Kun ulkona on kylmä...

... eikä lumisade tunnu koskaan loppuvan, on paras vain pysytellä sisällä ja kuunnella musiikkia. Eräs mahtavasti lämmittävä talvibiisi on tämä akustinen versio Bernard Butlerin Not Alonesta. Tilanteeseen sopivasti sanoituksessa on vaihdettu "electric guitar" akustiseen.

Tweet

Sukari

Katselin vuoden alussa pari jaksoa Putouksen uusinta tuotantokautta ja aloin pohtia, kuuluuko Putouksen edes olla hauska? Se on selvästi viihdeohjelma, samalla tavalla kuin vaikkapa Bumtsi-bum tai Napakymppi olivat viihdeohjelmia, mutta hauska se ei ole. Paperilla pontevilta vaikuttavista lähtökohdistaan huolimatta Putous siis lässähtää vain tavanomaiseksi, perisuomalaiseksi lauantai-illan koko perheen viihdeohjelmaksi.

Putouksen flopista huolimatta MTV3:lla on plakkarissaan talven ehdottomasti hauskin ohjelma. Myös Sukaria esitetään lauantai-illan primetimessa, mutta sisältönsä puolesta se on mitä hämärintä myöhäisyön sekoilua. Ytimekkäästi nimetty Sukari kertoo siis halpishuonekalukeisari Toivo "Topi" Sukarin tragikoomisista seikkailuista. Ensikatsomalla Sukarin touhut vaikuttavat niin friikahtavilta, että sarjaa pitää väistämättömästi fiktiivisenä, mutta kolmen jakson perusteella on pakko vakuuttua siitä, että homma on mitä totisinta totta.

Sarja alkoi heti täydellä tykityksellä: kielitaidoton Sukari matkusti Etelä-Ranskaan myymään mautonta luksuskämppäänsä, koska tarvitsi nopeasti pääomaa uuden Ideapark-megaostoskeskuksen avaamiseen. Kun yhteistä kieltä ranskalaisten kiinteistönvälittäjien ja remonttimiesten kanssa ei löytynyt ja kun Sukari havaitsi, ettei suomen puhuminen kovaan ääneen ole ratkaisu, hän soitti paikalle... Jethro Rostedin! Yhdessä tämä älyn jättiläisten parivaljakko sitten järjesteli Sukarin asuntoasiaa ja suhaili Mersulla ympäri Nizzaa.

Kakkosjaksossa paljastui, että Suomessa Sukari asuu vanhusten palvelutalossa. Tai siis kerrostalossa, joka on tarkoitettu vanhuksille ja jossa Sukarin naapureina on pelkkiä mummoja ja pappoja. Näille Sukari järjesti pikkujoulut, kun hänet oli ensin yhytetty pikkuisissa valkoisissa kalsareissaan rappukäytävästä ja valjastettu pikkujouluorganisaattorin tehtävään. Muutenkin Sukari nähdään sarjassa melko erikoisissa vaateparsissa: viime viikon jaksossa hän järjesteli epäonnistuneesti avaruusmatkan arvontaa Ideaparkin 5-vuotissyntymäpäiväjuhlien kohokohdaksi ja pukeutui jo innostuksissaan astronautin pukuun, kunnes hänelle selvisi, että arvonta tulisi kustantamaan €200 000. Hinnasta masentunut Sukari purki pettymystään köllöttelemällä avaruuspuvussaan Ideaparkin yläkerran Masku-myymälän esittelysängyillä. Lohdutukseksi hänen henkilökuntansa järjesti hänelle maailman vaisuimman "kummitusjuna-ajelun" traktorin perälavalla, mikä lohdutti Sukaria ja liikutti tämän melkein kyynelten partaalle.

Pidempien sekoilujuonikulkujen lisäksi Sukari mm. avautuu lyhyemmissä pätkissä ongelmistaan "yritysvalmentajalleen", lukee takeltelevasti lastenkirjoja ja fantasioi typerän kuuloisilla liikesuunnitelmilla. Kaiken toiminnan kulisseina on masentavia parkkipaikkoja, ankean näköisiä toimistoja, tylsiä kauppakeskuksia ja muita Sukarin olemukseen ja bisneksiin kuvaavalla tavalla sopivia paikkoja. Sukarin itsensä lisäksi myös kaikki hänen alaisensa ja muut kontaktinsa vaikuttavat suloisella tavalla hölmöiltä. Ei voi kuin ihmetellä, miten moisella puuhastelulla on saavutettu sellaista menestystä! Tai... kun katsoo menestyksen tuloksia, ei ehkä tarvitse paljon ihmetellä.

TV-sarjana Sukari on hieman kuin jokin Ricky Gervaisin komedioista. Päähenkilö on niin törppö ja nolo, että tälle nauramisen lomassa tätä alkaa myös sympatiseerata ja sääliä. Tällaisen herkän tasapainon saavuttaminen ei ole televisiokäsikirjoittajille mikään helppo suoritus, mutta Toivo Sukari on pystynyt luomaan sen aivan itse omaan jokapäiväiseen elämäänsä. Suosittelen kaikille!

Tweet

Lehdenjakajan joulukalenteri 2011

Lehdenjakajan joulukalenteri vuosimallia 2011 näyttää tältä. Tämä on nyt jo siis neljäs joulu, kun yritän ilahduttaa yöllistä Hesarin tuojaa suklailla. Useimpina vuosina haasteena on ollut viestintä: miten saada kiireinen ja joulukalenterittomiin oviin tottunut lehdenjakaja ymmärtämään, että kalenteri ja suklaat on todellakin tarkoitettu juuri hänelle.

Parina ensimmäisenä vuonna homma alkoi rullata pienen alkukankeuden jälkeen, mutta viime vuonna lehti-kusti ei ottanut namua kai yhtenäkään yönä, vaan rapussa asuvat kakarat pihistivät edelliseltä yöltä jääneet suklaat aina seuraavana päivänä. Tänä vuonna olen panostanut räikeisiin kyltteihin ja runsaisiin nuoliin, jotta kalenteri ei ainakaan jää huomaamatta.

Jännittävää nähdä, nappaako lehdenkantaja herkkuihin kiinni!

Tweet

Yllättävää: töissä on kivaa

Aloitin noin kuukausi sitten työharjoittelun uudessa paikassa. Olen aina ennen ollut hieman "työpessimistinen" henkilö: kaikista paikoista on löytynyt jotain valittamisen aihetta ja syitä, joiden vuoksi en ole viihtynyt. Nyt olen kuitenkin huomannut meneväni töihin joka aamu melko innostuneena ja – mikä parasta – myös lähteväni illalla kotiin iloisin mielin. Monesti aiemmin työ on pilannut muutoin hyvän päivän, mutta nyt työ on osa hyvää päivää. Olen erittäin yllättynyt!

