Edeltäjänsä tapaan myöskään vuosi 2011 ei ollut mielestäni tasoltaan musiikin huippuvuosi. Yksittäisiä valopilkkuja oli toki melko paljon, mutta aivan aidosti järisyttävien uutuuksien puute vähensi vuoden kokonaishohdetta.
Toisin kuin aiemmin, en tänä vuonna listaa levyjä ja biisejä erikseen, vaan tiputtelen tässä sikin sokin ne vuoden 2011 musiikkitapaukset, jotka itseäni eniten koskettivat.
Guillemots
Guillemots oli ehdottomasti vuoden bändi 2011. Näin yhtyeen kevään aikana livenä kolmesti ja noista keikoista jokainen oli omanlaisensa täysosuma. Uusin albumi Walk The River on bändin tähän asti tasapainoisin kokonaisuus ja palkitsee kuulijansa mahtavilla herkuilla, vaikka ei avaudukaan aivan heti. Yllä oleva Dancing In The Devil's Shoes on kauniin melodiansa ja osuvan sanoituksensa myötä mielestäni vuoden paras biisi, mutta levyltä löytyy muitakin huippuja, esimerkiksi I Must Be A Lover, I Don't Feel Amazing Now, Sometimes I Remember Wrong sekä nimibiisi Walk The River. Kovatasoisia sävellyksiä hieman (mutta ei liian) taiteellisella kierteellä esitettynä. SPOTIFY
Arctic Monkeys
Tänä vuonna Arctic Monkeys oli melodinen, herkkä, katkeransuloinen ja helisevä. Alex Turnerin mainio Submarine-soundtrack (SPOTIFY) akustisine kitaroineen ja singer-songwriter -tyylisine, tarinankerronnallisine lauluineen pohjusti keväällä maaperää alkukesästä julkaistulle koko bändin neljännelle albumille Suck It And See. Arctic Monkeysin linja on ollut aina tehdä uudella levyllä jotain erilaista kuin aiemmilla, ja kiemuraisen Humbugin jälkeen suoraviivainen ja helppo Suck In And See oli suuri yllätys. Levyllä ei ole lainkaan filleriä, vaan jokainen kappale on täyttä tavaraa. Surumielisen Love Is A Laserquestin lisäksi suosikkeihini kuuluvat myös mm. She's Thunderstorms, Black Treacle sekä nokkelasti riimittelevä nimibiisi Suck It And See. (SPOTIFY)
Beady Eye
Beady Eye'n debyyttilevy Different Gear, Still Speeding oli piristävä yllätys. The Roller rytmitti keskitalveani ja Millionare kuulosti keväältä. Näin bändin pariin otteeseen livenä ja Liamin esiintymisestä huokuu suuri motivaatio todistaa, ettei Oasis ollut pelkästään Noelin bändi. Jopa alun alkaen pöhköltä vaikuttanut Bring The Light paljasti merkityksensä vuoden mittaan. Beady Eye'lla on varmasti tulevaisuus. (SPOTIFY)
Elbow
Elbow'n Build A Rocket, Boys ei yltänyt aivan edeltäjänsä korkeuksiin, mutta vuoden kaikkien uutuslevyjen joukossa se loistaa silti merkkitapauksena. Levyn avausbiisi The Birds on suorastaan majesteettinen, mutta Elbow'n vahvuus on ennen kaikkea hillityssä vähäeleisyydessä, joista albumilla ovat malliesimerkkejä mm. suorastaan runollinen Lippy Kids (miten joku osaa tiivistää teini-iän muutamalla rivillä?) ja raukea The River. (SPOTIFY) Omasta mielestäni Elbow kuitenkin "hukkasi" pari aivan tykkibiisiä singlejensä B-puolille: Buffalo Ghosts kilpailee vuoden parhaan kappaleen tittelistä ja soundeiltaan synkkä Ticker Tape on erittäin mielenkiintoinen.
Radiohead
King Of Limbs kuulostaa aavistuksen verran välityöltä, mutta koko levyn tekee kuuntelemisen arvoiseksi kappale numero kuusi, Codex. Tällaista tunnelmaa ei Radioheadin lisäksi pysty luomaan kukaan muu. Kohta, jossa torvet tulevat mukaan, aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä... (SPOTIFY)
Noel Gallagher's High Flying Birds
Oasis-fanaatikolle vuosi 2011 oli suoranaista juhlaa. Käytännössä kuultavaksi saatiin 2 Oasis-levyä. Liam rokkaa retron rosoisesti ja Noel tarjoilee silotellusti tuotettuja ja suurella näkemyksellä kirjoitettuja biisejä. High Flying Birds on huippusulava levy, jota haluaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Omat suosikkini ovat pollea avausbiisi Everybody's On The Run sekä ihanalla tavalla vuodelta 1995 peräisin olevalta Oasis- B-puolelta kuulostava AKA... Broken Arrow. Kaikkein jännittävintä on se, että jos tämä oli Noelin helppo pop-levy, niin ensi vuodelle on odotettavissa outo ja sekalainen jatko-osa! (SPOTIFY)
King Creosote & Jon Hopkins
Skotlantilainen folk-laulaja King Creosote löi hynttyyt yhteen tuottaja Jon Hopkinsin kanssa, tavoitteenaan luoda vastaus Talk Talkin mestariteokselle Spirit Of Eden. Diamond Mine on liian suoraviivainen ja "pop" tavoittaakseen Spirit Of Edenin ylimaailmallista henkeä, mutta modernina folk-levynä se on erittäin mainio. John Taylor's Month Away on varmasti vuoden sympaattisin biisi. (SPOTIFY)
MGMT
Sen lisäksi että varsinainen Congratulations-albumi aukesi itselleni vasta melkein vuoden myöhässä, hieno Congratulations (Remixes) -EP kolahti tänä vuonna kunnolla. Erol Alkan on muokannut nimibiisin kuulostamaan siltä, miltä MGMT:n "pitäisikin" kuulostaa: tanssittavalta, coolilta, hieman virnuilevalta ja hyvin energiseltä. Myös Ed Banger -remix Siberian Breaksista ja Corneliusin versio Brian Enosta löytyvät samalta EP:ltä ja toimivat oikein tehokkaasti. (SPOTIFY)
Glasvegas
Sisällöltään hieman ohuehkon ja soundeiltaan liian täyteen ahdetun albumin julkaissut Glasvegas kuuluu vuoden pettymyksiin, mutta Euphoric Heartbreak -levyltä löytyi hienojakin hetkiä – ainakin jos jaksoi kaivaa hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi tämä minimalistinen liveversio Euphoria, Take My Handistä osoittaa, että bändillä on varmasti vielä paljonkin annettavaa, jos sen koskettavaa perusydintä ei tukahduteta kaikenlaiseen ylimääräiseen sotkuun. Loppuvuodesta kokovalkoinen vaatekertakin ilmeisesti sai kyytiä ja James Allan palasi keikoilla turvalliseen mustaan nahkatakkiin ja koppasi taas myös kitaran käteensä. Ensi vuoteen (toivottavasti), Glasvegas! (SPOTIFY)
Paul Weller
Paul Welleriltä ei tullut vuonna 2011 uutta kokopitkää albumia, mutta mod-keisari julkaisi muutaman yksittäisen herkkupalan. Kesän Starlite-single on mukavan trooppinen ja Drop Out Orcherstran remix lisää siihen vielä extra-annoksen keikutusta. Myös BBC:n futisfiktion lopputeksteihin sävelletty Devotion oli Welleriltä kaunis teko.
Little Dragon
Taas siellä Ruotsissa osataan. Little Dragonin tämänvuotisen levyn nimikappale Ritual Union on koukuttavan omaperäinen jännässä taustariffissään ja mielenkiintoisesti kiemurtelevassa melodiassaan. Myös Tensnaken dubstep-tuulahduksia tuonut remix on kuulemisen arvoinen.
Foster The People
Vuoden tarttuvimpia pop-kappaleita etsittäessä Pumped Up Kicks on varmasti aivan kärkisijoilla. Jollain tavalla lattea levyversio ei sykähdyttänyt mitenkään kovasti, mutta akustisilla kitaroilla säestetty, mukavasti svengaava liveversio jää surraamaan päähän päiväkausiksi.
MUUT:
Tämän vuoden löytöjen ohella fiilistelin tylsään tapaani tietysti myös vanhoja tuttavuuksia. Primal Screamia tuli kuunneltua yllättävän paljon BBC:llä (ja myöhemmin Ylellä) nähdyn Screamadelica-dokumentin jälkimainingeissa. Come Togetherin Terry Farley -versio pyöri kaiuttimissa hyvin useaan otteeseen, ja samalta aikakaudelta peräisin oleva B-puoli Jesus sai myös soittokertoja.
Ensi vuodelta odotan kovasti Noel Gallagherin toista levyä sekä The XX:n loistavan ykköslevyn seuraajaa.
Hauskaa uutta vuotta kaikille!
E D I T :
Hups! Smith Westernsin Weekend unohtui kokonaan listalta! Erittäin mainio biisi, jota tuli fiilisteltyä Lontoon keväässä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mgmt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mgmt. Näytä kaikki tekstit
31 joulukuuta 2011
20 toukokuuta 2010
Viikon viitonen
- Cat Power - New York Tämä on siis Chan Marshallin tyylikkään vähäeleinen tulkinta Minelli / Sinatra -standardista. Kappale on hienosti sovitettu alusta loppuun, yhtään ylimääräistä nuottia ei soiteta.
- Radiohead - A Punch Up At A Wedding Viime aikoina olen kuunnellut Radioheadin Hail To The Thief -levyä melko paljon. Suosikkibiisejäni Radioheadilta ovat yleensäkin tällaiset hitaammat ja oudommat kappaleet. Tässä on jotain sukulaisuutta Beatlesin Come Togetheriin.
- Bad Cash Quartet - Midnight Prayer Ruotsalaisbändi laulaa englantia ehkä hieman liian ruotsalaisella aksentilla, mutta kappaleessa on kaunis melodia ja mukavaa rosoisuutta. Tätä soitettiin jopa MTV:llä joskus kesällä 2003. Hieman saman tyylistä kuin Arcade Fire, mutta pohjoismaalaisemmin?
- The Drums - Down By The Water Kehuin tätä jo eilenkin, mutta kehutaan nyt uudestaan. The Drumsin kesäisen hilpeästä EP:stä tekee niin erinomaisen kokonaisuuden juuri se, että siinä on mukana yksi tällainen muista kappaleista poikkeava hitaampi biisi.
- MGMT - Congratulations Uusi MGMT ei ole auennut minulle vielä aivan täysin. Albumilla on joukoittain hyviä ideoita, mutta ne on haudattu melkoisen sekamelskauksen alle. Päätösbiisi Congratulations on levyn selkein ja perinteisin kappale ja siten toistaiseksi ymmärrettävin.
Muuta: Lontoon vuoden 2012 olympialaisten maskotit julkistettiin tänään. Maskottikilpailun voittajiksi valittiin Wenlock ja Mandeville; kaksi avaruusolion näköistä isosilmäistä olentoa, jotka kuulemma edustavat "olympiastadionin rakentamiseen käytettyjä teräspalikoita". Yllätyin, että niinkin konservatiivinen organisaatio kuin Kansainvälinen Olympiakomitea hyväksyi näin rohkean ja suoraan sanoen oudon maskottiparivaljakon. Muita ehdotuksia olivat mm. teekuppimaskotti sekä Big Ben, jolla on kädet, jalat ja kasvot. Ehkä ihan hyvä, että niitä ei valittu. Silmäoliot ovat tietysti herättäneet jo paljon porua mm. internetin keskustelupalstoilla ja lehdissä: esimerkiksi National Post kutsuu niitä "kaameiksi".
Jos Suomi koskaan pääsisi järjestämään olympialaiset, millainen maskotti täällä osattaisiin keksiä? Viimeksi yleisurheilun MM-kisoissa oli muistaakseni jonkinlainen "elävä Stadionin torni".
02 tammikuuta 2010
Parhaat 00: Biisit
Viime vuosikymmenellä (miksikä sitä muuten oikein kutsutaan? Itse sanon sitä 'nollanollaksi'.) julkaistiin valtava määrä hienoa musiikkia. Parhaiden kappaleiden listaaminen on tietenkin käytännössä mahdotonta, mutta tämä lista on eräänlainen yritys. Jonkinlaisen järjen säilyttämiseksi oli luotava pari sääntöä: jokaiselta yhtyeeltä on mukana vain yksi kappale ja yhteensä listalla on 50 biisiä. Otin mukaan vain sellaisia kappaleita, jotka olivat minulle tavallista tärkeämpiä ja joita kuuntelin paljon.
Kappaleet eivät ole parhausjärjestyksessä, vaan aivan satunnaisesti sekaisin.
GUILLEMOTS - TRAINS TO BRAZIL (2006) Tämä kappale on neljä minuuttia täyttä autuutta. Sen hyvyyttä ei voi selittää, mutta jokainen, joka kuuntelee sen, ymmärtää varmasti. Pidän tällaisista biiseistä, joissa on koko ajan sellainen tunnelma, kuin jotain valtavaa olisi tapahtumassa aivan minä hetkenä hyvänsä. Suosikkikohtani on ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva säkeistö, jossa jännitys tiivistyy leijailevaksi ja kappaleeseen aukeaa yllättäen aivan uusi taso.
THOM YORKE - HARROWDOWN HILL (2006) Minimalistinen ja synkkä kappale, joka on samaan aikaan sekä hyvin kliininen että inhimillinen. 2000-luvulla politiikka palasi pop-musiikkiin, mutta harvassa tapauksessa kuulosti siltä, kuin musiikki todella voisi kaataa järjestelmän. Tämä kuulostaa siltä.
GLASVEGAS - GERALDINE (2008) Glasvegas säväytti heti ensikuulemalta, mutta aivan aluksi ajattelin, että yksinkertainen Geraldine oli väärä valinta singleksi. Nykyisin olen täysin päinvastaista mieltä: tämä on jo moderni klassikko - niitä kappaleita, jonka jokainen nuotti ja sekunti tuottaa tunnistamisen iloa, mutta säilyttää silti mielenkiintonsa. Kappaleen punchline "...I'm your social worker" on edelleen yksi parhaita ikinä.
BABYSHAMBLES - LOST ART OF MURDER (2007) Tämä kappale kuulostaa samaan aikaan sekä kadotetulta että löydetyltä. Lisäksi tässä on Pete Dohertyn kenties toistaiseksi paras laulusuoritus: pehmeä ja kaunis tulkinta. Myös Bert Janschin soolokitara on erittäin olennainen elementti ja viimeinen piste i:n päälle tämän biisin loisteliaisuudessa.
