Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdinnat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdinnat. Näytä kaikki tekstit

30 elokuuta 2011

Ettekö te tiedä, kuka minä olen?

Vanhojen kavereiden tapaaminen on jotenkin työlästä tässä välivaiheessa, jossa kaikki ovat siirtymässä opiskelijaelämästä kohti... jotain muuta.

"Missä sä olitkaan nyt töissä?"
"Kauanko sulla on sitä harjoittelua vielä jäljellä?"
"Ai asutko sä Kampissa nykyään?"
"Milloin sä olitkaan lähdössä sinne Israeliin... ei kun Algeriaan?"

Kaikkien tilanteet ja tarinat muuttuvat koko ajan sen verran nopeasti, että lyhyenkin tapaamistauon jälkeen tuntuu aina siltä kuin olisi tutustumassa kokonaan uuteen ihmiseen ensimmäistä kertaa.

Yhtä hyvin voisikin kysyä: "Mikä sun nimi olikaan? Miksi me oikein oltiinkaan ystäviä?"


Noel Gallagher - If I Had A Gun

Uusi Noel Gallagher -biisi sentään lohduttaa muuten vähän ankeata tunnelmaa.

24 elokuuta 2011

Katalogi-blues

Kirjoitin tähän liittyvästä asiasta jo viime syksynä, mutta nyt on taas sen aika. Mainoskuvastojen lukeminen tekee minut surumieliseksi. Jokaviikkoinen Lidl on paha, mutta Ikean on kenties kaikkein melankolisin katalogi. Pohjoismaisen puhtaissa ja valoisissa huoneissa ei ole lainkaan ihmisiä; ainoastaan siististi järjesteltyjä laatikoita, "innovatiivisesti suunniteltuja" valaisimia ja kannellisia Droppar-purkkeja, 2,95 / kpl.

"Nahkasohvamme vain paranevat vanhetessaan. Mitä useammat päiväunet siis sohvalla otat, sitä kauniimpi siitä tulee vuosien mittaan."

Ikea-kuvasto on minimalistista, surullista runoutta. Mikroaaltouunin nimi on Framtid.

11 elokuuta 2011

Uusi Minä


Lontoosta palattuani yritin rakentaa Uutta Minua. Oikeastaan yritin samaa jo Lontoossa, mutta siellä se ei onnistunut. Kotimaahan palattuani otin projektissa päämärätietoisemman asenteen ja aloitin hyvin perustavanlaatuisista asioista asti: uudistin alushousu- ja sukkavarastoni aivan täysin. Stockmannin kassaneiti hieman virnuili, kun ostin kolmekymmentä paria samanlaisia mustia sukkia kerralla, mutta pienet kummastelevat katseet eivät minua suuremmin haitanneet. Tuntui äärimmäisen hyvältä laittaa joka aamu päälle aivan uudet bokserit ja sukat. Suosittelen kaikille.

Aloin myös katsoa klassikkoelokuvia, mm. De Sicaa ja Truffaut'a sekä syödä enemmän kasviksia ja kalaa, sillä olin viettänyt koko kevään sitcom- ja einesruokalinjalla. Lainasin kirjastosta suomenkielisiä romaaneja, jotta sanavarastoni laajentuisi ja oppisin ilmaisemaan itseäni mielenkiintoisemmin. Luin Jari Tervon Myyrää Seurasaaressa ja fiilistelin, että kerrankin poliittisen historian opiskelusta oli jotain hyötyä, kun ymmärsin kirjan suomettumiskuvioita.

Uuden Minun alkuvaihe sujui siis melko hyvin. Kuitenkin jossain vaiheessa tapahtui huomaamatta lievä repsahdus. Yhtäkkiä havahduinkin töllöttäväni italialaisten neorealististen elokuvien sijaan Seinfeldia DVD:ltä ties kuinka monetta kertaa ja lukevani illalla sängyssä vanhoja NME:itä enkä Sinuhea. Huomasin himoitsevani Rainbow-valmistortellineja tuoreen ja itse valmistetun ruoan sijaan. Petyin itseeni ja Uuteen Minuun. Alkoi tuntua siltä, ettei minulla ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa; olin jo ennakkoon itse tylsistynyt joka kerta kun avasin suuni. Siksi en ole voinut kirjoittaa blogiinkaan.

Perinteiseen tyyliini syytän säätä. Helteessä on helppo laiskistua ja löystyä. Uusi Minä ei selvästikään voi olla kesäprojekti. Aivot toimivat paremmin viileässä. Niinpä olenkin nyt pyrkinyt jälleen uuteen alkuun säiden hieman viilennyttyä. Viime viikosta alkaen olen herännyt (suhteellisen) aikaisin aamulla ja mennyt joka päivä kuuliaisesti yliopistolle selailemaan työpaikkailmoituksia ja lukemaan kirjoja. Tänään vein pukuni pesulaan ja varasin ajan parturille. Uusi Minä tulee vielä.

17 kesäkuuta 2011

Lähtö

Puolen vuoden pätkä Lontoossa alkaa olla ohi: juna kohti Pariisia lähtee St. Pancrasin asemalta neljän tunnin kuluttua. Eilinen päivä kului siivotessa ja parikymmenkiloista matkalaukkua kuriiritoimistoon raahatessa. Toivottavasti tänään ehtii vielä hakemaan leivän suosikkikahvilasta ja ehkä lukaisemaan lehden puistossa.

Ei missään nimessä tunnu siltä, että olisin saanut tarpeekseni Lontoosta - mutta olen ehdottomasti saanut tarpeeksi. Ei ole sellainen olo, että jotain tärkeää olisi vielä jäänyt tekemättä, näkemättä tai kokematta. Lontoo tuntuu hyvältä ja valmiilta mielessä.

Myös se on tunnelmien kannalta hyvä asia, etten tule täältä aivan suoraan kotiin Helsinkiin, vaan pääsen vielä kiertelemään Ranskaa reilun viikon verran. Uskon, että tämä tulee lievittämään Lontoo-ikävää, joka aivan varmasti iskee jossain vaiheessa kotiin palattuani.

Kun äsken sanoin, että Lontoo tuntuu valmiilta ja ettei mitään jäänyt tekemättä, en ollut aivan totuudenmukainen: viime viikolla minulta jäi Brick Lanella teekupillinen kesken, kun piti yhtäkkiä juosta bussiin. Joten siinä on hyvä syy palata joskus Lontooseen: juoda tee loppuun.



16 toukokuuta 2011

MM-2011

Helsingissä on ilmeisesti viime yönä näyttänyt tuollaiselta? (Tai toivottavasti kuva tosiaan on maailmanmestaruusjuhlista eikä vain aivan satunnaiselta viikonloppuillalta.) Itse olin katsomassa finaalia ärsyttävässä urheilubaarissa Hammersmithissa, mutta täällä vaihtoehdot katselupaikan suhteen olivat melko vähäiset. Paikallaolijoista enemmistö oli suomalaisia, kourallinen ruotsalaisia ja hyvin äänekäs pieni vähemmistö ilmeisesti tsekkejä. Tsekit pitivät tunnelmaa yllä huudahtelemalla satunnaisin väliajoin mm. "Mustalainen!" tai "Jari Kurri!".

