Live: Ian Brown - Tavastia, 18.2.2010

Ian Brownin ensimmäinen Suomen-soolokeikka oli monille äärimmäisen merkittävä ilta: Tavastia pullisteli tupaten täynnä varhaiskeski-ikäistä väkeä, joka tuoppejaan kohottelemalla ja väkinäisesti tanssimalla yritti elää uudelleen 90-luvun Brittipop-nuoruuttaan. Asian paradoksihan on oikeastaan siinä, että Ian Brownin kunniakkaimmat hetket sijoittuvat itse asiassa ajalle ennen ja jälkeen 90-luvun: The Stone Rosesin mestarillinen debyyttialbumi teki Brownista Brittipopin pioneerin jo vuonna 1989 ja hänen soolouransa suurimmat hitit ovat tulleet 2000-luvun puolella. Tavastian ilmapiirissä oli siis koettavissa jonkinlaista hieman väkinäistä toiveikkuutta sovittaa Brown johonkin tiettyyn muottiin, johon hän ei aivan täysin sovi. Yleisö oli jo ennalta päättänyt, että tulossa on huippukeikka, eikä antanut konkreettisen todellisuuden vaikuttaa mielikuviinsa.

Todellisuudessahan Ian Brownin maine epätasaisena live-esiintyjänä on siis laajalti tiedossa ja Tavastiankin esitys sopi täydellisesti tuon pahan maineen parametreihin. Brownin ääni kuulosti siltä, kuin hän olisi laulanut yleisölle syvän kaivon pohjalta: laulu oli suurimman osan ajasta ohutta ja kumisevaa ja peittyi pahasti etenkin rytmisoittimien alle - taustayhtyeeseen kuului sekä rumpali että perkussionisti, ja näiden lisäksi kuultiin ajoittain konerytmejä myös taustanauhalta. Keikan avauskappaleet, artistin toiselta soololevyltä Golden Greats nostetut Love Like A Fountain ja Golden Gaze olivat lähes täysin sävelettömiä sumutorvituuttauksia. Onneksi ensimmäisten numeroiden aikana Brownin hämmentävä tiikerikuvioinen verryttelytakki ja klassinen, apinamaisen rento liikehdintä veivät suurimman osan yleisön huomiosta. Joka tapauksessa suurimmalle osalle paikallaolijoista riitti varsin mainiosti nimenomaan elävän legendan läsnäolon todistaminen, joten illan musiikillinen anti oli sivuseikka.

Koska Ian Brown ei itse ole mikään suvereeni laulajasuuruus tai musiikillinen ihmemies, hän tarvitsisi ympärilleen äärimmäisen taitavan ja innostavan bändin. The Stone Rosesin aikoina tämä vaatimus tietysti toteutui täydellisesti, mutta Brownin tämänhetkinen kiertuejoukkio on melko vaisu ja laiskanpulskea ryhmä. Suurin ongelma olivat kappaleiden liian hitaat tempot: jokaisessa biisissä - mukavan luistavasti kulkenutta Corpses In Their Mouthsia lukuunottamatta - yhtye käytti Macilta soitettuja valmiita taustanauhaosuuksia, joista johtuen bändin rumpali joutui soittamaan kuuloke korvassaan ns. klikkiraidan tahdissa. Tämä teki rumpukompeista tylsän suoraviivaisia ja jäykkiä. Klikkiin soittaminenkaan ei välttämättä olisi ongelma, jos järjestely olisi toteutettu hyvin, mutta jostain syystä jokainen kappale oli tempoltaan aavistuksen verran liian hidas. Hitaus kuului etenkin hakkaavarytmisissä hiteissä kuten F.E.A.R. ja Stellify, joiden pitäisi olla iskeviä ja teräviä, mutta jotka nyt kuulostivat laahaavilta ja kärsiviltä. Stellifyssa Brown lisäksi lauloi kokonaisen säkeistön eri kohdasta, kuin mistä bändi soitti, ja huomasi virheensä vasta, kun ajoitusero tuli kertosäkeen myötä raastavasti esille. Ajoitusvirheitähän tapahtuu helposti, mutta yleinen ja toistuva liian hitaassa tempossa soittaminen on mielestäni osoitus siitä, etteivät Brown ja hänen muusikkonsa välitä tarpeeksi taiteestaan, vaan kiertävät maailmaa ainoastaan Brownin menneisyydellä ja henkilökohtaisella karismalla ratsastaen.

Tavastian nostalgiannälkäinen yleisö sai viimein sitä kaikkein eniten haluamaansa encoressa, kun Brown yhtyeineen esitti The Stone Rosesin kenties merkittävimmän kappaleen Fools Gold. Klassikkohitti sopi tyyliltään Brownin tanssimusiikkia lähellä olevien soolokappaleiden yhteyteen, mutta muutoin juuri tämän biisin esittäminen ei mielestäni ole millään tavalla perusteltua. Juuri Fools Goldissa nimittäin kiteytyi The Stone Rosesin ainutlaatuinen yhteissoitto, jossa jokaisen muusikon erilliset osuudet sulivat yhteen täydellisesti ja loivat jotain huikean ainutlaatuista. Kappaleen esittäminen rutinoitujen keikkamuusikoiden toimesta ei ole muuta kuin helppo ratkaisu ja myönnytys sille faktalle, että Ian Brownin live-esiintymisissä on nykyisin enemmän kyse idolin palvomisesta kuin itse musiikista.

Pidän torstai-illan konsertin jälkeen Ian Brownista ja hänen musiikistaan aivan yhtä paljon kuin ennenkin ja olen tyytyväinen siitä, että pääsin näkemään hänet livenä. Mutta toista kertaa tuskin haluaisin ainakaan saman tasoista show'ta nähdä. Brownin on uudelleenkalibroitava asenteensa ja taustajoukkonsa, jos hän haluaa säilyttää relevanssinsa vielä sittenkin, kun 90-luvun Brittipopparit eivät enää jaksa saapua konsertteihin vain Brownin legendaarisen nimen ja perinteen vuoksi.

kuva Flickr-käyttäjältä Epic(tures)

Tweet

Manifesti, kookosvesi ja Totuuden hetki

Tämä on kieltämättä huono aloitus blogikirjoitukselle, mutta täytyy tunnustaa, että jotenkin näin ensi alkuun tuntuu siltä, ettei viime aikoina olisi ollut kovin paljon aihetta kirjoittaa. Kun alkaa kuitenkin miettiä tarkemmin, löytyy näiltäkin päiviltä varmasti jotain mielenkiintoista. Ainakin on hyvä kirjata tapahtumia ylös, jotta voi sitten joskus myöhemmin selailla arkistoa ja muistaa, millaista oli syyskuun puolivälissä vuonna 2009.

Töissä oli tällä viikolla melko miellyttävää. Kävimme tänään vierailulla asiakkaan luona, joten toimistolla istumiseen tuli mukava parin tunnin tauko. Ihailen tämän asiakasyrityksen ihmisiä: he ovat omassa työssään niin suvereeneja, että heillä on varaa olla rentoja. Se on hyvin poikkeuksellista, sillä yleensä joka paikassa stressataan ja hermoillaan omasta tekemisestä hyvin paljon, mikä johtuu varmasti epävarmuudesta osaamisen suhteen. Nämä tyypit ovat kuitenkin täysin toista maata, heille jopa epäonnistuminen on sellaista, että "-- Joo, ei me sitten saatu sitä keissiä ihan täysin läpi, joten kävi niin, että minä ja Pekka päädyttiin sitten hallituksen jäseniksi siihen firmaan. No, katsotaan sitä uudestaan joskus parin vuoden kuluttua." Kuin suoraan Fast Show'n sketsistä! Ja he tarjoilivat todella tuoreita ja isoja croissanteja. Olin silti tapaamisessa hieman poissaoleva, sillä olimme matkalla autossa kuunnelleet Radio Rockia, joka pelkällä olemassaolollaan saa mielen matalaksi.

