Edeltäjänsä tapaan myöskään vuosi 2011 ei ollut mielestäni tasoltaan musiikin huippuvuosi. Yksittäisiä valopilkkuja oli toki melko paljon, mutta aivan aidosti järisyttävien uutuuksien puute vähensi vuoden kokonaishohdetta.
Toisin kuin aiemmin, en tänä vuonna listaa levyjä ja biisejä erikseen, vaan tiputtelen tässä sikin sokin ne vuoden 2011 musiikkitapaukset, jotka itseäni eniten koskettivat.
Guillemots
Guillemots oli ehdottomasti vuoden bändi 2011. Näin yhtyeen kevään aikana livenä kolmesti ja noista keikoista jokainen oli omanlaisensa täysosuma. Uusin albumi Walk The River on bändin tähän asti tasapainoisin kokonaisuus ja palkitsee kuulijansa mahtavilla herkuilla, vaikka ei avaudukaan aivan heti. Yllä oleva Dancing In The Devil's Shoes on kauniin melodiansa ja osuvan sanoituksensa myötä mielestäni vuoden paras biisi, mutta levyltä löytyy muitakin huippuja, esimerkiksi I Must Be A Lover, I Don't Feel Amazing Now, Sometimes I Remember Wrong sekä nimibiisi Walk The River. Kovatasoisia sävellyksiä hieman (mutta ei liian) taiteellisella kierteellä esitettynä. SPOTIFY
Arctic Monkeys
Tänä vuonna Arctic Monkeys oli melodinen, herkkä, katkeransuloinen ja helisevä. Alex Turnerin mainio Submarine-soundtrack (SPOTIFY) akustisine kitaroineen ja singer-songwriter -tyylisine, tarinankerronnallisine lauluineen pohjusti keväällä maaperää alkukesästä julkaistulle koko bändin neljännelle albumille Suck It And See. Arctic Monkeysin linja on ollut aina tehdä uudella levyllä jotain erilaista kuin aiemmilla, ja kiemuraisen Humbugin jälkeen suoraviivainen ja helppo Suck In And See oli suuri yllätys. Levyllä ei ole lainkaan filleriä, vaan jokainen kappale on täyttä tavaraa. Surumielisen Love Is A Laserquestin lisäksi suosikkeihini kuuluvat myös mm. She's Thunderstorms, Black Treacle sekä nokkelasti riimittelevä nimibiisi Suck It And See. (SPOTIFY)
Beady Eye
Beady Eye'n debyyttilevy Different Gear, Still Speeding oli piristävä yllätys. The Roller rytmitti keskitalveani ja Millionare kuulosti keväältä. Näin bändin pariin otteeseen livenä ja Liamin esiintymisestä huokuu suuri motivaatio todistaa, ettei Oasis ollut pelkästään Noelin bändi. Jopa alun alkaen pöhköltä vaikuttanut Bring The Light paljasti merkityksensä vuoden mittaan. Beady Eye'lla on varmasti tulevaisuus. (SPOTIFY)
Elbow
Elbow'n Build A Rocket, Boys ei yltänyt aivan edeltäjänsä korkeuksiin, mutta vuoden kaikkien uutuslevyjen joukossa se loistaa silti merkkitapauksena. Levyn avausbiisi The Birds on suorastaan majesteettinen, mutta Elbow'n vahvuus on ennen kaikkea hillityssä vähäeleisyydessä, joista albumilla ovat malliesimerkkejä mm. suorastaan runollinen Lippy Kids (miten joku osaa tiivistää teini-iän muutamalla rivillä?) ja raukea The River. (SPOTIFY) Omasta mielestäni Elbow kuitenkin "hukkasi" pari aivan tykkibiisiä singlejensä B-puolille: Buffalo Ghosts kilpailee vuoden parhaan kappaleen tittelistä ja soundeiltaan synkkä Ticker Tape on erittäin mielenkiintoinen.
Radiohead
King Of Limbs kuulostaa aavistuksen verran välityöltä, mutta koko levyn tekee kuuntelemisen arvoiseksi kappale numero kuusi, Codex. Tällaista tunnelmaa ei Radioheadin lisäksi pysty luomaan kukaan muu. Kohta, jossa torvet tulevat mukaan, aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä... (SPOTIFY)
Noel Gallagher's High Flying Birds
Oasis-fanaatikolle vuosi 2011 oli suoranaista juhlaa. Käytännössä kuultavaksi saatiin 2 Oasis-levyä. Liam rokkaa retron rosoisesti ja Noel tarjoilee silotellusti tuotettuja ja suurella näkemyksellä kirjoitettuja biisejä. High Flying Birds on huippusulava levy, jota haluaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Omat suosikkini ovat pollea avausbiisi Everybody's On The Run sekä ihanalla tavalla vuodelta 1995 peräisin olevalta Oasis- B-puolelta kuulostava AKA... Broken Arrow. Kaikkein jännittävintä on se, että jos tämä oli Noelin helppo pop-levy, niin ensi vuodelle on odotettavissa outo ja sekalainen jatko-osa! (SPOTIFY)
King Creosote & Jon Hopkins
Skotlantilainen folk-laulaja King Creosote löi hynttyyt yhteen tuottaja Jon Hopkinsin kanssa, tavoitteenaan luoda vastaus Talk Talkin mestariteokselle Spirit Of Eden. Diamond Mine on liian suoraviivainen ja "pop" tavoittaakseen Spirit Of Edenin ylimaailmallista henkeä, mutta modernina folk-levynä se on erittäin mainio. John Taylor's Month Away on varmasti vuoden sympaattisin biisi. (SPOTIFY)
MGMT
Sen lisäksi että varsinainen Congratulations-albumi aukesi itselleni vasta melkein vuoden myöhässä, hieno Congratulations (Remixes) -EP kolahti tänä vuonna kunnolla. Erol Alkan on muokannut nimibiisin kuulostamaan siltä, miltä MGMT:n "pitäisikin" kuulostaa: tanssittavalta, coolilta, hieman virnuilevalta ja hyvin energiseltä. Myös Ed Banger -remix Siberian Breaksista ja Corneliusin versio Brian Enosta löytyvät samalta EP:ltä ja toimivat oikein tehokkaasti. (SPOTIFY)
Glasvegas
Sisällöltään hieman ohuehkon ja soundeiltaan liian täyteen ahdetun albumin julkaissut Glasvegas kuuluu vuoden pettymyksiin, mutta Euphoric Heartbreak -levyltä löytyi hienojakin hetkiä – ainakin jos jaksoi kaivaa hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi tämä minimalistinen liveversio Euphoria, Take My Handistä osoittaa, että bändillä on varmasti vielä paljonkin annettavaa, jos sen koskettavaa perusydintä ei tukahduteta kaikenlaiseen ylimääräiseen sotkuun. Loppuvuodesta kokovalkoinen vaatekertakin ilmeisesti sai kyytiä ja James Allan palasi keikoilla turvalliseen mustaan nahkatakkiin ja koppasi taas myös kitaran käteensä. Ensi vuoteen (toivottavasti), Glasvegas! (SPOTIFY)
Paul Weller
Paul Welleriltä ei tullut vuonna 2011 uutta kokopitkää albumia, mutta mod-keisari julkaisi muutaman yksittäisen herkkupalan. Kesän Starlite-single on mukavan trooppinen ja Drop Out Orcherstran remix lisää siihen vielä extra-annoksen keikutusta. Myös BBC:n futisfiktion lopputeksteihin sävelletty Devotion oli Welleriltä kaunis teko.
Little Dragon
Taas siellä Ruotsissa osataan. Little Dragonin tämänvuotisen levyn nimikappale Ritual Union on koukuttavan omaperäinen jännässä taustariffissään ja mielenkiintoisesti kiemurtelevassa melodiassaan. Myös Tensnaken dubstep-tuulahduksia tuonut remix on kuulemisen arvoinen.
Foster The People
Vuoden tarttuvimpia pop-kappaleita etsittäessä Pumped Up Kicks on varmasti aivan kärkisijoilla. Jollain tavalla lattea levyversio ei sykähdyttänyt mitenkään kovasti, mutta akustisilla kitaroilla säestetty, mukavasti svengaava liveversio jää surraamaan päähän päiväkausiksi.
MUUT:
Tämän vuoden löytöjen ohella fiilistelin tylsään tapaani tietysti myös vanhoja tuttavuuksia. Primal Screamia tuli kuunneltua yllättävän paljon BBC:llä (ja myöhemmin Ylellä) nähdyn Screamadelica-dokumentin jälkimainingeissa. Come Togetherin Terry Farley -versio pyöri kaiuttimissa hyvin useaan otteeseen, ja samalta aikakaudelta peräisin oleva B-puoli Jesus sai myös soittokertoja.
Ensi vuodelta odotan kovasti Noel Gallagherin toista levyä sekä The XX:n loistavan ykköslevyn seuraajaa.
Hauskaa uutta vuotta kaikille!
E D I T :
Hups! Smith Westernsin Weekend unohtui kokonaan listalta! Erittäin mainio biisi, jota tuli fiilisteltyä Lontoon keväässä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vuosilistaukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vuosilistaukset. Näytä kaikki tekstit
31 joulukuuta 2011
03 marraskuuta 2011
Vuoden biisi 2011?
Guillemotsin kolmas albumi Walk The River ilmestyi keväällä, eikä se uponnut minuun heti täysillä, vaikka bändin vankka fani olenkin. Mutta niinhän se useimmiten käy omien suosikkilevyjen kanssa: ne tulevat hiljalleen, jostain kulman takaa hiipien - ja vasta paljon myöhemmin huomaat, ettet ole pitkiin aikoihin mitään muuta kuunnellutkaan.
Guillemots - Dancing In The Devil's Shoes
(Ylläoleva linkki on streamiin MySpacessa (!), mutta biisi löytyy totta kai myös Spotifystä.)
Walk The River on siis hiljaa hiipinyt yhdeksi vuoden 2011 tärkeistä levyistä ja sen tärkeimmäksi kappaleeksi syksyn mittaan on noussut Dancing In The Devil's Shoes. Biisissä yhdistyvät kaikki Guillemotsin omimmat vahvuudet: sen lisäksi, että Fyfe Dangerfield kirjoittaa hulppean kauniita melodioita ja oivaltavia sanoituksia, koko bändi tuo ne eloon harkitun tyylikkäillä sovituksilla. Dancing In The Devil's Shoes alkaa hiljaisen sähkökitaran säestämänä ja kerää pikkuhiljaa loppua kohden jänniä taustalauluriffejä, juuri oikeanlaisia soundeja hyödyntäviä rytmiosuuksia ja keveää falsettihyräilyä.
Vertailukohta ei ehkä ole maailman coolein, mutta sanon sen silti: Dancing In The Devil's Shoes on kuin U2:n With Or Without You, jos se olisi kuunnellut nuorena jazzia. Se on samanaikaisesti toiveikkaan romanttinen että katkeran surumielinen. Se on sulava, mutta juuri sopivalla tavalla karhea. Siksi se on mielestäni tämän vuoden paras kappale.
(Toisaalta en haluaisi hehkuttaa liikaa. Toivoisin vain, että jokainen haluaisi kuunnella tämän ja muodostaa sitten oman mielipiteensä.)
Edit: Tässä nyt kappale vielä YouTube-versionakin, kun satuin sellaisen löytämään:
23 joulukuuta 2010
Vuoden biisit 2010
Tässä omasta mielestäni vuoden 10 parasta kappaletta. Lista voisi olla pitempikin, mutta 10 joukkoon mahtuvat juuri ne, joita olen kuunnellut kaikkein eniten.
Beach House - Zebra En vieläkään osaa aina olla sekoittamatta Beach Housea Best Coastiin (jonka Boyfriend oli myös yksi tämän vuoden hyvistä kappaleista), mutta Zebra on kappale, jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Unenomainen, jopa hieman joululaulumainen tunnelma ja omaperäinen sanoitus mustavalkoisesta hevosesta toimivat erinomaisesti.
Manic Street Preachers - Some Kind Of Nothingness Tämä ei ole kovin rohkea tai kokeileva kappale, mutta kukaan ei tee tällaisia paremmin kuin Manics. Englannin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa esitetty versio on jopa albumiversiota parempi, sillä alkuperäisessä mukana oleva Ian McCulloch on James Dean Bradfieldin duettokumppanina hieman turha. Muutenkin Manicsin esiintyminen kyseisessä ohjelmassa oli yksi syksyn Suurista Tapauksista: toiset pitivät sitä vihonviimeisenä osoituksena Manicsin sielun katoamisesta, kun taas toisten mielestä se oli hauskan absurdi temppu.
The National - Conversation 16 High Violet -levyltä voisi nostaa vuoden parhaiden biisien joukkoon lähes minkä tahansa yksittäisen raidan, mutta oma suosikkini on ollut Conversation 16. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä mukaan iskevät hitaat sellot ovat hieno silaus tähän humoristisen synkkään kappaleeseen.
The Notorious XX - Juicy-R "You never thought that hip hop could take it this far", räppäsi Notorious B.I.G. jo alkuperäisessä Juicyssään, ja hip hop otti jälleen kerran yhden hyvin jännittävän askeleen tässä Biggietä ja The XX:ää yhdistelevässä mash-upissa. VCR:n yksinkertaisen rullaava riffi sopii Biggien euforisen räpin taustalle täydellisesti. Syksyn pimeissä aamuissa tämän biisin kuunteleminen antoi toivoa helposta ja hauskasta tulevaisuudesta.
The Drums - Let's Go Surfing Saattaa olla, että tämä kappale oli vuoden 2010 Young Folks: puhkisoitettu ylisöpö indie-hitti vihellyksineen ja kesäisine tunnelmineen. Hype-pölyn laskeuduttua on kuitekin selvää, että Let's Go Surfing on törkeän yksinkertainen ja juuri siksi niin hieno pop-kappale. The Drumsin hieman puuduttavalla albumilla oli muitakin todella hyviä yksittäisiä biisejä, mutta juuri Let's Go Surfing määrittelee vuoden 2010 kaikista tarkimmin.
Blur - Fool's Day Uusi Blur-kappale oli aina riski: mitä, jos bändi pilaisi vanhan maineensa julkaisemalla 7 vuoden tauon jälkeen jotain turhanpäiväistä roskaa? Onneksi huoli oli turha, sillä Damon Albarn voi nykyisin julkaista lähes mitä tahansa lähes millä nimellä tahansa ja tulos on aina taatun laadukas. Fool's Day sopi täydellisesti maalis-huhtikuun vaihteen harmaanvihreisiin kevätpäiviin ja oli hyvä tiivistys siitä, miten toimiva Blur-biisi rakentuu: näppärän yksinkertainen laulumelodia Damonilta ja oikealla tavalla väärältä kuulostava kitarasoolo Graham Coxonilta. Tätä lisää ensi vuonna?
Gorillaz - Doncamatic Alkuun tämä kappale kuulosti liian epä-gorillazmaiselta (jos nyt ylipäätään on koskaan ollut mahdollista määritellä, mikä olisi 'gorillazmaista'), mutta paljastui pian täysosumaksi. Daley vaikuttaa hienolta uudelta laulajakyvyltä ja kappaleen melodia kurottelee hienosti erilaisiin suuntiin.
Gorillaz - On Melancholy Hill Maailmassa ei koskaan ole liikaa biisejä, joissa lauletaan manaateista eli merilehmistä. Tai oikeammin niitä on ehkä nytkin vasta yksi. Seuraavilla manaattibiisellä tulee olemaan kovat paikat, jos ne pyrkivät parantamaan tästä.
Steve Mason - Boys Outside Yksinkertainen on usein kauneinta. Tässä reseptinä on surumielinen melodia, Steve Masonin poikamainen ääni ja hillitty sovitus. YouTubesta ei löytynyt varsinaista albumiversiota, joka on ehkä piirun verran tätä liveä parempi, sillä se sisältää kitaran lisäksi vielä tyylikkään vähäeleisen pianon. Nyt joulukuun pimeydessä tämä kappale kuulostaa hyvin erilaiselta kuin heinäkuisissa helleilloissa, mutta kumpaankin ajankohtaan se sopii aivan loistavasti.