Kun Suomi viimeksi voitti maailmanmestaruuden 1995, olin 9-vuotias innokas jääkiekkokorttien keräilijä ja katulätkän pelaaja. Myöhemmin samana vuonna pääsin aloittamaan ihan oikeassa jääkiekkojoukkueessa. Maailmanmestaruus oli kolmasluokkalaiselle aivan valtava juttu ja koko kesä 1995 kului aivan täysin All-Star Finland -kirjaa tutkiskellen (Janne Ojasen suosikkiruoka on pippuripihvi [kaikki tällaiset faktat olivat mielestäni tuolloin aivan älyttömän mielenkiintoisia: ajattelin, että itsekin aikuisena söisin koko ajan pippuripihvejä]) ja Kirkan Den Glider In -tulkintaa kuunnellessa.

Nykyään en ole enää kovin kiinnostunut jääkiekosta, mutta olen silti iloinen siitä, että Suomi voitti. Toivon, että jollekin MM-2011 on yhtä suuri juttu kuin itselle MM-1995 oli aikoinaan. Vaikka ei itse asiasta ekstaasissa olekaan, voi silti olla iloinen toisten puolesta. Siksi oli hieman ärsyttävää eilen ennen ja jälkeen peliä lukea Facebookista mukaintellektuellien statuspäivityksiä, joissa korostetusti kerrottiin, että jääkiekko ei kiinnosta ja ottelun aikana aiotaan lukea Proustia. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti! Onhan se nyt hellyttävää nähdä Timo Jutilan pullea naama täydessä hymyssä ja Helsingin Kauppatori täynnä toisilleen tuntemattomia ihmisiä heittelemässä high-fiveja. Ei sellaista kuitenkaan tapahdu kuin kerran 16 vuodessa.

Famous 3 Kings -pubin edusta Hammersmithissa pelin jälkeen

23 huhtikuuta 2011

Keskikesäksi kotiin

Ennen Englantiin tuloani ajattelin, että etsisin kenties täältä kesäksi töitä ja palaisin Suomeen vasta syksyn koittaessa. Kesätyön hakeminen on kuitenkin täällä aivan yhtä rasittavaa ja vaivalloista kuin Suomessa (ehkä olisi pitänyt arvata tämä?) ja koska haluan säästää rasitusta ja vaivaa, luovuin tänään aamulla viimeisistäkin Lontoo-kesä -ajatuksista ja varasin matkaliput kotiin kesäkuun lopulle.

Vuokrasopimukseni yliopiston asuntolassa loppuu 17.6. ja samana päivänä poistun Lontoosta komeasti Eurostar-junalla tunnelia pitkin Pariisiin ja 29.6. lennän Nizzasta takaisin Helsinkiin. Näiden kahden päivämäärän väliselle ajalle en ole vielä suunnitellut mitään tarkempaa (vihaan muutenkin suunnittelua - siksi jo näidenkin matkalippujen varaaminen ja ylipäätään kesätyöajatuksesta luopuminen oli niin hankalaa), mutta varmasti Pariisissa saa kulumaan muutaman päivän ja Etelä-Ranskassa on kuulemma hienoja pieniä kyliä, joihin olisi mukavaa tutustua.

Paluuta vatvoessani on ollut pakko todeta, että viihtymisen kannalta tärkeintä ei sittenkään ole sijainti, vaan seura. Hauskimmat hetket täällä Lontoossakin olen kokenut silloin, kun kavereitani on ollut käymässä vierailulla. Vaikka aina valitankin Suomen kylmyydestä ja rumuudesta ja ankeudesta, olen kuitenkin havahtunut siihen, että vuosien kuluessa olen pitänyt paljon hauskaa rumissa taloissa räntämyrskyjen raivotessa, sillä olen saanut viettää niissä olosuhteissa aikaa hyvien ihmisten kanssa. Toivottavasti osaan nyt arvostaa sitä aiempaa enemmän.



16 huhtikuuta 2011

Pablo

Tämä teksti on jälleen kerran kirjoitettu alunperin erästä toista blogia varten.


Kohtalaisen tasa-arvoisen hyvinvointivaltion kasvattina on aina toisinaan vaikeaa totuttautua siihen tosiasiaan, että Britannia on yhä luokkayhteiskunta. Erityisen hämmentävää on etenkin se, että opiskelijat kuuluvat ehdottomasti ylempiin luokkiin: ajatuksena on, että korkea koulutus takaa tulevaisuudessa korkean aseman yhteiskunnassa, joten opiskelijat saavat osakseen pokkurointia jo hyvissä ajoin etukäteen.

Hieman vaivaannuttava arkipäivän esimerkki luokkatikapuiden yläpuolilla keikkumisesta on se, että minulla ja muilla samassa asuntolassa asuvilla opiskelijoilla on oma Pablo. Pablo on jostain Väli-Amerikasta kotoisin oleva, ehkä noin nelikymppinen mies, jonka tehtävänä on siistiä yhteiskeittiö ja putsata vessat. Siivoamisessa ei tietenkään ole sinänsä mitään pahaa, ja maksan huoneestani sen verran korkeaa viikkovuokraa, että tiettyjä palveluita on syytäkin odottaa. Vaivaannuttavan luokkatietoisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että Pablo on siivoamassa keittiötä yleensä aina noin puoli yhdeltätoista aamulla, kun itse löntystelen vastaheränneenä pyjamassani ja tohveleissani väsäämään aamubagelia.


Luokkasyyllisyyden tunnetta ei yhtään helpota se, että Pablo ei anna poispilatun tyhjäntoimittajaopiskelijan kärvistellä rauhassa omassa noloudessaan: siivoojamies heittää joka kohtaamisella hyvätapaista smalltalkia sympaattisesti murtavalla englannillaan. "How are you doin', my friend? You have lecture today?" Vaikka Pablo olisikin kyselyissään täysin vilpitön, itselle tästä tulee tietysti sellainen olo, että kevyen juttelun taka-ajatuksena on kritisoida sitä, että toinen on vielä myöhään aamupäivällä vasta pyjamassaan, kun taas toinen on tullut ties mistä Venezuelasta asti raapimaan elantoaan heräämällä ennen kukonlaulua siivoamaan hyväosaisempien keittiösotkuja. (Itse asiassa uskon, että Pablo todella on täysin vilpitön: oma omatuntoni taitaa vain kolkutella hieman ylikierroksilla.)


Eräänä maanantaiaamuna Pablo oli jälleen kerran pyyhkimässä tiskipöytää, kun lampsin suihkunraikkaana keittiöön rustaamaan aamupalaa. Hän kysyi tavalliseen reippaaseen tapaansa "How was your weekend, my friend?", mutta hänen ilmeensä näytti kovin murheelliselta. Kerroin pikaisesti oman viikonloppuni olleen aivan mukava, ja kysyin vastavuoroisesti Pablolta, millainen hänen viikonloppunsa oli ollut. Tuntui siltä, että Pablo olisi odottanut pitkään, että joku tiedustelisi hänen vointiaan, sillä kysymys laukaisi vuolaan, huokauksilla sävytetyn tilityksen: "My weekend: not so good, my friend. I work every day. Saturday, Sunday: I work." Yritin positiivisesti ehdottaa, että varmasti Pablolla on joskus vapaapäiviäkin, mutta tähän hän vastasi: "I work... all the time. This is London."