Vaikeinta on ollut ehkä se, että pomoni on ristimänimeltään Pete ja jos toimistossa jotakuta puhutellaan "Petenä", ei tarkoitetakaan minua. On vaikeaa olla reagoimatta, kun kuulee nimen, jota on itse tottunut käyttämään. Mutta nyt käytänkin virallista nimeäni ja tunnen sen myötä oloni ainakin himpun verran asiallisemmaksi (toivottavasti en liikaa).

Monet purnaavat työelämässä palavereista, mutta omasta mielestäni kaikenlaiset kokoustamiset ja tapaamiset ovat aina hyviä. Itse en näe mitään valittamista jutustelussa ja keksien syömisessä, mitä palaverit kuitenkin pohjimmiltaan ovat. (Toki tämä on vain naiivi harjoittelijan mielipiteeni: jos päiväni olisivat niin täynnä hommaa, etten muutenkaan ehtisi tehdä kaikkea pakollista, en varmaankaan haluaisi kuluttaa yhtään enempää aikaa palaveeraamiseen.)

Eli asiat ovat juuri tällä hetkellä aika mukavasti. Peruspessimistinä tiedän, että käänne huonompaan saattaa toki tapahtua milloin tahansa – mutta nautitaan nyt ainakin toistaiseksi. Toivottavasti saan jatkaa samassa paikassa vielä tammikuun jälkeenkin, jolloin kolmen kuukauden mittaiseksi sovittu harjoittelujakso päättyy.

Muuta: Tarkkanäköinen (liian tarkkanäköinen) lukija saattaa huomata, että ajatusviivat ovat tässä kirjoituksessa oikean mittaisia. Syy on siinä, että ostin uuden tietokoneen, jonka näppäimistöstä löytyy eripituisia viivoja paremmin kuin entisestä. Olen tästä uudistuksesta melkoisen innoissani, vaikka se vain pieni uudistus onkin!

Vielä yksi mukava juttu on se, että Fast Show teki paluun – nyt lyhyenä nettisarjana ja olutfirman sponsoroimana, samoin kuin Alan Partridge viime keväänä. Taustanaurunauhasta luopumisesta huolimatta hahmoihin ja toistoihin perustuva sketsiviihde on ehkä hieman vanhentunut formaatti näinä aikoina, mutta jokin Fast Show'ssa jaksaa silti yhä lämmittää. Ja Simon Day on yksi friikeimmistä näyttelijöistä ikinä: kuka muu näyttelee aina vain pelkästään häiriintyneen yrmeitä ja vihaisia äijähahmoja? "Put your knickers on and go make me a cup of tea!!"

Tweet

Liam & Patsy Recreation Club la 8.10. - Noel Gallagher's High Flying Birds -pippalot!

Kun Noel Gallagher tekee paluun parrasvaloihin, perässä seuraa tietysti myös koko Suomen Gallagher-kansan oma Liam & Patsy Recreation Club. Ja paluu on huikea, nimittäin lauantaina 8.10. on luvassa mm. seuraavaa:

• Noel Gallagher's High Flying Birds -levy Suomen ensikuuntelussa - hyvin exclusiivisesti pari viikkoa ennen virallista ilmestymispäivää!
• 2 huippukovaa live-esiintyjää: nuoruuden intoa puhkuva High Covering Birds sekä X-Factoristakin tuttu Elias Hämäläinen!
• ainoastaan Liam & Patsy Recreation Clubissa esitettävä 30-minuuttinen dokumenttielokuva High Flying Birds -albumin teosta!
• uudistunut Oasis-karaoke!
• ja klassiset: kunniakirjan jako vuoden Oasis-urotöistä, juhlapuhe (puhujana yllätysnimi valtakuntamme eliitin parista!), DJ Cuntybollox, uhoilua, muhoilua, turinaa, murinaa ja surinaa!

Tässä on nyt potentiaalia olla kenties mielenkiintoisin ja hauskin L&PRC-klubi-ilta miesmuistiin. Potentiaalin täyttymiseksi tosin tarvitaan vielä juuri sinua: tule paikalle Vaasankadun viihtyisään Bar Molotow'iin lauantaina 8.10. klo 18 alkaen ja anna oma panoksesi Gallagher-aatteen kohottamiseksi!

Ilmoittaudu vaikka etukäteen Facebookissa, jos huvittaa - mutta ennen kaikkea hilaa itsesi paikalle lauantaina 8.10.!

Tweet

Sade, haudat, takit

Hautausmaalla oli oikeasti paljon pimeämpää ja synkempää, kuin mitä tämä kuva antaisi ymmärtää. Se oli sentään hautausmaa! Puhelimeni kamera saa jostain syystä tummat maisemat näyttämään valoisilta ja valoisat tummilta.

Tänään tuli täyteen viikko yhtäjaksoista sadetta. Sade oli jo päivällä melko voimakasta, mutta iltaa kohden se ylsi siihen naurettavaan pisteeseen, jossa jo kahden sekunnin mittainen ulkona seisominen tarkoittaa läpimäräksi kastumista.

Mutta kuten edellisessä postauksessa sanoin, mielestäni sade on oikein mukavaa ja sopii tänne hyvin. Sunnuntaiaamupäivällä kävin säähän sopivasti Highgaten komealla hautausmaalla, joka on yksi ns. Magnificent Seven -joukkiosta; seitsemästä hautausmaasta, jotka 1800-luvun alkupuolella rakennettiin Lontoon reunamille ruumispaljoutta helpottamaan. Nykyisellään Lontoo on tietysti kasvanut sen verran, että Highgate ei ole lainkaan reunamilla, vaan tiiviisti osa urbaania kokonaisuutta.

Oli hienoa kävellä metsäisellä hautausmaalla, jossa vanhat hautakivet nojailivat toisiaan vasten sikin sokin ja jossa laiha kettu juoksenteli hautamuistomerkkien välissä luunpalanen leukapielissään. Sateelta pääsi suojaan mm. niin kutsuttuun "egyptiläiseen käytävään", joka oli nimensä mukaisesti eksoottisesti koristeltu hautaholvien reunustama kapea tie. Egyptiläisen käytävän varrelle haudan lepoon päästäkseen oli täytynyt olla oman aikansa superrikas, ja eräät olivat yrittäneet erottua muiden yli vielä tässäkin joukossa: kun holvien ovenpielien ympärysmateriaali oli oletusarvoisesti marmori, jotkut äveriäät suvut olivat koristelleet omansa kestävämmällä ja kalliimmalla graniitilla.

Highgateen oli haudattu viktoriaanisten ökyrikkaiden ja aivan tavallisen 1800-luvun kansan lisäksi myös muutama vuosi sitten radioaktiivisen myrkytysjuonen uhriksi joutunut ex-KGB -vakooja, sittemmin Putin-kriittiseksi ryhtynyt Aleksander Litvinenko! Hyytävää.

