Briteissä jo viime vuoden lopulta suurta ennakkokohua varhaisilla singleillään aikaan saanut skottiyhtye Glasvegas pyrkii samannimisellä debyyttilevyllään vastaamaan sen harteille asetettuihin suuriin odotuksiin ja jopa ylittämään ne.Musiikillisesti Glasvegas on tässä ajassa melko ainutlaatuinen sekoitus. Samalla tavalla kuin vuonna 1994 Oasis tuli täysin puskista kuulostaen totaalisen erilaiselta kuin mikään muu senhetkinen bändi, Glasvegasin soundi vuonna 2008 on erittäin yllättävä ja harvinainen. Bändi ottaa musiikkiinsa vaikutteita etenkin toiselta skotlantilaiselta indie-legendalta The Jesus & Mary Chainilta, jolta se lainaa paksusti surisevat kitaravallit, jotka tukevat yksinkertaisen 60-lukulaisia melodioita. Tässä voidaan havaita hieman samaa tyyliä, kuin vuosituhannen alun tanskalaissuosikki The Raveonettesissa, mutta Glasvegasille Phil Spectorin tyttöbändituotantoja ihaileva äänimaailma istuu jotenkin aidommin ja raskaammin, kuin sillä vain kevyen retrosti leikittelevälle Raveonettesille.
On tietenkin hyvä asia, että yhtyeellä on näin vahva musiikillinen estetiikan taju kuin Glasvegasilla, mutta käytännössä se on bändin loistobiisien rinnalla vain aivan toisarvoista. Glasvegas maalaa soundinsa ehkä vain kolmella yksinkertaisella värisekoituksella, mutta soundin sisässä toimivat hienot sävellykset ovat koko asian ydin. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla levy kuulostaa jopa aavistuksen verran tylsältä ja lähes kaikki kappaleet keskenään liian samanlaisilta, mutta pikkuhiljaa kuulija alkaa erottamaan upeita yksityiskohtia ja nauttimaan levyn tiukasta kokonaisnäkemyksestä.
Levyn jokainen kappale on miksattu suoraan kiinni seuraavaan niin, että kun päättyvässä kappaleessa kitarat jäävät kaiuttamaan feedbackiään, raidan vaihtumista ei edes heti tajua ennen kuin seuraavan kappaleen rumpuosuudet alkavat. Tämä on hieno tehokeino ja osoitus siitä, että Glasvegas on lähtenyt tekemään nimenomaan näinä aikoina harvinaiselta vaikuttavaa yhtenäistä albumikokonaisuutta, eikä vain ratsastamaan muutamalla tarttuvalla hittibiisillä.
Albumin kymmenestä kappaleesta jokainen on oikeastaan täysosuma. Heti avauskappaleessa Flowers & Football Tops bändi esittelee kaikki tärkeimmät elementtinsä: pehmeän säröiset kitaraseinät, valtavilta kuulostavat yksinkertaiset rumpukompit, laulaja James Allanin äärivahvalla skottiaksentillaan laulamat intohimoiset baby-huudahdukset ja valtaviin mittasuhteisiin paisuvat melodiakoukut. Siitä eteenpäin levy onkin tarttuvien sävelmien ja vahvojen tulkintojen voittokulkua: sosiaalityöntekijälle osoitettu synkkä rakkauslaulu Geraldine, omaan tunteeseensa lähes pakahtuva It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry ja tuore single Daddy's Gone ovat tämän vuosikymmenen terävimpiä ja hienoimpia popsävellyksiä. Hyvän levyn merkki on myös se, että suosikkibiisin paikka vaihtuu lähes joka kuuntelulla. Omat suosikkini tällä hetkellä ovat dramaattinen Polmont On My Mind sekä vapauttava S.A.D. Light.
Tiukkojen ja vauhdikkaiden kitaravallikappaleiden vastapainoksi levyllä on myös pari kokonaisuuden kannalta oleellista rauhallisempaa biisiä. Beethovenin Kuutamosonaattia taustanaan käyttävä, Britanniassa riehuvasta puukotusepidemiasta kertova Stabbed ja levyn päättävä surullisen juhlallinen Ice Cream Van täyttävät omat paikkansa levyn draaman kaaressa täydellisesti ja varmistavat sen, että Glasvegas on tämän vuoden ehdoton tulokasbändi ja heidän samanniminen debyyttilevynsä on tämän vuoden paras ensilevytys.
Glasvegas on ainutlaatuinen yhtye, joka asettaa tämän hetken suuret indiesuosikit hyvin ohueen valoon ja osoittaa omalla vahvalla intohimollaan ja näkemyksellään kilpailijoidensa viestin päälleliimatun teennäisyyden. Glasvegas tekee omilla ehdoillaan suurta ja omaperäistä musiikkia, mikä on näinä aikoina erittäin virkistävä ja kunnioitettava poikkeus.
Arvio: 4/5
Geraldine
S.A.D. Light
It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti