Tänäisiä mietteitä

[1] Viikon työputki on nyt ohi. Selkä on kipeä, jalat ovat kipeät ja sormiin sattuu. Lisäksi on nälkä, jano ja väsymys. Mutta ihan tyytyväinen fiilis, kaikki meni ihan kivasti.

[2] Tosin "ihan kivasti" ei vain ole tarpeeksi hyvä. Tavallaan oli aika tylsää. Olen jo vähän kypsynyt tämän tyylisiin töihin, mutta muutakaan ei oikein ole nuorelle ja (toistaiseksi) kouluttamattomalle ihmiselle tarjolla. (Tosin haluan kyllä korostaa, että tällä kertaa myyntihommat olivat ihan OK, koska tuotteet olivat sellaisia joista pidin jossain määrin itsekin ja muutenkin olosuhteet olivat oikein mainiosti järjestetyt.)

[3] Faktahan on, että asiakas on aina oikeassa. Mutta se on tylsää. Nimittäin asiakas on joskus (harvoin, onneksi) todella kärkäs tai leveänaamainen tai nenäkarvakas tai haiseva tai painostava tai nöyryyttävä tai pelottava tai hidas tai mumiseva tai kaikkia näitä yhtä aikaa. Silloin asiakas ei ole oikeassa, vaan minä olen oikeassa. ;-)

[4] Haluaisin kesäksi mieluummin toimistotöihin.

[5] Ja vielä joskus haluaisin tehdä sellaisia töitä, joissa ei käytetä työasua. Se on minimivaatimus. (Ei millään pahalla.)

[6] Ei liittyen edellisiin: miten tunnetaan joku sitä kautta että "on dokailtu sen kanssa"? Tai miksi sen pitäisi kuulostaa jotenkin siistiltä kun sanoo että "Ai, joo, mä tunnen sen. Mä oon dokaillut sen kanssa joskus"? Kuka ylipäätään sanoo näin? Itse en tunne ketään sitä kautta että olisin dokaillut jonkun kanssa.

[7] Pasila oli äsken taas kerran omaa tasoaan, eli paras. Kyösti Pöysti on niin tinkimätön tyyppi! "Jos maailmassa on yksi porukka, jota mä en siedä, se on maailmanparantajat. Ja natsit. Maailmanparantajat ja natsit. Ja toi jätkä tossa."

[8] Tästä voi ladata hyvän kappaleen, Oasis - Whatever [lähdeblogi]. Nyt lähden elokuviin viimeiseen näytökseen katsomaan ihan mitä tahansa, (lähes) kaikki roska kelpaa.

Tweet

Identtiset kaksoset

Sellaista vaan vielä, että ehdotukseni "Identtisiksi kaksosiksi" oli näköjään julkaistu uusimmassa NYT:issä:

Tweet

Liian vähän mitään

"You think your days are uneventful
And no one ever thinks about you
She goes her own way...

You think your days are ordinary
And no one ever thinks about you..."

Keane - She Has No Time [lähde]

Tweet

Matti Vanhanen / Väyrynen / totiset ihmiset / snarky

[1] Miksi Matti Vanhasen täytyy aina olla niin epäcool? Matti haluaa pizzansa ilman juustoa ja Matti tykkää viettää iltaa nummelalaisessa karaokebaarissa. Haloo, Matti. Chirac, Blair ja muut Euroopan valtionpäämiehet saattavat olla eriasteisia roistoja, mutta eivät ainakaan yhtä ankeita kuin Suomen pääministeri.

[2] Paavo Väyrynen alkoi sitten taas väyrystelemään. Paavo on kyllä tajuttoman omituinen heppu. Jos olisin Keskustan pomoja, en missään nimessä haluaisi tehdä töitä Väyrysen kaltaisen hyypiön kanssa. Entä mitä kaikki Väyrysen äänestäjät ajattelevat tästä kieroilusta? Paavolle ei kelpaakaan heidän edustamisensa, vaan pitäisi saada rahakas paikka puhemiehenä tai paljon valtaa tarjoava ministerin pesti. Sellainen edustaja.

[3] Mielestäni on hienoa, kun ihmiset ovat innoissaan / tosissaan sellaisista asioista, jotka itsestä tuntuvat melko yhdentekeviltä. Vaikkapa pölynimurin pusseista. En tietenkään haluaisi viettää pitkiä aikoja tällaisten ihmisten kanssa, mutta heidän satunnainen kohtaamisensa on aina avartavaa. Kullakin on omat mielenkiinnon kohteensa.

[4] Olisi hienoa olla snarky. http://www.urbandictionary.com

[5] Doves - M62 Song [lähdeblogi]

Doves - Pounding [lähdeblogi]

Tweet

Työahdistus (taas kerran)

Olen taas hieman ahdistavassa tilanteessa. Periaatteessa se on positiivinen tilanne, mutta omalla suhtautumisellani olen taas onnistunut muuttamaan sen ahdistavaksi.

Menen huomisesta alkaen loppuviikoksi töihin erään tavaratalon ale-päiville (ei nyt mainosteta ;-)). Jos pärjään siellä hyvin, on kai mahdollista että saisin samasta paikasta töitä kesäksi. Olen melko varma, että pärjään ihan riittävän hyvin, mutta se että kesän onnistuminen on nyt näiden neljän päivän varassa, on jokseenkin ahdistavaa. Eikä kesätyöpaikka tietenkään ole edes mitenkään varma, vaikka tämä viikko sujuisikin sopivasti.

Kolmisen viikkoa sitten lähetin kesätyöhakemuksia vaikka mihin, mutta niistä ei ole sen jälkeen kuulunut mitään. Eikä parin viime viikon aikana ole löytynyt mitään uusia paikkoja, joihin hakea. Ja huhtikuu alkaa tällä viikolla, joten kesään ei ole kuin oikeastaan enää kuukausi...

Lisäksi toinen työhön liittyvä ahdistustekijä on tietenkin se, että tämä viikko menee opiskelujen kannalta täysin ohi työn takia. Opiskelu ei ole muutenkaan sujunut viime aikoina kovin hyvin (ks. aiemmat...), joten juuri nyt pitäisi varmaan silläkin saralla ottaa loppukiri ennen kesää.