Hautausmaasadekävelyn hienoutta lisännyt tärkeä osa oli myös uusi sadetakkini. Alkuviikosta jouduin jälleen kerran tinkimään rotsismi-periaatteistani Burberryn tehtaanmyymälässä, mutta loppuviikosta lohdutin rotsisminääni hankkimalla hieman edullisemman luokan fishtail parkan, joka on hyvin 90-luvun Oasis-tyylinen. Mikään ei voita sunnuntaikävelyä sateisella hautausmaalla uuden takin kanssa. (Tosin olisi pitänyt hankkia hanskat myös: tunnin pituisen kierroksen jälkeen sormeni olivat aivan jäässä!)

Muuta: Arctic Monkeys nousi Britannian albumilistalla kuluneen viikon ykkössijalle ja syrjäytti sekä Lady Gagan että listaa alkuvuodesta täysin suvereenisti hallinneen Adelen. Kirjoitan kohtapuoliin arvostelua Suck It And See -levystä, mutta tiivistyksenä voisin jo tässä vaiheessa sanoa, että se on aivan huikean hyvä. 1990-luvun loppupuolella Noel Gallagher totesi aivan perustellusti, että Oasiksen kaksi ensimmäistä levyä olivat paremmat kuin The Beatlesin ensimmäiset kaksi. Arctic Monkeysin neljäs levy puolestaan on selvästi parempi kuin Oasiksen tai Beatlesin neljännet levyt. Elbow'n lisäksi en oikeastaan osaisi sanoa ainuttakaan bändiä, joka on ensimmäisestä albumistaan lähtien pystynyt säilyttämään tasonsa näin vahvasti ja vakuuttavasti.

Tweet

Viimeinen viikko

British Museumin pihalla kasvaa tänä kesänä australialainen metsä

Viimeinen kokonainen viikko Lontoossa lähenee loppuaan, ja olen pyrkinyt nauttimaan kaupungista täydellä teholla. Täällä on nyt satanut yhtäjaksoisesti lähes viikon verran, mikä on ollut itse asiassa erittäin mukavaa. Lontoo on tehty sateessa, sateesta. Kun myrskyisen tummat pilvet peittävät taivaan, kaikki näyttää tyylikkään dramaattiselta. Pidän myös siitä, miten vihreät puistot, punaiset bussit ja värikkäät ovet ja kyltit erottuvat harmaata sadetta vasten.

Viime sunnuntaina kävin katsomassa näytelmän Shakespeare's Globe -teatterissa, joka on rakennettu suurin piirtein samalle paikalle ja saman malliseksi kuin Shakespearen oikea Globe-teatteri nelisensataa vuotta sitten oli. Edullisimmalla, £5:n lipulla aukesi paikka seisomakatsomoon taivasalle. Kokemus oli hauska ja erilainen kuin tavallisessa jäykässä pönötysteatterissa, mutta parin tunnin seisominen ja vanhanaikaisesta englannista edes yksittäisten ymmärrettävien lauseiden poimiminen kävi kieltämättä voimille.

Teatterikäynnin jälkeen viikon pääteemaksi muodostui ehdottomasti British Museum. Asun museosta ehkä 5 minuutin kävelymatkan päässä ja olen pitkin kevättä käyttänyt ahkerasti mm. sen lukusalia sekä tietenkin kierrellyt eri osastoilla kaikkien täällä vierailleiden suomalaisten kaverieni kanssa. British Museumin lukuisiin erinomaisuuksiin kuuluvat kuitenkin myös ilmaiset, erittäin asiantuntevien oppaiden johdolla toteutettavat opastuskierrokset, joihin olen tällä viikolla tarttunut ahkerasti. Olen päässyt kuulemaan hienoja tarinoita antiikin Kreikasta, muinaisesta Intiasta sekä 1700-1800 -lukujen valistusaatteesta. Etenkin Intia-kierroksen opas oli aivan loistava. Kierroksissa on fiksua myös se, että ne kestävät maksimissaan n. 45 minuuttia: sellaisessa ajassa ehtii oppia mukavasti faktoja, mutta ei tukehtua liiallisen informaatiovyöryn alle.

Greenwich foot tunnel. Osa tunnelista tuhoutui II maailmansodan pommituksissa ja rikkoutunutta osaa on jälkeenpäin vahvistettu metallikehyksellä.

Toissapäivänä eksyin oikeastaan vahingossa kävelemään Thamesin alle. Päätarkoitukseni oli käydä mielenkiintoisesti nimetyllä Isle of Dogsilla, joka kuitenkin on vain melko tavanomainen kaupunginosa East Endissä. Isle of Dogsille päästyäni kuitenkin havaitsin, että eräästä puistosta kulki vanha alikulkutunneli Thamesin ali joen eteläpuolelle Greenwichiin. Tuntui melko jännittävältä kävellä pitkässä putkessa joen pohjassa!

Näkymä kohti pohjoista observatorion kukkulalta Greenwichistä

Greenwich on ehdottomasti yksi suosikkialueitani Lontoossa. Hieman kalastajakylämäisestä kaupunginosasta löytyy mielenkiintoinen tori, paljon mukavia kahviloita, hienoja puistoja sekä tietysti maailmankuulu observatorio, josta kautta pallon käytetty Greenwich Mean Time mitataan. Oikeastaan itse observatorio on hieman ylihehkutettu, mutta se sijaitsee hienolla kukkulalla, josta on todella komeat näkymät Lontoon keskustaa kohti. Tämä oli luultavasti viimeinen kertani Greenwichissä tällä erää ja tuntui haikelta - mutta samalla hyvältä ja oikealta - istua bussin yläkerroksessa auringon laskiessa kaupungin ylle ja kauniin Greenwichin loitotessa selkäni takana. Sateisen päivän jälkeen Kaakkois-Lontoon yllä näkyi hieno sateenkaari.

Tästä ei maisema enää paljon teollistuneemmaksi mene. Kaunista!

Tänään kävin British Museumin lisäksi perhostalossa luonnontieteellisen museon pihalla sekä vihdoinkin bongaamassa kuuluisan Battersea Power Stationin, jota on ollut tarkoitus käydä katsomassa jo tammikuusta lähtien. Satuin lähestymään vanhaa voimalaitosta erittäin hyvästä suunnasta: vaikka nelipiippuinen köriläs sijaitsee itse asiassa aivan joen rannalla, se näyttää ylläolevassa kuvassa jotenkin vieläkin jylhemmältä, kun se kohoaa loputtoman tuntuisen ratarykelmän takaa. Alkuviikosta tilaamani Sueden Dog Man Star -uusintapainos saapui tänään postissa, ja juuri kun Battersea Power Station tuli ensi kertaa näkyviin, iPodilta alkoi soida Still Lifen orkesteriversio. Hieno hetki.

