Uusi Coldplay

Ylituotettua roskaa. On aina kovin tylsää, kun bändi ei kuulosta enää oikealta bändiltä ollenkaan. Soundit ovat niin hiotut ja putsatut, että kappaleeseen ei jää minkäänlaista tarttumapintaa. On tultu pitkä matka Parachutesista.

Muuta: Kaiser Chiefsin kekseliäs tapa julkaista uusi albuminsa on mielenkiintoinen... mutta melko vaivalloinen. Se, että kuulija joutuu itse kokoamaan levyn biisijärjestyksen, siirtää vastuuta liiaksi kuluttajalle. Olisi edes tyylikästä, jos bändi itse kertoisi jonkinlaisen oman suositteluversionsa, jonka pohjalta lähteä valintoja tekemään. Nyt tuntuu siltä, ettei albumikokonaisuudella ole mitään väliä - tärkeintä ovat vain yksittäiset biisit.

Tweet

Täysikuu

Taivaalla voi tänään nähdä täysikuun suurempana kuin koskaan: kuu ei ole ollut näin lähellä maata sitten vuoden 1992 (eli silloin, kun aloitin koulun - ensimmäinen asia pitkään aikaan, joka saa olon tuntumaan ennemmin nuorelta kuin vanhalta!).

Täysikuun kunniaksi video loistobiisiin, jonka meinaa monesti unohtaa. The Waterboysin superhitti The Whole Of The Moon on totta kai hyvin kahdeksankymmentälukulainen (sen lopussa tulee tietysti saksofonisoolo), mutta pop-sävellyksenä se on aivan omaa luokkaansa. Coldplayn kaltaiset bändit voivat vain uneksia näin luontevan kuuloisten anthemien kirjoittamisesta. Pitäisi kenties tutkiskella tätä biisiä tarkemmin: tässä on luultavasti ehkä 4 sointua, mutta ne ovat juuri ne oikeat neljä!

Lisäksi Mike Scottin hiukset ovat videossa aika coolit, ja koskettimia soittamasta voi bongata Karl Wallingerin, joka myöhemmin julkaisi erinomaista musiikkia nimellä World Party (ja sävelsi She's The Onen, josta Robbie Williams teki tunnetun). YouTubessa on Whole Of The Moonista myös jotenkin todella sympaattinen versio, jossa Mike Scott soittaa biisin ilmeisesti peruskoulun aamunavauksessa. Siistiä - olisinpa ollut tuolla sijaisena!

Hurraa Kuulle!

Tweet

Parhaat 2008: Biisit

Listojen aika. Vuoden 2008 parhaat kappaleet. Tänä vuonna balanssi albumien ja yksittäisten kappaleiden välillä on ollut tavallaan päinvastainen kuin viime vuonna: silloin ilmestyi liuta huippusinglejä, mutta hienot albumikokonaisuudet olivat harvassa, kun taas tänä vuonna on julkaistu todella monta erittäin hienoa levyä, joilta on vaikea nostaa muiden yläpuolelle yksittäisiä kappaleita. Mutta yritetään. Ensin TOP10 absoluuttisessa parhausjärjestyksessä ja sen jälkeen vähintään saman verran muita loistobiisejä sekalaisessa järjestyksessä:

No. 1, Vuoden Paras Kappale 2008:
MGMT - Time To Pretend Vuonna 2018 julkaistavalla That Was The 00's -vuosikymmenhittikokoelmalla vuotta 2008 ei voi edustaa mikään muu kuin brooklyniläisen MGMT:n Time To Pretend. Se on oikeastaan täydellinen pop-kappale: se alkaa tarttuvalla kosketinriffillä ja päättyy yeah yeah yeah'eihin, ja alun ja lopun välillä se kertoo riemastuttavan ylilyövän ja itseironisen tarinan unelmista, eskapismista ja hauskanpidon mitasta. Tänä vuonna mietin monena päivänä, pitäisikö minun ottaa Time To Pretendin sanoma oman elämäni ohjenuoraksi. Ainakin MGMT:n pojille se on näyttänyt toimivan. Jo helmikuussa oli lähes varmaa, että Time To Pretend olisi vuoden ykkösbiisi, mutta miellyttävä yllätys loppuvuoden osalta oli se, ettei MGMT jäänyt yhden hitin ihmeeksi.