Tärkeintä työtä tällä viikolla oli kuitenkin Manifestin kirjoittaminen. Se liittyy kuukausi sitten aloittamaani rap-managerointiprojektiin, joka on toistaiseksi edennyt aivan erinomaisesti. Vietimme itse artistin kanssa keskiviikkona 8 tuntia hioen sana sanalta vallankumouksellista rap-julistusta, jonka tarkempi olemus tulee päivänvaloon varmasti aivan lähiviikkoina. Luova ajattelutyö oli erittäin hauskaa ja rakentavaa: siitä, että teki jotain, mitä kukaan muu ei tee, tulee todella hyvä ja tärkeä olo. Lisää rap-uutisia tässä blogissa pian...

Manifestia veistäessämme sain tutustua myös uuteen juomatuttavuuteen. Yleensä pidän kovasti kaikesta uudesta ja erilaisesta, mutta kookosvesi yllätti outoudellaan. Se ei ollut tarpeeksi raikasta eikä toisaalta tarpeeksi makeaakaan. Tiskirätistä valutettua sokerivettä. Artistin itsensä sanoja siteeraten, siitä puuttui hula. En suosittele. Kuten en myöskään suosittele kahviautomaatin "teetä".

Lisää asioita, joita en suosittele: roskakanava MTV3:n uusi tietokilpailu (?) Totuuden hetki. Kauheampaa formaattia ei ehkä ole olemassakaan: kilpailija kytketään valheenpaljastuskoneeseen ja hän joutuu perheensä ja naapuriensa läsnäollessa vastaamaan hyvin henkilökohtaisiin kysymyksiin kuten "Jättäisitkö miehesi ja lapsesi 100 000 eurosta?", "Jos äitisi jäisi kodittomaksi, ottaisitko hänet luoksesi asumaan?" tai "Tunnetko vetoa naapurisi aviomieheen?". Jos koje toteaa vastauksen todenmukaiseksi, kilpailija voittaa rahapalkintoja. Joka tapauksessa lopputulos on se, että joutuu totuudenmukaisesti kertomaan vihaavansa äitiänsä tai valheellisesti väittämään, ettei naapurin Kari kiinnosta. Tässä show'ssa on viety tosi-tv:n raaimmat elementit aivan huippuunsa: nöyryytys, ahneus, riidanhaastaminen, tirkistely, raha. Ei mitään suurta taustatarinaa edes muodon vuoksi. Vain pelkkää nolausta ja ongelmien etsimistä kameroiden edessä. Toisaalta hirvittää, että joku on voinut kehitellä tällaisen ohjelman ja toisaalta kummastuttaa, että joku haluaa vapaaehtoisesti osallistua tällaiseen. Taas yksi esimerkki siitä, että maailmanloppu on oikeastaan jo tullut, ainakin henkisesti. Vaikea kuvitella, miten tästä voisi päästä enää alemmas.

Loppuun vielä esimerkit siitä, miten tehdä hyvää ja huonoa levynkansitaidetta: The xx:n yksinkertainen, graafinen ja ikoninen toteutus sekä Ian Brownin laimea, vääränvärinen, lomakuvanoloinen, amatöörimäinen kansi. En suostu uskomaan, että Brownin My Way -albumin kansi todellakin on tämä, ennen kuin näen sen omin silmin kaupassa. Tällainen epätyyli on jotenkin todella yllättävää.

Tweet

Viikon viitonen

Tämä viikko kului yhdessä hujauksessa. On jopa jotenkin sellainen olo, että jotain olisi päässyt kaiken vauhdin keskellä unohtumaan.

