Manchester-väsymys

Huh huh: Manchesterin-keikan jälkeinen väsymys on ollut sitä luokkaa, että alan olla kunnolla elävien kirjoissa vasta nyt. Melkein kuusituntinen bussireissu vei voimat jo alussa, ja heti kaupunkiin saapumisesta eteenpäin koko viikonloppu oli yhtä kaaosta. Hauskaa kaaosta, toki. Koko settiä on mahdotonta tiivistää yhteen blogipostaukseen, mutta kerron nyt muutamia tunnelmavälähdyksiä.

Ensinnäkin: hotellimme oli aivan uskomaton. Sanoisin, ettei se ollut varsinaisesti hotelli lainkaan, tai jos oli, ainakin se meni hotellina yli juuri siitä, mistä aita on matalin. Saavuin ensimmäisenä iltana hotellillemme ennen kuin Suomesta tullut loppuseurue ehti paikalle. Hotellin vastaanottovirkailija saapui vartin odottelun ja ovikellonsoiton jälkeen viereisestä pubista tiskausvuorosta ja ilmoitti, että toiseen huoneeseen varaamaamme lisävuodetta ei ollut olemassa. Hänellä oli kuitenkin suunnitelma: eräässä toisessa huoneessa olisi kuulemma yksi ylimääräinen sänky. Huoneessa asui ilmeisesti kaksi suomalaista miestä, joten voisimme mennä herättämään heidät nyt keskellä yötä, ja kysymään yhtä sänkyä lainaksi; minun olisi hyvä tulla mukaan, jotta voisin selittää tilanteen suomeksi. No, huoneesta tosiaan löytyi yksi hyvin pöllämystynyt mies, joka kyllä kuunteli pitkän ja kohteliaan pyyntöni suomeksi, mutta ilmoitti heti repliikkini päätyttyä itäeurooppalaisittain murtavalla aksentilla, ettei ymmärtänyt yhtikäs mitään. Taisi olla Venäjältä tai mistä lie. Emmekä siis saaneet sänkyä. Onneksi käytävältä siivousämpärin vierestä kuitenkin löytyi seinään nojaamasta yksi nuhjuinen patja, jonka sain tehtäväkseni kantaa huoneeseen sillä välin, kun vastaanottomies hakisi varastosta lakanat ja tyynyliinat. En ole tavallisesti tottunut kanniskelemaan hotelleissa sänkyjä, mutta tilanne oli niin absurdi, että koko jutulle ei voinut kuin nauraa. Kun sitten olimme hotellin miehen kanssa yhdessä levittäneet lakanat pedille, jäin odottelemaan ystäviäni lentokentältä ja tutkailemaan, millaiset huoneet oikein olimme saaneet. Hyvin pian selvisi, että shampoo ei kuulunut tämän hotellin tarjoamiin lisävarusteisiin ja että luvattu "mannermainen aamiainen" koostui huoneen pöydälle sijoitetuista myslipatukoista, pillimehuista ja teepusseista. Hyvänä puolena oli kuitenkin se, että patteri hönkäsi aivan täysillä, eikä huoneessa ollut laisinkaan kylmä.

Lauantaipäivän ohjelmassa oli vierailu Leedsiin, jossa näimme jalkapallo-ottelun Leeds - Ipswich. Peli oli heikkotasoista divariräimimistä ja Leeds oli kaupunkina ehkä roskaisin loukko, jossa olen ikinä ollut. Neuvosto-Ukrainakin oli luultavasti viihtyisämpi paikka. Kaiken kukkuraksi hukkasin menopaluujunalippuni paluuosion ja jouduin hankkimaan uuden yksisuuntaisen, joka oli yhtä kallis kuin alkuperäinen menopaluu. Onneksi Manchesteriin palattuamme pääsimme rentoutumaan seurueemme toisen osan hotellissa, joka oli omaamme 1000 kertaa viihtyisämpi. Hotellihuoneillanistujaisten jälkeen muu porukka lähti vielä puolen yön aikoihin klubeille, mutta itse lähdin takeaway-nuudelipaikan kautta takaisin omalle hotellillemme Salfordiin (pad thai oli itse asiassa todella hyvää). Muut olivat kuulemma löytäneet karaokepaikan, mikä kuulosti aivan kauhealta.

Sunnuntaina kiertelimme hieman Manchesterin keskustassa ennen kuin lähdimme reissun varsinaista päätapahtumaa, eli Manchester City - Reading -ottelua kohti. City of Manchester -stadionilla oli loistava tunnelma, peli oli enimmäkseen viihdyttävää ja ihmiset olivat voittoisan ottelun jälkeen hyvin iloisia. Välierässä City kohtaa paikallisvastustaja Unitedin täällä Lontoossa, Wembleyllä! Siitä tulee varmasti uskomaton peli... täytyy tarkkailla, jos sinne olisi mahdollista saada lippuja.

Sunnuntai-illan vietimme miellyttävässä baarissa. Olisimme tuskin löytäneet sitä itse, mutta satuimme alkaa juttusille paikallisen pariskunnan kanssa, jotka osasivat johdattaa meidät oikeaan paikkaan. Kuppilassa juttelin mm. öljynporauslautalla työskentelevän miehen kanssa, joka oli saman ikäinen kuin Liam Gallagher ja oli ostanut tältä nuorempana säännöllisesti huumeita. Pöydässämme pyöri muitakin ihan mielenkiintoisia tyyppejä, ja sunnuntai-ilta oli oikein hauska, vaikkakin se venyi ehkä hieman liiaksi maanantain puolelle.

Maanantaina muun porukan olikin aika lähteä takaisin Suomea kohti, mutta itselleni jäi vielä muutama tunti aikaa tutkiskella Manchesteriä. Olin jo hyvin lähellä ottaa bussin Burnageen, mutta lopulta tyydyin vain katselemaan kaupunkia maailmanpyörästä (kuva yllä) ja käymään sushilla. Olo oli kuitenkin viikonlopun jälkeen jo niin vetämätön, että en nauttinut turistipäivästäni kovinkaan paljon. Bussimatka takaisin Lontooseen tuntui äärettömän pitkältä, vaikka olikin n. tunnin lyhyempi kuin menomatka, sillä kuski ajoi hyvin reippaasti ja jätti koukkaamatta Milton Keynesin kautta.

Näin lyhyen reissun perusteella on vaikea sanoa Manchesteristä mitään kovin definitiivistä (Leedsistä sen sijaan voi sanoa, että se on Jumalan hylkäämä takapajula). Päällimmäiseksi jäi kuitenkin sellainen ajatus, että Manchester ei tuntunut yhtä oikealta kuin Lontoo. Kysymys on kenties kakkoskaupunkisyndroomasta, jonka voi havaita missä tahansa: esimerkiksi Suomessa Helsingin ja Turun tai Tampereen tai minkä tahansa muun kaupungin välillä. Helsinki on ainoa oikea, vakavasti otettava kaupunki, ja kaikki muut tuntuvat jotenkin hölmöiltä. Kakkoskaupungit ovat omina itseinään varmasti aivan mukavia ja sinällään toimivia, mutta ne häviävät silti vertailussa ykköskaupungille lähes kaikin tavoin. Olen tietysti nyt kahden ykköskaupungin asukkaana hyvin puolueellinen tässä väittämässäni, mutta kuulisin mielelläni näkökantoja myös kakkoskaupunkien asukkailta?

Tweet