Battersea Power Station ja sadekuuron jälkeiset komeat pilvivuoristot

Tweet

Hienoa, outoa

Viime viikko on ollut ehdottomasti paras Lontoossa tähän mennessä ja ehkä jopa yksi kaikkien aikojen parhaista. Olen ehtinyt nähdä ja tehdä niin paljon niin mukavien ihmisten kanssa, että kaikkea ei mahdu kirjoittamaan tähän.

Viime viikon perjantaina näin energisen Beady Eyen, lauantaina kävin Harrodsin megaluksus-jäätelöbaarissa, sunnuntaina nautin auringonpaisteesta Hyde Parkissa, maanantaina oli vuorossa upea ja hauska Elbow, tiistaina väistelin koiria Hampstead Heathilla, torstaina Arnold Schwarzenegger melkein pyöräili päälleni, tulin Fortnum & Masonin iltapäiväteekakkujen tyrmäämäksi ja sain pultsarin esittelemään arpiaan nettikahvilassa, ja eilinen sisälsi superhyvää pizzaa Brixtonissa ja rähinää ruotsalaisen känniääliön kanssa Sohossa. Siis hyvin monipuolista ja vaihtelevaa menoa - erittäin hauskaa.

Tammikuussa ehti tuntua jo siltä, että on aivan sama, olenko Lontoossa vai Helsingissä; kaikki on kuitenkin samanlaista. Oikeastaan vasta nyt olen ehtinyt ja päässyt tekemään ja kokemaan asioita, joita voi tehdä ja kokea vain Lontoossa. Se tuntuu hyvältä - ja osa hyvästä tunteesta johtuu myös siitä, että nyt alkaa olla mukavan varma olo siitä, että kuusi kuukautta Lontoossa tulee todennäköisesti olemaan tarpeeksi. Täällä on vielä kaksi kokonaista kuukautta jäljellä, mutta todennäköisesti niiden jälkeen olen saanut aivan sopivan nautinnollisen annoksen Lontoota, joten voin palata hyvillä mielin Suomen kesään. Aiemmin talvella siis tuntui siltä, että en haluaisi palata, koska en ollut saanut Lontoosta siihen mennessä melkein mitään irti. Nyt olen jo saanut paljon ja tulen varmasti saamaan vielä lisää. Voin siis olla tyytyväinen.

Tweet

Kiitoshyvääyötä

Harvoin sattuu niin, että pystyy kertomaan täydellisen vitsin täydelliseen aikaan - mutta tänään kävi niin. Pubin ulkopuolella sulkemisajan jälkeen; ihmiset ovat hyvästelemässä toisiaan; MEGAPUNCHLINE ja kiitoshyvääyötä; poistuminen suoraan kotia kohti.

(Mikä parasta: en todennäköisesti tapaa suurinta osaa näistä ihmisistä enää koskaan, joten nyt heille jää sellainen kuva, että olisin hauska tyyppi.)

Tweet

Ihmisiä

Tapasin ihmisiä. Yliopisto ei ole järjestänyt uusille vaihto-opiskelijoille minkäänlaisia tutustumistilaisuuksia, mutta eräs singaporelainen opiskelija oli aktiivisesti ottanut omaksi tehtäväkseen koota ihmisiä yhteen. Hyvä niin, sillä en ole ensimmäisen kuukauden aikana vielä muutoin tutustunut kovinkaan moneen opiskelijakollegaani.

Väkeä on kaikenlaista. Oma suosikkini on sarkastinen virolainen, joka pitää Englantia kehitysmaana ja joka haluaisi tulevaisuudessa tehdä töitä ainoastaan tiistaisin ja torstaisin. Hänen asenteensa oli mielestäni kohdillaan! Toista laitaa edustivat USA:ssa opiskelevat aasialaiset, jotka olivat hyvin määrätietoisia ja totisia. "I like financial markets." Huh! Viimeistään nyt tajusin, että tällaisia tyyppejä vastaan ei ole mitään jakoa perinteisillä työmarkkinoilla. Pitää enemmin keksiä jotain omaa ja erilaista, kuin kilpailla näiden megasuorittajien kanssa samoilla apajilla. "In the USA, money is their religion... and I like that.", sanoi yksikin.

Venäläinen rahoitusopiskelija lauloi karaokessa todella hyvin ja karismaattisesti Coldplaytä.

Erittäin mukavaa täällä on se, että iltamenoistakin kotiutuu jo yhdentoista kieppeillä. Sen jälkeen ehtii vielä hyvin kokkailla iltapalaa ja käydä lähikadulla sijaitsevassa 24/7-marketissa limsanhakureissulla.

Tweet

Paremmin

Ainakin juuri nyt asiat ovat jo paremmin. Sain ensimmäisen esseen valmiiksi viime yönä, söin lähikahvilassa aamupalaksi Full Englishin, luin The Guardiania ja kävelin aurinkoisessa ilmassa Dr. Pepper -tölkin kanssa kotia kohti puiston läpi, jossa kukat jo kukkivat (kuva yllä). Ostin myös eilen uuden semi-kevättakin, joka on juuri sopiva tällaiseen 10 asteen kieppeillä pyörivään keliin (tai... juuri nyt takki on vielä vähän liian kevyt, sillä asteita ei ole kuin 8). Rotsismipaussi kesti yli 2 vuotta, joten olin jo melkein unohtanut, kuinka hyvältä uusi takki voi tuntua! Yhteenveto: asiat ovat aina hyvin, kun saa käyttää hienoa takkia ja syödä hyviä ruokia (no, Full Englishin hyvyydestä voi olla montaa mieltä, mutta tiettyihin hetkiin se sopii hienosti).

Torstai on opiskelupäivänä kaikkein kiireisin, mutta myös paras. Tänään on kolme luentoa, jotka kaikki ovat huippuhyviä (etenkin verrattuna tiistaisin koettaviin horinahetkiin). Venäjän politiikasta luennoiva professori muistuttaa vanhan lukioni fysiikanopettajaa: mies heittää joka väliin ironista vitsiä pokerinaamalla. Demokratiaa käsittelevän kurssin vetäjän seuraaminen on puolestaan kuin TV-sarjaa katsoisi: professorilla on hauska maneeri, jossa hän ähkii ja puhisee kuin yrittäisi turhautuneena miettiä oikeita ilmaisumuotoja, vaikka tosiasiassa hallitsee ne täydellisesti. Myös tältä professorilta tulee hyviä, kuivia vitsejä.

Kolmen luennon jälkeen on ainakin teoriassa sen verran väsynyt, että voi hyvällä omallatunnolla olla opiskelematta samana päivänä enää enempää, ja keksiä illaksi jotain muuta tekemistä. Kiinalainen uusi vuosi alkaa tänään, joten voisi olla jopa paikallaan käydä pyörähtämässä Chinatownissa katsomassa, miten Jäniksen vuoden alku näkyy Lontoossa? (Varsinainen Lontoon Chinatownin uudenvuodenjuhla on tosin vasta sunnuntaina.)

Muuta: Latasin puhelimeeni GameBoy Advance -emulaattorin. Voin suositella kaikille! Jotenkin hullua, että puhelimen ruudulla pystyy pelaamaan täydellisiä versioita konsolipeleistä. Tosin MarioKart-tekniikkani vaatii vielä totuttelua: aivan samanlaiseen suoritukseen ei kosketusnäytöllä pysty, kuin mihin analogisella ohjaimella on tottunut.

Tweet

Elossa - mutta onko eloa?

Vaikka blogin kirjoittamisessa on taas ollut tauko, olen kuitenkin edelleen elossa. On ollut vain niin kiire, ettei oikein ole ehtinyt harrastaa muunlaista eloa kuin töitä ja opiskelua. (Kysymys kai kuuluukin: mitä muuta sitten muka pitäisi olla?) Aion kuitenkin pian kirjoittaa enemmän ja jännemmistä jutuista.

Olen saanut viime ja tällä viikolla olla taas opettajan sijaisena hyvin pitkän tauon jälkeen. Kaikki on sujunut oikein hyvin ja tänään olin jopa melko ylpeä / innostunut siitä, että opetin ekaluokkalaiselle lukemista ja oppitunnin edetessä hän näytti vihdoin alkavan hahmottaa jotain, jota ei ollut ennen hahmottanut. Se tuntui ihan mukavalta.

Epämukavalta tuntuu se, että ekaluokkalaisilla on ilmeisesti tapana kätellä opettaja koulupäivän päätteeksi. Muutoin tällainen onkin kohtalaisen kohteliasta, mutta olen hieman bakteerikammoinen ja ennakkoluulojeni perusteella pienet lapset eivät ole mitään maailman hygienisimpia olentoja.

Tänään kuulin myös mukavan absurdin keskustelun kahden koululaisen välillä: tunnilla annetun tehtävän mukaan piti miettiä kysymystä "Mitä jokainen lapsi tarvitsee?" ja piirtää omat vastauksensa vihkoon. Eräs poika muisti yhtäkkiä "Ai niin! Suolet! Mä piirrän suolet." ja kysyi vierustoveriltaan vielä "Tiedätkö sä, mitä on suolet?"

Vastaus oli hyvin pettyneellä äänellä huokaistu "[hhhuohh] En mä nyt muista."

Tweet

Jay-Z:n ja BK:n kotona?

Tulin tänään yllättävän iloiseksi, kun mieleeni juolahti ajatus siitä, millaista on mahdollisesti Jay-Z:n ja Beyoncén kotona. Ajatelkaa nyt: Beyoncé kävelee aamutossuillaan keittiöön, kaataa itselleen muroja kulhoon ja hyräilee samalla Empire State Of Mindia moninkertaisesti Grammy-palkitulla äänellä!



(Katsokaa tätä videota! Jay-Z omistaa New Yorkin!)

Tweet

Yleiskeskisormi

Sain tänään töissä todistaa pientä, hämmentävää elettä, joka teki minut salaa iloiseksi: kollegani näytti kaikille yleisesti keskisormea. Hän oli palaamassa omalle paikalleen ruokatauolta, mutta ennen kuin hän istuutui alas, hän ojensi käsivartensa suoriksi, nosti molemmat keskisormensa pystyyn ja teki hitaan, n. 180-asteisen käännähdyksen niin, että epäkunnioittava ele kohdistui kaikkia hänen näköpiirissään olleita henkilöitä kohtaan.

Kukaan ei huomannut mitään eikä kommentoinut sanallakaan. Itse keskisormennäyttäjäkin vain istahti aivan tyynesti aloilleen. Minua hymyilytti kovasti, mutta en uskaltanut kysyä, mikä jutun tarkoitus oli. Kenties se oli huumoria, kenties aitoa turhautumista. En tosin usko, että se oli täyttä huumoria, sillä keskisormet kohdistuivat niin laajalle joukolle, etteivät kaikki voineet mitenkään olla sisällä jutussa.

Aloin epäillä keskisormennäyttäjäkollegaa toisinajattelijatoveriksi jo jokin aika sitten, kun hän kasvatti yllättäen viikset, joista myös on mahdotonta sanoa, ovatko ne vitsiviikset vai asiaviikset. Kannatan kovasti kaikkea tällaista toimintaa.

Muuta: Kotimatkalla kuulin iPodin shufflauksesta pitkästä aikaa Faithlessin kappaleen Mass Destruction. Kuten useimmat 90-luvun lopun / 00-luvun alun suuret "tanssimusiikin" nimet (kts. Fatboy Slim, Basement Jaxx, ym.), Faithlesskin menetti jossain vaiheessa kaiken "uskottavuutensa", mutta joka tapauksessa erityisesti tämä kappale on bändin tuotannossa hieno helmi. Sanat ovat melko kekseliäästi rimmaavat ja laulaja esittää ne nokkelasti taukoja ja pysähdyksiä hyödyntävällä puolipuhetyylillä. Myös kosketinsoitinsoundit ovat oikein miellyttävät.

Tweet

Kaikki hyvin

Marraskuut ovat yleensä vaikeita. Pitkiä, kylmiä, märkiä ja tylsiä. Kuukausista huonoimpia.

Tänä vuonna marraskuu on kuitenkin ollut poikkeuksellisen hyvä. Olen jopa huomannut olevani marraskuuhun ja muuhunkin aivan tyytyväinen. Perjantaina kävelin töihin pimeässä ennen aamukahdeksaa vaakasuoran ja jääkylmän sateen piiskatessa kasvojani, mutta tunsin silti kaiken olevan oikein hyvin.

En tiedä, mistä tällainen rauhallisuus ja hyvä olo johtuu. Ehkä 9 viikon kesälomalla oli jonkinlainen rauhoittava vaikutus; en ole kesän jälkeen oikein osannut hermoilla asioista niin kuin ennen. Tai ehkä syynä on vakituinen työ: kun kuukausittaista rahantuloa ei tarvitse koko ajan erikseen miettiä (vaikka rahaa ei paljon tulekaan - ja itse työ on hyvin tylsää), on elämässä yksi merkittävä huolenaihe vähemmän. Osatekijä onnellisuudessa on luultavasti myös suoriutuminen seminaarityöstä kohtalaisen vaivattomasti: huomasin, että isojakin asioita saa tehtyä lyhyessäkin ajassa, eikä pahamaineinen professori edes lytännyt työtäni tavalliseen tapaansa.

Tuntuu oudolta, kun kaikki on hyvin. Ja vieläpä marraskuussa! En ole tottunut tällaiseen.