Loppujen lopuksi kysymys taitaa kuitenkin olla siitä, että tekisin mieluummin juuri kaikkea muuta kuin mitä milläkin hetkellä pitäisi tehdä. Silloin kun pitäisi opiskella, olisin mieluummin töissä ja silloin kun pitäisi tehdä töitä, haluaisin puurtaa kirjastossa opiskelujen parissa.

Tai kaikkein mieluiten haluaisin tietysti olla jossain aivan muualla. Nyt keväällä taivas on taas kirkas ympäri vuorokauden ja lentokoneita näkyy joka puolella viivoina tai valoina...

Robbie Williams - Tripping [lähdeblogi]

Tweet

Ks. edellinen > lataa

Lataa Manic Street Preachersin ja Nina Perssonin Your Love Alone Is Not Enough tästä, pistä se toistuvaan soittoon ja nauti siitä (ja muista ostaa single, kun se ilmestyy ensi kuun lopussa).

[lähdeblogi]

(Manicsien uuteen levyyn liittyvässä kansitaiteessa on muuten ilmeisesti joku ankean näköiset teinit -teema.)

Tweet

Manic Street Preachers & Nina Persson - Your Love Alone Is Not Enough

Manic Street Preachers näyttää jälleen kerran, miten tehdään onnistunut comeback. Nyt kaava on tämä:

1) Pidä tauko (edellisestä Lifeblood-levystä on kaksi ja puoli vuotta)

2) Tauon aikana:

a) tee erinomainen soololevy (laulaja James Dean Bradfield)

b) tee vain hardcore-faneille kelpaava soololevy (basisti Nicky Wire)

tai c) käytä tauko kunnollisen hiusmallin löytämiseen (rumpali Sean Moore - tyylikkäät hiukset ensi kertaa Manicsien n. 18-vuotisen uran aikana!)

3) Tee keväinen paluusingle, joka muistuttaa suurimmasta hittilevystäsi (Your Love Alone Is Not Enoughissa on selkeitä Everything Must Go -piirteitä)

4) Ota kappaleeseen mukaan upea Nina Persson (The Cardigansista) ja tee nokkela musiikkivideo.

Onnistunut tulos on nähtävissä yllä.

Tweet

Hylätty

Tämä blogi 28.2.: "-- Aiemmin olin ajatellut, ettei arvosanoilla ole oikeastaan väliä, kunhan saa opintopisteitä. Kolmonen ei tunnu miltään, nelonen tuntuu hyvältä ja vitonen tuntuu yllättävältä. Mutta kakkonen tuntui yllättävän harmittavalta. Siitä on enää niin lyhyt matka ykköseen ja ykkösestä siihen, että tulee hylätyksi..."

Tenttiarvosanan matka kakkosesta ykkösen kautta hylättyyn on siis lyhyt. Vielä lyhyempi se on, jos käyttää oikotietä ja ohittaa ykkösen kokonaan.

Nyt ottaa päähän melkoisen rankasti. Koko helmikuun työ meni täysin hukkaan! En ole mikään monitoimiopiskelija, joka lukee kolmeen tenttiin samaan aikaan: tenttiin lukemisen ruletissa pistän kaikki panokset samalle numerolle ja toivon parasta. Siksi suorituksen epäonnistuessa tulos on sitäkin murheellisempi. Niin kuin nyt.

Tiedän kyllä monia todella teräviä ihmisiä, jotka ovat saaneet hylättyjä sellaisista tenteistä joista olen itse päässyt läpi, enkä missään nimessä kuvittele että olisin jotenkin heitä parempi enkä tulisi ikinä saamaan hylättyä. Nyt kun se kuitenkin tapahtui, se tuntuu jokseenkin järkyttävältä.

Ehkä eniten harmittaa se, että ensimmäinen hylätty tulee vasta nyt - kun opiskeluja on kohta jo kaksi vuotta takana. Varsinkin tämä toinen vuosi on sujunut niin helposti; en ole tähän mennessä stressannut opiskeluja yhtään. En tee mitenkään järisyttäviä määriä töitä, mutta tenteistä tulee silti ihan siedettäviä arvosanoja ja ennen kaikkea opintopisteitä. Tällä kerralla uskoin jälleen, että tentti sujui samalla tavalla kuin aina ennenkin: ei mitään täydellisiä vastauksia mutta läpipääsyyn riittäviä kuitenkin.

Nyt kun en päässyt läpi, se panee miettimään, mitä pitäisi tehdä toisin. Enempää en voi oikein lukea: luin kirjat kerran kokonaan läpi ja sen kyllä pitäisi riittää enemmän kuin hyvin (koska luin ne nimenomaan kokonaan). Ehkä ratkaisu olisi, että minun täytyisi vain pitää opiskelusta enemmän, ottaa se enemmän tosissaan ja panostaa siihen.

Lähetin tentaattorille sähköpostia ja kysyin, mikä vastauksessani oikein mätti. Hän vastasi erittäin pikaisesti ja mielestäni todella mahtavasti. Vastauksessaan hän oikeastaan haukkui kaikki pääaineeni lukijat (tämä oli siis sivuaineeni tentti), mikä oli mielestäni erittäin tyylikästä ja rehvakasta. Juuri tämän takia pidän tästä sivuaineestani paljon enemmän kuin pääaineestani: sen opiskelijat ja opettajat ovat jotenkin kyynisempiä ja tiukempia. Nyt se vain sattui minun kohdalleni, mikä on tietysti surkea juttu, mutta muuten kyllä kannatan tätä tyyliä. Omassa pääaineessani saa tentistä nelosen suurin piirtein sillä, että sattuu menemään paikalle.

Periaatteessahan tämä on kyllä hyvä opetus ja näpäytys, mutta juuri tällä hetkellä en voisi olla yhtään vihaisempi. Ja vielä vihaisempi olen varmaan sitten joskus lähitulevaisuudessa kun alan lukemaan tämän tentin kirjoja uudestaan.

Manic Street Preachers - Black Dog On My Shoulder [lähdeblogi]

Tweet

Shufflen hienous (taas)

Olen hehkuttanut tätä aikaisemminkin, mutta yhä se on hienoa ja jaksaa yllättää. Nimittäin se, miten iPodin shuffle-toiminto osaa sattumalta valita sopivia biisejä sopiviin paikkoihin.