THE RAVEONETTES - UNCERTAIN TIMES (2005) Harvat kappaleet kuulostavat aivan oikeasti näin lohduttavilta. Lällyjen, täsmälohduttavien biisien tekeminen oli 00-luvun menestysresepti monelle yhtyeelle, mutta todellisessa koskettavuudessa lähes kukaan ei kyennyt kilpailemaan tämän kappaleen kanssa. "I want to ride with you in uncertain times" on hyvin kauniisti sanottu.
MANIC STREET PREACHERS - YOUR LOVE ALONE IS NOT ENOUGH (FEAT. NINA PERSSON) (2007) 2000-luvun alussa Manic Street Preachers oli kuten vanha ystävä, jota ei ollut oikein halunnut tavata moneen vuoteen, koska yhteiset puheenaiheet olivat loppuneet. Sitten keväällä 2007 Manics palasi tällä kappaleella ja kaikki oli taas kuin vanhoina hyvinä aikoina.
CRAIG ARMSTRONG - WAKE UP IN NEW YORK (FEAT. EVAN DANDO) (2002) Vaatii suurta taitoa ja uskallusta tehdä näin hidas ja pakahduttava kappale. Hollywood-elokuviin musiikkia säveltänyt Craig Armstrong luo ääriväsyneelle New York -kuvaukselle täydellisen musiikillisen taustan ja The Lemonheadsin hölmö Evan Dando heittäytyy yhtäkkiä vakavaksi ja tunteelliseksi.
JARVIS COCKER - RUNNING THE WORLD (2006) Yhteiskuntakritiikki on yleensä tylsää ja noloa, mutta Jarvis Cocker jos joku osaa tehdä sen nokkelasti ja uskottavasti. Vaatii taitoa tiivistää vuosikymmenen politiikkaa hallinnut oikeistoliberalistinen arvomaailma neljän minuutin biisiin, jossa joka rivi sisältää loppusoinnun! "Let's be perfectly clear boys and girls: cunts are still running the world"
JJ72 - OXYGEN (2000) Tämän kappaleen ja samana vuonna julkaistun Snow-singlen perusteella olisi voinut odottaa, että dublinilaisesta JJ72:sta olisi tullut yksi vuosikymmenen suosituimpia bändejä. Niin ei käynyt, mutta onneksi Oxygenin hohto ei ole lainkaan himmentynyt, vaan se on yhä erinomainen, mahtipontinen ja tunteellinen indierock-biisi.
BERNARD BUTLER & EDWYN COLLINS - MESSAGE FOR JOJO [lataa .AAC ilmaiseksi / osta MP3 hintaan €1,29] (2001) Harmi, ettei tähän kappaleeseen ollut Spotify-linkkiä eikä edes YouTube-videota. Tämä on nimittäin kiistattomasti aivan vuosikymmenen kärkeä ja jokaisen pitäisi ehdottomasti kuulla tämä. Harvassa kappaleessa on näin tyly sanoma: laulun tarina kertoo avioparin erosta hyvin koruttomasti ja karusti, jopa lakonisesti ("The fact that we have children only makes me feel old"). Bernard Butlerin ja Edwyn Collinsin äänet ovat yllättävän samankuuloiset ja toisiinsa lähes täydellisesti sulautuvat ja musiikillisesti kappale on mielenkiintoinen sekoitus akustisia kitaroita, rumpukonetta ja analogisen kuuloisia kosketinsoittimia.
THE CRASH - STILL ALIVE (2003) Syksyllä 2003 tämän kappaleen kuuli joka päivä varmasti vähintään kolme kertaa: radiosta, televisiosta, kaverien autostereoista... kaikkialta. Muistan, kuinka jo ennen biisin ilmestymistä siitä kuuli huhuja: "Ootko kuullut The Crashin uutta biisiä? Se kuulostaa niinku Van Halenilta..." Jälkeenpäin katsottuna Still Alive kuulostaa vain ja ainoastaan täysin The Crashilta.
BRITISH SEA POWER - PLEASE STAND UP (2005) Juuri niinä vuosina, kun vanha ystävä Manic Street Preachers oli kateissa, British Sea Power piristi muutamalla erinomaisella, kiihkeällä, antheemisella rock-kappaleella. Tässä biisissä on kaikki tarvittavat elementit: kumisevat rummut, helisevät ja rapisevat kitarat, laveasti maalailevat viulut ja hieman ylitulkitseva laulaja.
THE CRIBS - I'M A REALIST (2007) Viime kesänä en aivan oikeasti saanut eräänä yönä lainkaan nukuttua, kun tämä kappale soi tauotta päässäni. Kolmeen minuuttiin on tiivistetty tehokkaasti kaikki mahdolliset koukut: pari kitarariffiä, la-la-la-la:t, kätevän tiukkoja riimejä sekä hienoa pää- ja taustalaulajan yhteistyötä. Harvalla bändillä on näin päteviä statement-lauluja.
ERYKAH BADU - THE HEALER / HIP HOP (2008) Tämän kappaleen genreä on mahdotonta määrittää. Madlibin luoma biitti on vähäeleinen ja Erykah Badun laulusuoritus on... epätavanomainen. Tähän kappaleeseen ei kyllästy, vaikka sitä kuuntelisi kuinka usein tahansa.
DOVES - POUNDING (2002) Dovesilla olisi joukko loistavia ehdokkaita vuosikymmenen parhaiden biisien listalle, mutta Pounding on silti ehdottomasti paras. Tämä kappale suorastaan tuoksuu tuoreelta nurmikolta, kesältä, auringonnousulta ja matkaan lähtemiseltä. Harvoissa kappaleissa musiikki ja sanat sopivat tunnelman kannalta näin hyvin yhteen. "I don't mind if we never come home at all"
HUSKY RESCUE - NEW LIGHT OF TOMORROW (2004) Helsinkiläisen Husky Rescuen ensihitti oli yksi vuosikymmenen jännittävimpiä tapauksia. Vaikka tämä on hyvin rauhallinen ja pehmeä kappale, en uskaltaisi kuunnella tätä yksin ulkona kesäyönä. Silloin tuntuisi siltä, kuin biisi voisi materialisoitua joksikin oudoksi, eläväksi olennoksi, joka veisi mukanaan.
RAZORLIGHT - AMERICA (2006) Jos The Crashin Still Alive oli syksyn 2003 ehdoton soundtrack, Razorlightin America määritti vastaavasti loppuvuotta 2006. Pidän tämän kappaleen tuotannosta hyvin paljon: jokainen instrumentti erottuu kirkkaasti toisesta ja saa kokonaisuudessa omaa tilaa. Vaikka Razorlight jäisikin pitkällä perspektiivillä post-Libertines -aikakautta määrittäneen 'landfill indien' edustajaksi, America on kappale, joka ei tule vanhenemaan vuosienkaan saatossa.
MORRISSEY - FIRST OF THE GANG TO DIE (2004) Nyt asia näyttää aivan itsestään selvältä, mutta vuonna 2004 Morrisseyn paluu ja etenkin tuon paluun laadukkuus oli melkoinen yllätys. First Of The Gang To Die on 00-luvun Morrisseytä parhaimmillaan: hauskaa, rullaavaa ja idearikasta.
ARCTIC MONKEYS - WHO THE FUCK ARE ARCTIC MONKEYS? (2006) Vaatii melkoista pokkaa seurata vuosikymmenen myydyintä debyyttialbumia kappaleella, jossa bändi itse kyseenalaistaa itsensä ilmiönä ja kertoo hyvän sään tutuille suorat sanat. Vaikea kuvitella, että Susan Boyle julkaisisi cover-version tästä. Suoraselkäisen eleen lisäksi kappale on musiikillisestikin erinomainen: alussa laiskan välinpitämätön ja loppua kohti aggressiiviseksi kiertyvä.
BEN LEE - FLOAT ON (2006) Modest Mousen alkuperäiskappale on myöskin hieno, mutta Ben Leen hitaampi versio tuo siitä esiin uudenlaisia sävyjä. Tämä on optimistinen, sympaattinen ja humoristinen kappale. Väliosan pieni virhe tekee biisistä entistäkin pidettävämmän.
COLDPLAY - VIVA LA VIDA (2008) Coldplay oli loppujen lopuksi yksi vuosikymmenen rasittavimpia ilmiöitä, mutta sen kappaleiden tasoa ei silti käy kiistäminen. Viva La Vida on klassinen hitti: heti ensi tahdeistaan tunnistettava ja vastustamattomasti etenevä. Tietty falskius ja tulkinnallinen tyhjyys ärsyttää, mutta melodian ja rakenteen kannalta tätä täydellisempää kappaletta on käytännössä mahdotonta säveltää.
FRANZ FERDINAND - THE DARK OF THE MATINÉE (2004) Vuosikymmenen alku vaikutti paria yksittäistä valonpilkahdusta lukuunottamatta melko vaisulta ja mitäänsanomattomalta, kunnes Franz Ferdinand ilmestyi paikalle ja toi mukanaan takaisin tyylikkyyden, älykkyyden ja iskevyyden. Take Me Out oli täräyttävä nyrkki suoraan silmään, mutta The Dark Of The Matinée oli varhaisista hiteistä se monitasoisempi ja siten ehkä kestävämpi.
M.I.A. - PAPER PLANES (2007) 00-luvun musiikillisesti parhaita puolia oli se, että erilaisia vaikutteita ja tyylejä yhdisteltiin hyvin ennakkoluulottomasti ja melko oudoistakin biiseistä saattoi tulla suuria hittejä. M.I.A.:n The Clashia samplaava, ammuskeluefektejä ja kassakoneen kilinää sisältävä värikäs Paper Planes oli malliesimerkki tällaisesta.
PLACEBO - FOLLOW THE COPS BACK HOME (2005) Pidän suuresti Placebon "hitaista" ja Follow The Cops Back Home on niistä mahdollisesti paras. Sanoissa ei ole paljoakaan järkeä, mutta ne soljuvat kekseliäästi ilmavan melodian tukena. Sovituksessa on noudatettu esimerkillisesti periaatetta "vähemmän on tehokkaampaa".
GOODBOOKS - PASSCHENDAELE (2007) Tätäkään ei löydy Spotifysta, mutta onneksi sain edes videon kaivettua jostain esille. GoodBooks oli yksi vuosikymmenen lyhyitä tähdenlentoja: ensisingle Passchendaele vakuutti mielenkiintoisilla soundeillaan, historiallisella aiheellaan ja persoonallisella otteellaan, mutta loppujen lopuksi bändi löi hanskat tiskiin ennen toisen albumin julkaisua. Sääli. Harvoissa kappaleissa on nykyisin trumpettisoolo.
THE VERVE - LOVE IS NOISE (2008) Kolmannen ja näillä näkymin vihoviimeisen tulemisensa aluksi The Verve julkaisi tämän hyvin vakuuttavan singlen. Richard Ashcroftin balladientäytteisten soololevyjen jälkeen Love Is Noise oli virkistävän jämäkkä, nopeatempoinen kappale, jonka hämmentävän typerät sanat laulettiin kunnioitettavalla vakavuudella, juuri niin kuin The Verven pitääkin. Love Is Noisea seurannut neljäs albumi Forth ei valitettavasti noussut singlen antamaa lupausta vastaavaan lentoon ja bändi hajosi taas kerran lähes heti sen julkaisun jälkeen.
THE STREETS - WEAK BECOME HEROES (2002) Mike Skinner teki vuosituhannen alkupuolella suuren vaikutuksen kyvyllään tiivistää elämän pieniä yksityiskohtia uskomattoman tarkkanäköisiksi ja viisaiksi pop-kappaleiksi. Tämän kappaleen juju on siinä, miten tarinan alkupuolen optimistinen, juhlimista ja klubikulttuuria ylistävä viesti muuttuu loppua kohti yllättävän varaukselliseksi ja kypsäksi ("I realize 5 years went by, I'm older / Memories smoulder, winter's colder / But that same piano loop over and over and over").
SUPERGRASS - ST. PETERSBURG (2005) Myös Supergrass saa kenties suurinta hehkutusta nopeista kappaleistaan, mutta itse pidän bändin rauhallisemmasta tuotannosta kaikkein eniten. St. Petersburgissa on hyvää yöllistä maantietunnelmaa. Gaz Coombesin laulu kuulostaa aavistuksen verran John Lennonilta ja kappaleen pianokuvio on hauska.
OASIS - LET'S ALL MAKE BELIEVE (2000) Vuosikymmenen alussa Oasis oli suurimmaksi osaksi melkoisessa kuopassa, mutta tämä hieman mustavalkowestern-fiilistä kanavoiva kappale korvaa kaikki muut mahdolliset pettymykset. Go Let It Out -singlen B-puolella julkaistu Let's All Make Believe on parasta Oasista: klassinen melodia, Liamin väkevä laulusuoritus ja huikea kertosäe. Sisältää myös klassisen Oasis-tempun, jossa Noel kirjoittaa Liamia hieman morkkaavan sanoituksen, jonka Liam sitten joutuu laulamaan. Voih, comebackia odotellessa.
KLAXONS - GOLDEN SKANS (2007) Klaxons ottaa oppia alkuaikojen Beatles-hiteistä ja aloittaa kappaleensa suoraan iskevällä kertosäkeellä. Vuosikymmenen puolivälin perusindiemassan joukossa Klaxons erottui outoudellaan ja mielikuvituksellaan. Bändin toisen albumin julkaisu on lykkääntynyt jo reilulla vuodella, mutta yhtye pysyy yhä esillä mm. siksi, että Golden Skansia käytetään television shampoomainoksessa.
AUGIE MARCH - STRANGER STRANGE (2006) Löysin tämän kappaleen aikoinaan blogista ja kuuntelin sitä kohtalaisen paljon, mutta sitten unohdin sen. Vasta nyt listoja tehdessä muistin sen uudelleen, ja hyvä niin. Australialaisen Augie Marchin kappaleessa on annos maanmiestensä Crowded Housen pehmeää melodisuutta, mutta myös jotain hyvin kiehtovaa vanhanaikaisuutta, vähän Sinatraa. (Pakko tosin sanoa, etten pidä videon liveversion saksofonisoolosta - sellaiset olisi kuulunut jättää 80-luvulle.)
