Kaksi elokuvaa kesälle 2009

Olen vankasti sitä mieltä, että elokuvataide on tällä hetkellä parhaimmillaan animaatiofilmeissä. Kun tavalliset näytelmäelokuvat yleensä sortuvat joko huonoon tarinaan, osiinsa sopimattomiin tylsiin näyttelijöihin, tavanomaisen kaavamaiseen toteutukseen tai pahimmassa tapauksessa näihin kaikkiin yhdessä, animaatiot liikkuvat omissa sfääreissään ja osaavat välttää perinteiset sudenkuopat.

Tiedän ihmisiä, jotka vieroksuvat piirrettyjä elokuvia siksi, että niistä muistuu heille mieleen lähinnä lapsuudessaan näkemänsä Disney-elokuvat, jotka ovat paikoitellen melko tylsiä, innottomasti toteutettuja sekä liian lällyjä ja lapsellisia. Kuitenkin piirroselokuvan kentällä on valtava määrä myös innovatiivisia ja rajoja rikkovia tekijöitä, joiden työstä ei kannata puhua edes saman kalenterivuoden aikana kuin pocahontaksista ja leijonakuninkaista. Esimerkiksi japanilaisen Studio Ghiblin elokuvat ovat niin omaperäisiä, mielikuvituksellisia ja yksityiskohtaisesti toteutettuja, että ne eivät kalpene vertailussa edes arvostetuimpien näytelmäelokuvien kanssa.

Tällä uudelleen löytyneellä animaation aallonharjalla ratsastaa myös tuore Coraline ja toinen todellisuus, joka perustuu palkitun englantilaisen fantasiakirjailija Neil Gaimanin lastenkirjaan vuodelta 2002. Coraline-elokuvaa on työstetty useiden vuosien ajan äärettömällä kunnianhimolla: kaikki elokuvassa näkyvät maisemat ja hahmot on luotu oikeilla nukeilla, eikä "helpompaa" reittiä tietokone-efekteillä. Coraline onkin ehdottomasti parhaimman näköinen elokuva, jonka olen ikinä nähnyt (!) ja toistaiseksi ainoa 3D-filmi, jossa kolmiulotteisuudesta on oikeasti selvää iloa (valitettavasti se ei oikein käy ilmi ylläolevasta trailerista). Elokuva hyödyntää nukkemaailmansa tyyliä loppuunviedyn kekseliäästi; parissa kohdassa jopa melkein haukkoo henkeään näkymille, joita valkokankaalle avautuu.

Parasta Coralinessa on kuitenkin unohtumaton tarina. Kertomus vanhempiinsa kyllästyneestä, uudelle paikkakunnalle muuttavasta näpsäkästä nuoresta tytöstä ja tämän löytämästä pelottavan maagisesta maailmasta tekee katsojaan suuren vaikutuksen. Coralinen tarina on klassikkoainesta: se jää pyörimään mielessä heti elokuvan päättymisen jälkeen ja löytää vakiopaikan jokaisen mielikuvituksesta samalla tavalla kuin perinteiset sadut. Coraline on selvästi ottanut vaikutteita mm. Tim Burtonilta, Ghibliltä, Lewis Carrollilta ja muista laadukkaista lähteistä, mutta se luo näistä silti omaperäisen ja äärimmäisen kiinnostavan kokonaisuuden.

Elokuvan hahmot ovat todella hyvin kirjoitettuja ja katsoja todella alkaa välittää heidän kohtaloistaan, mikä on erityisen tärkeää minkä tahansa elokuvan juonen kannalta. Jokaisen hahmon luonteenpiirteet ja motiivit tulevat tarinassa hyvin esille, mutta mikään ei ole liian itsestään selvää: varsinkin elokuvan alkupuolella voi kokea länsimaiselle mainstream-elokuvalle hyvin harvinaista hämmennyksen tunnetta, kun ei voi arvata, mihin suuntaan tarina lähtee kehittymään. Tämä takaa myös sen, että Coraline kestää varmasti vielä lukuisia uusintakatselujakin - kaikkea ei voi mitenkään omaksua heti ensimmäisellä kerralla.

Coraline on siis kiistattomasti tämän vuoden yllättävin, henkeäsalpaavin ja mietityttävin elokuvatapaus. Se pyörii Finnkinon teattereissa ilmeisesti jo aivan viimeisiä viikkojaan, joten nyt jos koskaan on oikea aika kokea se parhaalla mahdollisella tavalla: isolta kankaalta ja 3D-yllätysten kanssa. Etenkin kaikkien animaationvieroksujien olisi ehdottomasti syytä nähdä Coraline. Laadukas piirretty elokuva tuottaa paljon antoisamman kokemuksen, kuin taas yksi kerta näkemässä esim. Bradd Pittiä tai Julia Robertsia hortoilemassa puoliunessa läpi jonkin köykäisen, megabudjettisen näytelmäelokuvan.

Toinen elokuva, jota on syytä suositella, on nimeltään Filth & Wisdom. Kyllä, tämä on juuri se Madonnan ohjaama elokuva, mutta se ei ole lainkaan umpihuono. Filth & Wisdom on melko perinteinen indie-elokuva, jossa nuoret kaupunkilaisaikuiset etsivät itseään individualistisesti, mutta löytävät itsensä yhteisöstä - tässä mielessä elokuva ei tarjoa mitään uutta. Joka tapauksessa sen pääosista löytyy kuitenkin mielenkiintoisia ja monesti hauskojakin hahmoja, etenkin mustalaispunklaulaja Eugene Hutz, joka esittää lähinnä itseään. Muita hyviä seikkoja elokuvassa ovat sen energisyys, sopivan tiivis kesto ja se, että sitä esitetään viihtyisässä Kesäkino Engelissä. Leudossa kesäillassa, kauniissa sisäpihassa vanhassa empire-korttelissa, raikkaan juoman ja tuolin alla tuntuvien metrojunien jyrähdysten saattelemana Filth & Wisdom ansaitsee juuri niin monta tähteä, kuin Kino Engelin purjekankaisen katoksen saumakohtien läpi voi illan pimetessä havaita. Viimeiset esitykset tänään ja huomenna, perjantaista alkaen uusi elokuva.

P.S. Osaisiko joku Bloggerin tekniikkaa tunteva lukija kertoa, miten saisin varsinaisesta tekstiosiosta (valkoinen tausta) leveämmän, jotta laajakuva-YouTube-videot näkyisivät kokonaan (ilman, että tapahtuu jokin peruuttamaton virhe ja blogi sekoaa ihan täysin)? Kiitos!

Tweet