This is London. Niinpä. Meidän kaikkien eurobönttöilijöiden tulisi muistaa, että kun meille "This is London / Paris / Berlin / etc." tarkoittaa useimmiten kohtuurentoa irtiottoa tavallisesta arkielämästä, olemme tässä suhteessa hyvin etuoikeutettuja. Kaikki eivät ole tulleet Eurooppaan mussuttamaan leivoksia ja käymään indiekeikoilla, vaan monille kyse on ollut kenties ainoasta vaihtoehdosta paremman toimeentulon ja tulevaisuuden saavuttamiseksi; ratkaisusta, joka ei ehkä olekaan osoittautunut niin hohdokkaaksi ja helpoksi kuin on alunperin kuviteltu.

Häkellyksissäni yritin kiitellä Pabloa hyvästä työstä ja vakuuttelin hänelle, että kaikki talon asukit varmasti arvostavat hänen aikaansaannoksiaan. Tajusin vasta myöhemmin, että minunhan olisi pitänyt ennemmin lohduttaa Pabloa kertomalla, että olen pian valmistuva valtiotieteilijä ja hyvin mahdollisesti itsekin pyyhkimässä työkseni pöytiä aivan muutaman kuukauden sisällä.


07 huhtikuuta 2011

Impressionistista elämää


Huuhtelin tänään aamulla viinirypäleitä kylmän vesihanan alla keittiössä ja mietin sitä, mistä asioista elämässä oikeastaan nauttii eniten. Lontoon aamuauringon hieman sumuinen valo tulvi karuun yhteiskeittiöön ja heijastui kauniisti tummanpunaisista rypäleistä ja ikkunalaudalle jätetystä lehtevän vihreästä basilikaruukusta. Oikeastaan juuri tuollaiset hetket ovat niitä, jotka jäävät mieleen.

Mieleen eivät jää yksityiskohdat, vaan vaikutelmat. Eivät se, mikä viikonpäivä oli tai se, mitä aamun lehdessä sanottiin budjetista tai se, mitä olit suunnitellut tekeväsi. Myöhemmin muistaa vain värejä, lämpöjä, tunnelmia. En laisinkaan muista, mitä varsinaisesti tein keväällä 2006, mutta päällimmäisenä mieleen tulee tummanharmaa sunnuntai-iltapäivä, kun puhuin ystäväni kanssa puhelimessa samalla kun keitin nuudeleita. Teräksenharmaa taivas ja nuudelien höyry olivat minulle kevät 2006. Tai en varsinaisesti muista mitään kovin konkreettista syksystä 2010, mutta muistan, miten sama espoolainen katu näytti elokuussa rehevältä ja dekadentilta jo kuihtumassa olevine kasveineen, ja joulukuussa vaatimattomalta ja asialliselta ohuen lumipeitteen alla. Espoolainen katu siis oli syksy 2010. Kuten impressionistisen koulukunnan maalarit havaitsivat, tärkeintä eivät ole tarkat kuvaukset, vaan summittaisten tunnelmien välittäminen.

Koska suurinta nautintoa ei siis välttämättä saa sellaisista kokemuksista, joista yrittää tehdä kokemuksia, olisi ehkä parempi mieluummin yrittää olla avoimempi impressionistisille vaikutelmille ja pyrkiä luomaan aikaa ja tilaa niiden muodostumiselle. Tämän oivallettuani haluaisin siis jatkossa elää impressionistista elämää.


Muuta: Kävin toissapäivänä Oxfordissa. Ylläoleva sitaatti on paikallisen kahvilan seinältä ja sopii tavallaan hyvin impressionistisen elämän ohjenuoraksi.

Oxford oli oikein mukava: arvokkaan, koukeroisen ja kauniin oloinen. Vedän taas mutkat suoriksi ja sanon, että Oxford on Englannin Porvoo: mukava päiväretken kohde silloin tällöin, mutta asuinpaikaksi kelpaava vain siinä tapauksessa, jos todella olisi siellä jostain varsinaisesta syystä (Oxfordissa opiskeleminen / Porvoossa porsliinikoriste-esinekaupan pitäminen, tms.).

Oxfordista palattuani Facebook-viesteissäni odotti yhteydenotto henkilöltä nimeltä "Doris Sugar". Tämä dooris sanoi näin: "Hello,you really look good with the pic i am seeing on here i would love to get to know you better if you do not mind ...Have a nice day" Upouusi profiilikuvani siis herätti heti epäilyttävännimisten naishenkilöiden kiinnostuksen. Eeh... hienoa! En jaksanut vastata nti Sugarille mitään, mutta ehkä olisi ollut aiheellista kiittää kohteliaasti. (Aiheeseen liittyen: yritin äsken googlata, kuuluuko lyhenteen "nti" perässä olla piste ja löysin tällaisen sivun. Kohdan Rimmaavat sanat - mikä rimmaa 'nti' sanan kanssa? on luultavasti kirjoittanut Paleface.)

Äsken pubista kotiin palatessani kohtasin myös toisen oudon sattuman, kun havaitsin paksun kirjan lojumassa puhelinkopissa luurin päällä. Otin kirjan mukaani, koska olisihan se hieno tarina, jos löytämäni teos sattuisi olemaan jollain tapaa loistava ja vaikka muuttamaan koko elämäni. Epäilen kyllä, että ehkä tästä tapauksesta ei saa aivan näin suureellista seikkailua: romaanin Sweet Blue on kirjoittanut Michael Kolanis ja kustantanut Tsaria.com - ilmeisesti jonkinlainen omakustannepulju. Tarina alkaa näin: 'It's not a machine's world, whatever you might think. Lust comes first. And jazz. And poker. And sex. And money... of course. Lots and lots of money...' Euroman caressed his tired eyes, and then his fingers slipped, cascaded round, playing ponderously with a nostril. Siis jo kahden ensimmäisen rivin aikana sankari nimeltä Euroman (!) kaivaa nenäänsä ja sitä kuvataan melko yksityiskohtaisesti. En asettaisi kovin suuria kertoimia sille, että jaksan tämän 635-sivuisen (!) möhkäleen loppuun asti. (Kurkkasin; ja viimeiset sanat lopussa ovat End & Fin!)

Hämärien kirjojen lukemisen sijaan voisi olla aiheellisempaa yrittää mennä lenkille. Liikunnallisinta, mitä olen tänä vuonna tehnyt, oli se kun raahasin lenkkeilyvarusteet mukanani Suomesta Englantiin. (Tai kävin siis kyllä yhden kerran helmikuussa Regent's Parkissa juoksemassa, mutta siitäkin on nyt jo kaksi kuukautta...) Fyysinen kunto on tällä hetkellä jo sen verran heikko, etten saanut tänään edes avattua Cokis-sixpackin pahvia pelkillä käsivoimilla, vaan tarvitsin avukseni veitsen, jolla sahasin pahvin rikki.

