Keikkakokemus koostuu monesta eri osasesta. Paikasta, bändistä, yleisöstä, biisivalinnoista, omasta asenteesta, säästä, jne. Joskus paikka, yleisö, oma asenne ja sää voivat kaikki olla vääriä, mutta oikea bändi oikeiden kappaleiden kanssa pelastaa illan.Vaihtoehtomainstreamrockin jenkkijättiläinen R.E.M. oli kovan haasteen edessä tänä iltana. Sen olisi ollut energiallaan ja kappaleillaan pystyttävä luomaan Finnair Stadiumin lähes 10,000-päiselle yleisölle aurinkoinen kokemus Helsingin loputtoman kylmästä syyssateesta huolimatta.
Michael Stipe bändikavereineen pisti parastaan heti alusta asti. Rocktähtiunelmaansa elävän Steve Zissoun oloinen Stipe, kesken aamutoimien yllätetyn cowboyn oloinen basisti Mike Mills ja klassisen nuorekkaan oloinen kitaristi Peter Buck avasivat keikan rokkaamalla reippaasti suoraan What's The Frequency, Kenneth? -hittiin. Tästä alkoi parin tunnin hyväntuulinen putki, joka sisälsi kaikki tarvittavat vanhat menestysbiisit Losing My Religionista It's The End Of The World As We Know It'iin, uuden Accelerate-albumin parhaita paloja sekä tosifaneja miellyttäneitä harvinaisempia paloja bändin 1980-luvun varhaisilta levyiltä.
R.E.M. on siitä poikkeuksellinen stadionbändi, että se ei ota itseään liian vakavasti ja suhtautuu lavallaoloon sopivan kepeästi. Hoikkaa vartaloaan esitellyt Stipe piristi sateista tunnelmaa kekseliään rennoilla välispiikeillään, märällä lavalla liukastelemista pelännyt Peter Buck soitti suurimman osan keikasta sukkasillaan ja omituisella läsnäolollaan vaikuttanut Mike Millskin pääsi laulamaan yhden kappaleen soolona. Laulusolisti Stipe myös laskeutui lavalta yleisön pariin kahteenkin otteeseen keikan aikana ja loi näin suoraa ja konkreettista kontaktia muuten epämääräisen laajaan stadionyleisöön. Hieno silaus oli myös ottaa kelvon lämmittelysetin soittanut Editors mukaan Orange Crush -kappaleeseen, jota Editors itsekin on versioinut omilla keikoillaan.
Tämä kaikki loi stadionille mukavan välittömän ja kotoisen ilmapiirin, mutta ainakaan itselleni se ei aivan riittänyt armottomien luonnonvoimien edessä. Koko päivän Helsinkiä pyyhkinyt sade vain tiivistyi ja viileni R.E.M.:n aloittaessa ja aloin unelmoida lämpimästä teekupposesta ja höyryävästä suihkusta viimeistään jo puolen tunnin jälkeen. Vaikka Michael Stipen ainutlaatuinen tähtikarisma ajoittain lämmittikin, jäin silti olosuhteiden pakosta kylmäksi. Myöskään bändin uudet kappaleet eivät tehneet mitenkään lähtemätöntä vaikutusta: niissä kyllä on nuorekasta energiaa, mutta ei maailmanluokan melodioita, jotka tekevät R.E.M.:stä juuri sen megabändin, joka he ovat. Huutaminen saattaa kyllä olla "punkkia", mutta pitemmän päälle se jää melko ohueksi tyyliksi.
Joudun antamaan kovaa miinusta myös R.E.M.-yleisölle. Bändillä on luultavasti maailman epäcooleimmat fanit. Jokaisella on rumat silmälasit, ruma kampaus, rumat viikset (sekä miehillä että naisilla) ja ärsyttävä reppu, joka törkkii muita katsojia polvitaipeisiin. Ja hitaiden tanssiminen At My Most Beautifulin aikana oli kyllä kaiken huippu. (Se on R.E.M.:n kappaleista ehkä jopa oma ykkössuosikkini, mutta nyt sen magia ei "jostain" syystä oikein noussut täyteen lentoon.)
Se, että konserttinautintoni jäi siis tällä kertaa hieman keskeneräiseksi johtui luultavasti enemmän minusta itsestäni kuin R.E.M.:stä, joka pisti parastaan ja teki niin hyvän show'n kuin vain tällaisissa olosuhteissa on mahdollista. Päivän paras kokemus oli kuitenkin ehkä silti taksimatka kotiin. Ne olivat varmasti parhaiten käytetyt €18 ikinä. Kotiin päästyäni otin niin lämpimän suihkun, että palovaroitin alkoi ulvoa.
Bändi: 4/5
Oma asenne: 2/5
Sää: 1 C˚
Krediitit kuvasta Flickr-käyttäjälle mrkflicks. Ennen encorea lavan viereisillä screeneillä pyöri kehotus "Tag your Flickr-pictures 'remhelsinki'" ja mrkflicks teki työtä käskettyä. Kiitos!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti