Lontoossa on kesä. Kaupungin sadat puistot ovat täynnä kesäisiä ihmisiä, heinänuha laittaa nenän vuotamaan kuin WikiLeaks-apurin ja t-paidalla tarkenee helposti vaikka keskellä yötä.
Kävin äsken Islingtonissa katsomassa Cornershopia O2 Academyssä. Cornershop on mitä kesäisintä musiikkia: harvoin klubikeikan aikana toivoisi näkevänsä saman bändin päivänvalossa festareilla, mutta Cornershopin tapauksessa ulkoilmakonsertti lämpimässä iltapäivässä voisi olla aivan täydellinen ympäristö. Yhtye oli kasannut lavalle yhteensä kahdeksan soittajaa ja parin vuoden takaisen Judy Sucks A Lemon For Breakfast -levyn muhkeat pseudo-Rolling Stones -soundit toistuivat livenä herkullisesti. Vanhempiakin kappaleita kuultiin Judy-tyylisinä versioina: esimerkiksi Brimful Of Asha oli nyt letkeästi mutta painokkaasti groovaava rock-biisi eikä hento indie-rämpyttely. Ainoastaan laulaja Tjinder Singh jotenkin laimensi kesäisen rentoa tunnelmaa: mies seisoi liikkumatta paikoillaan kitara kaulassaan, vaikka ei useimmissa kappaleissa edes soittanut instrumenttiaan, ja lauloi välillä mikrofonin ohi. Keikasta oli kulunut noin puolet ennen kuin Singhin kasvoilla näkyi hymy Sleep On The Left Sidelle sataneiden aplodien jälkeen. Lopetuskappale 6 A.M. Jullandar Shere venyi upeasti lähes 20-minuuttiseksi psykedeelisesti rullaavaksi kudelmaksi, jossa miehistöön kuuluneet sitarin soittaja, rumpali, perkussionisti, soolokitaristi, basisti ja kosketinsoittaja saivat jokainen tilaisuuden esitellä taitojaan. Bändi ei enää palannut lavalle encorea varten ja vaikka keikasta jäikin hyvä mieli, olisi musiikkia kuullut mielellään hieman lisääkin. (Tosin oma syy: olin kymmenisen minuuttia myöhässä konsertin alusta, joten missasin ehkä yhden kappaleen.)
Lempeässä yöilmassa kotia kohti kävellessäni yritin oikein hengittää sisään Lontoota niin paljon kuin mahdollista. Täällä oloa on jäljellä enää tasan kaksi viikkoa, joten nyt täytyy yrittää säilöä Lontoota varastoon.
Eräs kaverini kysyi minulta tällä viikolla, haluaisinko jäädä Lontooseen pidemmäksi ajaksi. Vastasin, että haluaisin kyllä, mutta se olisi käytännössä hankalaa. Ystäväni sanoi tähän, että jos todella haluaisin jäädä, löytäisin varmasti keinon siihen. Luultavasti hän oli oikeassa. Ehkä en halua tarpeeksi. Tai sitten en ole miettinyt asiaa tarpeeksi. Joka tapauksessa, tässä jää taas se perinteinen jossittelun mahdollisuus, joka on niin monessa muussakin asiassa: "Olisin voinut tehdä sitä / tätä / tuota, jos vain olisin halunnut..."
Viime vuosikymmenellä (miksikä sitä muuten oikein kutsutaan? Itse sanon sitä 'nollanollaksi'.) julkaistiin valtava määrä hienoa musiikkia. Parhaiden kappaleiden listaaminen on tietenkin käytännössä mahdotonta, mutta tämä lista on eräänlainen yritys. Jonkinlaisen järjen säilyttämiseksi oli luotava pari sääntöä: jokaiselta yhtyeeltä on mukana vain yksi kappale ja yhteensä listalla on 50 biisiä. Otin mukaan vain sellaisia kappaleita, jotka olivat minulle tavallista tärkeämpiä ja joita kuuntelin paljon.
Kappaleet eivät ole parhausjärjestyksessä, vaan aivan satunnaisesti sekaisin.
GUILLEMOTS - TRAINS TO BRAZIL (2006) Tämä kappale on neljä minuuttia täyttä autuutta. Sen hyvyyttä ei voi selittää, mutta jokainen, joka kuuntelee sen, ymmärtää varmasti. Pidän tällaisista biiseistä, joissa on koko ajan sellainen tunnelma, kuin jotain valtavaa olisi tapahtumassa aivan minä hetkenä hyvänsä. Suosikkikohtani on ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva säkeistö, jossa jännitys tiivistyy leijailevaksi ja kappaleeseen aukeaa yllättäen aivan uusi taso.
THOM YORKE - HARROWDOWN HILL (2006) Minimalistinen ja synkkä kappale, joka on samaan aikaan sekä hyvin kliininen että inhimillinen. 2000-luvulla politiikka palasi pop-musiikkiin, mutta harvassa tapauksessa kuulosti siltä, kuin musiikki todella voisi kaataa järjestelmän. Tämä kuulostaa siltä.
GLASVEGAS - GERALDINE (2008)Glasvegas säväytti heti ensikuulemalta, mutta aivan aluksi ajattelin, että yksinkertainen Geraldine oli väärä valinta singleksi. Nykyisin olen täysin päinvastaista mieltä: tämä on jo moderni klassikko - niitä kappaleita, jonka jokainen nuotti ja sekunti tuottaa tunnistamisen iloa, mutta säilyttää silti mielenkiintonsa. Kappaleen punchline "...I'm your social worker" on edelleen yksi parhaita ikinä.
BABYSHAMBLES - LOST ART OF MURDER (2007) Tämä kappale kuulostaa samaan aikaan sekä kadotetulta että löydetyltä. Lisäksi tässä on Pete Dohertyn kenties toistaiseksi paras laulusuoritus: pehmeä ja kaunis tulkinta. Myös Bert Janschin soolokitara on erittäin olennainen elementti ja viimeinen piste i:n päälle tämän biisin loisteliaisuudessa.
THE RAVEONETTES - UNCERTAIN TIMES (2005) Harvat kappaleet kuulostavat aivan oikeasti näin lohduttavilta. Lällyjen, täsmälohduttavien biisien tekeminen oli 00-luvun menestysresepti monelle yhtyeelle, mutta todellisessa koskettavuudessa lähes kukaan ei kyennyt kilpailemaan tämän kappaleen kanssa. "I want to ride with you in uncertain times" on hyvin kauniisti sanottu.
MANIC STREET PREACHERS - YOUR LOVE ALONE IS NOT ENOUGH (FEAT. NINA PERSSON) (2007) 2000-luvun alussa Manic Street Preachers oli kuten vanha ystävä, jota ei ollut oikein halunnut tavata moneen vuoteen, koska yhteiset puheenaiheet olivat loppuneet. Sitten keväällä 2007 Manics palasi tällä kappaleella ja kaikki oli taas kuin vanhoina hyvinä aikoina.
CRAIG ARMSTRONG - WAKE UP IN NEW YORK (FEAT. EVAN DANDO) (2002) Vaatii suurta taitoa ja uskallusta tehdä näin hidas ja pakahduttava kappale. Hollywood-elokuviin musiikkia säveltänyt Craig Armstrong luo ääriväsyneelle New York -kuvaukselle täydellisen musiikillisen taustan ja The Lemonheadsin hölmö Evan Dando heittäytyy yhtäkkiä vakavaksi ja tunteelliseksi.
JARVIS COCKER - RUNNING THE WORLD (2006) Yhteiskuntakritiikki on yleensä tylsää ja noloa, mutta Jarvis Cocker jos joku osaa tehdä sen nokkelasti ja uskottavasti. Vaatii taitoa tiivistää vuosikymmenen politiikkaa hallinnut oikeistoliberalistinen arvomaailma neljän minuutin biisiin, jossa joka rivi sisältää loppusoinnun! "Let's be perfectly clear boys and girls: cunts are still running the world"
JJ72 - OXYGEN (2000) Tämän kappaleen ja samana vuonna julkaistun Snow-singlen perusteella olisi voinut odottaa, että dublinilaisesta JJ72:sta olisi tullut yksi vuosikymmenen suosituimpia bändejä. Niin ei käynyt, mutta onneksi Oxygenin hohto ei ole lainkaan himmentynyt, vaan se on yhä erinomainen, mahtipontinen ja tunteellinen indierock-biisi.
BERNARD BUTLER & EDWYN COLLINS - MESSAGE FOR JOJO [lataa .AAC ilmaiseksi / osta MP3 hintaan €1,29] (2001) Harmi, ettei tähän kappaleeseen ollut Spotify-linkkiä eikä edes YouTube-videota. Tämä on nimittäin kiistattomasti aivan vuosikymmenen kärkeä ja jokaisen pitäisi ehdottomasti kuulla tämä. Harvassa kappaleessa on näin tyly sanoma: laulun tarina kertoo avioparin erosta hyvin koruttomasti ja karusti, jopa lakonisesti ("The fact that we have children only makes me feel old"). Bernard Butlerin ja Edwyn Collinsin äänet ovat yllättävän samankuuloiset ja toisiinsa lähes täydellisesti sulautuvat ja musiikillisesti kappale on mielenkiintoinen sekoitus akustisia kitaroita, rumpukonetta ja analogisen kuuloisia kosketinsoittimia.
THE CRASH - STILL ALIVE (2003) Syksyllä 2003 tämän kappaleen kuuli joka päivä varmasti vähintään kolme kertaa: radiosta, televisiosta, kaverien autostereoista... kaikkialta. Muistan, kuinka jo ennen biisin ilmestymistä siitä kuuli huhuja: "Ootko kuullut The Crashin uutta biisiä? Se kuulostaa niinku Van Halenilta..." Jälkeenpäin katsottuna Still Alive kuulostaa vain ja ainoastaan täysin The Crashilta.
BRITISH SEA POWER - PLEASE STAND UP (2005) Juuri niinä vuosina, kun vanha ystävä Manic Street Preachers oli kateissa, British Sea Power piristi muutamalla erinomaisella, kiihkeällä, antheemisella rock-kappaleella. Tässä biisissä on kaikki tarvittavat elementit: kumisevat rummut, helisevät ja rapisevat kitarat, laveasti maalailevat viulut ja hieman ylitulkitseva laulaja.
THE CRIBS - I'M A REALIST (2007) Viime kesänä en aivan oikeasti saanut eräänä yönä lainkaan nukuttua, kun tämä kappale soi tauotta päässäni. Kolmeen minuuttiin on tiivistetty tehokkaasti kaikki mahdolliset koukut: pari kitarariffiä, la-la-la-la:t, kätevän tiukkoja riimejä sekä hienoa pää- ja taustalaulajan yhteistyötä. Harvalla bändillä on näin päteviä statement-lauluja.
ERYKAH BADU - THE HEALER / HIP HOP (2008) Tämän kappaleen genreä on mahdotonta määrittää. Madlibin luoma biitti on vähäeleinen ja Erykah Badun laulusuoritus on... epätavanomainen. Tähän kappaleeseen ei kyllästy, vaikka sitä kuuntelisi kuinka usein tahansa.
DOVES - POUNDING (2002)Dovesilla olisi joukko loistavia ehdokkaita vuosikymmenen parhaiden biisien listalle, mutta Pounding on silti ehdottomasti paras. Tämä kappale suorastaan tuoksuu tuoreelta nurmikolta, kesältä, auringonnousulta ja matkaan lähtemiseltä. Harvoissa kappaleissa musiikki ja sanat sopivat tunnelman kannalta näin hyvin yhteen. "I don't mind if we never come home at all"
HUSKY RESCUE - NEW LIGHT OF TOMORROW (2004) Helsinkiläisen Husky Rescuen ensihitti oli yksi vuosikymmenen jännittävimpiä tapauksia. Vaikka tämä on hyvin rauhallinen ja pehmeä kappale, en uskaltaisi kuunnella tätä yksin ulkona kesäyönä. Silloin tuntuisi siltä, kuin biisi voisi materialisoitua joksikin oudoksi, eläväksi olennoksi, joka veisi mukanaan.
RAZORLIGHT - AMERICA (2006) Jos The Crashin Still Alive oli syksyn 2003 ehdoton soundtrack, Razorlightin America määritti vastaavasti loppuvuotta 2006. Pidän tämän kappaleen tuotannosta hyvin paljon: jokainen instrumentti erottuu kirkkaasti toisesta ja saa kokonaisuudessa omaa tilaa. Vaikka Razorlight jäisikin pitkällä perspektiivillä post-Libertines -aikakautta määrittäneen 'landfill indien' edustajaksi, America on kappale, joka ei tule vanhenemaan vuosienkaan saatossa.
MORRISSEY - FIRST OF THE GANG TO DIE (2004) Nyt asia näyttää aivan itsestään selvältä, mutta vuonna 2004 Morrisseyn paluu ja etenkin tuon paluun laadukkuus oli melkoinen yllätys. First Of The Gang To Die on 00-luvun Morrisseytä parhaimmillaan: hauskaa, rullaavaa ja idearikasta.
ARCTIC MONKEYS - WHO THE FUCK ARE ARCTIC MONKEYS? (2006) Vaatii melkoista pokkaa seurata vuosikymmenen myydyintä debyyttialbumia kappaleella, jossa bändi itse kyseenalaistaa itsensä ilmiönä ja kertoo hyvän sään tutuille suorat sanat. Vaikea kuvitella, että Susan Boyle julkaisisi cover-version tästä. Suoraselkäisen eleen lisäksi kappale on musiikillisestikin erinomainen: alussa laiskan välinpitämätön ja loppua kohti aggressiiviseksi kiertyvä.
BEN LEE - FLOAT ON (2006) Modest Mousen alkuperäiskappale on myöskin hieno, mutta Ben Leen hitaampi versio tuo siitä esiin uudenlaisia sävyjä. Tämä on optimistinen, sympaattinen ja humoristinen kappale. Väliosan pieni virhe tekee biisistä entistäkin pidettävämmän.
COLDPLAY - VIVA LA VIDA (2008) Coldplay oli loppujen lopuksi yksi vuosikymmenen rasittavimpia ilmiöitä, mutta sen kappaleiden tasoa ei silti käy kiistäminen. Viva La Vida on klassinen hitti: heti ensi tahdeistaan tunnistettava ja vastustamattomasti etenevä. Tietty falskius ja tulkinnallinen tyhjyys ärsyttää, mutta melodian ja rakenteen kannalta tätä täydellisempää kappaletta on käytännössä mahdotonta säveltää.
FRANZ FERDINAND - THE DARK OF THE MATINÉE (2004) Vuosikymmenen alku vaikutti paria yksittäistä valonpilkahdusta lukuunottamatta melko vaisulta ja mitäänsanomattomalta, kunnes Franz Ferdinand ilmestyi paikalle ja toi mukanaan takaisin tyylikkyyden, älykkyyden ja iskevyyden. Take Me Out oli täräyttävä nyrkki suoraan silmään, mutta The Dark Of The Matinée oli varhaisista hiteistä se monitasoisempi ja siten ehkä kestävämpi.
M.I.A. - PAPER PLANES (2007) 00-luvun musiikillisesti parhaita puolia oli se, että erilaisia vaikutteita ja tyylejä yhdisteltiin hyvin ennakkoluulottomasti ja melko oudoistakin biiseistä saattoi tulla suuria hittejä. M.I.A.:n The Clashia samplaava, ammuskeluefektejä ja kassakoneen kilinää sisältävä värikäs Paper Planes oli malliesimerkki tällaisesta.
PLACEBO - FOLLOW THE COPS BACK HOME (2005) Pidän suuresti Placebon "hitaista" ja Follow The Cops Back Home on niistä mahdollisesti paras. Sanoissa ei ole paljoakaan järkeä, mutta ne soljuvat kekseliäästi ilmavan melodian tukena. Sovituksessa on noudatettu esimerkillisesti periaatetta "vähemmän on tehokkaampaa".
GOODBOOKS - PASSCHENDAELE (2007) Tätäkään ei löydy Spotifysta, mutta onneksi sain edes videon kaivettua jostain esille. GoodBooks oli yksi vuosikymmenen lyhyitä tähdenlentoja: ensisingle Passchendaele vakuutti mielenkiintoisilla soundeillaan, historiallisella aiheellaan ja persoonallisella otteellaan, mutta loppujen lopuksi bändi löi hanskat tiskiin ennen toisen albumin julkaisua. Sääli. Harvoissa kappaleissa on nykyisin trumpettisoolo.
THE VERVE - LOVE IS NOISE (2008) Kolmannen ja näillä näkymin vihoviimeisen tulemisensa aluksi The Verve julkaisi tämän hyvin vakuuttavan singlen. Richard Ashcroftin balladientäytteisten soololevyjen jälkeen Love Is Noise oli virkistävän jämäkkä, nopeatempoinen kappale, jonka hämmentävän typerät sanat laulettiin kunnioitettavalla vakavuudella, juuri niin kuin The Verven pitääkin. Love Is Noisea seurannut neljäs albumi Forth ei valitettavasti noussut singlen antamaa lupausta vastaavaan lentoon ja bändi hajosi taas kerran lähes heti sen julkaisun jälkeen.
THE STREETS - WEAK BECOME HEROES (2002) Mike Skinner teki vuosituhannen alkupuolella suuren vaikutuksen kyvyllään tiivistää elämän pieniä yksityiskohtia uskomattoman tarkkanäköisiksi ja viisaiksi pop-kappaleiksi. Tämän kappaleen juju on siinä, miten tarinan alkupuolen optimistinen, juhlimista ja klubikulttuuria ylistävä viesti muuttuu loppua kohti yllättävän varaukselliseksi ja kypsäksi ("I realize 5 years went by, I'm older / Memories smoulder, winter's colder / But that same piano loop over and over and over").
SUPERGRASS - ST. PETERSBURG (2005) Myös Supergrass saa kenties suurinta hehkutusta nopeista kappaleistaan, mutta itse pidän bändin rauhallisemmasta tuotannosta kaikkein eniten. St. Petersburgissa on hyvää yöllistä maantietunnelmaa. Gaz Coombesin laulu kuulostaa aavistuksen verran John Lennonilta ja kappaleen pianokuvio on hauska.
OASIS - LET'S ALL MAKE BELIEVE (2000) Vuosikymmenen alussa Oasis oli suurimmaksi osaksi melkoisessa kuopassa, mutta tämä hieman mustavalkowestern-fiilistä kanavoiva kappale korvaa kaikki muut mahdolliset pettymykset. Go Let It Out -singlen B-puolella julkaistu Let's All Make Believe on parasta Oasista: klassinen melodia, Liamin väkevä laulusuoritus ja huikea kertosäe. Sisältää myös klassisen Oasis-tempun, jossa Noel kirjoittaa Liamia hieman morkkaavan sanoituksen, jonka Liam sitten joutuu laulamaan. Voih, comebackia odotellessa.
KLAXONS - GOLDEN SKANS (2007)Klaxons ottaa oppia alkuaikojen Beatles-hiteistä ja aloittaa kappaleensa suoraan iskevällä kertosäkeellä. Vuosikymmenen puolivälin perusindiemassan joukossa Klaxons erottui outoudellaan ja mielikuvituksellaan. Bändin toisen albumin julkaisu on lykkääntynyt jo reilulla vuodella, mutta yhtye pysyy yhä esillä mm. siksi, että Golden Skansia käytetään television shampoomainoksessa.
AUGIE MARCH - STRANGER STRANGE (2006) Löysin tämän kappaleen aikoinaan blogista ja kuuntelin sitä kohtalaisen paljon, mutta sitten unohdin sen. Vasta nyt listoja tehdessä muistin sen uudelleen, ja hyvä niin. Australialaisen Augie Marchin kappaleessa on annos maanmiestensä Crowded Housen pehmeää melodisuutta, mutta myös jotain hyvin kiehtovaa vanhanaikaisuutta, vähän Sinatraa. (Pakko tosin sanoa, etten pidä videon liveversion saksofonisoolosta - sellaiset olisi kuulunut jättää 80-luvulle.)
NEW ORDER - CRYSTAL (2001) Manchester-ikonien paluu 00-luvun alussa ei miellyttänyt aivan kaikkia, mutta tuotti silti muutaman erinomaisen biisin. Crystalissa on melko omituinen rakenne, omaan vakavuuteensa hauskasti kompastuvat sanat ja hyvin harvinainen bassosoolo.
THE POSTAL SERVICE - SUCH GREAT HEIGHTS (2003) Tämä taisi jossain vaiheessa olla Last.fm:n kaikkien aikojen kuunnelluin kappale. Hyvä osoitus siitä, että 00-luvulla musiikkia alettiin kuluttaa vaihtoehtoisilla tavoilla ja suureen suosioon saattoi nousta kierteisempiäkin reittejä käyttäen. Tässä kappaleessa on kauniin melankolinen melodia ja mukavasti korvienväliä hiveleviä surinoita ja piipityksiä. Suosittelen kaikille myös omaa, aavistuksen verran hidastettua remixiäni (MP3).
GRANDADDY - HE'S SIMPLE, HE'S DUMB, HE'S THE PILOT [lataa mp3] (2000) 00-luvun alussa jokainen tietysti odotti Tulevaisuuden alkavan, mutta lentävät autot ja avaruusruoka eivät silti ole ainakaan toistaiseksi vielä toteutuneet. Lohdutuksena voi kuitenkin kuunnella esimerkiksi tätä Grandaddyn kahdeksanminuuttista kappaletta, joka kuulostaa hyvin paljon Tulevaisuudelta. Pitkässä ja pitkänimisessä kappaleessa on monta erilaista osaa, tunnelmaa, tahtilajia, ääniefektiä ja kulmaa. Silti se nivoutuu lopussa kauniisti kokoon ja muodostaa hienon, yhtenäisen kaaren.
THE STROKES - SOMEDAY (2001)Somedayssä on jotain samaa yksinkertaista, kevyttä raikkautta kuin vanhoissa Motown-tyttöbändien hiteissä. Tunkkaiseksi käyneen 90-luvun lopun jälkeen The Strokes räjäytti pankin yksinkertaisesti kuulostamalla bändiltä, joka soittaa tiukasti yhteen. Tässä kappaleessa on hauska kuunnella kahden eri kitaran sekä basson yhteissoittoa.