Jännintä on se, kun käy niin että kuulee jonkun biisin kuin ensimmäistä kertaa - ei edes muista, että on ladannut sen soittimeensa. Tänään tuli Albert Hammond Jr.:n In Transit, jonka olin näköjään ladannut tammikuussa ja nähnyt tarpeeksi hyväksi iPodiin säästämiselle, mutta en ollut sen jälkeen sitä kuullut. Nyt kuulin sen kuin ensimmäistä kertaa ja se oli erittäin positiivinen yllätys. Onneksi en ollut deletoinut sitä silloin aikoinaan, vaan antanut sille mahdollisuuden vaikken ollut sitä aktiivisesti muistanutkaan.

Lataa In Transit tästä [lähdeblogi].

Muuta: Sokoksella on nyt käynnissä "3 + 1 -päivät" ja suklaapatukat ovat hyvässä tarjouksessa. Suosittelen.

Tweet

Kirja: Paul Auster - Oracle Night (Faber and Faber, 2004)

Sain eilen illalla taas yhden Austerin loppuun ja tunnelmat ovat taas jokseenkin ristiriitaiset. Kun luin Oracle Nightia, ajattelin koko ajan että "Tämä on parasta ikinä!", mutta kirjan lopetus oli jälleen jotenkin liian kevyt ja äkkinäinen. Toisaalta se on juuri omaa vikaani, omaa ahneuttani että haluan hyvän kirjan vain jatkuvan ja jatkuvan ja lopulta tulevan loogiseen päätökseen.

Oracle Night on eräiltä lähtökohdiltaan melko samanlainen kuin vuotta myöhemmin ilmestynyt The Brooklyn Follies. Tässäkin brooklyniläinen päähenkilö - tällä kertaa kirjailija nimeltä Sidney Orr - on juuri toipumassa vakavasta sairaudesta ja hakee elämäänsä uutta tasapainoa. Orr ei ole kirjoittanut pitkiin aikoihin, mutta päättää nyt ryhtyä hiljakseen palailemaan työnsä pariin ja ostaa uuden sinisen kirjoitusvihkon, joka antaa hänelle mystisesti inspiraatiota mutta tuo mukanaan myös suuria takaiskuja. Kuulostaa pöhköltä, mutta Auster kirjoittaa jälleen niin mukaansatempaavasti, että tarina on pakko lukea lähes yhdeltä istumalta.

Oracle Night sisältää useamman tarinan tarinan sisällä (ainakin 4 eri tarinaa - ja lisäksi Auster kirjoittaa pitkiä pätkiä alaviitteisiin, joten välillä pitää lukea kahta-kolmea sivua samaan aikaan!), kun kirjailija Orr hahmottelee kertomuksiaan muistivihkoonsa. Eräs näistä on aivan äärimmäisen kiinnostava romaaniluonnos, jonka haluaisi mieluusti lukea kokonaisuudessaankin... jos vain Orr/Auster ikinä kirjoittaisi sen valmiiksi!

Erikseen täytyy vielä mainita Austerin hienosta tavasta kuvata naishahmoja, pidän siitä kovasti. Austerin kirjoissa suurin osa naisista on kuin jotain korkeampaa elämänmuotoa edustavia, viisaita ja kauniita olentoja. Olen usein samaa mieltä, joten Austerin naisista lukeminen on mukavaa. Austerin mieshahmotkin ovat toki kiinnostavia: hyväntahtoisia ja taitavia - mutta monesti hieman epävarmoja ja jollain tavalla hukassa.

Mielestäni Oracle Night on parempi kuin The New York Trilogy. Se ei ehkä ole yhtä syvällinen ja monimutkainen, mutta kyllä aivan tarpeeksi monitasoinen ja erittäin nokkela romaani. Auster tekee arkipäiväisistä tapahtumista taianomaisia ja kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Oracle Nightista löytyy esimerkiksi stationery shop, joka ei ole ollenkaan stationary... Tällaisia asioita olisi hyvä miettiä useamminkin.

Tweet

Vaalivalvojaiset + jälkipelit

Olin eilen aivan loistavissa vaalivalvojaisissa. Niissä oli väliaika, jolloin syötiin kolmea erilaista jäätelöä karkin kanssa. Lisäksi niissä mm. arvosteltiin ehdokkaiden hiuksia ja viisasteltiin vaaliohjelman juontajien sanomisista. Mielestäni se oli mahtavaa.

Ja tänään oli sitten samantyylinen jälkipelitilaisuus. Luimme porukalla kahvipöydässä Ilta-Sanomia, etsimme Kike Elomaan (perus.) äänimäärää (n. 1800!) ja söimme karkkeja. Olen erittäin iloinen, että tunnen sellaisia tyyppejä jotka voivat ottaa politiikan ja vaaliasiat näin mukavan rennosti, vaikka opiskelevatkin "alaa"! Kyllä ne "vakavatkin" asiat tulevat käsitellyiksi, vaikka siinä samalla söisikin karkkia.

Sitten vielä ihan pari juttua vaalien tuloksesta:

Kokoomuksen suurvoitto oli melko yllättävä, etenkin Ylen viikonloppuisen viime hetken gallupin valossa. Sauli-ilmiö oli Kokoomuksen menestyksen kannalta varmasti aivan ratkaiseva; puolueesta olisi saattanut tulla jopa kaikista suurin, jos Niinistö olisi ollut pääministeriehdokkaana Kataisen sijaan. Vähän harmi, ettei Kokoomus saanut sitä yhtä paikkaa enemmän: oltaisiin nähty aivan todellista muutosta.

Muutosta on kyllä nytkin tulossa, kun SDP ei mitä todennäköisimmin pääse uuteen hallitukseen. Saattaa olla, että mennään metsään, mutta se jää nähtäväksi. Mielestäni on erittäin hyvä, että tulee vaihtelua ja SDP:lle tämänkaltainen shokkihoito tekee varmasti vain hyvää. Ja koska tuttu ja turvallinen Matti Vanhanen keskustoineen jatkaa hallituksen johdossa, ei muutos voi olla mitenkään "liian" radikaali. Toivottavasti Vihreätkin pääsisivät taas mukaan; puolueessa on paljon erittäin fiksuja ja asiansa osaavia ihmisiä, mistä olisi varmasti hyötyä hallitukselle kuin hallitukselle.