Taavet Kelle - Death At A Summer Camp Tätä kappaletta ei valitettavasti löydy YouTubesta, mutta sen voi kuunnella MySpacesta. Pidän tässä etenkin hauskan mielikuvituksekkaasta tuotannosta sekä hieman radioheadmaisen synkeästä tunnelmasta. Myös kappaleen taustatarina on melko ainutlaatuinen: artisti oli vuoden 2009 Glastonburyn festivaaleilla, kun uutinen Michael Jacksonin kuolemasta saavutti festarit ja muutti koko juhlan atmosfääriä erikoisella tavalla. Uusien kykyjen löytäminen MySpacesta on useimmiten käytännössä aivan mahdotonta, mutta onneksi positiivisia poikkeuksiakin voi sattua eteen!
Beach House - Zebra En vieläkään osaa aina olla sekoittamatta Beach Housea Best Coastiin (jonka Boyfriend oli myös yksi tämän vuoden hyvistä kappaleista), mutta Zebra on kappale, jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Unenomainen, jopa hieman joululaulumainen tunnelma ja omaperäinen sanoitus mustavalkoisesta hevosesta toimivat erinomaisesti.
Manic Street Preachers - Some Kind Of Nothingness Tämä ei ole kovin rohkea tai kokeileva kappale, mutta kukaan ei tee tällaisia paremmin kuin Manics. Englannin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa esitetty versio on jopa albumiversiota parempi, sillä alkuperäisessä mukana oleva Ian McCulloch on James Dean Bradfieldin duettokumppanina hieman turha. Muutenkin Manicsin esiintyminen kyseisessä ohjelmassa oli yksi syksyn Suurista Tapauksista: toiset pitivät sitä vihonviimeisenä osoituksena Manicsin sielun katoamisesta, kun taas toisten mielestä se oli hauskan absurdi temppu.
The National - Conversation 16 High Violet -levyltä voisi nostaa vuoden parhaiden biisien joukkoon lähes minkä tahansa yksittäisen raidan, mutta oma suosikkini on ollut Conversation 16. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä mukaan iskevät hitaat sellot ovat hieno silaus tähän humoristisen synkkään kappaleeseen.
The Notorious XX - Juicy-R "You never thought that hip hop could take it this far", räppäsi Notorious B.I.G. jo alkuperäisessä Juicyssään, ja hip hop otti jälleen kerran yhden hyvin jännittävän askeleen tässä Biggietä ja The XX:ää yhdistelevässä mash-upissa. VCR:n yksinkertaisen rullaava riffi sopii Biggien euforisen räpin taustalle täydellisesti. Syksyn pimeissä aamuissa tämän biisin kuunteleminen antoi toivoa helposta ja hauskasta tulevaisuudesta.
The Drums - Let's Go Surfing Saattaa olla, että tämä kappale oli vuoden 2010 Young Folks: puhkisoitettu ylisöpö indie-hitti vihellyksineen ja kesäisine tunnelmineen. Hype-pölyn laskeuduttua on kuitekin selvää, että Let's Go Surfing on törkeän yksinkertainen ja juuri siksi niin hieno pop-kappale. The Drumsin hieman puuduttavalla albumilla oli muitakin todella hyviä yksittäisiä biisejä, mutta juuri Let's Go Surfing määrittelee vuoden 2010 kaikista tarkimmin.
Blur - Fool's Day Uusi Blur-kappale oli aina riski: mitä, jos bändi pilaisi vanhan maineensa julkaisemalla 7 vuoden tauon jälkeen jotain turhanpäiväistä roskaa? Onneksi huoli oli turha, sillä Damon Albarn voi nykyisin julkaista lähes mitä tahansa lähes millä nimellä tahansa ja tulos on aina taatun laadukas. Fool's Day sopi täydellisesti maalis-huhtikuun vaihteen harmaanvihreisiin kevätpäiviin ja oli hyvä tiivistys siitä, miten toimiva Blur-biisi rakentuu: näppärän yksinkertainen laulumelodia Damonilta ja oikealla tavalla väärältä kuulostava kitarasoolo Graham Coxonilta. Tätä lisää ensi vuonna?
Gorillaz - Doncamatic Alkuun tämä kappale kuulosti liian epä-gorillazmaiselta (jos nyt ylipäätään on koskaan ollut mahdollista määritellä, mikä olisi 'gorillazmaista'), mutta paljastui pian täysosumaksi. Daley vaikuttaa hienolta uudelta laulajakyvyltä ja kappaleen melodia kurottelee hienosti erilaisiin suuntiin.
Gorillaz - On Melancholy Hill Maailmassa ei koskaan ole liikaa biisejä, joissa lauletaan manaateista eli merilehmistä. Tai oikeammin niitä on ehkä nytkin vasta yksi. Seuraavilla manaattibiisellä tulee olemaan kovat paikat, jos ne pyrkivät parantamaan tästä.
Steve Mason - Boys Outside Yksinkertainen on usein kauneinta. Tässä reseptinä on surumielinen melodia, Steve Masonin poikamainen ääni ja hillitty sovitus. YouTubesta ei löytynyt varsinaista albumiversiota, joka on ehkä piirun verran tätä liveä parempi, sillä se sisältää kitaran lisäksi vielä tyylikkään vähäeleisen pianon. Nyt joulukuun pimeydessä tämä kappale kuulostaa hyvin erilaiselta kuin heinäkuisissa helleilloissa, mutta kumpaankin ajankohtaan se sopii aivan loistavasti.
19 joulukuuta 2010
Vuoden levyt 2010
Vaikka pidänkin useista eri musiikin lajeista, kaikkein eniten minua miellyttää Brittein saarilta tuleva kitaramusiikki. Vuosi 2010 ei ollut tuolle genrelle mitenkään erinomainen: enemmistö vanhoista suuruuksista piti tänä vuonna taukoa julkaisuissa, eikä tilalle löytynyt juurikaan varteenotettavia uusia tulokkaita.
Brittien panoksen ollessa vaisu kitararockissa tätä vuotta hallitsivat yhdysvaltalaiset bändit: The National, Arcade Fire, Band of Horses, Midlake, The Drums ja muut. Syystä tai toisesta Amerikan-versio ei kosketa minua samalla tavalla: esimerkiksi Arcade Fire on mielestäni selvästi vuosikymmenen yliarvostetuin yhtye, jolla on pari aivan OK-tasoista kappaletta, mutta jonka osakseen saama hype on aivan ylimitoitettua.
Koska en siis omasta vajavaisuudestani johtuen pysty täysin uppoutumaan esimerkiksi juuri Arcade Fireen, en voi tänä vuonna väittää Vuoden levyt -listani edes yrittävän olla objektiivinen. Myös brittisuosikeistani missasin tänä vuonna lähes kokonaan esimerkiksi Paul Wellerin tuoreimman kehutun levyn, joten en osaa sanoa, kuuluisiko se parhaiden listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole kuunnellut sitä tarpeeksi.
Tänä vuonna lista on siis hyvin tiivis eikä yritäkään kattaa kaikkia vuoden parhaita levyjä. Listalla ovat vain minulle itselleni tärkeimmät levyt tältä vuodelta; sellaiset levyt, joita kuuntelin paljon ja joilla oli minulle aivan oikeaa merkitystä. Tässä siis vuoden 2010 kuusi omasta mielestäni parasta albumia satunnaisessa järjestyksessä:
.jpg)
Massive Attack - Heligoland Massive Attack julkaisee levyjä niin harvoin, että jokaisen ilmestyminen on aina auringonpimennystäkin suurempi tapaus ja uuteen levyyn ladataan aina valtavat odotukset. Heligoland ei ole klassikko, mutta se on albumi, jolla ei ole yhtään heikkoa kappaletta ja joka toimii kokonaisuutena alusta loppuun saakka. Bändin ulkopuoliset vierailijat, kuten Guy Garvey ja usean kappaleen säveltämiseen osallistunut Damon Albarn laajentavat palettia mukavasti, ja vakio-massiiviin kuuluva Horace Andy kuulostaa omaan tapaansa täysin ainutlaatuiselta. Kohokohdat: Saturday Come Slow, Pray For Rain, Splitting The Atom, Girl I Love You, Flat Of The Blade. SPOTIFY
Gorillaz - Plastic Beach Gorillazin kolmas albumi jatkoi siitä, mihin viiden vuoden takainen Demon Days pääsi, ja vei sarjakuvabändin koko ideaa yhä monipuolisempaan suuntaan. Vierailijat Mark E. Smithistä Mos Defiin ja Bobby Womackista Snoop Doggiin loistivat omalla osaamisellaan, mutta levyn koskettavimmat hetket olivat silti ne, joissa hulina siirrettiin syrjään ja joissa Damon Albarn sai omaa tilaa. Epätasaisuudestaan huolimatta Plastic Beach sisältää sen verran todella korkeita huippuja, että se tulee kestämään kuuntelua vielä seuraavinakin vuosina. Ja Tapaninpäivänä saamme kuulla, ehtiikö Gorillaz ylittää itsensä tänä vuonna vielä toistamiseen, kun bändin Yhdysvaltain-kiertueella tänä syksynä nauhoitettu levy julkaistaan netissä. Kohokohdat: On Melancholy Hill, Superfast Jellyfish, Rhinestone Eyes, Welcome To The World of The Plastic Beach, Empire Ants, Stylo, Broken. SPOTIFY
The National - High Violet Vaikka amerikkalainen indierock ei jostain syystä uppoa minuun aivan täysillä, The Nationalin High Violet on silti kiistämättä vuoden paras rock-levy. Sävellysten taso on tällä albumilla korkeinta mahdollista luokkaa, eikä sellaista käy kiistäminen. Jos saisin vaihtaa High Violetissa pari asiaa, toivoisin, että Matt Berninger laulaisi hieman selkeämmin ja että levyn tuotanto ei olisi niin tunkkaisen tiivistä. High Violetilla on niin hienoja melodioita ja yllättäviä sanoituksia, että ne ansaitsisivat päästä esille vielä paremmin. Toki ymmärrän, että vanhoille faneille The Nationalin viehätys perustuu juuri Berningerin tummaan baritoniin ja muhkean täyteläisiin soundeihin. Itseäni hieman häiritsee se, että levyltä on aika ajoin vaikea erottaa esim. jousia tai pianoa toisistaan, sillä ne jotenkin kumoavat paikoin toisensa tai jäävät rumpujen alle - mutta itse biisit ovat niin hyviä, että eipä se paljon haittaa. Kohokohdat: Anyone's Ghost, Terrible Love, Bloodbuzz Ohio, Runaway, Conversation 16. SPOTIFY
The Notorious XX Jos olisi aivan pakko valita, tämä olisi ykkössuosikkilevyni tältä vuodelta. Hieman noloa, että suosikki on yhdistelmä kahta jo aiemmin julkaistua, mutta tämä Notorious B.I.G.:n räppejä The XX:n yönviileisiin kuiskailuihin sekoittava mixtape on ideana todella hieno ja toteutukseltaan erinomaisen huolellisesti tehty. The XX sopii yllättäen Biggien taustalle jopa paremmin kuin alkuperäisten biisien soul- yms. sampleista koostetut biitit. Biggie tuo ujoon XX:n röyhkeän karismaattista rehentelyä ja XX:n minimalismi puolestaan korostaa Biggien herkempiä puolia. Yhdistelmät on toteutettu niin näkemyksekkäästi, että kontrastit tuovat toisilleen lisäarvoa ja avaavat kuulijalle uusia maailmoja. Esimerkiksi Juicy-R (siis yhdistelmä Biggien Juicy'a ja XX:n VCR:ää) rullaa niin hyvin, että se ylittää kummankin alkuperäisen biisin ja nousee jaloilleen aivan omana itsenään. Mash-upeissa on aina mukana tietynlainen yllättävään oivallukseen perustuva huumoriaspekti, ja onhan Biggien ja XX:n yhdistelmä totta kai omalla tavallaan vitsikäskin, mutta ennen kaikkea se on todella tunnelmallinen, toimiva ja napakka moderni albumi. Kohokohdat: Juicy-R, Dead Wrong Intro, Islands Is The Limit, One More Chance For A Heart To Skip A Beat, Everyday Shelter, The Curious Incident Of Big Poppa In The Nighttime. EI SPOTIFYSSA, MUTTA TÄSTÄ VOI LADATA KOKO LEVYN
Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man Manic Street Preachersin kymmenes studioalbumi ei tarjoa mitään kovin uutta, enemmänkin se vain kierrättää parin vuoden takaista Send Away The Tigersia, joka itsessään kierrätti 14 vuoden takaista Everything Must Go'ta. Silti juuri tämä mahdollisimman helppotajuinen, suureellinen ja melodiantäyteinen Manics on suosikkityylini bändin kaikista erilaisista versioista. Viiden ensimmäisen kappaleen perusteella Postcards From A Young Man olisi Manics-klassikko, mutta puolen välin tienoilla taso hieman notkahtaa. Pari täytebiisiä olisi ollut varaa jättää poiskin. Joka tapauksessa etenkin James Dean Bradfieldin laulu ja kitaransoitto lämmittävät aina sen verran, että Postcards on ollut omassa iPodissani yksi syksyn kuunnelluimmista. Kohokohdat: Some Kind Of Nothingness, Hazelton Avenue, All We Make Is Entertainment, Postcards From A Young Man, (It's Not War) Just The End Of Love, The Descent (Pages 1 & 2). SPOTIFY
Steve Mason - Boys Outside Steve Mason on ehtinyt monenlaista. Mm. hurmata kriitikot The Beta Bandissa 1990-luvun lopussa, julkaista soolomateriaalia nimillä King Biscuit Time ja Black Affair sekä kadota teille tietymättömille jätettyään ensin jälkeensä pelottavan kirjeen. Kaikkien seikkailujen jälkeen Mason on kuitenkin nyt sellaisessa kunnossa, että hän uskaltaa ensimmäistä kertaa julkaista musiikkia täysin omalla nimellään ja ilman mitään ylimääräisiä krumeluureja. Sekä Beta Bandissa että King Biscuit Timessa hienot biisit kärsivät toisinaan joko vähän liian rennosta toteutuksesta tai tarpeettomasta kieli-poskessa -asenteesta. Boys Outside on kuitenkin vakava ja tyylikäs levy täynnä taidokkaasti kirjoitettuja, vivahteikkaasti tulkittuja ja huolella viimeisteltyjä elektro-sävyisiä pop-kappaleita. Masonin ainutlaatuinen, helposti falsettiin karkaava ääni ja lakoninen tulkinta antavat biiseille hyvin omaperäisiä sävyjä ja ex-Sugababes -tuottaja Richard X tuo peliin kiiltelevän viileitä soundeja. Myös jo Masonin aiemmista töistä tuttu, hieman hip hopin mieleen tuova rennosti rullaava rytmikkyys on yhä tallella. Boys Outside on kuin hieman vähemmän angstinen, mutta silti yhtä tumma ja pelottava jatko-osa Thom Yorken muutaman vuoden takaiselle The Eraser -levylle. Levyn kappaleista Lost And Foundissa on synkkää trip hop -estetiikkaa, I Let Her In on pakahduttavan surumielinen ja vähäeleinen balladi, ja The Letter voisi mahtipontisuudessaan sopia jopa Coldplayn levyille, jos Coldplay osaisi tehdä oikeasti dramaattisia kappaleita. Nimibiisi Boys Outside on oma suosikkini: samanaikaisesti sekä lempeän lohduttava että alistuneen turhautunut. Kohokohdat: Boys Outside, Lost And Found, Understand My Heart, I Let Her In, The Letter, All Come Down. SPOTIFY
Brittien panoksen ollessa vaisu kitararockissa tätä vuotta hallitsivat yhdysvaltalaiset bändit: The National, Arcade Fire, Band of Horses, Midlake, The Drums ja muut. Syystä tai toisesta Amerikan-versio ei kosketa minua samalla tavalla: esimerkiksi Arcade Fire on mielestäni selvästi vuosikymmenen yliarvostetuin yhtye, jolla on pari aivan OK-tasoista kappaletta, mutta jonka osakseen saama hype on aivan ylimitoitettua.