NEW ORDER - CRYSTAL (2001) Manchester-ikonien paluu 00-luvun alussa ei miellyttänyt aivan kaikkia, mutta tuotti silti muutaman erinomaisen biisin. Crystalissa on melko omituinen rakenne, omaan vakavuuteensa hauskasti kompastuvat sanat ja hyvin harvinainen bassosoolo.
THE POSTAL SERVICE - SUCH GREAT HEIGHTS (2003) Tämä taisi jossain vaiheessa olla Last.fm:n kaikkien aikojen kuunnelluin kappale. Hyvä osoitus siitä, että 00-luvulla musiikkia alettiin kuluttaa vaihtoehtoisilla tavoilla ja suureen suosioon saattoi nousta kierteisempiäkin reittejä käyttäen. Tässä kappaleessa on kauniin melankolinen melodia ja mukavasti korvienväliä hiveleviä surinoita ja piipityksiä. Suosittelen kaikille myös omaa, aavistuksen verran hidastettua remixiäni (MP3).
GRANDADDY - HE'S SIMPLE, HE'S DUMB, HE'S THE PILOT [lataa mp3] (2000) 00-luvun alussa jokainen tietysti odotti Tulevaisuuden alkavan, mutta lentävät autot ja avaruusruoka eivät silti ole ainakaan toistaiseksi vielä toteutuneet. Lohdutuksena voi kuitenkin kuunnella esimerkiksi tätä Grandaddyn kahdeksanminuuttista kappaletta, joka kuulostaa hyvin paljon Tulevaisuudelta. Pitkässä ja pitkänimisessä kappaleessa on monta erilaista osaa, tunnelmaa, tahtilajia, ääniefektiä ja kulmaa. Silti se nivoutuu lopussa kauniisti kokoon ja muodostaa hienon, yhtenäisen kaaren.
THE STROKES - SOMEDAY (2001) Somedayssä on jotain samaa yksinkertaista, kevyttä raikkautta kuin vanhoissa Motown-tyttöbändien hiteissä. Tunkkaiseksi käyneen 90-luvun lopun jälkeen The Strokes räjäytti pankin yksinkertaisesti kuulostamalla bändiltä, joka soittaa tiukasti yhteen. Tässä kappaleessa on hauska kuunnella kahden eri kitaran sekä basson yhteissoittoa.
CAJUN DANCE PARTY - AMYLASE (2007) Suosikkokohtani tässä kappaleessa on korkea mutta kumea kitarasoolo. Tosin tässä on niin paljon hyviä kohtia, että oikeastaan suosikkeja ovat kaikki. Ne kättentaputukset, ja kaikki..!
TRAVIS - SELFISH JEAN [lataa mp3] (2007) Travis tunnetaan ennen kaikkea surumielisistä ja sateisenharmaista hiteistään, mutta kesällä 2007 bändi löysi taas hilpeämmän vaihteen mm. lainaamalla rumpukompin suoraan Iggy Popilta. Selfish Jean on yksinkertaisesti hyvin erinomainen kappale: hyvä melodia, omaperäinen sanoitus ja raikas toteutus. Lisäksi biisin video on ehkä yksi kaikkien aikojen hauskimmista.
BLUR - BATTERY IN YOUR LEG (2003) Blurin viimeisen albumin viimeinen kappale on samanaikaisesti jotenkin maahan lyöty mutta silti uhmakas. Ja Graham Coxonin kitarasoolo on yksinkertaisuudessaan legendaarinen.
THE ARK - IT TAKES A FOOL TO REMAIN SANE (2000) Vaikka The Arkin kappaleessa onkin hyvin erityinen sanoma, sen nimi toimii osuvana yleisenä kommenttina käytännössä mihin asiaan tahansa. Bändiltä on myös hyvä ratkaisu olla tekemättä näin tärkeää asiaa sisältävästä biisistä liian mahtipontista tai pitkää: kappaleen tarkoitus toteutuu hyvin tehokkaasti, kun se lopetetaan heti, kun kaikki on sanottu.
CORNERSHOP - LESSONS LEARNED FROM ROCKY 1 TO ROCKY III (2002) Sanakirjassa voisi kohdassa R niin kuin Rock olla tämän kappaleen Spotify-linkki. Valaistuneesti nimetty Lessons Learned From Rocky I To Rocky III sisältää kaikki elementit, joista klassisen rock-kappaleen pitää koostua: Rolling Stonesin kitarat, sielukkaat naistaustalaulajat, muhkea bassolinja (ex-Oasis-Guigsyn soittamana!) sekä autoista, supermalleista ja Miami Beachista kertovat sanat. Kaikeksi onneksi Cornershopin tulkinnassa on kuitenkin mukana myös suuri kauhallinen keventävää ironiaa. Tätä kuunnellessa ei voi olla tulematta iloiseksi. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa sen sijaan on tarjolla myös lähes täysin ironiaton kuvitus, jos kaipaa sellaista.
MGMT - TIME TO PRETEND (2008) Hieman samoilla linjoilla Cornershopin ironisen rock-unelman kanssa on myös MGMT. Time To Pretendissä on lisäksi jokainen musiikillinen elementti niin hohdokkaassa kunnossa, että kappale tulee soundtrackaamaan sekä glamour- että ei-glamour -elämää vielä varmasti pitkälle 2010-luvullakin. Harvat biisit ovat heti ensikuulemasta lähtien näin mullistavia, mutta Time To Pretendin jälkeen mikään ei ole enää ollut ennallaan.
THE LIBERTINES - CAN'T STAND ME NOW (2004) Jos The Libertines olisi jatkanut, bändistä olisi hyvinkin saattanut kehittyä The Kinksin tai The Who'n kaltainen brittiläinen instituutio. Can't Stand Me Now jatkaa näiden legendaaristen yhtyeiden draamavetoista tarinankerrontaperinnettä, mutta hyvin modernilla ja ainutlaatuisella käänteellä: kappale kertoo bändin omasta sekasorrosta ja on käytännössä suora vuoropuhelu kahden vuorotellen laulavan keulahahmon välillä. Kuin tosi-tv:tä tai saippuaoopperaa kolmen ja puolen-minuutin pop-biisissä! Kuuntelija voi itse valita, onko Peten vai Carlin puolella - vain tekstiviestiäänestys puuttuu.
THE THRILLS - 'TIL THE TIDE CREEPS IN (2003) The Thrillsiltä oli äärimmäisen vaikea valita vain yhtä kappaletta, sillä irlantilaisbändi oli mielestäni ehdottomasti aivan parhaita yhtyeitä koko vuosikymmenellä. Esikoislevyn päätösbiisi 'Til The Tide Creeps In kuitenkin tiivistää bändin kaiken herkullisuuden mitä parhaimmalla tavalla. Pidän erityisesti mukavasti ujeltavasta sähköurusta sekä tietysti Conor Deasyn lempeästä äänestä. Kesä 2007 kuulosti juuri tältä.
THE KILLERS - MR. BRIGHTSIDE (2004) Syksyllä 2004 vaikutti siltä, että The Killersistä olisi voinut tulla 00-luvun Oasis. Debyyttialbumi Hot Fuss sisälsi muutaman aivan, ehm, killeribiisin, joista Mr. Brightside oli kenties vaikuttavin. Kappaleessa on tuntuvan kiireinen tempo, joustavasti soljuva kitarariffi ja hienosti rakennettua draamaa. Valitettavasti The Killers ei aivan onnistunut täyttämään alkuaikojensa suurta potentiaalia, vaan laimentui hieman yliyrittäväksi keskitien jyräksi. Mutta se on jo tyystin toinen tarina.
KING BISCUIT TIME - I WALK THE EARTH (2000) Vuosikymmenen vaihteessa moni trendiasiantuntija piti skotlantilaista The Beta Bandia Seuraavana Suurena Juttuna. Hauskasta meiningistä huolimatta Beta Bandin ura jäi lopulta jonkinlaiseksi lässähdykseksi, mutta sivupolkujen kautta asiasta seurasi myös paljon hyvää. Beta Bandin laulaja Steve Mason julkaisi jo vuonna 2000 pääyhtyeensä vielä toimiessa soolomateriaalia merkillisellä nimellä King Biscuit Time. No Style -EP:n ykkösbiisi I Walk The Earth on mielenkiintoinen yhdistelmä kolisevia konerytmejä, pehmeää bassoa ja Masonin hauskan kotikutoista laulutyyliä. Loppua kohden kappale muuttuu hyvin hypnoottiseksi.
I AM KLOOT - PROOF (BBC SESSIONS) (2007) Mietin aina toisinaan, millaista musiikkia John Lennon tekisi, jos olisi vielä elossa. Mahdollisuuksia on tietysti monia, mutta Proof voisi olla juuri sellainen kappale. BBC-liveversiossa on vielä extrakarheutta ja hieman kipakampi vauhti.
ELBOW - SWITCHING OFF [lataa mp3] (2003) Jos tämä kappale olisi tehty 1600-luvulla, se olisi varmasti nykyisin virsikirjoissa. Kappaleen sanoma on kenties arkinen, mutta silti taivaallinen ja tunnelmaltaan se on kokonaisuudessaan upean ajaton ja ihmeellinen.
PULP - BAD COVER VERSION (2001) Pulpin viimeisellä levyllä oli jollain tapaa hyvin lopullinen tunnelma ja tämä kappale on osuva tiivistys siitä. Pidän erityisesti siitä, miten kappale kerää aivan uudenlaisia kierroksia kohdan 2:40 jälkeen. Myös metaparodinen musiikkivideo on hyvin hauska.
BADLY DRAWN BOY - SILENT SIGH (2002) Sen lisäksi, että tämä biisi on loistavasta Hugh Grant -elokuvasta, siinä on myös lukuisia muita erinomaisia ominaisuuksia, kuten jännittävästi keinuva pianokuvio sekä mukavasti pompahteleva rumpukomppi. Silent Sigh on siitä harvinainen kappale, että se kuulostaa yhtä hienolta sekä aamulla että yöllä.
SONDRE LERCHE - TWO WAY MONOLOGUE (2004) Norjaa ei tuskin koskaan lasketa musiikin suurmaiden joukkoon, mutta öljyn seasta löytyy helmiäkin. Sondre Lerchen Two Way Monologue on ihastuttavan kärkevä ja outo pop-kappale, joka sisältää monenlaisia pysähdyksiä, heittoja ja koukeroita, mutta pysyy silti esittäjänsä täydellisessä hallinnassa. Two Way Monologue jää surraamaan kuuntelijan päähän viikkokausiksi ja biisin humoristinen videokin viehätää vielä vuosienkin jälkeen.
Kappaleet eivät ole parhausjärjestyksessä, vaan aivan satunnaisesti sekaisin.
GUILLEMOTS - TRAINS TO BRAZIL (2006) Tämä kappale on neljä minuuttia täyttä autuutta. Sen hyvyyttä ei voi selittää, mutta jokainen, joka kuuntelee sen, ymmärtää varmasti. Pidän tällaisista biiseistä, joissa on koko ajan sellainen tunnelma, kuin jotain valtavaa olisi tapahtumassa aivan minä hetkenä hyvänsä. Suosikkikohtani on ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva säkeistö, jossa jännitys tiivistyy leijailevaksi ja kappaleeseen aukeaa yllättäen aivan uusi taso.
THOM YORKE - HARROWDOWN HILL (2006) Minimalistinen ja synkkä kappale, joka on samaan aikaan sekä hyvin kliininen että inhimillinen. 2000-luvulla politiikka palasi pop-musiikkiin, mutta harvassa tapauksessa kuulosti siltä, kuin musiikki todella voisi kaataa järjestelmän. Tämä kuulostaa siltä.
GLASVEGAS - GERALDINE (2008) Glasvegas säväytti heti ensikuulemalta, mutta aivan aluksi ajattelin, että yksinkertainen Geraldine oli väärä valinta singleksi. Nykyisin olen täysin päinvastaista mieltä: tämä on jo moderni klassikko - niitä kappaleita, jonka jokainen nuotti ja sekunti tuottaa tunnistamisen iloa, mutta säilyttää silti mielenkiintonsa. Kappaleen punchline "...I'm your social worker" on edelleen yksi parhaita ikinä.
BABYSHAMBLES - LOST ART OF MURDER (2007) Tämä kappale kuulostaa samaan aikaan sekä kadotetulta että löydetyltä. Lisäksi tässä on Pete Dohertyn kenties toistaiseksi paras laulusuoritus: pehmeä ja kaunis tulkinta. Myös Bert Janschin soolokitara on erittäin olennainen elementti ja viimeinen piste i:n päälle tämän biisin loisteliaisuudessa.
THE RAVEONETTES - UNCERTAIN TIMES (2005) Harvat kappaleet kuulostavat aivan oikeasti näin lohduttavilta. Lällyjen, täsmälohduttavien biisien tekeminen oli 00-luvun menestysresepti monelle yhtyeelle, mutta todellisessa koskettavuudessa lähes kukaan ei kyennyt kilpailemaan tämän kappaleen kanssa. "I want to ride with you in uncertain times" on hyvin kauniisti sanottu.
MANIC STREET PREACHERS - YOUR LOVE ALONE IS NOT ENOUGH (FEAT. NINA PERSSON) (2007) 2000-luvun alussa Manic Street Preachers oli kuten vanha ystävä, jota ei ollut oikein halunnut tavata moneen vuoteen, koska yhteiset puheenaiheet olivat loppuneet. Sitten keväällä 2007 Manics palasi tällä kappaleella ja kaikki oli taas kuin vanhoina hyvinä aikoina.
CRAIG ARMSTRONG - WAKE UP IN NEW YORK (FEAT. EVAN DANDO) (2002) Vaatii suurta taitoa ja uskallusta tehdä näin hidas ja pakahduttava kappale. Hollywood-elokuviin musiikkia säveltänyt Craig Armstrong luo ääriväsyneelle New York -kuvaukselle täydellisen musiikillisen taustan ja The Lemonheadsin hölmö Evan Dando heittäytyy yhtäkkiä vakavaksi ja tunteelliseksi.
JARVIS COCKER - RUNNING THE WORLD (2006) Yhteiskuntakritiikki on yleensä tylsää ja noloa, mutta Jarvis Cocker jos joku osaa tehdä sen nokkelasti ja uskottavasti. Vaatii taitoa tiivistää vuosikymmenen politiikkaa hallinnut oikeistoliberalistinen arvomaailma neljän minuutin biisiin, jossa joka rivi sisältää loppusoinnun! "Let's be perfectly clear boys and girls: cunts are still running the world"
JJ72 - OXYGEN (2000) Tämän kappaleen ja samana vuonna julkaistun Snow-singlen perusteella olisi voinut odottaa, että dublinilaisesta JJ72:sta olisi tullut yksi vuosikymmenen suosituimpia bändejä. Niin ei käynyt, mutta onneksi Oxygenin hohto ei ole lainkaan himmentynyt, vaan se on yhä erinomainen, mahtipontinen ja tunteellinen indierock-biisi.