Oma ehdokkaani ei muuten päässyt läpi. Ei ollut edes lähelläkään. Luulin, että se olisi harmittanut enemmän, mutta nyt ei tunnu kovin pahalta koska olen vaalien tulokseen muutoin melko tyytyväinen. Ainakin vielä tässä vaiheessa. Katsotaan miltä tuntuu sitten kuukauden kuluttua, kun Paavo Väyrynen on uusi ulkoministeri...

Happy Mondays - Lazyitis

Tweet

Ride - Sunshine / Nowhere To Run

Jostain syystä Riden kappale Sunshine / Nowhere To Run on viime aikoina kuulostanut korvissani todella hyvältä. Kun latasin sen ensi kerran jostain blogista tai muualta, ajattelin että se on taas sitä tylsää ja tavallista B-luokan brittipoppia. Ja ehkä se onkin. Mutta silti syystä tai toisesta se on hyvää. Etenkin mukavat perkussiot ja positiivinen outro. Lataa kappale tästä.

Sunshine / Nowhere To Run on Riden viimeiseltä levyltä Tarantula. Siinä kuuluu selvästi, mihin Riden Andy Bell oli seuraavaksi menossa, ja mihin Mark Gardner ei ollut menossa ja miksi bändi hajosi jo ennen kuin Tarantula tuli ulos.

Tweet

Kirja: Paul Auster - The New York Trilogy (Faber and Faber, 1987)

En aio nyt mitenkään arvostella Paul Austerin The New York Trilogya, se on jollain tavalla ehkä arvostelun ulkopuolella. Kirja on sen verran monitahoinen, että jokainen lukija luultavasti löytää siitä hyvinkin erilaisia asioita.

Jos joku on lukenut tämän, olisi kiintoisaa kuulla ajatuksia ja mielipiteitä kirjan tarinoista! Itse en ole oikein hyvä lukemaan kirjoja useammalla kuin yhdellä tasolla samaan aikaan. Puhtaasti tarinan tasolla New York Trilogyssä oli monta melko hämäävää kohtaa.

Ensimmäinen osa, City of Glass oli todella jännittävä ja innostava... aina siihen asti, kunnes se teki yllätyskäännöksen ja tipuin ehkä jotenkin kyydistä. Silti se oli mielestäni ehkä paras kirjan tarinoista.

Huonoin taas oli keskimmäinen Ghosts. Mielestäni se oli melko tylsä (mikä tavallaan oli sen tarkoituskin) ja sen kantava idea oli lopulta hieman merkityksetön. Se oli kirjan osioista selvästi psykologisin, kaikki tapahtumat olivat oikeastaan päähenkilön pään sisällä. Melko ahdistavaa ja surullista.

Kolmas The Locked Room oli omasta mielestäni taas paljon kiinnostavampi ja se oli vähällä avata City of Glassinkin aivan uudella tavalla, mutta ei sitten tehnytkään sitä. Locked Room oli tarinoista ehkä se, jonka päähenkilöön kykeni samastumaan eniten ja välittämään hänen kohtalostaan - kahdessa ensimmäisessä tarinassa päähenkilöt olivat hieman etäisiä.

En pitänyt New York Trilogystä yhtä paljon kuin ensimmäisestä lukemastani Austerista, The Brooklyn Folliesista. Ne olivat kuin päivä ja yö, melko kirjaimellisestikin. Brooklyn Follies kertoi siitä, miten tutustutaan ihmisiin ja tehdään toisille hyvää. The New York Trilogyssä yksi pääteemoista oli jonkinlainen vieraantuminen sekä muista että itsestään, täydellinen katoaminen.

Ehkä loppujen lopuksi kaikki riippuu siitä, kokeeko tärkeäksi sen, että tarinalla on onnellinen loppu. New York Trilogyssä loput eivät kovin onnellisia olleet.

Tweet

Pasila tänään!

Pasilan viime lauantaina esitetty 4. jakso oli kaikista paras tähän mennessä. Edellisen lauantain jakso oli aavistuksen vaisumpi kuin kaksi ensimmäistä, joten olin jo ehtinyt huolestua, että eikö Pasilan taika sittenkään kestäisi. Mutta kestäähän se, ja vieläpä paranee koko ajan! On se jännä.

Nelosjaksossa, joka siis on tästä päivästä alkaen katsottavissa Pasilan verkkosivuilta http://www.yle.fi/pasila, Kyösti Pöysti joutuu osittain tahtomattaan ilkeän terroristijärjestön / vanhempainyhdistyksen sisäpiiriin. Jaksossa on paljon ällöttäviä lapsihahmoja, joilla on toinen toistaan kamalampia yhdysnimiä. Yksi näistä nimistä on niin tiputtava, että sitä ei voi kuulla nauramatta! Itse ainakin kieriskelin vedet silmissä sen kuultuani! Mutta katsokaa itse...

Muuta: Oletteko huomanneet, että vihreät Amerikan-pastillit maistuvat erilaiselta kuin oranssit ja violetit? Vihreissä on nimittäin häivähdys minttusuklaan aromia. Kun kerroin tämän eilen eräälle opiskelukaverilleni, hän väitti kovasti vastaan eikä uskonut. Se juuri onkin Amerikan-pastillien suuri salaisuus! Itsekin huomasin sen vasta viime viikonloppuna. Amerikan-pastillit ovat muutenkin aliarvostettu karkki, ne ovat oikeasti sekä koostumukseltaan että maultaan erittäin toimivia. Niitä pitäisi syödä useammin.

Tweet

Vaalit

Valtiotieteitä opiskelevana bloggaajana koen jotenkin velvollisuudekseni kirjoittaa tulevista eduskuntavaaleistakin ainakin edes kerran. Se tuntuu vähän tylsältä, mieluummin kirjoittaisin vihreistä Amerikan-pastilleista. Mutta tartutaan nyt vaaleihin ainakin parista kohtaa.