Koska en siis omasta vajavaisuudestani johtuen pysty täysin uppoutumaan esimerkiksi juuri Arcade Fireen, en voi tänä vuonna väittää Vuoden levyt -listani edes yrittävän olla objektiivinen. Myös brittisuosikeistani missasin tänä vuonna lähes kokonaan esimerkiksi Paul Wellerin tuoreimman kehutun levyn, joten en osaa sanoa, kuuluisiko se parhaiden listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole kuunnellut sitä tarpeeksi.
Tänä vuonna lista on siis hyvin tiivis eikä yritäkään kattaa kaikkia vuoden parhaita levyjä. Listalla ovat vain minulle itselleni tärkeimmät levyt tältä vuodelta; sellaiset levyt, joita kuuntelin paljon ja joilla oli minulle aivan oikeaa merkitystä. Tässä siis vuoden 2010 kuusi omasta mielestäni parasta albumia satunnaisessa järjestyksessä:
28 joulukuuta 2009
Parhaat 2009: Biisit
Vuosilistoista toinen: vuoden 2009 parhaat kappaleet. Tänä vuonna keskitaso oli korkea, mutta yksittäiset erottujat harvassa toisin kuin esim. viime tai sitä edellisenä vuonna. Listaan viisi parhausjärjetyksessä ja niiden lisäksi muutaman muun satunnaisessa järjestyksessä. Kappaleen nimi linkittää Spotify'hin ellei toisin mainita.
#1: ARCTIC MONKEYS - CORNERSTONE Tämän vuoden erityispiirre on juuri se, että vuoden paras biisi löytyy vuoden parhaalta albumilta - useimpina vuosina joku muu kuin vuoden parhaan kokopitkän levyn tekijä on päässyt yllättämään ja iskemään listalle jollain aivan häkellyttävän hyvällä yksittäisellä biisillä. No, tämän vuoden tulos johtuu kuitenkin ehdottomasti Arctic Monkeysin vahvuudesta eikä niinkään muiden heikkoudesta. Cornerstone ei tyyliltään edusta melko synkkää ja raskasta Humbug-albumia oikein millään muotoa, mutta on omana itsenään aivan täydellinen kappale. Joka kerta Cornerstonea kuunnellessa ei voi olla ihmettelemättä sitä, miten joku osaa kirjoittaa näin yksityiskohtaisen, yllättävän ja kokonaisen tarinan - lähes pienoisnovellin - ja sitten istuttaa sen tarttuvaan, tyylikkääseen ja hehkeään melodiaan. Harva kappale ansaitsisi sekä Brit- että Booker-palkinnon, mutta Cornerstone on juuri sellainen kappale. Lue tarkempi Cornerstone-analyysini No-Crab -sivustolta
#2: PHOENIX - LISZTOMANIA Ranskalainen Phoenix sai vuosituhannen alussa paljon suitsutusta mm. Airin taustayhtyeenä sekä ensimmäisillä omilla levyillään, mutta näytti sittemmin unohtuvan sesonki-ihmeiden suureen, hyödyttömään pinoon. Vastustamaton Lisztomania-hitti tämänvuotiselta levyltä Wolfgang Amadeus Phoenix kuitenkin pelasti bändin ja johdatti heidät suureen suosioon jopa USA:ssa. Lisztomania (samaan tapaan kuin "Nietzsche", tämänkin nimen kirjoittaminen täytyy vain opetella ulkoa, ettei kompastu konsonantteihin) on aurinkoinen, ylväs ja tiiviisti rullaava pieni möhkäle, joka kuulostaa hyvältä niin piskuisista matkakaiuttimista kuin jättimäisistä hifi-laitteistakin - juuri niin kuin ajattoman kappaleen pitääkin. Siinä yhdistyy USA:n länsirannikon kevyt tytöt ja biitsi -tunnelma ranskalaisen sofistikoituneeseen tytöt ja klassikkorunous -tunnelmaan. Voittamaton kombinaatio!
#3: PETER DOHERTY - SALOME Sanoituksen ja sävellyksen yhteisvaikutuksessa tämä kappale on melkein Cornerstonen tasolla. Jos Peter Doherty olisi taas tänäkin vuonna kerännyt vähemmän iltapäivälehtien otsikoita ja oikeusistuimien sakkotuomioita, hänet saatettaisiin muistaa juuri tällaisista loistavista kappaleista, eikä kaikenlaisesta ulkomusiikillisesta sekoilusta. Salomen rakenne on jotenkin hyvin kiehtova: itseltäni kesti muutama kuuntelu ennen kuin ollenkaan tajusin, missä milloinkin ollaan menossa. Doherty yhdistää taitavasti Raamatun, Oscar Wilden ja Richard Straussin tunnetuksi tekemän myyttisen tarinan omaan nuhruiseen maailmaansa ja lopputuloksena on hienon dramaattinen ja pienistä eleistä tehonsa hakeva kappale.
#4: CORNERSHOP - THE ROLL-OFF CHARACTERISTICS (OF HISTORY IN THE MAKING) [linkki bändin omaan verkkokauppaan, josta kappale ostettavissa hintaan €0,88] Tämä kappale kuuluu ehdottomasti vuoden yllättäjiin ja osoittaa lisäksi sen, miten tärkeää on julkaista juuri oikea kappale juuri oikeaan aikaan. Cornershop selvästi tajuaa vuodenaikojen merkityksen, sillä Roll-off Characteristics oli aivan täydellinen biisi alkukesän helteisiin päiviin ja leutoihin iltoihin. Lisäksi tällaisen kappaleen julkaiseminen ensimmäisenä varsinaisena uutena tuotoksena seitsemän vuoden levytystauon jälkeen on hieno osoitus siitä, ettei bändi välitä ulkoisista tekijöistä: Rolling Stones -vaikutteinen, letkeästi rullaava ja mukavasti törähtelevien trumpettien säestämä biisi ei ole musiikillisesti lainkaan trendikäs ja sanoitukseltaan se on liian omituinen sopiakseen hittilistoille ("War ain't nothing but a technical plip-plop"!?). Toisaalta juuri näiden tekijöiden ansiosta se on vuoden 2009 kenties omaperäisin kappale. Tämän vuoden alussa en missään nimessä tiennyt tarvitsevani Cornershopia enää ikinä, mutta nyt vuoden lopussa on täysin selvää, että 2009 ei olisi ollut 2009 ilman Cornershopia.
#5: LILY ALLEN - THE FEAR Myös Lily Allen oli tänä vuonna eräänlainen yllättäjä. Tietenkään edellisenkään levyn perusteella ei tietysti pitäisi olla minkäänlaisen yllätys, että hänellä on erinomaisia kappaleita, mutta hieman kuten Peter Doherty, myös Allen vaikuttaa levyjen välillä enemmänkin roskalehtijulkkikselta kuin muusikolta. Tätä tilannetta kirpeästi kommentoiva The Fear olikin juuri siksi täydellinen ajankuva vuodelta 2009. Suuri kunnia kuuluu myös kappaleen tuottajalle Greg Kurstinille, sillä sovitukselliset ja tuotannolliset oivallukset kuten kertosäkeessä mukaan lipuvat ilmavat syntetisaattorit nostavat muutenkin mainion kappaleen aivan omalle tasolleen.
PLACEBO - KINGS OF MEDICINE [YouTube-linkki kappaleen akustiseen versioon] Placebon tämänvuotinen albumi Battle For The Sun oli kokonaisuutena hieman epätasainen, mutta sisälsi siitä huolimatta mm. tämän loistavan kappaleen. Omasta mielestäni Placebo on aina parhaimmillaan rauhallisemmissa ja melankolisemmissa lauluissaan, ja Kings Of Medicine edustaa juuri tätä tyylilajia aivan täydellisesti. Eri osien väliset soinnunvaihdokset ovat sekä yllättäviä että luontevan sujuvia ja Brian Molkon kielikuvat juuri sopivan teatraalisia. Albumiversion trumpettisoolot ovat lisäksi mukavan beatlesmäisiä ja tämä onkin kenties ensimmäinen kerta, kun Beatles mitenkään kuuluu Placebon musiikissa.
FRANZ FERDINAND - LUCID DREAMS Franz Ferdinandin toistaiseksi suurimman hitin, Take Me Outin vaikuttavin kikka oli se, että kappale alkoi aivan erilaisena kuin millaisena se lopulta päättyi. Muutoin melko vaisun Tonight-levyn väkevin biisi Lucid Dreams vie tämän Franz-kikan yhdenteentoista potenssiin: kappale alkaa tavallisena kitara-anthemina, poimii toiseen säkeistöön mukaan hieman elektrosuhinaa ja muovautuu yhtäkkiä puolessavälissä totaalisen futuristiseksi, minimalistiseksi tanssibiisiksi. Tästä saa kaiken irti vain toimivana stereona kuunneltuna, sillä äänten vaihtelu vasemmalta oikealle suorastaan hieroo kuuntelijan aivoja.
IAN BROWN - STELLIFY Ian Brownilla on tapana julkaista jokaiselta uudelta albumilta hyvin pätevä ensimmäinen single. Tällä kertaa vuorossa oli Stellify: jykevän pianohakkauksen piiskaama, rouheilla torviosuuksilla kuorrutettu, yksinkertainen ja tehokas biisi, jonka päälle Brown pääsee heittämään perinteiset tekomystiset lauluosuutensa. Tämä jää soimaan päähän useiksi päiviksi. Brown itse on kappaleeseen niin ihastunut, että soittaa sen nykyisin keikoilla toisinaan kahteenkin kertaan. Ja miksikäs ei? Stellifystä ei saa tarpeekseen, jos sen kuuntelee vain kerran.
AIR - SO LIGHT IS HER FOOTFALL Listan toinen ranskalaisesiintyjä. Air luultavasti säveltää tällaisia kappaleita unissaankin, mutta So Light Is Her Footfall on joka tapauksessa bändin aiempien chillailuklassikoiden tasoa ja pärjäisi ehdottomasti jopa Moon Safarillakin. Biisissä on tarttuva, laskeva bassokuvio ja osuvia kitara-aksentteja. Tässä biisissä ei välttämättä ole kovin paljon asiaa, mutta siihen mennään suoraan heti alussa ja biisi lopetetaan välittömästi juuri oikeassa kohdassa. Hyvin mallikelpoista.
DOVES - JETSTREAM Tämä olisi hyvin voinut olla TOP5:ssäkin. Dovesin neljännen albumin aloitusbiisi Jetstream sukeltaa suoraan mielen syvimpiin lokeroihin ja pullahtelee sieltä pinnalle tasaisin välein: tämä kappale soi päässä, vaikka sitä ei olisi vähään aikaan varsinaisesti kuunnellutkaan. Jetstream on hieno osoitus siitä, miten Doves ammentaa menneisyydestään klubimusiikin tekijöinä: kappaleen intensiteetti nousee ja laskee juuri oikeissa kohdissa ja siinä käytetään kekseliäästi erilaisia rytmejä ja tekstuureja. Bändi on kertonut, että Jetstream on heidän yrityksensä kirjoittaa kappale Bladerunnerin lopputekstejä varten (tosin yli 20 vuotta myöhässä). YouTubessa joku on ystävällisesti toteuttanut tämän toiveen.
EMPIRE OF THE SUN - WALKING ON A DREAM Kuten albumiarvioissakin sanoin, australialainen Empire Of The Sun on mielestäni jonkinlainen vara-MGMT, mutta tämä ei silti lainkaan vähennä erinomaisten kappaleiden kuten Walking On A Dream arvoa. Tämä kuulostaa siltä kuin söisi samaan aikaan sorbettia, liekitettyä vaahtokarkkia ja tikkaria: kesäistä, kevyttä, pehmeää ja hauskaa.
JACK PEÑATE - TONIGHT'S TODAY No, jos Empire Of The Sun oli tänä vuonna vara-MGMT, tämä Jack Peñaten kappale oli jonkinlainen vara-Guillemots. Tonight's Todayssä on hyvin omaperäinen tunnelma: kuin Rion karnevaalien sambakulkue laulaisi futiskatsomohoilotusta säestäjänään alkeellinen kitaristi, joka on valvonut kolme vuorokautta putkeen. Harmi, ettei Peñaten kokopitkä Everything Is New -albumi täysin lunastanut tämän kappaleen antamaa hullua lupausta.
BRETT ANDERSON - HYMN Brett Anderson ei ole kuulostanut näin kauniilta, sulavalta ja dramaattiselta sitten Dog Man Starin. Hymn on Andersonille käytännössäkin uusi alku, mutta ennen kaikkea kuulostaa musiikillisesti juuri siltä: tuoreelta, herkältä, vastaheränneeltä. Jos tämä kappale olisi eläin, se olisi jokin äärimmäisen hento ja harvinainen hyönteinen, joka ilmestyy pesästään vain kerran vuosikymmenessä ja josta BBC tekisi 10-osaisen dokumenttisarjan.
THE BIG PINK - DOMINOS Myöskin hyvin lähellä TOP5:ttä ja myöskin jonkinlainen MGMT-korvike. Lontoolaisen The Big Pinkin hullutteluanthemissa on samanlaista ihanaa välinpitämättömyyttä ja vankkaa surinaa kuin Time To Pretendissä. The Big Pink saattaa hyvinkin jäädä yhden hitin ihmeeksi, mutta se hitti on ihmeellinen.
ROBBIE WILLIAMS - BODIES Väheksyin tätä biisiä, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin olen alkanut pitää siitä. Komiteamietintönä toteutetuksi tästmälistahitiksi Bodies on hyvinkin kokeellinen ja outo: hyvin harvassa kappaleessa on banjoa, elektrorutinaa, viuluja, kuoro ja kaiken huippuna Robbie Williamsin tasoinen laulaja. Bodies nousee listalle myös oman henkilökohtaisen kummallisen mieltymykseni takia: jostain syystä kappaleet, joissa lauletaan Jeesuksesta, ovat mieleeni. Eivät sisältönsä takia, mutta jotenkin "Jesus" kuulostaa usein pop-kappaleissa äänteellisesti hyvin miellyttävältä.
THE TWANG - BARNEY RUBBLE Tämä kappale tuntuu olevan suunniteltu pöhnäisten brittituristijätkien loilotettavaksi mallorcalaisissa baareissa, mutta jos sitä ei kuuntele tuollaisessa ympäristössä vaan esimerkiksi omista korvakuulokkeistaan auringon laskiessa ja aavistuksen verran viileän tuulen puhaltaessa elokuisella uimarannalla, siitä voi saada irti hyvin paljon nautintoa. Jos Cornershop määritti kesäkuun 2009, The Twang oli elokuu. Tässä kappaleessa muuten hämää kovasti se, että laulaja laulaa sanan repetitive jostain syystä muodossa repetive...
THE RAVEONETTES - BANG! The Raveonettesin mainiolta levyltä In And Out Of Control on vaikea nostaa esiin vain yhtä kappaletta, mutta Bang! tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan: tämän kappaleen sisällöstä riittäisi riffejä, melodioita ja koukkuja vaikka neljään eri kappaleeseen. Onneksi Raveonettes on kuitenkin laittanut ne kaikki yhteen ja luonut supernautinnollisen biisin.
JAY-Z - EMPIRE STATE OF MIND Tuntuu siltä, ettei New Yorkista voi oikein tehdä huonoa kappaletta. Jay-Z:n euforinen kaupunkihehkutus nousee kovasta kilpailusta huolimatta New York -klassikoiden eliittiin. Jay-Z:n räppäys säkeistöissä on hauskan melodista ja Alicia Keysin täyteläinen laulu tekee kertosäkeestä suorastaan tyrmäävän.
THE DUCKWORTH LEWIS METHOD - MEETING MR MIANDAD Tämä krikettitähden tapaamisesta unelmoiva laulu on häpeämättömän retro, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia niin erinomainen. Klassista, hilpeää 60-luvun tyylistä brittipoppia. Jos Vuoden Parhaat -listat tehtäisiin keskellä kesää, The Duckworth Lewisin päivänpaisteiset tuotokset saattaisivat olla vaikka kuinka korkealla, mutta näin keskellä talvea tähän tunnelmaan on hieman vaikea uppoutua aivan täysillä.
