Levy: Noel Gallagher's High Flying Birds - Noel Gallagher's High Flying Birds (Sour Mash, 2011)

Pari viimeistä Oasis-levyä olivat niitä edeltäneen pienen suvantovaiheen jälkeen oikein mainioita, mutta niitä haittasi hienoinen hajanaisuus: oli kuin albumeilla olisi esiintynyt erikseen Noelin Oasis ja Liamin Oasis. Viimeiseksi jääneellä Dig Out Your Soul -levyllä jako oli jopa niin selkeä, että levyn 10 kappaleesta viisi ensimmäistä oli Noelin säveltämää ja loput viisi vailla vanhemman Gallagher-veljeksen panosta.

Nyt, kun sekä Liam että Noel ovat päässeet irti Oasiksen painolastista ja toistensa vaatimuksista, ovat kuulijat saaneet todellisen käsityksen siitä, mikä miesten todellinen linja olisi ollut, jos he olisivat saaneet päättää täysin itse. Liamin ja muun ex-Oasis -poppoon Beady Eye -porukan keväinen Different Gear, Still Speeding oli hyvin retro ja monin paikoin melko pastissinomainen, mutta silti hauska ja toimiva perusrocklevy. Puolifiktiiviselle High Flying Birds -kokoonpanolle kreditoitu Noelin ensimmäinen soololevy ei musiikilliselta tyyliltään poikkea valtavasti Liamin linjasta, mutta pienet yksityiskohdat ratkaisevat: Noel on yksinkertaisesti parempi biisintekijä.

Sävelet ovat selvät jo heti alussa: muhkean hidaseleisesti paahtava Everybody's On The Run on yksi Noel Gallagherin parhaista sävellyksistä viimeisten 10 vuoden aikana. Heti ensimmäiseen kappaleeseen on kipattu täydeltä laidalta myös tuotannollisia herkkuja: on viulumattoa, kuorohoilotusta ja kaiutettua taustalaulua. Loppuaikojen Oasis-levyiltä tuttu Dave Sardy on luonut soundimaailmasta täyteläisen ja melko siloitellun, mutta ei missään nimessä pliisun. Osassa kappaleita kuullaan hieman "harvinaisempiakin" instrumentteja - ainakin Gallagher-mittapuulla: esimerkiksi kesäisessä The Death Of You And Me -singlessä sekä The Kinksiltä tuoksahtavassa Soldier Boys And Jesus Freaksissä puhallinsovitukset tuovat mukaan lisäsvengiä. Muutenkin soolo-Noel uskaltaa olla jonkin verran rytmikkäämpi ja rennompi kuin Oasis ja biiseissä kuten (Stranded On) The Wrong Beach on mukana jopa lieviä jazz-sävyjä. Myös AKA... What A Life!:n four-to-the-floor -tanssibiittiä olisi ehkä ollut vaikea saada läpi Liamin retro-tutkasta.

Kankeimmillaan High Flying Birds on oasismaisimmissa kappaleissaan. If I Had A Gun, (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine sekä Stop The Clocks ovat kaikki erinomaisesti sävellettyjä ja tarttuvia keskitempoisia anthemeita ja ensiksi mainitun kaunis kertosäe tarttuu päähän jo puolen kuuntelukerran jälkeen, mutta toisaalta ne ovat melko yllätyksettömiä ja tavanomaisia sävellyksiä. "Tavanomainen" Noel Gallagher -sävellys tietysti tarkoittaa laatubiisiä, mutta näistä ei välity aivan samanlainen rentous kuin esimerkiksi vastustamattomasti rullaavasta AKA... Broken Arrow'sta. Albumin heikkoudeksi voidaan mainita myös sanoitukset: useimmiten riimit ovat perus ceiling / feeling / meaning -leikittelyä, ja hieman enemmän tähän puoleen panostamalla Noel Gallagher olisi voinut nostaa lauluntekijäprofiiliaan vielä aivan uudelle tasolle. Silti, kuten parhaissa Oasis-biiseissäkin, loppujen lopuksi ehdottomasti tärkeintä ovat melodiat, ja ne ovat tällä levyllä parhaimmillaan aivan loistavia.

Noel Gallagher's High Flying Birds on kokonaisuudessaan sulavasti etenevä albumi, joka on helppo laittaa soimaan vanhanaikaiseen tyyliin vaikka useamman kerran peräkkäin ilman tylsistymisen vaaraa. Levyltä välittyy samanlainen rento ja vapautunut tunnelma kuin Oasiksen 1990-luvun B-puolilta, jotka sopivasti olivatkin monessa tapauksessa juuri Noelin esittämiä. Noel Gallagherilla ei ole tällä levyllä selvästikään ollut paineita todistella kellekään yhtään mitään, vaan hän on voinut itsevarmasti keskittyä siihen, missä hän on jo tullut todistetuksi sukupolvensa parhaaksi. Klassisella tyylitajulla kirjoitetut, mielenkiintoisilla yksityiskohdilla studiossa maustetut yksinkertaiset rock-kappaleet toimivat aina. Lukipa CD:n kyljessä sitten Oasis tai High Flying Birds, Noel Gallagherin nimi takaa edelleen laadun.

Albumi löytyy Spotifysta bonusbiisillä silattuna sekä jostain kumman syystä varustettuna deluxe-version mukana tulevan DVD:n ääniraidalla.

Tweet

Syksylevyt, osa 3: Elvis Costello & The Attractions - Imperial Bedroom (F-Beat, 1982)

Viimeinen ehdoton syksylevy on Elvis Costello & The Attractionsin rehevä Imperial Bedroom. Tämä levy on tarkoitettu sellaisiin syksyisiin iltoihin, kun istut sikarinsavun tuoksuisen 1970-luvun Mersun nahkaisella takapenkillä katselemassa, miten katulamppujen kelmeä valo imeytyy mustan, märän asfaltin syövereihin, ja kirjoittamassa kuulakärkikynällä pieneen, kuluneeseen muistikirjaasi merkintöjä puoliksi tuntemiesi ihmisten ärsyttävimmistä henkilökohtaisista ominaisuuksista. (Ai et vietä tällaisia syysiltoja? En minäkään - mutta kuvittelen, että Elvis Costello on puuhaillut juuri jotain tämän suuntaista Imperial Bedroomia luodessaan.)



Elvis Costello Attractions-yhtyeineen tuli pinnalle punkin ja uuden aallon myötä, mutta seitsemänteen albumiinsa mennessä kokoonpano oli valmis uudistamaan ja laajentamaan soundiaan. Imperial Bedroom onkin Beatles-äänittäjä Geoff Emerickin tuottama ja sovituksiltaan hyvin kaukana suoraviivaisista new wave -kitarapläjäyksistä. Itse asiassa Imperial Bedroom on tupaten täynnä kaikkea muuta kuin kitaroita: se on koostumukseltaan niin täyteläinen, että yksittäisiä soittimia on ajoittain jopa vaikea erottaa, mutta joukossa on ainakin pianoja, jousia, puhaltimia, haitareita ja urkuja. Sovitukset on tehty niin taidokkaasti, että ne eivät tunnu lainkaan päälleliimatuilta, vaan ovat ehdottomasti sävellysten olennaisia osia. Esimerkiksi ...And In Every Homen kertosäettä edeltävät torvikuviot ovat tästä hyvä näyte.



The Attractions soittaa tämän kaiken millilleen asetellun sekamelskan keskellä huikean tarkasti ja koko komeuden kruunaavat Costellon äärimelodiset laulusuoritukset. Imperial Bedroom on kuin syntymäpäiväkakku, jossa on niin paljon kerroksia, koristeita, kynttilöitä ja krumeluureja, että on vaikea tietää, mistä kohtaa nauttiminen olisi suotuisinta aloittaa. Tuottaja Emerickin mukanaolon lisäksi Beatles-vaikutteet kuuluvat siis kappalemateriaalissakin. Costellon sävellyksissä on paljon McCartney-tyylisiä, polveilevia ja rikkaita melodioita ja hän esittää useat niistä Lennon-tyylisellä, hieman nasaalilla ja pidätellyn aggressiivisella laulutyylillä. Oivina esimerkkeinä tästä käyvät vaikkapa reteästi notkuva Tears Before Bedtime tai energisesti kupliva The Loved Ones. Pop-musiikissa voi menestyä hieman heikommillakin laulunlahjoilla, mutta Costello kuuluu ehdottomasti siihen harvinaiseen joukkoon rokkareita, jotka osaavat aivan oikeasti laulaa.

Lisäksi Costellon kappaleet ovat sanoituksiltaan kuin pieniä novelleja ja tekstintekijänä hän on ehdottomasti ollut raivaamassa tietä esimerkiksi Morrisseylle, Jarvis Cockerille tai Alex Turnerille. Imperial Bedroom on täynnä hykerryttäviä huomioita ja nokkelia riimejä. Oma suosikkini on Shabby Dollin ilmiselvä, mutta kekseliäs "There's always a girl in this dress / There's always a girl in distress".



Beatlesilta perityn melodisuuden ja oman punk-taustan lisäksi Costello on Imperial Bedroomilla ottanut komeasti vaikutteita myös klassisilta viihdesäveltäjiltä, etenkin Burt Bacharachilta. Hienon albumin kenties hienoin kappale on hämyisä, jazz-sävyinen ja täysin ajaton Almost Blue. Biisi innoitti myöhemmin komeat cover-versiot mm. Chet Bakerilta ja Diana Krallilta, mutta Costellon alkuperäistä on käytännössä mahdotonta ylittää. Muuten tunnelmallisesti melko täyteen ahdetun levyn keskellä vähäeleinen, vain pianon ja rumpusutien säestämä Almost Blue tarjoaa tarvittavan hengähdystauon ja valmistaa kuuntelijan levyn loppupuoliskoa varten.



Jos Imperial Bedroomista on pakko löytää heikkouksia, on levyn pituus lievä sellainen. Viidentoista kappaleen joukossa ei ole huonoja, mutta koska levy on tyyliltään niin ylitsepursuava, tulee loppua kohti pieni ähky. Nykyisenä iTunes-aikana olisi tietysti helppoa tehdä oma miksaus ja tiputtaa pois joku, mutta mikä? Ei ihanan paatoksellista Human Handsia, ei ainakaan tylyn nokkelaa Pidgin Englishiä eikä ainakaan kaunista Town Cryeria. Tältä levyltä haluaisi mainita jokaisen kappaleen erikseen, mutta ehkä kätevämpää on vain ohjata Spotify'hin jokainen, joka haluaa syksyynsä muhkeita melodioita, tarkkanäköisiä tekstejä ja vastaansanomattoman vaikuttavaa laulunkirjoitustaidetta. Olkaa hyvät.

Tweet

Syksylevyt, osa 2: Blur - Modern Life Is Rubbish (Parlophone, 1993)

Jos Paul Wellerin Heavy Soul on syksylevy sen vuoksi, että se tuo tunnelmillaan mieleen kellertävät pellot, tummuvat illat ja ajoittaiset ärhäkät syyssaderyöpyt, Blurin Modern Life Is Rubbish on syksylevy hyvin erilaisella tavalla. Modern Life Is Rubbish muistuttaa kesäisen rentoilun ja loikoilun jälkeen syksyyn kuuluvista velvollisuuksista: siitä, millaista on olla yhteiskunnan osanen, kansalainen, työntekijä, kuluttaja.



Modern Life Is Rubbish on olemukseltaan tiiviiksi hiottu, terävästi eteenpäin nakuttava kone. Oikeastaan kaikista muista Blur-levyistä ainakin jostain sopesta löytyvä rento groove loistaa Modern Lifella kokonaan poissaolollaan: rytmit ovat tasaisia ja tiukkoja. Esimerkiksi Advertia ja Colin Zealia hallitsevat kitarariffit kuulostavat ylikierroksilla käyvän mekaaniselta ja Sunday Sundayn tempo kiihtyy kiihtymistään loppua kohden. Levyn ainoa sulavammin soljuva kappale on Miss America, joka omalla raukean väsyneellä tyylillään vain korostaa sitä, millaista paahtoa koko muu albumi on.



Itse musiikin painostavuuden ja kiireyden tunnun lisäksi Damon Albarnin tarinat antavat Modern Life Is Rubbishin teemalle täydellisen loppusilauksen: kappaleissa seikkailevat hahmot elävät elämää, jossa velvollisuudet painavat ja jossa virheisiin ei ole varaa. Colin Zealin ärsyttävän omahyväinen pukumies on sekunnilleen aina ajoissa, For Tomorrow'n nuoripari eksyy kehätiellä ja Chemical Worldin asunnottomaksi jäänyt sankaritar lääkitsee itseään halvalla suklaalla. Modernin elämän - ja syksyn! - paineista ei näytä olevan ulospääsyä.



Modern Life Is Rubbishin - ja syksyn - olennainen hienous piilee kuitenkin siinä, että kaiken kiireen, tylsyyden ja välttämättömän suorittamisen keskeltä löytyy aina pieniä hetkiä, jolloin paine helpottaa ja kaikki tuntuu taas hyvältä. Star Shapedin itseensä kyllästynyt kertoja saa kertosäkeessä helähdyksien saattelemana lohdutusta ystäviltään, Blue Jeansissa tutut farkut luovat turvallisuudentunnetta ja levyn päättävässä, kauniin kehtolaulun kaltaisessa Resignedissa tuudittaudutaan toiveeseen auringonpaisteesta. Viimeksi mainitun kappaleen lopussa Graham Coxonin viheltävän kitaran voi kuulla vaikkapa lokkien huuteluna lämpimällä rannalla.

Yhdistämällä hektiset tarinat taukoamattoman tohinaisiin taustoihin ja toisaalta antamalla juuri oikeissa kohdissa musiikille ja sanoituksille myös tarpeellista tilaa hengittää ja huoahtaa, Modern Life Is Rubbish tuo hienosti esille syksyn sekä nurjat että mukavat puolet. Kiire on kuluttavaa, mutta toisaalta rauhalliset hetket tuntuvat sitäkin antoisammilta, kun niihin pääsemiseksi on ensin täytynyt ryntäillä sinne tänne. Juuri sellaista on syksy.

Modern Life Is Rubbish löytyy tietysti Spotifysta.

Tweet

Syksylevyt, osa 1: Paul Weller - Heavy Soul (Island, 1997)

Vaikka kesän ei pitäisi vielä olla lopussa, ulkona näyttää ja tuntuu tällä hetkellä jo sen verran syksyiseltä, että uudesta vuodenajasta voi iloita hyvällä omallatunnolla. Itselleni kesä on tuntunut samanaikaisesti sekä lyhyeltä että melko pitkältä: Suomen kesästä olen päässyt nauttimaan vasta heinäkuusta asti, mutta Englannissa kesäiset oltavat alkoivat vähintään huhtikuun puolella. Olisinkin tästä johtuen hyvin valmis aloittamaan syksyn jo nyt.

Syksyn kunniaksi aion kirjoittaa lyhyet tarinat kolmesta syksyisestä albumista. Nämä ovat levyjä, jotka saattavat levätä iPodin uumenissa pitkiäkin aikoja, mutta joiden kuuntelemiseen iskee jonkinlainen erityinen tarve juuri syksyisin.

Aloitetaan Paul Wellerillä.

Heavy Soul ei taida olla Weller-katalogissa se kaikkein arvostetuin levy. Vuoden 1995 Stanley Road oli sekä myynti- että arvostelumenestys ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Heavy Soul oli pikemminkin aiemman menestyslevyn jälleenlämmittelyä kuin rohkeaa harppomista kohti jotain uutta. Brittipop-aikakauden loppupäässä keksitty halventava termi dadrock sai varmasti pontta mm. juuri tästä albumista.

Suurempia riskejä välttävä, perinnetietoinen isukkirock kuitenkin toimii Heavy Soulilla aivan erinomaisesti ja särmääkin löytyy tarvittaessa. Tällä levyllä Weller kehitti jo Stanley Roadilla alkaneen hyvin muhkean äänimaailman mureasti iskevine kitaroineen huippuunsa asti. Rytmikitaroita soitetaan säästeliäästi, mutta tehokkaasti ja soolokitaroissa on sulavia blues-sävyjä. Esimerkiksi nimikappale Heavy Soul ja kirpeän vihainen Peacock Suit tuovat levyn tätä puolta komeasti esille.



Wellerin herkempää osastoa albumilla edustavat mm. tiivistunnelmainen ja hämyinen Up In Suze's Room sekä mccartneymaisen komea perinteinen balladi I Should Have Been There To Inspire You. Näissä kappaleissa tulee hyvin esiin myös se, että vaikka Wellerin sävellykset eivät mitenkään omaperäisiä olekaan, biisit on sovitettu ja soitettu sen verran mielenkiintoisesti, että levy kestää toistuvia kuunteluita hyvin. Rumpukomppeihin, pianoriffeihin ja kitarafilleihin on keksitty mukavia yksityiskohtia, jotka toimivat tarttuvina koukkuina. Myös kappaleiden kestot on pidetty vuoden 1997 Brittipop-megalomanian asteikolla hyvin tiiviinä: levyllä on vain yksi yli viiden minuutin mittainen kappale ja useimmat kestävät enimmillään vain kolme minuuttia.



Heavy Soulin syksyistä kokonaistunnelmaa verottavat hieman kaksi kohtalaisen aurinkoista ja sisällöltään heppoista perusrokkibiisiä Driving Nowhere ja Golden Sands. Kahdentoista kappaleen joukosta nämä kaksi olisi voitu helposti tiputtaa pois ja käsissä olisi ollut erittäin tiukka 10 biisin levy. Paria pientä notkahdusta lukuunottamatta Heavy Soul kuitenkin kerää tasonsa loppua kohti ja etenkin albumin toiseksi viimeinen kappale As You Lean Into The Light on vaikuttava. Hyvin minimalistisesti soitettu ja sovitettu biisi huokuu erikoista melankolista tunnelmaa levyn nimen arvoisella painostavalla tavalla. Mielestäni syksy kuulostaa juuri tältä. Heavy Soulin päättävä optimistinen Mermaids onneksi vielä laukaisee jännittyneen ilmapiirin ja tuo albumin loppuun hieman hyvää ja kevyttä mieltä.

Heavy Soulin voi kuunnella kokonaan Spotifyssa.

Tweet

Levy: Suede - Dog Man Star -uudelleenjulkaisu (Demon Music Group, 2011)

En tiedä, onko aihe näkynyt suomalaisessa mediassa mitenkään, mutta Britanniassa kevät 2011 on ehdottomasti ollut Suede-kevät. Albumikokonaisuuskeikat Brixtonissa muutama viikko sitten olivat iso juttu ja kesäkuun alusta alkaneet levyjen uudelleenjulkaisut ovat myös saaneet näkyvästi palstatilaa lehdistössä. Suede on siis parhaillaan julkaisemassa jokaisen levynsä uutena, laajennettuna erikoispainoksena: Suede tuli pari viikkoa sitten, Dog Man Star viime viikolla, Coming Up toissapäivänä ja Head Music sekä A New Morning odottavat vielä vuoroaan tulevina viikkoina.

Jokainen levy julkaistaan nyt kahden CD:n ja yhden DVD:n kattavassa paketissa: ykkös-CD:llä on perusalbumi kirkkaan selkeästi uudelleenmasteroituna, kakkos-CD:llä B-puolia, ennenjulkaisemattomia kappaleita, remixejä ja muita harvinaisuuksia, ja DVD:llä bändin haastatteluja, livevideoita ja muuta sekalaista tavaraa. Kun kuulin uudelleenjulkaisuprojektista aiemmin keväällä, jätin sen oikeastaan omaan arvoonsa, sillä ajattelin, että tupla-CD + DVD -paketti tulisi olemaan kamalan tyyris, eikä minun kannattaisi edes haaveilla moisesta. Yllätyksekseni havaitsin viime viikolla, että uudelleenjulkaistut levyt kustantavat kuitenkin vain £9,99 (€11,99) + postikulut per paketti, joten pistin Dog Man Starin heti tilaukseen.

Hehkutin alkuperäistä levyä varmasti aivan tarpeeksi jo viime kuussa, mutta myös uudelleenjulkaisu ansaitsee korkeat kehut. Useimmissa tapauksissa "remasterointi" ei mielestäni tunnu tuovan vanhoihin levyihin oikeastaan minkäänlaista lisäarvoa, mutta Dog Man Starissa soundit ovat hieman heleämmät ja syvemmät - eli ykkös-CD:kin tuo jotain iloa niille, jotka omistavat jo alkuperäisen levyn. Ykkös-CD:n loppuun on lisätty myös muutama neliraitanauhurilla nauhoitettu, kieltämättä melko kamalan kuuloinen demo, jotka jaksaa ehkä kuunnella kerran kuriositeettina, mutta tuskin enää toista kertaa. Kakkos-CD kuitenkin latoo pöytään rutkasti herkkuja: tietenkin legendaariset B-puolet, jännittävän pianoversion The Living Deadista ja jopa ennenjulkaisemattoman, ihan kohtalaisen kappaleen We Believe In Showbiz, mutta ennen kaikkea lyhentämättömät versiot The Wild Onesista ja The Asphalt Worldista. Viimeksimainitun kesto kasvaa 11 ja puoleen minuuttiin, joten kaikki ne, joiden mielestä alkuperäinen 9,5 -minuuttinen Asphalt World on yksi maailman hienoimpia kappaleita, saavat nyt vielä pari minuuttia ekstranautintoa.

Ja kuten Ostos-TV:llä (kai yhä) sanotaan: ei tässä vielä kaikki. Oma suosikkiosuuteni koko paketista on itse asiassa DVD, joka sisältää parikymmenminuuttisen Andersonin ja Butlerin haastattelun tämän vuoden helmikuulta (!), horjuvalla käsivarakameralla kuvatun 10 biisin mittaisen klubikeikan Pariisista vuoden 1993 marraskuulta sekä aiemmin samana päivänä Pariisissa nauhoitetun lyhyen akustisen levykauppakeikan. Etenkin akustinen osuus on uskomatonta katsottavaa - varsinkin, jos pitää mielessään aikakauden kontekstin. Miten oudolta yleisöstä on varmasti tuntunutkaan katsella liian lyhyeen mustaan nahkatakkiin pukeutunutta Brett Andersonia heiluttelemassa naismaista kampaustaan ja huutamassa "Fuck off!" juuri ennen kuin Bernard Butler aloittaa kauniin Still Lifen näppäilemällä taidokkaasti kitaraansa outojen ranskalaisten pukumiesten seisoessa lavan taustalla. Mielestäni tuo esitys tiivistää erinomaisesti sen, miksi oikeaa, fiksua pop-musiikkia sekä oikeita, ainutlaatuisia pop-tähtiä tarvitaan: ne tuntuvat tulevan aivan aidosti toisesta maailmasta ja osoittavat omalla kummallisuudellaan, miten absurdia tavallinenkin elämä on. Coolin ja naurettavan välimaastossa tasapainoileminen on paljon, paljon mielenkiintoisempaa, kuin kiltisti varman päälle pelaaminen. Vaikka Paradise Oskar jostain kumman syystä pystyisikin kirjoittamaan Still Lifen tasoisen kappaleen, hän ei varmasti esittäisi sitä niin kuin Anderson ja Butler tekivät ankeasti valaistussa pariisilaisessa levykaupassa marraskuussa 1993.

Koko tämän kirjoituksen pointti on siis se, että Dog Man Star -uudelleenjulkaisun hankkiminen on ehdottomasti tarpeellista, vaikka alkuperäisen levyn sattuisikin jo omistamaan. Vanhan levynsä voi vaikka antaa lahjaksi jollekin, jonka olettaa tarvitsevan merkittävää musiikkia elämäänsä - tai vaikkapa jättää ohikulkijan löydettäväksi johonkin julkiseen paikkaan. Tällaisella menettelyllä kaikki hyötyvät: joku toinen saa alkuperäisen, upean Dog Man Starin elämäänsä ja sinä saat fiilistellä 11,5-minuuttista Asphalt Worldia uudelleenjulkaisulta.

Tweet

Levy: Glasvegas - EUPHORIC///HEARTBREAK\\\ (Columbia, 2011)

Glasvegasin odotettu ja melko hankalasti nimetty kakkoslevy EUPHORIC///HEARTBREAK\\\ ilmestyi jo kuukausi sitten, mutta pystyn esittämään arvioni siitä vasta nyt, sillä albumiin totuttautuminen on kestänyt yllättävän pitkään. Nyt, kun levy on jo tippunut brittilistan TOP100:n ulkopuolelle, on kenties hyvä aika yrittää luoda tasapainoinen näkemys albumia kohtaan.

Murtautuessaan laajempaan tietoisuuteen kolmisen vuotta sitten Glasvegas toi mieleen 1994-aikojen Oasiksen: bändillä oli helposti tunnistettava ja valmiin oloinen oma soundi, kourallinen välittömän vaikuttavia tykkibiisejä ja hienona kokonaisuutena rullaava, tiivis ensilevy. Siinä, missä Oasis seurasi tyrmäävällä helppoudella debyyttiään jo reilun vuoden kuluttua toisella klassikkolevyllä, Glasvegas vaikuttaa kulkeneen hieman tuskaisempaa tietä. Skottiporukka kiersi parin vuoden aikana maailman joka kolkan soittaen yleisöille, joilla ei kenties ollut minkäänlaista tuntumaa sellaisiin karun arkitraagisiin aiheisiin, joista James Allan paksulla Glasgow'n murteellaan lauloi. Kun näin bändin levykauppakeikalla New Yorkissa tammikuussa 2009, takanani nimmarijonossa seisoi syvästi ruskettunut teiniblondi, joka kalifornialaisittain kujertaen tiedusteli muilta jonottajilta: "So this is 'Glasvegas'? These guys are so awesome!" Jo siinä vaiheessa oltiin hyvin kaukana skotlantilaisesta lähiöelämästä - ja vielä kauemmaksi oltiin ilmeisesti menossa.

