Vaikka pidänkin useista eri musiikin lajeista, kaikkein eniten minua miellyttää Brittein saarilta tuleva kitaramusiikki. Vuosi 2010 ei ollut tuolle genrelle mitenkään erinomainen: enemmistö vanhoista suuruuksista piti tänä vuonna taukoa julkaisuissa, eikä tilalle löytynyt juurikaan varteenotettavia uusia tulokkaita.
Brittien panoksen ollessa vaisu kitararockissa tätä vuotta hallitsivat yhdysvaltalaiset bändit: The National, Arcade Fire, Band of Horses, Midlake, The Drums ja muut. Syystä tai toisesta Amerikan-versio ei kosketa minua samalla tavalla: esimerkiksi Arcade Fire on mielestäni selvästi vuosikymmenen yliarvostetuin yhtye, jolla on pari aivan OK-tasoista kappaletta, mutta jonka osakseen saama hype on aivan ylimitoitettua.
Koska en siis omasta vajavaisuudestani johtuen pysty täysin uppoutumaan esimerkiksi juuri Arcade Fireen, en voi tänä vuonna väittää Vuoden levyt -listani edes yrittävän olla objektiivinen. Myös brittisuosikeistani missasin tänä vuonna lähes kokonaan esimerkiksi Paul Wellerin tuoreimman kehutun levyn, joten en osaa sanoa, kuuluisiko se parhaiden listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole kuunnellut sitä tarpeeksi.
Tänä vuonna lista on siis hyvin tiivis eikä yritäkään kattaa kaikkia vuoden parhaita levyjä. Listalla ovat vain minulle itselleni tärkeimmät levyt tältä vuodelta; sellaiset levyt, joita kuuntelin paljon ja joilla oli minulle aivan oikeaa merkitystä. Tässä siis vuoden 2010 kuusi omasta mielestäni parasta albumia satunnaisessa järjestyksessä:
Massive Attack - Heligoland Massive Attack julkaisee levyjä niin harvoin, että jokaisen ilmestyminen on aina auringonpimennystäkin suurempi tapaus ja uuteen levyyn ladataan aina valtavat odotukset. Heligoland ei ole klassikko, mutta se on albumi, jolla ei ole yhtään heikkoa kappaletta ja joka toimii kokonaisuutena alusta loppuun saakka. Bändin ulkopuoliset vierailijat, kuten Guy Garvey ja usean kappaleen säveltämiseen osallistunut Damon Albarn laajentavat palettia mukavasti, ja vakio-massiiviin kuuluva Horace Andy kuulostaa omaan tapaansa täysin ainutlaatuiselta. Kohokohdat: Saturday Come Slow, Pray For Rain, Splitting The Atom, Girl I Love You, Flat Of The Blade. SPOTIFY
Gorillaz - Plastic Beach Gorillazin kolmas albumi jatkoi siitä, mihin viiden vuoden takainen Demon Days pääsi, ja vei sarjakuvabändin koko ideaa yhä monipuolisempaan suuntaan. Vierailijat Mark E. Smithistä Mos Defiin ja Bobby Womackista Snoop Doggiin loistivat omalla osaamisellaan, mutta levyn koskettavimmat hetket olivat silti ne, joissa hulina siirrettiin syrjään ja joissa Damon Albarn sai omaa tilaa. Epätasaisuudestaan huolimatta Plastic Beach sisältää sen verran todella korkeita huippuja, että se tulee kestämään kuuntelua vielä seuraavinakin vuosina. Ja Tapaninpäivänä saamme kuulla, ehtiikö Gorillaz ylittää itsensä tänä vuonna vielä toistamiseen, kun bändin Yhdysvaltain-kiertueella tänä syksynä nauhoitettu levy julkaistaan netissä. Kohokohdat: On Melancholy Hill, Superfast Jellyfish, Rhinestone Eyes, Welcome To The World of The Plastic Beach, Empire Ants, Stylo, Broken. SPOTIFY
The National - High Violet Vaikka amerikkalainen indierock ei jostain syystä uppoa minuun aivan täysillä, The Nationalin High Violet on silti kiistämättä vuoden paras rock-levy. Sävellysten taso on tällä albumilla korkeinta mahdollista luokkaa, eikä sellaista käy kiistäminen. Jos saisin vaihtaa High Violetissa pari asiaa, toivoisin, että Matt Berninger laulaisi hieman selkeämmin ja että levyn tuotanto ei olisi niin tunkkaisen tiivistä. High Violetilla on niin hienoja melodioita ja yllättäviä sanoituksia, että ne ansaitsisivat päästä esille vielä paremmin. Toki ymmärrän, että vanhoille faneille The Nationalin viehätys perustuu juuri Berningerin tummaan baritoniin ja muhkean täyteläisiin soundeihin. Itseäni hieman häiritsee se, että levyltä on aika ajoin vaikea erottaa esim. jousia tai pianoa toisistaan, sillä ne jotenkin kumoavat paikoin toisensa tai jäävät rumpujen alle - mutta itse biisit ovat niin hyviä, että eipä se paljon haittaa. Kohokohdat: Anyone's Ghost, Terrible Love, Bloodbuzz Ohio, Runaway,Conversation 16. SPOTIFY
The Notorious XX Jos olisi aivan pakko valita, tämä olisi ykkössuosikkilevyni tältä vuodelta. Hieman noloa, että suosikki on yhdistelmä kahta jo aiemmin julkaistua, mutta tämä Notorious B.I.G.:n räppejä The XX:n yönviileisiin kuiskailuihin sekoittava mixtape on ideana todella hieno ja toteutukseltaan erinomaisen huolellisesti tehty. The XX sopii yllättäen Biggien taustalle jopa paremmin kuin alkuperäisten biisien soul- yms. sampleista koostetut biitit. Biggie tuo ujoon XX:n röyhkeän karismaattista rehentelyä ja XX:n minimalismi puolestaan korostaa Biggien herkempiä puolia. Yhdistelmät on toteutettu niin näkemyksekkäästi, että kontrastit tuovat toisilleen lisäarvoa ja avaavat kuulijalle uusia maailmoja. Esimerkiksi Juicy-R (siis yhdistelmä Biggien Juicy'a ja XX:n VCR:ää) rullaa niin hyvin, että se ylittää kummankin alkuperäisen biisin ja nousee jaloilleen aivan omana itsenään. Mash-upeissa on aina mukana tietynlainen yllättävään oivallukseen perustuva huumoriaspekti, ja onhan Biggien ja XX:n yhdistelmä totta kai omalla tavallaan vitsikäskin, mutta ennen kaikkea se on todella tunnelmallinen, toimiva ja napakka moderni albumi. Kohokohdat: Juicy-R, Dead Wrong Intro, Islands Is The Limit, One More Chance For A Heart To Skip A Beat, Everyday Shelter, The Curious Incident Of Big Poppa In The Nighttime. EI SPOTIFYSSA, MUTTA TÄSTÄ VOI LADATA KOKO LEVYN
Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man Manic Street Preachersin kymmenes studioalbumi ei tarjoa mitään kovin uutta, enemmänkin se vain kierrättää parin vuoden takaista Send Away The Tigersia, joka itsessään kierrätti 14 vuoden takaista Everything Must Go'ta. Silti juuri tämä mahdollisimman helppotajuinen, suureellinen ja melodiantäyteinen Manics on suosikkityylini bändin kaikista erilaisista versioista. Viiden ensimmäisen kappaleen perusteella Postcards From A Young Man olisi Manics-klassikko, mutta puolen välin tienoilla taso hieman notkahtaa. Pari täytebiisiä olisi ollut varaa jättää poiskin. Joka tapauksessa etenkin James Dean Bradfieldin laulu ja kitaransoitto lämmittävät aina sen verran, että Postcards on ollut omassa iPodissani yksi syksyn kuunnelluimmista. Kohokohdat: Some Kind Of Nothingness, Hazelton Avenue, All We Make Is Entertainment, Postcards From A Young Man, (It's Not War) Just The End Of Love, The Descent (Pages 1 & 2). SPOTIFY
Steve Mason - Boys Outside Steve Mason on ehtinyt monenlaista. Mm. hurmata kriitikot The Beta Bandissa 1990-luvun lopussa, julkaista soolomateriaalia nimillä King Biscuit Time ja Black Affair sekä kadota teille tietymättömille jätettyään ensin jälkeensä pelottavan kirjeen. Kaikkien seikkailujen jälkeen Mason on kuitenkin nyt sellaisessa kunnossa, että hän uskaltaa ensimmäistä kertaa julkaista musiikkia täysin omalla nimellään ja ilman mitään ylimääräisiä krumeluureja. Sekä Beta Bandissa että King Biscuit Timessa hienot biisit kärsivät toisinaan joko vähän liian rennosta toteutuksesta tai tarpeettomasta kieli-poskessa -asenteesta. Boys Outside on kuitenkin vakava ja tyylikäs levy täynnä taidokkaasti kirjoitettuja, vivahteikkaasti tulkittuja ja huolella viimeisteltyjä elektro-sävyisiä pop-kappaleita. Masonin ainutlaatuinen, helposti falsettiin karkaava ääni ja lakoninen tulkinta antavat biiseille hyvin omaperäisiä sävyjä ja ex-Sugababes -tuottaja Richard X tuo peliin kiiltelevän viileitä soundeja. Myös jo Masonin aiemmista töistä tuttu, hieman hip hopin mieleen tuova rennosti rullaava rytmikkyys on yhä tallella. Boys Outside on kuin hieman vähemmän angstinen, mutta silti yhtä tumma ja pelottava jatko-osa Thom Yorken muutaman vuoden takaiselle The Eraser -levylle. Levyn kappaleista Lost And Foundissa on synkkää trip hop -estetiikkaa, I Let Her In on pakahduttavan surumielinen ja vähäeleinen balladi, ja The Letter voisi mahtipontisuudessaan sopia jopa Coldplayn levyille, jos Coldplay osaisi tehdä oikeasti dramaattisia kappaleita. Nimibiisi Boys Outside on oma suosikkini: samanaikaisesti sekä lempeän lohduttava että alistuneen turhautunut. Kohokohdat: Boys Outside, Lost And Found, Understand My Heart, I Let Her In, The Letter, All Come Down. SPOTIFY
Massive Attackilla on ehkä maailman hitain levyjen julkaisutahti: ensimmäisen ja toisen albumin välillä kului 3 vuotta, toisen ja kolmannen 4, sitten 5 ja nyt edellisen ja tämän uusimman välillä peräti 7 vuotta. Bändin jokainen pihauskin on siis merkittävä tapaus ja näin verkkainen julkaisutahti asettaa paineita myös musiikille: kai seitsemän vuoden aikana täytyy saada kasaan vähintäänkin huippulaadukas levy?
Onkin suuri helpotus todeta, että viides Massive Attack -albumi Heligoland on erinomainen tuotos. Se on varovaisesti avautuva, jokaisella kuuntelukerralla itsestään jotain uutta ja hienoa paljastava, melko intensiivisissä tunnelmissa etenevä levy. Tavallaan se on myös Massive Attackin toistaiseksi helpoin ja popein levy: jokaisessa kappaleessa on säkeistöihin ja kertosäkeistöihin jakautuva laulumelodia ja perinteisellä tavalla koottu rakenne.
Useimmiten melodioista vastaavat vierailevat artistit kuten Damon Albarn, Guy Garvey, Martina Topley-Bird ja Massive Attackin vakiovierailija Horace Andy. Albarn on itse asiassa ollut mukana säveltämässä kolmea levyn kymmenestä kappaleesta, joten hänen panoksensa levyllä on hyvinkin huomattava. Albarnin kappaleista viimesyksyinen singlebiisi Splitting The Atom voisi toimia hyvin Gorillaz-levyllä ja kuulaan melankolinen Saturday Come Slow sujahtaisi helposti The Good, The Bad & The Queen -albumille. Perinteisen brittipopin ystävien unelmahetket koetaan kuitenkin kappaleella Flat Of The Blade, jossa Albarn myöskin on ollut mukana, mutta jonka tulkitsee ainutlaatuiseen tapaansa Elbow'n karismaattinen Guy Garvey. Flat Of The Blade on yhtä aikaa sekä rauhallinen että hermostunut, kuin hitaasti veden pinnan alla lipuva vaarallinen jäävuori. Massive Attackin tuotannossa on niin paljon upeita kappaleita, että Flat Of The Bladen väittäminen yhdeksi yhtyeen kaikkien aikojen parhaista saattaa kuulostaa kovilta ylisanoilta, mutta asia on kuitenkin ehdottomasti juuri näin.
Damon Albarnin avittamien kappaleiden lisäksi yksi Heligolandin ehdottomista kohokohdista on Horace Andyn Girl I Love You, jonka viiltävän tyylikäs laulusuoritus aiheuttaa kuulijalle kylmiä väreitä. Kuumeisen, syvän basson ajama kappale sopisi saumattomasti vuoden 1998 Mezzanine-levyn Angel-klassikon rinnalle. Horace Andy on yksi sellaisista harvinaisista laulajista, jotka voisivat esittää vaikka McDonald'sin ruokalistan laulumuodossa ja kuulostaa silti miljardi kertaa kiinnostavammilta yksikään Idols-voittaja tai Pitchfork-trendilemmikki. Heligolandin jokainen muukin kappale on hieno ja toimiva yksikkö: avausbiisi Pray For Rainin nautinnollinen tummasävyisyys saa hetken lohtua väliosan kirkkaista harmonioista, Martina Topley-Birdin Psyche liikkuu vauhdikkaasti kuin palkkatappaja yön pimeydessä, Paradise Circusissa on hauska kättentaputuksista koottu biitti jonka päälle Hope Sandoval kuiskailee sofistikoituneesti ja Rush Minute edustaa hieman new wave -vaikutteista, jopa aavistuksen verran Bloc Partylta kuulostavaa tyyliä.