BERNARD BUTLER & EDWYN COLLINS - MESSAGE FOR JOJO [lataa .AAC ilmaiseksi / osta MP3 hintaan €1,29] (2001) Harmi, ettei tähän kappaleeseen ollut Spotify-linkkiä eikä edes YouTube-videota. Tämä on nimittäin kiistattomasti aivan vuosikymmenen kärkeä ja jokaisen pitäisi ehdottomasti kuulla tämä. Harvassa kappaleessa on näin tyly sanoma: laulun tarina kertoo avioparin erosta hyvin koruttomasti ja karusti, jopa lakonisesti ("The fact that we have children only makes me feel old"). Bernard Butlerin ja Edwyn Collinsin äänet ovat yllättävän samankuuloiset ja toisiinsa lähes täydellisesti sulautuvat ja musiikillisesti kappale on mielenkiintoinen sekoitus akustisia kitaroita, rumpukonetta ja analogisen kuuloisia kosketinsoittimia.
THE CRASH - STILL ALIVE (2003) Syksyllä 2003 tämän kappaleen kuuli joka päivä varmasti vähintään kolme kertaa: radiosta, televisiosta, kaverien autostereoista... kaikkialta. Muistan, kuinka jo ennen biisin ilmestymistä siitä kuuli huhuja: "Ootko kuullut The Crashin uutta biisiä? Se kuulostaa niinku Van Halenilta..." Jälkeenpäin katsottuna Still Alive kuulostaa vain ja ainoastaan täysin The Crashilta.
BRITISH SEA POWER - PLEASE STAND UP (2005) Juuri niinä vuosina, kun vanha ystävä Manic Street Preachers oli kateissa, British Sea Power piristi muutamalla erinomaisella, kiihkeällä, antheemisella rock-kappaleella. Tässä biisissä on kaikki tarvittavat elementit: kumisevat rummut, helisevät ja rapisevat kitarat, laveasti maalailevat viulut ja hieman ylitulkitseva laulaja.
THE CRIBS - I'M A REALIST (2007) Viime kesänä en aivan oikeasti saanut eräänä yönä lainkaan nukuttua, kun tämä kappale soi tauotta päässäni. Kolmeen minuuttiin on tiivistetty tehokkaasti kaikki mahdolliset koukut: pari kitarariffiä, la-la-la-la:t, kätevän tiukkoja riimejä sekä hienoa pää- ja taustalaulajan yhteistyötä. Harvalla bändillä on näin päteviä statement-lauluja.
ERYKAH BADU - THE HEALER / HIP HOP (2008) Tämän kappaleen genreä on mahdotonta määrittää. Madlibin luoma biitti on vähäeleinen ja Erykah Badun laulusuoritus on... epätavanomainen. Tähän kappaleeseen ei kyllästy, vaikka sitä kuuntelisi kuinka usein tahansa.
DOVES - POUNDING (2002) Dovesilla olisi joukko loistavia ehdokkaita vuosikymmenen parhaiden biisien listalle, mutta Pounding on silti ehdottomasti paras. Tämä kappale suorastaan tuoksuu tuoreelta nurmikolta, kesältä, auringonnousulta ja matkaan lähtemiseltä. Harvoissa kappaleissa musiikki ja sanat sopivat tunnelman kannalta näin hyvin yhteen. "I don't mind if we never come home at all"
HUSKY RESCUE - NEW LIGHT OF TOMORROW (2004) Helsinkiläisen Husky Rescuen ensihitti oli yksi vuosikymmenen jännittävimpiä tapauksia. Vaikka tämä on hyvin rauhallinen ja pehmeä kappale, en uskaltaisi kuunnella tätä yksin ulkona kesäyönä. Silloin tuntuisi siltä, kuin biisi voisi materialisoitua joksikin oudoksi, eläväksi olennoksi, joka veisi mukanaan.
RAZORLIGHT - AMERICA (2006) Jos The Crashin Still Alive oli syksyn 2003 ehdoton soundtrack, Razorlightin America määritti vastaavasti loppuvuotta 2006. Pidän tämän kappaleen tuotannosta hyvin paljon: jokainen instrumentti erottuu kirkkaasti toisesta ja saa kokonaisuudessa omaa tilaa. Vaikka Razorlight jäisikin pitkällä perspektiivillä post-Libertines -aikakautta määrittäneen 'landfill indien' edustajaksi, America on kappale, joka ei tule vanhenemaan vuosienkaan saatossa.
MORRISSEY - FIRST OF THE GANG TO DIE (2004) Nyt asia näyttää aivan itsestään selvältä, mutta vuonna 2004 Morrisseyn paluu ja etenkin tuon paluun laadukkuus oli melkoinen yllätys. First Of The Gang To Die on 00-luvun Morrisseytä parhaimmillaan: hauskaa, rullaavaa ja idearikasta.
ARCTIC MONKEYS - WHO THE FUCK ARE ARCTIC MONKEYS? (2006) Vaatii melkoista pokkaa seurata vuosikymmenen myydyintä debyyttialbumia kappaleella, jossa bändi itse kyseenalaistaa itsensä ilmiönä ja kertoo hyvän sään tutuille suorat sanat. Vaikea kuvitella, että Susan Boyle julkaisisi cover-version tästä. Suoraselkäisen eleen lisäksi kappale on musiikillisestikin erinomainen: alussa laiskan välinpitämätön ja loppua kohti aggressiiviseksi kiertyvä.
BEN LEE - FLOAT ON (2006) Modest Mousen alkuperäiskappale on myöskin hieno, mutta Ben Leen hitaampi versio tuo siitä esiin uudenlaisia sävyjä. Tämä on optimistinen, sympaattinen ja humoristinen kappale. Väliosan pieni virhe tekee biisistä entistäkin pidettävämmän.
COLDPLAY - VIVA LA VIDA (2008) Coldplay oli loppujen lopuksi yksi vuosikymmenen rasittavimpia ilmiöitä, mutta sen kappaleiden tasoa ei silti käy kiistäminen. Viva La Vida on klassinen hitti: heti ensi tahdeistaan tunnistettava ja vastustamattomasti etenevä. Tietty falskius ja tulkinnallinen tyhjyys ärsyttää, mutta melodian ja rakenteen kannalta tätä täydellisempää kappaletta on käytännössä mahdotonta säveltää.
FRANZ FERDINAND - THE DARK OF THE MATINÉE (2004) Vuosikymmenen alku vaikutti paria yksittäistä valonpilkahdusta lukuunottamatta melko vaisulta ja mitäänsanomattomalta, kunnes Franz Ferdinand ilmestyi paikalle ja toi mukanaan takaisin tyylikkyyden, älykkyyden ja iskevyyden. Take Me Out oli täräyttävä nyrkki suoraan silmään, mutta The Dark Of The Matinée oli varhaisista hiteistä se monitasoisempi ja siten ehkä kestävämpi.
M.I.A. - PAPER PLANES (2007) 00-luvun musiikillisesti parhaita puolia oli se, että erilaisia vaikutteita ja tyylejä yhdisteltiin hyvin ennakkoluulottomasti ja melko oudoistakin biiseistä saattoi tulla suuria hittejä. M.I.A.:n The Clashia samplaava, ammuskeluefektejä ja kassakoneen kilinää sisältävä värikäs Paper Planes oli malliesimerkki tällaisesta.
PLACEBO - FOLLOW THE COPS BACK HOME (2005) Pidän suuresti Placebon "hitaista" ja Follow The Cops Back Home on niistä mahdollisesti paras. Sanoissa ei ole paljoakaan järkeä, mutta ne soljuvat kekseliäästi ilmavan melodian tukena. Sovituksessa on noudatettu esimerkillisesti periaatetta "vähemmän on tehokkaampaa".
GOODBOOKS - PASSCHENDAELE (2007) Tätäkään ei löydy Spotifysta, mutta onneksi sain edes videon kaivettua jostain esille. GoodBooks oli yksi vuosikymmenen lyhyitä tähdenlentoja: ensisingle Passchendaele vakuutti mielenkiintoisilla soundeillaan, historiallisella aiheellaan ja persoonallisella otteellaan, mutta loppujen lopuksi bändi löi hanskat tiskiin ennen toisen albumin julkaisua. Sääli. Harvoissa kappaleissa on nykyisin trumpettisoolo.
THE VERVE - LOVE IS NOISE (2008) Kolmannen ja näillä näkymin vihoviimeisen tulemisensa aluksi The Verve julkaisi tämän hyvin vakuuttavan singlen. Richard Ashcroftin balladientäytteisten soololevyjen jälkeen Love Is Noise oli virkistävän jämäkkä, nopeatempoinen kappale, jonka hämmentävän typerät sanat laulettiin kunnioitettavalla vakavuudella, juuri niin kuin The Verven pitääkin. Love Is Noisea seurannut neljäs albumi Forth ei valitettavasti noussut singlen antamaa lupausta vastaavaan lentoon ja bändi hajosi taas kerran lähes heti sen julkaisun jälkeen.
THE STREETS - WEAK BECOME HEROES (2002) Mike Skinner teki vuosituhannen alkupuolella suuren vaikutuksen kyvyllään tiivistää elämän pieniä yksityiskohtia uskomattoman tarkkanäköisiksi ja viisaiksi pop-kappaleiksi. Tämän kappaleen juju on siinä, miten tarinan alkupuolen optimistinen, juhlimista ja klubikulttuuria ylistävä viesti muuttuu loppua kohti yllättävän varaukselliseksi ja kypsäksi ("I realize 5 years went by, I'm older / Memories smoulder, winter's colder / But that same piano loop over and over and over").
SUPERGRASS - ST. PETERSBURG (2005) Myös Supergrass saa kenties suurinta hehkutusta nopeista kappaleistaan, mutta itse pidän bändin rauhallisemmasta tuotannosta kaikkein eniten. St. Petersburgissa on hyvää yöllistä maantietunnelmaa. Gaz Coombesin laulu kuulostaa aavistuksen verran John Lennonilta ja kappaleen pianokuvio on hauska.
OASIS - LET'S ALL MAKE BELIEVE (2000) Vuosikymmenen alussa Oasis oli suurimmaksi osaksi melkoisessa kuopassa, mutta tämä hieman mustavalkowestern-fiilistä kanavoiva kappale korvaa kaikki muut mahdolliset pettymykset. Go Let It Out -singlen B-puolella julkaistu Let's All Make Believe on parasta Oasista: klassinen melodia, Liamin väkevä laulusuoritus ja huikea kertosäe. Sisältää myös klassisen Oasis-tempun, jossa Noel kirjoittaa Liamia hieman morkkaavan sanoituksen, jonka Liam sitten joutuu laulamaan. Voih, comebackia odotellessa.
KLAXONS - GOLDEN SKANS (2007) Klaxons ottaa oppia alkuaikojen Beatles-hiteistä ja aloittaa kappaleensa suoraan iskevällä kertosäkeellä. Vuosikymmenen puolivälin perusindiemassan joukossa Klaxons erottui outoudellaan ja mielikuvituksellaan. Bändin toisen albumin julkaisu on lykkääntynyt jo reilulla vuodella, mutta yhtye pysyy yhä esillä mm. siksi, että Golden Skansia käytetään television shampoomainoksessa.
AUGIE MARCH - STRANGER STRANGE (2006) Löysin tämän kappaleen aikoinaan blogista ja kuuntelin sitä kohtalaisen paljon, mutta sitten unohdin sen. Vasta nyt listoja tehdessä muistin sen uudelleen, ja hyvä niin. Australialaisen Augie Marchin kappaleessa on annos maanmiestensä Crowded Housen pehmeää melodisuutta, mutta myös jotain hyvin kiehtovaa vanhanaikaisuutta, vähän Sinatraa. (Pakko tosin sanoa, etten pidä videon liveversion saksofonisoolosta - sellaiset olisi kuulunut jättää 80-luvulle.)
NEW ORDER - CRYSTAL (2001) Manchester-ikonien paluu 00-luvun alussa ei miellyttänyt aivan kaikkia, mutta tuotti silti muutaman erinomaisen biisin. Crystalissa on melko omituinen rakenne, omaan vakavuuteensa hauskasti kompastuvat sanat ja hyvin harvinainen bassosoolo.
THE POSTAL SERVICE - SUCH GREAT HEIGHTS (2003) Tämä taisi jossain vaiheessa olla Last.fm:n kaikkien aikojen kuunnelluin kappale. Hyvä osoitus siitä, että 00-luvulla musiikkia alettiin kuluttaa vaihtoehtoisilla tavoilla ja suureen suosioon saattoi nousta kierteisempiäkin reittejä käyttäen. Tässä kappaleessa on kauniin melankolinen melodia ja mukavasti korvienväliä hiveleviä surinoita ja piipityksiä. Suosittelen kaikille myös omaa, aavistuksen verran hidastettua remixiäni (MP3).
GRANDADDY - HE'S SIMPLE, HE'S DUMB, HE'S THE PILOT [lataa mp3] (2000) 00-luvun alussa jokainen tietysti odotti Tulevaisuuden alkavan, mutta lentävät autot ja avaruusruoka eivät silti ole ainakaan toistaiseksi vielä toteutuneet. Lohdutuksena voi kuitenkin kuunnella esimerkiksi tätä Grandaddyn kahdeksanminuuttista kappaletta, joka kuulostaa hyvin paljon Tulevaisuudelta. Pitkässä ja pitkänimisessä kappaleessa on monta erilaista osaa, tunnelmaa, tahtilajia, ääniefektiä ja kulmaa. Silti se nivoutuu lopussa kauniisti kokoon ja muodostaa hienon, yhtenäisen kaaren.
THE STROKES - SOMEDAY (2001) Somedayssä on jotain samaa yksinkertaista, kevyttä raikkautta kuin vanhoissa Motown-tyttöbändien hiteissä. Tunkkaiseksi käyneen 90-luvun lopun jälkeen The Strokes räjäytti pankin yksinkertaisesti kuulostamalla bändiltä, joka soittaa tiukasti yhteen. Tässä kappaleessa on hauska kuunnella kahden eri kitaran sekä basson yhteissoittoa.
CAJUN DANCE PARTY - AMYLASE (2007) Suosikkokohtani tässä kappaleessa on korkea mutta kumea kitarasoolo. Tosin tässä on niin paljon hyviä kohtia, että oikeastaan suosikkeja ovat kaikki. Ne kättentaputukset, ja kaikki..!
TRAVIS - SELFISH JEAN [lataa mp3] (2007) Travis tunnetaan ennen kaikkea surumielisistä ja sateisenharmaista hiteistään, mutta kesällä 2007 bändi löysi taas hilpeämmän vaihteen mm. lainaamalla rumpukompin suoraan Iggy Popilta. Selfish Jean on yksinkertaisesti hyvin erinomainen kappale: hyvä melodia, omaperäinen sanoitus ja raikas toteutus. Lisäksi biisin video on ehkä yksi kaikkien aikojen hauskimmista.
BLUR - BATTERY IN YOUR LEG (2003) Blurin viimeisen albumin viimeinen kappale on samanaikaisesti jotenkin maahan lyöty mutta silti uhmakas. Ja Graham Coxonin kitarasoolo on yksinkertaisuudessaan legendaarinen.
THE ARK - IT TAKES A FOOL TO REMAIN SANE (2000) Vaikka The Arkin kappaleessa onkin hyvin erityinen sanoma, sen nimi toimii osuvana yleisenä kommenttina käytännössä mihin asiaan tahansa. Bändiltä on myös hyvä ratkaisu olla tekemättä näin tärkeää asiaa sisältävästä biisistä liian mahtipontista tai pitkää: kappaleen tarkoitus toteutuu hyvin tehokkaasti, kun se lopetetaan heti, kun kaikki on sanottu.
CORNERSHOP - LESSONS LEARNED FROM ROCKY 1 TO ROCKY III (2002) Sanakirjassa voisi kohdassa R niin kuin Rock olla tämän kappaleen Spotify-linkki. Valaistuneesti nimetty Lessons Learned From Rocky I To Rocky III sisältää kaikki elementit, joista klassisen rock-kappaleen pitää koostua: Rolling Stonesin kitarat, sielukkaat naistaustalaulajat, muhkea bassolinja (ex-Oasis-Guigsyn soittamana!) sekä autoista, supermalleista ja Miami Beachista kertovat sanat. Kaikeksi onneksi Cornershopin tulkinnassa on kuitenkin mukana myös suuri kauhallinen keventävää ironiaa. Tätä kuunnellessa ei voi olla tulematta iloiseksi. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa sen sijaan on tarjolla myös lähes täysin ironiaton kuvitus, jos kaipaa sellaista.
MGMT - TIME TO PRETEND (2008) Hieman samoilla linjoilla Cornershopin ironisen rock-unelman kanssa on myös MGMT. Time To Pretendissä on lisäksi jokainen musiikillinen elementti niin hohdokkaassa kunnossa, että kappale tulee soundtrackaamaan sekä glamour- että ei-glamour -elämää vielä varmasti pitkälle 2010-luvullakin. Harvat biisit ovat heti ensikuulemasta lähtien näin mullistavia, mutta Time To Pretendin jälkeen mikään ei ole enää ollut ennallaan.
THE LIBERTINES - CAN'T STAND ME NOW (2004) Jos The Libertines olisi jatkanut, bändistä olisi hyvinkin saattanut kehittyä The Kinksin tai The Who'n kaltainen brittiläinen instituutio. Can't Stand Me Now jatkaa näiden legendaaristen yhtyeiden draamavetoista tarinankerrontaperinnettä, mutta hyvin modernilla ja ainutlaatuisella käänteellä: kappale kertoo bändin omasta sekasorrosta ja on käytännössä suora vuoropuhelu kahden vuorotellen laulavan keulahahmon välillä. Kuin tosi-tv:tä tai saippuaoopperaa kolmen ja puolen-minuutin pop-biisissä! Kuuntelija voi itse valita, onko Peten vai Carlin puolella - vain tekstiviestiäänestys puuttuu.
THE THRILLS - 'TIL THE TIDE CREEPS IN (2003) The Thrillsiltä oli äärimmäisen vaikea valita vain yhtä kappaletta, sillä irlantilaisbändi oli mielestäni ehdottomasti aivan parhaita yhtyeitä koko vuosikymmenellä. Esikoislevyn päätösbiisi 'Til The Tide Creeps In kuitenkin tiivistää bändin kaiken herkullisuuden mitä parhaimmalla tavalla. Pidän erityisesti mukavasti ujeltavasta sähköurusta sekä tietysti Conor Deasyn lempeästä äänestä. Kesä 2007 kuulosti juuri tältä.
THE KILLERS - MR. BRIGHTSIDE (2004) Syksyllä 2004 vaikutti siltä, että The Killersistä olisi voinut tulla 00-luvun Oasis. Debyyttialbumi Hot Fuss sisälsi muutaman aivan, ehm, killeribiisin, joista Mr. Brightside oli kenties vaikuttavin. Kappaleessa on tuntuvan kiireinen tempo, joustavasti soljuva kitarariffi ja hienosti rakennettua draamaa. Valitettavasti The Killers ei aivan onnistunut täyttämään alkuaikojensa suurta potentiaalia, vaan laimentui hieman yliyrittäväksi keskitien jyräksi. Mutta se on jo tyystin toinen tarina.
KING BISCUIT TIME - I WALK THE EARTH (2000) Vuosikymmenen vaihteessa moni trendiasiantuntija piti skotlantilaista The Beta Bandia Seuraavana Suurena Juttuna. Hauskasta meiningistä huolimatta Beta Bandin ura jäi lopulta jonkinlaiseksi lässähdykseksi, mutta sivupolkujen kautta asiasta seurasi myös paljon hyvää. Beta Bandin laulaja Steve Mason julkaisi jo vuonna 2000 pääyhtyeensä vielä toimiessa soolomateriaalia merkillisellä nimellä King Biscuit Time. No Style -EP:n ykkösbiisi I Walk The Earth on mielenkiintoinen yhdistelmä kolisevia konerytmejä, pehmeää bassoa ja Masonin hauskan kotikutoista laulutyyliä. Loppua kohden kappale muuttuu hyvin hypnoottiseksi.
I AM KLOOT - PROOF (BBC SESSIONS) (2007) Mietin aina toisinaan, millaista musiikkia John Lennon tekisi, jos olisi vielä elossa. Mahdollisuuksia on tietysti monia, mutta Proof voisi olla juuri sellainen kappale. BBC-liveversiossa on vielä extrakarheutta ja hieman kipakampi vauhti.
ELBOW - SWITCHING OFF [lataa mp3] (2003) Jos tämä kappale olisi tehty 1600-luvulla, se olisi varmasti nykyisin virsikirjoissa. Kappaleen sanoma on kenties arkinen, mutta silti taivaallinen ja tunnelmaltaan se on kokonaisuudessaan upean ajaton ja ihmeellinen.
PULP - BAD COVER VERSION (2001) Pulpin viimeisellä levyllä oli jollain tapaa hyvin lopullinen tunnelma ja tämä kappale on osuva tiivistys siitä. Pidän erityisesti siitä, miten kappale kerää aivan uudenlaisia kierroksia kohdan 2:40 jälkeen. Myös metaparodinen musiikkivideo on hyvin hauska.
BADLY DRAWN BOY - SILENT SIGH (2002) Sen lisäksi, että tämä biisi on loistavasta Hugh Grant -elokuvasta, siinä on myös lukuisia muita erinomaisia ominaisuuksia, kuten jännittävästi keinuva pianokuvio sekä mukavasti pompahteleva rumpukomppi. Silent Sigh on siitä harvinainen kappale, että se kuulostaa yhtä hienolta sekä aamulla että yöllä.
SONDRE LERCHE - TWO WAY MONOLOGUE (2004) Norjaa ei tuskin koskaan lasketa musiikin suurmaiden joukkoon, mutta öljyn seasta löytyy helmiäkin. Sondre Lerchen Two Way Monologue on ihastuttavan kärkevä ja outo pop-kappale, joka sisältää monenlaisia pysähdyksiä, heittoja ja koukeroita, mutta pysyy silti esittäjänsä täydellisessä hallinnassa. Two Way Monologue jää surraamaan kuuntelijan päähän viikkokausiksi ja biisin humoristinen videokin viehätää vielä vuosienkin jälkeen.
12 maaliskuuta 2009
Tällä viikolla nähtyä
Tällä viikolla minulla ei ole ollut paljoakaan tekemistä, joten olen ehtinyt katsella kaikenlaista.Olen mm. nähnyt uuden japanilaisen soittimen, Tenori-onin. Se on futuristisen tyylikäs, kosketusnäytön kautta soitettava sekvensseri, joka yhdistää visuaalisuuden ja äänen mielenkiintoisella tavalla. Tenori-on vaikuttaa ensialkuun enemmänkin lelulta kuin instrumentilta, mutta esimerkiksi englantilaisen Little Bootsin nokkela, Tenori-onilla soitettu MGMT-cover todistaa, että vehje käy myös oikean musiikin tekemiseen. (Lisäksi se todistaa, että Time To Pretend on A-luokkainen sävellys vaikka se soitettaisiin Brio-hakalla.)
Guardianin musiikkisivusto esittelee hauskan uuden ilmiön: "kirjaimelliset musiikkivideot". Amerikkalainen Dustin McLean on tehnyt mm. A-Ha:n, Billy Idolin ja Red Hot Chili Peppersin klassikkovideoista uudet versiot, joissa lauletaan juuri sitä, mitä videossa milläkin hetkellä sattuu näkymään. Sen lisäksi, että tällaiset videot ovat huvittavia, ne ovat myös hyödyllisiä, sillä ne saavat katsojan kiinnittämään näkemäänsä tarkemmin huomiota. Itse en ollut koskaan oikeastaan pohtinut tarkemmin esimerkiksi Take On Me -videota, mutta sen yksityiskohtia on helpompi tarkkailla, kun laulaja laulaa ne samaan aikaan ääneen.
Tyhmin tällä viikolla näkemäni henkilö oli ehdottomasti Ylen Aamu-tv:n uutisissa tiistaina lomamatkavaraustaan selittänyt nainen. Tästä voi kuunnella (n. kohdassa 6:30), miten rouva Hippi on varannut matkan "-- Thaimaaseen, mutta sen kohteen nimeä en muista..." Thaimaan väärä taivutusmuoto on klassikkoärsyttäjä ja naisen höpötys oli muiltakin osin hieman nolo.
Aamu-tv on muutenkin nykyisin joskus jo lähes Pasilan Huomenta ihmiset -parodian tasolla: etenkin juontaja Satu-Lotta Peltolalta on toisinaan konsepti jokseenkin hukassa. Peltolan juontamina aamuina ohjelmassa on usein melko turhan tuntuisia segmenttejä, kuten askartelua (!) ja hänen esittämänsä kysymykset saavat välillä vieraat selvästi vaivaantumaan. Aamu-tv:n juontajien kritisoiminen on kuitenkin yhtä helppoa kuin saavissa olevien kalojen ampuminen, eli ei kovin reilua. Tuskin olisin itsekään kovin skarppina, jos heräisin kolmelta yöllä ja yrittäisin esittää järkevää televisiokameroiden edessä.
Lopuksi: Hill Street Blues on nykymittapuulla hidas ja vanhanaikainen, mutta älykkyydessään ja näyttelijöiden tasossaan aivan huippulaadukas poliisisarja. Lisäksi siinä on loistava tunnussävelmä!
Ja Frasierista olin kokonaan unohtanut, että yksi sen parhaita ominaisuuksia oli Frasierin kodin ikkunasta avautuva maisema (kuva yllä).
28 joulukuuta 2008
Parhaat 2008: Albumit
Vuosi 2008 toi mukanaan runsaan määrän erinomaisia levyjä. Kiinnostavia levyjä tuntui ilmestyvän jopa niin paljon, etten ehtinyt vuoden aikana edes kuulla kaikkia merkittäviä julkaisuja. Haluan kuitenkin nostaa erikseen esille kolme ylivoimaisesti parasta sekä mainita muutaman muun erittäin hyvän.
1. Elbow - The Seldom Seen Kid
The Seldom Seen Kid ei ole pelkästään tämän vuoden vaan kiistattomasti koko vuosikymmenen paras albumi. Tässä väitteessä ei ole pätkääkään liioittelua.
Neljännellä levyllään Elbow kokosi jo aiemmin tutuiksi tulleet suurimmat vahvuutensa yhteen, mutta lisäsi keitokseen vielä yhden ylimääräisen ripauksen rohkeutta, omaperäisyyttä, tyylitajua ja älyä. Nerokkaat melodiat, nokkeluudellaan ja rehellisyydellään säväyttävät sanoitukset ja sympaattinen Manchester-charmi saivat The Seldom Seen Kidillä seurakseen näkemyksellisesti loppuun asti rakennetut sovitukset ja muiden "isojen kitarabändien" massasta suuresti poikkeavan, hienovaraisen tuotannon. Elbow'hun suhtautuu aina kitarabändinä, mutta itse asiassa The Seldom Seen Kid sisältää hyvin vähän kitaroita. Siitä on välillä muutenkin vaikea sanoa, mitä se oikein sisältää: sen musiikki on vain niin kokonaisvaltainen rakennelma, että yksittäisiin soittimiin ei kaiken hurmoksen keskellä osaa kiinnittää erillistä huomiota.
Kaiken muun loistokkuuden lisäksi The Seldom Seen Kid voitti Mercury Music Prizen ja toi minulle vedonlyönnissä €700. Hienoa, miten levy voi murtautua ulos pelkän kuuntelukäytön rajoista ja tulla olennaiseksi osaksi elämää. Sellaista ei todellakaan tapahdu usein, mutta The Seldom Seen Kidin kohdalla niin tapahtui.
The Seldom Seen Kid -arvio tässä blogissa 29.3.2008
kuuntele esim. One Day Like This, The Fix
2. Glasvegas - Glasvegas
Glasvegasin ensilevy on merkittävä monesta syystä. Ensiksikin se on todella harvinaisen valmis kokonaisuus debyytiksi: se sisältää todella kypsiä ja taidokkaasti kirjoitettuja pop-kappaleita, se on tuotettu kokonaiskuva päällimmäisenä mielessä pitäen saumattomaksi paketiksi ja sillä soittaa yhtye, jonka omaperäinen tyyli ja itsevarmuus erottuvat muiden levytysuraansa aloittelevien bändien joukosta. Glasvegas on miettinyt viestinsä loppuun asti ja tuo sen esiin teräväksi hiottuna tällä upean yksinkertaisella ja iskevällä levyllä.
Glasvegasia on monesti verrattu Oasikseen, etenkin sen takia, että levymoguli Alan McGee väittää "löytäneensä" kummankin yhtyeen, mutta mikä todella yhdistää Glasgow'n poikia ja tyttöä Manchesterin legendoihin on se, että kummankin asenteesta huokuu vilpitön aitous ja kuten Oasis vuonna 1994 poikkesi soundiltaan ja ilmeeltään kaikista aikalaisistaan, erottuu Glasvegas samalla tavalla vuonna 2008.
Kuuntelin Glasvegasia marraskuun lopussa lumisella juna-asemalla eräässä pääkaupungin ympärystaajamassa ja mietin mielessäni, että vaikka Glasvegas ei enää koskaan myöhemmin pystyisi toistamaan debyyttilevynsä magiaa, sillä ei olisi mitään väliä, koska tämä yksi levy tulee kestämään aikaa niin hyvin, että siitä voi nauttia aina. Toisaalta bändin tulevaisuudesta ei taida olla pelkoa, nimittäin ainakin kekseliäisyyttä näyttää löytyvän: Transylvaniassa kirkkokuoron kanssa nauhoitettu, kaunis ja yllättävä joululevy A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) julkaistiin joulukuun alussa, vain pari kuukautta tämän levyn jälkeen.
Glasvegas -arvio tässä blogissa 29.9.2008
kuuntele esim. Geraldine, Polmont On My Mind
3. Oasis - Dig Out Your Soul
Kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni Oasis on monta vuotta ollut jollain tapaa hukassa: uusia albumeita on aina odotettu valtavalla innolla, mutta ne eivät ole sisältäneet samanlaista aitoa ja väkevää tunnelmaa kuin yhtyeen ensimmäiset levyt.
Syksyllä julkaistu tiukka ja jopa lievästi kokeellinen Dig Out Your Soul kuitenkin puhalsi koko paletin taas uusiksi. Vuoden 2008 Oasis kuulostaa taas merkityksekkäältä, tiiviiltä ja nälkäiseltä. Parhaimmillaan Oasis on aina ollut maailman parasta itsetunnonkohotusmusiikkia ja ärhäkkä Dig Out Your Soul palauttaa jälleen tämän magian. Kun Dig Out Your Soul soi kuulokkeissasi istuessasi matkalla minne tahansa, tunnet olevasi bussin ja määränpääsi paras, tyylikkäin, nerokkain ja komein ihminen. Se on Oasiksen tarkoitus ja siinä Dig Out Your Soul yltää nappisuoritukseen.
Dig Out Your Soul -arvio tässä blogissa 9.10.2008
kuuntele esim. The Shock Of The Lightning, To Be Where There's Life
MUITA HYVIÄ LEVYJÄ VUODELTA 2008:
The Verve - Forth
Richard Ashcroft sopi jälleen kerran vanhat riitansa Nick McCaben kanssa ja The Verve julkaisi ensimmäisen uuden levynsä 11 vuoteen. Forth oli yritys nostaa yhtyeen psykedeliajuuret vahvemmin esille myöhäisemmän lauluntekijäballadilinjan oheen ja levy onnistuikin tässä mainiosti. Parhaat kappaleet kuten Sit And Wonder ja Judas perustuvat juuri The Verven ainutlaatuiselle yhteissoitolle ja myös Ashcroft-painotteisemmista, perinteisemmin "laulumaisista" biiseistä löytyi todellisia helmiä, kuten laajakankaan levyinen Valium Skies ja tyrmäävän terävä singlehitti Love Is Noise. Forth -arvio tästä blogista 21.9.2008
Brett Anderson - Wilderness
Wilderness on itse asiassa aivan ehdottomasti vuoden kärkilevyjä, hätyyttelee jopa TOP3:sta. Brett Andersonin dramaattinen ääni ja vähäeleiset piano- ja sellosovitukset nostavat melankoliset kappaleet kuten A Different Place ja Clowns koskettaville tasoille ja osoittavat, että Andersonin taika toimii myös ilman Suede-aikojen ironista pintasilausta.
Sigur Rós - Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust
Joskus ennen pidin islantilaista Sigur Rósia vähän teennäisenä ja ylitaiteellisena, vaikka se kieltämättä vaikuttavaa ja älykästä musiikkia tekikin. Kesällä julkaistu Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust kuitenkin pehmensi suhtautumistani Sigur Rósiin, sillä se osoitti, että yhtye osaa halutessaan käyttää älyään myös helpommin lähestyttävien pop-kappaleiden säveltämiseen. Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust sisältää monta avaraa, euforista, intensiivistä ja hauskaa kappaletta. Esimerkiksi nimikappale Með Suð Í Eyrum ja paisutteleva Ára Bátur käyvät suoraan sydämeen.
The Last Shadow Puppets - The Age Of The Understatement
Arctic Monkeysin kaksi ensimmäistä albumia olivat niin hienoja, että odotukset laulaja Alex Turnerin 60-lukuvaikutteista sivuprojektia The Last Shadow Puppetsia kohtaan olivat melko kovat. Hieman kankea ja päälleliimatun oloinen The Age Of The Understatement ei aivan onnistunut lunastamaan näitä suuria odotuksia, mutta sisälsi silti monta hienoa sävellystä, kuten esimerkiksi My Mistakes Were Made For You ja The Time Has Come Again. The Age Of The Understatement -arvio tästä blogista 15.5.2008
Monkey - Journey To The West
Damon Albarnin viime vuonna ensi-iltansa saanut, mandariinikiinaksi laulettu ooppera kääntyi tänä vuonna levymuotoon ja tarjosi jännittävän sekoituksen itämaista eksotiikkaa, Gorillaz-tyylistä elektropoppia ja Albarnille perinteisiä, kauniin melankolisia melodioita, kuten esimerkiksi kappaleessa The Living Sea.
MGMT - Oracular Spectacular
Time To Pretend -hitti ei tosiaankaan jäänyt hämyduo MGMT:n ainoaksi taidonnäytteeksi, vaan kokopitkä Oracular Spectacular tarjoili yhdeksän muutakin annosta epäsovinnaisen raikasta pop-musiikkia. MGMT:n tyyli on vaikeasti sanoin määritettävissä, mutta se on ehdottoman jännittävä korvin kuultaessa. Keikkasetin karaoketyyliin päättävä Kids on hyvä osoitus siitä, miten MGMT osaa kuulostaa innostavan iloiselta ja nostalgisen surulliselta samaan aikaan - ei siis edes saman kappaleen aikana, vaan samaan aikaan, yhtä aikaa.
Guillemots - Red
Omaperäinen Guillemots ei yllättäen saavuttanutkaan toisella albumillaan aivan ensimmäisen tasoa, lähinnä siitä syystä, että bändin juuri kiinnostavaksi tekevät virtuoosimaiset jazz-vivahteet oli häivytetty syrjään suoraviivaisemman popin tieltä. Silti hittihakuisetkin kappaleet kuten singlet Get Over It ja Falling Out Of Reach nostavat Redin tämän vuoden parhaimpien levyjen joukkoon.
Albert Hammond, Jr. - ¿Como Te Llama?
Ensimmäisellä sooloalbumillaan Strokes-kitaristi Albert Hammond, Jr:n suurin vetovoima perustui hänen kappaleidensa sympaattisuuteen ja lämpimään tunnelmaan. Toinen levy ¿Como Te Llama? oli rokkaavuudessaan astetta etäisempi, mutta silti omassa lajissaan oikeastaan virheetön kokonaisuus. Kuuntele esimerkiksi You Won't Be Fooled By This tai Victory At Monterey ja lue kappale-kappaleelta arvostelu tästä blogista heinäkuun 14. päivältä 2008.
Coldplay - Viva La Vida or Death And All His Friends
Uusin Coldplay-levy saapui kesällä melkoisten fanfaarien kera ja muistuttaa paikoin enemmänkin tarkkaan viilattua tuotetta kuin intohimolla kirjoitettua pop-levyä, mutta silti Coldplay on yhä omassa tyylilajissaan ehdoton mestari. Chris Martinin melodiat esimerkiksi kappaleissa Loves In Japan ja Cemeteries Of London ovat iskevyydessään jälleen kerran huipputasoa ja kappaleiden sovituksissakin on kunnioitettavaa yritystä rajojen rikkomiseen. Viva La Vida or Death And All His Friends on ehkä niin rohkea levy, kuin mitä maailman tämän hetken menestynein kitarapop-yhtye (o)saa tehdä. Viva La Vida -arvio tästä blogista 23.6.2008
LOPUKSI VIELÄ PERINTEINEN "EI JULKAISTU TÄNÄ VUONNA, MUTTA UUTTA MINULLE" -ENTRY:
Talk Talk - Spirit of Eden (1988) ja Laughing Stock (1991)
Tämän vuoden suurin vanha löytö oli ehdottomasti Talk Talk. Luulin ennen, että se oli vain yksi 1980-luvun kamalan tyylittömistä MTV-hittibändeistä, mutta sen kaksi viimeistä levyä osoittautuivatkin täysin toisenlaisiksi yllätyksiksi. Spirit of Eden ja Laughing Stock ovat unenomaisia levyjä, joissa eri soittimet, tunnelmat ja laulumelodiat lipuvat toistensa ohitse ja lomitse hypnoottisella tavalla. Ne vaativat muutaman kuuntelun avautuakseen lainkaan, mutta kun ne sitten alkavat avautua, ne paljastavat yhä uusia ja uusia upeita kokemuksia. Olen kuunnellut näitä albumeja varmasti joka viikko elokuusta lähtien, mutta en silti ole vieläkään kyllästynyt. Tällaiseen musiikkiin ei voi kyllästyä. Kuuntele esimerkiksi Wealth Spirit of Edeniltä tai Ascension Day Laughing Stockilta ja lue Spirit Of Eden -arvio tästä blogista syyskuun 6. päivältä 2008.
1. Elbow - The Seldom Seen KidThe Seldom Seen Kid ei ole pelkästään tämän vuoden vaan kiistattomasti koko vuosikymmenen paras albumi. Tässä väitteessä ei ole pätkääkään liioittelua.
Neljännellä levyllään Elbow kokosi jo aiemmin tutuiksi tulleet suurimmat vahvuutensa yhteen, mutta lisäsi keitokseen vielä yhden ylimääräisen ripauksen rohkeutta, omaperäisyyttä, tyylitajua ja älyä. Nerokkaat melodiat, nokkeluudellaan ja rehellisyydellään säväyttävät sanoitukset ja sympaattinen Manchester-charmi saivat The Seldom Seen Kidillä seurakseen näkemyksellisesti loppuun asti rakennetut sovitukset ja muiden "isojen kitarabändien" massasta suuresti poikkeavan, hienovaraisen tuotannon. Elbow'hun suhtautuu aina kitarabändinä, mutta itse asiassa The Seldom Seen Kid sisältää hyvin vähän kitaroita. Siitä on välillä muutenkin vaikea sanoa, mitä se oikein sisältää: sen musiikki on vain niin kokonaisvaltainen rakennelma, että yksittäisiin soittimiin ei kaiken hurmoksen keskellä osaa kiinnittää erillistä huomiota.
Kaiken muun loistokkuuden lisäksi The Seldom Seen Kid voitti Mercury Music Prizen ja toi minulle vedonlyönnissä €700. Hienoa, miten levy voi murtautua ulos pelkän kuuntelukäytön rajoista ja tulla olennaiseksi osaksi elämää. Sellaista ei todellakaan tapahdu usein, mutta The Seldom Seen Kidin kohdalla niin tapahtui.
The Seldom Seen Kid -arvio tässä blogissa 29.3.2008
kuuntele esim. One Day Like This, The Fix
2. Glasvegas - Glasvegas
Glasvegasin ensilevy on merkittävä monesta syystä. Ensiksikin se on todella harvinaisen valmis kokonaisuus debyytiksi: se sisältää todella kypsiä ja taidokkaasti kirjoitettuja pop-kappaleita, se on tuotettu kokonaiskuva päällimmäisenä mielessä pitäen saumattomaksi paketiksi ja sillä soittaa yhtye, jonka omaperäinen tyyli ja itsevarmuus erottuvat muiden levytysuraansa aloittelevien bändien joukosta. Glasvegas on miettinyt viestinsä loppuun asti ja tuo sen esiin teräväksi hiottuna tällä upean yksinkertaisella ja iskevällä levyllä.
Glasvegasia on monesti verrattu Oasikseen, etenkin sen takia, että levymoguli Alan McGee väittää "löytäneensä" kummankin yhtyeen, mutta mikä todella yhdistää Glasgow'n poikia ja tyttöä Manchesterin legendoihin on se, että kummankin asenteesta huokuu vilpitön aitous ja kuten Oasis vuonna 1994 poikkesi soundiltaan ja ilmeeltään kaikista aikalaisistaan, erottuu Glasvegas samalla tavalla vuonna 2008.
Kuuntelin Glasvegasia marraskuun lopussa lumisella juna-asemalla eräässä pääkaupungin ympärystaajamassa ja mietin mielessäni, että vaikka Glasvegas ei enää koskaan myöhemmin pystyisi toistamaan debyyttilevynsä magiaa, sillä ei olisi mitään väliä, koska tämä yksi levy tulee kestämään aikaa niin hyvin, että siitä voi nauttia aina. Toisaalta bändin tulevaisuudesta ei taida olla pelkoa, nimittäin ainakin kekseliäisyyttä näyttää löytyvän: Transylvaniassa kirkkokuoron kanssa nauhoitettu, kaunis ja yllättävä joululevy A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) julkaistiin joulukuun alussa, vain pari kuukautta tämän levyn jälkeen.
Glasvegas -arvio tässä blogissa 29.9.2008
kuuntele esim. Geraldine, Polmont On My Mind
3. Oasis - Dig Out Your SoulKaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni Oasis on monta vuotta ollut jollain tapaa hukassa: uusia albumeita on aina odotettu valtavalla innolla, mutta ne eivät ole sisältäneet samanlaista aitoa ja väkevää tunnelmaa kuin yhtyeen ensimmäiset levyt.