Kuvioon sopivasti Euphoric Heartbreak onkin nauhoitettu Santa Monicassa Yhdysvaltain länsirannikolla. Rantafiiliksiä tai Beach Boys -vaikutteita on kuitenkin turha odottaa: päällimmäinen vaikutelma levystä on ehdottomasti se, että James Allanilla ei ole ollut viime vuosina kovin hauskaa kaikesta menestyksestä huolimatta. Soundeiltaan levy on hyvin synkkä ja jokseenkin läpipääsemätön: ykköslevyltä tutut tiheät kitaravallit ovat saaneet useissa kappaleissa seurakseen vielä äänimaailmaa paksuntavia syntetisaattorimattoja ja sovitusten osalta valoa ja varjoa on melko vähän; enimmäkseen kappaleet paahdetaan läpi täydellä intensiteetillä, ainakin Allanin laulusuoritusten osalta.

Tarkemman kuuntelun myötä Euphoric Heartbreak alkaa kuitenkin paljastaa koukuttavia yksityiskohtia ja hienoja sävellyksiä ja synkkyydestä löytyy pian paljonkin toiveikkuutta ja optimismia. Alkuvuodesta ilmaisena downloadina julkaistu World Is Yours ei tuolloin vielä vakuuttanut, mutta nyt se seuraa sulavasti introbiisi Pain Pain Never Againia ja yhtäkkiä koko hommassa onkin paljon enemmän järkeä. Väkevä Shine Like Stars tuo Glasvegasille uudet syntetisaattorit näkyvään rooliin ja pääsee tehokkaasti kertosäkeeseensä jo puolen minuutin paikkeilla, Dream Dream Dreaming on erittäin tarttuva ja tarjoaa loppupuolella hienoa kitaransoittoa, ja singlebiisi Euphoria, Take My Hand nousee ilman muuta debyyttilevyn klassikkobiisien tasolle. Seitsenminuuttinen Lots Sometimes on ehkä yksinkertaisen Glasvegas-sävellys koskaan, mutta toimii simppeliydessään oikein hyvin. Vastaavasti Stronger Than Dirt (Homosexuality Pt. 2) vaikuttaa ensialkuun tylsältä, mutta sen melodia paljastuu ennen pitkää kiinnostavan monipuoliseksi ja kappaleen sanoma on eittämättä tärkeä.

Parasta Euphoric Heartbreakissa onkin juuri se, että levy vaatii kuulijalta hieman vaivannäköä, eikä paljasta itsestään kaikkea aivan heti. Yleensä tällaiset albumit kestävät paremmin aikaa. Euphoric Heartbreak ei ole samanlainen välitön klassikko kuin Glasvegasin ensilevy: sen kappaleet ovat hieman liian pitkiä, sen äänimaailma on ehkä hieman liian tiheä ja tunkkainen, ja se sisältää pari turhan oloista junnaavaa kappaletta kuten You tai I Feel Wrong (Homosexuality Pt. 1). Debyytillään Glasvegas piti homman tiukkana eikä sortunut tällaisiin ansoihin. On vaikea kuvitella, että Euphoric Heartbreakin laittaisi yhtä kevyesti soimaan iPodista kuin ensimmäisen Glasvegas-levyn: tämän kuunteleminen vaatii enemmän keskittymistä ja panostusta. Levy kuitenkin ansaitsee tulla kuulluksi nimenomaan kokonaisuutena, sillä sen yksittäiset kappaleet pääsevät täysiin oikeuksiinsa vasta muiden joukossa.

Osittaisista heikkouksistaan huolimatta Euphoric Heartbreak on kuitenkin mielenkiintoinen levy hyvin mielenkiintoiselta bändiltä ja jotenkin tuntuu siltä, että se on osa suurempaa tarinaa. Glasvegasin viimeaikaiset esiintymiset antavat jotenkin ymmärtää, että bändi ei ole ehkä kertonut aivan kaikkea tämän levyn tekemisen ilmeisesti tuskaisista taustoista. Toivottavasti Glasvegas saa Euphoric Heartbreakin toistaiseksi heikosta listamenestyksestä huolimatta tehdä jatkossa vielä lisääkin musiikkia, sillä pitkällä juoksulla tämä on varmasti yksi tärkeä luku suuremmassa Glasvegas-tarinassa.

Omat suosikit: Shine Like Stars, Dream Dream Dreaming, Euphoria, Take My Hand, Whatever Hurts You Through The Night

Tweet

Levy: Elbow - Build A Rocket Boys! (Fiction, 2011)

Musiikin maailma on harvoin oikeudenmukainen. Kaikenlaiset rebeccablackit voivat saavuttaa suurta huomiota ja kaupallista menestystä heti ensimmäisillä julkaisuillaan, kun taas toiset eivät saa tunnustusta koskaan, vaikka heillä olisi vahvempia perusteita sitä ansaita. Ja sitten on Elbow: manchesterilainen bändi ehti olla koossa melkein 20 vuotta ja tehdä 3 hienoa, haastavaa ja kunnianhimoista levyä ilman merkittävää menestystä ennen kuin vuoden 2008 nelosalbumi The Seldom Seen Kid räjäytti pankin ja toi yhtyeen perus- "Ostan yhden CD:n vuodessa ja kuuntelen sitä tila-autossani matkalla töihin" -kansaan. Hienointa koko hommassa oli ennen kaikkea se, että jopa Elbow'n kovatasoisella mittapuulla arvioituna Seldom Seen Kid oli yhtyeen ehdottomasti paras levy, joten kerrankin korkea laatu ja kova kaupallinen menestys osuivat yhteen.

Näistä lähtökohdista Elbow'n olisi ollut siis kohtalaisen helppoa tehdä Seldom Seen Kid, osa 2, ja toistaa itseään suosiota saavuttaneella reseptillä. Toisaalta olisi ollut mahdollista, että bändi olisi voinut yrittää "kouluttaa" laajentunutta kuulijakuntaansa ja palata tyylillisesti esimerkiksi debyyttilevynsä Asleep In The Backin painostavan tiheisiin soundimaailmoihin mentaliteetilla "Kuunnelkaa nyt, mitä missasitte 2001!" Onneksi karismaattisen Guy Garveyn johtama yhtye on kuitenkin sen verran fiksu, että se ei valinnut edelläolevista helpoista vaihtoehdoista kumpaakaan, vaan teki taas kerran täysin erilaisen levyn.

Selvää on silti se, että soundien osalta Build A Rocket Boys! jatkaa Seldom Seen Kidin selkeän puhtailla ja tyylikkään vähäeleisellä linjalla. Tuotannon osalta bändi on löytänyt itselleen hienon tyylin, jossa kappaleisiin ei yritetä ahtaa liikaa kaikenlaista kikkailukamaa, vaan annetaan sävellysten ja tunnelmien hengittää. Tunnelmat ovat Build A Rocketilla kuitenkin hyvin erilaiset kuin Seldom Seen Kidillä: siinä missä edeltäjän syvimmän sydämen muodostivat yöllisen tummat ja hämyisät kappaleet kuten The Fix tai An Audience With The Pope, uuden levyn kappaleista huokuu ennemminkin valoisten aamupäivien tunnelma. Videobiisi Lippy Kids perustuu kuulaan kirkkaalle pianoriffille ja sydäntäsärkevän oivaltavalle sanoitukselle, Jesus Is A Rochdale Girl on hieman amerikkalaisvaikutteinen, rullaavan folk-tyylinen kappale, With Lovessa kuullaan Garveyn lähes särkyvää falsettia ja komeaa taustakuoroa, ja levyn loppupuolella The River on minimalistisen kaunis balladi.

Parasta levyssä on juuri se, että vaikka kappaleet olisi helppoa sovittaa massiivisiksi yhteislauluanthemeiksi, tätä helppoa ratkaisua on vältetty ja kaikenlainen paisuttelu on minimissä. Ainoa varsinainen myönnytys radiosoittolistoille ja festariyleisöille on ehkä hieman liian suoraviivaisen simppeli Open Arms, jonka Garvey kuitenkin tulkitsee niin vilpittömästi, ettei sävellyksen sokerisuus nouse vaivaannuttavalle tasolle. Suosikkikappaleeni levyltä on silti ehdottomasti avausbiisi The Birds, jossa on lieviä häivähdyksiä Elbow'n varhaisemmasta, voisiko sanoa groovaavammasta tyylistä, ja jonka väliosa (n. 4:00-5:10) nostattaa jostain syystä hymyn huulille, joka kerta kun sen kuulee.

Build A Rocket Boys! ei missään nimessä ole samanlainen mestariteos ja autiosaarelle mukaan otettava levy kuin The Seldom Seen Kid, mutta se on silti Elbow'n levy, mikä tarkoittaa sitä, että se on erinomaisen fiksusti toteutettua, tunteikasta ja kaunista musiikkia, joka ei kuitenkaan sorru paatoksen puolelle, niin kuin kovin monet muut hieman samoilla suunnilla pyörivät yhtyeet tuppaavat tekemään. Viiden albumin matkalla Elbow ei ole vielä tehnyt yhtään hutia, mikä on melkoinen saavutus.

Tweet

Levy: Beady Eye - Different Gear, Still Speeding (Beady Eye Records, 2011)

Tämä tarina olisi voinut päättyä huonosti. Oasis ilman Noel Gallagherin sävellyksiä on yhtä turha kuin bensa-asema ilman polttoainetta: jotkut tietysti voivat sanoa käyvänsä ABC:llä ruoan ja tunnelman takia, mutta todellisuudessa he vain pettävät itseään. Onneksi Beady Eye ei edes yritä olla Oasis, vaan Liam kumppaneineen tekee selvän eron vanhaan yhtyeeseensä. Altavastaajan asema yllättäen sopii Liamille, joka selvästi nauttii haasteesta ja tekee parhaansa näyttääkseen maailmalle pärjäävänsä ilman isoveljensä sävellyksiä.

Jo rennon hilpeästä kansikuvastaan ja itseironisesta nimestään lähtien Different Gear, Still Speeding on konstailematon ja hyväntuulinen retrorock-levy. Noelittomuus ei ole johtanut väkisin puristamiseen, vaan Beady Eyen soitosta suorastaan kuuluu paineettomuus ja vapautuneisuus. Esimerkiksi Millionaire, For Anyone ja Wigwam kuulostavat suorastaan... aurinkoisilta - sana, jota ei ole ollut tapana yhdistää Liam Gallagheriin! Perinteisen tylyilmeistä Liamia kuullaan oikeastaan ainoastaan levyn avaavassa Four Letter Wordissä. Wind Up Dreamissa Liam jopa huudahtaa rempseästi "Whooo!" Olisiko Liam aina halunnut huutaa "Whooo!", mutta Noel ei vain antanut?

Mitään omaperäistä tai edistyksellistä Different Gearissa ei tietenkään ole - eikä sellaista pitäisi odottaakaan. Beady Eye on valinnut itselleen genren, jossa ei ole tarkoitus luoda jotain uutta ja ennenkuulematonta, vaan vain kehitellä perinteisistä 60-luvun ainesosista mahdollisimman maukkaita uusia sekoituksia. Yllättävintä on ehkä se, että Beatles-vaikutteet ovat tällä kertaa 1967-psykedelia-Beatlesin (Wigwam, The Beat Goes On, Morning Son) lisäksi myös 1964-5 keveästi helisevältä folk-pop-Beatlesiltä (Millionaire, For Anyone). Lisäksi mukana on 1970-luvun mm. glamrockia (Standing On The Edge Of The Noise) ja 1950-luvun piano-rock'n'rollia (Bring The Light, Beatles And Stones). Ehkä eniten Oasikselta kuulostavat kappaleet ovat nimensä mukaisesti rullaava The Roller ja etenkin viuluilla paisutteleva balladi Kill For A Dream.

