Mistä on lupa pitää?

The Guardianissa oli tänään mainio artikkeli Englannin konservatiivipuolueen puheenjohtaja David Cameronin musiikkimausta. Cameron on jo aiemmin kertonut pitävänsä mm. U2:sta ja The Jamistä, mutta hänen uusin musiikkiin liittyvä temppunsa oli yritys päästä valokuvaan The Smithsin maailmankuuluksi tekemän Salford Lads Club -nuorisotalon eteen. Salfordin paikallinen työväenpuolueen osasto kuitenkin esti Cameronin kuvaustilanteen pienimuotoisella häirinnällä.

Cameronin väitetyt suosikkibändit kuten The Jam ja The Smiths olivat valtavan antikonservatistisia. Kummaltakin bändiltä löytyy tukuittain kappaleita, jotka ovat suoria ja peittelemättömiä hyökkäyksiä konservatiivista puoluetta ja etenkin Margaret Thatcheria vastaan ja kumpikin osallistui thatcherinvastaiseen toimintaan myös pelkän musiikin ulkopuolella.

Mutta tarkoittaako se sitä, että konservatiivien nykyinen puheenjohtaja ei saisi pitää näiden yhtyeiden musiikista? Eikö ole hieman epäreilua, että David Cameronin ei annettaisi nauttia The Jamista tai The Smithsistä vain sen takia, että nämä edustavat täysin päinvastaista poliittista aatemaailmaa?

Toisaalta voisi ajatella niinkin, että jos nuori Cameron on kerran pitänyt vaikkapa The Jamista niin paljon kuin väittää, eikö hänen olisi siis pitänyt valita poliittiseksi kodikseen työväenpuolue eikä konservatiiveja? Miten on ollut mahdollista kuunnella kappaleita, jotka kertovat siitä, miten Margaret Thatcher on vienyt maan turmiolle, ja sitten ajatella, että "No, ei kai se nyt noin paha voi olla"?

Lisäksi koko tilanne on tavallaan huvittava osoitus siitä, miten maailma on muutamassa vuosikymmenessä pirstaloitunut kulttuurisesti ja miten ihmiset voivat rakentaa identiteettinsä melko yhteensopimattomiltakin vaikuttavista osasista. Esimerkiksi tulla konservatiivipuolueen puheenjohtajaksi kuuntelemalla punkkia.

The Jam - Eton Rifles (Live, 1979)

Aivan loistava video, kiehtovaa aggressiivista energiaa. En ole nähnyt vasta teattereihin tullutta suomalaisen punkin historiasta kertovaa elokuvaa, mutta mattivanhasmaisesti teosta näkemättä voisin veikata, ettei mikään suomalainen punk-bändi ole ikinä yltänyt The Jamin tasolle. Etenkään ei musiikillisesti, mutta ei varmasti sanomaltakaan. Mistä täällä oli mahdollista olla edes 1970-luvun lopussa niin vihainen, että siitä olisi syntynyt hyvää punkkia? (Lisäksi Paul Weller tajusi, että on mahdollista olla punk ja näyttää silti tyylikkäältä.)

Tweet