nämä pubit eivät olekaan keskenään tyystin identtisiä, ovat ne silti melko yhdenmukaisia ja keskinkertaisia.


Tammikuun kestäneen kiertelyn, kaartelun, tutkiskelun ja hutkiskelun jälkeen omaksi the localikseni valikoitui pubi nimeltä The Hope. Ominaisuuksiltaan The Hope on melko ihanteellinen. Ensinnäkin se sijaitsee melko lähellä asuntoani – mutta ei kuitenkaan liian lähellä. Mielestäni on nimittäin tärkeää, että matkalla kodista pubiin ja pubista kotiin ehtii kuunnella iPodista parin kappaleen verran tunnelmannostatus- / tunnelmantasoitusmusiikkia. The Hope on aivan Tottenham Court Roadin tuntumassa; Tottenham Streetin ja Whitefield Streetin kulmassa. Se on siis juuri sen verran syrjässä, että se ei ole Tottenham Court Roadia pitkin laahustaville suurille massoille se kaikkein ilmeisin valinta kurkunkostutusareenaksi, vaan sen löytäminen vaatii hieman erityistä vaivannäköä ja seikkailuhenkeä (mm. juuri tällä tavalla The Hope kuvastaa minua ihmisenä). Toiseksi The Hope on ns. “free house” eli se ei kuulu mihinkään suureen pubiketjuun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että The Hopen juoma- ja ruokavalikoima on hieman vaihtelevampi ja erikoisempi kuin ketjupubeissa. Kolmanneksi The Hope on kooltaan mukavan pieni ja muodoltaan sopivan selkeä. Pubin alakerrassa on yksi huone ja yläkerrassa toinen; ei sokkeloisia käytäviä tai ahtaita nurkkia. Sisustukseltaan The Hope on klassinen brittipubi: lattiat tummaa lankkua, istuimet vihreää tekonahkaa ja seinillä kelmeitä lamppuja sekä pölyisiä tikkatauluja. Melko monet pubit varsinkin Lontoossa pyrkivät nykyisin jonkinlaiseen trendikkyyteen interiööriensä kanssa, mutta The Hope on onneksi pysynyt nuhruisen traditionaalisella linjalla.


Brittiläisessä pubikulttuurissa mitä mainiointa on se, että pubi ei missään nimessä ole pelkkä humaltumispiste niin kuin suomalainen baari, vaan pubi on yhteisön jaettu olohuone: the localiin mennään töiden jälkeen turisemaan kavereiden kanssa, ja tuoppien kumoaminen on laajassa kuvassa vain sivuseikka. Koska minulla ei kuitenkaan ole töitä eikä kavereita, oma käyttöfunktioni vakiopubille on lähinnä jalkapallo-otteluiden seuraaminen televisiosta ja hampurilaisten mässyttäminen. Onneksi The Hope tarjoaa näille aktiviteeteille pätevät puitteet, sillä sen televisioista on nähtävissä kaikki tärkeimmät jalkapallo-ottelut (sekä tietysti myös krikettiä ja rugbya, mutta aivan niin britti en vielä ole, että moiset jaksaisivat minua kiinnostaa!) ja sen keittiö tarjoilee erinomaisia hampurilaisia. Tavoitteeni on kevään aikana saada testattua The Hopen ruokalistan kaikki kahdeksan erilaista hampurilaista, mutta haasteesta tullee vaikea, sillä viimeiltainen possu/chorizo -möhkäle oli sen verran maistuva pakkaus, että houkutus tilata jatkossa pelkästään sitä on suurehko. Perushampurilaista ei muuten kutsuta Britanniassa pelkäksi “burgeriksi”, vaan tilatessa on aina syytä tarkentaa haluavansa “beef burgerin”, jos mieli tekee klassista nautapurilaista.


Jalkapalloidentiteetiltään The Hope on ilmeisesti Tottenhamin pubi. Paikallinen Camden New Journal raportoi tasapuolisesti niin Arsenalin kuin Tottenhaminkin edesottamuksista, mutta The Hopessa Tottenham on kovempaa valuuttaa. Tottenhamin pelien aikaan The Hope on tupaten täynnä tyylikkään karuja herrasmiehiä (arkisin puvut päällä suoraan töistä tulleina) ryystämässä rusehtavia tynnyrioluitaan ja murahtelemassa “Come on ye Spurs!” pienimpienkin onnistumisten johdosta. Arsenalin otteluiden kohdalla The Hopen puolestaan valloittavat älypuhelimiaan näpräilevät kiinalaiset opiskelijaporukat, jotka innostuvat kannustamaan joukkuettaan kimein äänin vasta silloin, jos maaleja syntyy. Eri joukkueiden iltoina tunnelma The Hopessa on siis hyvin erilainen!