CAJUN DANCE PARTY - AMYLASE (2007) Suosikkokohtani tässä kappaleessa on korkea mutta kumea kitarasoolo. Tosin tässä on niin paljon hyviä kohtia, että oikeastaan suosikkeja ovat kaikki. Ne kättentaputukset, ja kaikki..!
TRAVIS - SELFISH JEAN [lataa mp3] (2007)Travis tunnetaan ennen kaikkea surumielisistä ja sateisenharmaista hiteistään, mutta kesällä 2007 bändi löysi taas hilpeämmän vaihteen mm. lainaamalla rumpukompin suoraan Iggy Popilta. Selfish Jean on yksinkertaisesti hyvin erinomainen kappale: hyvä melodia, omaperäinen sanoitus ja raikas toteutus. Lisäksi biisin video on ehkä yksi kaikkien aikojen hauskimmista.
BLUR - BATTERY IN YOUR LEG (2003)Blurin viimeisen albumin viimeinen kappale on samanaikaisesti jotenkin maahan lyöty mutta silti uhmakas. Ja Graham Coxonin kitarasoolo on yksinkertaisuudessaan legendaarinen.
THE ARK - IT TAKES A FOOL TO REMAIN SANE (2000) Vaikka The Arkin kappaleessa onkin hyvin erityinen sanoma, sen nimi toimii osuvana yleisenä kommenttina käytännössä mihin asiaan tahansa. Bändiltä on myös hyvä ratkaisu olla tekemättä näin tärkeää asiaa sisältävästä biisistä liian mahtipontista tai pitkää: kappaleen tarkoitus toteutuu hyvin tehokkaasti, kun se lopetetaan heti, kun kaikki on sanottu.
CORNERSHOP - LESSONS LEARNED FROM ROCKY 1 TO ROCKY III (2002) Sanakirjassa voisi kohdassa R niin kuin Rock olla tämän kappaleen Spotify-linkki. Valaistuneesti nimetty Lessons Learned From Rocky I To Rocky III sisältää kaikki elementit, joista klassisen rock-kappaleen pitää koostua: Rolling Stonesin kitarat, sielukkaat naistaustalaulajat, muhkea bassolinja (ex-Oasis-Guigsyn soittamana!) sekä autoista, supermalleista ja Miami Beachista kertovat sanat. Kaikeksi onneksi Cornershopin tulkinnassa on kuitenkin mukana myös suuri kauhallinen keventävää ironiaa. Tätä kuunnellessa ei voi olla tulematta iloiseksi. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa sen sijaan on tarjolla myös lähes täysin ironiaton kuvitus, jos kaipaa sellaista.
MGMT - TIME TO PRETEND (2008) Hieman samoilla linjoilla Cornershopin ironisen rock-unelman kanssa on myös MGMT. Time To Pretendissä on lisäksi jokainen musiikillinen elementti niin hohdokkaassa kunnossa, että kappale tulee soundtrackaamaan sekä glamour- että ei-glamour -elämää vielä varmasti pitkälle 2010-luvullakin. Harvat biisit ovat heti ensikuulemasta lähtien näin mullistavia, mutta Time To Pretendin jälkeen mikään ei ole enää ollut ennallaan.
THE LIBERTINES - CAN'T STAND ME NOW (2004) Jos The Libertines olisi jatkanut, bändistä olisi hyvinkin saattanut kehittyä The Kinksin tai The Who'n kaltainen brittiläinen instituutio. Can't Stand Me Now jatkaa näiden legendaaristen yhtyeiden draamavetoista tarinankerrontaperinnettä, mutta hyvin modernilla ja ainutlaatuisella käänteellä: kappale kertoo bändin omasta sekasorrosta ja on käytännössä suora vuoropuhelu kahden vuorotellen laulavan keulahahmon välillä. Kuin tosi-tv:tä tai saippuaoopperaa kolmen ja puolen-minuutin pop-biisissä! Kuuntelija voi itse valita, onko Peten vai Carlin puolella - vain tekstiviestiäänestys puuttuu.
THE THRILLS - 'TIL THE TIDE CREEPS IN (2003) The Thrillsiltä oli äärimmäisen vaikea valita vain yhtä kappaletta, sillä irlantilaisbändi oli mielestäni ehdottomasti aivan parhaita yhtyeitä koko vuosikymmenellä. Esikoislevyn päätösbiisi 'Til The Tide Creeps In kuitenkin tiivistää bändin kaiken herkullisuuden mitä parhaimmalla tavalla. Pidän erityisesti mukavasti ujeltavasta sähköurusta sekä tietysti Conor Deasyn lempeästä äänestä. Kesä 2007 kuulosti juuri tältä.
THE KILLERS - MR. BRIGHTSIDE (2004) Syksyllä 2004 vaikutti siltä, että The Killersistä olisi voinut tulla 00-luvun Oasis. Debyyttialbumi Hot Fuss sisälsi muutaman aivan, ehm, killeribiisin, joista Mr. Brightside oli kenties vaikuttavin. Kappaleessa on tuntuvan kiireinen tempo, joustavasti soljuva kitarariffi ja hienosti rakennettua draamaa. Valitettavasti The Killers ei aivan onnistunut täyttämään alkuaikojensa suurta potentiaalia, vaan laimentui hieman yliyrittäväksi keskitien jyräksi. Mutta se on jo tyystin toinen tarina.
KING BISCUIT TIME - I WALK THE EARTH (2000) Vuosikymmenen vaihteessa moni trendiasiantuntija piti skotlantilaista The Beta Bandia Seuraavana Suurena Juttuna. Hauskasta meiningistä huolimatta Beta Bandin ura jäi lopulta jonkinlaiseksi lässähdykseksi, mutta sivupolkujen kautta asiasta seurasi myös paljon hyvää. Beta Bandin laulaja Steve Mason julkaisi jo vuonna 2000 pääyhtyeensä vielä toimiessa soolomateriaalia merkillisellä nimellä King Biscuit Time. No Style -EP:n ykkösbiisi I Walk The Earth on mielenkiintoinen yhdistelmä kolisevia konerytmejä, pehmeää bassoa ja Masonin hauskan kotikutoista laulutyyliä. Loppua kohden kappale muuttuu hyvin hypnoottiseksi.
I AM KLOOT - PROOF (BBC SESSIONS) (2007) Mietin aina toisinaan, millaista musiikkia John Lennon tekisi, jos olisi vielä elossa. Mahdollisuuksia on tietysti monia, mutta Proof voisi olla juuri sellainen kappale. BBC-liveversiossa on vielä extrakarheutta ja hieman kipakampi vauhti.
ELBOW - SWITCHING OFF [lataa mp3] (2003) Jos tämä kappale olisi tehty 1600-luvulla, se olisi varmasti nykyisin virsikirjoissa. Kappaleen sanoma on kenties arkinen, mutta silti taivaallinen ja tunnelmaltaan se on kokonaisuudessaan upean ajaton ja ihmeellinen.
PULP - BAD COVER VERSION (2001)Pulpin viimeisellä levyllä oli jollain tapaa hyvin lopullinen tunnelma ja tämä kappale on osuva tiivistys siitä. Pidän erityisesti siitä, miten kappale kerää aivan uudenlaisia kierroksia kohdan 2:40 jälkeen. Myös metaparodinen musiikkivideo on hyvin hauska.
BADLY DRAWN BOY - SILENT SIGH (2002) Sen lisäksi, että tämä biisi on loistavasta Hugh Grant -elokuvasta, siinä on myös lukuisia muita erinomaisia ominaisuuksia, kuten jännittävästi keinuva pianokuvio sekä mukavasti pompahteleva rumpukomppi. Silent Sigh on siitä harvinainen kappale, että se kuulostaa yhtä hienolta sekä aamulla että yöllä.