Syksyllä julkaistu tiukka ja jopa lievästi kokeellinen Dig Out Your Soul kuitenkin puhalsi koko paletin taas uusiksi. Vuoden 2008 Oasis kuulostaa taas merkityksekkäältä, tiiviiltä ja nälkäiseltä. Parhaimmillaan Oasis on aina ollut maailman parasta itsetunnonkohotusmusiikkia ja ärhäkkä Dig Out Your Soul palauttaa jälleen tämän magian. Kun Dig Out Your Soul soi kuulokkeissasi istuessasi matkalla minne tahansa, tunnet olevasi bussin ja määränpääsi paras, tyylikkäin, nerokkain ja komein ihminen. Se on Oasiksen tarkoitus ja siinä Dig Out Your Soul yltää nappisuoritukseen.
Dig Out Your Soul -arvio tässä blogissa 9.10.2008
kuuntele esim. The Shock Of The Lightning, To Be Where There's Life
MUITA HYVIÄ LEVYJÄ VUODELTA 2008:
The Verve - Forth
Richard Ashcroft sopi jälleen kerran vanhat riitansa Nick McCaben kanssa ja The Verve julkaisi ensimmäisen uuden levynsä 11 vuoteen. Forth oli yritys nostaa yhtyeen psykedeliajuuret vahvemmin esille myöhäisemmän lauluntekijäballadilinjan oheen ja levy onnistuikin tässä mainiosti. Parhaat kappaleet kuten Sit And Wonder ja Judas perustuvat juuri The Verven ainutlaatuiselle yhteissoitolle ja myös Ashcroft-painotteisemmista, perinteisemmin "laulumaisista" biiseistä löytyi todellisia helmiä, kuten laajakankaan levyinen Valium Skies ja tyrmäävän terävä singlehitti Love Is Noise. Forth -arvio tästä blogista 21.9.2008
Brett Anderson - Wilderness
Wilderness on itse asiassa aivan ehdottomasti vuoden kärkilevyjä, hätyyttelee jopa TOP3:sta. Brett Andersonin dramaattinen ääni ja vähäeleiset piano- ja sellosovitukset nostavat melankoliset kappaleet kuten A Different Place ja Clowns koskettaville tasoille ja osoittavat, että Andersonin taika toimii myös ilman Suede-aikojen ironista pintasilausta.
Sigur Rós - Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust
Joskus ennen pidin islantilaista Sigur Rósia vähän teennäisenä ja ylitaiteellisena, vaikka se kieltämättä vaikuttavaa ja älykästä musiikkia tekikin. Kesällä julkaistu Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust kuitenkin pehmensi suhtautumistani Sigur Rósiin, sillä se osoitti, että yhtye osaa halutessaan käyttää älyään myös helpommin lähestyttävien pop-kappaleiden säveltämiseen. Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust sisältää monta avaraa, euforista, intensiivistä ja hauskaa kappaletta. Esimerkiksi nimikappale Með Suð Í Eyrum ja paisutteleva Ára Bátur käyvät suoraan sydämeen.
The Last Shadow Puppets - The Age Of The Understatement
Arctic Monkeysin kaksi ensimmäistä albumia olivat niin hienoja, että odotukset laulaja Alex Turnerin 60-lukuvaikutteista sivuprojektia The Last Shadow Puppetsia kohtaan olivat melko kovat. Hieman kankea ja päälleliimatun oloinen The Age Of The Understatement ei aivan onnistunut lunastamaan näitä suuria odotuksia, mutta sisälsi silti monta hienoa sävellystä, kuten esimerkiksi My Mistakes Were Made For You ja The Time Has Come Again. The Age Of The Understatement -arvio tästä blogista 15.5.2008
Monkey - Journey To The West
Damon Albarnin viime vuonna ensi-iltansa saanut, mandariinikiinaksi laulettu ooppera kääntyi tänä vuonna levymuotoon ja tarjosi jännittävän sekoituksen itämaista eksotiikkaa, Gorillaz-tyylistä elektropoppia ja Albarnille perinteisiä, kauniin melankolisia melodioita, kuten esimerkiksi kappaleessa The Living Sea.
MGMT - Oracular Spectacular
Time To Pretend -hitti ei tosiaankaan jäänyt hämyduo MGMT:n ainoaksi taidonnäytteeksi, vaan kokopitkä Oracular Spectacular tarjoili yhdeksän muutakin annosta epäsovinnaisen raikasta pop-musiikkia. MGMT:n tyyli on vaikeasti sanoin määritettävissä, mutta se on ehdottoman jännittävä korvin kuultaessa. Keikkasetin karaoketyyliin päättävä Kids on hyvä osoitus siitä, miten MGMT osaa kuulostaa innostavan iloiselta ja nostalgisen surulliselta samaan aikaan - ei siis edes saman kappaleen aikana, vaan samaan aikaan, yhtä aikaa.
Guillemots - Red
Omaperäinen Guillemots ei yllättäen saavuttanutkaan toisella albumillaan aivan ensimmäisen tasoa, lähinnä siitä syystä, että bändin juuri kiinnostavaksi tekevät virtuoosimaiset jazz-vivahteet oli häivytetty syrjään suoraviivaisemman popin tieltä. Silti hittihakuisetkin kappaleet kuten singlet Get Over It ja Falling Out Of Reach nostavat Redin tämän vuoden parhaimpien levyjen joukkoon.
Albert Hammond, Jr. - ¿Como Te Llama?
Ensimmäisellä sooloalbumillaan Strokes-kitaristi Albert Hammond, Jr:n suurin vetovoima perustui hänen kappaleidensa sympaattisuuteen ja lämpimään tunnelmaan. Toinen levy ¿Como Te Llama? oli rokkaavuudessaan astetta etäisempi, mutta silti omassa lajissaan oikeastaan virheetön kokonaisuus. Kuuntele esimerkiksi You Won't Be Fooled By This tai Victory At Monterey ja lue kappale-kappaleelta arvostelu tästä blogista heinäkuun 14. päivältä 2008.
Coldplay - Viva La Vida or Death And All His Friends
Uusin Coldplay-levy saapui kesällä melkoisten fanfaarien kera ja muistuttaa paikoin enemmänkin tarkkaan viilattua tuotetta kuin intohimolla kirjoitettua pop-levyä, mutta silti Coldplay on yhä omassa tyylilajissaan ehdoton mestari. Chris Martinin melodiat esimerkiksi kappaleissa Loves In Japan ja Cemeteries Of London ovat iskevyydessään jälleen kerran huipputasoa ja kappaleiden sovituksissakin on kunnioitettavaa yritystä rajojen rikkomiseen. Viva La Vida or Death And All His Friends on ehkä niin rohkea levy, kuin mitä maailman tämän hetken menestynein kitarapop-yhtye (o)saa tehdä. Viva La Vida -arvio tästä blogista 23.6.2008
LOPUKSI VIELÄ PERINTEINEN "EI JULKAISTU TÄNÄ VUONNA, MUTTA UUTTA MINULLE" -ENTRY:
Talk Talk - Spirit of Eden (1988) ja Laughing Stock (1991)
Tämän vuoden suurin vanha löytö oli ehdottomasti Talk Talk. Luulin ennen, että se oli vain yksi 1980-luvun kamalan tyylittömistä MTV-hittibändeistä, mutta sen kaksi viimeistä levyä osoittautuivatkin täysin toisenlaisiksi yllätyksiksi. Spirit of Eden ja Laughing Stock ovat unenomaisia levyjä, joissa eri soittimet, tunnelmat ja laulumelodiat lipuvat toistensa ohitse ja lomitse hypnoottisella tavalla. Ne vaativat muutaman kuuntelun avautuakseen lainkaan, mutta kun ne sitten alkavat avautua, ne paljastavat yhä uusia ja uusia upeita kokemuksia. Olen kuunnellut näitä albumeja varmasti joka viikko elokuusta lähtien, mutta en silti ole vieläkään kyllästynyt. Tällaiseen musiikkiin ei voi kyllästyä. Kuuntele esimerkiksi Wealth Spirit of Edeniltä tai Ascension Day Laughing Stockilta ja lue Spirit Of Eden -arvio tästä blogista syyskuun 6. päivältä 2008.
27 joulukuuta 2008
Parhaat 2008: Biisit
Listojen aika. Vuoden 2008 parhaat kappaleet. Tänä vuonna balanssi albumien ja yksittäisten kappaleiden välillä on ollut tavallaan päinvastainen kuin viime vuonna: silloin ilmestyi liuta huippusinglejä, mutta hienot albumikokonaisuudet olivat harvassa, kun taas tänä vuonna on julkaistu todella monta erittäin hienoa levyä, joilta on vaikea nostaa muiden yläpuolelle yksittäisiä kappaleita. Mutta yritetään. Ensin TOP10 absoluuttisessa parhausjärjestyksessä ja sen jälkeen vähintään saman verran muita loistobiisejä sekalaisessa järjestyksessä:No. 1, Vuoden Paras Kappale 2008:
MGMT - Time To Pretend Vuonna 2018 julkaistavalla That Was The 00's -vuosikymmenhittikokoelmalla vuotta 2008 ei voi edustaa mikään muu kuin brooklyniläisen MGMT:n Time To Pretend. Se on oikeastaan täydellinen pop-kappale: se alkaa tarttuvalla kosketinriffillä ja päättyy yeah yeah yeah'eihin, ja alun ja lopun välillä se kertoo riemastuttavan ylilyövän ja itseironisen tarinan unelmista, eskapismista ja hauskanpidon mitasta. Tänä vuonna mietin monena päivänä, pitäisikö minun ottaa Time To Pretendin sanoma oman elämäni ohjenuoraksi. Ainakin MGMT:n pojille se on näyttänyt toimivan. Jo helmikuussa oli lähes varmaa, että Time To Pretend olisi vuoden ykkösbiisi, mutta miellyttävä yllätys loppuvuoden osalta oli se, ettei MGMT jäänyt yhden hitin ihmeeksi.
No. 2
Coldplay - Viva La Vida Coldplayn neljännen albumin nimikappaleesta Viva La Vida tuli heti ilmestymisensä jälkeen jonkinlainen instituutio. Tänä vuonna sen nakuttavat jouset ja jylisevät patarummut säestivät varmasti kaikkea mahdollista iPod-mainoksesta olympiakisalähetysten kautta kuuraketin laukaisuun. Siinä oli heti jotain erittäin tuttua, mutta myös jotain uutta ja kiehtovaa. Joka kerta kun Viva La Vida alkaa soida esimerkiksi kahvilan tai tavaratalon kaiuttimista, kuulijan korvat terästäytyvät välittömästi valmiusasentoon. Chris Martin ansaitsee hatunnoston näin tehokkaan ja täsmätoimivan kappaleen kirjoittamisesta, vaikka taiteileekin usein ärsyttävyyden rajamailla ja joskus tuon rajan toisellakin puolella.
No. 3
Elbow - Starlings En ikinä unohda, missä kuulin ylivertaisen loistavan The Seldom Seen Kid -levyn avauskappaleen ensimmäistä kertaa. Starlings on ehkä paras aloitusbiisi millekään levylle ikinä ja se tekee heti ensi sekunneista lähtien selväksi, että vuonna 2008 Elbow operoi aivan eri tasolla, kuin kukaan muu. En myöskään varmasti ollut tänä vuonna ainoa, joka käänsi Starlingsin alussa CD-soittimen volyymia kovemmalle kuullakseni paremmin vähäeleiset samplet, huokauskuorot ja pianot ja tullakseni sitten yllätetyksi muita soittimia paljon voimakkaammin korviin pärähtävistä trumpeteista. Hauskan äänenvoimakkuuskikan lisäksi Starlingsissa on myös yksi parhaimmista rakkauslaulun sanoituksista ikinä. Varsinaiseen aiheeseen kierretään hitaasti ja hauskasti: ensin manataan pääministerin kyvyttömyyttä ja vasta sen jälkeen haikaillaan rakastetun luokse. Starlings on siis ainutlaatuisen taidokas kappale sekä musiikin että sanoituksen osalta. Tällaista popmusiikkia ei tehdä joka vuosi!
No. 4
The Last Shadow Puppets - My Mistakes Were Made For You Ainoa sataprosenttinen täysosuma The Last Shadow Puppetsin retrotyylikkäällä levyllä. Mukavasti svengaava rumpukomppi tukee Alex Turnerin soljuvaa laulumelodiaa ja nokkelasti rimmaavaa sanoitusta. Täydellinen sekoitus 2008:aa ja 1968:aa.
No. 5
Glasvegas - It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry Tuntuu väärältä nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden Glasvegasin upealta debyyttialbumilta - etenkin siksi, että suosikkikappale vaihtelee joka kuuntelulla - mutta pateettinen, dramaattinen ja täyteläinen It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry saa paikan listalla sen vuoksi, että se oli yksi ensimmäisiä Glasvegas-kappaleita, joita kuulin vuonna 2008. Suosikkikohtani kappaleessa on se, kun James Allan saa ensin kompasteltua ulos suustaan tavuja täynnä olevan rivin "What's the story morning glory, I feel so low and worthless...", jonka päätteeksi hän täräyttää yksinkertaisesti "...Yeah" ja muu bändi asettaa soittimensa vielä yhtä vaihdetta aikaisempaa myllytystä tiukemmalle.
No. 6
The Verve - Love Is Noise Tämä yllätti kesällä ainakin siinä, etten jotenkin osannut uskoa, että The Verve tekisi paluunsa näin tehokkaalla ja hittipitoisella singlellä. Love Is Noise jää päähän heti ensikuulemalla. Tärkeää ja itsetärkeydessään hämmentävää - niin kuin vain The Verve osaa.
No. 7
Supergrass - Diamond Hoo Ha Man Syksyn ökykeikka Nosturissa hilasi Supergrassin osakkeita myös vuoden biisien listalla. Diamond Hoo Ha Manin tasoista riffimyllytysrockia ei ole tehty näin hyvin ehkä vuosikymmeniin. Gaz Coombesin sekoileva laulusuoritus kruunaa koko komeuden ja sovituksessakin on monia nautinnollista hymyä herättäviä kikkoja. "When the sun goes down, I just can't resist... BITE ME!"
No. 8
Madness - NW5 Tämä oli myös loppuvuoden yllättäjiä: en kuullut tästä jo tammikuussa julkaistusta singlestä kuin vasta pari viikkoa sitten. Madness hämmästyttää tekemällä vuonna 2008 yhtä rapeaa pop-musiikkia kuin suuruudenaikoinaan 1980-luvulla. Täysmelodinen NW5 ei häviä vertailussa pätkääkään esimerkiksi My Girlille, Tomorrow's Just Another Daylle tai It Must Be Lovelle. Monet uudemmat bändit voisivat ottaa Madnessin sediltä oppia siihen, miten tarttuvia kertosäkeitä oikein kirjoitetaan.