No. 2
Coldplay - Viva La Vida Coldplayn neljännen albumin nimikappaleesta Viva La Vida tuli heti ilmestymisensä jälkeen jonkinlainen instituutio. Tänä vuonna sen nakuttavat jouset ja jylisevät patarummut säestivät varmasti kaikkea mahdollista iPod-mainoksesta olympiakisalähetysten kautta kuuraketin laukaisuun. Siinä oli heti jotain erittäin tuttua, mutta myös jotain uutta ja kiehtovaa. Joka kerta kun Viva La Vida alkaa soida esimerkiksi kahvilan tai tavaratalon kaiuttimista, kuulijan korvat terästäytyvät välittömästi valmiusasentoon. Chris Martin ansaitsee hatunnoston näin tehokkaan ja täsmätoimivan kappaleen kirjoittamisesta, vaikka taiteileekin usein ärsyttävyyden rajamailla ja joskus tuon rajan toisellakin puolella.

No. 3
Elbow - Starlings En ikinä unohda, missä kuulin ylivertaisen loistavan The Seldom Seen Kid -levyn avauskappaleen ensimmäistä kertaa. Starlings on ehkä paras aloitusbiisi millekään levylle ikinä ja se tekee heti ensi sekunneista lähtien selväksi, että vuonna 2008 Elbow operoi aivan eri tasolla, kuin kukaan muu. En myöskään varmasti ollut tänä vuonna ainoa, joka käänsi Starlingsin alussa CD-soittimen volyymia kovemmalle kuullakseni paremmin vähäeleiset samplet, huokauskuorot ja pianot ja tullakseni sitten yllätetyksi muita soittimia paljon voimakkaammin korviin pärähtävistä trumpeteista. Hauskan äänenvoimakkuuskikan lisäksi Starlingsissa on myös yksi parhaimmista rakkauslaulun sanoituksista ikinä. Varsinaiseen aiheeseen kierretään hitaasti ja hauskasti: ensin manataan pääministerin kyvyttömyyttä ja vasta sen jälkeen haikaillaan rakastetun luokse. Starlings on siis ainutlaatuisen taidokas kappale sekä musiikin että sanoituksen osalta. Tällaista popmusiikkia ei tehdä joka vuosi!

No. 4
The Last Shadow Puppets - My Mistakes Were Made For You Ainoa sataprosenttinen täysosuma The Last Shadow Puppetsin retrotyylikkäällä levyllä. Mukavasti svengaava rumpukomppi tukee Alex Turnerin soljuvaa laulumelodiaa ja nokkelasti rimmaavaa sanoitusta. Täydellinen sekoitus 2008:aa ja 1968:aa.

No. 5
Glasvegas - It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry Tuntuu väärältä nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden Glasvegasin upealta debyyttialbumilta - etenkin siksi, että suosikkikappale vaihtelee joka kuuntelulla - mutta pateettinen, dramaattinen ja täyteläinen It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry saa paikan listalla sen vuoksi, että se oli yksi ensimmäisiä Glasvegas-kappaleita, joita kuulin vuonna 2008. Suosikkikohtani kappaleessa on se, kun James Allan saa ensin kompasteltua ulos suustaan tavuja täynnä olevan rivin "What's the story morning glory, I feel so low and worthless...", jonka päätteeksi hän täräyttää yksinkertaisesti "...Yeah" ja muu bändi asettaa soittimensa vielä yhtä vaihdetta aikaisempaa myllytystä tiukemmalle.

No. 6
The Verve - Love Is Noise Tämä yllätti kesällä ainakin siinä, etten jotenkin osannut uskoa, että The Verve tekisi paluunsa näin tehokkaalla ja hittipitoisella singlellä. Love Is Noise jää päähän heti ensikuulemalla. Tärkeää ja itsetärkeydessään hämmentävää - niin kuin vain The Verve osaa.

No. 7
Supergrass - Diamond Hoo Ha Man Syksyn ökykeikka Nosturissa hilasi Supergrassin osakkeita myös vuoden biisien listalla. Diamond Hoo Ha Manin tasoista riffimyllytysrockia ei ole tehty näin hyvin ehkä vuosikymmeniin. Gaz Coombesin sekoileva laulusuoritus kruunaa koko komeuden ja sovituksessakin on monia nautinnollista hymyä herättäviä kikkoja. "When the sun goes down, I just can't resist... BITE ME!"

No. 8
Madness - NW5 Tämä oli myös loppuvuoden yllättäjiä: en kuullut tästä jo tammikuussa julkaistusta singlestä kuin vasta pari viikkoa sitten. Madness hämmästyttää tekemällä vuonna 2008 yhtä rapeaa pop-musiikkia kuin suuruudenaikoinaan 1980-luvulla. Täysmelodinen NW5 ei häviä vertailussa pätkääkään esimerkiksi My Girlille, Tomorrow's Just Another Daylle tai It Must Be Lovelle. Monet uudemmat bändit voisivat ottaa Madnessin sediltä oppia siihen, miten tarttuvia kertosäkeitä oikein kirjoitetaan.