SONDRE LERCHE - TWO WAY MONOLOGUE (2004) Norjaa ei tuskin koskaan lasketa musiikin suurmaiden joukkoon, mutta öljyn seasta löytyy helmiäkin. Sondre Lerchen Two Way Monologue on ihastuttavan kärkevä ja outo pop-kappale, joka sisältää monenlaisia pysähdyksiä, heittoja ja koukeroita, mutta pysyy silti esittäjänsä täydellisessä hallinnassa. Two Way Monologue jää surraamaan kuuntelijan päähän viikkokausiksi ja biisin humoristinen videokin viehätää vielä vuosienkin jälkeen.
Vuosilistoista toinen: vuoden 2009 parhaat kappaleet. Tänä vuonna keskitaso oli korkea, mutta yksittäiset erottujat harvassa toisin kuin esim. viime tai sitä edellisenä vuonna. Listaan viisi parhausjärjetyksessä ja niiden lisäksi muutaman muun satunnaisessa järjestyksessä. Kappaleen nimi linkittää Spotify'hin ellei toisin mainita.
#1: ARCTIC MONKEYS - CORNERSTONETämän vuoden erityispiirre on juuri se, että vuoden paras biisi löytyy vuoden parhaalta albumilta - useimpina vuosina joku muu kuin vuoden parhaan kokopitkän levyn tekijä on päässyt yllättämään ja iskemään listalle jollain aivan häkellyttävän hyvällä yksittäisellä biisillä. No, tämän vuoden tulos johtuu kuitenkin ehdottomasti Arctic Monkeysin vahvuudesta eikä niinkään muiden heikkoudesta. Cornerstone ei tyyliltään edusta melko synkkää ja raskasta Humbug-albumia oikein millään muotoa, mutta on omana itsenään aivan täydellinen kappale. Joka kerta Cornerstonea kuunnellessa ei voi olla ihmettelemättä sitä, miten joku osaa kirjoittaa näin yksityiskohtaisen, yllättävän ja kokonaisen tarinan - lähes pienoisnovellin - ja sitten istuttaa sen tarttuvaan, tyylikkääseen ja hehkeään melodiaan. Harva kappale ansaitsisi sekä Brit- että Booker-palkinnon, mutta Cornerstone on juuri sellainen kappale. Lue tarkempi Cornerstone-analyysini No-Crab -sivustolta
#2: PHOENIX - LISZTOMANIA Ranskalainen Phoenix sai vuosituhannen alussa paljon suitsutusta mm. Airin taustayhtyeenä sekä ensimmäisillä omilla levyillään, mutta näytti sittemmin unohtuvan sesonki-ihmeiden suureen, hyödyttömään pinoon. Vastustamaton Lisztomania-hitti tämänvuotiselta levyltä Wolfgang Amadeus Phoenix kuitenkin pelasti bändin ja johdatti heidät suureen suosioon jopa USA:ssa. Lisztomania (samaan tapaan kuin "Nietzsche", tämänkin nimen kirjoittaminen täytyy vain opetella ulkoa, ettei kompastu konsonantteihin) on aurinkoinen, ylväs ja tiiviisti rullaava pieni möhkäle, joka kuulostaa hyvältä niin piskuisista matkakaiuttimista kuin jättimäisistä hifi-laitteistakin - juuri niin kuin ajattoman kappaleen pitääkin. Siinä yhdistyy USA:n länsirannikon kevyt tytöt ja biitsi -tunnelma ranskalaisen sofistikoituneeseen tytöt ja klassikkorunous -tunnelmaan. Voittamaton kombinaatio!
#3: PETER DOHERTY - SALOMESanoituksen ja sävellyksen yhteisvaikutuksessa tämä kappale on melkein Cornerstonen tasolla. Jos Peter Doherty olisi taas tänäkin vuonna kerännyt vähemmän iltapäivälehtien otsikoita ja oikeusistuimien sakkotuomioita, hänet saatettaisiin muistaa juuri tällaisista loistavista kappaleista, eikä kaikenlaisesta ulkomusiikillisesta sekoilusta. Salomen rakenne on jotenkin hyvin kiehtova: itseltäni kesti muutama kuuntelu ennen kuin ollenkaan tajusin, missä milloinkin ollaan menossa. Doherty yhdistää taitavasti Raamatun, Oscar Wilden ja Richard Straussin tunnetuksi tekemän myyttisen tarinan omaan nuhruiseen maailmaansa ja lopputuloksena on hienon dramaattinen ja pienistä eleistä tehonsa hakeva kappale.
#4: CORNERSHOP - THE ROLL-OFF CHARACTERISTICS (OF HISTORY IN THE MAKING)[linkki bändin omaan verkkokauppaan, josta kappale ostettavissa hintaan €0,88] Tämä kappale kuuluu ehdottomasti vuoden yllättäjiin ja osoittaa lisäksi sen, miten tärkeää on julkaista juuri oikea kappale juuri oikeaan aikaan. Cornershop selvästi tajuaa vuodenaikojen merkityksen, sillä Roll-off Characteristics oli aivan täydellinen biisi alkukesän helteisiin päiviin ja leutoihin iltoihin. Lisäksi tällaisen kappaleen julkaiseminen ensimmäisenä varsinaisena uutena tuotoksena seitsemän vuoden levytystauon jälkeen on hieno osoitus siitä, ettei bändi välitä ulkoisista tekijöistä: Rolling Stones -vaikutteinen, letkeästi rullaava ja mukavasti törähtelevien trumpettien säestämä biisi ei ole musiikillisesti lainkaan trendikäs ja sanoitukseltaan se on liian omituinen sopiakseen hittilistoille ("War ain't nothing but a technical plip-plop"!?). Toisaalta juuri näiden tekijöiden ansiosta se on vuoden 2009 kenties omaperäisin kappale. Tämän vuoden alussa en missään nimessä tiennyt tarvitsevani Cornershopia enää ikinä, mutta nyt vuoden lopussa on täysin selvää, että 2009 ei olisi ollut 2009 ilman Cornershopia.
#5: LILY ALLEN - THE FEARMyös Lily Allen oli tänä vuonna eräänlainen yllättäjä. Tietenkään edellisenkään levyn perusteella ei tietysti pitäisi olla minkäänlaisen yllätys, että hänellä on erinomaisia kappaleita, mutta hieman kuten Peter Doherty, myös Allen vaikuttaa levyjen välillä enemmänkin roskalehtijulkkikselta kuin muusikolta. Tätä tilannetta kirpeästi kommentoiva The Fear olikin juuri siksi täydellinen ajankuva vuodelta 2009. Suuri kunnia kuuluu myös kappaleen tuottajalle Greg Kurstinille, sillä sovitukselliset ja tuotannolliset oivallukset kuten kertosäkeessä mukaan lipuvat ilmavat syntetisaattorit nostavat muutenkin mainion kappaleen aivan omalle tasolleen.
PLACEBO - KINGS OF MEDICINE[YouTube-linkki kappaleen akustiseen versioon]Placebon tämänvuotinen albumi Battle For The Sun oli kokonaisuutena hieman epätasainen, mutta sisälsi siitä huolimatta mm. tämän loistavan kappaleen. Omasta mielestäni Placebo on aina parhaimmillaan rauhallisemmissa ja melankolisemmissa lauluissaan, ja Kings Of Medicine edustaa juuri tätä tyylilajia aivan täydellisesti. Eri osien väliset soinnunvaihdokset ovat sekä yllättäviä että luontevan sujuvia ja Brian Molkon kielikuvat juuri sopivan teatraalisia. Albumiversion trumpettisoolot ovat lisäksi mukavan beatlesmäisiä ja tämä onkin kenties ensimmäinen kerta, kun Beatles mitenkään kuuluu Placebon musiikissa.