The localin valitseminen ja valloittaminen on siis olennainen askel matkalla syvemmälle aitoon brittikulttuuriin. Seuraava harppaus voisi olla, jos pystyisi tekemään itsestään pubin henkilökunnan keskuudessa niin tunnetun, että kykenisi aina tilaamaan “sen tavallisen”. “The usual, please, love.” (Brittimielikuvituksessani ilmeisesti puhuttelen kaikkia naishenkilöitä tittelillä “love”.) Tähän on silti luultavasti vielä matkaa, sillä Helsingissäkin saan “tavallisen” ainoastaan Eerikinkadun Nanking-kiinalaisravintolassa. Lupaan silti jatkaa yrittämistä ja raportoida asiasta kevään mittaan tässä blogissa.


Lontoo kuittaa.

Tweet

Ihmisiä

Tapasin ihmisiä. Yliopisto ei ole järjestänyt uusille vaihto-opiskelijoille minkäänlaisia tutustumistilaisuuksia, mutta eräs singaporelainen opiskelija oli aktiivisesti ottanut omaksi tehtäväkseen koota ihmisiä yhteen. Hyvä niin, sillä en ole ensimmäisen kuukauden aikana vielä muutoin tutustunut kovinkaan moneen opiskelijakollegaani.

Väkeä on kaikenlaista. Oma suosikkini on sarkastinen virolainen, joka pitää Englantia kehitysmaana ja joka haluaisi tulevaisuudessa tehdä töitä ainoastaan tiistaisin ja torstaisin. Hänen asenteensa oli mielestäni kohdillaan! Toista laitaa edustivat USA:ssa opiskelevat aasialaiset, jotka olivat hyvin määrätietoisia ja totisia. "I like financial markets." Huh! Viimeistään nyt tajusin, että tällaisia tyyppejä vastaan ei ole mitään jakoa perinteisillä työmarkkinoilla. Pitää enemmin keksiä jotain omaa ja erilaista, kuin kilpailla näiden megasuorittajien kanssa samoilla apajilla. "In the USA, money is their religion... and I like that.", sanoi yksikin.

Venäläinen rahoitusopiskelija lauloi karaokessa todella hyvin ja karismaattisesti Coldplaytä.

Erittäin mukavaa täällä on se, että iltamenoistakin kotiutuu jo yhdentoista kieppeillä. Sen jälkeen ehtii vielä hyvin kokkailla iltapalaa ja käydä lähikadulla sijaitsevassa 24/7-marketissa limsanhakureissulla.

Tweet

Odotellaan Glasvegasia

Tänään julkaistiin digitaalisesti ensimmäinen varsinainen single Glasvegasin kakkosalbumilta. Viime kuussa kuultu The World Is Yours ei jyrännyt ylitseni aivan sellaisella tavalla kuin olisin uskaltanut toivoa, eikä Euphoria, Take My Hand muuta tilannetta mitenkään ratkaisevasti. Vaikka biisistä löytyykin mahtipontinen koukku ja jopa tarttuva kitarariffi, ei siinä ole samankaltaista rehellisen tyrmäävää paloa kuin edellisen levyn klassikkobiiseissä kuten esimerkiksi Geraldinessa tai It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cryssa.

Uudet Glasvegas-biisit eivät kuitenkaan silti missään nimessä kuulosta tylsiltä tai yhdentekeviltä. Ehkä olen vain jotenkin poissa Glasvegas-moodista tällä hetkellä? Uskon nimittäin edelleen vahvasti, että tuleva albumi on varmasti erinomainen ja että Glasvegasilla on vielä jotain todella yllättävää hihassaan. Odottelen siis edelleen seuraavaa täydellistä Glasvegas-annosta ja olen varma, että sellainen on vielä tulossa. Euphoria, Take My Hand ja The World Is Yours käyvät sillä mainiosti odottelun soundtrackiksi.

Muuta:


Palautin tänään ensimmäisen esseeni. Kokemus oli suoranaista byrokratian juhlaa! Kun Suomessa esseet yleensä lähetetään sähköpostin liitetiedostona tai parhaimmillaan palautetaan paperiversiona kurssin lopuksi, täällä asiat eivät ole lainkaan niin yksinkertaisia. Yksi versio täytyy palauttaa sähköisesti plagioinnintunnistusjärjestelmään, joka laskee, miten suuri prosentti esseestäsi on muualta lainattua. Oma prosenttini oli tällä kertaa 7, mikä on melko alhainen - mutta alhainen numero ei silti välttämättä tarkoita, että kyseessä olisi hyvä essee. Ehkä olen kirjoittanut vain suoraan omasta päästä tulevaa roskaa, joka ei lainkaan pidä paikkaansa, mutta joka ei ainakaan ole muualta kopioitua? Sähköisen version lisäksi piti myös käydä sujauttamassa kaksi erilaisin kansisivulomakkein varustettua paperiversiota suureen mustaan postilaatikkoon. Prosessi oli siis monimutkainen ja aika juhlava kaikkine eri osasineen! Tosin tein itsestäni toimistohenkilökunnan silmissä hölmön, kun kysyin "Is this where you return your essays?", johon minulle vastattiin "You mean 'submit' your essays?" Mmmh...