Tallinnassa vietetty puolitoistavuorokautinen miniloma oli erittäin virkistävä ja hauska. Viroa ehkä hieman väheksytään matkakohteena sen läheisen sijainnin takia, mutta se tarjoaa aivan aidosti keskieurooppalaistyylistä tunnelmaa vain lyhyen laivamatkan päässä, joten siitä kannattaisi käydä nauttimassa useamminkin. Jo se, että kahvilassa on pöytiintarjoilu, on yksistään laivalipun hinnan arvoista. Miksi Suomessa kaikki pienet, "ei niin tärkeät" asiat tehdään aivan väärin? Torstaisessa Hesarissa oli hyvä pääkirjoitus mm. ruokakauppojen tasosta, jossa aivan oikein nostettiin eräiksi pääsyyllisiksi kaupan alalla oligarkiaa harjoittavat suuret keskusliikkeet. Bonuskorttitehokäytännöllisyysharmaustasalaatumentaliteetti ulottuu oikeastaan kaikkeen läpi koko yhteiskunnan. No, ehkä se ei ole varsinaisesti Viikon viitosen aihe.

Kirjoitin Arctic Monkeys -arvostelun myös kansainväliselle No-Crab -sivustolle. Se onnistui viestiltään ehkä paremmin, kuin allaoleva suomenkielinen.

Nyt varsinaisesti tämän viikon kappaleisiin:

Oasis - Underneath The Sky Suosikkiyhtyeeni hajoamisesta on nyt kulunut jo viikko, ja tavallaan koko juttu tuntuu oikeastaan jo jotenkin kaukaiselta. Ehkä olen asian suhteen jonkinlaisessa torjumistilassa? Underneath The Sky lohduttaa: se on yksi yhtyeen parhaita kappaleita, mutta usein jotenkin unohduksiin jäävä. Alun kitaraefekti on hyvin epäoasismainen ja lopun kosketinsoittimet tuovat mukavan melankolista sävyä.

The xx - Crystalised Musiikin kuuntelu on usein hauskimmillaan öisin, mutta täydellisiä yölevyjä on hyvin vaikea löytää. Lontoolainen, kovasti hypeä nostattanut The xx nauhoitti esikoislevyään aamuöisin, joten heidän musiikissaan on ehdottomasti kuultavissa pimeän vuorokaudenajan hapuilevaa otetta. The xx:n albumi saattaa nousta omassa käytössäni vielä kovaksikin suosikiksi, sillä se muistuttaa jopa yömusiikin kuninkaasta Talk Talkista, vaikka onkin soundimaailmaltaan kovin erilainen. Tältä levyltä on vaikea nostaa esiin yksittäisiä kappaleita, mutta Crystalised sisältää melko vastustamattomia koukkuja ja mies- ja naislaulajan yhteisharmoniat ovat kauniita.

Talk Talk - I Believe In You Edellinessä kohdassa mainittiin Talk Talk, joten ehkä on hyvä varmistaa, että kaikki muistavat, mistä on kyse. Kuulin ainutlaatuisen upean Spirit Of Eden -albumin ensimmäistä kertaa vasta vuosi sitten, mutta jo nyt se on yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni. Suosittelen jokaista lukijaa kuuntelemaan koko albumin Spotifystä (toivottavasti mainokset eivät tule ärsyttävästi väliin - tämä on levy, jonka tunnelmaa ei oikein viitsisi katkoa) vaikka jo heti tänä iltana: sen jälkeen monia asia saattaa olla toisin. Tämän levyn soittaisin myös vastaukseksi kaikille, jotka väittävät, ettei popmusiikki voi olla todellista taidetta.

Kasabian - Ladies And Gentlemen (Roll The Dice) Edellisen kirjoituksen kommenttiosiossa on ajoittain kiihkeänkin oloista keskustelua Kasabianin todellisesta olemuksesta. Vaikka otinkin keskustelussa melko Kasabian-vastaisen kannan, en missään nimessä tyrmää bändiä täysin. Esimerkiksi tämä vähäeleinen kappale liukuu pehmeästi korvien kautta suoraan sydämeen. Silti suuressa mittakaavassa Kasabian on tämän vuosikymmenen Ocean Colour Scene, jos Arctic Monkeys tai Glasvegas on Oasis. Keskustelu jatkuu?

