Live: Steve Mason - The Scala, Lontoo, 13.4.2011

kuva Flickr-käyttäjältä Kevan

Steve Masonin vähäeleisen tyylikäs Boys Outside oli viime vuoden parhaita albumeita. Odotukseni keikkaa kohtaan eivät silti olleet kovat: ajattelin, että Mason vain soittaisi levyn läpi ja heittäisi joukkoon ehkä pari Beta Band -biisiä ja sillä selvä.

Mason kuitenkin ylitti odotukset roimasti - ja etenkin siitä syystä, että livenä hän näyttäytyi hyvin valovoimaisena persoonana. Ensinnäkin hänen äänensä oli vähintään yhtä kirkas ja komea kuin levyllä - ellei jopa komeampi - ja biisien välissä esitetyt kommentit olivat sekä hauskoja että mielenkiintoisia. Mason mm. ylisti pari viikkoa sitten Fortnum & Masonin tavaratalon vallanneita mielenosoittajia - mutta tunnusti sitten, että oli viime jouluna ostanut äidilleen lahjaksi herkkukorin kyseisestä liikkeestä.

Kitaristin, basistin, rumpalin ja melko suuressa roolissa olleen taustanauhan avustuksella esitetyt Boys Outside -albumin kappaleet kuulostivat muhkeilta ja voimakkailta. Levyltä kuultiin kaikki kappaleet aloitusbiisi Understand My Heartia ja päätöskappale Hound On My Heeliä lukuunottamatta. Nimibiisi Boys Outside ja single Lost And Found saivat ansaitusti suuret suosionosoitukset Scalan hieman alle 1000-päiseltä yleisöltä ja omiin suosikkeihini kuuluivat näiden lisäksi mukavasti pauhannut The Letter sekä jännittävästi surissut Stress Position. Hauska yksityiskohta oli, että Mason nosti rytmi-instrumentit hyvin suuriin rooleihin useissa kappaleissa: illan aikana kuultiin shakeria, tamburiinia, rytmikapuloita ja pari yllättäen erittäin hyvän kuuloista ja etevää bongorumpusooloa. Varsinaisen setin päättänyt King Biscuit Time -nimellä alunperin julkaistu C I Am 15 ja encoren lopuksi kuultu unohdettu KBT-klassikko I Walk The Earth huipentuivat kumpikin hurjaan rummutukseen, joka oli samanaikaisesti sekä tarkkaa että hyvin vapaamuotoista.

Mason kertoi saaneensa edellisenä iltana Manchesterin-konsertin jälkeen yleisön jäseneltä kommentin "I use this word way too often but you are a genius!" Vaikka neroksi taidetaan tosiaan leimata nykyisin hieman liian helposti hieman huterin perustein, Steve Mason ansaitsee tämän tittelin aivan rehellisesti levyjensä ja keikkojensa perusteella. Harvoin saa kuulla keikkasettiä, jossa ei ole ainuttakaan heikkoa biisiä ja joka esitetään suurella innolla, joka välittyy vilpittömästi myös yleisölle asti.

Muuta:



En ole viime aikoina ehtinyt kirjoittaa paljon, sillä olen isännöinyt lukuisia vieraita. Keväisessä Lontoossa on ollut erittäin hauskaa ja kaupunkia tarkastelee itsekin hieman erilaisin silmin, kun voi jakaa tunnelmia reaaliaikaisesti jonkun kanssa.

Aiemmin tällä viikolla julkaistu uusi Arctic Monkeys -single säväytti suuresti. Vanhojen suosikkibändieni julkaistessa jotain uutta, pidän aina kriteerinä seuraavaa testiä: "Jos tämä olisi ollut bändin ensimmäinen julkaisu ikinä, olisinko pitänyt tästä?" Uusin Arctic Monkeys läpäisee tämän testin kevyesti: Don't Sit Down 'Cause I've Moved Your Chair on mielestäni aivan ainutlaatuisen ihastuttava yhdistelmä 60-luvun melodisuutta ja modernin rockin muskeleita. Alex Turner näyttää todella nousevan niiden havojen artistien joukkoon, jotka eivät koskaan epäonnistu missään. Jokaiselle erinomaiselle bändille osuu johonkin vaiheeseen ns. kultakausi (esim. The Smiths 1984-87, The Stone Roses 1988-91, Oasis 1994-96, jne.) ja Arctic Monkeysillä / Alex Turnerilla tämä kausi näyttää jatkuneen nyt jo vuodesta 2005 lähtien (Turnerin viime kuussa julkaistu Submarine-soolo-EP oli myös todella herkullinen annos hieman popimpia kappaleita).

Tweet

Mistä on lupa pitää?

The Guardianissa oli tänään mainio artikkeli Englannin konservatiivipuolueen puheenjohtaja David Cameronin musiikkimausta. Cameron on jo aiemmin kertonut pitävänsä mm. U2:sta ja The Jamistä, mutta hänen uusin musiikkiin liittyvä temppunsa oli yritys päästä valokuvaan The Smithsin maailmankuuluksi tekemän Salford Lads Club -nuorisotalon eteen. Salfordin paikallinen työväenpuolueen osasto kuitenkin esti Cameronin kuvaustilanteen pienimuotoisella häirinnällä.

Cameronin väitetyt suosikkibändit kuten The Jam ja The Smiths olivat valtavan antikonservatistisia. Kummaltakin bändiltä löytyy tukuittain kappaleita, jotka ovat suoria ja peittelemättömiä hyökkäyksiä konservatiivista puoluetta ja etenkin Margaret Thatcheria vastaan ja kumpikin osallistui thatcherinvastaiseen toimintaan myös pelkän musiikin ulkopuolella.

Mutta tarkoittaako se sitä, että konservatiivien nykyinen puheenjohtaja ei saisi pitää näiden yhtyeiden musiikista? Eikö ole hieman epäreilua, että David Cameronin ei annettaisi nauttia The Jamista tai The Smithsistä vain sen takia, että nämä edustavat täysin päinvastaista poliittista aatemaailmaa?

Toisaalta voisi ajatella niinkin, että jos nuori Cameron on kerran pitänyt vaikkapa The Jamista niin paljon kuin väittää, eikö hänen olisi siis pitänyt valita poliittiseksi kodikseen työväenpuolue eikä konservatiiveja? Miten on ollut mahdollista kuunnella kappaleita, jotka kertovat siitä, miten Margaret Thatcher on vienyt maan turmiolle, ja sitten ajatella, että "No, ei kai se nyt noin paha voi olla"?

Lisäksi koko tilanne on tavallaan huvittava osoitus siitä, miten maailma on muutamassa vuosikymmenessä pirstaloitunut kulttuurisesti ja miten ihmiset voivat rakentaa identiteettinsä melko yhteensopimattomiltakin vaikuttavista osasista. Esimerkiksi tulla konservatiivipuolueen puheenjohtajaksi kuuntelemalla punkkia.

The Jam - Eton Rifles (Live, 1979)

Aivan loistava video, kiehtovaa aggressiivista energiaa. En ole nähnyt vasta teattereihin tullutta suomalaisen punkin historiasta kertovaa elokuvaa, mutta mattivanhasmaisesti teosta näkemättä voisin veikata, ettei mikään suomalainen punk-bändi ole ikinä yltänyt The Jamin tasolle. Etenkään ei musiikillisesti, mutta ei varmasti sanomaltakaan. Mistä täällä oli mahdollista olla edes 1970-luvun lopussa niin vihainen, että siitä olisi syntynyt hyvää punkkia? (Lisäksi Paul Weller tajusi, että on mahdollista olla punk ja näyttää silti tyylikkäältä.)

Tweet