LA ROUX - IN FOR THE KILL (SKREAM REMIX) [linkki YouTubeen] Kansainvälisessä lehdistössä tämän vuoden trendikkäin musiikkityyli yli muiden oli dubstep. Yleensä tällaiset uudet genret ovat hieman vaikeasti omaksuttavissa eivätkä tuota mieleenjääviä biisejä ennen kuin ne ajan myötä laimentuvat tavallisiksi mainstream-tyyleiksi. Dubstep-tuottaja Skream kuitenkin osui suoraan hunajapesään muovaamalla jo muutenkin mainiosta In For The Killistä oman tyylinsä mukaisen version, joka dubstepin sääntökirjan mukaisesti perustuu ennen kaikkea överimuhkeaan bassolinjaan. La Roux'n alkuperäisen kappaleen sirisevät syntetisaattorit ovat tässä vaihtuneet siis tummaan bassomurinaan, aavemaisen minimalistisiin kosketinsoittimiin ja lopun yllättävästi räjähtävään breakbeatiin. Kaikkein olennaisimpana alkuperäisversiosta on kuitenkin säilytetty uhkaavan jämäkkä lauluosuus, joka kuulostaa aivan oikeasti vihaiselta ja totiselta. Olisipa trendigenrejen omaksuminen aina näin helppoa ja nautinnollista.
MASSIVE ATTACK - SPLITTING THE ATOM Uutta Massive Attackia saatiin odottaa taas useampi vuosi, mutta syksyllä julkaistun Splitting The Atom -EP:n nimibiisi näytti, että odotus ei missään nimessä ollut turhaa. Massive Attack on harvoin kuulostanut näin hilpeältä, mikä on sinällään outoa, sillä oikeastaan tämä kappale ei kuulosta lainkaan hilpeältä, vaan enimmäkseen vain synkältä ja uhkaavalta. Mutta silti hilpeältä. Juuri tällaisten ristiriitaisuuksien ja mahdottomuuksien toteuttamisen takia Massive Attack on yksi kaikkien aikojen nerokkaimpia yhtyeitä.
SIMIAN MOBILE DISCO - AUDACITY OF HUGE Tämä on ehdottoman 2009:ltä kuulostava biisi. Kappaleen nimi pilailee Obamalle ja sanoitus listaa kaikki mahdolliset supercoolit ja ironiset hipsteriaarteet, jotka eivät silti tuo laulun kertojahahmolle onnea. Tein kesällä kaverilleni mixtapen, joka sisälsi tämän kappaleen. Kun kysyin häneltä, mitä hän piti kokoelmasta, hän vastasi että se oli muuten todella hyvä, mutta "se yksi biisi oli ihan liian outo". Arvasin heti, mikä kappale oli kyseessä.
FLIGHT OF THE CONCHORDS - CAROL BROWN Laadukkaan huumorin ja laadukkaan musiikin yhdistäminen on kautta historian ollut käytännössä täysin mahdoton tehtävä. Parin viime vuoden aikana Flight Of The Conchords on kuitenkin löytänyt koko konseptiin totaalisen uuden lähestymistavan, jonka tuloksena on ollut kaksi superhauskaa televisiosarjaa ja kaksi toistuvaa kuuntelua erinomaisesti kestävää albumia. Useat bändin kappaleista perustuvat musiikillisiin pastisseihin, mutta Carol Brownin folk-elektro-indiesekoitus on mainio osoitus siitä, että yhtye kykenee myös sataprosenttisen omaperäisiin ratkaisuihin. Tässä kappaleessa on ennen kaikkea jännittävä melodia ja kiinnostava tunnelma ja vasta toissijaisesti myös nokkelat sanat.
WILCO - YOU AND I Tämä kappale on hieno esimerkki suuresta laulunkirjoitustaidosta. Mitään ylimääräisiä kikkoja ei tarvita, kunhan yksinkertainen melodia osataan esittää koskettavasti. Wilcon Jeff Tweedy tulkitsee tämän surumielisen kappaleen kauniisti yhdessä Leslie Feistin kanssa. Tästä kulkee suora linja klassiseen Lennon / McCartney -laulunkirjoitustraditioon.
FRANZ FERDINAND - KATHERINE KISS ME Pakko nostaa esille Franz Ferdinandilta vielä toinenkin kappale. Kuten Dovesin Jetstream, myös Katherine Kiss Me on sellainen kappale, joka vain yhtäkkiä alkaa soida päässä muuten hiljaisina hetkinä. Tässä on kekseliäästi yhdistetty suloinen melodia ja melko vastenmieliset sanat. Sellainen on realistista. Kaiken kukkuraksi pianosoolo on lempeä ja ihana.
ARCTIC MONKEYS - MY PROPELLER Jos Franz Ferdinand saa listalle kaksi biisiä, on vain reilua että Artic Monkeys saa vähintään yhtä monta. Klassikkolevyillä on aina klassikkoaloitusbiisi ja My Propeller on ehdottomasti sellainen: yhtäaikaisesti sekä tunnistettavasti Arctic Monkeysiä että repäisevä irtiotto bändin aiemmasta tyylistä. Alex Turnerin samanaikaisesti uhmakas ja toisaalta väsyneenoloinen laulusuoritus on hämmentävä ja kiehtova.
YEAH YEAH YEAHS - ZERO Tämä on melko täydellinen autoilubiisi: nopea, aurinkoinen, energinen ja hauska. Kappale rakentuu mielenkiintoisesti alun tärisevästä odotuksesta kertosäkeen juhlavaan kliimaksiin keveästi syöksähtelevien syntetisaattorien tukemana. Ainoa heikkous tässä on se, että Blondie olisi saattanut kirjoittaa tämän jo vuonna 1979.
THE HORRORS - SEA WITHIN A SEA Tämäkin kuuluu vuoden yllättäjien joukkoon. The Horrors tuli aikoinaan ilmoille tekemällä kuuntelukelvotonta kauhusarjakuvapunkkia, mutta löysi vuonna 2009 itsestään yhtäkkiä aivan uusia puolia. Lähes kahdeksanminuuttinen, hypnoottinen ja alati muuttuva Sea Within A Sea on kuin tuokiokuva hetkestä, jolloin Joy Division muuttui New Orderiksi. Kappale sisältää tällä hetkellä hyvin trendikkään "motorik"-rumpukompin, nörttipisteitä kerääviä vintagekosketinsoittimia ja kaikenlaista muuta indieuskottavuuden kannalta luultavasti hyvin olennaista, mutta itseäni koskettaa ennen kaikkea hienosti auki kiertyvä, helpotusta tuovien sointuvaihtojen kannattelema laulumelodia. Taas yksi osoitus siitä, että vuonna 2009 riskinotto on ollut hyvä ratkaisu.
THE XX - ISLANDS Tältäkin albumilta on lähes mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita, sillä The XX:ssä on kyse ennen kaikkea kokonaistunnelmasta. Hartaan miettimisen jälkeen Islands on silti kenties suosikkini. On äärimmäisen vaikeaa keksiä adjektiiveja kuvailemaan tätä kappaletta. Ehkä jotain valoa tuo, jos sanon, että kirjoittaessani tätä juuri nyt, kello 2:23, Islands kuulostaa täydelliseltä?
KOKOSIN SPOTIFY-SOITTOLISTAN, JOKA SISÄLTÄÄ KAIKKI MAHDOLLISET TÄSSÄ LISTATUISTA KAPPALEISTA. VALITETTAVASTI CORNERSHOP, PLACEBO JA LA ROUX ON KUUNNELTAVA ESIMERKIKSI YOUTUBESTA.
#1: ARCTIC MONKEYS - CORNERSTONE Tämän vuoden erityispiirre on juuri se, että vuoden paras biisi löytyy vuoden parhaalta albumilta - useimpina vuosina joku muu kuin vuoden parhaan kokopitkän levyn tekijä on päässyt yllättämään ja iskemään listalle jollain aivan häkellyttävän hyvällä yksittäisellä biisillä. No, tämän vuoden tulos johtuu kuitenkin ehdottomasti Arctic Monkeysin vahvuudesta eikä niinkään muiden heikkoudesta. Cornerstone ei tyyliltään edusta melko synkkää ja raskasta Humbug-albumia oikein millään muotoa, mutta on omana itsenään aivan täydellinen kappale. Joka kerta Cornerstonea kuunnellessa ei voi olla ihmettelemättä sitä, miten joku osaa kirjoittaa näin yksityiskohtaisen, yllättävän ja kokonaisen tarinan - lähes pienoisnovellin - ja sitten istuttaa sen tarttuvaan, tyylikkääseen ja hehkeään melodiaan. Harva kappale ansaitsisi sekä Brit- että Booker-palkinnon, mutta Cornerstone on juuri sellainen kappale. Lue tarkempi Cornerstone-analyysini No-Crab -sivustolta
#2: PHOENIX - LISZTOMANIA Ranskalainen Phoenix sai vuosituhannen alussa paljon suitsutusta mm. Airin taustayhtyeenä sekä ensimmäisillä omilla levyillään, mutta näytti sittemmin unohtuvan sesonki-ihmeiden suureen, hyödyttömään pinoon. Vastustamaton Lisztomania-hitti tämänvuotiselta levyltä Wolfgang Amadeus Phoenix kuitenkin pelasti bändin ja johdatti heidät suureen suosioon jopa USA:ssa. Lisztomania (samaan tapaan kuin "Nietzsche", tämänkin nimen kirjoittaminen täytyy vain opetella ulkoa, ettei kompastu konsonantteihin) on aurinkoinen, ylväs ja tiiviisti rullaava pieni möhkäle, joka kuulostaa hyvältä niin piskuisista matkakaiuttimista kuin jättimäisistä hifi-laitteistakin - juuri niin kuin ajattoman kappaleen pitääkin. Siinä yhdistyy USA:n länsirannikon kevyt tytöt ja biitsi -tunnelma ranskalaisen sofistikoituneeseen tytöt ja klassikkorunous -tunnelmaan. Voittamaton kombinaatio!
#3: PETER DOHERTY - SALOME Sanoituksen ja sävellyksen yhteisvaikutuksessa tämä kappale on melkein Cornerstonen tasolla. Jos Peter Doherty olisi taas tänäkin vuonna kerännyt vähemmän iltapäivälehtien otsikoita ja oikeusistuimien sakkotuomioita, hänet saatettaisiin muistaa juuri tällaisista loistavista kappaleista, eikä kaikenlaisesta ulkomusiikillisesta sekoilusta. Salomen rakenne on jotenkin hyvin kiehtova: itseltäni kesti muutama kuuntelu ennen kuin ollenkaan tajusin, missä milloinkin ollaan menossa. Doherty yhdistää taitavasti Raamatun, Oscar Wilden ja Richard Straussin tunnetuksi tekemän myyttisen tarinan omaan nuhruiseen maailmaansa ja lopputuloksena on hienon dramaattinen ja pienistä eleistä tehonsa hakeva kappale.
#4: CORNERSHOP - THE ROLL-OFF CHARACTERISTICS (OF HISTORY IN THE MAKING) [linkki bändin omaan verkkokauppaan, josta kappale ostettavissa hintaan €0,88] Tämä kappale kuuluu ehdottomasti vuoden yllättäjiin ja osoittaa lisäksi sen, miten tärkeää on julkaista juuri oikea kappale juuri oikeaan aikaan. Cornershop selvästi tajuaa vuodenaikojen merkityksen, sillä Roll-off Characteristics oli aivan täydellinen biisi alkukesän helteisiin päiviin ja leutoihin iltoihin. Lisäksi tällaisen kappaleen julkaiseminen ensimmäisenä varsinaisena uutena tuotoksena seitsemän vuoden levytystauon jälkeen on hieno osoitus siitä, ettei bändi välitä ulkoisista tekijöistä: Rolling Stones -vaikutteinen, letkeästi rullaava ja mukavasti törähtelevien trumpettien säestämä biisi ei ole musiikillisesti lainkaan trendikäs ja sanoitukseltaan se on liian omituinen sopiakseen hittilistoille ("War ain't nothing but a technical plip-plop"!?). Toisaalta juuri näiden tekijöiden ansiosta se on vuoden 2009 kenties omaperäisin kappale. Tämän vuoden alussa en missään nimessä tiennyt tarvitsevani Cornershopia enää ikinä, mutta nyt vuoden lopussa on täysin selvää, että 2009 ei olisi ollut 2009 ilman Cornershopia.
#5: LILY ALLEN - THE FEAR Myös Lily Allen oli tänä vuonna eräänlainen yllättäjä. Tietenkään edellisenkään levyn perusteella ei tietysti pitäisi olla minkäänlaisen yllätys, että hänellä on erinomaisia kappaleita, mutta hieman kuten Peter Doherty, myös Allen vaikuttaa levyjen välillä enemmänkin roskalehtijulkkikselta kuin muusikolta. Tätä tilannetta kirpeästi kommentoiva The Fear olikin juuri siksi täydellinen ajankuva vuodelta 2009. Suuri kunnia kuuluu myös kappaleen tuottajalle Greg Kurstinille, sillä sovitukselliset ja tuotannolliset oivallukset kuten kertosäkeessä mukaan lipuvat ilmavat syntetisaattorit nostavat muutenkin mainion kappaleen aivan omalle tasolleen.
PLACEBO - KINGS OF MEDICINE [YouTube-linkki kappaleen akustiseen versioon] Placebon tämänvuotinen albumi Battle For The Sun oli kokonaisuutena hieman epätasainen, mutta sisälsi siitä huolimatta mm. tämän loistavan kappaleen. Omasta mielestäni Placebo on aina parhaimmillaan rauhallisemmissa ja melankolisemmissa lauluissaan, ja Kings Of Medicine edustaa juuri tätä tyylilajia aivan täydellisesti. Eri osien väliset soinnunvaihdokset ovat sekä yllättäviä että luontevan sujuvia ja Brian Molkon kielikuvat juuri sopivan teatraalisia. Albumiversion trumpettisoolot ovat lisäksi mukavan beatlesmäisiä ja tämä onkin kenties ensimmäinen kerta, kun Beatles mitenkään kuuluu Placebon musiikissa.
FRANZ FERDINAND - LUCID DREAMS Franz Ferdinandin toistaiseksi suurimman hitin, Take Me Outin vaikuttavin kikka oli se, että kappale alkoi aivan erilaisena kuin millaisena se lopulta päättyi. Muutoin melko vaisun Tonight-levyn väkevin biisi Lucid Dreams vie tämän Franz-kikan yhdenteentoista potenssiin: kappale alkaa tavallisena kitara-anthemina, poimii toiseen säkeistöön mukaan hieman elektrosuhinaa ja muovautuu yhtäkkiä puolessavälissä totaalisen futuristiseksi, minimalistiseksi tanssibiisiksi. Tästä saa kaiken irti vain toimivana stereona kuunneltuna, sillä äänten vaihtelu vasemmalta oikealle suorastaan hieroo kuuntelijan aivoja.
IAN BROWN - STELLIFY Ian Brownilla on tapana julkaista jokaiselta uudelta albumilta hyvin pätevä ensimmäinen single. Tällä kertaa vuorossa oli Stellify: jykevän pianohakkauksen piiskaama, rouheilla torviosuuksilla kuorrutettu, yksinkertainen ja tehokas biisi, jonka päälle Brown pääsee heittämään perinteiset tekomystiset lauluosuutensa. Tämä jää soimaan päähän useiksi päiviksi. Brown itse on kappaleeseen niin ihastunut, että soittaa sen nykyisin keikoilla toisinaan kahteenkin kertaan. Ja miksikäs ei? Stellifystä ei saa tarpeekseen, jos sen kuuntelee vain kerran.
AIR - SO LIGHT IS HER FOOTFALL Listan toinen ranskalaisesiintyjä. Air luultavasti säveltää tällaisia kappaleita unissaankin, mutta So Light Is Her Footfall on joka tapauksessa bändin aiempien chillailuklassikoiden tasoa ja pärjäisi ehdottomasti jopa Moon Safarillakin. Biisissä on tarttuva, laskeva bassokuvio ja osuvia kitara-aksentteja. Tässä biisissä ei välttämättä ole kovin paljon asiaa, mutta siihen mennään suoraan heti alussa ja biisi lopetetaan välittömästi juuri oikeassa kohdassa. Hyvin mallikelpoista.