Rento vanhanaikaisuus on Different Gearin vahvuus, mutta se tuo mukanaan myös levyn heikon puolen: liiallisen pituuden. Tuntuu siltä, että bändi on ollut niin innoissaan omasta musiikistaan ja sen tekeminen on ollut niin hauskaa, että käytännössä kaikki studiossa syntynyt materiaali on tehnyt mieli laittaa levylle. 13 kappaleen kokoisena Different Gear on kestoltaan pitkähkö, joten se olisi kestänyt helposti parin kappaleen pudottamisen. Esimerkiksi Three Ring Circus on täytemateriaalitasoa ja sopisi siksi paremmin jonkin singlen B-puoleksi. Parin kappaleen poistaminen helpottaisi myös sitä ongelmaa, että levyllä on liikaa keskenään hieman liian samanlaisia kappaleita: esimerkiksi Wigwam, The Beat Goes On ja Morning Son ovat kaikki hyviä, mutta ne kaikki sopisivat kategoriaan "levyn päättävä, unenomainen balladi", jota toteuttamaan ei kuitenkaan mahdu kuin yksi kappale kerrallaan.

Different Gear, Still Speeding on lievistä vajavaisuuksistaan huolimatta kuitenkin erinomainen todiste siitä, että Beady Eye'ta tarvitaan, eikä bändi ole pelkkä Oasis-kangastus. Etenkin Liamin rooli tällä levyllä on niin väkevä, että jo pelkästään albumilla kuultavan uuden, rennomman Liamin esilletuonti riittäisi oikeuttamaan levyn olemassaolon. Beady Eyen helpot ja hauskat kappaleet tulevat varmasti toimimaan kesän festivaalikeikoilla juuri sellaisissa sloteissa, joita bändi luultavasti saa soitettavakseen: tällä levyllä ei voi ottaa haltuun illan viimeistä päälavan settiä - siihen tarvittaisiin Don't Look Back In Anger ja Champagne Supernova - mutta myöhäisen iltapäivän auringonpaisteessa Different Gear, Still Speedingin rentous ja keveys tulevat olemaan lyömätön ase.

(Omat suosikit: Four Letter Word, The Roller, Millionaire, For Anyone, Kill For A Dream / Heikommat suoritukset: Bring The Light, Wind Up Dream, Three Ring Circus)

Tweet

Levy: Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man (Columbia, 2010)

Kymmenes Manic Street Preachers -albumi. Tämän ei pitäisi olla missään mielessä enää kiinnostavaa: samaa vanhaa tavaraa samalta vanhalta bändiltä, ei mitään uutta eikä mitään yllättävää. Manics kuitenkin jaksaa herättää yhä uteliaisuutta siitä syystä, että nykyisin jokaisen uuden levyn täytyy olla todistus siitä, että bändi pystyy vielä siihen, mihin se pystyi joskus ennenkin.

Laajempi Manics-kaarihan 2000-luvulla on mennyt näin: vuoden 2001 Know Your Enemy oli puolivillainen ja intohimoton, vuonna 2002 ja 2003 kierrätettiin hittejä ja B-puolia kokoelmilla, vuoden 2004 Lifeblood oli oivaltava ja aidosti erilainen mutta väärinymmärretty ja huonosti vastaanotettu, kunnes taas vuoden 2007 Send Away The Tigers ja viimevuotinen Journal For Plague Lovers olivat paluu tutun korkealle Manics-tasolle. Bändi on siis osin tahallaan ja osin tahtomattaan luovinut itsensä tilanteeseen, jossa 1990-luvun huippuvuosien kaavan toistaminen (Send Away The Tigers pyrki emuloimaan Everything Must Go'ta ja Journal For Plague Lovers puolestaan The Holy Biblea) tuo enemmän suosiota ja miellyttää kriitikoitakin paremmin, kuin minkään uuden yrittäminen. Jos Know Your Enemy ja Lifeblood olisivat jääneet tekemättä, Manics-historia näyttäisi erilaiselta, eivätkä myöhemmät perustyyleihin palanneet levyt ehkä tuntuisi niin kiinnostavilta eikä ihmisillä olisi niin kova halu pitää niistä. Tarvitaan siis laaksoja, jotta tasangotkin tuntuvat huipuilta.

Periaatteessa vanhan toistaminen ja oman itsensä nostalgisointi ei Manicsin tapauksessa ole huono juttu, sillä bändi tekee sen niin hyvin. Uusin albumi Postcards From A Young Man tunnustaa nostalgiateemansa jo nimessään ja yrittää kurottaa jopa Send Away The Tigersia selvemmin kohti Everything Must Go'n täydellisiä pop-korkeuksia. Ensimmäisen puoliskonsa aikana levy onnistuukin siinä kiitettävästi: singlebiisi (It's Not War) Just The End Of Love on juuri niin suureellinen ja hölmö, kuin pitääkin; nimikappale Postcards From A Young Man on iskevä ja kypsällä tavalla tunteellinen; Some Kind Of Nothingness on kuorrutettu Echo & The Bunnymenin Ian McCullochilla ja gospel-kuorolla ja Hazelton Avenue on Motown/Brittipop-hybridi, jossa paksut kitarat ja muhkeat sellot pönkittävät toisiaan. Jokainen näistä kappaleista mahtuisi Everything Must Go'lle... jos se ei sisältäisi juuri niitä klassikkobiisejä, jotka se sisältää. Tunne on hieman sama, kuin syödessä Maraboun minttukrokanttisuklaalevyä: mausta kyllä nauttii, mutta takaraivossa kolottaa koko ajan murhe siitä, että kookossuklaalevyn maahantuonti on lopetettu.

Virkeän alun jälkeen Postcards sujahtaa hieman vapaavaihteelle. Golden Platitudes on tähän mennessä ensimmäinen suoraan Beatlesilta vaikutteita ottava Manics-biisi ja sinällään aivan toimiva, mutta ei mitenkään pankkia räjäyttävä (tai edes kirjelapulla ryöstävä). I Think I Found It on hilpeä, mandoliineilla koristeltu perusbiisi; A Billion Balconies Facing The Sun hienosti nimetty, levyn punkein kappale ja albumin päättävät The Future Is Here 4 Ever ja Don't Be Evil aivan kelvollista perus-Manicsia, joista ensin mainitulla kuullaan rumpali Sean Mooren aina tyylikästä trumpetinsoittoa. Postcards From A Young Manin toisen puoliskon tärkein palanen on kuitenkin kolmanneksi viimeisenä kuultava All We Make Is Entertainment, joka on musiikillisesti melko valoisan ja kevyen kuuloinen, mutta sanoitukseltaan jollain tapaa katkera ja pessimistinen kertomus siitä, miten valmistava teollinen työ on muuttanut pois Britanniasta ja ainoa jäljelle jäänyt, menestyksekäs teollisuudenala on viihdebusiness. Kyseessä on siis albumin poliittisin kappale - ja Manics-levyltähän täytyy aina vaatia edes ripaus poliittisuutta.

All We Make Is Entertainment nostalgisoi siis tehtaita ja teollisuutta, mutta muilta osin Postcardsin sanoitukset keskittyvät lähinnä henkilökohtaisen nostalgian ympärille. Nicky Wire on jälleen kerran tuottanut joitain mainioita one-linereita James Dean Bradfieldin laulettavaksi, mutta aivan Journal For The Plague Loversilta löytyneiden oivalluksien tasoisia ajatuksia tämä levy ei tarjoa. Richey Edwards on siis kadonneena ja kuolleeksi julistettunakin yhä Manicsin paras sanoittaja. Sekavan ja poukkoilevan arvostelun lopuksi vielä muutama sana Bradfieldista. James Dean Bradfield on ehdottomasti kautta aikain yksi brittiläisen rockin taidokkaimpia laulajia sekä soolokitaristeja. Juuri hänen taitojensa vuoksi jokaista Manic Street Preachers -levyä jaksaa kuunnella, vaikka homma ei muuten niin kiinnostaisikaan. Tällä levyllä Bradfield väläyttää jälleen kerran joitain todella upeita kitarasooloja ja laulaa taatun tyylikkäästi ja juuri oikeita yksityiskohtia painottaen.

Kenties tämä kirjoitus on antanut Postcards From A Young Manista liian negatiivisen kuvan. Kyseessä ei missään nimessä ole heikko albumi, vaan kokonaisuutena erittäin toimiva levy, jolla on kourallinen todella hyviä kappaleita. Ongelma on lähinnä siinä, että olisin ainakin itse toivonut ja odottanut Manicsilta tällä kertaa jotain hieman yllättävämpää: Everything Must Go -nostalgisointi tehtiin jo Send Away The Tigersilla hieman rouheammin soundein ja hieman hauskemmalla asenteella, joten se olisi tavallaan voinut riittää. Tämä levy ei itsessään tuo mitään uutta Manicsin jo laajaksi venähtäneeseen tuotantoon, mutta tavallaan asettaa osan aiemmista levyistä uuteen valoon. Jos Everything Must Go ja Holy Bible on nyt jo onnistuneesti kierrätetty, voisiko seuraavaksi saada kakkososan This Is My Truth Tell Me Yoursista?

Omat suosikkikappaleet:
1) Hazelton Avenue
2) Some Kind Of Nothingness
3) Postcards From A Young Man

koko levy Spotifyssa

Tweet

Levy: The Drums - Summertime! EP (Moshi Moshi / Island, 2010)

Tämän vuoden hype-bändin viitan on saanut kantaakseen floridalais-newyorkilainen The Drums. Bändi sijoittui korkealle mm. BBC:n vuosittaisessa The Sound of... -kriitikkoäänestyksessä ja on komeillut NME:nkin kannessa jo kahteen otteeseen. Mediavouhotus on pohjautunut ennen kaikkea Summertime! EP:n sisältämiin seitsemään katkeransuloiseen kappaleeseen.

Nimelleen sopivasti Summetime! EP on täynnä kevyttä, raikasta, kesäistä musiikkia. Kitarat helisevät, sormennaksauttelut napsuvat ja laulaja Jonathan Peirce laulaa komeasti kuin Hollywoodin teinimusikaalin tähti. Kaikki kuulostaa yksinkertaiselta, helpolta ja hauskalta - juuri niin kuin kesän kuuluisikin. Mutta EP:n hienous piileekin itse asiassa kesäisen ulkokuoren alla kulkevassa surumielisessä vireessä: helleaallon keskellä voi jo aistia syksyn ensimmäiset kylmät tuulahdukset. Tämä nokkela vastakohtaisuus tekee The Drumsin musiikista kiinnostavaa ja on syy siihen, miksi yhtye ansaitsee kaikki sille osoitetut ylitsevuotavat kehuryöpyt.

EP:n seitsemän kappaletta muodostavat yhdessä pienen, tiiviin tarinan. Alussa kaikki on ihanaa: Let's Go Surfingin kertosäkeessä hihkutaan vain "Oh mama, I wanna go surfing / Oh mama, I don't care about nothing". Tästä pidäkkeettömästä optimismista lipsutaan kuitenkin jo lievän epävarmuuden puolelle seuraavassa biisissä Make You Mine, joka on musiikillisesti yhä hilpeän pomppivainen, mutta muulta sisällöltään aavistuksen verran epäröivä. Suorastaan katkeruuteen ja pettymykseen sukelletaan Don't Be A Jerk, Johnnyssa, joka aluksi kuulostaa harmittomalta kahden nuoren rakastavaisen pikkukinalta, mutta päättyy tylyihin riveihin "You used to be so pretty / Now you're just tragic / Believe in something / You're full of horseshit". Kaikki kulminoituu EP:n toiseksi viimeisessä kappaleessa Saddest Summer, jossa viimein tunnustetaan "This ain't what I thought it would be / This is the saddest summer ever".

Jos Summertime! EP:tä soittaa vain taustamusiikkina, voi nauttia sen 80-lukuisen soundin kepeästä romanttisuudesta. Taustalla nakuttavat rumpukoneet ankkuroivat musiikin tyylimaailman tiiviisti tuolle vuosikymmenelle, soinnuissa on häivähdyksiä Boys Don't Cry -tyylisestä The Curesta ja Piercen äänessä kuuluu selviä kaikuja Morrisseyn tyylistä. Kappaleiden melodiat maalaavat mieleen kuvia huolettomista, kuumista päivistä ja leudon pehmeistä illoista. Vasta tarkemmalla kuuntelulla selviää, etteivät kappaleet kerrokaan pelkästään rantaelämästä, juhlimisesta ja tyttöjen jahtaamisesta, kuten ne ensikuuntelulla antaisivat uskoa. The Drums on tajunnut kesän todellisen luonteen: sen lisäksi, että kesä on totta kai avointa aikaa täynnä mahdollisuuksia, se on juuri avoimuudestaan johtuen myös suuren epävarmuuden ja etsiskelyn aikaa.

Sekoittamalla leppoisan musiikillisen tyylin yhteen itsekriittisten ja hämmentyneiden sanoitusten kanssa The Drums on onnistunut luomaan mielenkiintoisen ja osuvan soundtrackin kesälle. On hyvin mahdollista, että yhtye jää yhden hitti-EP:n ihmeeksi, mutta tuo EP on joka tapauksessa yksi viime aikojen parhaita julkaisuja. Meidän tulisi olla tästä iloisia ja nauttia The Drumsin kesästä niin kauan kuin siinä riittää lämpöä.

