Suede-viikon jälkeen harrastin hieman matkailua. Sunnuntaina kävin Aylesburyssä, Englannin Kauniaisissa. Retken päätarkoitus oli nähdä Dylan Moranin stand-up -esitys paikallisessa teatterissa, mutta oikeastaan mukavimmaksi asiaksi koko matkassa osoittautui itse Aylesburyn kaupunki. Noin 60,000 asukkaan radanvarsipaikkakunta oli hätkähdyttävällä tavalla tutunoloinen: se oli Kirkkonummi, se oli Tuomarila - se oli radanvarsipaikkakunta suuremman kaupungin ulkopuolella. Heti juna-aseman parkkipaikan poikki käveltyäni tiesin vaistomaisesti, minne pitää mennä ja mistä mikäkin löytyy. Luultavasti kaikki radanvarsikaupungit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.
Mutta: Aylesburyssä oli mielenkiintoisinta se, että se oli itse asiassa erittäin viihtyisä pieni radanvarsikaupunki. Juuri Aylesburyn kaltaisiksi Matti Vanhanen varmasti kuvittelee kaikkien pikkupaikkakuntien voivan tulla, mutta hienot suunnitelmat kariutuvat käytännössä ankean betonisiksi, S-Marketin, K-Marketin ja parin keskikaljakuppilan tyhjiökyliksi. Aylesburyssä oli pakollisten ketjupaikkojen lisäksi myös suuret määrät viihtyisän näköisiä yksittäisiä pubeja, ravintoloita, kivijalkakauppoja ja vaikka mitä. Keskellä kylää oli vanha tori patsaineen, ja joka puolella oli erittäin siistiä ja rauhallista. Dylan Morania odotellessani söin maistuvan Sunday Roastin pienessä pubissa, jossa kaikki asiakkaat vaikuttivat tuntevan toisensa ja jossa koirat makoilivat rauhallisina lattialla iltapäiväauringon sihtautuessa sameasti sisään ikkunoista.
Aylesbury toki taitaa olla keskimääräistä junaratakylää paljon vauraampi, sillä keskustan reunamille oli rakennettu aivan valtavan hieno, uututtaan hohtava teatteri. Dylan Moran aloitti settinsä kuittailemalla paikallisille pitkään siitä, miten he ovat niin rikkaita ja omahyväisiä, etteivät vaivaudu menemään Lontooseen teatteriin, vaan rakentavat omilla rahoillaan ökyteatterin kotinurkilleen. Moran jopa väitti, että koko teatteri on valmistettu "materiaalista, jota ei ole olemassakaan" - niin hieno se on!
Esitys oli hauska, vaikkakin hieman hajanainen ja ehkä hieman liikaa keski-ikä / vanheneminen / perheasiat yms. teemojen ympärille keskittynyt. Dylan Moran on kuitenkin aivan perusolemukseltaan niin hauska ihminen, että hän voisi lukea lavalla vaikkapa Bilteman katalogia ja saada ihmiset silti nauramaan. Itse pidin ehkä eniten ajatuskulusta, jossa pohdittiin sitä, mitä tapahtuisi, jos valtiot olisivat naisia: "France would call Spain and say 'Hi! You know this G20, right? Well, you're not in it anymore. Bye!' and Spain would spend the next one hundred years sulking in the corner, feeling fat."
Palasin Aylesburysta takaisin Lontooseen puolenyön aikoihin ja jo heti seuraavana aamuna olin taas junassa: tällä kertaa Liverpooliin. Liverpool on yksi niistä paikoista, jotka on "pakko nähdä" nyt, kun täällä Englannissa sattuu kerran olemaan. Suurimpana houkuttimena Liverpoolissa olivat tietysti kaikki mahdolliset Beatlesiin liittyvät asiat.
Synkänharmaana maanantaipäivänä oli mukavaa sujahtaa Pendolinolla kauniin englantilaisen maaseudun läpi. Kun katsoo junan ikkunasta sadepisaroiden valuvan Runcornin aseman nimikyltistä, tuntee todella olevansa Englannissa.
Ensimmäisenä iltana kävin Beatles Experience -näyttelyssä, joka oli melko muovinen (kierros päättyi Starbucksiin!), mutta joka sisälsi mm. Beatles-sukkahousut sekä sitaatteja kuuluisilta Beatles-faneilta.
Aikainen herätys väsytti sen verran, että illalla kävin vain syömässä kiinalaisessa ravintolassa ja sen jälkeen menin suoraan kylvyn kautta nukkumaan. Liverpoolin Chinatownin portti on ilmeisesti suurin manner-Kiinan ulkopuolelta löytyvä kiinalainen portti ja sen kaikki osat on valmistettu Shanghaissa. Ehkä yksi harvoista jutuista, joissa "Made in China" on kehumisen arvoinen leima.
Hyvin nukutun yön ja mainion aamiaisen jälkeen (suosittelen lämpimästi Lord Nelson -hotellia!) suuntasin takaisin Mersey-joen rantaa kohti ja kävin perinteisellä lauttaristeilyllä. Tämähän on asia, joka on "pakollista" tehdä kaikissa kaupungeissa: kai Helsingissäkin jokainen vie aina vieraansa Suomenlinnan lautalle? Laivalta oli hienot näkymät Liverpoolin rantaviivaan, jossa vanha ja uusi arkkitehtuuri yhdistyvät yllättävän toimivalla tavalla:
Turistiohjelma huipentui Magical Mystery Tour -kiertoajelulle, jossa hauskan Beatles-oppaan hallinnoima bussi vei enimmäkseen amerikkalaisista eläkeläisistä ja nuorista japanilaisista tytöistä koostuneen ryhmän Liverpoolin esikaupunkeihin tärkeitä Beatles-paikkoja töllistelemään.
Oli hieman huvittavaa ja toisaalta vaivaannuttavaa ajaa bussilla aivan tavallisten työväenluokkaisten asuinkatujen keskelle ja ottaa valokuvia tavallisen näköisistä tiiliseinistä, joiden takana beatlet ovat syntyneet tai asuneet tai kirjoittaneet lauluja.
Eräs pariskunta taisi eksyä kuvassa näkyvän Paul McCartneyn vanhan asuintalon seuduille: he eivät tämän stopin jälkeen enää palanneet bussiin!
No niin...
Liverpool on syystäkin ylpeä kaikesta Beatles-historiastaan, mutta koko homma menee ehkä jo hieman liian pitkälle, kun aivan kaikki yrittävät hyötyä siitä. Keskustasta jälleenrakennetun Cavern Club -kopion vierestä löytyy vaikka minkälaista Fab Four -pizzeriaa ja Lennon-pubia. Melko mautonta.
Oman matkani lopetin hieman ydinkeskustan ulkopuolella sijaitsevaan Philharmonic-pubiin, jossa John Lennon kuulemma kävi nuorena miehenä varsin usein. En yhtään ihmettele, sillä Lontoossa Holbornissa sijaitsevan Princess Louisen ohella Philharmonic on yksi hienoimmista pubeista, joita maailmasta löytyy. Jopa miestenhuone on rekisteröity suojelukohde marmoreineen ja mosaiikkeineen:
Kokonaisuudessaan Liverpool vaikutti erittäin mukavalta kaupungilta, jossa voisi helposti viettää hieman enemmänkin kuin vain yhden yön. Vaikka parissa päivässä ehtii nähdä paljon, paljon jäi myös näkemättä. Esimerkiksi Anfield Roadille en ehtinyt. Se jääköön seuraavaan kertaan!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti