Live: Guillemots - The Tabernacle, Lontoo, 2.3.2011

kuva Flickr-käyttäjältä martindudley

Jos parin viikon takainen konsertti ei oikein saanut vakuuttumaan Guillemotsin uusista kappaleista, eilinen korjasi tilanteen täydellisesti. Osasyynsä oli tietysti sillä, että viime keikka oli maanalaisessa saunassa, jossa ei  nähnyt lavalle oikeastaan ollenkaan, mutta tällä kertaa esiintymispaikkana oli tunnelmallinen seurakuntasali, jonka sivuparvelta näkyvyys oli hyvä. Toinen merkittävä seikka oli se, että Guillemots oli uudistanut settilistansa rohkealla tavalla: biisit soitettiin nyt käytännössä täysin päinvastaisessa järjestyksessä kuin helmikuussa. Uusi järjestys toimi jostain syystä paljon paremmin, ja viimeksi hieman vaisummiltakin vaikuttaneet biisit tuntuivat nyt suorastaan upeilta. Etenkin vakuuttivat tulevan levyn nimibiisi Walk The River sekä herkkä Dancing In The Devil's Shoes. Ristiriitaisesti ensimmäiseksi singleksi valittu The Basket oli ehkä setin heikoin kappale. Toivottavasti Guillemotsin menestys ei kaadu huonoon singlevalintaan, sillä bändi todella ansaitsisi "tehdä elbow't" ja nousta puolikulttisuosiosta kirkkaimpaan mainstreamiin.

Livebändinä Guillemots on aivan lyömätön: yhtyeen neljä muusikkoa ovat teknisesti huipputaitavia ja heidän soitostaan huokuu musiikin tekemisen ilo, mikä ei nykyisessä läpikaupallisessa indieympäristössä ole mitenkään itsestäänselvyys. Bändiä on hauska katsella, kun rumpali ilveilee, kitaristi riehuu ja basisti hymyilee kauniisti. Tämä lämmin tunnelma välittyy myös yleisöön, ja eilinen konsertti tuntui hieman kuin ala-asteen joulujuhlalta hyvällä tavalla: yleisö on täysine sydämineen esiintyjien puolella ja esiintyjät haluavat tehdä yleisöön suuren vaikutuksen. 

Konsertissa oli ehkä noin 20 minuutin pätkä, jolloin ajattelin, että tämä on paras konsertti ikinä. Ensin bändi soitti jonkin uuden, todella pitkän kappaleen, jossa oli ainakin kolme erilaista lopetusta - yksi niistä kovasti Björkin Army of Me'ltä kuulostava, trip hop -tyylisen, tukevan biitin säestämä kuiskailuosuus. Sen jälkeen Guillemots siirtyi suoraan lennosta Trains To Braziliin, jossa yleisö lauloi riehakkaasti mukana. Huippuhetki jatkui vielä siten, että muu bändi poistui lavalta jättäen Fyfe Dangerfieldin seisomaan yksinään pianojakkaralle minikokoisen lelukosketinsoittimen kanssa ja laulamaan Blues Would Still Be Bluen ilman mikrofonia pelkän leluinstrumentin säestyksellä! Aivan uskomatonta.

Ja aivan kuin tämä ei olisi vielä ollut tarpeeksi; perinteisen encoren sijaan bändi yllätti konserttisalista poistujat soittamalla kolme lisäkappaletta keikkapaikan aulan flyygelillä! Tässä setissä kuultiin Falling Out Of Reach (ainoa Red-albumilta soitettu kappale koko iltana - kuten viimeksikin, Guillemots välttelee nyt kakkoslevyään jostain syystä), ihana Made-Up Love Song #43 sekä loistelias Sao Paulo (kappale, jonka haluaisin kuulla hautajaisissani, jos olisin silloin elossa). Guillemots tarjosi yleisölle aivan unohtumattoman illan tekemällä jotain tavallisesta poikkeavaa ja antamalla itsestään enemmän kuin kukaan olisi odottanut. Omista keikkakokemuksista viimeiltainen nousee varmasti TOP5:een.

Jos Guillemots ei ole vielä joillekin tuttu, suosittelen siirtymistä Play.com:iin ja Through The Window Pane -levyn tilaamista alle seitsemällä eurolla. Uusi levy Walk The River ilmestyy 18.4.

Tweet