DOVES - JETSTREAM Tämä olisi hyvin voinut olla TOP5:ssäkin. Dovesin neljännen albumin aloitusbiisi Jetstream sukeltaa suoraan mielen syvimpiin lokeroihin ja pullahtelee sieltä pinnalle tasaisin välein: tämä kappale soi päässä, vaikka sitä ei olisi vähään aikaan varsinaisesti kuunnellutkaan. Jetstream on hieno osoitus siitä, miten Doves ammentaa menneisyydestään klubimusiikin tekijöinä: kappaleen intensiteetti nousee ja laskee juuri oikeissa kohdissa ja siinä käytetään kekseliäästi erilaisia rytmejä ja tekstuureja. Bändi on kertonut, että Jetstream on heidän yrityksensä kirjoittaa kappale Bladerunnerin lopputekstejä varten (tosin yli 20 vuotta myöhässä). YouTubessa joku on ystävällisesti toteuttanut tämän toiveen.
EMPIRE OF THE SUN - WALKING ON A DREAM Kuten albumiarvioissakin sanoin, australialainen Empire Of The Sun on mielestäni jonkinlainen vara-MGMT, mutta tämä ei silti lainkaan vähennä erinomaisten kappaleiden kuten Walking On A Dream arvoa. Tämä kuulostaa siltä kuin söisi samaan aikaan sorbettia, liekitettyä vaahtokarkkia ja tikkaria: kesäistä, kevyttä, pehmeää ja hauskaa.
JACK PEÑATE - TONIGHT'S TODAY No, jos Empire Of The Sun oli tänä vuonna vara-MGMT, tämä Jack Peñaten kappale oli jonkinlainen vara-Guillemots. Tonight's Todayssä on hyvin omaperäinen tunnelma: kuin Rion karnevaalien sambakulkue laulaisi futiskatsomohoilotusta säestäjänään alkeellinen kitaristi, joka on valvonut kolme vuorokautta putkeen. Harmi, ettei Peñaten kokopitkä Everything Is New -albumi täysin lunastanut tämän kappaleen antamaa hullua lupausta.
BRETT ANDERSON - HYMN Brett Anderson ei ole kuulostanut näin kauniilta, sulavalta ja dramaattiselta sitten Dog Man Starin. Hymn on Andersonille käytännössäkin uusi alku, mutta ennen kaikkea kuulostaa musiikillisesti juuri siltä: tuoreelta, herkältä, vastaheränneeltä. Jos tämä kappale olisi eläin, se olisi jokin äärimmäisen hento ja harvinainen hyönteinen, joka ilmestyy pesästään vain kerran vuosikymmenessä ja josta BBC tekisi 10-osaisen dokumenttisarjan.
THE BIG PINK - DOMINOS Myöskin hyvin lähellä TOP5:ttä ja myöskin jonkinlainen MGMT-korvike. Lontoolaisen The Big Pinkin hullutteluanthemissa on samanlaista ihanaa välinpitämättömyyttä ja vankkaa surinaa kuin Time To Pretendissä. The Big Pink saattaa hyvinkin jäädä yhden hitin ihmeeksi, mutta se hitti on ihmeellinen.
ROBBIE WILLIAMS - BODIES Väheksyin tätä biisiä, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin olen alkanut pitää siitä. Komiteamietintönä toteutetuksi tästmälistahitiksi Bodies on hyvinkin kokeellinen ja outo: hyvin harvassa kappaleessa on banjoa, elektrorutinaa, viuluja, kuoro ja kaiken huippuna Robbie Williamsin tasoinen laulaja. Bodies nousee listalle myös oman henkilökohtaisen kummallisen mieltymykseni takia: jostain syystä kappaleet, joissa lauletaan Jeesuksesta, ovat mieleeni. Eivät sisältönsä takia, mutta jotenkin "Jesus" kuulostaa usein pop-kappaleissa äänteellisesti hyvin miellyttävältä.
THE TWANG - BARNEY RUBBLE Tämä kappale tuntuu olevan suunniteltu pöhnäisten brittituristijätkien loilotettavaksi mallorcalaisissa baareissa, mutta jos sitä ei kuuntele tuollaisessa ympäristössä vaan esimerkiksi omista korvakuulokkeistaan auringon laskiessa ja aavistuksen verran viileän tuulen puhaltaessa elokuisella uimarannalla, siitä voi saada irti hyvin paljon nautintoa. Jos Cornershop määritti kesäkuun 2009, The Twang oli elokuu. Tässä kappaleessa muuten hämää kovasti se, että laulaja laulaa sanan repetitive jostain syystä muodossa repetive...
THE RAVEONETTES - BANG! The Raveonettesin mainiolta levyltä In And Out Of Control on vaikea nostaa esiin vain yhtä kappaletta, mutta Bang! tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan: tämän kappaleen sisällöstä riittäisi riffejä, melodioita ja koukkuja vaikka neljään eri kappaleeseen. Onneksi Raveonettes on kuitenkin laittanut ne kaikki yhteen ja luonut supernautinnollisen biisin.
JAY-Z - EMPIRE STATE OF MIND Tuntuu siltä, ettei New Yorkista voi oikein tehdä huonoa kappaletta. Jay-Z:n euforinen kaupunkihehkutus nousee kovasta kilpailusta huolimatta New York -klassikoiden eliittiin. Jay-Z:n räppäys säkeistöissä on hauskan melodista ja Alicia Keysin täyteläinen laulu tekee kertosäkeestä suorastaan tyrmäävän.
THE DUCKWORTH LEWIS METHOD - MEETING MR MIANDAD Tämä krikettitähden tapaamisesta unelmoiva laulu on häpeämättömän retro, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia niin erinomainen. Klassista, hilpeää 60-luvun tyylistä brittipoppia. Jos Vuoden Parhaat -listat tehtäisiin keskellä kesää, The Duckworth Lewisin päivänpaisteiset tuotokset saattaisivat olla vaikka kuinka korkealla, mutta näin keskellä talvea tähän tunnelmaan on hieman vaikea uppoutua aivan täysillä.
LA ROUX - IN FOR THE KILL (SKREAM REMIX) [linkki YouTubeen] Kansainvälisessä lehdistössä tämän vuoden trendikkäin musiikkityyli yli muiden oli dubstep. Yleensä tällaiset uudet genret ovat hieman vaikeasti omaksuttavissa eivätkä tuota mieleenjääviä biisejä ennen kuin ne ajan myötä laimentuvat tavallisiksi mainstream-tyyleiksi. Dubstep-tuottaja Skream kuitenkin osui suoraan hunajapesään muovaamalla jo muutenkin mainiosta In For The Killistä oman tyylinsä mukaisen version, joka dubstepin sääntökirjan mukaisesti perustuu ennen kaikkea överimuhkeaan bassolinjaan. La Roux'n alkuperäisen kappaleen sirisevät syntetisaattorit ovat tässä vaihtuneet siis tummaan bassomurinaan, aavemaisen minimalistisiin kosketinsoittimiin ja lopun yllättävästi räjähtävään breakbeatiin. Kaikkein olennaisimpana alkuperäisversiosta on kuitenkin säilytetty uhkaavan jämäkkä lauluosuus, joka kuulostaa aivan oikeasti vihaiselta ja totiselta. Olisipa trendigenrejen omaksuminen aina näin helppoa ja nautinnollista.
MASSIVE ATTACK - SPLITTING THE ATOM Uutta Massive Attackia saatiin odottaa taas useampi vuosi, mutta syksyllä julkaistun Splitting The Atom -EP:n nimibiisi näytti, että odotus ei missään nimessä ollut turhaa. Massive Attack on harvoin kuulostanut näin hilpeältä, mikä on sinällään outoa, sillä oikeastaan tämä kappale ei kuulosta lainkaan hilpeältä, vaan enimmäkseen vain synkältä ja uhkaavalta. Mutta silti hilpeältä. Juuri tällaisten ristiriitaisuuksien ja mahdottomuuksien toteuttamisen takia Massive Attack on yksi kaikkien aikojen nerokkaimpia yhtyeitä.
SIMIAN MOBILE DISCO - AUDACITY OF HUGE Tämä on ehdottoman 2009:ltä kuulostava biisi. Kappaleen nimi pilailee Obamalle ja sanoitus listaa kaikki mahdolliset supercoolit ja ironiset hipsteriaarteet, jotka eivät silti tuo laulun kertojahahmolle onnea. Tein kesällä kaverilleni mixtapen, joka sisälsi tämän kappaleen. Kun kysyin häneltä, mitä hän piti kokoelmasta, hän vastasi että se oli muuten todella hyvä, mutta "se yksi biisi oli ihan liian outo". Arvasin heti, mikä kappale oli kyseessä.
FLIGHT OF THE CONCHORDS - CAROL BROWN Laadukkaan huumorin ja laadukkaan musiikin yhdistäminen on kautta historian ollut käytännössä täysin mahdoton tehtävä. Parin viime vuoden aikana Flight Of The Conchords on kuitenkin löytänyt koko konseptiin totaalisen uuden lähestymistavan, jonka tuloksena on ollut kaksi superhauskaa televisiosarjaa ja kaksi toistuvaa kuuntelua erinomaisesti kestävää albumia. Useat bändin kappaleista perustuvat musiikillisiin pastisseihin, mutta Carol Brownin folk-elektro-indiesekoitus on mainio osoitus siitä, että yhtye kykenee myös sataprosenttisen omaperäisiin ratkaisuihin. Tässä kappaleessa on ennen kaikkea jännittävä melodia ja kiinnostava tunnelma ja vasta toissijaisesti myös nokkelat sanat.
WILCO - YOU AND I Tämä kappale on hieno esimerkki suuresta laulunkirjoitustaidosta. Mitään ylimääräisiä kikkoja ei tarvita, kunhan yksinkertainen melodia osataan esittää koskettavasti. Wilcon Jeff Tweedy tulkitsee tämän surumielisen kappaleen kauniisti yhdessä Leslie Feistin kanssa. Tästä kulkee suora linja klassiseen Lennon / McCartney -laulunkirjoitustraditioon.
FRANZ FERDINAND - KATHERINE KISS ME Pakko nostaa esille Franz Ferdinandilta vielä toinenkin kappale. Kuten Dovesin Jetstream, myös Katherine Kiss Me on sellainen kappale, joka vain yhtäkkiä alkaa soida päässä muuten hiljaisina hetkinä. Tässä on kekseliäästi yhdistetty suloinen melodia ja melko vastenmieliset sanat. Sellainen on realistista. Kaiken kukkuraksi pianosoolo on lempeä ja ihana.
ARCTIC MONKEYS - MY PROPELLER Jos Franz Ferdinand saa listalle kaksi biisiä, on vain reilua että Artic Monkeys saa vähintään yhtä monta. Klassikkolevyillä on aina klassikkoaloitusbiisi ja My Propeller on ehdottomasti sellainen: yhtäaikaisesti sekä tunnistettavasti Arctic Monkeysiä että repäisevä irtiotto bändin aiemmasta tyylistä. Alex Turnerin samanaikaisesti uhmakas ja toisaalta väsyneenoloinen laulusuoritus on hämmentävä ja kiehtova.
YEAH YEAH YEAHS - ZERO Tämä on melko täydellinen autoilubiisi: nopea, aurinkoinen, energinen ja hauska. Kappale rakentuu mielenkiintoisesti alun tärisevästä odotuksesta kertosäkeen juhlavaan kliimaksiin keveästi syöksähtelevien syntetisaattorien tukemana. Ainoa heikkous tässä on se, että Blondie olisi saattanut kirjoittaa tämän jo vuonna 1979.
THE HORRORS - SEA WITHIN A SEA Tämäkin kuuluu vuoden yllättäjien joukkoon. The Horrors tuli aikoinaan ilmoille tekemällä kuuntelukelvotonta kauhusarjakuvapunkkia, mutta löysi vuonna 2009 itsestään yhtäkkiä aivan uusia puolia. Lähes kahdeksanminuuttinen, hypnoottinen ja alati muuttuva Sea Within A Sea on kuin tuokiokuva hetkestä, jolloin Joy Division muuttui New Orderiksi. Kappale sisältää tällä hetkellä hyvin trendikkään "motorik"-rumpukompin, nörttipisteitä kerääviä vintagekosketinsoittimia ja kaikenlaista muuta indieuskottavuuden kannalta luultavasti hyvin olennaista, mutta itseäni koskettaa ennen kaikkea hienosti auki kiertyvä, helpotusta tuovien sointuvaihtojen kannattelema laulumelodia. Taas yksi osoitus siitä, että vuonna 2009 riskinotto on ollut hyvä ratkaisu.
THE XX - ISLANDS Tältäkin albumilta on lähes mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita, sillä The XX:ssä on kyse ennen kaikkea kokonaistunnelmasta. Hartaan miettimisen jälkeen Islands on silti kenties suosikkini. On äärimmäisen vaikeaa keksiä adjektiiveja kuvailemaan tätä kappaletta. Ehkä jotain valoa tuo, jos sanon, että kirjoittaessani tätä juuri nyt, kello 2:23, Islands kuulostaa täydelliseltä?
KOKOSIN SPOTIFY-SOITTOLISTAN, JOKA SISÄLTÄÄ KAIKKI MAHDOLLISET TÄSSÄ LISTATUISTA KAPPALEISTA. VALITETTAVASTI CORNERSHOP, PLACEBO JA LA ROUX ON KUUNNELTAVA ESIMERKIKSI YOUTUBESTA.
17 joulukuuta 2009
Parhaat 2009: Albumit
Tässä blogissa on listattu vuoden parhaita jo neljän vuoden ajan. Aiemmin listat on julkaistu vasta joulun jälkeen, mutta koska tänä vuonna "täytyy" tehdä listat myös koko vuosikymmenen parhaista, aloitetaan vuoden valioiden listaus jo näin ennen joulua. Kenties joku saa näistä inspiraatiota jopa joululahjahankintoihinsakin.
Aloitetaan albumeilla. 2009 ei ollut kokopitkien osalta samanlainen huippuvuosi kuin 2008, mutta 12 kuukauden aikana on silti julkaistu joukko erinomaisia levyjä. Listan kolme ensimmäistä ovat tarkkaan määritellyssä parhausjärjestyksessä, muut satunnaisessa. Lyhyen kuvauksen jälkeen listaan joka levystä 1-5 koko levyn yleishengen parhaiten tavoittavaa kappaletta.