17 maaliskuuta 2011

Manchester-väsymys


Huh huh: Manchesterin-keikan jälkeinen väsymys on ollut sitä luokkaa, että alan olla kunnolla elävien kirjoissa vasta nyt. Melkein kuusituntinen bussireissu vei voimat jo alussa, ja heti kaupunkiin saapumisesta eteenpäin koko viikonloppu oli yhtä kaaosta. Hauskaa kaaosta, toki. Koko settiä on mahdotonta tiivistää yhteen blogipostaukseen, mutta kerron nyt muutamia tunnelmavälähdyksiä.

Ensinnäkin: hotellimme oli aivan uskomaton. Sanoisin, ettei se ollut varsinaisesti hotelli lainkaan, tai jos oli, ainakin se meni hotellina yli juuri siitä, mistä aita on matalin. Saavuin ensimmäisenä iltana hotellillemme ennen kuin Suomesta tullut loppuseurue ehti paikalle. Hotellin vastaanottovirkailija saapui vartin odottelun ja ovikellonsoiton jälkeen viereisestä pubista tiskausvuorosta ja ilmoitti, että toiseen huoneeseen varaamaamme lisävuodetta ei ollut olemassa. Hänellä oli kuitenkin suunnitelma: eräässä toisessa huoneessa olisi kuulemma yksi ylimääräinen sänky. Huoneessa asui ilmeisesti kaksi suomalaista miestä, joten voisimme mennä herättämään heidät nyt keskellä yötä, ja kysymään yhtä sänkyä lainaksi; minun olisi hyvä tulla mukaan, jotta voisin selittää tilanteen suomeksi. No, huoneesta tosiaan löytyi yksi hyvin pöllämystynyt mies, joka kyllä kuunteli pitkän ja kohteliaan pyyntöni suomeksi, mutta ilmoitti heti repliikkini päätyttyä itäeurooppalaisittain murtavalla aksentilla, ettei ymmärtänyt yhtikäs mitään. Taisi olla Venäjältä tai mistä lie. Emmekä siis saaneet sänkyä. Onneksi käytävältä siivousämpärin vierestä kuitenkin löytyi seinään nojaamasta yksi nuhjuinen patja, jonka sain tehtäväkseni kantaa huoneeseen sillä välin, kun vastaanottomies hakisi varastosta lakanat ja tyynyliinat. En ole tavallisesti tottunut kanniskelemaan hotelleissa sänkyjä, mutta tilanne oli niin absurdi, että koko jutulle ei voinut kuin nauraa. Kun sitten olimme hotellin miehen kanssa yhdessä levittäneet lakanat pedille, jäin odottelemaan ystäviäni lentokentältä ja tutkailemaan, millaiset huoneet oikein olimme saaneet. Hyvin pian selvisi, että shampoo ei kuulunut tämän hotellin tarjoamiin lisävarusteisiin ja että luvattu "mannermainen aamiainen" koostui huoneen pöydälle sijoitetuista myslipatukoista, pillimehuista ja teepusseista. Hyvänä puolena oli kuitenkin se, että patteri hönkäsi aivan täysillä, eikä huoneessa ollut laisinkaan kylmä.

Lauantaipäivän ohjelmassa oli vierailu Leedsiin, jossa näimme jalkapallo-ottelun Leeds - Ipswich. Peli oli heikkotasoista divariräimimistä ja Leeds oli kaupunkina ehkä roskaisin loukko, jossa olen ikinä ollut. Neuvosto-Ukrainakin oli luultavasti viihtyisämpi paikka. Kaiken kukkuraksi hukkasin menopaluujunalippuni paluuosion ja jouduin hankkimaan uuden yksisuuntaisen, joka oli yhtä kallis kuin alkuperäinen menopaluu. Onneksi Manchesteriin palattuamme pääsimme rentoutumaan seurueemme toisen osan hotellissa, joka oli omaamme 1000 kertaa viihtyisämpi. Hotellihuoneillanistujaisten jälkeen muu porukka lähti vielä puolen yön aikoihin klubeille, mutta itse lähdin takeaway-nuudelipaikan kautta takaisin omalle hotellillemme Salfordiin (pad thai oli itse asiassa todella hyvää). Muut olivat kuulemma löytäneet karaokepaikan, mikä kuulosti aivan kauhealta.

Sunnuntaina kiertelimme hieman Manchesterin keskustassa ennen kuin lähdimme reissun varsinaista päätapahtumaa, eli Manchester City - Reading -ottelua kohti. City of Manchester -stadionilla oli loistava tunnelma, peli oli enimmäkseen viihdyttävää ja ihmiset olivat voittoisan ottelun jälkeen hyvin iloisia. Välierässä City kohtaa paikallisvastustaja Unitedin täällä Lontoossa, Wembleyllä! Siitä tulee varmasti uskomaton peli... täytyy tarkkailla, jos sinne olisi mahdollista saada lippuja.

Sunnuntai-illan vietimme miellyttävässä baarissa. Olisimme tuskin löytäneet sitä itse, mutta satuimme alkaa juttusille paikallisen pariskunnan kanssa, jotka osasivat johdattaa meidät oikeaan paikkaan. Kuppilassa juttelin mm. öljynporauslautalla työskentelevän miehen kanssa, joka oli saman ikäinen kuin Liam Gallagher ja oli ostanut tältä nuorempana säännöllisesti huumeita. Pöydässämme pyöri muitakin ihan mielenkiintoisia tyyppejä, ja sunnuntai-ilta oli oikein hauska, vaikkakin se venyi ehkä hieman liiaksi maanantain puolelle.

Maanantaina muun porukan olikin aika lähteä takaisin Suomea kohti, mutta itselleni jäi vielä muutama tunti aikaa tutkiskella Manchesteriä. Olin jo hyvin lähellä ottaa bussin Burnageen, mutta lopulta tyydyin vain katselemaan kaupunkia maailmanpyörästä (kuva yllä) ja käymään sushilla. Olo oli kuitenkin viikonlopun jälkeen jo niin vetämätön, että en nauttinut turistipäivästäni kovinkaan paljon. Bussimatka takaisin Lontooseen tuntui äärettömän pitkältä, vaikka olikin n. tunnin lyhyempi kuin menomatka, sillä kuski ajoi hyvin reippaasti ja jätti koukkaamatta Milton Keynesin kautta.

Näin lyhyen reissun perusteella on vaikea sanoa Manchesteristä mitään kovin definitiivistä (Leedsistä sen sijaan voi sanoa, että se on Jumalan hylkäämä takapajula). Päällimmäiseksi jäi kuitenkin sellainen ajatus, että Manchester ei tuntunut yhtä oikealta kuin Lontoo. Kysymys on kenties kakkoskaupunkisyndroomasta, jonka voi havaita missä tahansa: esimerkiksi Suomessa Helsingin ja Turun tai Tampereen tai minkä tahansa muun kaupungin välillä. Helsinki on ainoa oikea, vakavasti otettava kaupunki, ja kaikki muut tuntuvat jotenkin hölmöiltä. Kakkoskaupungit ovat omina itseinään varmasti aivan mukavia ja sinällään toimivia, mutta ne häviävät silti vertailussa ykköskaupungille lähes kaikin tavoin. Olen tietysti nyt kahden ykköskaupungin asukkaana hyvin puolueellinen tässä väittämässäni, mutta kuulisin mielelläni näkökantoja myös kakkoskaupunkien asukkailta?

