Tämä viikko kului yhdessä hujauksessa. On jopa jotenkin sellainen olo, että jotain olisi päässyt kaiken vauhdin keskellä unohtumaan. Tallinnassa vietetty puolitoistavuorokautinen miniloma oli erittäin virkistävä ja hauska. Viroa ehkä hieman väheksytään matkakohteena sen läheisen sijainnin takia, mutta se tarjoaa aivan aidosti keskieurooppalaistyylistä tunnelmaa vain lyhyen laivamatkan päässä, joten siitä kannattaisi käydä nauttimassa useamminkin. Jo se, että kahvilassa on pöytiintarjoilu, on yksistään laivalipun hinnan arvoista. Miksi Suomessa kaikki pienet, "ei niin tärkeät" asiat tehdään aivan väärin? Torstaisessa Hesarissa oli hyvä pääkirjoitus mm. ruokakauppojen tasosta, jossa aivan oikein nostettiin eräiksi pääsyyllisiksi kaupan alalla oligarkiaa harjoittavat suuret keskusliikkeet. Bonuskorttitehokäytännöllisyysharmaustasalaatumentaliteetti ulottuu oikeastaan kaikkeen läpi koko yhteiskunnan. No, ehkä se ei ole varsinaisesti Viikon viitosen aihe.
Kirjoitin Arctic Monkeys -arvostelun myös kansainväliselle No-Crab -sivustolle. Se onnistui viestiltään ehkä paremmin, kuin allaoleva suomenkielinen.
Nyt varsinaisesti tämän viikon kappaleisiin:
Oasis - Underneath The Sky Suosikkiyhtyeeni hajoamisesta on nyt kulunut jo viikko, ja tavallaan koko juttu tuntuu oikeastaan jo jotenkin kaukaiselta. Ehkä olen asian suhteen jonkinlaisessa torjumistilassa? Underneath The Sky lohduttaa: se on yksi yhtyeen parhaita kappaleita, mutta usein jotenkin unohduksiin jäävä. Alun kitaraefekti on hyvin epäoasismainen ja lopun kosketinsoittimet tuovat mukavan melankolista sävyä.
The xx - Crystalised Musiikin kuuntelu on usein hauskimmillaan öisin, mutta täydellisiä yölevyjä on hyvin vaikea löytää. Lontoolainen, kovasti hypeä nostattanut The xx nauhoitti esikoislevyään aamuöisin, joten heidän musiikissaan on ehdottomasti kuultavissa pimeän vuorokaudenajan hapuilevaa otetta. The xx:n albumi saattaa nousta omassa käytössäni vielä kovaksikin suosikiksi, sillä se muistuttaa jopa yömusiikin kuninkaasta Talk Talkista, vaikka onkin soundimaailmaltaan kovin erilainen. Tältä levyltä on vaikea nostaa esiin yksittäisiä kappaleita, mutta Crystalised sisältää melko vastustamattomia koukkuja ja mies- ja naislaulajan yhteisharmoniat ovat kauniita.
Talk Talk - I Believe In You Edellinessä kohdassa mainittiin Talk Talk, joten ehkä on hyvä varmistaa, että kaikki muistavat, mistä on kyse. Kuulin ainutlaatuisen upean Spirit Of Eden -albumin ensimmäistä kertaa vasta vuosi sitten, mutta jo nyt se on yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni. Suosittelen jokaista lukijaa kuuntelemaan koko albumin Spotifystä (toivottavasti mainokset eivät tule ärsyttävästi väliin - tämä on levy, jonka tunnelmaa ei oikein viitsisi katkoa) vaikka jo heti tänä iltana: sen jälkeen monia asia saattaa olla toisin. Tämän levyn soittaisin myös vastaukseksi kaikille, jotka väittävät, ettei popmusiikki voi olla todellista taidetta.
Kasabian - Ladies And Gentlemen (Roll The Dice) Edellisen kirjoituksen kommenttiosiossa on ajoittain kiihkeänkin oloista keskustelua Kasabianin todellisesta olemuksesta. Vaikka otinkin keskustelussa melko Kasabian-vastaisen kannan, en missään nimessä tyrmää bändiä täysin. Esimerkiksi tämä vähäeleinen kappale liukuu pehmeästi korvien kautta suoraan sydämeen. Silti suuressa mittakaavassa Kasabian on tämän vuosikymmenen Ocean Colour Scene, jos Arctic Monkeys tai Glasvegas on Oasis. Keskustelu jatkuu?
