Levyjä kuunnellessa on yleensä mahdollista tuntea, millaisissa tunnelmissa musiikkia on nauhoitettu. Peter Dohertyn albumeista kaikki paitsi aivan ensimmäinen Libertines-levy ovat kuulostaneet siltä, että studiossa levytyshetkellä vallinneet tunnelmat eivät ole olleet kovinkaan mukavat ja valoisat. Babyshamblesinkin muuten paikoittain erinomaisiakin kappaleita varjostaa liian usein se, että niiden yllä leijuvasta ilmapiiristä on vainuttavissa epätoivon, väkinäisyyden ja hätäisyyden häivähdyksiä.Ensimmäisellä soololevyllään Doherty (nyt siis arvokkaasti ja aikuisesti Peter) onnistuu kuitenkin karistamaan musiikistaan kaikki ylimääräiset luotaantyöntävät sävyt ja vaikuttamaan kuulijan siitä, että tällä kertaa syy musiikin tekemiseen on ollut musiikista nauttiminen eikä crack-addiktion rahoittaminen. On suorastaan helpottavaa saada kuulla sellaista Dohertyn tekemää levyä, jossa jokainen kappale ei kerro katkeruudesta ex-bändikavereita kohtaan tai huumeiden käyttämisen romanttisesta ihanuudesta.
Peter Dohertyn musiikki on ollut kiehtovimmillaan aina juuri akustisissa kotidemoissa ja intiimeissä live-esiintymisissä ja enimmäkseen akustinen Grace / Wastelands yrittääkin viisaasti korostaa juuri tätä puolta Dohertystä. Levyllä ovat avustamassa niin Blur-kitaristi Graham Coxon kuin kaikki Dohertyn Babyshambles-kollegatkin, mutta albumin ehdottomaksi keskipisteeksi nousee juuri Dohertyn välitön ja läheinen karisma: hänen lämmin ja persoonallinen äänensä sekä hänen soljuvat laulumelodiansa. Viimeinkin Doherty on oman show'nsa tähti eikä vain avuton mukaantempautuja!
Kappalemateriaali ei ole ehkä aivan kirkkainta ykkösluokkaa, mutta kokonaisuutena Grace / Wastelands on hienon yhtenäinen ja näkemyksellinen, vanhan ajan laulaja/lauluntekijä-levy. Suurimmiksi kohokohdiksi nousevat vähäeleisyydestä dramatiikkaa ammentava Salome, intohimoinen New Love Grows On Trees, mukavasti keinahteleva Sheepskin Tearaway sekä yllättäen rumpukonesampleen perustuva, juhlava singlekappale The Last Of The English Roses, jonka taittuu katkonaisistä säkeistöistään kiehtovan avonaiseen ja helppoon kertosäkeeseen. Heikoimmillaan albumi on A Little Death Around The Eyesissä, jossa Dohertyn ohut laulusuoritus hautautuu korskean jousisovituksen alle ja Sweet By And By'ssa, jossa on kyllä mukavan vanhanaikainen music hall -tunnelma ja hauskaa "Bah bah dah" -rallattelua, mutta ei oikein melodista sisältöä. Kokonaisuuden kannalta nämäkin kappaleet kuitenkin puolustavat paikkaansa, eivätkä sinällään madalla levyn mainiota tasoa.
Jos Grace / Wastelandsille olisi sattunut edes yksi sellainen aivan täydellinen Doherty-klassikkobiisi kuten esimerkiksi Babyshamblesin levyillä lähes hukkaan heitetyt Albion tai The Lost Art Of Murder, Doherty nousisi kaikkien muiden tämän hetken poptähtien yli. Nyt ei käy aivan niin, mutta Grace / Wastelands on silti kypsä, vaikuttava ja ennen kaikkea täysipainoisen kuuntelukelpoinen näyte siitä, että Peter Doherty on parhaimmillaan yksi sukupolvensa taitavimmista lauluntekijöistä ja valovoimaisimmista esiintyjistä. On hienoa, että Doherty näyttää tällaisesta kokopitkän albumin mittaisen todisteen, eikä vain ajoittaisia välähdyksiä, kuten viime vuosina on totuttu.
Peter Doherty - The Last Of The English Roses (Live on Jonathan Ross, 27.3.2009)
Tässä pätkässä on mahtavaa nähdä vanhaa Grahamia pitkästä aikaa!
Tekstit
2 kommenttia:
Jes, säkin otit Spotifylinkit käyttöön! Ihan hyvältä toi single biisi kuulostaa, täytyy kai joskus koko levy kuunella läpi.
Joo, ajattelin, että koko levyn voi tosiaan kuulla kätevästi Spotifystä näin. Yksittäiset biisilinkit on edelleen YouTubeen.
Lähetä kommentti