No. 9
Sigur Rós - Inní Mér Syngur Vitleysingur Islannin post-rock -valtias Sigur Rós siirtyi tänä vuonna menestyksekkäästi kohti mainstreamia mainiolla Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust -levyllään ja vastuttamattomasti pomppiva Inní Mér Syngur Vitleysingur on yksi levyn terävimpiä kohokohtia. Laulaisin mukana, jos minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä "Allt verður smærra / Ég öskra hærra / Er er við aða, í burtu fara" tarkoittaa.

No. 10
Brett Anderson - Blessed Ex-Suede-laulaja Brett Anderson todisti tänä vuonna hienolla Wilderness -soololevyllään, että hän hallitsee halutessaan yhä myös aivan oikeasti tunteellisten ja koskettavien kappaleiden tekemisen. Kaunis ja hyväntuulinen Blessed oli yksi albumin parhaita kappaleita.

MUUT SATUNNAISESSA JÄRJESTYKSESSÄ:

A Camp - Stronger Than Jesus Nina Perssonin omintakeinen yhdistelmä keveyttä ja melankolisuutta toimii jälleen kerran hienosti. Stonger Than Jesus on kuin yhdistelmä Long Gone Before Daylightia ja Lovefoolia.

She & Him - Sentimental Heart Zooey Deschanel osoittaa, että näyttelijä / laulaja -yhdistelmäura ei ole niin pelottava, kuin yleensä voitaisiin luulla. Sentimental Heart on yksinkertaisesti erittäin söpö (!) kappale. Toivon kovasti, että jokainen jaksaisi klikata edelläolevaa linkkiä ja kuunnella tämän YouTubesta.

Coldplay - Strawberry Swing Kaikesta hehkutuksesta huolimatta Coldplayn Viva La Vida Or Death And All His Friends -albumi ei ehkä ollut niin vapautunut ja kokeellinen, kuin bändi itse halusi väittää. Strawberry Swing on kuitenkin aivan kiistämätön osoitus siitä, että Coldplaykin voi halutessaan kuulostaa rennolta ja lämpimältä.

Oasis - The Turning Oasis ei ole ikinä osannut julkaista albumeiltaan oikeita kappaleita singleinä. Oasis-mittapuulla rytmikäs ja millä tahansa mittapuulla erittäin ryhdikäs The Turning olisi ollut ehdottomasti hyvä valinta singleksi. Joskus vuonna 2000 unelmoin, miltä Oasis kuulostaisi, jos Doves tuottaisi sen kappaleet, ja The Turning on luultavasti melko lähellä tätä kuvitelmaa.

Oasis - Bag It Up Mainion Dig Out Your Soul -levyn huippukova aloituskappale. Bag It Up muistuttaa uhmakkuudessaan Oasiksen alkuaikojen iskukunnosta ja Liamin ja Noelin adrenaliinia uhkuvat tuplaharmoniat ovat todella vaikuttava aloitus vuoden 2008 hienolle Oasis-levylle. Tämäkin singleksi, kiitos - tai ainakin vähintään keikkasettiin!

Albert Hammond, Jr. - Spooky Couch Indie-rockin herrasmieslähettiläs Albert Hammond, Jr. ei saavuttanut tämänvuotisella ¿Como Te Llama? -albumillaan ehkä aivan samaa tasoa kuin debyyttilevyllään Yours To Keep, mutta seitsemänminuuttinen instrumentaalikappale Spooky Couch oli silti ehdottomasti vuoden parhaita.

Elbow - One Day Like This Aivan vastustamattoman valoisa kappale. Kuten Starlingskin, One Day Like This on hymyilyttävän kekseliäs rakkauslaulu. "Holy cow, I love your eyes!"

Guillemots - Kriss Kross Guillemotsinkaan toinen levy ei ollut aivan ensimmäisen tasoa, mutta sisälsi silti monia erinomaisia kappaleita. Esimerkiksi Kriss Krossin kekseliäs yhdistelmä alun pahaenteisiä Mortal Kombat -jousia ja lopun vapautunutta purkausta ("And as for you, friend...") on ehdottoman hieno.

MGMT - Electric Feel Hieno osoitus siitä, miten MGMT pystyi vuonna 2008 saamaan minkä tahansa kuulostamaan tyylikkäältä. Väärissä käsissä Electric Feel voisi olla järkyttävä laukkakomppihipsteridiskokeitos, mutta MGMT teki siitä äärimmäisen tarttuvan ja hilpeän kesähitin.

Monkey: Journey To The West - Heavenly Peach Banquet Kuka olisi uskonut Girls & Boysin aikoihin, että Damon Albarn tulee vielä kirjoittamaan naissolistin kiinaksi laulaman, ehkä persikoista kertovan kappaleen säestykseksi kiinalaiselle akrobatiaoopperalle, ja että se tulee kuulostamaan näin hyvältä?!

Duffy - Warwick Avenue Tämä on niitä kappaleita, jotka kuulostavat omiin korviin hienoilta suihkussa laulettuna. Mutta silti Duffyn alkuperäinen versio pianoineen, jousineen ja pehmeine kitaroineen on joka kerta parempi. Myös yksi niistä vuonna 2008 julkaistuista kappaleista, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisivat olleet olemassa aina.

Goldfrapp - Caravan Girl Tätä kesäisempiä kappaleita tuskin on olemassakaan. Joinain päivinä tämä soi tauotta päässä. Yksi maailman suurimpia vääryyksiä on se, että Madonna esiintyy Wembleyllä, mutta Alison Goldfrapp ei.

Jack White & Alicia Keys - Another Way To Die Uudessa Bond-elokuvassa oli jälleen kerran kaikki kohdallaan, heti loistavasta tunnuskappaleesta alkaen. Tässä on ehkä vuoden parhaat rummut.

Black Kids - I'm Not Gonna Teach Your Boyfriend How To Dance With You Näillä soundeilla on viime vuosina tehty paljonkin musiikkia, mutta usein soundien takana ei ole ollut yhtä hyvää kappaletta kuin Black Kidsillä tässä. Duffyn tapaan Bernard Butlerin tuotantoa.

Travis - Sarah Travis toipui pitkästä julkaisupaussistaan viime vuoden The Boy With No Name -levyn myötä ja saattoi ilmoille uutta materiaalia myös tänä vuonna. Sarah on kesällä julkaistun digitaali-EP:n päättävä kaunis balladi. Pidän etenkin hieman klassiselta kuulostavasta pianosta.

Tony Christie - Only Ones Who Know Arctic Monkeysin Alex Turner yritti tänä vuonna palata viulujen ja smokkien täyteiseen pop-menneisyyteen The Last Shadow Puppetsin kanssa, mutta oikeastaan legendaarinen crooner Tony Christie onnistui tässä tavoitteessa jopa Turneria paremmin versioimalla Arctic Monkeysin viimevuotista kappaletta Only Ones Who Know.

Alphabeat - Digital Love (Acoustic Version) Loppuun vielä toinen cover-versio. Daft Punkin legendaarinen Digital Love saa jopa hieman hippimäisiä West Coast -sävyjä tanskalaisen Alphabeatin käsissä.

Tweet

Levy: Coldplay - Viva La Vida or Death And All His Friends (EMI, 2008)

Viimeisten viiden vuoden aikana on käynyt selväksi, että Coldplay on planeetan suurin ja suosituin rock-yhtye tällä vuosituhannella. Edellisellä albumillaan X&Y se lisäsi melankoliseen ja yleispätevään brittipoppiinsa U2-tyylisiä äänimaailmoja, valloitti maailman stadionit ja myi yli 10 000 000 levyä.

Coldplaytä on sittemmin syytetty liiasta laimeudesta, Chris Martinin sanoituksia on kritisoitu hölynpölyksi ja brittiläisen motelliketjun tutkimuksen mukaan bändin kappaleet ovat suosituinta nukahtamismusiikkia. Näistä lähtökohdista sisuuntuneena yhtye on pyrkinyt tekemään neljännestä albumistaan aiempia rohkeamman, kokeilevamman ja yllättävämmän.

Ja tulos on enemmän tai vähemmän onnistunut. Läkähdyttävästi nimetty Viva La Vida or Death And All His Friends on oikeastaan niin kokeileva ja yllättävä levy, kuin kymmeniä miljoonia myyvältä mainstream-rockbändiltä on ylipäätään mahdollista odottaa. Se ei ole achtungbabymäinen uudelleensuuntaus ja pankinräjäytys, mutta se on rohkea rajanavaaja Coldplayn oman kykypaletin sisällä.