Ian Brown - Stellify Ian Brown sai maininnan jo viime viikon Viitosessa, mutta otetaan nyt käsittelyyn myös hänen tuorein singlensä Stellify. Koko kappale on alusta loppuun asti kuin yhtä nostatusintroa, jonka odottaa koko ajan purkautuvan huippuintensiiviseksi hyökkäykseksi, mutta näin ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Sinällään tämä ei ole ollenkaan negatiivinen asia, sillä Brownin Manchester-shamaanicharmi pitää tunnelman erittäin korkealla ja kosketinriffi on huipputarttuva jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien. Ian Brown on niitä harvoja artisteja, jotka saavat käytännössä lähes kaiken kuulostamaan mielenkiintoiselta. Pystyykö Liam Gallagher tulevalla mahdollisella soolotuotannollaan samaan?
Ylläoleva tyylikäs 5-kuva on asiallisesta Skrubu.net -blogista.
Muuta: Suosittelen kaikille myös käyntiä Kaapelitehtaan Design Market -tapahtumassa, joka on avoinna vielä huomenna. Vaikka suuret firmat ovatkin jo varanneet hallista melko ison siivun pienempien suunnittelijoiden kustannuksella ja vaikka lastenrattaiden alle jääminen onkin tapahtumassa aivan todellinen uhka, paikan päältä voi silti tehdä mielenkiintoisiakin löytöjä. Ostin erittäin tyylikkäitä käsin tehtyjä keraamisia lasinalusia, mikä saattaa kuulostaa erittäin tylsältä ja keskiluokkaiselta, mutta on todellisuudessa erittäin coolia ja aitoa - uskokaa pois!
Tekstit
10 kommenttia:
Tosi hyvä viikkolista! Oon jo kuunellu ton Talk Talkin, ehdottelit sitä joskus mun jazzpainoitteisen blogiviikon aikana ja tykkäsin. Tää xx soundaa tosi hyvältä ja voittaa kaikki kilssit ja muut nainen & mies kokoonpanot mennen tullen. Noiden äänestä huokuu väsymyys ja musiikista kylmyys: tää levy toimisi loistavasti yöllä lentokoneessa jos lentokoneessa ei ois niin kova meno. Lentokoneessa on enemmän tunnelmaa kuin yhtään missään, jopa ruotsin laiva jää kylmemmäksi lentokoneeseen verrattuna. Onneksi et ole täysin tyrmännyt kasabiania, se on yhtä tärkeä bändi mun musiikillisessa kehittymisessä kuin Franz Ferdinandit sun muut. Ferdinandit oli siihen hype aikaan tosi kova bändi mulle ja jaksoin vielä toisenkin levyn samalla paahdolla, mutta tää kolmas ei upeista musiikkivideoista ja hyvistä dubstep ideoista jaksa sitten sävyttää, silti siitä huokuu se sama "kodikkuus" vaikka ei mikään skotlantilaisten pubien oma bändi enää olekkaan. Okei ehkä noi kasabianin ekat levyt on paikka paikoin tylsiä, mutta toi uusin levy on todellinen napakymppi, siinä on kaikki hyvää. Toi Ian Brown on myös tosi hyvä se pelastaa brittimusiikin elektroniseen kiksutteluun hukkumiselta, okei onhan tässäkin joitain efektejä, mutta vain kuorrutuksessa (oikeasti kun selitän kappaleiden hienouksia nykyään, käytän liikaa ruokatermejä). Tässä Stellifyssä on jotain Robbie Williams maista ja toi piano on yhtä menevä, jotenkin tollanen helppo "pianoriffi" kyl voi helposti kantaa koko biisin läpi ja kuulostaa todella hyvältä. Vähän ku toi The Coupin "My Favorite Mutiny". Huomasin muuten, että nää loput Brownin biisit on jo elektronisempia, mutta hyvällä maulla, jos sallit niin vertaisin Depeche Modeen kyseistä herraa. Vielä loppuun, että tuo skrubu blogi on tosi hyvä, pääs mun hyviä blogeja kohtaan, jos se nyt mikään kunnianosoitus on :D. Tosi siistiä muuten, että jaksat tehdä tosi pitkiä blogitekstejä rankan matkan jälkeen väsyneenä. Mä en pysty kirjoittaa pitkiä, kuin äärimmäisen innostuneena tai ärsyntyneenä, sä näköjään pystyt aina :D. Cheers mate!
Tulipas harvinaisen pomppivaa tekstiä, pitää hakea johonkin aikuislukioon ja oppia kirjoittamaan kuin ihmiset.
Talk Talkiin liittyen:
Huomasin, että tuota Spirit of Edeniä edeltäneellä levyllä, The Colour of Springillä, on kappale nimeltä I Don't Believe In You – sattumaa vai ei?
Tämä huomio on sikäli hiukan nolo. Olen nimittäin kuunnellut näitä molempia levyjä sen verran, että kappaleiden nimet kuuluisi jo muistaa. Kai se on sitten Talk Talkin myöhäistuotannon luonne mikä tekee sen: levyt ovat niin eheitä kokonaisuuksia, ettei kappaleiden nimillä ole paljoakaan väliä.