Kauppareissulla kävin tällä kertaa Waitrosella. Englannissa on siis omat supermarketketjut jokaiselle tuloluokalle: Asda ja Lidl ovat superhalpoja, Tesco ja Sainsbury's keskivertoja, ja Waitrose kallis luksusmarketti; hieman kuin Stockmannin Herkku, mutta laajempana ketjuna. En tuskin ala ostaa perusruokia Waitroselta, mutta erinomaiseksi jogurttikaupaksi se ainakin osoittautui. Kaikenlaisia jogurtteja ja vanukkaita oli lukemattomia erilaisia ja ne olivat Suomen hintoihin verrattuna jopa edullisia. Myös limsaosasto vaikutti hyvältä lukuisine erilaisine luomulimsoineen ja lasipulloversioineen, mutta en jaksanut tällä kertaa alkaa raahata juomia niin kaukaa.

Ehkä pitäisi nyt täällä Englannissa kirjoittaa uusi osa Supermarketmuistelmiin? Uudessa maassa tavallinen kaupassakäyntikin on ainakin aluksi aina hauskaa, koska löytää kaikkea erilaista ja yllättävää. Asia, jossa suomalaiset marketit kuitenkin vievät voiton, on kassojen toiminta. Täällä suurin osa ihmisistä yritetään ajaa käyttämään automaattisia itsepalvelukassoja, sillä tavallisten kassojen henkilökunta on useimmiten ääääärettömän hidasta. Kassapojat ja -tytöt juttelevat keskenään, saattavat poistua jonnekin muualle pitkiksi ajoiksi lainkaan ilmoittamatta asiasta, eivätkä aina osaa täysin käyttää kassakoneita. Lisäksi se, että täällä kassahenkilön tehtäviin kuuluu ostosten pakkaaminen, tekee jonoista aina pitkiä ja hitaita. Tosin eivät itsepalvelukassatkaan kaikkia näitä ongelmia ratkaise: viivakoodiskannerien toimiminen on aina vähän niin ja näin ja välillä paketteja joutuu kääntelemään vaikka miten päin, että koodin saisi luettua.

Tweet

Kameleita, bageleita, ja 3D-futista

Tänään kävin ensimmäistä kertaa lenkillä Regent's Parkissa. Pakkasin Suomesta lähtiessäni lenkkivaatteet mukaan, sillä ajattelin, että on kai jonkinlainen velvollisuus alkaa juoksennella Regent's Parkissa, jos asuu n. kilometrin päässä tästä kuuluisasta puistosta. Regent's Park oli kohtalainen lenkkeily-ympäristö: puitteet olivat komeat, polkuvenelammessa elelevät hanhet ja muut linnut olivat piristäviä, ja ohitin jopa kamelinkin (Regent's Parkin reunalla sijaitsee Lontoon eläintarha). Heikompia puolia olivat se, että puiston polut olivat enimmäkseen asfalttipinnoitteisia ja siksi aika raskaita juosta, sekä se, että puisto oli tietenkin täynnä muita lenkkeilijöitä ja sunnuntaikävelijöitä, joten täytyi koko ajan olla aika tarkkana ettei törmäisi kehenkään. Pitkän liikuntatauon jälkeen kuntoni vaikutti myös melko heikolta, joten meno ei senkään puolesta ollut ehkä aivan niin nautinnollista kuin mitä se olisi voinut olla. Täytyy siis jatkaa puistokirmailua tiheämpään tahtiin, ja ehkä alkaa juosta nurmikoiden puolella, niin kuin edistyneen näköiset lenkkeilijät näyttivät tekevän.

Liikunnan jälkeen lähdin hakemaan aamupalaa East Endistä. Tarkoitus oli mennä mutustelemaan bagelia jo aiemmin hyväksi havaittuun Brick Lane Beigel Bakeen. Jos minun pitäisi suositella Lontoon-kävijöille yhtä ehdotonta kohdetta, kehottaisin aivan kaikkia tekemään retken Brick Lane Beigel Bakeen ja maistamaan paikan suolalihabagelia! Rinkelileipomo on auki yötä päivää ja sen salaisuus on ennen paistamista keitetyssä bageltaikinassa, hauskan yrmeässä tätihenkilökunnassa sekä kaikin puolin aidon yksinkertaisessa ja jopa rujossa meiningissä. Bagel-fanina on suorastaan henkeäsalpaavaa katsoa, miten paikan henkilökunta leikkaa mahtavan paksuja siivuja höyryävän kuumasta suolalihasta, länttää ne pehmeän bagelin väliin ja sivelee päälle hulauksen sinappia, joka on niin tulista, että se polttelee sieraimissa ja silmissä.