The Summertime! EP Spotifyssä

Tweet

Levy: Gorillaz - Plastic Beach (Parlophone, 2010)

Damon Albarn kanavoi tekemisensä nykyisin kahteen melko vastakkaiseen suuntaan: toisaalla kunnianhimoisiin taideprojekteihin mm. afrikkalaisten kylämuusikkojen ja kiinalaisten ooppera-akrobaattien kanssa ja toisaalla terävän kaupallisiin pop-levyihin Gorillazin kanssa. Albarnin nerous on sitä tasoa, että hän pystyy tekemään kiinnostavaa ja koskettavaa musiikkia monella eri tyylillä ja mitä tahansa mies julkaiseekin, se on joka kerta ainakin itselleni suuri tapaus.

Tänä vuonna on vuorossa taas Albarnin pop-linja ja Gorillazin kolmas albumi Plastic Beach. Kaksi aiempaa levyä ovat rakentaneet menestyksensä Jamie Hewlettin luoman upean monimuotoisen visuaalisen maailman varaan ja luoneet listoille useita maailmanlaajuisia hittejä. Esimerkiksi USA:ssa Gorillaz on hulvattoman paljon suositumpi kuin Blur koskaan oli. Gorillaz on siis mitä valtavirtaisinta valtavirtaa, mutta Albarnin taiteellinen tavoitteellisuus ja musiikillinen kekseliäisyys tekevät siitä todella poikkeuksellisen ja uniikin mainstream-bändin.
Ennen kaikkea Albarn kouluttaa USA:n teinejä ja muuta pop-kansaa tekemällä Gorillazin levyillä yhteistyötä äärimmäisen vaihtelevan vierailijakaartin kanssa: Plastic Beachillakin kuullaan peräkkäisillä kappaleilla Snoop Doggia ja libanonilaista perinnemusiikkiorkesteria! Tämä monipuolisuus muodostuu Plastic Beachilla sekä sen vahvimmaksi että sen ärsyttävimmäksi piirteeksi.

Kaikki levyn vierailijat on valittu hämmästyttävän tarkalla korvalla ja jokaiselle on löydetty juuri oikea kappale esitettäväksi. Vaatii melkoista näkemystä yhdistää saman kappaleen sisällä esimerkiksi Mos Defin rap-tyyli Bobby Womackin klassiseen tiedostavaan soul-tulkintaan ja Albarnin omiin melodisiin rallatteluihin, mutta Stylo-singlessä nämä kaikki elementit kohtaavat upealla tavalla. Superfast Jellyfishissä kohtaavat puolestaan De La Soul ja Super Furry Animalsin Gruff Rhys, jotka tulevat täysin eri maailmoista, mutta kokkaavat yhteisellä keittiövuorollaan hyvin maukkaan sopan. Muissa kappaleissa kuullaan mm. The Fallin Mark E. Smithiä murisemassa Manchester-juttujaan villisti vinkuvan elektro-taustan päälle ja Lou Reediä mumisemassa New York -puhinoitaan keveästi pomppivan pianon säestyksellä.

Jokainen yksittäinen kappale on erittäin korkeaa tasoa ja omassa tyylissään hyvin mainio, mutta tyylien kirjo tekee Plastic Beachista tavallaan hieman hajanaisen kokonaisuuden. Totta kai hajanaisuus ja sekalaisuus on olennainen osa koko Plastic Beach -konseptia, joka siis samaan aikaan sekä kritisoi että salaa ihailee modernin kertakäyttöyhteiskunnan kamaluutta, mutta itse levyn nautittavuuden kannalta tyylien herkeämätön muutostahti tekee kuuntelukokemuksesta hieman hengästyttävän. Esimerkiksi juuri, kun Snoop on avannut levyn ihanien torvien puskemalla letkeällä räpillään, siirrytäänkin tunnelmissa jo Lähi-Itään, vaikka Snoopin Los Angelesissakin olisi viihtynyt mieluusti vielä pitempään. Vierailijoiden vaihtotahti rauhoittuu hieman albumin keskiosissa, kun Albarn itse astuu esittämään muutaman haikean melankolisen ja kauniin melodisen kappaleen, jotka voisivat hyvin olla vaikka Blurin myöhemmiltä levyiltä. Olen kenties tylsä, mutta mielestäni juuri tämä osuus on Plastic Beachin vahvinta antia ja blurmainen On Melancholy Hill sen nautittavin kappale.

Joku on sanonut, että Plastic Beach on kuin Gorillazin White Album ja tuo vertaus ei ole täysin väärä. Kuten White Album, Plastic Beach on jonkin verran liian pitkä ja sen jatkuva tunnelmien vaihtelu tekee sen kuuntelemisesta hieman vaativaa. Toisaalta vaativiakin levyjä tarvitaan ja parhaimmillaan Plastic Beach on parasta modernia pop-musiikkia, mitä tällä hetkellä missään tehdään. Gorillazin edellinen levy Demon Days tiivisti mielestäni yhtyeen konseptin hieman fokusoidummalla tavalla ja on siksi yhä edelleen olennaisin Gorillaz-kokemus, mutta Plastic Beach on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka niin Albarn-faneille kuin kaikille muillekin, joiden mielestä pop-musiikki voi olla samaan aikaan sekä kaupallista että taiteellista.

koko levy Spotifyssä

Itse en lähde nyt Plastic Beachille, vaan Lontooseen. Tänään illalla näen Albert Hallissa Sueden ensimmäisellä varsinaisella keikallaan yli seitsemään vuoteen. Huomenna vuorossa on Noel Gallagherin ensimmäinen esiintyminen sitten Oasiksen hajoamisen jälkeen ja konserttiputken päättää lauantaina Arctic Monkeys. Konserttien välissä aion syödä bageleita ja lueskella lehtiä aurinkoisissa puistoissa. Vai paistaako Lontoossa ikinä aurinko?

Tweet

Levy: Massive Attack - Heligoland (Virgin, 2010)

Massive Attackilla on ehkä maailman hitain levyjen julkaisutahti: ensimmäisen ja toisen albumin välillä kului 3 vuotta, toisen ja kolmannen 4, sitten 5 ja nyt edellisen ja tämän uusimman välillä peräti 7 vuotta. Bändin jokainen pihauskin on siis merkittävä tapaus ja näin verkkainen julkaisutahti asettaa paineita myös musiikille: kai seitsemän vuoden aikana täytyy saada kasaan vähintäänkin huippulaadukas levy?

Onkin suuri helpotus todeta, että viides Massive Attack -albumi Heligoland on erinomainen tuotos. Se on varovaisesti avautuva, jokaisella kuuntelukerralla itsestään jotain uutta ja hienoa paljastava, melko intensiivisissä tunnelmissa etenevä levy. Tavallaan se on myös Massive Attackin toistaiseksi helpoin ja popein levy: jokaisessa kappaleessa on säkeistöihin ja kertosäkeistöihin jakautuva laulumelodia ja perinteisellä tavalla koottu rakenne.

Useimmiten melodioista vastaavat vierailevat artistit kuten Damon Albarn, Guy Garvey, Martina Topley-Bird ja Massive Attackin vakiovierailija Horace Andy. Albarn on itse asiassa ollut mukana säveltämässä kolmea levyn kymmenestä kappaleesta, joten hänen panoksensa levyllä on hyvinkin huomattava. Albarnin kappaleista viimesyksyinen singlebiisi Splitting The Atom voisi toimia hyvin Gorillaz-levyllä ja kuulaan melankolinen Saturday Come Slow sujahtaisi helposti The Good, The Bad & The Queen -albumille. Perinteisen brittipopin ystävien unelmahetket koetaan kuitenkin kappaleella Flat Of The Blade, jossa Albarn myöskin on ollut mukana, mutta jonka tulkitsee ainutlaatuiseen tapaansa Elbow'n karismaattinen Guy Garvey. Flat Of The Blade on yhtä aikaa sekä rauhallinen että hermostunut, kuin hitaasti veden pinnan alla lipuva vaarallinen jäävuori. Massive Attackin tuotannossa on niin paljon upeita kappaleita, että Flat Of The Bladen väittäminen yhdeksi yhtyeen kaikkien aikojen parhaista saattaa kuulostaa kovilta ylisanoilta, mutta asia on kuitenkin ehdottomasti juuri näin.

Damon Albarnin avittamien kappaleiden lisäksi yksi Heligolandin ehdottomista kohokohdista on Horace Andyn Girl I Love You, jonka viiltävän tyylikäs laulusuoritus aiheuttaa kuulijalle kylmiä väreitä. Kuumeisen, syvän basson ajama kappale sopisi saumattomasti vuoden 1998 Mezzanine-levyn Angel-klassikon rinnalle. Horace Andy on yksi sellaisista harvinaisista laulajista, jotka voisivat esittää vaikka McDonald'sin ruokalistan laulumuodossa ja kuulostaa silti miljardi kertaa kiinnostavammilta yksikään Idols-voittaja tai Pitchfork-trendilemmikki. Heligolandin jokainen muukin kappale on hieno ja toimiva yksikkö: avausbiisi Pray For Rainin nautinnollinen tummasävyisyys saa hetken lohtua väliosan kirkkaista harmonioista, Martina Topley-Birdin Psyche liikkuu vauhdikkaasti kuin palkkatappaja yön pimeydessä, Paradise Circusissa on hauska kättentaputuksista koottu biitti jonka päälle Hope Sandoval kuiskailee sofistikoituneesti ja Rush Minute edustaa hieman new wave -vaikutteista, jopa aavistuksen verran Bloc Partylta kuulostavaa tyyliä.

Yksittäiset kappaleet on kyllä koottu yhtenäiseksi albumikokonaisuudeksi hyvin tarkkaa tyylitajua käyttäen, mutta silti muutoin erinomaisen albumin yllä leijuu kuitenkin hämmentävä ontologinen kysymys: mikä on Massive Attack? Bändin vakiokokoonpanoon kuuluva Grant Marshall on merkitty osasäveltäjäksi jokaiseen kappaleeseen, mutta hänen matalaa lauluääntään kuullaan vain yhdessä kappaleessa. Johtomies Robert Del Naja sentään laulaa kahdessa biisissä, mutta muilta osin levy on täysin solistivieraidensa hallittavissa ja vietävissä. Esimerkiksi Flat Of The Bladesta nauttiessa ei voi olla miettimättä sitä, mikä ero on kutsua kyseistä kappaletta Massive Attackin teokseksi verrattuna siihen, jos se määriteltäisiinkin esimerkiksi Massive Attackin remixiksi Elbow'n kappaleesta. Tai millä muotoa Saturday Come Slow on nimenomaan Massive Attackin biisi eikä Damon Albarnin kappale, jonka soundeja ovat olleet luomassa myös Massive Attackin jäsenet? Yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla tällaiset pohdinnat eivät vielä olleet tarpeellisia, sillä yksittäisistä laulajavieraista huolimatta bändillä oli jonkinlainen löysä vakiokokoonpano, jonka oma panos kuului enemmistössä.

Nykyisellään Massive Attack ei ole niinkään bändi kuin jonkinlainen brändi - tosin ehdottomasti hyvin laadukas ja luotettava sellainen. Massive Attackin nimen alla julkaistaan aikojemme kunnianhimoisinta ja visionäärisintä popmusiikkia, mutta yhtenäisenä, omaa luovana ryhmänä Massive Attackia ei ole ollut olemassa sitten 1990-luvun. Toisaalta juuri se Massive Attackissa onkin ideana: yhtyeen olemus rikkoo perinteisiä raja-aitoja siinä, miten musiikkia pitäisi tehdä ja kyseenalaistaa sen, miksi olemme tottuneet siihen, että musiikkia julkaisevat "artistit" tai "bändit". Oikeastaan Massive Attack on kuin moderni sinfoniaorkesteri, joka tulkitsee musiikkia vaihtelevien solistien johdolla. Heligoland on uusi hieno lisä Massive Attackin nykyaikaisten sinfonioiden sarjaan ja ehdottomasti 7 vuoden odotuksen arvoinen albumi.

koko levy Spotifyssa

Tweet

Levy: Brett Anderson - Slow Attack (BA Songs, 2009)

Suedesta tutun, nyt jo kolmanteen soololevyynsä ehtineen Brett Andersonin viimevuotinen Wilderness-albumi oli täynnä hienoa, melankolista, akustisvoittoista musiikkia, mutta ei tasokkuudestaan huolimatta saavuttanut suurta menestystä. Onneksi Anderson ei ole moisesta masentunut ja esimerkiksi kasannut Suedea uudelleen kokoon rahantekotarkoituksessa, vaan jatkaa omantyylistään soolouraa nyt Slow Attack -nimisellä uudella levyllä.