#1: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG Tämä oli ennen ilmestymistään sekä vuoden odotetuin että pelätyin levy. Ennakkotiedot ja radiosta liveversioina kuullut biisit antoivat odottaa sekavaa, epämiellyttävää ja tarkoitushakuisesti vastahankaista albumia. Todellisuudessa Humbug osoittautui kuitenkin genrensä omaperäisimmän ja itsepäisimmän yhtyeen näkemyksekkääksi voimannäytöksi. Tällä levyllä Arctic Monkeys lopulta irtautui alkuaikojensa lad-juurista ja siirtyi vakuuttavasti suurten, älykkäiden ja yllättävien klassikkoesiintyjien joukkoon. Ei enää simppeleitä lauluja hedelmäpeleistä tai taksijonotappeluista, vaan jotain oudompaa ja monikerroksisempaa - mutta silti tarttuvaa ja hyräiltävää. (Olennaisimmat kappaleet: My Propeller, Potion Approaching, Cornerstone, Pretty Visitors) Spotify / arvostelu tässä blogissa 4.9.2009
#2: PETER DOHERTY - GRACE/WASTELANDS Alle kymmenessä vuodessa Peter Doherty on kypsynyt The Libertinesin nahkatakkisesta lontoolaisräminästä ensimmäisen soololevynsä tweed-takkiseen maaseutuhelinään. Legendaarisen Graham Coxonin soittamat akustiset kitarat tarjoavat Dohertyn hämyisille, vanhanaikaisen dekadenteille balladeille komeat puitteet ja koko levystä muodostuu kuulijalle hyvin nautinnollinen kokemus. Grace/Wastelands on ehdottomasti täysipainoisin levy, jolla Doherty on toistaiseksi ollut mukana. Jos tämän albumin voisi haistaa, se tuoksuisi oopiumille ja kuihtuneille ruusuille. (Olennaisimmat kappaleet: 1939 Returning, Salome, Sheepskin Tearaway) Spotify / arvostelu tässä blogissa 28.3.2009
#3: THE XX - XX Lontoolaisteinien aamuöisissä nauhoitussessioissa luoma maaginen kokonaisuus tarjoaa oikeastaan vain yhdenlaisen tunnelman, mutta tekee sen täydellisesti. Tältä kuulostaisi keskelle ohikiitävien valojen täplittämää kiireistä risteystä nukahtaminen ja syksyisen viileän sadeveden juominen heräämisen jälkeen. The XX:n minimalistinen soundi on kylmää, mutta vähäeleisyydessään karismaattisten nais- ja mieslaulajan yhteisesiintyminen tuo siihen lämpöä hienolla tavalla. Kuin Massive Attack olisi lainannut The Verven kitaroita ja soittaisi niitä New Orderin peiton alla taskulampun valossa. (Olennaisimmat kappaleet: VCR, Islands, Shelter) Spotify
BRETT ANDERSON - SLOW ATTACK Jo Sueden loppuvaiheissa oli selvää, että Brett Anderson vain esitti itseään pinnallisesti: fanit ja perinne vaativat, että hänen täytyi näyttäytyä vuoden 1993 Brett Andersonina vaikka vuoden 2003 Brett Anderson olisi ollut jotain aivan muuta. Vasta Slow Attackilla Brett Anderson tekee ensimmäisen täysosumalevyn nykyisenä omana itsenään. Kaikki Suede-kliseet on unohdettu eikä tarkoituksena selvästikään ole enää miellyttää ketään muuta kuin artistia itseään. Tuloksena on hieno kokoelma tunnelmallisia, kekseliäästi sovitettuja kappaleita, jotka tuntuvat aidommilta ja suoremmilta kuin mikään, mitä Anderson on ennen tätä saanut aikaan. Upeat sävellykset kuten Hymn tai Ashes Of Us eivät häviä tuumaakaan vanhoille Suede-klassikoille. (Olennaisimmat kappaleet: Hymn, Frozen Roads, Pretty Widows) Spotify / arvostelu tässä blogissa 2.12.2009
WILCO - WILCO (THE ALBUM) Makeansuolaista vaihtoehtocountrya. Tehdäkseen tällaista musiikkia uskottavasti täytyy kai olla särkylääkeriippuvainen, depressiosta kärsivä jenkki, mutta onneksi Wilcon Jeff Tweedy sattuu olemaan juuri sellainen. Haikeat, mutta toiveikkaat biisit soljuvat jotenkin 70-lukulaisen pehmeästi, hieman samanlaisen haaleansävyisinä kuin albumin kannessa näyttäytyvä oranssihattuinen kameli. Albumin ainoa heikkous on käsittämätön biisijärjestys: oikeanlaisella, paremmin kokonaiskaarta rakentavalla sommittelulla tämä levy olisi varmasti ollut kolmen kärjessä. Nyt levy ei hienoista yksittäisistä biiseistä huolimatta saa alleen klassikkoalbumin tarvitsemaa draamallista tukea, vaan lässähtää hieman lopussa. (Olennaisimmat kappaleet: Deeper Down, One Wing, Solitaire) Spotify
The Duckworth Lewis Method - The Duckworth Lewis Method Herrasmieskriketistä kertova kesäinen teemalevy muistuttaa virkeydessään 1960-luvun tyylikkäistä klassikoista. Neil Hannonin aristokraattinen olemus tuo melodiseen ja upean yksityiskohtaisesti sovitettuun kokonaisuuteen menneen maailman charmia, ja Thomas Walshin läsnäolo hillitsee liiallista humoristisuutta. Kesä 2009 tullaan muistamaan aurinkoisena ja lämpimänä tämän albumin ansiosta, vaikka keli olisi ollut minkälainen tahansa. (Olennaisimmat kappaleet: Gentlemen And Players, Meeting Mr Miandad, Nightwatchman, Test Match Special) Spotify / arvostelu tässä blogissa 31.7.2009
Aloitetaan albumeilla. 2009 ei ollut kokopitkien osalta samanlainen huippuvuosi kuin 2008, mutta 12 kuukauden aikana on silti julkaistu joukko erinomaisia levyjä. Listan kolme ensimmäistä ovat tarkkaan määritellyssä parhausjärjestyksessä, muut satunnaisessa. Lyhyen kuvauksen jälkeen listaan joka levystä 1-5 koko levyn yleishengen parhaiten tavoittavaa kappaletta.
Doves - Kingdom Of Rust Manchesterilaisbändin paluu nelivuotiselta julkaisutauolta ei tuottanut edellislevyjen kaltaisia yksittäisiä hittejä, mutta kokonaisuutena Kingdom Of Rust on taidokkaasti toteutettua Dovesia. Bändillä on aikalaisiinsa verrattuna poikkeuksellisen oiva kyky luoda kappaleisiinsa intensiivisiä sovituksia ja herkullisia pieniä yksityiskohtia. Erinomaisen levyn merkki on se, että kuulijan päähän poksahtaa yksittäisiä melodioita tai muita pieniä jippoja silloinkin, kun ei ole kuunnellut levyä pitkiin aikoihin. Kingdom Of Rust on juuri tällä tavalla kestävä ja palkitseva levy, jossa hyvin erityyliset kappaleet nimibiisin countrystä Compulsionin funkin kautta Lifelinesin gospeliin asti muodostavat yhdessä omaperäisen maailmansa. (Olennaisimmat kappaleet: Jetstream, Kingdom Of Rust, 10:03, The Greatest Denier) Spotify / arvostelu tässä blogissa 19.4.2009
The Raveonettes - In And Out Of Control Surisevan ja helisevän tanskalaiskaksikon neljäs albumi oli yllättävä näyte omassa tyylilajissaan todelliseksi mestariksi kasvaneen bändin suvereenista terävyydestä. The Raveonettesin konsepti on aina perustunut The Jesus & Mary Chainin huminaestetiikan yhdistämisestä Phil Spectorin tuottamien 60-luvun tyttöbändien yksinkertaisiin melodioihin. Tätä muutama vuosi sitten hyvin omaperäistä konseptia on sittemmin varioinut menestyksellä mm. Glasvegas, mutta In And Out Of Controlilla tyylin luojat itse osoittavat, että sekoitukseen voi lisätä vielä uusiakin aspekteja. Albumilla on lieviä häivähdyksiä retrosoundisista syntetisaattoreista ja aiempaa aurinkoisemmista soinnutuksista, mutta kaiken keskellä on ehdottomasti upean sulavista melodioista ja tyyliin sopivan mustista sanoituksista koostuva musiikillinen selkäranka. Useissa biiseissä tuntuu olevan vähintään kolme erilaista kertosäettä ja niiden lisäksi vielä joukko tarttuvia ooh-ooh:eja ja muita herkullisia krumeluureja. In And Out Of Control on kenties vuoden reippain yllättäjä ja hymyilyttää varmasti vakavintakin synkistelijää. (Olennaisimmat kappaleet: Bang!, Last Dance, Boys Who Rape Should All Be Destroyed) Spotify
Empire Of The Sun - Walking On A Dream Maailma kaipasi tänä vuonna MGMT:tä niin kovasti, että Empire Of The Sunin vara-MGMT:kin kelpasi mainiosti. Ylilyövät asut, epäselvästi mumiseva laulu, terävät pop-koukut ja yleinen mehevä mystisyys kuitenkin toimivat myös tämän australialaisbändin käsittelyssä tehokkaasti ja niinpä Walking On A Dream on erittäin hyvä pop-albumi ilman vertailujakin. Nimibiisi oli ehdottomasti yksi vuoden hauskimpia hittejä, ja miten kukaan voisi olla pitämättä levystä, jolla on Justin Timberlaken kallon sisuksilta kuulostava kappale nimeltä Swordfish Hotkiss Night?! (Olennaisimmat kappaleet: Walking On A Dream, Half Mast, We Are The People, The World) Spotify
Tässä mielestäni parhaat tänä vuonna ilmestyneet albumit. Kuten sanottu, en ole ehtinyt perehtyä aivan kaikkiin sellaisiin levyihin, joihin minun olisi pitänyt. Lisäkuunteluilla luultavasti esim. Manic Street Preachers ja Richard Hawley voisivat hyvin olla tällä listalla. Pettymyksiäkin piisasi tänä vuonna: mm. Franz Ferdinandin uusin sisälsi hyviä yksittäisiä hetkiä, mutta ei jostain kumman syystä toiminut kokonaisuutena lainkaan. Samaa voisi sanoa Jarvis Cockerin toisesta sooloalbumista, jonka kansi oli ehdottomasti hauskempi kuin sisältö.
Loppuun vielä perinteinen listaominaisuus, eli paras albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jonka kuulin ensimmäistä kertaa vasta nyt:
I Am Kloot - BBC Radio 1 John Peel Sessions (2006) Radiosessioista koostuva livelevy esittelee manchesterilaisen I Am Klootin poikkeuksellisen suorasti ja siksi niin karismaattisesti. Albumi on täynnä yllättäviä ja äkkivääriä lauluja, jotka kuulostavat siltä, että ne on kirjoitettu oikeasta inspiraatiosta ja ilmaisun tarpeesta. Mustaa huumoria, kauniita melodioita ja vähäeleistä soittoa. Kuin luuranko ajaisi vanhanmallisella, isorenkaisella polkupyörällä ja soittaisi serenadia maaliskuiselle ruoholle. (Olennaisimmat kappaleet: Storm Warning, Twist, From Your Favourite Sky, Proof) Spotify / arvostelu tässä blogissa 25.4.2009
28 joulukuuta 2008
Parhaat 2008: Albumit
Vuosi 2008 toi mukanaan runsaan määrän erinomaisia levyjä. Kiinnostavia levyjä tuntui ilmestyvän jopa niin paljon, etten ehtinyt vuoden aikana edes kuulla kaikkia merkittäviä julkaisuja. Haluan kuitenkin nostaa erikseen esille kolme ylivoimaisesti parasta sekä mainita muutaman muun erittäin hyvän.
1. Elbow - The Seldom Seen Kid
The Seldom Seen Kid ei ole pelkästään tämän vuoden vaan kiistattomasti koko vuosikymmenen paras albumi. Tässä väitteessä ei ole pätkääkään liioittelua.
Neljännellä levyllään Elbow kokosi jo aiemmin tutuiksi tulleet suurimmat vahvuutensa yhteen, mutta lisäsi keitokseen vielä yhden ylimääräisen ripauksen rohkeutta, omaperäisyyttä, tyylitajua ja älyä. Nerokkaat melodiat, nokkeluudellaan ja rehellisyydellään säväyttävät sanoitukset ja sympaattinen Manchester-charmi saivat The Seldom Seen Kidillä seurakseen näkemyksellisesti loppuun asti rakennetut sovitukset ja muiden "isojen kitarabändien" massasta suuresti poikkeavan, hienovaraisen tuotannon. Elbow'hun suhtautuu aina kitarabändinä, mutta itse asiassa The Seldom Seen Kid sisältää hyvin vähän kitaroita. Siitä on välillä muutenkin vaikea sanoa, mitä se oikein sisältää: sen musiikki on vain niin kokonaisvaltainen rakennelma, että yksittäisiin soittimiin ei kaiken hurmoksen keskellä osaa kiinnittää erillistä huomiota.
Kaiken muun loistokkuuden lisäksi The Seldom Seen Kid voitti Mercury Music Prizen ja toi minulle vedonlyönnissä €700. Hienoa, miten levy voi murtautua ulos pelkän kuuntelukäytön rajoista ja tulla olennaiseksi osaksi elämää. Sellaista ei todellakaan tapahdu usein, mutta The Seldom Seen Kidin kohdalla niin tapahtui.
The Seldom Seen Kid -arvio tässä blogissa 29.3.2008
kuuntele esim. One Day Like This, The Fix
2. Glasvegas - Glasvegas
Glasvegasin ensilevy on merkittävä monesta syystä. Ensiksikin se on todella harvinaisen valmis kokonaisuus debyytiksi: se sisältää todella kypsiä ja taidokkaasti kirjoitettuja pop-kappaleita, se on tuotettu kokonaiskuva päällimmäisenä mielessä pitäen saumattomaksi paketiksi ja sillä soittaa yhtye, jonka omaperäinen tyyli ja itsevarmuus erottuvat muiden levytysuraansa aloittelevien bändien joukosta. Glasvegas on miettinyt viestinsä loppuun asti ja tuo sen esiin teräväksi hiottuna tällä upean yksinkertaisella ja iskevällä levyllä.
Glasvegasia on monesti verrattu Oasikseen, etenkin sen takia, että levymoguli Alan McGee väittää "löytäneensä" kummankin yhtyeen, mutta mikä todella yhdistää Glasgow'n poikia ja tyttöä Manchesterin legendoihin on se, että kummankin asenteesta huokuu vilpitön aitous ja kuten Oasis vuonna 1994 poikkesi soundiltaan ja ilmeeltään kaikista aikalaisistaan, erottuu Glasvegas samalla tavalla vuonna 2008.
Kuuntelin Glasvegasia marraskuun lopussa lumisella juna-asemalla eräässä pääkaupungin ympärystaajamassa ja mietin mielessäni, että vaikka Glasvegas ei enää koskaan myöhemmin pystyisi toistamaan debyyttilevynsä magiaa, sillä ei olisi mitään väliä, koska tämä yksi levy tulee kestämään aikaa niin hyvin, että siitä voi nauttia aina. Toisaalta bändin tulevaisuudesta ei taida olla pelkoa, nimittäin ainakin kekseliäisyyttä näyttää löytyvän: Transylvaniassa kirkkokuoron kanssa nauhoitettu, kaunis ja yllättävä joululevy A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) julkaistiin joulukuun alussa, vain pari kuukautta tämän levyn jälkeen.
Glasvegas -arvio tässä blogissa 29.9.2008
kuuntele esim. Geraldine, Polmont On My Mind
3. Oasis - Dig Out Your Soul
Kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni Oasis on monta vuotta ollut jollain tapaa hukassa: uusia albumeita on aina odotettu valtavalla innolla, mutta ne eivät ole sisältäneet samanlaista aitoa ja väkevää tunnelmaa kuin yhtyeen ensimmäiset levyt.
Syksyllä julkaistu tiukka ja jopa lievästi kokeellinen Dig Out Your Soul kuitenkin puhalsi koko paletin taas uusiksi. Vuoden 2008 Oasis kuulostaa taas merkityksekkäältä, tiiviiltä ja nälkäiseltä. Parhaimmillaan Oasis on aina ollut maailman parasta itsetunnonkohotusmusiikkia ja ärhäkkä Dig Out Your Soul palauttaa jälleen tämän magian. Kun Dig Out Your Soul soi kuulokkeissasi istuessasi matkalla minne tahansa, tunnet olevasi bussin ja määränpääsi paras, tyylikkäin, nerokkain ja komein ihminen. Se on Oasiksen tarkoitus ja siinä Dig Out Your Soul yltää nappisuoritukseen.
Dig Out Your Soul -arvio tässä blogissa 9.10.2008
kuuntele esim. The Shock Of The Lightning, To Be Where There's Life
MUITA HYVIÄ LEVYJÄ VUODELTA 2008:
The Verve - Forth
Richard Ashcroft sopi jälleen kerran vanhat riitansa Nick McCaben kanssa ja The Verve julkaisi ensimmäisen uuden levynsä 11 vuoteen. Forth oli yritys nostaa yhtyeen psykedeliajuuret vahvemmin esille myöhäisemmän lauluntekijäballadilinjan oheen ja levy onnistuikin tässä mainiosti. Parhaat kappaleet kuten Sit And Wonder ja Judas perustuvat juuri The Verven ainutlaatuiselle yhteissoitolle ja myös Ashcroft-painotteisemmista, perinteisemmin "laulumaisista" biiseistä löytyi todellisia helmiä, kuten laajakankaan levyinen Valium Skies ja tyrmäävän terävä singlehitti Love Is Noise. Forth -arvio tästä blogista 21.9.2008
Brett Anderson - Wilderness
Wilderness on itse asiassa aivan ehdottomasti vuoden kärkilevyjä, hätyyttelee jopa TOP3:sta. Brett Andersonin dramaattinen ääni ja vähäeleiset piano- ja sellosovitukset nostavat melankoliset kappaleet kuten A Different Place ja Clowns koskettaville tasoille ja osoittavat, että Andersonin taika toimii myös ilman Suede-aikojen ironista pintasilausta.