Beigel Baken merkityksen ymmärtävät monet muutkin. Arkisinkin puodissa pyörii paljon asiakkaita, mutta tilanne on näköjään viikonloppuisin aivan hulvaton: tänään jonot leipomon edustalla olivat niin pitkät, että en jaksanut nälkäisenä jäädä odottamaan, vaan astelin sisään viereisen bagelpaikan ovesta. Beigel Baken vieressä nimittäin sijaitsee Beigel Shop, joka selvästikin yrittää ratsastaa legendaarisen naapurinsa maineella. En ollut aiemmin käynyt Beigel Shopissa, eikä se aivan huono ollutkaan, mutta ei missään nimessä bussimatkan väärti. Muistakaa siis, että jos (ja toivottavasti kun) menette Brick Lanelle hakemaan bagelia, valitkaa valkokylttinen Beigel Bake eikä keltakylttistä Beigel Shopia.

Itse asiassa nyt Beigel Baken ruoasta kirjoittaessani iski aikamoinen nälkä... ja koska paikka on tosiaan auki vuorokauden ympäri, olisi aikamoinen kiusaus lähteä takaisin Brick Lanelle. Yöllä ei varmaan ainakaan olisi jonoja? Hmm...

No, ehkä ennen sitä vielä sananen 3D-jalkapallosta. Lenkin ja East End -reissun (nappasin vielä torikojusta huikean hyvän minijuustokakun!) jälkeen palasin kotikulmille ja menin pubiin katsomaan Chelsean ja Liverpoolin välistä ottelua. Englannissa uusin villitys on 3D-urheilu: maksukanava Sky Sports näyttää tietyt ottelut kolmiulotteisina. Rising Sun -pubissa homma toimi niin, että £5:n panttia vastaan sai baaritiskin takaa 3D-lasit, joilla sitten tuijoteltiin 3D-TV:tä. Oli aika huvittavan näköistä, kun koko pubiväellä oli nenillään hieman Wayfarer-vaikutteiset rillit! Mielestäni 3D on aina parhaimmillaan "realistisissa" sisällöissä - siis ennemmin kuin piirretyissä animaatioissa. Siksi myös 3D-futis näytti aivan erinomaiselta: ottelu oli kuvattu melko matalasta kamerakulmasta suoraan keskiviivan kohdalta, ja pelaajat oli mahdollista erottaa jännittävästi syvyyssuunnassa. Esimerkiksi kulmapotkut ja kaikenlaiset laitakamppailut näyttivät todella hienoilta. Laajempi taktinen kokonaisuus jää kuitenkin havaitsematta johtuen kameran matalasta sijoittelusta. 3D on siis aivan toisenlainen tapa seurata ottelua kuin perinteinen TV-lähetys. Jokainen varmasti itse kallistuu oman suosikkityylinsä kannalle.

Koska saavuin pubiin vasta varttitunti ennen aloituspotkua, en enää saanut istumapaikkaa. Ensimmäisen puoliajan jaksoin seistä baaritiskin vieressä ja väistellä vessaan kulkevia tai juomia tilaamaan tulevia asiakkaita. Pidemmän päälle tämä osoittautui kuitenkin aika rankaksi, joten toista puoliaikaa varten siirryin pubin nurkasta vapautuneen pöydän ääreen, jossa sai istua rauhassa, mutta josta ei nähnyt 3D-televisiota, vaan vain tavallisen ruudun. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että rauhallinen istumapaikka perustelevision ääressä oli parempi kuin ruuhkainen seisomapaikka kolmiulotteisen ruudun ulottuvilla. Laajensin tästä yleispätevän kaavan:
rauhallinen > jännä. Vaikka pidän jännistä asioista ja kaikenlaisten uusien ilmiöiden kokeilemisesta, loppujen lopuksi taidan kuitenkin arvostaa rauhallisuutta ja helppoutta yli kaiken. Jännä tuo useimmiten mukanaan myös stressiä, joka käytännössä kumoaa jännän aiheuttaman hauskuuden. Tosin: täytyy muistaa, että 'jännä' ja 'rauhallinen' eivät ole saman janan eri päissä sijaitsevia pisteitä, vaan ne löytyvät pikemminkin jonkinlaiselta neliulotteiselta asteikolta, jossa muita tekijöitä niiden lisäksi ovat myös 'tohina' ja 'tylsyys'.

Tweet