Ian Brown - Stellify Ian Brown sai maininnan jo viime viikon Viitosessa, mutta otetaan nyt käsittelyyn myös hänen tuorein singlensä Stellify. Koko kappale on alusta loppuun asti kuin yhtä nostatusintroa, jonka odottaa koko ajan purkautuvan huippuintensiiviseksi hyökkäykseksi, mutta näin ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Sinällään tämä ei ole ollenkaan negatiivinen asia, sillä Brownin Manchester-shamaanicharmi pitää tunnelman erittäin korkealla ja kosketinriffi on huipputarttuva jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien. Ian Brown on niitä harvoja artisteja, jotka saavat käytännössä lähes kaiken kuulostamaan mielenkiintoiselta. Pystyykö Liam Gallagher tulevalla mahdollisella soolotuotannollaan samaan?

Ylläoleva tyylikäs 5-kuva on asiallisesta Skrubu.net -blogista.

Muuta: Suosittelen kaikille myös käyntiä Kaapelitehtaan Design Market -tapahtumassa, joka on avoinna vielä huomenna. Vaikka suuret firmat ovatkin jo varanneet hallista melko ison siivun pienempien suunnittelijoiden kustannuksella ja vaikka lastenrattaiden alle jääminen onkin tapahtumassa aivan todellinen uhka, paikan päältä voi silti tehdä mielenkiintoisiakin löytöjä. Ostin erittäin tyylikkäitä käsin tehtyjä keraamisia lasinalusia, mikä saattaa kuulostaa erittäin tylsältä ja keskiluokkaiselta, mutta on todellisuudessa erittäin coolia ja aitoa - uskokaa pois!

Tweet

Viikon viitonen

Eilinen iPod-saaga päättyi onnellisesti: sain soittimeni huoltoon, vaikkei takuu ole enää voimassa (eli Applelle siis +). Onneksi olin suorittanut taustatutkimukseni huolellisesti ennen Applelle soittamista, joten osasin perustella tilanteen tarkasti. Kaikki kunnia kuuluu silti Applen asiakaspalvelun sankaripojalle, joka ehti jo kahteen kertaan ilmoittaa, ettei mitään ole valitettavasti tehtävissä, mutta joka sitten yhtäkkiä heltyi, kävi kysymässä asiaa vielä joltain toiselta ja tuli lopulta takaisin puhelimeen sanoen "Hyviä uutisia!" (muutenkin tuota sanaparia kuulee aivan liian harvoin). Vanha iPod on siis nyt Applella huollossa, eli käytännössä todennäköisesti romutettavana. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen laitteen saan tilalle (en siis havittele mitään uudempaa tai suurempaa mallia - kunhan vain saisi vastaavan, toimivan, ja toimivana pysyvän)...

Tämä viikko on ollut ilmoiltaan hieman syksyinen, ja koska kuuntelen musiikkia erityisesti vuodenaikojen perusteella, tämänkertainen Viikon viitonen näyttää tältä:

Ian Brown - Deep Pile Dreams Manchester-legenda Ian Brown on julkaisemassa syksyllä jo kuudetta sooloalbumiaan, mutta tämä debyyttilevy Unfinished Monkey Businessilta löytyvä surumielinen mutta silti uhmakas kappale on ehdottomasti edelleen relevantti. Kertosäkeessä on erityisen hienosti soljuva melodia, jonka Babyshambles pari vuotta sitten kaappasi omaan biisiinsä French Dog Blues (joka ei taida kertoa Teboililla myytävien patonkihodareiden aiheuttamasta alakulosta).

