Kriketti ja popmusiikki ovat kaksi kesäistä nautintoa, joita ei ainakaan toistaiseksi ole vielä osattu antaumuksellisesti yhdistää. The Divine Comedystä tuttu Neil Hannon ja Pugwash-yhtyeestä tuntematon Thomas Walsh kuitenkin tilkitsevät tämän ammottavan aukon mainion kesäisellä, krikettiteemaisella yhtyeellään ja levyllään nimeltä The Duckworth Lewis Method. Konseptin lähtökohdat ovat hullunkurisen epäilyttävät, mutta tulos on kesän aurinkoisin, mehevin ja nautinnollisin pop-levy.Terminä "Duckworth Lewis method" on matemaattinen kaava, jota käyttämällä kesken jääneen krikettiottelun oletettu lopputulos on laskettavissa. Jo tästä voi päätellä, että The Duckworth Lewis Method -levy on aiheeltaan hyvin... no, nörttimäinen. Sanoituksellisesti albumi pureutuu hyvinkin syvälle tähän brittiläisen imperiumin kesäiseen kansallispeliin polvisuojuksineen, teetaukoineen, pelaajalegendoineen ja klassikko-otteluineen kaikkineen. Jos tätä ei pidä vastenmielisenä, vaan osaa nähdä aiheen humoristisuuden, The Duckworth Lewisin charmista on mahdotonta olla nauttimatta - niin hurmaavalla asenteella se on toteutettu.
Kriketti on ehdoton herrasmieslaji ja itse levykin alkaa sananvaihdolla "Hello! / Good morning!", joka on ilman muuta kohteliain avaus pop-levylle ikinä. Albumin kolmas raita Gentlemen And Players tarkentaa asiaa vielä entisestään, mutta levyssä on ehdottomasti hienointa se, ettei herraskainen asenne jää pelkästään sanoitusten tasolle, vaan ulottuu myös musiikkiin. Jokainen kappale on rakennettu täyteen viime vuosisadan alun tyylikkyyttä huokuvia soinnillisia tekstuureja: The Age Of Revolution rahisee ja pomppii paikoin kuin hilpeän jazz-elokuvan soundtrack, Jiggery Pokery heijastelee Noël Cowardin kepeitä musikaalisävelmiä, Meeting Mr. Miandad muistuttaa Kinks-tyylisestä, aristokraattisesta 1960-luvun brittipopista ka The Nightwatchman yhdistää yökerhopianottelua ja sentimentaalista mahtiballadia. Yllättäen The Duckworth Lewis Method löytää pariin kappaleeseen myös reippaan, mutta silti siloisen glam-vaihteen, mikä tekee levystä draamallisesti äärimmäisen sulavan kokonaisuuden. Neil Hannonin omaperäisen yläluokkainen laulutyyli tuo toki mieleen miehen pääyhtyeen The Divine Comedyn, mutta The Duckworth Lewis Method onnistuu musiikillisesti välttämään Hannonin yleisimmät erheet kuten liiallisenkin mahtipontisuuden ja pakahduttavuuden sekä olemaan reilusti vähemmän ironinen ja etäinen kuin Divine Comedy.
The Duckworth Lewis Method olisi helppo ohittaa perienglantilaisena, muille kuin kriketin sisäpiiriin kuuluville sopimattomana sesonkivitsinä, mutta kiistaton totuus on, että tämä alusta loppuun asti huipputyylikäs albumi on tämän kesän herkullisin pop-levy kaikille laadukkaista sävellyksistä, kekseliäistä sanoituksista ja korviahivelevästä soitosta nauttiville. The Duckworth Lewis Method on kuin suklaakuorrutteella päällystetty mehujää: ideana sen pitäisi olla liian outoa ja imelää, mutta todellisuudessa se on raikasta, rapeaa ja hyvää mieltä tuovaa. Täysosuma (tai miten ikinä kriketissä kuvataankaan huippupisteet tuovaa suoritusta)!
yksittäisiä kappaleita YouTubessa, esim.:
Tekstit
2 kommenttia:
Aika pirteää kamaa, mitenköhän tää toimisi talvella, joka tapauksessa tykkään!
Joo, mäkin oon ajatellut, että tätä täytyy nyt kesällä soittaa mahd. paljon, koska talvella ei ole ehkä ihan korkeimmat krikettimusafiilikset. Mutta levy on niin hyvä, että tulee toimimaan varmasti tulevinakin kesinä!
Lähetä kommentti