Sigur Rós - Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust
Joskus ennen pidin islantilaista Sigur Rósia vähän teennäisenä ja ylitaiteellisena, vaikka se kieltämättä vaikuttavaa ja älykästä musiikkia tekikin. Kesällä julkaistu Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust kuitenkin pehmensi suhtautumistani Sigur Rósiin, sillä se osoitti, että yhtye osaa halutessaan käyttää älyään myös helpommin lähestyttävien pop-kappaleiden säveltämiseen. Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust sisältää monta avaraa, euforista, intensiivistä ja hauskaa kappaletta. Esimerkiksi nimikappale Með Suð Í Eyrum ja paisutteleva Ára Bátur käyvät suoraan sydämeen.
The Last Shadow Puppets - The Age Of The Understatement
Arctic Monkeysin kaksi ensimmäistä albumia olivat niin hienoja, että odotukset laulaja Alex Turnerin 60-lukuvaikutteista sivuprojektia The Last Shadow Puppetsia kohtaan olivat melko kovat. Hieman kankea ja päälleliimatun oloinen The Age Of The Understatement ei aivan onnistunut lunastamaan näitä suuria odotuksia, mutta sisälsi silti monta hienoa sävellystä, kuten esimerkiksi My Mistakes Were Made For You ja The Time Has Come Again. The Age Of The Understatement -arvio tästä blogista 15.5.2008
Monkey - Journey To The West
Damon Albarnin viime vuonna ensi-iltansa saanut, mandariinikiinaksi laulettu ooppera kääntyi tänä vuonna levymuotoon ja tarjosi jännittävän sekoituksen itämaista eksotiikkaa, Gorillaz-tyylistä elektropoppia ja Albarnille perinteisiä, kauniin melankolisia melodioita, kuten esimerkiksi kappaleessa The Living Sea.
MGMT - Oracular Spectacular
Time To Pretend -hitti ei tosiaankaan jäänyt hämyduo MGMT:n ainoaksi taidonnäytteeksi, vaan kokopitkä Oracular Spectacular tarjoili yhdeksän muutakin annosta epäsovinnaisen raikasta pop-musiikkia. MGMT:n tyyli on vaikeasti sanoin määritettävissä, mutta se on ehdottoman jännittävä korvin kuultaessa. Keikkasetin karaoketyyliin päättävä Kids on hyvä osoitus siitä, miten MGMT osaa kuulostaa innostavan iloiselta ja nostalgisen surulliselta samaan aikaan - ei siis edes saman kappaleen aikana, vaan samaan aikaan, yhtä aikaa.
Guillemots - Red
Omaperäinen Guillemots ei yllättäen saavuttanutkaan toisella albumillaan aivan ensimmäisen tasoa, lähinnä siitä syystä, että bändin juuri kiinnostavaksi tekevät virtuoosimaiset jazz-vivahteet oli häivytetty syrjään suoraviivaisemman popin tieltä. Silti hittihakuisetkin kappaleet kuten singlet Get Over It ja Falling Out Of Reach nostavat Redin tämän vuoden parhaimpien levyjen joukkoon.
Albert Hammond, Jr. - ¿Como Te Llama?
Ensimmäisellä sooloalbumillaan Strokes-kitaristi Albert Hammond, Jr:n suurin vetovoima perustui hänen kappaleidensa sympaattisuuteen ja lämpimään tunnelmaan. Toinen levy ¿Como Te Llama? oli rokkaavuudessaan astetta etäisempi, mutta silti omassa lajissaan oikeastaan virheetön kokonaisuus. Kuuntele esimerkiksi You Won't Be Fooled By This tai Victory At Monterey ja lue kappale-kappaleelta arvostelu tästä blogista heinäkuun 14. päivältä 2008.
Coldplay - Viva La Vida or Death And All His Friends
Uusin Coldplay-levy saapui kesällä melkoisten fanfaarien kera ja muistuttaa paikoin enemmänkin tarkkaan viilattua tuotetta kuin intohimolla kirjoitettua pop-levyä, mutta silti Coldplay on yhä omassa tyylilajissaan ehdoton mestari. Chris Martinin melodiat esimerkiksi kappaleissa Loves In Japan ja Cemeteries Of London ovat iskevyydessään jälleen kerran huipputasoa ja kappaleiden sovituksissakin on kunnioitettavaa yritystä rajojen rikkomiseen. Viva La Vida or Death And All His Friends on ehkä niin rohkea levy, kuin mitä maailman tämän hetken menestynein kitarapop-yhtye (o)saa tehdä. Viva La Vida -arvio tästä blogista 23.6.2008
LOPUKSI VIELÄ PERINTEINEN "EI JULKAISTU TÄNÄ VUONNA, MUTTA UUTTA MINULLE" -ENTRY:
Talk Talk - Spirit of Eden (1988) ja Laughing Stock (1991)
Tämän vuoden suurin vanha löytö oli ehdottomasti Talk Talk. Luulin ennen, että se oli vain yksi 1980-luvun kamalan tyylittömistä MTV-hittibändeistä, mutta sen kaksi viimeistä levyä osoittautuivatkin täysin toisenlaisiksi yllätyksiksi. Spirit of Eden ja Laughing Stock ovat unenomaisia levyjä, joissa eri soittimet, tunnelmat ja laulumelodiat lipuvat toistensa ohitse ja lomitse hypnoottisella tavalla. Ne vaativat muutaman kuuntelun avautuakseen lainkaan, mutta kun ne sitten alkavat avautua, ne paljastavat yhä uusia ja uusia upeita kokemuksia. Olen kuunnellut näitä albumeja varmasti joka viikko elokuusta lähtien, mutta en silti ole vieläkään kyllästynyt. Tällaiseen musiikkiin ei voi kyllästyä. Kuuntele esimerkiksi Wealth Spirit of Edeniltä tai Ascension Day Laughing Stockilta ja lue Spirit Of Eden -arvio tästä blogista syyskuun 6. päivältä 2008.
1. Elbow - The Seldom Seen KidThe Seldom Seen Kid ei ole pelkästään tämän vuoden vaan kiistattomasti koko vuosikymmenen paras albumi. Tässä väitteessä ei ole pätkääkään liioittelua.
Neljännellä levyllään Elbow kokosi jo aiemmin tutuiksi tulleet suurimmat vahvuutensa yhteen, mutta lisäsi keitokseen vielä yhden ylimääräisen ripauksen rohkeutta, omaperäisyyttä, tyylitajua ja älyä. Nerokkaat melodiat, nokkeluudellaan ja rehellisyydellään säväyttävät sanoitukset ja sympaattinen Manchester-charmi saivat The Seldom Seen Kidillä seurakseen näkemyksellisesti loppuun asti rakennetut sovitukset ja muiden "isojen kitarabändien" massasta suuresti poikkeavan, hienovaraisen tuotannon. Elbow'hun suhtautuu aina kitarabändinä, mutta itse asiassa The Seldom Seen Kid sisältää hyvin vähän kitaroita. Siitä on välillä muutenkin vaikea sanoa, mitä se oikein sisältää: sen musiikki on vain niin kokonaisvaltainen rakennelma, että yksittäisiin soittimiin ei kaiken hurmoksen keskellä osaa kiinnittää erillistä huomiota.
Kaiken muun loistokkuuden lisäksi The Seldom Seen Kid voitti Mercury Music Prizen ja toi minulle vedonlyönnissä €700. Hienoa, miten levy voi murtautua ulos pelkän kuuntelukäytön rajoista ja tulla olennaiseksi osaksi elämää. Sellaista ei todellakaan tapahdu usein, mutta The Seldom Seen Kidin kohdalla niin tapahtui.
The Seldom Seen Kid -arvio tässä blogissa 29.3.2008
kuuntele esim. One Day Like This, The Fix
2. Glasvegas - Glasvegas
Glasvegasin ensilevy on merkittävä monesta syystä. Ensiksikin se on todella harvinaisen valmis kokonaisuus debyytiksi: se sisältää todella kypsiä ja taidokkaasti kirjoitettuja pop-kappaleita, se on tuotettu kokonaiskuva päällimmäisenä mielessä pitäen saumattomaksi paketiksi ja sillä soittaa yhtye, jonka omaperäinen tyyli ja itsevarmuus erottuvat muiden levytysuraansa aloittelevien bändien joukosta. Glasvegas on miettinyt viestinsä loppuun asti ja tuo sen esiin teräväksi hiottuna tällä upean yksinkertaisella ja iskevällä levyllä.
Glasvegasia on monesti verrattu Oasikseen, etenkin sen takia, että levymoguli Alan McGee väittää "löytäneensä" kummankin yhtyeen, mutta mikä todella yhdistää Glasgow'n poikia ja tyttöä Manchesterin legendoihin on se, että kummankin asenteesta huokuu vilpitön aitous ja kuten Oasis vuonna 1994 poikkesi soundiltaan ja ilmeeltään kaikista aikalaisistaan, erottuu Glasvegas samalla tavalla vuonna 2008.
Kuuntelin Glasvegasia marraskuun lopussa lumisella juna-asemalla eräässä pääkaupungin ympärystaajamassa ja mietin mielessäni, että vaikka Glasvegas ei enää koskaan myöhemmin pystyisi toistamaan debyyttilevynsä magiaa, sillä ei olisi mitään väliä, koska tämä yksi levy tulee kestämään aikaa niin hyvin, että siitä voi nauttia aina. Toisaalta bändin tulevaisuudesta ei taida olla pelkoa, nimittäin ainakin kekseliäisyyttä näyttää löytyvän: Transylvaniassa kirkkokuoron kanssa nauhoitettu, kaunis ja yllättävä joululevy A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) julkaistiin joulukuun alussa, vain pari kuukautta tämän levyn jälkeen.
Glasvegas -arvio tässä blogissa 29.9.2008
kuuntele esim. Geraldine, Polmont On My Mind
3. Oasis - Dig Out Your SoulKaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni Oasis on monta vuotta ollut jollain tapaa hukassa: uusia albumeita on aina odotettu valtavalla innolla, mutta ne eivät ole sisältäneet samanlaista aitoa ja väkevää tunnelmaa kuin yhtyeen ensimmäiset levyt.
Syksyllä julkaistu tiukka ja jopa lievästi kokeellinen Dig Out Your Soul kuitenkin puhalsi koko paletin taas uusiksi. Vuoden 2008 Oasis kuulostaa taas merkityksekkäältä, tiiviiltä ja nälkäiseltä. Parhaimmillaan Oasis on aina ollut maailman parasta itsetunnonkohotusmusiikkia ja ärhäkkä Dig Out Your Soul palauttaa jälleen tämän magian. Kun Dig Out Your Soul soi kuulokkeissasi istuessasi matkalla minne tahansa, tunnet olevasi bussin ja määränpääsi paras, tyylikkäin, nerokkain ja komein ihminen. Se on Oasiksen tarkoitus ja siinä Dig Out Your Soul yltää nappisuoritukseen.
Dig Out Your Soul -arvio tässä blogissa 9.10.2008
kuuntele esim. The Shock Of The Lightning, To Be Where There's Life
MUITA HYVIÄ LEVYJÄ VUODELTA 2008:
The Verve - Forth
Richard Ashcroft sopi jälleen kerran vanhat riitansa Nick McCaben kanssa ja The Verve julkaisi ensimmäisen uuden levynsä 11 vuoteen. Forth oli yritys nostaa yhtyeen psykedeliajuuret vahvemmin esille myöhäisemmän lauluntekijäballadilinjan oheen ja levy onnistuikin tässä mainiosti. Parhaat kappaleet kuten Sit And Wonder ja Judas perustuvat juuri The Verven ainutlaatuiselle yhteissoitolle ja myös Ashcroft-painotteisemmista, perinteisemmin "laulumaisista" biiseistä löytyi todellisia helmiä, kuten laajakankaan levyinen Valium Skies ja tyrmäävän terävä singlehitti Love Is Noise. Forth -arvio tästä blogista 21.9.2008
Brett Anderson - Wilderness
Wilderness on itse asiassa aivan ehdottomasti vuoden kärkilevyjä, hätyyttelee jopa TOP3:sta. Brett Andersonin dramaattinen ääni ja vähäeleiset piano- ja sellosovitukset nostavat melankoliset kappaleet kuten A Different Place ja Clowns koskettaville tasoille ja osoittavat, että Andersonin taika toimii myös ilman Suede-aikojen ironista pintasilausta.
Sigur Rós - Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust
Joskus ennen pidin islantilaista Sigur Rósia vähän teennäisenä ja ylitaiteellisena, vaikka se kieltämättä vaikuttavaa ja älykästä musiikkia tekikin. Kesällä julkaistu Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust kuitenkin pehmensi suhtautumistani Sigur Rósiin, sillä se osoitti, että yhtye osaa halutessaan käyttää älyään myös helpommin lähestyttävien pop-kappaleiden säveltämiseen. Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust sisältää monta avaraa, euforista, intensiivistä ja hauskaa kappaletta. Esimerkiksi nimikappale Með Suð Í Eyrum ja paisutteleva Ára Bátur käyvät suoraan sydämeen.
The Last Shadow Puppets - The Age Of The Understatement
Arctic Monkeysin kaksi ensimmäistä albumia olivat niin hienoja, että odotukset laulaja Alex Turnerin 60-lukuvaikutteista sivuprojektia The Last Shadow Puppetsia kohtaan olivat melko kovat. Hieman kankea ja päälleliimatun oloinen The Age Of The Understatement ei aivan onnistunut lunastamaan näitä suuria odotuksia, mutta sisälsi silti monta hienoa sävellystä, kuten esimerkiksi My Mistakes Were Made For You ja The Time Has Come Again. The Age Of The Understatement -arvio tästä blogista 15.5.2008
Monkey - Journey To The West
Damon Albarnin viime vuonna ensi-iltansa saanut, mandariinikiinaksi laulettu ooppera kääntyi tänä vuonna levymuotoon ja tarjosi jännittävän sekoituksen itämaista eksotiikkaa, Gorillaz-tyylistä elektropoppia ja Albarnille perinteisiä, kauniin melankolisia melodioita, kuten esimerkiksi kappaleessa The Living Sea.
MGMT - Oracular Spectacular
Time To Pretend -hitti ei tosiaankaan jäänyt hämyduo MGMT:n ainoaksi taidonnäytteeksi, vaan kokopitkä Oracular Spectacular tarjoili yhdeksän muutakin annosta epäsovinnaisen raikasta pop-musiikkia. MGMT:n tyyli on vaikeasti sanoin määritettävissä, mutta se on ehdottoman jännittävä korvin kuultaessa. Keikkasetin karaoketyyliin päättävä Kids on hyvä osoitus siitä, miten MGMT osaa kuulostaa innostavan iloiselta ja nostalgisen surulliselta samaan aikaan - ei siis edes saman kappaleen aikana, vaan samaan aikaan, yhtä aikaa.
Guillemots - Red
Omaperäinen Guillemots ei yllättäen saavuttanutkaan toisella albumillaan aivan ensimmäisen tasoa, lähinnä siitä syystä, että bändin juuri kiinnostavaksi tekevät virtuoosimaiset jazz-vivahteet oli häivytetty syrjään suoraviivaisemman popin tieltä. Silti hittihakuisetkin kappaleet kuten singlet Get Over It ja Falling Out Of Reach nostavat Redin tämän vuoden parhaimpien levyjen joukkoon.
Albert Hammond, Jr. - ¿Como Te Llama?
Ensimmäisellä sooloalbumillaan Strokes-kitaristi Albert Hammond, Jr:n suurin vetovoima perustui hänen kappaleidensa sympaattisuuteen ja lämpimään tunnelmaan. Toinen levy ¿Como Te Llama? oli rokkaavuudessaan astetta etäisempi, mutta silti omassa lajissaan oikeastaan virheetön kokonaisuus. Kuuntele esimerkiksi You Won't Be Fooled By This tai Victory At Monterey ja lue kappale-kappaleelta arvostelu tästä blogista heinäkuun 14. päivältä 2008.