Pian täytyy virittää lehdenjakajan joulukalenteri ja alkaa listata vuoden parhaita levyjä ja biisejä. Ajattelin tehdä vuosilistat tänä vuonna jo joulukuun alussa, jotta voin sitten vuoden lopussa tehdä koko vuosikymmenen parhaille omat listauksensa. Ainoa ongelma tämän vuoden listojen suhteen on se, että en voi missään nimessä sanoa kuulleeni kaikkia relevantteja levyjä tältä vuodelta. Esimerkiksi Manic Street Preachersin uusi levy jäi keväällä jotenkin täysin väliin. No, ainakin TOP5 on joka tapauksessa muutenkin jo kohtalaisen selvästi rajattuna...

Muuta: Mielestäni joulutortut ovat ehdottomasti parhaimmillaan jääkaappiviileinä.

Tweet

Manifesti, kookosvesi ja Totuuden hetki

Tämä on kieltämättä huono aloitus blogikirjoitukselle, mutta täytyy tunnustaa, että jotenkin näin ensi alkuun tuntuu siltä, ettei viime aikoina olisi ollut kovin paljon aihetta kirjoittaa. Kun alkaa kuitenkin miettiä tarkemmin, löytyy näiltäkin päiviltä varmasti jotain mielenkiintoista. Ainakin on hyvä kirjata tapahtumia ylös, jotta voi sitten joskus myöhemmin selailla arkistoa ja muistaa, millaista oli syyskuun puolivälissä vuonna 2009.

Töissä oli tällä viikolla melko miellyttävää. Kävimme tänään vierailulla asiakkaan luona, joten toimistolla istumiseen tuli mukava parin tunnin tauko. Ihailen tämän asiakasyrityksen ihmisiä: he ovat omassa työssään niin suvereeneja, että heillä on varaa olla rentoja. Se on hyvin poikkeuksellista, sillä yleensä joka paikassa stressataan ja hermoillaan omasta tekemisestä hyvin paljon, mikä johtuu varmasti epävarmuudesta osaamisen suhteen. Nämä tyypit ovat kuitenkin täysin toista maata, heille jopa epäonnistuminen on sellaista, että "-- Joo, ei me sitten saatu sitä keissiä ihan täysin läpi, joten kävi niin, että minä ja Pekka päädyttiin sitten hallituksen jäseniksi siihen firmaan. No, katsotaan sitä uudestaan joskus parin vuoden kuluttua." Kuin suoraan Fast Show'n sketsistä! Ja he tarjoilivat todella tuoreita ja isoja croissanteja. Olin silti tapaamisessa hieman poissaoleva, sillä olimme matkalla autossa kuunnelleet Radio Rockia, joka pelkällä olemassaolollaan saa mielen matalaksi.

Tärkeintä työtä tällä viikolla oli kuitenkin Manifestin kirjoittaminen. Se liittyy kuukausi sitten aloittamaani rap-managerointiprojektiin, joka on toistaiseksi edennyt aivan erinomaisesti. Vietimme itse artistin kanssa keskiviikkona 8 tuntia hioen sana sanalta vallankumouksellista rap-julistusta, jonka tarkempi olemus tulee päivänvaloon varmasti aivan lähiviikkoina. Luova ajattelutyö oli erittäin hauskaa ja rakentavaa: siitä, että teki jotain, mitä kukaan muu ei tee, tulee todella hyvä ja tärkeä olo. Lisää rap-uutisia tässä blogissa pian...

Manifestia veistäessämme sain tutustua myös uuteen juomatuttavuuteen. Yleensä pidän kovasti kaikesta uudesta ja erilaisesta, mutta kookosvesi yllätti outoudellaan. Se ei ollut tarpeeksi raikasta eikä toisaalta tarpeeksi makeaakaan. Tiskirätistä valutettua sokerivettä. Artistin itsensä sanoja siteeraten, siitä puuttui hula. En suosittele. Kuten en myöskään suosittele kahviautomaatin "teetä".

Lisää asioita, joita en suosittele: roskakanava MTV3:n uusi tietokilpailu (?) Totuuden hetki. Kauheampaa formaattia ei ehkä ole olemassakaan: kilpailija kytketään valheenpaljastuskoneeseen ja hän joutuu perheensä ja naapuriensa läsnäollessa vastaamaan hyvin henkilökohtaisiin kysymyksiin kuten "Jättäisitkö miehesi ja lapsesi 100 000 eurosta?", "Jos äitisi jäisi kodittomaksi, ottaisitko hänet luoksesi asumaan?" tai "Tunnetko vetoa naapurisi aviomieheen?". Jos koje toteaa vastauksen todenmukaiseksi, kilpailija voittaa rahapalkintoja. Joka tapauksessa lopputulos on se, että joutuu totuudenmukaisesti kertomaan vihaavansa äitiänsä tai valheellisesti väittämään, ettei naapurin Kari kiinnosta. Tässä show'ssa on viety tosi-tv:n raaimmat elementit aivan huippuunsa: nöyryytys, ahneus, riidanhaastaminen, tirkistely, raha. Ei mitään suurta taustatarinaa edes muodon vuoksi. Vain pelkkää nolausta ja ongelmien etsimistä kameroiden edessä. Toisaalta hirvittää, että joku on voinut kehitellä tällaisen ohjelman ja toisaalta kummastuttaa, että joku haluaa vapaaehtoisesti osallistua tällaiseen. Taas yksi esimerkki siitä, että maailmanloppu on oikeastaan jo tullut, ainakin henkisesti. Vaikea kuvitella, miten tästä voisi päästä enää alemmas.

Loppuun vielä esimerkit siitä, miten tehdä hyvää ja huonoa levynkansitaidetta: The xx:n yksinkertainen, graafinen ja ikoninen toteutus sekä Ian Brownin laimea, vääränvärinen, lomakuvanoloinen, amatöörimäinen kansi. En suostu uskomaan, että Brownin My Way -albumin kansi todellakin on tämä, ennen kuin näen sen omin silmin kaupassa. Tällainen epätyyli on jotenkin todella yllättävää.

Tweet

Viikon viitonen

Eilinen iPod-saaga päättyi onnellisesti: sain soittimeni huoltoon, vaikkei takuu ole enää voimassa (eli Applelle siis +). Onneksi olin suorittanut taustatutkimukseni huolellisesti ennen Applelle soittamista, joten osasin perustella tilanteen tarkasti. Kaikki kunnia kuuluu silti Applen asiakaspalvelun sankaripojalle, joka ehti jo kahteen kertaan ilmoittaa, ettei mitään ole valitettavasti tehtävissä, mutta joka sitten yhtäkkiä heltyi, kävi kysymässä asiaa vielä joltain toiselta ja tuli lopulta takaisin puhelimeen sanoen "Hyviä uutisia!" (muutenkin tuota sanaparia kuulee aivan liian harvoin). Vanha iPod on siis nyt Applella huollossa, eli käytännössä todennäköisesti romutettavana. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen laitteen saan tilalle (en siis havittele mitään uudempaa tai suurempaa mallia - kunhan vain saisi vastaavan, toimivan, ja toimivana pysyvän)...