Ensinnäkin: löysin tänään ehdokkaan, jota aion äänestää. Katselin erään toisen ehdokkaan nettisivuja, koska olin ensin aikonut äänestää tätä. Silloin huomasin, ettemme oikeastaan olekaan monesta asiasta ollenkaan samaa mieltä. Siispä menin saman puolueen sivuille ja etsin sieltä toisen ehdokkaan, joka on lähempänä omia kantojani.

Kaikki tapahtui jotenkin vähän liiankin helposti. Tosin olisihan tässä vieläkin viikko aikaa vertailla lisää ja löytää jopa mahdollisesti parempi ehdokas. Jos tämä nyt menee pieleen, niin olen seuraavat neljä vuotta väärän edustajan vankina (tai sitten ehdokkaani ei pääse eduskuntaan ollenkaan). Mutta taidan silti pysyä valinnassani, se vaikuttaa melko hyvältä. Täysin täydellistä ei voi mitenkään löytääkään, pitäisi olla itse ehdolla.

Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun saan äänestää eduskuntavaaleissa. Se on paljon vaikeampaa kuin vaikkapa kunnallisvaalit, joissa ehdokkaita voi tuntea jopa henkilökohtaisesti tai presidentinvaalit, joissa vaihtoehtoja ei ole kovinkaan montaa. Olen muutenkin perehtynyt vaaleihin vähän huonosti: suurista vaalitenteistä olen nähnyt vain yhden ja pienistäkin vain pari. Nyt taitaa Ykköseltä alkaa taas joku...

Mutta ne suuret vaalitentit ovat aivan turhia. Toimittajilla ei ole aikaa kysyä kunnon kysymyksiä, poliitikoilla ei ole aikaa antaa kunnon vastauksia, välissä tulee jotain "viihteellistä" oheisohjelmaa ja lopputulos on useimmiten aivan yhtä tyhjän kanssa. Parasta olisi varmaan tavata ehdokkaita luonnossa ja yrittää siten kuulostella heidän mielipiteitään. Mutta se vaatii niin paljon aikaa ja jalkatyötä, että on helpompaa vain surffata netissä ja tyytyä johonkin kohtalaisen hyvältä vaikuttavaan.

Vaalitaistelussa kohua aiheuttaneista mainoksista vielä sen verran, että mielestäni kritiikki on ollut ansaittua vaikka se tietysti aivan överiksi menikin. SAK:n mainos oli yksinkertaisesti typerä: se yritti luoda jotain senkaltaista vastakkainasettelua ja herättää henkiin jotain sellaista ajattelutapaa, joka ei ole ollut todellinen enää useisiin vuosikymmeniin. Myös SDP:n hieman samanlaista teemaa toistavat mainokset ovat mielestäni aika naurettavia. Ihan kuin vanhainkotien vessat muuttuisivat heti maksullisiksi, jos SDP ei pääsisikään hallitukseen! Keskitytään enemmän toisen haukkumiseen ja (perusteettomaan) mustamaalaamiseen, eikä kerrota omista ajatuksista ja tavoitteista. Lopputulos on pahimmillaan se, että äänestäjä äänestää jotain vastaan, eikä jonkun puolesta. Eikä niin rakenneta minkäänlaista edistystä tai hyvinvointia, se on selvä.

Pulp - Cocaine Socialism [lähdeblogi]

(paras politiikasta kertova biisi ikinä)

Tweet

Se iso kysymys

No niin, tänä iltana keskusteltiin viimein Siitä Isosta Kysymyksestä. Eli "Mitä haluaisit tehdä 'isona'?" Ja huom., ei siis "mitä aiot" vaan "mitä haluaisit" tehdä.

Itse olen miettinyt tätä kysymystä viime aikoina paljon. En niinkään vastausta siihen, kuin sitä mitä siihen pitäisi ja mitä siihen saa vastata. Ymmärrättekö? No tässä nyt kierrellään vielä vähän, mutta kohta päästään asiaan (tosin tästä saattaa tulla aika pitkä juttu). Katsotaan ensin mitä muu seurue vastasi:

Vaatimattomimmat (käytän nyt omaa objektiivista asteikkoani) unelmat olivat sarjaa "lukionopettaja" ja villeimmät toiveet olivat jotain diplomaatti- / suurlähettiläsuraa. Siinä välillä oli järjestötyötä ja sen sellaista, toimittajaa ja jotain.

Olin ehkä vähän yllättynyt siitä, että nyt on se hetki (vaikka tiesin kyllä, että joskushan se on tulossa) kun vaikkapa jokin niinkin tavallinen kuin opettajan toimi lausutaan ääneen mahdollisena tulevaisuuden valintana. Enimmäkseen olin kyllä erittäin iloinen sen sanojien puolesta; on oikeasti ihan hienoa, että voi vähän päälle parikymppisenä kuvitella itsensä opettamassa historiaa lukiolaisille.

Tai siis juuri se, että nyt nämä tulevaisuudensuunnitelmat alkavat jo olla aika konkreettisia ja realistisia. Ja - nyt tullaan tämän kirjoituksen asiaan - pitäisikö niiden kuitenkaan "jo nyt" olla "jo noin" konkreettisia ja realistisia? Eli turvallisia ja tavanomaisia? Koska asiahan on niin, että johonkin ikään asti saa vastata "Mikäs sinusta tulee sitten isona?" -uteluun kaikkea fantastista mutta epärealistista. "Minusta tulee rocktähti / näyttelijä / astronautti / maailmanympäripurjehtija / jne. / tms." Mutta ilmeisesti tässä joskus 20:n jälkeen pitääkin jo alkaa vastata "Opettaja / asianajaja / markkinointipäällikkö / virkamies / putkimies".

Itse en ole vielä valmis vastaamaan jotain "tavallista" (vaikka siinäkään ei missään nimessä ole mitään vikaa). Haluan vielä uskoa ja haaveilla, että minusta voisi tulla jotain suurta... Tai no ei oikeastaan tarvitsisi tulla mitään "suurta", mutta kunhan vain voisi ansaita elantonsa tekemällä jotain sellaista, joka olisi omasta mielestä hauskaa. Ja sehän se koko pointti onkin: opettajana voi olla hauskaa, virkamiehenä voi olla hauskaa, kaupan kassalla voi olla hauskaa. Jokaisella on oma makunsa ja jokainen saa nautintonsa eri asioista.