FRANZ FERDINAND - LUCID DREAMSFranz Ferdinandin toistaiseksi suurimman hitin, Take Me Outin vaikuttavin kikka oli se, että kappale alkoi aivan erilaisena kuin millaisena se lopulta päättyi. Muutoin melko vaisun Tonight-levyn väkevin biisi Lucid Dreams vie tämän Franz-kikan yhdenteentoista potenssiin: kappale alkaa tavallisena kitara-anthemina, poimii toiseen säkeistöön mukaan hieman elektrosuhinaa ja muovautuu yhtäkkiä puolessavälissä totaalisen futuristiseksi, minimalistiseksi tanssibiisiksi. Tästä saa kaiken irti vain toimivana stereona kuunneltuna, sillä äänten vaihtelu vasemmalta oikealle suorastaan hieroo kuuntelijan aivoja.
IAN BROWN - STELLIFY Ian Brownilla on tapana julkaista jokaiselta uudelta albumilta hyvin pätevä ensimmäinen single. Tällä kertaa vuorossa oli Stellify: jykevän pianohakkauksen piiskaama, rouheilla torviosuuksilla kuorrutettu, yksinkertainen ja tehokas biisi, jonka päälle Brown pääsee heittämään perinteiset tekomystiset lauluosuutensa. Tämä jää soimaan päähän useiksi päiviksi. Brown itse on kappaleeseen niin ihastunut, että soittaa sen nykyisin keikoilla toisinaan kahteenkin kertaan. Ja miksikäs ei? Stellifystä ei saa tarpeekseen, jos sen kuuntelee vain kerran.
AIR - SO LIGHT IS HER FOOTFALL Listan toinen ranskalaisesiintyjä. Air luultavasti säveltää tällaisia kappaleita unissaankin, mutta So Light Is Her Footfall on joka tapauksessa bändin aiempien chillailuklassikoiden tasoa ja pärjäisi ehdottomasti jopa Moon Safarillakin. Biisissä on tarttuva, laskeva bassokuvio ja osuvia kitara-aksentteja. Tässä biisissä ei välttämättä ole kovin paljon asiaa, mutta siihen mennään suoraan heti alussa ja biisi lopetetaan välittömästi juuri oikeassa kohdassa. Hyvin mallikelpoista.
DOVES - JETSTREAM Tämä olisi hyvin voinut olla TOP5:ssäkin. Dovesin neljännen albumin aloitusbiisi Jetstream sukeltaa suoraan mielen syvimpiin lokeroihin ja pullahtelee sieltä pinnalle tasaisin välein: tämä kappale soi päässä, vaikka sitä ei olisi vähään aikaan varsinaisesti kuunnellutkaan. Jetstream on hieno osoitus siitä, miten Doves ammentaa menneisyydestään klubimusiikin tekijöinä: kappaleen intensiteetti nousee ja laskee juuri oikeissa kohdissa ja siinä käytetään kekseliäästi erilaisia rytmejä ja tekstuureja. Bändi on kertonut, että Jetstream on heidän yrityksensä kirjoittaa kappale Bladerunnerin lopputekstejä varten (tosin yli 20 vuotta myöhässä). YouTubessa joku on ystävällisesti toteuttanut tämän toiveen.
EMPIRE OF THE SUN - WALKING ON A DREAMKuten albumiarvioissakin sanoin, australialainen Empire Of The Sun on mielestäni jonkinlainen vara-MGMT, mutta tämä ei silti lainkaan vähennä erinomaisten kappaleiden kuten Walking On A Dream arvoa. Tämä kuulostaa siltä kuin söisi samaan aikaan sorbettia, liekitettyä vaahtokarkkia ja tikkaria: kesäistä, kevyttä, pehmeää ja hauskaa.
JACK PEÑATE - TONIGHT'S TODAY No, jos Empire Of The Sun oli tänä vuonna vara-MGMT, tämä Jack Peñaten kappale oli jonkinlainen vara-Guillemots. Tonight's Todayssä on hyvin omaperäinen tunnelma: kuin Rion karnevaalien sambakulkue laulaisi futiskatsomohoilotusta säestäjänään alkeellinen kitaristi, joka on valvonut kolme vuorokautta putkeen. Harmi, ettei Peñaten kokopitkä Everything Is New -albumi täysin lunastanut tämän kappaleen antamaa hullua lupausta.
BRETT ANDERSON - HYMNBrett Anderson ei ole kuulostanut näin kauniilta, sulavalta ja dramaattiselta sitten Dog Man Starin. Hymn on Andersonille käytännössäkin uusi alku, mutta ennen kaikkea kuulostaa musiikillisesti juuri siltä: tuoreelta, herkältä, vastaheränneeltä. Jos tämä kappale olisi eläin, se olisi jokin äärimmäisen hento ja harvinainen hyönteinen, joka ilmestyy pesästään vain kerran vuosikymmenessä ja josta BBC tekisi 10-osaisen dokumenttisarjan.
THE BIG PINK - DOMINOSMyöskin hyvin lähellä TOP5:ttä ja myöskin jonkinlainen MGMT-korvike. Lontoolaisen The Big Pinkin hullutteluanthemissa on samanlaista ihanaa välinpitämättömyyttä ja vankkaa surinaa kuin Time To Pretendissä. The Big Pink saattaa hyvinkin jäädä yhden hitin ihmeeksi, mutta se hitti on ihmeellinen.
ROBBIE WILLIAMS - BODIES Väheksyin tätä biisiä, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin olen alkanut pitää siitä. Komiteamietintönä toteutetuksi tästmälistahitiksi Bodies on hyvinkin kokeellinen ja outo: hyvin harvassa kappaleessa on banjoa, elektrorutinaa, viuluja, kuoro ja kaiken huippuna Robbie Williamsin tasoinen laulaja. Bodies nousee listalle myös oman henkilökohtaisen kummallisen mieltymykseni takia: jostain syystä kappaleet, joissa lauletaan Jeesuksesta, ovat mieleeni. Eivät sisältönsä takia, mutta jotenkin "Jesus" kuulostaa usein pop-kappaleissa äänteellisesti hyvin miellyttävältä.
THE TWANG - BARNEY RUBBLE Tämä kappale tuntuu olevan suunniteltu pöhnäisten brittituristijätkien loilotettavaksi mallorcalaisissa baareissa, mutta jos sitä ei kuuntele tuollaisessa ympäristössä vaan esimerkiksi omista korvakuulokkeistaan auringon laskiessa ja aavistuksen verran viileän tuulen puhaltaessa elokuisella uimarannalla, siitä voi saada irti hyvin paljon nautintoa. Jos Cornershop määritti kesäkuun 2009, The Twang oli elokuu. Tässä kappaleessa muuten hämää kovasti se, että laulaja laulaa sanan repetitive jostain syystä muodossa repetive...
THE RAVEONETTES - BANG!The Raveonettesin mainiolta levyltä In And Out Of Control on vaikea nostaa esiin vain yhtä kappaletta, mutta Bang! tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan: tämän kappaleen sisällöstä riittäisi riffejä, melodioita ja koukkuja vaikka neljään eri kappaleeseen. Onneksi Raveonettes on kuitenkin laittanut ne kaikki yhteen ja luonut supernautinnollisen biisin.