Tämä viikko on ollut ilmoiltaan hieman syksyinen, ja koska kuuntelen musiikkia erityisesti vuodenaikojen perusteella, tämänkertainen Viikon viitonen näyttää tältä:

Ian Brown - Deep Pile Dreams Manchester-legenda Ian Brown on julkaisemassa syksyllä jo kuudetta sooloalbumiaan, mutta tämä debyyttilevy Unfinished Monkey Businessilta löytyvä surumielinen mutta silti uhmakas kappale on ehdottomasti edelleen relevantti. Kertosäkeessä on erityisen hienosti soljuva melodia, jonka Babyshambles pari vuotta sitten kaappasi omaan biisiinsä French Dog Blues (joka ei taida kertoa Teboililla myytävien patonkihodareiden aiheuttamasta alakulosta).

James - Laid James saattaa olla yksi aliarvostetuimmista yhtyeistä kautta aikojen. Bändin tuotannosta löytyy roppakaupalla tarttuvia, kieron humoristisia, omaperäisiä ja kokeellisia kappaleita - kuten tämä. Tätä voi myös suositella kotikitaristeille akustisesti rämpytettäväksi; soinnut ovat helpot ja hauskat. Pidän erityisen paljon tällaisista kappaleista, joissa on jollain tavalla sellainen tuntu, että ne ovat täysin pysäyttämättömiä: sanat, säkeet ja säkeistöt seuraavat toisiaan vastustamattomasti. Esimerkiksi Placebon Every Me Every You on hieman samanlainen.

Manic Street Preachers - Prologue To History Viime viikolla kirjoitin Richard Ashcroftin yhteydessä artisteista, jotka tekevät hienojen singlebiisien lisäksi myös komeita b-puolia, ja Manics on myös tämän klubin jäsen. Prologue To Historyssä on kiivas pianoriffi, intohimoisesti pärskähtelevä sanoitus ja nokkela hatunnosto Happy Mondaysille. Kappale olisi ollut selvä kohokohta millä tahansa Manics-albumilla, mutta ei olisi toisaalta tunnelmaltaan sopinut mitenkään vuoden 1998 This Is My Truth Tell Me Yoursille, jonka nauhoituksista se on peräisin.

Blur - You're So Great Tästä kappaleesta oikein huokuu syksy. Karismaattinen lo-fi -pala Graham Coxonin johdolla. Coxonin sanoitus on myös suorasukaisuudessaan valtavirrasta poikkeava ja samaan aikaan sekä hauska että surullinen.

Thom Yorke - Black Swan Tällä viikolla olen kuunnellut Thom Yorken The Eraser -levyä nukkumaanmenomusiikkina. Siitä ei ole seurannut apokalyptisia tai uusliberalismikriittisiä unia, mutta oikein hyvää soljumista horroksen ja valveen välillä. Pari kertaa olen jopa oikein pelästynyt, mikä on tietenkin hauskaa, koska väsyneenä ei jaksa pelästyä, vaan nukahtaa heti uudelleen. Black Swanissa on ehkä tyylikkäintä kiroilua ikinä. Aina ei tarvitse huutaa, vaan kuiskaus voi toimia vaikuttavammin.

Tweet

Madonna, pastis, täysikuu, sulakkeet ja muita asioita

Syntymäpäiväni oli aivan mahtava: minua muistettiin mm. hauskoilla korteilla, mansikkaisella kakulla, värikkäillä kukilla, upealla Oasis-kirjalla, jännittävällä Coraline-videopelillä ja maailman parhaalla seuralla. Ja tänä vuonna en kokenut edes ikäkriisin ituja. 24 on vielä erittäin nuori. Vielä kolme vuotta aikaa perustaa bändi, tulla rocktähdeksi ja kuolla huumeisiin ennen perinteistä 27:n ikää.

Aloitin syntymäpäivänäni myös uuden työn. Ensimmäinen päivä oli yleistä koulutusta, infoa firmasta ja sen sellaista. Aivan aamusta olin hieman masentunut, kun pariltakin eri puhujalta kuuli mm. sellaisia lauseita kuin "Mä en itse täällä XXX:ssä laske työtuntejani ollenkaan." ja "Just tossa viime yönä oltiin puoli kahteen asti katsomassa suunnitelmia Q-neloselle - käytiin kyllä totta kai saunassakin siinä." Voin taas puhua sukupolveni edustajana, kun sanon, etteivät tällaiset retostelut yöhön asti venyvällä tai muuten saumoistaan paukkuvalla työajalla tee meihin vaikutusta. No, onneksi juttu tuskin koskee minua lainkaan, olen kuitenkin vain aloitteleva tuntityöläinen. Muuten koko homma vaikuttaa oikein hyvältä: kaikki käytännön järjestelyt on suoritettu aivan esimerkillisesti ja kaikki ihmiset tuntuisivat olevan hyvin mukavia. Ensimmäinen varsinainen työpäivä on maanantaina.

Ai niin, se ehkä vielä vähän hämmennytti alkuvalmennuksessa, kun moni ihminen salissa kertoi opiskelevansa "myymistä". Mielestäni tämä kuulostaa jotenkin melko kamalan turhanpäiväiseltä ja sisällöttömältä noin suuressa mittakaavassa, vaikka onkin varmasti erinomaisen tärkeä taito juuri liikemaailmassa. Täytyy vain tuntea itsensä todella onnekkaaksi, kun voi opiskella vaikkapa valtio-oppia eikä myymistä.

Sitten Madonnaan. Iso M siis esiintyi eilen Jätkäsaaressa ja tavallaan myös täällä Lauttasaaressa: rannat ja kalliot olivat yltympäriinsä täynnä ihmisiä kuikuilemassa lyhyen salmen yli nähdäkseen spektaakkelin. Väkeä oli kuin Manhattanilla! Koko ilmapiiri oli jotenkin aika surrealistinen. Yleensä tällaiset typerät tungokset harmittavat minua kovasti, mutta nyt yrityin suhtautua asiaan vain kevyen uteliaalla asenteella. Paikalliset yritykset olivat ainakin aavistaneet Lauttasaareen suuntautuvan väestöryntäyksen ja mainostivat kylteissään mm. "Madonna-buffetia näköalaterassilla" ja kehottivat hakemaan "Juomat Madonnan konserttiin Lidlistä". Tavallaan ihan sympaattista, vähän kuin jossain ulkomailla. Ainoa asia, jota en tajua, olivat ne, jotka luulivat, että saaresta löytyy parkkipaikkoja autoille. Kaikki kadut olivat täysin tukossa olemattomia pysähtymispaikkoja etsivistä kruisailijoista. Olisi suoranainen ihme, jos peltikolareilta tai yliajoilta on tyystin vältytty. No, koko tapaus oli kuitenkin melko ainutkertainen poikkeusilta ja olen jossain määrin ylpeä Lauttasaarta kohtaan suuntautuneesta kiinnostuksesta, koska kuitenkin omistan tämän paikan.