Kun Wildernessin hallitsevat instrumentit olivat lähinnä akustinen kitara, piano ja sello, Slow Attack tuo äänimaailmaan mukaan myös komeasti soivia puupuhaltimia kuten klarinettia, oboeta ja englannintorvea. Ennen levyn julkaisua Anderson ja Slow Attackin toinen säveltäjä / tuottaja Leo Abrahams lupailivat, että musiikissa kuuluisi Talk Talk -vaikutteita, ja tämä lupaus toteutuu nimenomaan upeiden puupuhallinsovitusten myötä. Muilta osin Slow Attack on sävellysten ja soiton puolesta paljon perinteisempää pop-musiikkia kuin Talk Talkin suuresti jazz-vaikutteiset mestariteokset.

Kokonaisuutena leijailevia puhallinsovituksia ja melankolisia laulumelodioita yhdistelevä ratkaisu on Andersonille erinomaisesti sopiva ja Slow Attack onkin ehdottomasti paras albumi, jossa Anderson on ollut osallisena sitten Head Musicin. Kaikenlaiset Suede-kaiut tippuivat pois kelkasta jo Wildernessillä, mutta Slow Attack tuo entistäkin kirkkaammin esiin nimenomaan Andersonin oman vision ja persoonallisen tyylin. Suede-vuodet tietysti jättivät yleisön mieliin erittäin vahvan kuvan Andersonista, mikä saattaa vaikeuttaa tämän uuden, vähäeleisemmän ja rauhallisemman tyylin omaksumista, mutta Anderson ansaitsisi ehdottomasti arvostusta myös sooloartistina.

Slow Attackin kappaleiden, kuten esimerkiksi avausbiisi Hymnin tai surumielisen Ashes Of Usin pehmeät ja kauniit melodiat loistaisivat kärkikastissa millä tahansa Sueden klassikkolevyistä ja Anderson tulkitsee ne persoonallisella äänellään hyvin tunteellisesti ja kypsästi. Kappaleiden tunnelma on usein hauras ja samalla keveä, jollain tapaa kevättalvinen tai vastaherännyt. Levyllä on ehdottomia kohokohtia, mutta en haluaisi nostaa yksittäisiä kappaleita erikseen esiin, sillä ennen kaikkea kyse on kokonaisuudesta. Slow Attack on täynnä positiivisia yllätyksiä ja nautinnollisia yksityiskohtia, joista muodostuu vaikuttava kokonaisteos. Viimeistään nyt Brett Anderson ottaa lopullisen pesäeron Suede-saagaan ja nousee suureksi artistiksi omalla nimellään.

Slow Attack Spotifyssa

Tweet

Levy: Arctic Monkeys - Humbug (Domino, 2009)

Kesällä tihkuneet etukäteistiedot Arctic Monkeysin uudesta levystä hämmensivät ja jopa pelottivat: bändi on kasvattanut pitkät hiukset, alkanut käyttää farkkutakkeja ja Black Sabbath -t-paitoja, luopunut linjakkaista hittikoukuistaan ja nauhoittanut Amerikan erämaissa vaikean ja monimutkaisen albumin Queens Of The Stone Agen Josh Hommen kanssa? I Bet You Look Good On The Dancefloorista ja When The Sun Goes Downista ei ole ehtinyt vierähtää kuin nelisen vuotta ja jo nyt yhtye on seonnut omasta menestyksestään ja heittänyt pois kaiken sen, mikä siitä joskus teki sukupolvensa parhaan ja kekseliäimmän rockbändin? Olisiko asia todellakin näin?

Ei ole. Arctic Monkeysin kolmas ja Alex Turnerin neljäs albumi Humbug jatkaa tekijöidensä nousujohteista uraa rohkealla ja ennakkoluulottomalla tavalla. Yhtye ei ole tyytynyt varmistelemaan aiempaa suosiotaan ja toistamaan menestyksekkääksi todettua reseptiään vuosien myötä vesittyvillä ainesosilla, vaan pyrkii haastamaan sekä itsensä että kuulijansa uudenlaisilla ratkaisuilla, jotka eivät välttämättä takaa yhteislaulusessioita ensi kesän festivaaleilla, mutta lämmittävät kotikuuntelijaa vielä useanakin tulevana talvena.

Levyn avaava, riffiltään hieman Nirvanan Come As You Aresta muistuttava My Propeller summaa Arctic Monkeysin uuden linjan tehokkaasti: soitto on entistä karsitumpaa, väljempää ja vaihtelevampaa, kappaleiden rakenteet entistäkin kekseliäämmin suunniteltuja ja Alex Turnerin lauluääni entistä mehevämpi, yksityiskohtaisempi ja vakuuttavampi. Laulu on nostettu hyvin selkeästi pintaan, joten Turnerin esitys on lähempänä kuiskausta tai pehmeää puhetta kuin huutoa, jolloin kaikenlaiset nyanssit ja jopa hiljaiset tauot saavat enemmän voimaa ja merkitystä. Singlekappale Crying Lightning hämmästyttävän sulavine sanoituksineen ja rumpali Matt Heldersin omaperäisesti pomppivine rumpuineen sekä sitä seuraava, kaoottinen mutta silti äärimmäisen tarkka Dangerous Animals kohottavat levyn alkupuolen hyvin kiihkeään lentoon. Nautinnollisesti rakennettu ja herkullisia sointuvaihtoja sisältävä Secret Door yhdistää vaikutteita 60-luvun melodisesta popista ja bändin edellisen levyn Favourite Worst Nightmaren kiperimmistä kappaleista kuten Do Me A Favourista. Muutenkin Humbug vaikuttaa monin paikoin Favourite Worst Nightmaren ja Alex Turnerin viimevuotisen The Last Shadow Puppets -levyn yhdistelmältä ja seuraavalta loogiselta kehitysvaiheelta. Välillä mieleen tulee myös esimerkiksi The Coralin retropop, mutta paljon monitasoisemmin ja modernimmin toteutettuna.

Täysin tuntemattomilla vesillä Arctic Monkeys seilaa kuitenkin esimerkiksi kappaleessa Potion Approaching. Siinä on vaihtelevia rytmejä, hämmentävästi leijailevia taustalaulumelodioita sekä yleisestikin hyvin psykedeelinen tunnelma, jota Heldersin vimmainen komppi ajaa useisiin suuntiin. Kenties juuri tässä kappaleessa voisi havaita Queens Of The Stone Agen aavikkomusiikin kaikuja, mutta toisaalta biisi kuulostaa vain ja ainoastaan Arctic Monkeysilta. Eikä siis siltä vanhalta tutulta Arctic Monkeysilta, vaan aivan uusia vaihteita ja avarampia mahdollisuuksia löytäneeltä ja suvereenisti haltuunottaneelta Arctic Monkeysilta. Tätä hämmentävää kappaletta seuraava minimalistinen Fire And The Thud on oma suosikkini ja sen perässä saapuva, The Smithsin keveästi heliseviä kaikuja peilaava Cornerstone albumin sävellyksistä ehkä perinteisin, todella klassisen kaunis ja kenties potentiaalisin hitti. Humbugin vahvuus vertailussa yhtyeen aiempiin levyihin on kuitenkin juuri siinä, että yksikään kappale ei loista häiritsevän kirkkaana yli muiden, vaan kaikki ovat tasaista huipputasoa ja toimivat täydellisesti juuri tässä kokonaisuudessa, tässä järjestyksessä ja tässä tarkoituksessa.

Levyn päättävistä kolmesta kappaleesta Dance Little Liarissa on ihanasti nouseva ja laskeva bassokuvio sekä täydellisesti sovitettu rumpukomppi, Pretty Visitorsissa räjähtävät punk-säkeistöt ja pahaenteisesti keinuva kertosäe ja The Jeweller's Handsissa säkeistö säkeistöltä lisää kierroksia keräävä, upeasti kasvava ja lopulta eetteriin hiipuva melodia. Levyn kaikki kappaleet vaativat ainakin muutaman kuuntelun ennen kuin niitä alkaa oppia hahmottamaan, mutta sen jälkeen ne paljastavat itsestään sykähdyttäviä uusia yksityiskohtia ja piirteitä jokaisella kuuntelulla. Välillä voi keskittyä Turnerin sanataiteiluun, välillä Heldersin täysin omaa laatua oleviin komppeihin, välillä koko bändin oikeissa kohdissa pehmeisiin ja oikeissa kohdissa koviin soundeihin ja välillä koko loistavaan kokonaisuuteen, joka ilostuttaa, innostaa ja yllättää yhtäläisin mitoin.

Humbug todistaa, että Arctic Monkeys on yhtye, joka ei ole samalla viivalla aikalaistensa kanssa, vaan kurkottaa kohti paikkaa ajattomien klassikoiden seurassa ja tulee onnistumaan siinä helponoloisesti. Juuri helppous erottaakin Arctic Monkeysin tavallisista bändeistä: muilla ei ole riveissään Alex Turnerin tasoista neroa (sanan 'nero' käyttö tässä yhteydessä ei missään nimessä ole liioittelua), joka tietää tarkalleen, mitä on tekemässä, ja tekee sen täydellisesti. Vuonna 2009 albumit, jotka vaativat ja ansaitsevat täydellisen keskittymisen ja kokonaisvaltaisen kuuntelun ovat harvassa, mutta Humbug on ehdottomasti sellainen. Se pitää kuulla kokonaan, jotta sen voi ymmärtää - ja kun sen kuulee kokonaan, sen haluaa kuulla uudestaan. Tänään, huomenna, ylihuomenna, viiden vuoden kuluttua, viidentoista vuoden kuluttua. Arctic Monkeys aloitti osuvasti ajan hermoilla, mutta on Humbugin myötä täydellisen ajaton.

Tweet

Levy: The Duckworth Lewis Method (1969 Records Ltd, 2009)

Kriketti ja popmusiikki ovat kaksi kesäistä nautintoa, joita ei ainakaan toistaiseksi ole vielä osattu antaumuksellisesti yhdistää. The Divine Comedystä tuttu Neil Hannon ja Pugwash-yhtyeestä tuntematon Thomas Walsh kuitenkin tilkitsevät tämän ammottavan aukon mainion kesäisellä, krikettiteemaisella yhtyeellään ja levyllään nimeltä The Duckworth Lewis Method. Konseptin lähtökohdat ovat hullunkurisen epäilyttävät, mutta tulos on kesän aurinkoisin, mehevin ja nautinnollisin pop-levy.

Terminä "Duckworth Lewis method" on matemaattinen kaava, jota käyttämällä kesken jääneen krikettiottelun oletettu lopputulos on laskettavissa. Jo tästä voi päätellä, että The Duckworth Lewis Method -levy on aiheeltaan hyvin... no, nörttimäinen. Sanoituksellisesti albumi pureutuu hyvinkin syvälle tähän brittiläisen imperiumin kesäiseen kansallispeliin polvisuojuksineen, teetaukoineen, pelaajalegendoineen ja klassikko-otteluineen kaikkineen. Jos tätä ei pidä vastenmielisenä, vaan osaa nähdä aiheen humoristisuuden, The Duckworth Lewisin charmista on mahdotonta olla nauttimatta - niin hurmaavalla asenteella se on toteutettu.

Kriketti on ehdoton herrasmieslaji ja itse levykin alkaa sananvaihdolla "Hello! / Good morning!", joka on ilman muuta kohteliain avaus pop-levylle ikinä. Albumin kolmas raita Gentlemen And Players tarkentaa asiaa vielä entisestään, mutta levyssä on ehdottomasti hienointa se, ettei herraskainen asenne jää pelkästään sanoitusten tasolle, vaan ulottuu myös musiikkiin. Jokainen kappale on rakennettu täyteen viime vuosisadan alun tyylikkyyttä huokuvia soinnillisia tekstuureja: The Age Of Revolution rahisee ja pomppii paikoin kuin hilpeän jazz-elokuvan soundtrack, Jiggery Pokery heijastelee Noël Cowardin kepeitä musikaalisävelmiä, Meeting Mr. Miandad muistuttaa Kinks-tyylisestä, aristokraattisesta 1960-luvun brittipopista ka The Nightwatchman yhdistää yökerhopianottelua ja sentimentaalista mahtiballadia. Yllättäen The Duckworth Lewis Method löytää pariin kappaleeseen myös reippaan, mutta silti siloisen glam-vaihteen, mikä tekee levystä draamallisesti äärimmäisen sulavan kokonaisuuden. Neil Hannonin omaperäisen yläluokkainen laulutyyli tuo toki mieleen miehen pääyhtyeen The Divine Comedyn, mutta The Duckworth Lewis Method onnistuu musiikillisesti välttämään Hannonin yleisimmät erheet kuten liiallisenkin mahtipontisuuden ja pakahduttavuuden sekä olemaan reilusti vähemmän ironinen ja etäinen kuin Divine Comedy.