Mutta uskon silti, että jos kaikki saisivat valita, niin kyllä jokainen olisi mieluummin jotain "erikoista" kuin jotain "tavallista". Unelmista vain luovutaan niin helposti, koska koulutus, vanhemmat, kaverit ja koko yhteiskunta painostavat enemmän tai vähemmän tavoittelemaan jotain kunniallista, keskiluokkaista, turvallista uraa ja elämää. Ja oikeastaan se onkin fiksua, koska arki, maa ja maailma ovat nimenomaan "tavallisten" (laitan tässä tavallista koko ajan lainausmerkkeihin siksi, etten halua väheksyä sitä yhtään - en halua että se olisi tässä jonkinlainen vähättelevä haukkumasana) ihmisten harteilla. Eihän siitä mitään tulisi, jos kaikki olisivat rocktähtiastronauttimallimultimediatuottajapersoonallisuuksia.

Mutta - ja nyt tullaan tämän postauksen toiseen suureen pointtiin - koska haluan itse säilyttää typerät ja epärealistiset unelmani vielä ainakin jonkin aikaa, en myöskään haluaisi että kaverini luopuisivat omistaan. Tunnen joitakin niin mahtavia, nerokkaita, hauskoja ja kiinnostavia tyyppejä, että olisi sääli jos heidän ihmeellisyytensä menisi hukkaan jossain yhdeksästä viiteen -toimistotyössä. Vaadin parempaa heidän puolestaan. Ja uskon, että jos kaikkien tällaisten ihmisten potentiaali vapautuisi tavanomaisen työn ja varovaisen elämänsuunnittelun kahleista koko maailma voisi olla aivan erilainen!

Tässä on tietysti myös oma lehmä ojassa: jos nimittäin itse olen kymmenen vuoden kuluttua katkeroitunut 30-jotain-vuotias taivaanrannanmaalari-blogikirjoittaja ja kaikki kivat kaverini ovat lapsiperheellisiä toimistopäälliköitä, meillä ei olisi enää mitään yhteistä ja olisin menettänyt heidät. Toisaalta ei meillä sittenkään olisi paljoakaan yhteistä (ainakaan aikaa), jos minäkin olisin lapsiperheellinen toimistopäällikkö. Siksi haluaisin, että voisimme kaikki säilyttää unelmamme ja joko toteuttaa ne yhdessä tai epäonnistua niissä yhdessä. Siinä voisi joko voittaa tai hävitä oikein kunnolla.

Tästä tuli nyt aika pitkä sepustus. Muistan kirjoittaneeni vähän tätä aihetta sivuten jo viime vuoden puolella. Mutta tämä on tärkeä aihe! Ehkä tärkein kaikista, jos oikein miettii. Luulen, että kirjoitan tästä vielä tulevaisuudessakin.

Loppuun joukko jotenkin tähän teemaan liittyviä biisejä (vaikkapa kiitoksena siitä, että pääsit jollain keinolla tänne loppuun saakka).

Sheena Easton - Morning Train (Nine To Five)

Oasis - D'Yer Wanna Be A Spaceman?

Oasis - Digsy's Dinner

Oasis - The Masterplan [lähdeblogi]

Pulp - Help The Aged

Suede - The Wild Ones

"It's OK to grow up - just as long as you don't grow old. Face it... You are young."

"... If you stay, we'll ride from disguised suburban graves

We'll go from the bungalows where the debts still grow each day

... We'll be the wild ones, running with the dogs today"

Tweet

Tilaisuus tekee varkaan?

Tilaisuus tekee varkaan. Tai ainakin se houkuttelee siihen. Ei ehkä aivan vielä tee. Mutta kenties joskus.

Tulin taas äsken melko myöhäisellä bussilla kotiin, ja koko kaupunki tuntuu näin torstai-yönäkin olevan ääriään täynnä erittäin humalaisia, lähes tahdottomassa tilassa olevia ihmisiä. He torkkuvat, horjuvat, pysähtelevät ja pyörivät ympäriinsä.

Silloin tulee aina mieleen, miten helppoa olisi varastaa heiltä rahaa. Hivuttaisi vain käden taskuun ja haravoisi kolikot, setelit ja kokonaiset lompakot ja rahapussit itselleen. Se ei vaatisi edes kovin suurta tarkkuutta tai huomaamattomuutta. Uhrit olisivat sellaisessa tilassa, että he eivät huomaisi vaikka norsu työntäisi kärsänsä heidän taskuihinsa. Yhdessä illassa voisi tienata vaikka kuinka paljon rahaa ja kiinnijäämisen riski olisi hyvin pieni, lähes olematon.

Tällaisia siis mietin aina joskus kotimatkalla. Rikospoliisikomisario, jos luet tätä blogia niin älä ota minua I.P.-osoitteen (tms.) perusteella kiinni: en kuitenkaan tee noin. En varasta. Mietin vain miten helppoa ja tehokasta se olisi. Ja wannabe-taskuvaras, jos luet tätä blogia ja alat varastaa ja jäät kiinni, ole kiltti äläkä mainitse kuulusteluissa tätä innoitukseksi. Tai sillä ehdolla saat mainita, jos saan myös provisiota saaliista.

The Clash - Police & Thieves (no ei oikein kirjaimellisesti tähän liittyvä, mutta edes jotenkin)

Tweet

Kirja

Haluaisin kirjoittaa kirjan. Olen viime aikoina lukenut niin paljon niin hyviä romaaneja, että sellaisen tekeminen olisi siistiä. Ja eräs ystäväni sanoi minulle pari kuukautta sitten ihan yhtäkkiä, että haluaisi lukea kirjoittamani kirjan. Se oli todella kauniisti sanottu, yksi kivoimmista jutuista mitä olen ikinä kuullut.

Kirjan kirjoittamisessa on ainoastaan se huono puoli, että se vie varmasti kauan. Ainakin vuoden, luultavasti. Kyllästyn asioihin niin nopeasti, että tuskin jaksaisin tehdä mitään yhtä juttua vuoden ajan.

Itse asiassa kirjoitimme kaverini kanssa kirjan, kun olimme ala-asteella. Se jäi vähän kesken (emme olleet oikein suunnitelleet, mihin sen edes pitäisi päättyä), mutta se on mielestäni yhä edelleen todella hauska ja nerokas.