Coldplay - Viva La Vida or Death And All His Friends
Uusin Coldplay-levy saapui kesällä melkoisten fanfaarien kera ja muistuttaa paikoin enemmänkin tarkkaan viilattua tuotetta kuin intohimolla kirjoitettua pop-levyä, mutta silti Coldplay on yhä omassa tyylilajissaan ehdoton mestari. Chris Martinin melodiat esimerkiksi kappaleissa Loves In Japan ja Cemeteries Of London ovat iskevyydessään jälleen kerran huipputasoa ja kappaleiden sovituksissakin on kunnioitettavaa yritystä rajojen rikkomiseen. Viva La Vida or Death And All His Friends on ehkä niin rohkea levy, kuin mitä maailman tämän hetken menestynein kitarapop-yhtye (o)saa tehdä. Viva La Vida -arvio tästä blogista 23.6.2008
LOPUKSI VIELÄ PERINTEINEN "EI JULKAISTU TÄNÄ VUONNA, MUTTA UUTTA MINULLE" -ENTRY:
Talk Talk - Spirit of Eden (1988) ja Laughing Stock (1991)
Tämän vuoden suurin vanha löytö oli ehdottomasti Talk Talk. Luulin ennen, että se oli vain yksi 1980-luvun kamalan tyylittömistä MTV-hittibändeistä, mutta sen kaksi viimeistä levyä osoittautuivatkin täysin toisenlaisiksi yllätyksiksi. Spirit of Eden ja Laughing Stock ovat unenomaisia levyjä, joissa eri soittimet, tunnelmat ja laulumelodiat lipuvat toistensa ohitse ja lomitse hypnoottisella tavalla. Ne vaativat muutaman kuuntelun avautuakseen lainkaan, mutta kun ne sitten alkavat avautua, ne paljastavat yhä uusia ja uusia upeita kokemuksia. Olen kuunnellut näitä albumeja varmasti joka viikko elokuusta lähtien, mutta en silti ole vieläkään kyllästynyt. Tällaiseen musiikkiin ei voi kyllästyä. Kuuntele esimerkiksi Wealth Spirit of Edeniltä tai Ascension Day Laughing Stockilta ja lue Spirit Of Eden -arvio tästä blogista syyskuun 6. päivältä 2008.
27 joulukuuta 2008
Parhaat 2008: Biisit
Listojen aika. Vuoden 2008 parhaat kappaleet. Tänä vuonna balanssi albumien ja yksittäisten kappaleiden välillä on ollut tavallaan päinvastainen kuin viime vuonna: silloin ilmestyi liuta huippusinglejä, mutta hienot albumikokonaisuudet olivat harvassa, kun taas tänä vuonna on julkaistu todella monta erittäin hienoa levyä, joilta on vaikea nostaa muiden yläpuolelle yksittäisiä kappaleita. Mutta yritetään. Ensin TOP10 absoluuttisessa parhausjärjestyksessä ja sen jälkeen vähintään saman verran muita loistobiisejä sekalaisessa järjestyksessä:No. 1, Vuoden Paras Kappale 2008:
MGMT - Time To Pretend Vuonna 2018 julkaistavalla That Was The 00's -vuosikymmenhittikokoelmalla vuotta 2008 ei voi edustaa mikään muu kuin brooklyniläisen MGMT:n Time To Pretend. Se on oikeastaan täydellinen pop-kappale: se alkaa tarttuvalla kosketinriffillä ja päättyy yeah yeah yeah'eihin, ja alun ja lopun välillä se kertoo riemastuttavan ylilyövän ja itseironisen tarinan unelmista, eskapismista ja hauskanpidon mitasta. Tänä vuonna mietin monena päivänä, pitäisikö minun ottaa Time To Pretendin sanoma oman elämäni ohjenuoraksi. Ainakin MGMT:n pojille se on näyttänyt toimivan. Jo helmikuussa oli lähes varmaa, että Time To Pretend olisi vuoden ykkösbiisi, mutta miellyttävä yllätys loppuvuoden osalta oli se, ettei MGMT jäänyt yhden hitin ihmeeksi.
No. 2
Coldplay - Viva La Vida Coldplayn neljännen albumin nimikappaleesta Viva La Vida tuli heti ilmestymisensä jälkeen jonkinlainen instituutio. Tänä vuonna sen nakuttavat jouset ja jylisevät patarummut säestivät varmasti kaikkea mahdollista iPod-mainoksesta olympiakisalähetysten kautta kuuraketin laukaisuun. Siinä oli heti jotain erittäin tuttua, mutta myös jotain uutta ja kiehtovaa. Joka kerta kun Viva La Vida alkaa soida esimerkiksi kahvilan tai tavaratalon kaiuttimista, kuulijan korvat terästäytyvät välittömästi valmiusasentoon. Chris Martin ansaitsee hatunnoston näin tehokkaan ja täsmätoimivan kappaleen kirjoittamisesta, vaikka taiteileekin usein ärsyttävyyden rajamailla ja joskus tuon rajan toisellakin puolella.
No. 3
Elbow - Starlings En ikinä unohda, missä kuulin ylivertaisen loistavan The Seldom Seen Kid -levyn avauskappaleen ensimmäistä kertaa. Starlings on ehkä paras aloitusbiisi millekään levylle ikinä ja se tekee heti ensi sekunneista lähtien selväksi, että vuonna 2008 Elbow operoi aivan eri tasolla, kuin kukaan muu. En myöskään varmasti ollut tänä vuonna ainoa, joka käänsi Starlingsin alussa CD-soittimen volyymia kovemmalle kuullakseni paremmin vähäeleiset samplet, huokauskuorot ja pianot ja tullakseni sitten yllätetyksi muita soittimia paljon voimakkaammin korviin pärähtävistä trumpeteista. Hauskan äänenvoimakkuuskikan lisäksi Starlingsissa on myös yksi parhaimmista rakkauslaulun sanoituksista ikinä. Varsinaiseen aiheeseen kierretään hitaasti ja hauskasti: ensin manataan pääministerin kyvyttömyyttä ja vasta sen jälkeen haikaillaan rakastetun luokse. Starlings on siis ainutlaatuisen taidokas kappale sekä musiikin että sanoituksen osalta. Tällaista popmusiikkia ei tehdä joka vuosi!
No. 4
The Last Shadow Puppets - My Mistakes Were Made For You Ainoa sataprosenttinen täysosuma The Last Shadow Puppetsin retrotyylikkäällä levyllä. Mukavasti svengaava rumpukomppi tukee Alex Turnerin soljuvaa laulumelodiaa ja nokkelasti rimmaavaa sanoitusta. Täydellinen sekoitus 2008:aa ja 1968:aa.
No. 5
Glasvegas - It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry Tuntuu väärältä nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden Glasvegasin upealta debyyttialbumilta - etenkin siksi, että suosikkikappale vaihtelee joka kuuntelulla - mutta pateettinen, dramaattinen ja täyteläinen It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry saa paikan listalla sen vuoksi, että se oli yksi ensimmäisiä Glasvegas-kappaleita, joita kuulin vuonna 2008. Suosikkikohtani kappaleessa on se, kun James Allan saa ensin kompasteltua ulos suustaan tavuja täynnä olevan rivin "What's the story morning glory, I feel so low and worthless...", jonka päätteeksi hän täräyttää yksinkertaisesti "...Yeah" ja muu bändi asettaa soittimensa vielä yhtä vaihdetta aikaisempaa myllytystä tiukemmalle.
No. 6
The Verve - Love Is Noise Tämä yllätti kesällä ainakin siinä, etten jotenkin osannut uskoa, että The Verve tekisi paluunsa näin tehokkaalla ja hittipitoisella singlellä. Love Is Noise jää päähän heti ensikuulemalla. Tärkeää ja itsetärkeydessään hämmentävää - niin kuin vain The Verve osaa.
No. 7
Supergrass - Diamond Hoo Ha Man Syksyn ökykeikka Nosturissa hilasi Supergrassin osakkeita myös vuoden biisien listalla. Diamond Hoo Ha Manin tasoista riffimyllytysrockia ei ole tehty näin hyvin ehkä vuosikymmeniin. Gaz Coombesin sekoileva laulusuoritus kruunaa koko komeuden ja sovituksessakin on monia nautinnollista hymyä herättäviä kikkoja. "When the sun goes down, I just can't resist... BITE ME!"
No. 8
Madness - NW5 Tämä oli myös loppuvuoden yllättäjiä: en kuullut tästä jo tammikuussa julkaistusta singlestä kuin vasta pari viikkoa sitten. Madness hämmästyttää tekemällä vuonna 2008 yhtä rapeaa pop-musiikkia kuin suuruudenaikoinaan 1980-luvulla. Täysmelodinen NW5 ei häviä vertailussa pätkääkään esimerkiksi My Girlille, Tomorrow's Just Another Daylle tai It Must Be Lovelle. Monet uudemmat bändit voisivat ottaa Madnessin sediltä oppia siihen, miten tarttuvia kertosäkeitä oikein kirjoitetaan.
No. 9
Sigur Rós - Inní Mér Syngur Vitleysingur Islannin post-rock -valtias Sigur Rós siirtyi tänä vuonna menestyksekkäästi kohti mainstreamia mainiolla Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust -levyllään ja vastuttamattomasti pomppiva Inní Mér Syngur Vitleysingur on yksi levyn terävimpiä kohokohtia. Laulaisin mukana, jos minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä "Allt verður smærra / Ég öskra hærra / Er er við aða, í burtu fara" tarkoittaa.
No. 10
Brett Anderson - Blessed Ex-Suede-laulaja Brett Anderson todisti tänä vuonna hienolla Wilderness -soololevyllään, että hän hallitsee halutessaan yhä myös aivan oikeasti tunteellisten ja koskettavien kappaleiden tekemisen. Kaunis ja hyväntuulinen Blessed oli yksi albumin parhaita kappaleita.
MUUT SATUNNAISESSA JÄRJESTYKSESSÄ:
A Camp - Stronger Than Jesus Nina Perssonin omintakeinen yhdistelmä keveyttä ja melankolisuutta toimii jälleen kerran hienosti. Stonger Than Jesus on kuin yhdistelmä Long Gone Before Daylightia ja Lovefoolia.
She & Him - Sentimental Heart Zooey Deschanel osoittaa, että näyttelijä / laulaja -yhdistelmäura ei ole niin pelottava, kuin yleensä voitaisiin luulla. Sentimental Heart on yksinkertaisesti erittäin söpö (!) kappale. Toivon kovasti, että jokainen jaksaisi klikata edelläolevaa linkkiä ja kuunnella tämän YouTubesta.
Coldplay - Strawberry Swing Kaikesta hehkutuksesta huolimatta Coldplayn Viva La Vida Or Death And All His Friends -albumi ei ehkä ollut niin vapautunut ja kokeellinen, kuin bändi itse halusi väittää. Strawberry Swing on kuitenkin aivan kiistämätön osoitus siitä, että Coldplaykin voi halutessaan kuulostaa rennolta ja lämpimältä.
Oasis - The Turning Oasis ei ole ikinä osannut julkaista albumeiltaan oikeita kappaleita singleinä. Oasis-mittapuulla rytmikäs ja millä tahansa mittapuulla erittäin ryhdikäs The Turning olisi ollut ehdottomasti hyvä valinta singleksi. Joskus vuonna 2000 unelmoin, miltä Oasis kuulostaisi, jos Doves tuottaisi sen kappaleet, ja The Turning on luultavasti melko lähellä tätä kuvitelmaa.
Oasis - Bag It Up Mainion Dig Out Your Soul -levyn huippukova aloituskappale. Bag It Up muistuttaa uhmakkuudessaan Oasiksen alkuaikojen iskukunnosta ja Liamin ja Noelin adrenaliinia uhkuvat tuplaharmoniat ovat todella vaikuttava aloitus vuoden 2008 hienolle Oasis-levylle. Tämäkin singleksi, kiitos - tai ainakin vähintään keikkasettiin!
Albert Hammond, Jr. - Spooky Couch Indie-rockin herrasmieslähettiläs Albert Hammond, Jr. ei saavuttanut tämänvuotisella ¿Como Te Llama? -albumillaan ehkä aivan samaa tasoa kuin debyyttilevyllään Yours To Keep, mutta seitsemänminuuttinen instrumentaalikappale Spooky Couch oli silti ehdottomasti vuoden parhaita.
Elbow - One Day Like This Aivan vastustamattoman valoisa kappale. Kuten Starlingskin, One Day Like This on hymyilyttävän kekseliäs rakkauslaulu. "Holy cow, I love your eyes!"
Guillemots - Kriss Kross Guillemotsinkaan toinen levy ei ollut aivan ensimmäisen tasoa, mutta sisälsi silti monia erinomaisia kappaleita. Esimerkiksi Kriss Krossin kekseliäs yhdistelmä alun pahaenteisiä Mortal Kombat -jousia ja lopun vapautunutta purkausta ("And as for you, friend...") on ehdottoman hieno.
MGMT - Electric Feel Hieno osoitus siitä, miten MGMT pystyi vuonna 2008 saamaan minkä tahansa kuulostamaan tyylikkäältä. Väärissä käsissä Electric Feel voisi olla järkyttävä laukkakomppihipsteridiskokeitos, mutta MGMT teki siitä äärimmäisen tarttuvan ja hilpeän kesähitin.
Monkey: Journey To The West - Heavenly Peach Banquet Kuka olisi uskonut Girls & Boysin aikoihin, että Damon Albarn tulee vielä kirjoittamaan naissolistin kiinaksi laulaman, ehkä persikoista kertovan kappaleen säestykseksi kiinalaiselle akrobatiaoopperalle, ja että se tulee kuulostamaan näin hyvältä?!
Duffy - Warwick Avenue Tämä on niitä kappaleita, jotka kuulostavat omiin korviin hienoilta suihkussa laulettuna. Mutta silti Duffyn alkuperäinen versio pianoineen, jousineen ja pehmeine kitaroineen on joka kerta parempi. Myös yksi niistä vuonna 2008 julkaistuista kappaleista, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisivat olleet olemassa aina.
Goldfrapp - Caravan Girl Tätä kesäisempiä kappaleita tuskin on olemassakaan. Joinain päivinä tämä soi tauotta päässä. Yksi maailman suurimpia vääryyksiä on se, että Madonna esiintyy Wembleyllä, mutta Alison Goldfrapp ei.
Jack White & Alicia Keys - Another Way To Die Uudessa Bond-elokuvassa oli jälleen kerran kaikki kohdallaan, heti loistavasta tunnuskappaleesta alkaen. Tässä on ehkä vuoden parhaat rummut.
Black Kids - I'm Not Gonna Teach Your Boyfriend How To Dance With You Näillä soundeilla on viime vuosina tehty paljonkin musiikkia, mutta usein soundien takana ei ole ollut yhtä hyvää kappaletta kuin Black Kidsillä tässä. Duffyn tapaan Bernard Butlerin tuotantoa.
Travis - Sarah Travis toipui pitkästä julkaisupaussistaan viime vuoden The Boy With No Name -levyn myötä ja saattoi ilmoille uutta materiaalia myös tänä vuonna. Sarah on kesällä julkaistun digitaali-EP:n päättävä kaunis balladi. Pidän etenkin hieman klassiselta kuulostavasta pianosta.
Tony Christie - Only Ones Who Know Arctic Monkeysin Alex Turner yritti tänä vuonna palata viulujen ja smokkien täyteiseen pop-menneisyyteen The Last Shadow Puppetsin kanssa, mutta oikeastaan legendaarinen crooner Tony Christie onnistui tässä tavoitteessa jopa Turneria paremmin versioimalla Arctic Monkeysin viimevuotista kappaletta Only Ones Who Know.
Alphabeat - Digital Love (Acoustic Version) Loppuun vielä toinen cover-versio. Daft Punkin legendaarinen Digital Love saa jopa hieman hippimäisiä West Coast -sävyjä tanskalaisen Alphabeatin käsissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