25 helmikuuta 2011

The Local

(Tämä teksti on alun perin julkaistu eräässä toisessa blogissa, joten se on kenties tyyliltään lievästi erilainen kuin oman blogini tavallinen sisältö. Pahoittelut myös sekavasta asettelusta ja fontista.)

Olen sitä mieltä, että jokaisella aidolla britillä (jollaiseksi siis yhden lyhyen kevään aikana olen pyrkimässä) tulee olla oma vakiopubi, the local. “I’ll just nip down to the local for a pint with Gaz and Terry, love!”, voisin hihkaista käsipelillä teemukeja tiskaavalle vaimolleni, jos olisin karskin karismaattinen hahmo jossain TV:n semirealistisessa brittisarjassa. Koska en kuitenkaan valitettavasti (vielä) ole fiktiivinen hahmo eikä minulla ole sen koommin vaimoa kuin Gazia tai Terryäkään, kipaisen omaan the localiini hihkaisematta yhtään kenellekään yhtään mitään.


The localin valitsemisessa on syytä käyttää suurta (tai ainakin keskikokoista) harkintaa: vakiopubin tulisi vakioitujen pubiominaisuuksien lisäksi myös jotenkin kuvastaa sinua ihmisenä. Oma kaiken maailman S-ketjuja ja bonuskortteja syvästi vihaava luonteeni ei anna minun valita kantapubikseni mihinkään suureen ketjuun kuuluvaa kuppilaa, mikä rajoittaa valinnanvaraa jopa yllättävän paljon: Lontoossa kohtalaisen suuri osa kaikista pubeista on parin panimon hallussa, ja vaikka nämä pubit eivät olekaan keskenään tyystin identtisiä, ovat ne silti melko yhdenmukaisia ja keskinkertaisia.


Tammikuun kestäneen kiertelyn, kaartelun, tutkiskelun ja hutkiskelun jälkeen omaksi the localikseni valikoitui pubi nimeltä The Hope. Ominaisuuksiltaan The Hope on melko ihanteellinen. Ensinnäkin se sijaitsee melko lähellä asuntoani – mutta ei kuitenkaan liian lähellä. Mielestäni on nimittäin tärkeää, että matkalla kodista pubiin ja pubista kotiin ehtii kuunnella iPodista parin kappaleen verran tunnelmannostatus- / tunnelmantasoitusmusiikkia. The Hope on aivan Tottenham Court Roadin tuntumassa; Tottenham Streetin ja Whitefield Streetin kulmassa. Se on siis juuri sen verran syrjässä, että se ei ole Tottenham Court Roadia pitkin laahustaville suurille massoille se kaikkein ilmeisin valinta kurkunkostutusareenaksi, vaan sen löytäminen vaatii hieman erityistä vaivannäköä ja seikkailuhenkeä (mm. juuri tällä tavalla The Hope kuvastaa minua ihmisenä). Toiseksi The Hope on ns. “free house” eli se ei kuulu mihinkään suureen pubiketjuun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että The Hopen juoma- ja ruokavalikoima on hieman vaihtelevampi ja erikoisempi kuin ketjupubeissa. Kolmanneksi The Hope on kooltaan mukavan pieni ja muodoltaan sopivan selkeä. Pubin alakerrassa on yksi huone ja yläkerrassa toinen; ei sokkeloisia käytäviä tai ahtaita nurkkia. Sisustukseltaan The Hope on klassinen brittipubi: lattiat tummaa lankkua, istuimet vihreää tekonahkaa ja seinillä kelmeitä lamppuja sekä pölyisiä tikkatauluja. Melko monet pubit varsinkin Lontoossa pyrkivät nykyisin jonkinlaiseen trendikkyyteen interiööriensä kanssa, mutta The Hope on onneksi pysynyt nuhruisen traditionaalisella linjalla.


Brittiläisessä pubikulttuurissa mitä mainiointa on se, että pubi ei missään nimessä ole pelkkä humaltumispiste niin kuin suomalainen baari, vaan pubi on yhteisön jaettu olohuone: the localiin mennään töiden jälkeen turisemaan kavereiden kanssa, ja tuoppien kumoaminen on laajassa kuvassa vain sivuseikka. Koska minulla ei kuitenkaan ole töitä eikä kavereita, oma käyttöfunktioni vakiopubille on lähinnä jalkapallo-otteluiden seuraaminen televisiosta ja hampurilaisten mässyttäminen. Onneksi The Hope tarjoaa näille aktiviteeteille pätevät puitteet, sillä sen televisioista on nähtävissä kaikki tärkeimmät jalkapallo-ottelut (sekä tietysti myös krikettiä ja rugbya, mutta aivan niin britti en vielä ole, että moiset jaksaisivat minua kiinnostaa!) ja sen keittiö tarjoilee erinomaisia hampurilaisia. Tavoitteeni on kevään aikana saada testattua The Hopen ruokalistan kaikki kahdeksan erilaista hampurilaista, mutta haasteesta tullee vaikea, sillä viimeiltainen possu/chorizo -möhkäle oli sen verran maistuva pakkaus, että houkutus tilata jatkossa pelkästään sitä on suurehko. Perushampurilaista ei muuten kutsuta Britanniassa pelkäksi “burgeriksi”, vaan tilatessa on aina syytä tarkentaa haluavansa “beef burgerin”, jos mieli tekee klassista nautapurilaista.


Jalkapalloidentiteetiltään The Hope on ilmeisesti Tottenhamin pubi. Paikallinen Camden New Journal raportoi tasapuolisesti niin Arsenalin kuin Tottenhaminkin edesottamuksista, mutta The Hopessa Tottenham on kovempaa valuuttaa. Tottenhamin pelien aikaan The Hope on tupaten täynnä tyylikkään karuja herrasmiehiä (arkisin puvut päällä suoraan töistä tulleina) ryystämässä rusehtavia tynnyrioluitaan ja murahtelemassa “Come on ye Spurs!” pienimpienkin onnistumisten johdosta. Arsenalin otteluiden kohdalla The Hopen puolestaan valloittavat älypuhelimiaan näpräilevät kiinalaiset opiskelijaporukat, jotka innostuvat kannustamaan joukkuettaan kimein äänin vasta silloin, jos maaleja syntyy. Eri joukkueiden iltoina tunnelma The Hopessa on siis hyvin erilainen!