Chris Martin kirjoittaa yhä kertosäkeitä stadionyleisöjen laulettaviksi – ja mikäs siinä. Coldplayn melodiat ovat edelleen vahvoja ja kiinnostavia ja uudenlaiset soundimaailmat vain esittävät ne hieman erilaisessa valossa kuin aiemmilla levyillä. Lähinnä tämä tarkoittaa tuottajana toimineen Brian Enon iänikuisia syntetisaattorimattoja, mutta myös esimerkiksi Yes-kappaleen itämaisia viuluja ja Strawberry Swingin länsiafrikkalaisen rennonkuulaita kitaroita. Myös bändi itse soittaa hieman eri tavalla kuin ennen: rummut ja rytmit on tuotu entistä enemmän etualalle ja useimpien kappaleiden taustoissa on miellyttävää potkua. Esimerkiksi singlebiisissä Violet Hill rummut ovat hyvin painokkaat ja Lost!:ista saisi vaikkapa Timbalandin avustuksella melkeinpä r'n'b:tä.

Suurin muutos on kuitenkin itse asiassa kappalerakenteissa: ne eivät noudata perinteistä kaavaa, vaan useampikin biisi levyllä sisältää itse asiassa kaksi kappaletta yhdessä. Pohjimmillaan ne ovat edelleen melankolisia keskitempoisia pianoballadeja, mutta melko kekseliäät sovitukset tuovat niihin uudenlaista puhtia ja lisäävät niiden kiinnostavuutta. Ja mikä tärkeintä, levy sisältää yhden päivänselvän klassikobiisin: nimikappale Viva La Vidasta voi odottaa tulevan samanlaisen "itsestäänselvän" yleisklassikon kuin vaikkapa Where The Streets Have No Name tai Wonderwall.

Itselleni pahin ongelmakohta missä tahansa Coldplayn levyssä on kuitenkin Chris Martinin laulutyyli. Viva La Vida or Death And All His Friendsillä Martin ei puhkea kiusalliseen tekoempaattiseen falsettiinsa yhtä usein kuin aiemmin, mutta hänen äänessään on yhä jotain vaikeasti määriteltävää ärsyttävää maireutta ja teennäisyyttä. Itse laulusuorituksissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa – tunteellisissa rockbiiseissä kuulijan olisi vain mukavaa päästä osalliseksi illuusioon, että laulaja todella tarkoittaa sanojansa, mutta Coldplayn levyillä tämä ei ainakaan itseltäni oikein onnistu.

Viva La Vida or Death And All His Friends siis uusii Coldplayn menestyksekästä tyyliä melko miellyttävällä tavalla. Uudistus ei ole kovin raju, mutta ei kai sellaista pitäisi edes vaatiakaan. Tältä kuulostaa moderni listarock vuonna 2008 – ja täytyy sanoa, että se kuulostaa erittäin hyvältä.

3/5

MP3: Strawberry Swing [lähde]

Tweet

Uusi Coldplay kuultavissa

Coldplay julkaisi noin pari tuntia sitten verkkosivuillaan uuden singlensä Violet Hill. Kappaleen voi ladata virallista kautta tästä tai helpommin suoraan esimerkiksi tästä (klikkaa vasemmalla hiiren napilla) taikka tästä.

Violet Hill antaa lupauksen hieman uudenlaisesta, muttei silti kovin erilaisesta Coldplaystä. Kappale on aavistuksen verran synkempi ja raskaampi, kuin mihin yhtyeeltä on totuttu, mutta pohjimmiltaan se on silti tutunlainen melankolinen pianoballadi - se voisi helposti olla vaikka Travisin uusimmalta levyltä.

Rummut ovat mukavan painavat ja sanoitus on itse asiassa erittäin hyvä, sopivalla tavalla mahtipontinen ja epämääräinen olematta silti sisällötön. Chris Martin kuulostaa tällä kertaa ehkä aavistuksen verran vähemmän teennäiseltä kuin pahimmillaan. Kitarasoolo on jotenkin liian hilpeä, tähän olisi sopinut vähemmän selkeärakenteinen maalailu.

Toivon, että Coldplayn tuleva albumi Viva La Vida Or Death And All His Friends sisältäisi hieman rohkeammin kokeilevaa materiaalia. Ainakin albumin nimestä päätellen jotain vähän oudompaa voisi olla luvassa. Chris Martin osaa kyllä säveltää hyviä kappaleita, mutta bändi yleensä sovittaa ne turhan mielikuvituksettomasti. Violet Hill on erittäin varovainen askel piirun verran mielenkiintoisempaan suuntaan.

Tweet