Muuten, The Colour of Springin avausraita, Happiness Is Easy on ehkä Talk Talkin paras kappale. Mieletön svengi, vain epämääräisen kuuloinen lapsikuoro vie biisiltä hiukan terää.
Heh, toi oli dpst oikeasti tosi mahtava kommentti! Toi xx:n lentokonevertaus oli hyvä, se vois tosiaan olla upea kokemus kuunnella sitä pimennetyssä lentokoneessa.
Hmm, ei olekaan tullut mieleen yhdistää Ian Brownia ja Depeche Modea, mutta joo, onhan niissä jotain samanlaista. Kumpaakin yhdistää se, että vaikka biisien taustat on aika koneellisia, melodiat ja itse sävellykset on silti hyviä. Ian Brownin jokaisella albumilla on aika omanlaisensa tyyli, edellisellä (The World Is Yours) oli paljon jousia, sitä edeltävällä (Solarized) torvia, jne. Jos pität eniten juuri elektrotyylistä, kannattaa varmaan tsekata Music Of The Spheres.
Ja hyvä huomio, että tossa The Coupin biisissä on vähän samaa meininkiä kuin Stellifyssä (tai siis toisinpäin, sehän tuli aiemmin)! Muutenkin tosi siistiä, että kuuntelet musaa laidasta laitaan ja osaat vertailla ja pohtia sitä.
Mun pitää kuunnella tätä Coupia vielä lisää, tää on tosi hyvän kuuloista matskua.
Riku: Joo, Talk Talkissa on mielenkiintoista, miten ne "kierrättää" noita biisien nimiä! Oon itsekin miettinyt, mikä siinä on taustalla. Mark Hollisin soololevyn ekan biisin nimi on The Colour Of Spring...
Mutta tosiaan, en mäkään muista niitä nimiä, nää on niin kokonaisuuslevyjä. Nytkin piti kelailla noi kaikki läpi Spotifyssä, että tiesi postata juuri tän (vaikka olisi totta kai voinut postata minkä tahansa). Jännää on lisäksi se, että UK-versiossa kolme ekaa biisiä on miksattu yhdeksi, vain jenkkiversiolla on joka raita erikseen.
Oi, ja toi Happiness Is Easy oli mahtava! Mun pitää tsekata noita vanhempiakin levyjä. Tähän asti oon vähän pelännyt niitä, koska oon aatellut että ne on pelkästään sellaista kasaripoppia, mutta onhan niissäkin näköjään eri sävyjä. Kiitos!
Aikamoinen provo muuten, kukapa haluaisi olla minkään vuosikymmenen OCS tai Embrace...
Hahahah, hauskaa että hoksasit ton jutun provoksi!
Niin, no sekä OCS että Embrace on tavallaan ihan hyviä. En vain tajua, miten kukaan voisi pitää niitä suosikkibändeinään. Ehkä just 1996 saattoikin löytyä ihmisiä, jotka sanoi "Mun mielestä kaikista paras bändi on Ocean Colour Scene", mutta tuskin ne ihmiset oli samaa mieltä enää 1999 tai saatikaan nyt.
Embracen eka levy on itse asiassa tosi kova. Kaikki "hitaat" on siinä ihan huippuhyviä, pidän myös muhkeasta tuotannosta. Se oli vielä niitä aikoja, ennen kuin ton tyylinen musiikki meni ihan överiksi (sekä Embracella että kaikilla muilla vastaavilla).
Tänään englanninryhmämme nyt sitten kuuli Oasiksen vaiheista noin kymmenen minuutin ajan, ja sen jälkeen ilmoille kaikui Wonderwall. Suomalaisia lukiolaisia on siis jälleen sivistetty, kiitos blogisi! Ihan mukavasti meni esitys vaikka luonnollisestikin se oli vain pintaraapaisu bändiin. Itse saatan raapaista vähän syvemmällekin heidän suhteensa :-)
Torneå
Loistavaa! Tämä tekee mut hyvin iloiseksi.
Yritin itse viime keväänä sijaisena soittaa yläastelaisille Live Foreveria, mutta ne ei kiinnostuneet. Ehkä Torniossa on fiksumpaa porukkaa.
Jooh, olin havaitsevani jopa jammailua joidenkuiden pulpettien asuttajien toimesta! Jaettiin niille vieläpä (hyvin monimutkaisethan ne ovat, mutta kuitenkin) lyriikat, niin saivat kaikki mahdollisuudet tunnistaa hyvän bändin :-) fiksuudesta en tosin mene takuuseen.
Torneå
Lähetä kommentti