The localin valitseminen ja valloittaminen on siis olennainen askel matkalla syvemmälle aitoon brittikulttuuriin. Seuraava harppaus voisi olla, jos pystyisi tekemään itsestään pubin henkilökunnan keskuudessa niin tunnetun, että kykenisi aina tilaamaan “sen tavallisen”. “The usual, please, love.” (Brittimielikuvituksessani ilmeisesti puhuttelen kaikkia naishenkilöitä tittelillä “love”.) Tähän on silti luultavasti vielä matkaa, sillä Helsingissäkin saan “tavallisen” ainoastaan Eerikinkadun Nanking-kiinalaisravintolassa. Lupaan silti jatkaa yrittämistä ja raportoida asiasta kevään mittaan tässä blogissa.


Lontoo kuittaa.

21 helmikuuta 2011

Children of Boredom

Tämä viikko oli hyvä: tein paljon asiallista ja paljon kivaa. Luin esseitä varten British Museumin kirjastossa, kirjoitin yhden esseen kokonaan valmiiksi, kävin kahtena iltana pubissa katsomassa jalkapalloa ja yhtenä iltana stand-upia, näin Guillemotsin livenä ja söin susheja ja hampurilaisia. 

Asiat eivät siis oikeastaan voisi olla paremmin. Paitsi... Paitsi että tällaisesta superhyvästäkin viikosta jäi ainakin osittain tyhjä olo. Lauantai-illan stand-upissa tuntui hyvin yksinäiseltä, kun koko muu yleisö koostui kaveriporukoista tai pareista. Hetken aina epäilee, onko minussa ihmisenä jotain vikaa, jos olen yksin. Sitten tietysti muistaa, että olosuhteet ovat hankalat: olen asunut vieraassa maassa vähän yli kuukauden, joten on ihan loogista, etten ole ehtinyt vielä koota laajalti tuttavuuksia.

Mutta: asian ydin onkin siinä, että yksin oleminen on joskus aiemmin tuntunut erittäin hyvältä. Yläaste- ja lukioikäisenä olin paljonkin yksin, ja nautin siitä silloin kovasti ja keksin aina itselleni jotain mielekästä tekemistä. Miksi yksin oleminen (joka on ehdottomasti eri asia kuin yksinäisyys) tuntuu nyt sitten haastavalta?  

Kun luennot päättyvät maaliskuun lopussa ja huhti- ja toukokuun ohjelmassa on vain yksi kurssikoe, täytyy yrittää kehitellä itselleen jotain järkevää tekemistä; jotain kehittävää ja innostavaa. Ei voi pelkästään vain harhailla kaupungilla bageleiden perässä, tai klikkailla kotona netissä samoja suosikkisivuja uudestaan ja uudestaan. On sellainen tunne, että täytyisi olla aktiivisempi: tulisi luoda, eikä pelkästään kuluttaa. 

Viime vuosina on jotenkin tottunut siihen, että koko ajan on ollut enemmän tai vähemmän kiire. Ei ole (muka) ollut aikaa ajatella syvällisesti tai olla luova. Ja niinä hetkinä, kun kiire on tauonnut, on vain odottanut, että jotain viihdykettä ilmaantuisi jostain. Joskus nuorempana kehitti viihdykettä aivan itse, vaikka vain päänsisäisesti. Juuri tylsyydestä syntyi monesti parhaita juttuja ja ideoita.

Joten jos tänä keväänä joinain hetkinä tuntuu yksinäiseltä tai merkityksettömältä, täytyy muistuttaa itselleen, että ne hetket kannattaa nähdä mahdollisuuksina. Nyt voisi kerrankin olla aikaa kehitellä jotain uutta.

(Hmm, tästä tuli nyt hyvin erilainen kirjoitus kuin mitä alun perin piti. Toivottavasti tämä ei kuulostanut mitenkään synkältä? Lähinnä tämä on vain muistutus itselle.)

14 helmikuuta 2011

Sitoutumiskammo, osa #318: munakas


Joskus jos miettii arkisia asioita hieman laajemmassa perspektiivissä, ne voivat paljastaa itsestä syviä totuuksia.

Eilen aamulla olin keittiössä valmistamassa munakasta. Minulla on täällä melko pieni pannu, joten munakkaaseen ei mahdu kovin paljon täytteitä, vaan on pakko tehdä valintoja. En kuitenkaan ilmeisesti halua elämässäni - enkä munakkaissani - tehdä sitovia valintoja, vaan yritän vältellä päätöksiä viimeiseen asti. Niinpä otin esille kinkkupaketin, juustonpalan, herkkusienirasian ja wokkivihannespussin, vaikka tiesin, että näistä korkeintaan vain kahta täytettä mahtuisi munakkaaseen. Juusto oli onneksi alkanut jo homehtua, joten se oli helppo pudottaa pois vaihtoehdoista. Hieman myöhemmin havahduin siihen, että olin ajatuksissani jo pilkkonut sienet munakkaaseen sopiviksi siivuiksi, joten ne olisi siis pakko valita.

Kun tässä vaiheessa vasta lämmittelin pannua, huomasin onnittelevani itseäni helppottuneena siitä, että onneksi kaikki muut vaihtoehdot sienten lisäksi ovat vielä auki. Tiedättekö ne hetket, kun saa itsensä kiinni omista ajatuksistaan? Silloin voi kummastella, miksi ihmeessä pitää hyvänä asiana sitä, että ei ole munakkaanteossa sitoutunut muuhun kuin sieniin.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat 25 ikävuoteen mennessä tehneet jo hieman suurempiakin sitoumuksia.

19 tammikuuta 2011

Pieni olo



Suurkaupungissa tuntee itsensä helposti pieneksi ja vähäpätöiseksi. Kaupunki on niin paljon isompi kuin yksikään yksittäinen ihminen, että jokainen joutuu vain alistumaan kaupungin tahtoon. Jos esimerkiksi metrolinjoilla on toimintakatkos, ei auta valittaa eikä puhista, vaan vain hyväksyä kohtalonsa, sillä kotiin ei voi kävelläkään. Kaupunki toimii niin kuin kaupunki toimii, eikä siihen voi vaikuttaa. Pienemmissä kaupungeissa tuntee voivansa tehdä asioille jotain tai voi edes tuntea ärtymyksensä oikeutetuksi, jos jokin ei suju, mutta suurissa kaupungeissa yhden ihmisen ajatuksilla tai edes olemassaololla ei ole mitään merkitystä.

Kaupungin suuruuden lisäksi pieni olo johtuu myös opinnoista. Kotona Helsingissä tunsin oloni kohtalaisen itsevarmaksi: gradu oli jo valmis, kaikki kurssit suoritettuina, ja niin edelleen. Mutta täällä teen samoja kursseja ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kanssa ja kauhistelen kylmä hiki otsalla tulevia essee-deadlineja. Vanhoilla saavutuksilla ei ole uudessa paikassa mitään merkitystä. Kotona en oikein ota paineita opiskeluista, mutta täällä jostain syystä otan, vaikka asioiden ei pitäisi olla läheskään niin haastavia. Ei kai nyt 7 sivun esseessä voi olla mitään ongelmaa, jos on juuri kirjoittanut 100 sivua gradua? Mutta ympäristön paine vaikuttaa: kun 18-vuotiaat brittifuksit stressailevat esseistään, tarttuu se minuunkin.