Uskon, että olin ala-asteella todellinen nero. Sitten vuosien kuluessa se on vain alkanut haihtua. Mitä enemmän näkee, sitä vähemmän tietää - niin se vain menee.

Olen kyllä senkin jälkeen aloittanut kirjan kirjoittamisen pari, kolmekin kertaa. Mutta se on aina jäänyt ensimmäiselle sivulle. Keksin aina hienon alun ja periaatteessa kiinnostavan rungon tarinalle, mutten oikein ikinä todellista pointtia koko jutulle.

Mutta ehkä joskus vielä. En kuitenkaan halua, että kirjan kirjoittamisesta tulee sellainen klassisen tylsä "Sitten, kun pääsen eläkkeelle, kirjoitan kirjan" -projekti, joka varmaan kolmellatoista suomalaisella tusinasta on mielessään. Enkä ikinä haluaisi olla ammatiltani kirjailija, se vaikuttaa vähän tylsältä. Olisi hienompaa kirjoittaa kirjoja vain sivupolkuna jollekin muulle tekemiselle, kuten ulkoministeri Erkki Tuomioja joka ehti jotenkin kirjoittaa palkitun tietokirjan kaikkien kiireittensä keskellä.

Kirjoista tuli vielä mieleen Moby Dick. Se on äärimmäisen arvostettu klassikkoteos, jota lähes kaikki tuntuvat kehuvan ja jonka "jokaisen pitäisi" luultavasti joskus lukea. Luulen kuitenkin, etten itse tule ikinä lukemaan sitä. Se vaikuttaa kaiken siitä kuulemani perusteella niin raskaalta ja tylsältä, eikä minua oikein kiinnosta kalastus vaikka se minkälainen tahansa vertauskuvallinen prosessi olisikin. Venäläisklassikoiden kanssa on vähän sama juttu, niitäkään en ole lukenut. Mutta jonkun sellaisen ehkä jossain vaiheessa luen, uskoisin niin.

Ei kuitenkaan vielä tänä kesänä. Ei lupauksia.

Tweet

Duane Reade, Amerikka, 24h

Loistavassa Overheardinnewyork.com:issa oli äskettäin tällainen juttu:
___________________

Cute blonde girl: I was in Duane Reade last night at three a.m. I was buying little green army men!
Cute brunette girl: Why were you buying little green army men?!
Cute blonde girl: I don't know!

--545 45th St

Overheard by: Javi
via Overheard in New York, Mar 6, 2007 _________________________________________________________

Oikeasti! Tuossa kiteytyy täydellisesti Amerikan ja Duane Readen nerokkuus ja hulluus!

Ja bonuksena hieno video:


Beastie Boys - Open Letter To NYC

Tweet

Oasis, Brit Awards, mauton vitsi, ja lisää lyhyistä biiseistä

Yle TV2 näytti äsken parin viikon takaiset Brit Awardsit, joissa Oasis palkittiin Outstanding Contribution to Music -pystillä.

Oasis esitti gaalassa viiden biisin setin, joka herätti jälkeenpäin paljon keskustelua Liam Gallagherin lauluäänen huonosta tilasta. Todellisuudessa Liamin laulutaidon heikkeneminen on ollut tiedossa jo vuosia - kysykää keneltä tahansa Oasis-fanilta. Tällä kertaa Liam oli kuitenkin niin huono niin tärkeässä paikassa, että Noel Gallagher huomautti asiasta veljelleen, minkä jälkeen kaikki Britannian tabloid-lehdet ovat pyöritelleet ja pohtineet Liamin esitystä.

Oasiksen esitys ei siis ollut mitenkään kovin hääppöinen, mutta se tarjosi jälleen yhden klassisen Oasis-elämyksen Liamin käsittämättömän vitsin muodossa. Cigarettes & Alcohol -kappaleessa Liam lauloi viimeisen "You gotta make it" -fraasin tilalla "You gotta RAPE it!", mikä oli taas todella älytön juttu. Myönnän kyllä nauraneeni sille, vaikka se tietysti asiallisesti mauton olikin. Ihmettelin lähinnä sitä, että mistä ihmeestä Liam moisen keksi, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi hän muutti sanat tuohon muotoon vasta nyt - hän on kuitenkin laulanut kappaletta kohta jo 15 vuotta!

Kaikista parasta koko jutussa oli kuitenkin Noelin tuskastunut ilme heti "rape it" -kohtaa seuraavan kitarasoolon alussa. Hän ei tainnut pitää veljensä juttua kovin hauskana. Katso vaikka itse (ja jos et kestä kuunnella koko videota, kriittiset kohdat ovat niillä paikkeilla, kun pätkää on n. 50 sekuntia jäljellä [Noelin selvästi näkyvä huokaus n. 30 sekunnin kohdalla!]):

Oasis - Cigarettes & Alcohol Live at Brits 2007

Oasiksen Brits-settiin kuului ainoana Liamin säveltämänä kappaleena The Meaning Of Soul edelliseltä Don't Believe The Truth -levyltä. Mielestäni se on sähkökitaroilla livenä soitettuna jotenkin parempi kuin levyllä. Se on myös sanoitukseltaan taas hyvä esimerkki Liamin omaperäisestä ajatuksenjuoksusta (esim. "I'm a different breed / You know I'm out of your league / I'm 10 out of 10 all night" - mahtavaa brassailua!) ja pituudeltaan hieno esimerkki lyhyestä mutta hyvästä kappaleesta, joista oli puhetta pari päivää sitten.

Lataa The Meaning Of Soul:

liveversio Glastonburyn festivaaleilta vuodelta 2004

studioversio levyltä Don't Believe The Truth vuodelta 2005

Tweet

Coldplay ja Travis ja Keane ja Snow Patrol ja...

Sinänsä jotenkin yllättävää, mutta tällä viikolla tuli mitta täyteen keskitempoisen pehmeää rock-musiikkia. Kuuntelin Coldplayn A Rush Of Blood To The Headin pitkästä aikaa, ja tulin siihen tulokseen että se on yksi tylsimmistä albumeista ikinä. On silläkin tietysti hetkensä, eikä se oikeastaan sisällä ainuttakaan huonoa biisiä, mutta se on soitettu niin varovaisesti ja toteutettu niin varman päälle, ettei sillä kyllä ole mitään sieluakaan.