The Duckworth Lewis Method olisi helppo ohittaa perienglantilaisena, muille kuin kriketin sisäpiiriin kuuluville sopimattomana sesonkivitsinä, mutta kiistaton totuus on, että tämä alusta loppuun asti huipputyylikäs albumi on tämän kesän herkullisin pop-levy kaikille laadukkaista sävellyksistä, kekseliäistä sanoituksista ja korviahivelevästä soitosta nauttiville. The Duckworth Lewis Method on kuin suklaakuorrutteella päällystetty mehujää: ideana sen pitäisi olla liian outoa ja imelää, mutta todellisuudessa se on raikasta, rapeaa ja hyvää mieltä tuovaa. Täysosuma (tai miten ikinä kriketissä kuvataankaan huippupisteet tuovaa suoritusta)!

koko albumi Spotifyssä

Play.com:issa €11,99 postituksineen

yksittäisiä kappaleita YouTubessa, esim.:

The Nightwatchman

Gentlemen And Players

The Sweet Spot

Tweet

Levy: Jarvis Cocker - Further Complications (Rough Trade, 2009)

Jarvis Cocker oli varmasti Brittipop-aikojen rakastetuin persoona. Pulpissa hänen suurenmoista persoonallisuuttaan oli tukemassa bändin omaperäisen sekava ja intohimoisen yllättävä musiikki, joka tarjosi Cockerin oivaltaville sanoituksille kekseliään kasvualustan ja jonka hänen hahmonsa nosti aivan omalle tasolleen 1990-luvun englantilaisten rockbändien joukossa.

Soololevyillään Jarvis Cocker on ilman loistavan yhtyeen tukea, joten huomio kiinnittyy väistämättömästi entistäkin enemmän nimenomaan Cockerin henkilöön eikä niinkään itse musiikkiin. Vuoden 2006 soolodebyytti The Jarvis Cocker Record olikin siitä positiivinen yllätys, että Jarvisin loistavien ja hauskojen sanoitusten lisäksi se oli myös musiikillisesti ainakin lähellä korkeaa Pulp-tasoa. Valitettavasti uusi Further Complications ei pysty samaan, vaan tällä kertaa Cocker apureineen ei ole saanut luotua fiksuille sanoituksille fiksua ympäristöä.

Siinä missä edellinen albumi oli tunnelmaltaan melko rauhallinen ja keskitempoinen, Further Complications ainakin yrittää olla paljon enemmän rock ja jopa punk. Albumin kolme ensimmäistä biisiä perustuvat yksinkertaisiin aggressiivisiin riffeihin, joista nimibiisin on mukavan painokas ja singlekappale Angelan erittäin tarttuva. Lupaavan alun jälkeen levy kuitenkin suistuu raiteilta jo kolmanneksi tulevassa Pilchardissa, joka on täysin ideaton täytebiisi. Kukaan ei ole vielä tainnut kirjoittaa oikeasti hyvää biisiä kalasta, eikä siinä onnistu edes Jarvis Cocker.

Rock-alun jälkeen Further Complications vaihtuu tunnelmaltaan melko keskitempoiseksi, mutta levyn balladitkin tuntuvat silti pohjautuvan riffeihin, mikä on jokseenkin harvinaista. Leftoversin sointukierto on aivan tyylikäs ja sanoitus paleontologisesta museosta alkavine vaatimattomine rakkaustarinoineen nokkelan jarvismainen, mutta yhden musiikillisen idean venyttäminen kuuden minuutin kestoon johtaa loppujen lopuksi vain tylsyyteen. Cockerin imagolla leikittelevä I Never Said I Was Deep onnistuu paremmin: vaikka sekin on melodisesti hyvinkin ennalta-arvattava, ainakin sen tutunkuuloinen melodia on hienosti soljuva ja sen hauskat riimit osuvat paikoilleen täydellisesti ("I never said I was deep / But I am profoundly shallow / My lack of knowledge is vast / And my horizons are narrow"). Omasta mielestäni I Never Said I Was Deep onkin Further Complicationsin kohokohta, mutta Cockerin edellisellä levyllä se olisi tuskin mahtunut viiden parhaan biisin joukkoon.

Levyn loppupään kappaleet ovat enimmäkseen turhanpäiväisiä. Homewrecker! on saksofonilla kuorrutettu punk-biisi, Fuckingsong sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti hyvin suoraviivainen, jopa hard rock -vaikutteita sisältävä kappale ja Slush pitkäveteinen vertauskuva siitä, miten rakkaus on kuin sulava loska, jonka haluaisi osata pakastaa. Ainoastaan pari mielenkiintoista elementtiä sisältävä Hold Still sekä levyn yllättäviin diskotunnelmiin päättävä You're In My Eyes (Discosong) ovat toistuvien kuuntelujen arvoisia. Etenkin juuri riffirockin ja balladivenytysten keskeltä edukseen erottuva Discosong on mukavan yllättävä muistutus sellaisista ajoista, kun hyvin erityyliset kappaleet tulivat levyillä hauskasti toimeen keskenään.

Parasta levyssä ovat varmasti kappaleiden sanoitukset, joissa Cocker on aina ollut mestari, jopa Morrisseyta selkeästi parempi. Silti Further Complicationsilla jopa sanoitukset kalpenevat vertailussa Cockerin aiempaan tuotantoon. Siinä missä edellinen albumi oli hauskalla tavalla ärtynyt ja vihainen kaikenmoista maailman menoa kohtaan, Further Complications keskittyy enemmän keski-ikää lähestyvän miehen haaveiluihin romanttisista ja lihallisista seikkailuista. Ilmeisesti Ranskassa vietetyt vuodet ovat tekemässä Cockerista jonkinlaista vara-Serge Gainsbourg'ia, tyylikästä mutta silti hieman irvokasta vanhaa setää. Se on sinänsä aivan hauskaa, mutta toisaalta pieni pettymys, kun tietää, millaisiin sanallisiin täsmäiskuihin Cocker parhaimmillaan pystyisi.

Pahin puute Further Complicationsissa on kuitenkin ehdottomasti se, ettei sillä yksinkertaisesti ole tarpeeksi hyviä biisejä. Pulp oli voittamaton, kun Cockerin mielikuvitukselliset tekstit yhdistyivät bändin loistaviin melodioihin ja edellinenkin sooloalbumi oli erittäin toimiva myös muulta kuin sanoituspuoleltaan. Further Complications ei kuitenkaan tarjoa mieleenjääviä musiikillisia tarttumakohtia, joiden ansiosta myös sanoituksista voisi nauttia täysin rinnoin. Livenä albumin yksinkertaiset rokkibiisit varmasti toimivat todella mainiosti, mutta jos Cockerin hahmoa on ikävä, kotikuunteluun kannattaa valita jokin aikaisempi tuotos.

Angela

I Never Said I Was Deep

koko albumi Spotifyssä

Tweet

Levy: I Am Kloot - BBC Radio 1 John Peel Sessions (Skinny Dog, 2006)

Toisinaan voi oikein onnitella itseään siitä, miten on niin fiksu ja viisas ihminen, että on sattunut hankkimaan jonkin tietyn levyn. I Am Klootin BBC Sessions on juuri tällainen levy, joka aiheuttaa itseonnittelua.

Olen tiennyt manchesterilaisesta (nii-in...) I Am Klootista jo vuoden 2001 ensialbumista lähtien, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt, miten hieno yhtye onkaan kyseessä. BBC:n legendaarisen indie-DJ:n John Peelin ohjelmaa varten vuosina 2001 ja 2004 nauhoitetut live-sessiot tiristävät I Am Klootin ennestäänkin melko riisutun soundin äärimmäisen yksinkertaiseksi ja vaikuttavaksi. Savuisasti svengaavat rummut, laiskanpaksu basso ja ihanasti jopa Talk Talkista muistuttavat puhtaan jazz-sävyiset kitarat luovat lyhyille ja vähäeleisyydessään tarttuville sävellyksille täsmällisesti istuvat raamit ja nostavat laulaja John Bramwellin baaritiskinkarhean lauluäänen valloittavasti esille. 

Levyn 11 kappaletta ovat I Am Klootin kahdelta ensimmäiseltä levyltä (yhtye on tämän jälkeen julkaissut vielä kaksi lisää), mutta radiosessioiden taltioima yhtenäinen äänimaailma sovittaa ne saumattomasti toisiinsa. Alun hieman bluesvaikutteiset Storm Warning ja Twist hurmaavat hauskalla synkän ja valoisan yhteispelillä ("There's blood on your legs... / I love you!"), niitä seuraava Titanic keinuu huolettomasti kuin maailman rauhallisin pelastusvene, kaunis balladi From Your Favourite Sky voisi olla 2000-luvun Yesterday ja hilpeästi helkkyvän Proofin melodia virtaa aivan täysin tyylipistein. 

I Am Klootin kappaleissa on hieman samanlaista väsymyksen ja toiveikkuuden, luovuttamisen ja ponnistelun, melankolisuuden ja aurinkoisuuden sekoitusta kuin Elbow'n tuotannossa. Esimerkiksi YouTubesta löytyvässä pätkässä Bramwell esittelee keikalla Twist-kappaleen ilmoittamalla "This song is about love, insanity and disaster... we're gonna have a great night!" ja tiivistää samassa osuvasti koko I Am Klootin mustan huumorin sävyttämän olemuksen. BBC Sessions -albumilla tuo olemus tarjoillaan hienon jalostuneessa muodossa 37 minuutin aikana. Suosittelen ehdottomasti jokaista hankkimaan nämä 37 minuuttia myös itselleen ja onnittelemaan itseään viisaasta valinnastaan, sillä näin hienoa ja osuvaa musiikkia saa kuultavakseen vain harvoin.

Levyn voi kuunnella Spotifystä ja ostaa digitaalimuodossa vaikkapa iTunesista tai MTV3 Storesta ja CD:nä esimerkiksi Play.com:ista (ilman postikuluja!) tai eBaystä.

Tweet

Levy: Doves - Kingdom of Rust (Heavenly, 2009)

Manchesterista (mistäpäs muualtakaan?) kotoisin oleva Doves on ollut kaikessa hiljaisuudessa yksi 2000-luvun tasaisimmin laadukkaista bändeistä. Listamenestyksestä huolimatta Doves on säilynyt silti jollain lailla melko tuntemattomana, ja tuskin kovin monet ovat bändiä edes vahvasti kaipailleet edellisestä albumista kuluneiden neljän vuoden aikana.

Uudella albumillaan Kingdom of Rust Doves todistaa olevansa edelleen huippulaadukas ja viisasta musiikkia tekevä yhtye, mutta ei silti ehkä aivan yllä kirkkaimman loistonsa tasolle. Kingdom of Rust on erittäin taidokkaasti koottu, nykylevyillä jopa hyvin harvinaisen draaman kaaren virittävä albumi, mutta täydellisten täsmäosumabiisien puute estää sen nousun klassikkojen joukkoon.

Kingdom of Rustilla Doves tuo ehkä edellisiä levyjään selvemmin kuuluviin menneisyytensä klubimusiikkia tehneenä elektronisena tanssiyhtyeenä. Vaikka levyn kappaleet ovatkin kauttaaltaan perinteen mukaisia rock-sävellyksiä, sovitusratkaisuissa on tanssimusiikista lainattua instrumenttien vuorottelua ja kuin palapelinomaisesti toisiinsa limittyviä rakenteita. Parasta Kingdom or Rustissa onkin juuri se, että se on selvästi huolella mietitty ja rakennettu levy, joka onnistuu tavoittamaan eri tunnelmia hienosti. Dovesin musiikki ei pelkästään kuulosta suurelta, se myös todella onnistuu olemaan suurta. Toisinaan levyn kerroksittainen tuotanto kuulostaa tosin jostain syystä hieman ohuelta ja littanalta eikä aina tee soundeille oikeutta aivan parhaalla mahdollisella tavalla.

Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, vaikkei yhtään aivan täydellistäkään - ennen kaikkea kyse on kokonaisuudesta. Avausbiisi Jetstream on intensiivinen ja jotenkin pahaenteinen johdatus Kingdom of Rustin maailmaan, toisena seuraava nimikappale on melodinen ja hieman country-sävyinen ja Winter Hillin kertosäe on ehkä levyn tarttuvin ja kaupallisin kohta. Houkuttelevan alun jälkeen Kingdom of Rust kuitenkin kolahtaa täysillä vasta Spiritualizedista muistuttavassa kappaleessa 10:03, jonka hienosti kehittyvä tunnelma ja sielukas melodia voisivat olla vaikka jostain klasissesta soul-kappaleesta. Tämän kohokohdan jälkeen levy liukuukin miellyttävästi The Greatest Denierin kekseliään sovituksen, Birds Flew Backwardsin vähäeleisen toiveikkuuden ja Compulsionin funk-rytmin kautta kohti mieltä ylentävää lopetuskappaletta Lifelines. Kuin huomaamatta Doves tekee Kingdom of Rustilla suuren matkan Jetstreamin hämyisyydestä Lifelinesin valoon ja tarjoaa keskittyneelle kuulijalle huolitellun ja nautinnollisen elämyksen.

Levyn loputtua tekee mieli laittaa se soimaan heti uudestaan ja juuri niin kannataakin tehdä: se tuntuu parantuvan kuuntelu kuuntelulta, mikä on nykyään melko harvinaista. Aiemmilla Doves-levyillä tarttuvat hitit ovat ilostuttaneet, mutta toisaalta ehkä vieneet hieman huomiota kokonaisuudelta. Kingdom of Rust ei hittejä sisällä, mutta tekee vaikutuksen erityisesti albumimuodossa kerrottuna musiikillisena tarinana. Itse olisin tosin kelpuuttanut mukaan yhden tai kaksi vähän mehukkaampaakin lukua.

Jetstream

10:03

The Greatest Denier

Koko albumi on kuultavissa Spotifyssä.

Tweet

Levy: Peter Doherty - Grace / Wastelands (EMI, 2009)

Levyjä kuunnellessa on yleensä mahdollista tuntea, millaisissa tunnelmissa musiikkia on nauhoitettu. Peter Dohertyn albumeista kaikki paitsi aivan ensimmäinen Libertines-levy ovat kuulostaneet siltä, että studiossa levytyshetkellä vallinneet tunnelmat eivät ole olleet kovinkaan mukavat ja valoisat. Babyshamblesinkin muuten paikoittain erinomaisiakin kappaleita varjostaa liian usein se, että niiden yllä leijuvasta ilmapiiristä on vainuttavissa epätoivon, väkinäisyyden ja hätäisyyden häivähdyksiä.

Ensimmäisellä soololevyllään Doherty (nyt siis arvokkaasti ja aikuisesti Peter) onnistuu kuitenkin karistamaan musiikistaan kaikki ylimääräiset luotaantyöntävät sävyt ja vaikuttamaan kuulijan siitä, että tällä kertaa syy musiikin tekemiseen on ollut musiikista nauttiminen eikä crack-addiktion rahoittaminen. On suorastaan helpottavaa saada kuulla sellaista Dohertyn tekemää levyä, jossa jokainen kappale ei kerro katkeruudesta ex-bändikavereita kohtaan tai huumeiden käyttämisen romanttisesta ihanuudesta.

Peter Dohertyn musiikki on ollut kiehtovimmillaan aina juuri akustisissa kotidemoissa ja intiimeissä live-esiintymisissä ja enimmäkseen akustinen Grace / Wastelands yrittääkin viisaasti korostaa juuri tätä puolta Dohertystä. Levyllä ovat avustamassa niin Blur-kitaristi Graham Coxon kuin kaikki Dohertyn Babyshambles-kollegatkin, mutta albumin ehdottomaksi keskipisteeksi nousee juuri Dohertyn välitön ja läheinen karisma: hänen lämmin ja persoonallinen äänensä sekä hänen soljuvat laulumelodiansa. Viimeinkin Doherty on oman show'nsa tähti eikä vain avuton mukaantempautuja!

Kappalemateriaali ei ole ehkä aivan kirkkainta ykkösluokkaa, mutta kokonaisuutena Grace / Wastelands on hienon yhtenäinen ja näkemyksellinen, vanhan ajan laulaja/lauluntekijä-levy. Suurimmiksi kohokohdiksi nousevat vähäeleisyydestä dramatiikkaa ammentava Salome, intohimoinen New Love Grows On Trees, mukavasti keinahteleva Sheepskin Tearaway sekä yllättäen rumpukonesampleen perustuva, juhlava singlekappale The Last Of The English Roses, jonka taittuu katkonaisistä säkeistöistään kiehtovan avonaiseen ja helppoon kertosäkeeseen. Heikoimmillaan albumi on A Little Death Around The Eyesissä, jossa Dohertyn ohut laulusuoritus hautautuu korskean jousisovituksen alle ja Sweet By And By'ssa, jossa on kyllä mukavan vanhanaikainen music hall -tunnelma ja hauskaa "Bah bah dah" -rallattelua, mutta ei oikein melodista sisältöä. Kokonaisuuden kannalta nämäkin kappaleet kuitenkin puolustavat paikkaansa, eivätkä sinällään madalla levyn mainiota tasoa.

Jos Grace / Wastelandsille olisi sattunut edes yksi sellainen aivan täydellinen Doherty-klassikkobiisi kuten esimerkiksi Babyshamblesin levyillä lähes hukkaan heitetyt Albion tai The Lost Art Of Murder, Doherty nousisi kaikkien muiden tämän hetken poptähtien yli. Nyt ei käy aivan niin, mutta Grace / Wastelands on silti kypsä, vaikuttava ja ennen kaikkea täysipainoisen kuuntelukelpoinen näyte siitä, että Peter Doherty on parhaimmillaan yksi sukupolvensa taitavimmista lauluntekijöistä ja valovoimaisimmista esiintyjistä. On hienoa, että Doherty näyttää tällaisesta kokopitkän albumin mittaisen todisteen, eikä vain ajoittaisia välähdyksiä, kuten viime vuosina on totuttu.

Kuuntele Grace / Wastelands Spotifyssä.

Peter Doherty - The Last Of The English Roses (Live on Jonathan Ross, 27.3.2009)

Tässä pätkässä on mahtavaa nähdä vanhaa Grahamia pitkästä aikaa!

Tweet

Levy: Franz Ferdinand - Tonight: Franz Ferdinand (Domino, 2009)

Franz Ferdinand on erittäin tärkeä yhtye. Juuri sen ansiota oli 2000-luvun alkupuolella nu-metalin ja muiden vastaavien, nolojen ja sisällöttömien musiikkityylien syrjäyttäminen listojen kärjestä ja melodisen ja kekseliään kitaramusiikin palauttaminen valtavirran valtiaaksi. Keväällä 2004 kuuntelin radiota jotenkin voitonriemuisissa tunnelmissa, kun viimeiseksi jääneen ankean Limp Bizkit -hitin jälkeen eetterissä soi Franzin Take Me Out. Silloin todella tuntui, että jotain merkittävää ja oikeaa on tapahtumassa. Näinhän sen pitikin mennä: pukinpartaiset, skeittarisortsiset kolmikymppiset teinipellet sivuun ja tyylikäshiuksiset, linjakashousuiset taidekouluälyköt tilalle!

Siitä alkoikin Franz Ferdinandin n. puolitoistavuotinen ylivertaisuuden aika: ensilevyn huippuhitit kuten Take Me Out ja The Dark Of The Matineé saivat heti seuraavan vuoden syksyllä jatkokseen kakkosalbumi You Could Have It So Much Betterin kiehtovan täydelliset popsävellykset, kuten esimerkiksi The Fallen ja Eleanor Put Your Boots Back On. Franz Ferdinandilta pukkasi loistobiisiä helpon tuntuisesti yksi toisensa perään. Jäljittelijöitä riitti, mutta kaiken maailman Futureheadsit ja muut tippuivat kyydistä melko nopeasti. Vaikutti siltä, että Franz Ferdinand tulisi määrittelemään kitaramusiikin suunnan 2000-luvulla.

... Kunnes tapahtuikin jotain outoa. Franz katosi pitkille kiertueille ja sen jälkeen studioon lähes kolmeksi vuodeksi ja kärkkäästi mahdollisuuttaan odottanut seuraava sukupolvi levy-yhtiökollega Arctic Monkeysin johdolla varasti kaiken huomion. Franzin mystiikka kasvoi kasvamistaan bändin poissaollessa, kun yhtyeen luova johtaja Alex Kapranos kumppaneineen antoi kuulla itsestään vain harvoin ja silloinkin mitä ihmeellisimpiä juoruja: ensin Franz levyttää Xenomanian kanssa, sitten suuntana onkin afrobeat, seuraavaksi ripustellaankin mikrofoneja kattoon ja paukutellaan luurankoja rytmisoittimina..! Näin pitkän poissaolon ja näin eriskummallisten "uusia suuntia" luvanneiden juorujen jälkeen Franz Ferdinandilta olisi voinut siis odottaa täysin mullistavaa ja järisyttävän nerokasta uutta albumia.

Valitettavasti Tonight: Franz Ferdinand on kuitenkin lievä pettymys eikä missään nimessä ennakkosuitsutuksen arvoinen. Xenomanian kanssa tehdyt sessiot on hylätty studion pölyisimpään nurkkaan, afrobeatia saa hakea stetoskoopin kanssa, eivätkä luurankorummutkaan oikein erotu muiden soittimien keskeltä. Enimmäkseen soundi on jo kahdelta aiemmalta levyltä tuttua perus-Franzia: diskokomppia, riffitteleviä kitaroita, Kapranosin leuhakkaa laulua ja isoja, simppeleitä kertosäkeitä. Bändi kuitenkin soittaa tyylikkäämmin kuin koskaan aiemmin: rytmiosasto on todella tiukka ja etenkin basisti Bob Hardy on saanut instrumenttiinsa aivan uudella tavalla jykevää kosketusta. Toisaalta Tonight kuulostaa vähän liiankin hiotulta ja ammattimaiselta, jopa tunteettomalta. Tietenkin tunteiden vähäeleisyys ja tyylin viileys ovat Franz Ferdinandin peruspalikoita, jotka kuuluvat bändin olemukseen jo lähtökohtaisesti, mutta paikoin moinen kylmyys muodostuu jo hieman liialliseksi.

Pahin ongelma Tonightissa on kuitenkin kappalemateriaalin heikkous. Turn It Onissa on kyllä aivan kelvollisen menevä meininki, Bite Hardissa alussa hauska shufflekomppi ja lopussa hieman niitä afrobeat-vaikutteitakin, What She Came Forissa cool bassokuvio, ja niin edelleen - mutta silti ne ovat kaikki aivan selviä täytekappaleita, eikä sellaisia todellisuudessa pitäisi olla mukana 12 kappaleen levyllä, jota on valmisteltu kolme vuotta. Levy on tyylillisesti ehkä yhtenäisin Franz Ferdinand -albumi tähän mennessä, mutta edellisten levyjen kaltaisia yksittäisiä täysosumia sillä ei ole. Useimmissa biiseissä pelastavana elementtinä toimiikin lähinnä Alex Kapranosin komea ja omaperäinen ääni, joka varsinkin puhtaammin lauletuissa osissa on erittäin kiinnostavaa kuultavaa. Myös singlebiisi Ulyssesin kuiskailut ovat Kapranosilta hauska tehokeino.

Ei siis niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Eikä Franz Ferdinand onneksi ole tälläkään kertaa aivan täysin epäonnistunut sävellystenkään suhteen: Twilight Omens on banjoineen, tanssikomppeineen ja outoine sointuineen erittäin älykäs popkappale, levyn päättävä pienimuotoinen balladi Katherine Kiss Me on kierolla tavalla kaunis, Dream Againin kertosäkeessä on miellyttävä Tohtori Sykerö -tunnelma ja Lucid Dreams on indierock-biisi, joka yhtäkkiä muuttuu minimalistiseksi Ranska-elektroksi. Itse asiassa Lucid Dreams on juuri sellainen kappale, jonka tyylisillä Franz Ferdinandin olisi pitänyt täyttää koko albumi vallatakseen takaisin paikkansa kitarapopin ykkösliigassa ja vakuuttaakseen sekä vanhat että uudet kuulijansa yhtyeen relevanssista vuonna 2009.

Jos Lucid Dreamsissa kuultava kekseliäisyys, melodiantaju, kokeellisuus ja hauskuus olisi tarttunut muuhunkin levyyn, kyseessä olisi varmasti yksi tämän vuoden kovimpia levyjä ja Franz Ferdinandin arvolle sopiva paluu. Nyt Tonight jää kuitenkin vain hieman väkinäisen kuuloiseksi ja etäiseksi levyksi, jolla on kohokohtansa, mutta joka ei tavoita vanhan Franz Ferdinandin letkeyttä ja rentoutta.

Arvio: 3/5

Nimensä mukaisesti albumi muuten kuulostaa paljon paremmalta pimeässä kuin päivänvalossa. Kylmä ja kliininen tunnelma sopii kuun ja yölampun kajoon istuvammin kuin auringonpaisteeseen.

Lucid Dreams
Twilight Omens

Tweet