Asiat ovat siis hieman eri lailla, kuin mitä odotin. Keskellä kiireistä gradusyksyä ajattelin, että sitten kun pääsen Lontooseen, otan vain rennosti ja istun kahviloissa lukemassa sanomalehtiä ja käyn aika ajoin luennoilla. En ole kuitenkaan ehtinyt tehdä tällaista vielä oikeastaan lainkaan. Olin siis ehkä asettanut omat odotukseni hieman vääränlaisiksi.

Asiat kuitenkin varmasti muuttuvat pian parempaan suuntaan, kun täkäläiseen tyyliin tottuu kunnolla. Eilenkin vietin kaksi tuntia lukien ennakkoartikkeleita luentoa varten, mutta loppujen lopuksi niitä ei edes kuulusteltu mitenkään luennon aikana. Joten ehkä tulevaisuudessa osaan jättää lukematta?

Perjantaina on odototettavissa joka tapauksessa suuri valonpilkahdus, kun pääsen näkemään Manic Street Preachersin Brixton Academyssä. Yritän mennä konserttiin myös huomenna, sillä mielenkiintoinen Mara Carlyle esiintyy tuolloin St. Pancras Parish Churchissa, jonka kellotorni näkyy suoraan huoneeni ikkunasta. Carlyle on tehnyt yhteistyötä Guillemotsin kanssa, ja etenkin kappale Away With These Self-loving Lads (kuultavissa yllä) on mielestäni suoranaista klassikkotasoa. Suurempaa huomiota Carlyle sai täällä viime syksynä, kun hänen kappalettaan käytettiin Ikean mainoksessa:



Yritin varata lippua netin kautta, mutta lipunvälityssivusto ei suostunut toimimaan useidenkaan yritysten jälkeen. Toivottavasti pilettejä saa vielä oveltakin!

12 tammikuuta 2011

Esiin sumusta

Olen aina ajatellut, että uusi vuosi lähtee syntymään pikkuhiljaa ilotulitusrakettien savusta. Vuoden alussa taivas on aina iltaisin harmaana hohtavan sumun peitossa, eikä koskaan voi olla aivan varma siitä, millainen vuosi sumun keskeltä alkaa hahmottua. Vasta joskus huhtikuun paikkeilla voi alkaa ajatella, että "Ahaa, tämä on tällainen vuosi". Tammikuussa ei voi vielä sanoa mitään varmaa.

Tällä hetkellä vuodenalkusumu sijaitsee Lontoossa ja toistaiseksi sitä halkovat vain laskeutuvien lentokoneiden voimakkaat valonheittimet sekä pimeydessä kiitävien ambulanssien kimeät pillit. Ensimmäisen Lontoo-viikon perusteella en voi sanoa vielä oikein mitään oikein mistään. Kaikki käytännön asiat alkavat olla jotakuinkin hoidossa: kurssit on valittu, pankkitili avattu, terveysasemalle rekisteröidytty, asuntolan säännöissä kielletty vedenkeitin salakuljetettu huoneeseen, jne. On siis ollut kiireistä, mutta mitään ei ole vielä tapahtunut. En ole tähän mennessä tehnyt vielä mitään sellaista, mitä en tekisi kotona Suomessakin. Viikko on toki vasta lyhyt aika, mutta jos odotan, että jotain (mitä?) tapahtuisi, pitäisi kai itsekin alkaa tekemään jotain (mitä?) eikä vain odotella?

Ensimmäinen luento tänään oli aivan surkea: vanha professori vain luetteli itäeurooppalaisten tiedustelupalveluiden lyhenteitä ja kaikki pointit päättyivät lopulta siihen, että asiasta voi lukea tarkemmin netistä. Toivon mukaan muut kurssit ovat parempia.

15 lokakuuta 2010

"Hississä hän jutteli aina muutaman sanan"

Aina välillä tulee mieleen, että mitäköhän naapurit tai muut hyvänpäiväntutut sanoisivat minusta viranomaiskuulusteluissa, jos vaikkapa katoaisin tai osoittautuisin sarjamurhaajaksi. "Ei hänessä ollut mitään epäilyttävää. Hän tervehti aina roskakatoksella ja vaihtoi jokusen kommentin säästä."

23 syyskuuta 2010

Keksimelankolia

Samaan tapaan kuin pienet asiat voivat tehdä ihmisen hyvin iloiseksi, voivat ne yhtälailla tehdä surulliseksi.

Selailin aamun harmaassa valossa Lidlin ruokakuvastoa. Teksti "Duc De Coeur - Bretagnelainen voikeksi: voilla leivottu keksi, kahvin tai teen seuraksi, €1,69" sai minut yhtäkkiä murheelliselle mielelle. Keksiteksti oli kuin runo yksinäisyydelle.

Kahvin tai teen seuraksi. Mutta kenen seurassa?

13 syyskuuta 2010

Keitä kummia valtiotieteilijät oikein ovat?

Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla keravalainen insinööri Kimmo Manninen heitti esiin ilmeisen tarkoitushakuisen provokaation listaamalla ne ammatit, joita "Ville Tavallinen" tarvitsee (mm. postinkantaja, lääkäri, kauppias, toimittaja, putkimies) ja tulemalla siihen tulokseen, että kaikista turhimpia tässä maailmassa ovat valtiotieteilijät. "En muista tarvinneeni koskaan valtiotieteilijää. Yliopistossa on hyödyllisiäkin aineita. Siis matematiikkaa opiskelemaan, niin voi päästä oikealle alalle! Lisäksi kannattaa opiskella putkimiehen ammatti.", tämä Keravan propellipää linjasi.

Vaikka kirjoitus olikin todennäköisesti (toivottavasti?) tarkoitettu enimmäkseen vitsiksi, on se silti valitettava osoitus siitä, että suuri yleisö ei tiedä valtiotieteilijöistä oikein mitään. Jos insinööri Mannisella olisi hallussaan esimerkiksi sellainen valtiotieteilijän peruskyky kuin tehokas tiedonhaku, hän olisi varmasti viiden minuutin etsinnän perusteella oppinut, että "valtiotieteilijä" itsessään ei ole mikään yksi ammatti, vaan Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa koulutetut ihmiset voivat sijoittua työelämässä esimerkiksi ekonomistiksi, virkamieheksi, diplomaatiksi, tutkijaksi, opettajaksi - tai jopa toimittajaksi. Kenties Miettisen arkielämä Keravalla pyörii vallan mainiosti ilman valtiotieteilijöiden panosta, mutta jos haluamme elämältä pelkän hengissä selviämisen lisäksi myös hieman ylevämpiä asioita, kuten esimerkiksi kriittistä tutkimusta ympäröivästä maailmasta tai yhteiskunnan kehittämistä valtioiden ja kansalaisjärjestöjen toimien kautta, tarvitsemme varmasti myös valtiotieteilijöiden osaamista.

Valtiotieteilijän taitoihin kuuluu myös mediakriittisyys. Mielestäni Helsingin Sanomatkin voisi soveltaa tätä taitoa, eikä uhrata mielipidepalstallaan tilaa Mannisen kaltaisille ilmeisille riidanhaastajille.