Ja näitä saman sortin bändejä ja levyjähän riittää. Oikeastaan viimeisten kahdeksan, yhdeksan vuoden ajan on Britanniassa vuoden myydyin levy ollut jonkun Coldplay-tyylisen bändin tekemä. Hiottua, surumielisen "tunteikasta", radioon ja jäähalleihin sopivaa "isoa" musiikkia. Toisin sanoen Britanniasta on tullut pehmeämpi versio USA:sta, jossa vallitsee samanlainen keskitason hegemonia, mutta vain aavistuksen raskaammilla kitaroilla ja synkemmällä meiningillä.

Se, mikä tässä koko hommassa oikeastaan eniten huolestuttaa, on se että tämänkaltaisia bändejä on markkinoilla jo niin paljon, että kyseisen tyylisestä musiikista pitävä ihminen voi aivan huomaamattaan keskittää kaiken kuuntelunsa näihin artisteihin ja olla kokematta oikeastaan minkään muunlaista musiikkia.

En taas haluaisi kritisoida hyviä kavereitani (se tuntuu valitettavasti olevan jonkinlainen juokseva teema tässä blogissa - olen pahoillani), mutta olen musiikillisesti huolestunut joidenkin heistä puolestaan. Useimmiten, kun kertoilemme mitä uutta suosikkimusiikkia kukin on löytänyt, vastaukset ovat jotain Coldplayn b-puolia, Snow Patrolin uusia hittejä tai Travisin tulevia singlejä.

Pidän kyllä itsekin coldplayrokista silloin kun se on parhaimmillaan. The Verven Urban Hymnsia ei voi tyylilajin sielukkaimpana tuotoksena tietenkään mitenkään ylittää ja Travis teki genren palikoilla hienoa tulosta The Man Who'lla ja The Invisible Bandillä. Mukaan mahtuu kuitenkin niin paljon niin keskinkertaista ja niin laskelmoitua musiikkia, että se on yksinkertaisesti tylsää!

En missään nimessä ole musiikin suhteen snobi, enkä ole ennen oikein halunnut kritisoida coldplay-kerhoa, koska se kuitenkin edustaa erästä laitaa suosikkigenrestäni (brittiläisestä kitararockista), mutta nyt tilanne on mennyt mielestäni jo vähän liian pitkälle.

Onneksi musiikki liikkuu aina sykleissä ja vastaisku on varmasti jo tulossa.

P.S. Katsokaa uusimmasta City-lehdestä Sunrise Avenuen laulajan Sam Haberin levykokoelma ja todetkaa miehen ja hänen bändinsä täydellinen roskuus. (Suomalaisista ei-hevibändeistä Sunrise Avenue on ehdottomasti tämänhetkinen inhokkini. Joku Lovex menisi varmasti edelle, mutta sitä ei onneksi näe MTV:ltä joka kymmenes minuutti, joten SA ansaitsee inhoykkösen paikan.)

Tweet

Primal Scream - Velocity Girl

Monesti biisin ei tarvitse olla kovinkaan pitkä ollakseen hyvä. 1960-luvulla todella harvat kappaleet menivät paljonkaan kolmen minuutin yli ja The Beatlesin Hey Jude oli 1968 melkoinen hämmästyksen aihe viiden minuutin kestollaan.

Sitten tuli tietysti 1970-luku ja progressiivinen rock ja biisit venyivät mahdottomiksi. Ja vuosikymmenen puolessavälissä taas punk ja kauniita lyhyitä virsiä.

Punkista ja uudesta aallosta otti vaikutteita myös pari päivää sitten NME:n gaalassa Godlike Genius Award -palkinnolla (ehkä maailman törkeimmin yliarvioitu palkinnon nimi?) palkittu Primal Scream. Velocity Girl -kappaleessa ei kuitenkaan ole punkista oikeastaan jälkeäkään, vaikka se erittäin lyhyt onkin. Enemmän se kuulostaa The Stone Rosesilta, ja julkaistiinkin 1986 samoihin aikoihin Rosesin ensimmäisten singlejen kanssa.

Yleensä kaksi minuuttia on mielestäni biisille jonkinmoinen minimiraja, sitä lyhyemmät ovat vain jonkinlaisia harjoitteita. Velocity Girlille lyhyys tekee kuitenkin hyvää; kaikki olennainen on sanottu ja soitettu n. minuutin ja 20 sekunnin jälkeen.

Lataa: Primal Scream - Velocity Girl

Tweet

Avril Lavigne on palannut

Nerokas Avril Lavigne on taas täällä! Uusi albumi Best Damn Thing ilmestyy pian ja single Girlfriend on jo ilmoilla. Valitettavasti Girlfriend ei ole kovin hyvä kappale, vaikka siinä on pari hyvää kohtaa ja periamerikkalainen teinivideo (ilmeisesti vähän ironisella otteella). Se ei silti missään nimessä vedä vertoja klassiselle Sk8er Boille! Tosin eipä sille vedä vertoja paljon mikään.

Vertaa itse:


Avril Lavigne - Girlfriend


Avril Lavigne - Sk8er Boi

Tweet

Ei ehdi sairastua

Hmm, mitäköhän nyt on tapahtumassa? Huomasin nimittäin, että kun kallistan päätäni niin että korva osuu olkapäähän (miksi muuten teen niin?), alkaa korvassa kuulua matalataajuuksista surinaa ja tärinää...

Nyt ei kyllä ehtisi oikein sairastua. Tänä iltana pitäisi vielä lukea muutama kymmenen sivua ja huomenna kerrata lauantai-aamun tenttiin. Eli ei tällä hetkellä kovin yleistä kuumemahatautia ennen sitä, kiitos!

Eikä kyllä mielellään sen jälkeenkään: ensi viikko on lomaa ja haluaisin tehdä jotain muuta kuin maata sängyssä... sairaana. Haluaisin siis maata sängyssä terveenä. Viime vuoden vastaavan loman olin kipeänä.

Siis inkiväärihunajatee, Danone Actimel, Echinaforce ja Tylenol, pistän toivoni teihin! Tällä hetkellä ei vaikuta hyvältä, mutta ehkä annostusta pitää vain lisätä.

Tweet