James - Laid James saattaa olla yksi aliarvostetuimmista yhtyeistä kautta aikojen. Bändin tuotannosta löytyy roppakaupalla tarttuvia, kieron humoristisia, omaperäisiä ja kokeellisia kappaleita - kuten tämä. Tätä voi myös suositella kotikitaristeille akustisesti rämpytettäväksi; soinnut ovat helpot ja hauskat. Pidän erityisen paljon tällaisista kappaleista, joissa on jollain tavalla sellainen tuntu, että ne ovat täysin pysäyttämättömiä: sanat, säkeet ja säkeistöt seuraavat toisiaan vastustamattomasti. Esimerkiksi Placebon Every Me Every You on hieman samanlainen.

Manic Street Preachers - Prologue To History Viime viikolla kirjoitin Richard Ashcroftin yhteydessä artisteista, jotka tekevät hienojen singlebiisien lisäksi myös komeita b-puolia, ja Manics on myös tämän klubin jäsen. Prologue To Historyssä on kiivas pianoriffi, intohimoisesti pärskähtelevä sanoitus ja nokkela hatunnosto Happy Mondaysille. Kappale olisi ollut selvä kohokohta millä tahansa Manics-albumilla, mutta ei olisi toisaalta tunnelmaltaan sopinut mitenkään vuoden 1998 This Is My Truth Tell Me Yoursille, jonka nauhoituksista se on peräisin.

Blur - You're So Great Tästä kappaleesta oikein huokuu syksy. Karismaattinen lo-fi -pala Graham Coxonin johdolla. Coxonin sanoitus on myös suorasukaisuudessaan valtavirrasta poikkeava ja samaan aikaan sekä hauska että surullinen.

Thom Yorke - Black Swan Tällä viikolla olen kuunnellut Thom Yorken The Eraser -levyä nukkumaanmenomusiikkina. Siitä ei ole seurannut apokalyptisia tai uusliberalismikriittisiä unia, mutta oikein hyvää soljumista horroksen ja valveen välillä. Pari kertaa olen jopa oikein pelästynyt, mikä on tietenkin hauskaa, koska väsyneenä ei jaksa pelästyä, vaan nukahtaa heti uudelleen. Black Swanissa on ehkä tyylikkäintä kiroilua ikinä. Aina ei tarvitse huutaa, vaan kuiskaus voi toimia vaikuttavammin.

Tweet

Kuninkaan paluu

"King Monkey" Ian Brown palaa tänä syksynä valokeilaan uuden albuminsa The World Is Yours kanssa. Albumin ensimmäinen single on kappale Illegal Attacks, joka kritisoi Britannian ja Yhdysvaltojen valtapolitiikkaa ja jolla Brownin kanssa laulaa muuan Sinead O'Connor.

Illegal Attacks saattaa olla jopa paras kappale, jonka Brown on soolourallaan julkaissut. Brown on siitä harvinainen artisti, että jokaisen uuden julkaisunsa myötä hän nostaa rimaa kunnianhimon ja laadun suhteen. Illegal Attacks sisältää Brownin aiemmasta soolotuotannosta tuttuja piirteitä, esimerkiksi hip hop -tyyliset rummut ja todella täyteen ahdetun sanoituksen sekä F.E.A.R. -hitistä muistuttavat viulut, mutta siinä on myös aivan ainutlaatuisen uudenlaisia melodioita ja harvinaisena soittimena kappaleesta voi bongata harpun!

Ian Brownilla on hyvin omaperäinen melodiantaju - en pysty nimeämään oikeastaan yhtään toista artistia, joka kuulostaisi Brownilta millään tavalla. Lisäksi pidän kovasti tavasta, jolla Brown yrittää sanoituksissaan usein olla todella vakava ja totinen, mutta päätyy välillä hieman väkinäisten riimien vuoksi kuulostamaan aavistuksen koomiselta. Mutta vain aavistuksen: apinakuninkaan itsevarmuus on sen verran kovaa luokkaa, että hän ei koskaan kompastu.

Lataa Illegal Attacks tästä ja katso video:



Illegal Attacks ilmestyy 17.9. ja The World Is Yours 24.9.

Tweet