JAY-Z - EMPIRE STATE OF MIND Tuntuu siltä, ettei New Yorkista voi oikein tehdä huonoa kappaletta. Jay-Z:n euforinen kaupunkihehkutus nousee kovasta kilpailusta huolimatta New York -klassikoiden eliittiin. Jay-Z:n räppäys säkeistöissä on hauskan melodista ja Alicia Keysin täyteläinen laulu tekee kertosäkeestä suorastaan tyrmäävän.
THE DUCKWORTH LEWIS METHOD - MEETING MR MIANDADTämä krikettitähden tapaamisesta unelmoiva laulu on häpeämättömän retro, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia niin erinomainen. Klassista, hilpeää 60-luvun tyylistä brittipoppia. Jos Vuoden Parhaat -listat tehtäisiin keskellä kesää, The Duckworth Lewisin päivänpaisteiset tuotokset saattaisivat olla vaikka kuinka korkealla, mutta näin keskellä talvea tähän tunnelmaan on hieman vaikea uppoutua aivan täysillä.
LA ROUX - IN FOR THE KILL (SKREAM REMIX)[linkki YouTubeen] Kansainvälisessä lehdistössä tämän vuoden trendikkäin musiikkityyli yli muiden oli dubstep. Yleensä tällaiset uudet genret ovat hieman vaikeasti omaksuttavissa eivätkä tuota mieleenjääviä biisejä ennen kuin ne ajan myötä laimentuvat tavallisiksi mainstream-tyyleiksi. Dubstep-tuottaja Skream kuitenkin osui suoraan hunajapesään muovaamalla jo muutenkin mainiosta In For The Killistä oman tyylinsä mukaisen version, joka dubstepin sääntökirjan mukaisesti perustuu ennen kaikkea överimuhkeaan bassolinjaan. La Roux'n alkuperäisen kappaleen sirisevät syntetisaattorit ovat tässä vaihtuneet siis tummaan bassomurinaan, aavemaisen minimalistisiin kosketinsoittimiin ja lopun yllättävästi räjähtävään breakbeatiin. Kaikkein olennaisimpana alkuperäisversiosta on kuitenkin säilytetty uhkaavan jämäkkä lauluosuus, joka kuulostaa aivan oikeasti vihaiselta ja totiselta. Olisipa trendigenrejen omaksuminen aina näin helppoa ja nautinnollista.
MASSIVE ATTACK - SPLITTING THE ATOMUutta Massive Attackia saatiin odottaa taas useampi vuosi, mutta syksyllä julkaistun Splitting The Atom -EP:n nimibiisi näytti, että odotus ei missään nimessä ollut turhaa. Massive Attack on harvoin kuulostanut näin hilpeältä, mikä on sinällään outoa, sillä oikeastaan tämä kappale ei kuulosta lainkaan hilpeältä, vaan enimmäkseen vain synkältä ja uhkaavalta. Mutta silti hilpeältä. Juuri tällaisten ristiriitaisuuksien ja mahdottomuuksien toteuttamisen takia Massive Attack on yksi kaikkien aikojen nerokkaimpia yhtyeitä.
SIMIAN MOBILE DISCO - AUDACITY OF HUGE Tämä on ehdottoman 2009:ltä kuulostava biisi. Kappaleen nimi pilailee Obamalle ja sanoitus listaa kaikki mahdolliset supercoolit ja ironiset hipsteriaarteet, jotka eivät silti tuo laulun kertojahahmolle onnea. Tein kesällä kaverilleni mixtapen, joka sisälsi tämän kappaleen. Kun kysyin häneltä, mitä hän piti kokoelmasta, hän vastasi että se oli muuten todella hyvä, mutta "se yksi biisi oli ihan liian outo". Arvasin heti, mikä kappale oli kyseessä.
FLIGHT OF THE CONCHORDS - CAROL BROWN Laadukkaan huumorin ja laadukkaan musiikin yhdistäminen on kautta historian ollut käytännössä täysin mahdoton tehtävä. Parin viime vuoden aikana Flight Of The Conchords on kuitenkin löytänyt koko konseptiin totaalisen uuden lähestymistavan, jonka tuloksena on ollut kaksi superhauskaa televisiosarjaa ja kaksi toistuvaa kuuntelua erinomaisesti kestävää albumia. Useat bändin kappaleista perustuvat musiikillisiin pastisseihin, mutta Carol Brownin folk-elektro-indiesekoitus on mainio osoitus siitä, että yhtye kykenee myös sataprosenttisen omaperäisiin ratkaisuihin. Tässä kappaleessa on ennen kaikkea jännittävä melodia ja kiinnostava tunnelma ja vasta toissijaisesti myös nokkelat sanat.
WILCO - YOU AND I Tämä kappale on hieno esimerkki suuresta laulunkirjoitustaidosta. Mitään ylimääräisiä kikkoja ei tarvita, kunhan yksinkertainen melodia osataan esittää koskettavasti. Wilcon Jeff Tweedy tulkitsee tämän surumielisen kappaleen kauniisti yhdessä Leslie Feistin kanssa. Tästä kulkee suora linja klassiseen Lennon / McCartney -laulunkirjoitustraditioon.
FRANZ FERDINAND - KATHERINE KISS MEPakko nostaa esille Franz Ferdinandilta vielä toinenkin kappale. Kuten Dovesin Jetstream, myös Katherine Kiss Me on sellainen kappale, joka vain yhtäkkiä alkaa soida päässä muuten hiljaisina hetkinä. Tässä on kekseliäästi yhdistetty suloinen melodia ja melko vastenmieliset sanat. Sellainen on realistista. Kaiken kukkuraksi pianosoolo on lempeä ja ihana.
ARCTIC MONKEYS - MY PROPELLERJos Franz Ferdinand saa listalle kaksi biisiä, on vain reilua että Artic Monkeys saa vähintään yhtä monta. Klassikkolevyillä on aina klassikkoaloitusbiisi ja My Propeller on ehdottomasti sellainen: yhtäaikaisesti sekä tunnistettavasti Arctic Monkeysiä että repäisevä irtiotto bändin aiemmasta tyylistä. Alex Turnerin samanaikaisesti uhmakas ja toisaalta väsyneenoloinen laulusuoritus on hämmentävä ja kiehtova.
YEAH YEAH YEAHS - ZERO Tämä on melko täydellinen autoilubiisi: nopea, aurinkoinen, energinen ja hauska. Kappale rakentuu mielenkiintoisesti alun tärisevästä odotuksesta kertosäkeen juhlavaan kliimaksiin keveästi syöksähtelevien syntetisaattorien tukemana. Ainoa heikkous tässä on se, että Blondie olisi saattanut kirjoittaa tämän jo vuonna 1979.
THE HORRORS - SEA WITHIN A SEA Tämäkin kuuluu vuoden yllättäjien joukkoon. The Horrors tuli aikoinaan ilmoille tekemällä kuuntelukelvotonta kauhusarjakuvapunkkia, mutta löysi vuonna 2009 itsestään yhtäkkiä aivan uusia puolia. Lähes kahdeksanminuuttinen, hypnoottinen ja alati muuttuva Sea Within A Sea on kuin tuokiokuva hetkestä, jolloin Joy Division muuttui New Orderiksi. Kappale sisältää tällä hetkellä hyvin trendikkään "motorik"-rumpukompin, nörttipisteitä kerääviä vintagekosketinsoittimia ja kaikenlaista muuta indieuskottavuuden kannalta luultavasti hyvin olennaista, mutta itseäni koskettaa ennen kaikkea hienosti auki kiertyvä, helpotusta tuovien sointuvaihtojen kannattelema laulumelodia. Taas yksi osoitus siitä, että vuonna 2009 riskinotto on ollut hyvä ratkaisu.