No. 9
Sigur Rós - Inní Mér Syngur Vitleysingur Islannin post-rock -valtias Sigur Rós siirtyi tänä vuonna menestyksekkäästi kohti mainstreamia mainiolla Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust -levyllään ja vastuttamattomasti pomppiva Inní Mér Syngur Vitleysingur on yksi levyn terävimpiä kohokohtia. Laulaisin mukana, jos minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä "Allt verður smærra / Ég öskra hærra / Er er við aða, í burtu fara" tarkoittaa.
No. 10
Brett Anderson - Blessed Ex-Suede-laulaja Brett Anderson todisti tänä vuonna hienolla Wilderness -soololevyllään, että hän hallitsee halutessaan yhä myös aivan oikeasti tunteellisten ja koskettavien kappaleiden tekemisen. Kaunis ja hyväntuulinen Blessed oli yksi albumin parhaita kappaleita.
MUUT SATUNNAISESSA JÄRJESTYKSESSÄ:
A Camp - Stronger Than Jesus Nina Perssonin omintakeinen yhdistelmä keveyttä ja melankolisuutta toimii jälleen kerran hienosti. Stonger Than Jesus on kuin yhdistelmä Long Gone Before Daylightia ja Lovefoolia.
She & Him - Sentimental Heart Zooey Deschanel osoittaa, että näyttelijä / laulaja -yhdistelmäura ei ole niin pelottava, kuin yleensä voitaisiin luulla. Sentimental Heart on yksinkertaisesti erittäin söpö (!) kappale. Toivon kovasti, että jokainen jaksaisi klikata edelläolevaa linkkiä ja kuunnella tämän YouTubesta.
Coldplay - Strawberry Swing Kaikesta hehkutuksesta huolimatta Coldplayn Viva La Vida Or Death And All His Friends -albumi ei ehkä ollut niin vapautunut ja kokeellinen, kuin bändi itse halusi väittää. Strawberry Swing on kuitenkin aivan kiistämätön osoitus siitä, että Coldplaykin voi halutessaan kuulostaa rennolta ja lämpimältä.
Oasis - The Turning Oasis ei ole ikinä osannut julkaista albumeiltaan oikeita kappaleita singleinä. Oasis-mittapuulla rytmikäs ja millä tahansa mittapuulla erittäin ryhdikäs The Turning olisi ollut ehdottomasti hyvä valinta singleksi. Joskus vuonna 2000 unelmoin, miltä Oasis kuulostaisi, jos Doves tuottaisi sen kappaleet, ja The Turning on luultavasti melko lähellä tätä kuvitelmaa.
Oasis - Bag It Up Mainion Dig Out Your Soul -levyn huippukova aloituskappale. Bag It Up muistuttaa uhmakkuudessaan Oasiksen alkuaikojen iskukunnosta ja Liamin ja Noelin adrenaliinia uhkuvat tuplaharmoniat ovat todella vaikuttava aloitus vuoden 2008 hienolle Oasis-levylle. Tämäkin singleksi, kiitos - tai ainakin vähintään keikkasettiin!
Albert Hammond, Jr. - Spooky Couch Indie-rockin herrasmieslähettiläs Albert Hammond, Jr. ei saavuttanut tämänvuotisella ¿Como Te Llama? -albumillaan ehkä aivan samaa tasoa kuin debyyttilevyllään Yours To Keep, mutta seitsemänminuuttinen instrumentaalikappale Spooky Couch oli silti ehdottomasti vuoden parhaita.
Elbow - One Day Like This Aivan vastustamattoman valoisa kappale. Kuten Starlingskin, One Day Like This on hymyilyttävän kekseliäs rakkauslaulu. "Holy cow, I love your eyes!"
Guillemots - Kriss Kross Guillemotsinkaan toinen levy ei ollut aivan ensimmäisen tasoa, mutta sisälsi silti monia erinomaisia kappaleita. Esimerkiksi Kriss Krossin kekseliäs yhdistelmä alun pahaenteisiä Mortal Kombat -jousia ja lopun vapautunutta purkausta ("And as for you, friend...") on ehdottoman hieno.
MGMT - Electric Feel Hieno osoitus siitä, miten MGMT pystyi vuonna 2008 saamaan minkä tahansa kuulostamaan tyylikkäältä. Väärissä käsissä Electric Feel voisi olla järkyttävä laukkakomppihipsteridiskokeitos, mutta MGMT teki siitä äärimmäisen tarttuvan ja hilpeän kesähitin.
Monkey: Journey To The West - Heavenly Peach Banquet Kuka olisi uskonut Girls & Boysin aikoihin, että Damon Albarn tulee vielä kirjoittamaan naissolistin kiinaksi laulaman, ehkä persikoista kertovan kappaleen säestykseksi kiinalaiselle akrobatiaoopperalle, ja että se tulee kuulostamaan näin hyvältä?!
Duffy - Warwick Avenue Tämä on niitä kappaleita, jotka kuulostavat omiin korviin hienoilta suihkussa laulettuna. Mutta silti Duffyn alkuperäinen versio pianoineen, jousineen ja pehmeine kitaroineen on joka kerta parempi. Myös yksi niistä vuonna 2008 julkaistuista kappaleista, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisivat olleet olemassa aina.
Goldfrapp - Caravan Girl Tätä kesäisempiä kappaleita tuskin on olemassakaan. Joinain päivinä tämä soi tauotta päässä. Yksi maailman suurimpia vääryyksiä on se, että Madonna esiintyy Wembleyllä, mutta Alison Goldfrapp ei.
Jack White & Alicia Keys - Another Way To Die Uudessa Bond-elokuvassa oli jälleen kerran kaikki kohdallaan, heti loistavasta tunnuskappaleesta alkaen. Tässä on ehkä vuoden parhaat rummut.
Black Kids - I'm Not Gonna Teach Your Boyfriend How To Dance With You Näillä soundeilla on viime vuosina tehty paljonkin musiikkia, mutta usein soundien takana ei ole ollut yhtä hyvää kappaletta kuin Black Kidsillä tässä. Duffyn tapaan Bernard Butlerin tuotantoa.
Travis - Sarah Travis toipui pitkästä julkaisupaussistaan viime vuoden The Boy With No Name -levyn myötä ja saattoi ilmoille uutta materiaalia myös tänä vuonna. Sarah on kesällä julkaistun digitaali-EP:n päättävä kaunis balladi. Pidän etenkin hieman klassiselta kuulostavasta pianosta.
Tony Christie - Only Ones Who Know Arctic Monkeysin Alex Turner yritti tänä vuonna palata viulujen ja smokkien täyteiseen pop-menneisyyteen The Last Shadow Puppetsin kanssa, mutta oikeastaan legendaarinen crooner Tony Christie onnistui tässä tavoitteessa jopa Turneria paremmin versioimalla Arctic Monkeysin viimevuotista kappaletta Only Ones Who Know.
Alphabeat - Digital Love (Acoustic Version) Loppuun vielä toinen cover-versio. Daft Punkin legendaarinen Digital Love saa jopa hieman hippimäisiä West Coast -sävyjä tanskalaisen Alphabeatin käsissä.
24 kesäkuuta 2008
Live: MGMT - Tavastia, 23.6.2008
Sellainen on uskomatonta, mutta näemmä mahdollista. Se lukion ärsyttävä nörttihippipoika (pyjamahousut päällä paljain jaloin kouluun) keksii perustaa bändin ja pyytää siihen mukaan isoveljensä coolin kaverin soittamaan syntetisaattoria, paikallisen indie-levykaupan myyjän soittamaan bassoa, naapurin hevarinörtin soittamaan soolokitaraa ja sen hyperaktiivisen kaksoisveljen soittamaan rumpuja. Sitten kirjoitetaan mainio albumillinen melodisia, mutta outoja pop-kappaleita, jotka kertovat mm. sähköankeriaista, koti-ikävästä ja rocktähtiunelmasta. Ja sitten herätetään rocktähtifantasia henkiin ja tuodaan se Tavastian lavalle.Jotenkin tällaiseksi voisi kuvitella MGMT:n taustatarinan, vaikkei se ehkä sellainen aivan todellisuudessa olekaan. Bändin laulaja Andrew VanWyngarden todella vaikuttaa fantasiaroolipeleistä, pössyttelystä ja 70-luvun rokista pitävältä lukiolaispojalta ja hänen aisaparinsa Ben Goldwasser astetta vanhemmalta ja piirun verran hienostuneemmalta hepulta. Heidän duona studiossa luomansa MGMT:n debyyttilevy Oracular Spectacular on pätevä kokoelma 2000-lukuista särmikkyyttä 90-lukulaiseen kitarapoppiin ja hippiaikojen häröilyyn sekoittavia, monipuolisia ja tarttuvia kappaleita. Livenä bändi kuitenkin soittaa viiden nuoren miehen voimalla ja kuulostaa siten täyteläisemmältä, lihaksikkaammalta ja perinteisemmältä rock-yhtyeeltä - joskin aavistuksen verran epävarmalta ja horjuvalta.
Tavastian-keikalla Goldwasserin kosketinsoittimet jäivät enemmän sivuosaan, kun VanWyngarden ja hänen apukitaristinsa repivät kitaroistaan pitkiä ja ulvovia sooloja, jotka lähes tuplasivat jokaisen kappaleen keston. Monesti tällainen vinguttelu saattaisi haitata ja ärsyttää kovasti, mutta MGMT:n tapauksessa se oli pelkästään mielenkiintoista ja viihdyttävää. Bändi todella halusi tehdä live-keikasta ainutlaatuisen elämyksen ja heittäyti jokaiseen kappaleeseen virkistävällä innolla. Hetkittäin soitto hieman haparoi ja VanWyngardenin laulu upposi kitarahälyn sekaan, mutta bändin loistavien biisien hienot melodiat, sointuvaihdokset ja harmoniat loistivat silti kirkkaina kaiken keskellä.
Yleisö oli eniten pähkinöinä Time To Pretend -hitistä, mutta myös muut kappaleet tekivät suuren vaikutuksen. Esimerkiksi aloitusbiisinä kuultu hypnoottinen Weekend Wars, intensiivinen The Handshake ja melankolinen Pieces Of What kuulostivat melkein jopa paremmilta, kuin levyllä. Bändi tykitti arsenaalistaan kaikki Oracular Spectacularin kappaleet, jakoi yleisölle takahuoneesta tuodun hedelmäkorin ja loppuvetona esitti kappaleen Kids hieman hämmentävänä, mutta yllättävän toimivana karaoke-versiona playbackin avustuksella.
Jokainen Tavastialla eilen ollut poistui sateenjälkeiseen kesäiltaan varmasti tietoisena siitä, että sai todistaa mahdollisesti vuoden parasta keikkaa. Seuraava mahdollisuus nähdä MGMT livenä saattaakin sitten olla jo jossain Hartwall Areenan tyylisessä suuremmassa paikassa. Itse en ainakaan usko, että mikään estäisi näin hyviä levyjä tekevää ja näin hienoja keikkoja soittavaa bändiä nousemasta todella valtavaan suosioon.
4/5
MP3:
Kids [lähde]
Time To Pretend [sama]
10 kesäkuuta 2008
MGMT
Eilen keskusteltiin siitä, miten kahta ihmistä voi sanoa keskenään samannäköisiksi, vaikka he eivät ensivilkaisulla muistuta toisiaan lähes lainkaan. Esimerkkeinä olivat Italian jalkapallomaajoukkueen Massimo Ambrosini ja action-veteraani Bruce Willis. Miehissä on jotain samaa, mutta ei ilmiselvällä tavalla.Vastaavasti jotkin melko erilaisetkin biisit tai bändit voivat muistuttaa toisiaan. Esimerkiksi MGMT:n mega-anthem Time To Pretend tuo mieleeni Sueden ensialbumin biisit, kuten Animal Nitrate tai The Drowners, vaikka suoranaisesti ne ovatkin erityylisiä. MGMT on tietysti elektrompi ja post-modernin 2000-lukulaisesti ironisempi kuin vuoden 1993 glam-brittipoppaava Suede, mutta biiseissä on samanlaista vapautuneisuutta, välttämättömältä tuntuvaa tarkoituksenmukaisuutta ja sähköisen kineettistä energiaa.
Esimerkiksi Time To Pretendin kohokohtahuudahdus "We'll find some more models, everything must run its course!" on ylilyövässä rehvakkuudessaan jotenkin samalla tavalla järkyttävä mutta riemastuttava kuin The Drownersin "Won't someone give me a gun? Oh, well, it's for my brother!" Ja maailmaan mahtuu aina lisää kappaleita, joiden lopussa kieutaan "I said 'Yeah, yeah, yeah'!"
MGMT on siis tavallaan Massimo Ambrosini Sueden Bruce Willisille. Vuonna 1993 Suede erottui muiden kitarayhtyeiden harmaasta massasta räiskyvällä kunnianhimollaan ja kukkoilevalla innokkuudellaan. Vuonna 2008 MGMT on hieman samaan tyyliin musiikin outolintu. Koko Oracular Spectacular -levy on vaihtelevissa tyyleissään erittäin mainio ja Tavastian-keikka 23.6. varmasti räjäyttää pankin täydellisesti!
MP3:
MGMT - Time To Pretend [lähde]
MGMT - The Handshake [lähde]
Suede - The Drowners (Live) [lähde]
Suede - Metal Mickey (Live) [ibid.]
26 helmikuuta 2008
Halojää
Saunalahden verkko on näillä kulmilla melko heikko. Huono kuuluvuus kotonani tarjoaa puhelimessa puhumiseen lähinnä kolme vaihtoehtoa:1) Huutaa joka toinen sekunti "Mitä oikein sanoit?!"
2) Yrittää arvailla, mitä toinen oikein sanoi (ennalta-arvattavien puhekumppanien, esim. tätien kanssa tämä vaihtoehto toimii kohtalaisesti).
3) Pukea lämpimästi päälle ja siirtyä puhumaan parvekkeelle.
Onneksi on ollut melko leuto talvi.
MP3:
MGMT - Time To Pretend [lähde] Loistobiisi! Tämä voisi olla parempi ainoastaan, jos sen sanoja ei olisi tarkoitettu ironisiksi.
"-- I'll move to Paris, shoot some heroin and fuck with the stars"
Glasvegas - It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry [lähde] Äärimmäistä paatosta, järkyttävä skottiaksentti ja muutenkin kaikin puolin erinomainen kappale! On ehkä liian aikaista hehkuttaa... mutta tämä saattaa olla parasta uutta musiikkia vuonna 2008..?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