Yksittäiset kappaleet on kyllä koottu yhtenäiseksi albumikokonaisuudeksi hyvin tarkkaa tyylitajua käyttäen, mutta silti muutoin erinomaisen albumin yllä leijuu kuitenkin hämmentävä ontologinen kysymys: mikä on Massive Attack? Bändin vakiokokoonpanoon kuuluva Grant Marshall on merkitty osasäveltäjäksi jokaiseen kappaleeseen, mutta hänen matalaa lauluääntään kuullaan vain yhdessä kappaleessa. Johtomies Robert Del Naja sentään laulaa kahdessa biisissä, mutta muilta osin levy on täysin solistivieraidensa hallittavissa ja vietävissä. Esimerkiksi Flat Of The Bladesta nauttiessa ei voi olla miettimättä sitä, mikä ero on kutsua kyseistä kappaletta Massive Attackin teokseksi verrattuna siihen, jos se määriteltäisiinkin esimerkiksi Massive Attackin remixiksi Elbow'n kappaleesta. Tai millä muotoa Saturday Come Slow on nimenomaan Massive Attackin biisi eikä Damon Albarnin kappale, jonka soundeja ovat olleet luomassa myös Massive Attackin jäsenet? Yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla tällaiset pohdinnat eivät vielä olleet tarpeellisia, sillä yksittäisistä laulajavieraista huolimatta bändillä oli jonkinlainen löysä vakiokokoonpano, jonka oma panos kuului enemmistössä.
Nykyisellään Massive Attack ei ole niinkään bändi kuin jonkinlainen brändi - tosin ehdottomasti hyvin laadukas ja luotettava sellainen. Massive Attackin nimen alla julkaistaan aikojemme kunnianhimoisinta ja visionäärisintä popmusiikkia, mutta yhtenäisenä, omaa luovana ryhmänä Massive Attackia ei ole ollut olemassa sitten 1990-luvun. Toisaalta juuri se Massive Attackissa onkin ideana: yhtyeen olemus rikkoo perinteisiä raja-aitoja siinä, miten musiikkia pitäisi tehdä ja kyseenalaistaa sen, miksi olemme tottuneet siihen, että musiikkia julkaisevat "artistit" tai "bändit". Oikeastaan Massive Attack on kuin moderni sinfoniaorkesteri, joka tulkitsee musiikkia vaihtelevien solistien johdolla. Heligoland on uusi hieno lisä Massive Attackin nykyaikaisten sinfonioiden sarjaan ja ehdottomasti 7 vuoden odotuksen arvoinen albumi.
Vuosilistoista toinen: vuoden 2009 parhaat kappaleet. Tänä vuonna keskitaso oli korkea, mutta yksittäiset erottujat harvassa toisin kuin esim. viime tai sitä edellisenä vuonna. Listaan viisi parhausjärjetyksessä ja niiden lisäksi muutaman muun satunnaisessa järjestyksessä. Kappaleen nimi linkittää Spotify'hin ellei toisin mainita.
#1: ARCTIC MONKEYS - CORNERSTONETämän vuoden erityispiirre on juuri se, että vuoden paras biisi löytyy vuoden parhaalta albumilta - useimpina vuosina joku muu kuin vuoden parhaan kokopitkän levyn tekijä on päässyt yllättämään ja iskemään listalle jollain aivan häkellyttävän hyvällä yksittäisellä biisillä. No, tämän vuoden tulos johtuu kuitenkin ehdottomasti Arctic Monkeysin vahvuudesta eikä niinkään muiden heikkoudesta. Cornerstone ei tyyliltään edusta melko synkkää ja raskasta Humbug-albumia oikein millään muotoa, mutta on omana itsenään aivan täydellinen kappale. Joka kerta Cornerstonea kuunnellessa ei voi olla ihmettelemättä sitä, miten joku osaa kirjoittaa näin yksityiskohtaisen, yllättävän ja kokonaisen tarinan - lähes pienoisnovellin - ja sitten istuttaa sen tarttuvaan, tyylikkääseen ja hehkeään melodiaan. Harva kappale ansaitsisi sekä Brit- että Booker-palkinnon, mutta Cornerstone on juuri sellainen kappale. Lue tarkempi Cornerstone-analyysini No-Crab -sivustolta
#2: PHOENIX - LISZTOMANIA Ranskalainen Phoenix sai vuosituhannen alussa paljon suitsutusta mm. Airin taustayhtyeenä sekä ensimmäisillä omilla levyillään, mutta näytti sittemmin unohtuvan sesonki-ihmeiden suureen, hyödyttömään pinoon. Vastustamaton Lisztomania-hitti tämänvuotiselta levyltä Wolfgang Amadeus Phoenix kuitenkin pelasti bändin ja johdatti heidät suureen suosioon jopa USA:ssa. Lisztomania (samaan tapaan kuin "Nietzsche", tämänkin nimen kirjoittaminen täytyy vain opetella ulkoa, ettei kompastu konsonantteihin) on aurinkoinen, ylväs ja tiiviisti rullaava pieni möhkäle, joka kuulostaa hyvältä niin piskuisista matkakaiuttimista kuin jättimäisistä hifi-laitteistakin - juuri niin kuin ajattoman kappaleen pitääkin. Siinä yhdistyy USA:n länsirannikon kevyt tytöt ja biitsi -tunnelma ranskalaisen sofistikoituneeseen tytöt ja klassikkorunous -tunnelmaan. Voittamaton kombinaatio!
#3: PETER DOHERTY - SALOMESanoituksen ja sävellyksen yhteisvaikutuksessa tämä kappale on melkein Cornerstonen tasolla. Jos Peter Doherty olisi taas tänäkin vuonna kerännyt vähemmän iltapäivälehtien otsikoita ja oikeusistuimien sakkotuomioita, hänet saatettaisiin muistaa juuri tällaisista loistavista kappaleista, eikä kaikenlaisesta ulkomusiikillisesta sekoilusta. Salomen rakenne on jotenkin hyvin kiehtova: itseltäni kesti muutama kuuntelu ennen kuin ollenkaan tajusin, missä milloinkin ollaan menossa. Doherty yhdistää taitavasti Raamatun, Oscar Wilden ja Richard Straussin tunnetuksi tekemän myyttisen tarinan omaan nuhruiseen maailmaansa ja lopputuloksena on hienon dramaattinen ja pienistä eleistä tehonsa hakeva kappale.
#4: CORNERSHOP - THE ROLL-OFF CHARACTERISTICS (OF HISTORY IN THE MAKING)[linkki bändin omaan verkkokauppaan, josta kappale ostettavissa hintaan €0,88] Tämä kappale kuuluu ehdottomasti vuoden yllättäjiin ja osoittaa lisäksi sen, miten tärkeää on julkaista juuri oikea kappale juuri oikeaan aikaan. Cornershop selvästi tajuaa vuodenaikojen merkityksen, sillä Roll-off Characteristics oli aivan täydellinen biisi alkukesän helteisiin päiviin ja leutoihin iltoihin. Lisäksi tällaisen kappaleen julkaiseminen ensimmäisenä varsinaisena uutena tuotoksena seitsemän vuoden levytystauon jälkeen on hieno osoitus siitä, ettei bändi välitä ulkoisista tekijöistä: Rolling Stones -vaikutteinen, letkeästi rullaava ja mukavasti törähtelevien trumpettien säestämä biisi ei ole musiikillisesti lainkaan trendikäs ja sanoitukseltaan se on liian omituinen sopiakseen hittilistoille ("War ain't nothing but a technical plip-plop"!?). Toisaalta juuri näiden tekijöiden ansiosta se on vuoden 2009 kenties omaperäisin kappale. Tämän vuoden alussa en missään nimessä tiennyt tarvitsevani Cornershopia enää ikinä, mutta nyt vuoden lopussa on täysin selvää, että 2009 ei olisi ollut 2009 ilman Cornershopia.
#5: LILY ALLEN - THE FEARMyös Lily Allen oli tänä vuonna eräänlainen yllättäjä. Tietenkään edellisenkään levyn perusteella ei tietysti pitäisi olla minkäänlaisen yllätys, että hänellä on erinomaisia kappaleita, mutta hieman kuten Peter Doherty, myös Allen vaikuttaa levyjen välillä enemmänkin roskalehtijulkkikselta kuin muusikolta. Tätä tilannetta kirpeästi kommentoiva The Fear olikin juuri siksi täydellinen ajankuva vuodelta 2009. Suuri kunnia kuuluu myös kappaleen tuottajalle Greg Kurstinille, sillä sovitukselliset ja tuotannolliset oivallukset kuten kertosäkeessä mukaan lipuvat ilmavat syntetisaattorit nostavat muutenkin mainion kappaleen aivan omalle tasolleen.
PLACEBO - KINGS OF MEDICINE[YouTube-linkki kappaleen akustiseen versioon]Placebon tämänvuotinen albumi Battle For The Sun oli kokonaisuutena hieman epätasainen, mutta sisälsi siitä huolimatta mm. tämän loistavan kappaleen. Omasta mielestäni Placebo on aina parhaimmillaan rauhallisemmissa ja melankolisemmissa lauluissaan, ja Kings Of Medicine edustaa juuri tätä tyylilajia aivan täydellisesti. Eri osien väliset soinnunvaihdokset ovat sekä yllättäviä että luontevan sujuvia ja Brian Molkon kielikuvat juuri sopivan teatraalisia. Albumiversion trumpettisoolot ovat lisäksi mukavan beatlesmäisiä ja tämä onkin kenties ensimmäinen kerta, kun Beatles mitenkään kuuluu Placebon musiikissa.
FRANZ FERDINAND - LUCID DREAMSFranz Ferdinandin toistaiseksi suurimman hitin, Take Me Outin vaikuttavin kikka oli se, että kappale alkoi aivan erilaisena kuin millaisena se lopulta päättyi. Muutoin melko vaisun Tonight-levyn väkevin biisi Lucid Dreams vie tämän Franz-kikan yhdenteentoista potenssiin: kappale alkaa tavallisena kitara-anthemina, poimii toiseen säkeistöön mukaan hieman elektrosuhinaa ja muovautuu yhtäkkiä puolessavälissä totaalisen futuristiseksi, minimalistiseksi tanssibiisiksi. Tästä saa kaiken irti vain toimivana stereona kuunneltuna, sillä äänten vaihtelu vasemmalta oikealle suorastaan hieroo kuuntelijan aivoja.
IAN BROWN - STELLIFY Ian Brownilla on tapana julkaista jokaiselta uudelta albumilta hyvin pätevä ensimmäinen single. Tällä kertaa vuorossa oli Stellify: jykevän pianohakkauksen piiskaama, rouheilla torviosuuksilla kuorrutettu, yksinkertainen ja tehokas biisi, jonka päälle Brown pääsee heittämään perinteiset tekomystiset lauluosuutensa. Tämä jää soimaan päähän useiksi päiviksi. Brown itse on kappaleeseen niin ihastunut, että soittaa sen nykyisin keikoilla toisinaan kahteenkin kertaan. Ja miksikäs ei? Stellifystä ei saa tarpeekseen, jos sen kuuntelee vain kerran.
AIR - SO LIGHT IS HER FOOTFALL Listan toinen ranskalaisesiintyjä. Air luultavasti säveltää tällaisia kappaleita unissaankin, mutta So Light Is Her Footfall on joka tapauksessa bändin aiempien chillailuklassikoiden tasoa ja pärjäisi ehdottomasti jopa Moon Safarillakin. Biisissä on tarttuva, laskeva bassokuvio ja osuvia kitara-aksentteja. Tässä biisissä ei välttämättä ole kovin paljon asiaa, mutta siihen mennään suoraan heti alussa ja biisi lopetetaan välittömästi juuri oikeassa kohdassa. Hyvin mallikelpoista.
DOVES - JETSTREAM Tämä olisi hyvin voinut olla TOP5:ssäkin. Dovesin neljännen albumin aloitusbiisi Jetstream sukeltaa suoraan mielen syvimpiin lokeroihin ja pullahtelee sieltä pinnalle tasaisin välein: tämä kappale soi päässä, vaikka sitä ei olisi vähään aikaan varsinaisesti kuunnellutkaan. Jetstream on hieno osoitus siitä, miten Doves ammentaa menneisyydestään klubimusiikin tekijöinä: kappaleen intensiteetti nousee ja laskee juuri oikeissa kohdissa ja siinä käytetään kekseliäästi erilaisia rytmejä ja tekstuureja. Bändi on kertonut, että Jetstream on heidän yrityksensä kirjoittaa kappale Bladerunnerin lopputekstejä varten (tosin yli 20 vuotta myöhässä). YouTubessa joku on ystävällisesti toteuttanut tämän toiveen.
EMPIRE OF THE SUN - WALKING ON A DREAMKuten albumiarvioissakin sanoin, australialainen Empire Of The Sun on mielestäni jonkinlainen vara-MGMT, mutta tämä ei silti lainkaan vähennä erinomaisten kappaleiden kuten Walking On A Dream arvoa. Tämä kuulostaa siltä kuin söisi samaan aikaan sorbettia, liekitettyä vaahtokarkkia ja tikkaria: kesäistä, kevyttä, pehmeää ja hauskaa.
JACK PEÑATE - TONIGHT'S TODAY No, jos Empire Of The Sun oli tänä vuonna vara-MGMT, tämä Jack Peñaten kappale oli jonkinlainen vara-Guillemots. Tonight's Todayssä on hyvin omaperäinen tunnelma: kuin Rion karnevaalien sambakulkue laulaisi futiskatsomohoilotusta säestäjänään alkeellinen kitaristi, joka on valvonut kolme vuorokautta putkeen. Harmi, ettei Peñaten kokopitkä Everything Is New -albumi täysin lunastanut tämän kappaleen antamaa hullua lupausta.
BRETT ANDERSON - HYMNBrett Anderson ei ole kuulostanut näin kauniilta, sulavalta ja dramaattiselta sitten Dog Man Starin. Hymn on Andersonille käytännössäkin uusi alku, mutta ennen kaikkea kuulostaa musiikillisesti juuri siltä: tuoreelta, herkältä, vastaheränneeltä. Jos tämä kappale olisi eläin, se olisi jokin äärimmäisen hento ja harvinainen hyönteinen, joka ilmestyy pesästään vain kerran vuosikymmenessä ja josta BBC tekisi 10-osaisen dokumenttisarjan.
THE BIG PINK - DOMINOSMyöskin hyvin lähellä TOP5:ttä ja myöskin jonkinlainen MGMT-korvike. Lontoolaisen The Big Pinkin hullutteluanthemissa on samanlaista ihanaa välinpitämättömyyttä ja vankkaa surinaa kuin Time To Pretendissä. The Big Pink saattaa hyvinkin jäädä yhden hitin ihmeeksi, mutta se hitti on ihmeellinen.
ROBBIE WILLIAMS - BODIES Väheksyin tätä biisiä, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin olen alkanut pitää siitä. Komiteamietintönä toteutetuksi tästmälistahitiksi Bodies on hyvinkin kokeellinen ja outo: hyvin harvassa kappaleessa on banjoa, elektrorutinaa, viuluja, kuoro ja kaiken huippuna Robbie Williamsin tasoinen laulaja. Bodies nousee listalle myös oman henkilökohtaisen kummallisen mieltymykseni takia: jostain syystä kappaleet, joissa lauletaan Jeesuksesta, ovat mieleeni. Eivät sisältönsä takia, mutta jotenkin "Jesus" kuulostaa usein pop-kappaleissa äänteellisesti hyvin miellyttävältä.
THE TWANG - BARNEY RUBBLE Tämä kappale tuntuu olevan suunniteltu pöhnäisten brittituristijätkien loilotettavaksi mallorcalaisissa baareissa, mutta jos sitä ei kuuntele tuollaisessa ympäristössä vaan esimerkiksi omista korvakuulokkeistaan auringon laskiessa ja aavistuksen verran viileän tuulen puhaltaessa elokuisella uimarannalla, siitä voi saada irti hyvin paljon nautintoa. Jos Cornershop määritti kesäkuun 2009, The Twang oli elokuu. Tässä kappaleessa muuten hämää kovasti se, että laulaja laulaa sanan repetitive jostain syystä muodossa repetive...
THE RAVEONETTES - BANG!The Raveonettesin mainiolta levyltä In And Out Of Control on vaikea nostaa esiin vain yhtä kappaletta, mutta Bang! tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan: tämän kappaleen sisällöstä riittäisi riffejä, melodioita ja koukkuja vaikka neljään eri kappaleeseen. Onneksi Raveonettes on kuitenkin laittanut ne kaikki yhteen ja luonut supernautinnollisen biisin.
JAY-Z - EMPIRE STATE OF MIND Tuntuu siltä, ettei New Yorkista voi oikein tehdä huonoa kappaletta. Jay-Z:n euforinen kaupunkihehkutus nousee kovasta kilpailusta huolimatta New York -klassikoiden eliittiin. Jay-Z:n räppäys säkeistöissä on hauskan melodista ja Alicia Keysin täyteläinen laulu tekee kertosäkeestä suorastaan tyrmäävän.
THE DUCKWORTH LEWIS METHOD - MEETING MR MIANDADTämä krikettitähden tapaamisesta unelmoiva laulu on häpeämättömän retro, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia niin erinomainen. Klassista, hilpeää 60-luvun tyylistä brittipoppia. Jos Vuoden Parhaat -listat tehtäisiin keskellä kesää, The Duckworth Lewisin päivänpaisteiset tuotokset saattaisivat olla vaikka kuinka korkealla, mutta näin keskellä talvea tähän tunnelmaan on hieman vaikea uppoutua aivan täysillä.
LA ROUX - IN FOR THE KILL (SKREAM REMIX)[linkki YouTubeen] Kansainvälisessä lehdistössä tämän vuoden trendikkäin musiikkityyli yli muiden oli dubstep. Yleensä tällaiset uudet genret ovat hieman vaikeasti omaksuttavissa eivätkä tuota mieleenjääviä biisejä ennen kuin ne ajan myötä laimentuvat tavallisiksi mainstream-tyyleiksi. Dubstep-tuottaja Skream kuitenkin osui suoraan hunajapesään muovaamalla jo muutenkin mainiosta In For The Killistä oman tyylinsä mukaisen version, joka dubstepin sääntökirjan mukaisesti perustuu ennen kaikkea överimuhkeaan bassolinjaan. La Roux'n alkuperäisen kappaleen sirisevät syntetisaattorit ovat tässä vaihtuneet siis tummaan bassomurinaan, aavemaisen minimalistisiin kosketinsoittimiin ja lopun yllättävästi räjähtävään breakbeatiin. Kaikkein olennaisimpana alkuperäisversiosta on kuitenkin säilytetty uhkaavan jämäkkä lauluosuus, joka kuulostaa aivan oikeasti vihaiselta ja totiselta. Olisipa trendigenrejen omaksuminen aina näin helppoa ja nautinnollista.
MASSIVE ATTACK - SPLITTING THE ATOMUutta Massive Attackia saatiin odottaa taas useampi vuosi, mutta syksyllä julkaistun Splitting The Atom -EP:n nimibiisi näytti, että odotus ei missään nimessä ollut turhaa. Massive Attack on harvoin kuulostanut näin hilpeältä, mikä on sinällään outoa, sillä oikeastaan tämä kappale ei kuulosta lainkaan hilpeältä, vaan enimmäkseen vain synkältä ja uhkaavalta. Mutta silti hilpeältä. Juuri tällaisten ristiriitaisuuksien ja mahdottomuuksien toteuttamisen takia Massive Attack on yksi kaikkien aikojen nerokkaimpia yhtyeitä.
SIMIAN MOBILE DISCO - AUDACITY OF HUGE Tämä on ehdottoman 2009:ltä kuulostava biisi. Kappaleen nimi pilailee Obamalle ja sanoitus listaa kaikki mahdolliset supercoolit ja ironiset hipsteriaarteet, jotka eivät silti tuo laulun kertojahahmolle onnea. Tein kesällä kaverilleni mixtapen, joka sisälsi tämän kappaleen. Kun kysyin häneltä, mitä hän piti kokoelmasta, hän vastasi että se oli muuten todella hyvä, mutta "se yksi biisi oli ihan liian outo". Arvasin heti, mikä kappale oli kyseessä.
FLIGHT OF THE CONCHORDS - CAROL BROWN Laadukkaan huumorin ja laadukkaan musiikin yhdistäminen on kautta historian ollut käytännössä täysin mahdoton tehtävä. Parin viime vuoden aikana Flight Of The Conchords on kuitenkin löytänyt koko konseptiin totaalisen uuden lähestymistavan, jonka tuloksena on ollut kaksi superhauskaa televisiosarjaa ja kaksi toistuvaa kuuntelua erinomaisesti kestävää albumia. Useat bändin kappaleista perustuvat musiikillisiin pastisseihin, mutta Carol Brownin folk-elektro-indiesekoitus on mainio osoitus siitä, että yhtye kykenee myös sataprosenttisen omaperäisiin ratkaisuihin. Tässä kappaleessa on ennen kaikkea jännittävä melodia ja kiinnostava tunnelma ja vasta toissijaisesti myös nokkelat sanat.
WILCO - YOU AND I Tämä kappale on hieno esimerkki suuresta laulunkirjoitustaidosta. Mitään ylimääräisiä kikkoja ei tarvita, kunhan yksinkertainen melodia osataan esittää koskettavasti. Wilcon Jeff Tweedy tulkitsee tämän surumielisen kappaleen kauniisti yhdessä Leslie Feistin kanssa. Tästä kulkee suora linja klassiseen Lennon / McCartney -laulunkirjoitustraditioon.
FRANZ FERDINAND - KATHERINE KISS MEPakko nostaa esille Franz Ferdinandilta vielä toinenkin kappale. Kuten Dovesin Jetstream, myös Katherine Kiss Me on sellainen kappale, joka vain yhtäkkiä alkaa soida päässä muuten hiljaisina hetkinä. Tässä on kekseliäästi yhdistetty suloinen melodia ja melko vastenmieliset sanat. Sellainen on realistista. Kaiken kukkuraksi pianosoolo on lempeä ja ihana.
ARCTIC MONKEYS - MY PROPELLERJos Franz Ferdinand saa listalle kaksi biisiä, on vain reilua että Artic Monkeys saa vähintään yhtä monta. Klassikkolevyillä on aina klassikkoaloitusbiisi ja My Propeller on ehdottomasti sellainen: yhtäaikaisesti sekä tunnistettavasti Arctic Monkeysiä että repäisevä irtiotto bändin aiemmasta tyylistä. Alex Turnerin samanaikaisesti uhmakas ja toisaalta väsyneenoloinen laulusuoritus on hämmentävä ja kiehtova.
YEAH YEAH YEAHS - ZERO Tämä on melko täydellinen autoilubiisi: nopea, aurinkoinen, energinen ja hauska. Kappale rakentuu mielenkiintoisesti alun tärisevästä odotuksesta kertosäkeen juhlavaan kliimaksiin keveästi syöksähtelevien syntetisaattorien tukemana. Ainoa heikkous tässä on se, että Blondie olisi saattanut kirjoittaa tämän jo vuonna 1979.
THE HORRORS - SEA WITHIN A SEA Tämäkin kuuluu vuoden yllättäjien joukkoon. The Horrors tuli aikoinaan ilmoille tekemällä kuuntelukelvotonta kauhusarjakuvapunkkia, mutta löysi vuonna 2009 itsestään yhtäkkiä aivan uusia puolia. Lähes kahdeksanminuuttinen, hypnoottinen ja alati muuttuva Sea Within A Sea on kuin tuokiokuva hetkestä, jolloin Joy Division muuttui New Orderiksi. Kappale sisältää tällä hetkellä hyvin trendikkään "motorik"-rumpukompin, nörttipisteitä kerääviä vintagekosketinsoittimia ja kaikenlaista muuta indieuskottavuuden kannalta luultavasti hyvin olennaista, mutta itseäni koskettaa ennen kaikkea hienosti auki kiertyvä, helpotusta tuovien sointuvaihtojen kannattelema laulumelodia. Taas yksi osoitus siitä, että vuonna 2009 riskinotto on ollut hyvä ratkaisu.
THE XX - ISLANDS Tältäkin albumilta on lähes mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita, sillä The XX:ssä on kyse ennen kaikkea kokonaistunnelmasta. Hartaan miettimisen jälkeen Islands on silti kenties suosikkini. On äärimmäisen vaikeaa keksiä adjektiiveja kuvailemaan tätä kappaletta. Ehkä jotain valoa tuo, jos sanon, että kirjoittaessani tätä juuri nyt, kello 2:23, Islands kuulostaa täydelliseltä?
KOKOSIN SPOTIFY-SOITTOLISTAN, JOKA SISÄLTÄÄ KAIKKI MAHDOLLISET TÄSSÄ LISTATUISTA KAPPALEISTA. VALITETTAVASTICORNERSHOP, PLACEBOJA LA ROUX ON KUUNNELTAVA ESIMERKIKSI YOUTUBESTA.
Samaan aikaan, kun Bono ja Coldplay kiertävät maailmaa saarnaten ihmisille poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista hyvin ilmiselvin keinoin, Massive Attack pyrkii vaikuttamaan yleisönsä ajatteluun hieman vähäeleisemmällä ja salakavalammalla tavalla. Eilinen Helsingin-konsertti olikin onnistunut sekoitus politikointia ja hittejä häikäisevän visuaalisen show'n tukemana.
Esityksen alku oli pienoista odottelua sekä artistin että yleisön suunnalta. Lämmittelijä Martina Topley-Bird oli hoitanut oman osuutensa niin energisesti ja sympaattisesti, että pääesiintyjä vaikutti alkuun liiankin etäiseltä ja kliiniseltä. Yksittäisistä "raidoista" koostunut led-taustaruutukin tuntui alkuun jotenkin vanhanaikaiselta ratkaisulta ja sen näyttämä sisältö jokseenkin kliseiseltä ja populistiselta: listoja huumeiden nimistä sekä vertailua Englannin parlamentin jäsenten kulukorvausten ja afrikkalaisten sosiaalityöntekijöiden kustannusten välillä. Kun vielä kaikki neljä ensimmäistä kappaletta olivat täysin uusia ja ennenkuulemattomia, alun tunnelma oli hieman huurteinen.
Pian tarinan juoni alkoi kuitenkin selvitä: Massive Attack oli jakanut repertuaarinsa käytännössä kahteen osaan - Robert Del Najan esittämiin supersynkkiin ja aggressiivisiin kappaleisiin, joiden aikana led-tausta vyörytti katsojien silmille kulutusyhteiskuntakriittisiä ja sodanvastaisia viestejä sekä bändin toisen jäsenen Grant Marshallin ja vierailevien vokalistien esittämiin tuttuihin hitteihin, joita taustakuvitus säesti lähinnä ruudunsäästäjämäisillä tunnelmakuvilla. Del Najan yksin johtamat osuudet olivat hyvin intensiivistä multimediatykitystä ja nostivat kokemuksen hienolla tavalla ahdistavaksi: esimerkiksi kidutuksen olemusta syytteittä vangitun uhrin näkökulmasta kuvannut tekstikollaasi oli yhdessä musiikin kanssa äärimmäisen vaikuttava. Konsertin "helpommasta" puolesta kaikkein parhaiten toimi legendaarisen Horace Andyn upeasti kaiuttama Angel ja Deborah Millerin tyylikkäästi tulkitsema klassikko Safe From Harm.
Kahden tunnelman välillä vaihtelu oli ajoittain hieman hajanaista ja kuluttavaa yleisön kannalta: juuri kun show oli päässyt totisen synkkään vauhtiin, lavalle asteli Marshall tai joku vierailijoista ja koko ilmapiiri keveni monen monta astetta - ja toisaalta taas juuri kun väkeä miellyttänyt hittiputki oli saatu auki, koitti Del Najan vuoro maalata omaa nihilististä visiotaan. Kokonaisuutena tämä teki konsertista aavistuksen verran katkonaisen, mutta ratkaisu oli kuitenkin sanoman kannalta aivan perusteltu. Massive Attackhan on kertonut pyrkivänsä tekemään "tanssimusiikkia pääkopalle" ja eilisen kaltaisella tavalla esitettynä tavoite toteutui erinomaisesti.
Tavallaan voisi sanoa, että Massive Attack myös tekee pop-musiikista hieman kuin klassista musiikkia: osaa kappaleista esittävät livenä lähes täysin eri ihmiset kuin levyillä, joten tällöin pääosaan nousee itse sävellys. Esimerkiksi Unfinished Sympathyn aikana lavalla oli kappaleen studiossa luoneista ihmisistä ainoastaan Grant Marshall, ja hänkin levydekin takana, joten konsepti oli hieman kuin sinfoniaorkesterin soittaessa esimerkiksi Bachia: olennaisinta on teos, eivät sen esittäjät. Tietysti myös itse esiintyjät olivat tärkeitä: esimerkiksi Horace Andy sai joka kerta lavalle hipsiessään huikean valtavat aplodit.
Joka tapauksessa, Massive Attack osoitti hienosti, miten kaikkien areenakonserttien ei tarvitse olla jollain vanhalla, varmalla konseptilla kulkevia, vaan miten konsertin muotoja voi muokata kekseliäästi musiikin mukaan. Tunnelmien ja vierailijoiden vaihdellessa Jäähallissa esiintyi käytännössä useampi kuin vain yksi yhtye, mutta koko iltaa yhdisti silti omaperäinen ja juuri monipuolisuudelle perustuva Massive Attack -visio. Nautintoa saivat niin korvat, silmät kuin aivotkin. Massive Attack osasi luoda areenakonsertin, joka todella jättää katsojalle ajattelemisen aihetta. Olisi toivottavaa, että useammat yhtyeet uskaltaisivat olla näin rohkeita ja näin fiksuja. Kuuletko, Bono?
Olen ollut tällä viikolla hieman kipeänä, joten en ole jaksanut kirjoittaa. Syksy on selvästi saapunut: puiden lehdet alkavat jo kellastua, aurinko paistaa matalammalta ja iltaisin keskusta on täynnä eri oppiaineiden fukseja temppuilemassa initiaatioseremonioissaan. Itsekin sain puistossa istuskellessani kieltäytyä tulemasta kannetuksi kultatuolissa suihkulähteeseen.
Tällä viikolla alkoivat myös syksyn ensimmäiset luennot. Vaikka viestinnän menetelmäkurssi ei olekaan ehkä mikään kaikkien aikojen innostavin tapaus, oli silti mieltä ylentävää istua aamutuimaan auditoriossa pohtimassa kysymystä "Mitä 'tieto' on?", kun pari päivää aiemmin oli istunut työpaikan kokoushuoneessa pohtimassa kysymystä "Kuka on tukkinut naistenvessan?". Ensi viikolla onkin sitten kovat paikat: gradua varten valmistava tutkimuskurssi alkaa! Aiheesta ei ole vielä tietoakaan, mutta tällä kertaa en aio stressata. Jotain löytyy varmasti. Eräs ystäväni aikoo kuulemma tehdä poliittisen historian gradunsa ruoasta, joten eiköhän minullekin valikoidu jokin sopiva aihe.
Nyt viikon kappaleisiin. iPodini on edelleen huollossa, joten olen kuunnellut musiikkia lähinnä vain kotona: bussissa olen joutunut viihdyttämään itseäni Metro-lehdellä, joka ilmeisesti 10-vuotispäivänsä johdosta luulee olevansa arvokaskin media, vaikka on todellisuudessa vain kyhäelmä STT:n uutissähkeitä, ankeita mainoksia ja masentavan matalaotsaista lukijasisältöä. Peukut pystyyn, että iPod palaisi huollosta jo ensi viikolla!
Miles Davis - Blue In Green Yritin tällä viikolla sivistää itseäni hieman jazzilla. Miles Davisin Kind Of Blue -albumi on kuuleman mukaan hyvä aloituspiste jazz-opinnoille, joten lähdin liikkeelle siitä. Tässä kappaleessa on mm. uskomattoman kauniita pianomelodioita ja ihanan pehmeät bassot ja rummut. Lyhyen kokemukseni perusteella jazz sopii hyvin monenlaiseen tilanteeseen: iltapäivään, yöhön, kokkaamiseen, kylpyyn - vaikka mihin. Erityisesti kylpyjazzia aion testata lähiaikoina varmasti useastikin.