THE XX - ISLANDS Tältäkin albumilta on lähes mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita, sillä The XX:ssä on kyse ennen kaikkea kokonaistunnelmasta. Hartaan miettimisen jälkeen Islands on silti kenties suosikkini. On äärimmäisen vaikeaa keksiä adjektiiveja kuvailemaan tätä kappaletta. Ehkä jotain valoa tuo, jos sanon, että kirjoittaessani tätä juuri nyt, kello 2:23, Islands kuulostaa täydelliseltä?
KOKOSIN SPOTIFY-SOITTOLISTAN, JOKA SISÄLTÄÄ KAIKKI MAHDOLLISET TÄSSÄ LISTATUISTA KAPPALEISTA. VALITETTAVASTICORNERSHOP, PLACEBOJA LA ROUX ON KUUNNELTAVA ESIMERKIKSI YOUTUBESTA.
Kopioin nyt röyhkeästi idean dpst:n blogista ja alan julkaista sarjaa nimeltä Viikon viitonen, jossa esittelen Spotify-linkkien kautta 5 kappaletta, jotka ovat viikon aikana olleet itselläni joko tiheässä soitossa tai muuten vain relevantteja. Jos jollain ei vielä ole Spotifytä, täältä löytää ohjeet, miten sen saa käyttöönsä.
Sitten ensimmäiseen Viikon viitoseen, olkaa hyvät (linkit siis avaavat yksittäisen kappaleen Spotifyssä):
Kun Cornershopin The Roll Off Characteristics (Of History In The Making) oli itselleni alkukesän kesä-anthem, nyt "loppukesästä" (ei muuten, mutta oma kesälomani loppuu käytännössä tänään) tunnelmiin sopii erinomaisesti birminghamilaisen The Twangin uusi single. Siinä on jotain hyvin elokuulle ominaista, jonkinlainen häivähdys jo hieman viilenevistä ja hämärtyvistä illoista, lievää iloisuuden keskelle lipuvaa surumielisyyttä.
"Life aint' so bad at all / When you live it off the wall", lauloi Michael Jackson vuonna 1979 ja todellakin toteutti tätä omaa väittämäänsä. Tässä kappaleessa on uskomattoman raikkaat soundit, lukuisia tarttuvia koukkuja ja yleisesti ainutlaatuinen tunnelma. Hännystelijämäisesti olen alkanut kuunnella Jacksonia tosissani vasta hänen kuolemansa jälkeen, mutta olen joka tapauksessa löytänyt monta erinomaista kappaletta, joista Off The Wall ansaitsee tulla mainituksi erikseen.
Arctic Monkeys antoi pienen ja hämmentävän maistiaisen tulevasta levystään viime torstaina järjestämässään web-konsertissa. Uudet kappaleet ovat todellakin jonkinasteinen kysymysmerkki, mutta jos Arctic Monkeysin hypersuosio sattuisikin viilenemään tulevan levyn myötä, ei voida ainakaan väittää, etteikö bändi olisi valmistautunut tähän jo itsekin. Kesällä 2006 julkaistu Who The Fuck Are Arctic Monkeys? kysyy enteellisesti: "In five years time, will it be 'Who the fuck's Arctic Monkeys?'" Biisi kuuluu ehdottomasti omiin suosikkeihini bändin tähänastisessa tuotannossa. Pidän aina tällaisista hieman synkeän aggressiivisista ja kohdettaan dissaavista lauluista.
Mainitsinkin jo Cornershopin, jonka kesäkuinen single tiivisti osuvasti kaiken kesäisen muutamaan miellyttävästi rullaavaan minuuttiin. Cornershop ei ehkä koskaan ole onnistunut luomaan aivan täysipainoisen laadukasta kokonaista albumia, mutta loistavia yksittäisiä singlejä se on julkaissut tietysti jo aiemminkin: tämä Rolling Stones -tyylinen pala vuodelta 2002 on myös kesäisyydessään ja outoudessaan todella mainio.
The Duckworth Lewis Methodin albumia on mahdotonta kehua liikaa. Tässä kappaleessa on myös hieman kesän päättymiseen viittaavaa onnellisen melankolista hehkua. Lisäksi tämä on niitä harvoja pop-kappaleita, joissa käytetään sanaa panglossian.
Cornershop - The Roll Off Characteristics (Of History In The Making)
Tämän kesän suurimman ja aurinkoisimman kesäbiisin titteliä on jo tähän mennessä ilmaantunut tavoittelemaan lukuisia päteviä ehdokkaita ja aionkin pian julkaista niitä sisältävän soittolistan, mutta uusi Cornershop ansaitsee vielä aivan erillismaininnan.
Monille Cornershop on yhden hitin ihme, jonka massiivinen megabiisi Brimful Of Asha (ja siis etenkin Fatboy Slimin uudelleenmiksaus siitä) tuli väistämättä tutuksi kesällä 1998. Englanninintialainen bändi on kuitenkin tehnyt jättihittinsä lisäksi myös tukun muita omaperäisen rentoja ja outoja kappaleita, kuten Sleep On The Left Side, Good Shit ja oma suosikkini Lessons Learned from Rocky I to Rocky III. [linkit Spotify] Viime vuosina Cornershop on kuitenkin lymyillyt paria yksittäistä singleä lukuunottamatta jossain piilossa, ja vasta äskettäin julkaistu The Roll Off Characteristics (Of History In The Making) on ensimmäinen osa varsinaista comebackia.
Miksi sitten The Roll Off... on ylittämätön kesäbiisi? Cornershopille tuttuun tyyliin siinä on varsin yksinkertainen ja toistuva melodia, joka kuitenkin keinuu yllättäviin suuntiin todella erottuvasti. Hauskaa laulumelodiaa tuetaan juuri sopivasti pärisevillä sähkökitaroilla, muhkeanpehmeillä torvilla, kekseliäästi soitetulla sitarilla, täydellisesti soljuvilla pianoilla ja juuri oikeassa paikassa mukaan hyppäävillä jousilla. Cornershopin vahvuus on juuri siinä, että bändi osaa jalostaa simppelistäkin alkuideasta äärimmäisen kiinnostavan ja monipuolisen lopputuloksen. Kappale tarttuu päähän jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, mutta siitä löytyy uutta vielä viidennelläkymmenennelläkin.
Itse pidän kovasti myös yhtyeen laulajan Tjinder Singhin laiskanoloisesta äänestä ja hänen sanoituksistaan, jotka tasapainoilevat merkityksettömän ja hyvin merkityksellisen (ja merkillisen!) välimaastoissa. The Roll Off...:in kulminaatiopiste on puhemonologiosio, joka liittyy tai on liittymättä kappaleen muuhun sanomaan: "In 1974, in his state address to Congress, Gurkhal Surjan, Patwallia district, stated that the world would be tested by Texas Instruments and English diction. He's not with us now - but the years have had their say." Tällaista ei kuule useassa pop-kappaleessa!
Cornershop siis yllättää jälleen. En ollut edes muistanut kaivata koko bändiä, mutta yhtäkkiä se tekee kesän parhaan biisin - aivan kuin kesäkuusta 1998 ei olisi kulunut päivääkään. Mikä mukavinta, The Roll Off... -single on helposti tilattavissa yhtyeen nettisivuilta Cornershop.com. Sympaattisen kotikutoinen CD-single kustantaa postimaksuineen vain £4, on maksettavissa helposti PayPalilla ja saapuu lyhyessä hujauksessa tyylikkään postikortin kanssa. Yksinkertaisen loistavaa!
Tekstit