Elokuun täysikuu oli totaalisen upea! Se antoi hienon taustan myös Madonnalle, mutta parhaimmillaan ja keltaisimmillaan se oli pari iltaa aikaisemmin, kun otimme kaverieni kanssa tiukkoja juoksija VS. pyöräilijä -kisoja kaupungin tyhjillä kaduilla ja vedimme leukoja (tai itse vedin yhden "leuan") autiolla rannalla. Elokuussa on aina paras sää, illat ovat auringon laskettuakin huumaavan kuumia. Siksi elokuu on kuukausista paras, kuten olen varmasti tässäkin blogissa todennut jo monen monta kertaa aiemminkin.

Kuumat ja kuiset illat tarvitsevat seurakseen ehdottomasti oikeanlaiset juomat, ja olenkin nyt elokuussa ehtinyt tutustua jo kahteen itselleni aiemmin tuntemattomaan juomaan. Mountain Dew Voltage on yllättävän toimiva ja tasapainoinen variantti perinteisestä Mountain Dew'stä. Nykyään innostun uusista limsoista enää harvoin, sillä limsatietouteni on jo kohtalaisen laaja, mutta Voltagen yhdistelmä vadelmaa ja gingseng-juurta teki kieltämättä vaikutuksen.

Ei kuitenkaan aivan yhtä suurta vaikutusta kuin yhtä iltaa myöhemmin maistamani ranskalainen anislikööri pastis. En tajua, miksi en aiemmin ollut testannut tätä tyylikästä ja viilentävää juomaa! Juuri Ranskasta vaihdosta palannut opiskelutoverini kuitenkin onneksi tutustutti minut pastikseen ja voisin ainakin näin tuoreen tuttavuuden perusteella veikata, että olen löytänyt itseäni kaikista eniten miellyttävän alkoholijuoman. Pastis on hyvin erilaista, kuin muut juomat: se ei ole makeaa eikä kuivaa; sen maku on melko lyhyt mutta ei silti terävä; se aiheuttaa rauhallisen olon, mutta ei nukuta samalla tavalla kuin esimerkiksi punaviini joskus. Lisäksi siinä on pari oikein hyvää ja mielenkiintoista featurea: se muuttaa täysin väriään kun sitä sekoitetaan veteen, ja sen historia juontaa juurensa niiltä ajoilta, kun absintti kiellettiin liian vaarallisena. Kaikki tällainen mielenkiintoisuus on aina plussaa.

Lopuksi vielä sananen sulakkeista. Tiedättekö itse, mitä yksi sulake maksaa? Minulla ei ollut aavistustakaan. Koska sulakkeita tarvitsee ostaa vain ehkä kerran kolmessa vuodessa, luulin, että ne ovat jossain määrin hintavia. Lähdin sulakeostoksille paikalliseen erikoisliikkeeseen taskussani neljä euroa yhtä sulaketta varten. Sain kuitenkin viisi sulaketta kahdella eurolla. Tällaisissa asioissa minua voisi huijata vaikka kuinka: olisin valmis maksamaan roimaakin ylihintaa sellaisista tavaroista tai palveluista, joita en yleensä käytä. Toisaalta esimerkiksi kakkujen tai levyjen tai muiden usein tarvitsemieni asioiden suhteen voin olla hyvinkin tarkka ja jättää ne helposti ostamatta, jos minusta tuntuu, että myyjä yrittää ottaa niistä liian korkeaa hintaa. Ja taas toisaalta eläisin mieluummin sellaisessa maailmassa, jossa sulake maksaisi 5 euroa, mutta kakkupala 2. Se tuntuisi loogisemmalta.

Tässä postauksessa käytetty kuva on Flickristi sNowQuieTilta. Kiitos!

Tweet

Miksi kaikki kasautuu?

Miksi kaikki asiat aina kasautuvat? Jos päivä alkaa yhdellä huonolla sattumalla, miksi sitä seuraa kaksikymmentä muuta huonoa?

Eilinen oli juuri sellainen päivä. Heräsin myöhässä, joten en ehtinyt saada lippua Eddie Izzardiin. Pesula ei ollut onnistunut saamaan viidestä sinne viime viikolla viemästäni paidasta yhtä ainoatakaan puhtaaksi, ja tarjosi korvaukseksi vain 10% alennusta, eli kokonaista kahta euroa! Syksyn kurssit yliopistolla vaikuttavat etukäteen tylsiltä: jokaisesta lukemastani aineesta täytyy suorittaa metodi- tai tutkimuskursseja. Muutenkin kalenterin selaaminen oli ahdistavaa; nähdä marraskuun olemassaolo. Myöhästyin myös ainakin kahdesta bussista, ja sitten kun ehdin yhteen, olin unohtanut ladata matkustusaikaa matkakortille. Kaikki oli hyvin hankalaa.

Mutta se oli eilinen. Nyt on tänään: nyt olen 24 ja aloitan puolen tunnin päästä työt uudessa paikassa. Tuntuu ihan hyvältä. Koko kesä on ollut aivan mahtava, olen ollut todella etuoikeutetussa asemassa, kun olen voinut vain lomailla yli kaksi kuukautta vailla lainkaan huolia. Ehkä ne marraskuun huoletkin hälvenevät itsestään, jos niitä ei pohdi liikaa etukäteen.

Tweet

Kesän merkkejä

Olen ennenkin korostanut pienistä asioista nauttimista - ja korostan taas kerran.

Esimerkiksi niinkin tavalliset asiat kuin kauppareissu tai ruoanlaitto voivat tuoda monenlaisia ilon aiheita, jos niiden yksityiskohdat osaa nähdä oikealla tavalla.

Kun ulkona on sen verran viileää, mutta sen verran lämmintä, että t-paidalla tarkenee juuri ja juuri. Voi kävellä roskakatoksen kautta pyörätelineelle ja nauttia siitä, ettei ole kiire pyöräillä mihinkään. Katsoa kesän merkkejä käsivarsissaan: lievää rusketusta ja hyttysenpuremia. Muistaa viime hetkellä ostaa hiivan ja varajauhoja. Mikään ei ole vaikeaa, mikään ei ole väärää. Pizzanvalmistus kestää juuri yhden Definitely Mayben ja yhden Up The Bracketin verran. Keittiö on hiostuttavan kuuma, mutta Pepsi viileää ja huoneen puolella ovi apposen auki.

Tweet