08 syyskuuta 2010

Anteeksi, Muumeissani on Foucault'a

Kesän lopussa sain käteviä annoksia hyvin erityyppisistä kirjallisuuden lajeista: päivisin luin tenttiä varten erilaisia viestinnän teorioita ja iltaisin minulle luettiin iltasaduksi Muumeja.

Yllättäen päivä- ja iltalukemisen väliltä löytyi kuitenkin mielenkiintoisia yhteneväisyyksiä: Tove Janssonin tarinassa Muumilaakson marraskuu on hyvin paljon piirteitä Michel Foucault'n ajatuksista vallankäytön ja tarkkailemisen suhteen. Muumilaakson marraskuussa Muumitalo on tyhjillään, mutta sinne talveksi muuttavat Vilijonkka, Hemuli, Ruttuvaari ja muut pyrkivät käyttäytymään aivan kuin Muumit olisivat paikalla. Hemuli rakentaa puuhun majan, koska ajattelee sen olevan jotain, jota Muumipappa itse tekisi, ja Vilijonkka haluaa tuntea ylpeyttä kokkailuistaan samalla tavalla kuin Muumimamma omista keittotaidoistaan. He siis muokkaavat käytöstään jonkinlaisen muumidiskurssin mukaiseksi, vaikka mitään suoranaista pakkoa siihen ei olisi. Kukin tarkkailee itseään ja toisiaan ja vahtii, että asiat tulevat tehdyiksi niin kuin Muumit muka toivoisivat ne tehtävän.

Hemuli ja muut Muumitalon talvivieraat toteuttavat siis Foucault'n hahmottelemaa kurin, järjestyksen ja säätelyn tekniikkaa. Heidän mielissään Muumipappa tai Muumimamma valvovat korkealta Panopticonista, miten maja pitää rakentaa tai miten soppaa pitää hämmentää, vaikka todellista näkyvää merkkiä valvojien läsnäolosta ei ole. Vieraat alkavat toteuttaa käyttäytymismalleja, joita he itse olettavat heiltä vaadittavan, mutta jotka todellisuudessa ovat vain muumiyhteiskunnassa toistuvaa järjestyksen ylläpitoa ja suorittamista.

Teoksen lopussa muumijärjestyksen alamaiset kykenevät murtamaan mentaaliset kahleensa - kuka mistäkin syystä. Osalle tämä tapahtuu Nuuskamuikkusen muumidiskurssivapaata rohkean individualistista esimerkkiä seuraten, kun taas osa vapautuu vain näennäisesti: kun Vilijonkka on saanut Muumitalon siivottua Muumimammaa oletettavasti tyydyttävällä tavalla, hän lähtee siivoamaan omaa kotiaan.

Mielenkiintoista Muumien ja Foucault'n yhteispelissä on myös se, että Jansson kirjoitti Marraskuun viisi vuotta ennen Foucault'n teosta Tarkkailla ja rangaista.

22 elokuuta 2010

Uukakkosessa käymisestä

Kuuntelin tänään rantakahvilassa päälle kolmekymppisten perheenisien ja -äitien keskustelua.

"Mekin oltiin eilen Uukakkosessa."

Ei siis katsomassa U2:ta, kuuntelemisesta puhumattakaan. Vaan "Uukakkosessa"; spektaakkelissa, johon osallistuminen kuuluu jokaisen nuoren perheellisen sosiaaliseen kalenteriin. Itse musiikista ei niin väliä - tärkeintä on se, että pääsee sitten kertomaan, missä katsomonosassa istui ja miten hyvä näkyvyys sieltä oli videotaululle. Povaa aina huonoa, kun pääpuheenaihe konsertin jälkeen on lavarakennelman design.

Jotenkin optimistisesti toivon aina, että nämä sunnuntaifanit kävisivät konsertissa (yhden kerran vuodessa) sen takia, että he hakisivat sieltä jollain tapaa vaihtoehtoisia elämyksiä, ehkä jopa eskapismia. Että "Uukakkosessa käyminen" olisi jonkinlainen elämää ja arkea suurempi kokemus; ehkei nyt sentään aivan taidetta, mutta edes sinne päin. Että rockmusiikilla olisi yhä jotain merkitystä vastakulttuurina ja ajatuksia uusiin suuntiin ohjaavana voimana.

Mutta ei: potentiaalisesti avartavasta kokemuksesta tulee vain yksi osa arjenkaltaista rutiinia. Uukakkosessa pitää käydä, vähän niin kuin ruokakaupassa pitää käydä ja lasten esikoulun kevätjuhlassa pitää käydä. Ehkä tunnet itsesi nuoreksi hetken verran, mutta silti muistat joka hetki olla huolestunut siitä, onko lastenvahti muistanut antaa Adalmiina-Micaelalle astmalääkettä. Sitten ihmettelet seuraavana päivänä kiipeilytelineen luona toisten Uukakkosessa käyneiden isukkien ja äiskien kanssa, että "Jännä, kun ne uudemmat laulut ei kuulostaneet yhtään tutuilta!"

Ei se ole yhtään "jännä": sinä urpo et vain ole kuunnellut sitä uusinta albumia - siitä se johtuu. Tuskin olet kunnellut niitä edellisiäkään: oikeastaan tunnet vain työmatkalla autossa kuuntelemasi Radio Novan kautta kolme U2:n biisiä, ja niistäkin yksi on itse asiassa Bryan Adamsin, mutta et vain tiedä sitä.

31 heinäkuuta 2010

Paha ihminen

Toisinaan olen täysin varma siitä, että olen sisimmässäni paha ihminen.

Kauheus paljastuu itselleni esimerkiksi sellaisina hetkinä, kun näen kadulla tylsistyneen näköisen, maastokuvioisiin reisitaskuhousuihin ja hevibändipaitaan pukeutuneen, tupakkaa imevän nuoren ja ajattelen, että hän käyttää elämänsä vääryyteen ja vähäpätöisyyteen, ja että olisi kohtuullista, jos kaikki hänen resurssinsa siirrettäisiin ennemmin minun käytettäväkseni. Ideana olisi, että mm. se energia, aika ja varallisuus, joka maastohousuhevariteinillä on, siirrettäisiin minulle oman energiani, aikani ja varallisuuteni lisukkeeksi ja hyödyntäisin nämä lisäresurssit paljon tyylikkäämmin, mielenkiintoisemmin ja nautinnollisemmin kuin tämä tilaa vievä, happea turhaan kuluttava uivelo.

Tällainen ajatuskulku ilmestyy päähäni aivan tahtomattani eikä kestä edes paria sekuntia, mutta koko idea saa minut jälkeenpäin tuntemaan itseni hyvin kylmäksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Mitä se on minulta pois, jos joku käyttää potentiaalinsa rumiin housuihin ja marketin edessä seisoskelemiseen? Enkä voi tietenkään väittää, että olisin jollain tapaa parempi tai tärkeämpi ihminen. Totta kai kaikki ovat yhtä tärkeitä ja kaikkia pitää kunnioittaa.

Mutta pahoille ajatuksille ei voi mitään.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...