Speech Debelle - Spinnin' Tänä vuonna en lyönyt Mercury Prizesta vetoa; en asiantuntemuksella enkä edes tunteella. Ehkä hyvä niin, sillä "asiantuntemukseni" olisi veikannut palkintoa Florence & The Machinelle ja tunne Glasvegasille. Sen sijaan Mercury-kunnia myönnettiin nuoren naisräppäri Speech Debellen albumille Speech Therapy. Levy on miellyttävän orgaanisten soundiensa puolesta oikein hauska kokonaisuus, mutta MC:nä Speech Debelle ei ehkä ole aivan kärkiluokkaa. Silti levyllä on miellyttävän raikas ja omaperäinen tunnelma, joka varmasti toimii esimerkiksi Lily Allenin faneille. Tässä kappaleessa on ehkä tarttuvin kertosäe.
Robbie Williams - Tripping Viime viikon suuri uutinen popmaailmassa oli tietysti Robbie Williamsin paluu. Uusi Bodies-single ei ole ainakaan vielä tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta mielestäni Robbie on ehdottomasti eräs kaikkien aikojen laadukkaimmista pop-laulajista ja hän on uransa aikana julkaissut useita täysosumakappaleita. Itse asiassa ajattelin aivan alkuun tehdä tästä Viikon viitosesta kokonaan Robbie-sisältöisen. Ehkä teenkin Robbie-listan vielä joskus erikseen. Tripping on mielestäni hienon sekopäinen kappale mainstream-artistin singleksi: reggae-komppia, falsettia, Bollywood-jousia, gospel-kuoroa ja pieni rap-osuus.
The J. Davis Trio - Hindsight Is Awesome! Oi, tämäkin löytyi Spotifystä! Jatketaan siis hip hopilla. Kuulin chicagolaista J. Davis Trioa ensimmäistä kertaa viime tammikuussa New Yorkissa pieneltä kaapelikanavalta ja yhtye teki heti suuren vaikutuksen omaperäisellä musiikillaan. Tässä yhdistetään äärimmäiseen rentoon räppäykseen mm. selloa ja vibrafonia - hyvin tyylikästä! Suosittelen jokaista kuuntelemaan mainion These Things Happen -albumin aivan kokonaan.
Massive Attack - Live With Me Ainutlaatuinen Massive Attack on hiljalleen palailemassa usean vuoden mittaiseksi venyneeltä julkaisutauoltaan. Uusia kappaleita, joilla vierailevat mm. Tunde Adebimpe ja Guy Garvey (!!!), on voinut bongailla eri blogeista jo parin viime viikon ajan, mutta varsinaisesti uusi Splitting The Atom -EP julkaistaan vasta lokakuussa - juuri sopivasti ennen Helsingin-keikkaa. Spotifystä ei vielä löydy aivan uusinta Massive Attackia, mutta odotusta voi lieventää tämän mainon synkeän, hittikokoelmalevyllä vuonna 2006 julkaistun kappaleen kanssa. Kaikkein eniten ihailen Massive Attackissa ehkä sitä, että yhtye kuulostaa joka julkaisulla aivan erilaiselta, mutta onnistuu silti säilyttämään oman tyylinsä.
Massive Attackin Risingson on mielestäni ehkä maailman pelottavin musiikkiesitys. Se karmii selkäpiitä jopa päivänvalossa: pari viikkoa sitten kävelin Kampin kauppakeskuksen läpi Risingsonin soidessa korvakuulokkeissa ja se sai jopa siistin ja kliinisen ostosparatiisin vaikuttamaan vainoharhaiselta ja vieraannuttavalta paikalta. Miltäköhän Risingson tuntuisi esimerkiksi pimeässä huoneessa ukkosella?
Risingson ei pelottele yllätyksillä tai efekteillä, vaan hitaasti hiipivällä klaustrofobisella tunnelmalla, joka aivan kirjaimellisesti saa kuulijan veren sakkautumaan. Ainakin itselläni suonet tuntuvat menevän ihan oikeasti aivan elottomiksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Daddy G:n matala ja käheä, jotenkin haudantakaiselta kuulostava ääni lipuu mukaan toisessa säkeistössä.
Kappaleen video on ehkä hieman liian alleviivaava, mutta se kyllä tavoittaa jotain biisin hyytävästä olemuksesta. Vielä parempaa on kuitenkin laittaa silmät kiinni ja kuvitella itse...
Näin tänään siskoa ensi kertaa sitten joulun. Sitä ennen olimme viimeksi tavanneet ehkä lokakuussa, joten emme nykyään törmää toisiimme kovinkaan usein.
Mutta se on oikeastaan vain hyvä, sillä jos siskoa näkee usein, tulee puhuttua vain pienistä asioista. Ja emme oikein ole pienten asioiden suhteen samalla aaltopituudella: sisko haluaisi puhua enimmäkseen meditoinnista ja minä puolestani edellisen viikon NME:stä. Eli asioista, joihin toisella ei ole paljonkaan sanottavaa. Mutta jos näemme harvemmin, tulee keskusteltua enemmän suurista asioista, ja niiden suhteen meillä on totta kai paljon yhteistä. Kävimme tänään oikein hyvän ja syvällisen keskustelun - joskin jouduin sen aikana tuijottamaan Subwayn televisioruudulla ikuisesti itseään toistavaa sämpylämainosvideota, joka toi aiheeseen oudon kontrastin.
Hieman arkisempien asioiden tiimoilta kuulin siskolta, että hänellä oli todettu sappikivet. Se tuntui vähän oudolta. Sappikivet ovat vihaisten lihavien keski-ikäisten juttu. Mutta se on kuulemma perinnöllistä ja äitimmekin oli omistanut oman settinsä sappikiviä saman ikäisenä kuin sisko on nyt. En ollut tiennyt tästäkään, mutta nytpä selvisi, mikä se arpi oli.
Keksin lauantaina Massive Attackin loistavaa Blue Linesia kuunnellessani, että pitäisi kysyä siskolta, miksi hän ei kuunnellut teini-ikäisenä Massive Attackia, mutta tänään sitten unohdin kysyä. Lähes kaikki siskoni siinä iässä kuuntelema musiikki ärsytti vanhempiamme (mikä oli varmasti tarkoituskin), mutta se oli myös oikeasti erittäin huonoa (mikä tuskin oli tarkoitus) - ja tiesin sen jo silloin (vaikka olin 9). Massive Attack olisi varmasti toiminut 1990-luvun puolivälissä ärsytystarkoituksessa enemmän kuin tehokkaasti, mutta lisäksi se olisi ollut hyvää musiikkia.
Kotimatkalla ostin uudet vaihtoharjat sähköhammasharjaan. Koska minulla ei toistaiseksi ole radio-ohjatulla digitaalisella neuvontanäytöllä varustettua harjaa, mutta olen kiinnostunut epäolennaisista featureista, valitsin harjahyllystä oudot kumivahvikkeiset vaihtoharjat. Niiden pitäisi ilmeisesti vaalentaa hampaita. En tosin tiedä, mihin tarvitsisin huippuvalkoisen purukaluston - en ainakaan hymyilyyn.
.jpg)
Tekstit
