Kesän lopussa sain käteviä annoksia hyvin erityyppisistä kirjallisuuden lajeista: päivisin luin tenttiä varten erilaisia viestinnän teorioita ja iltaisin minulle luettiin iltasaduksi Muumeja.
Yllättäen päivä- ja iltalukemisen väliltä löytyi kuitenkin mielenkiintoisia yhteneväisyyksiä: Tove Janssonin tarinassa Muumilaakson marraskuu on hyvin paljon piirteitä Michel Foucault'n ajatuksista vallankäytön ja tarkkailemisen suhteen. Muumilaakson marraskuussa Muumitalo on tyhjillään, mutta sinne talveksi muuttavat Vilijonkka, Hemuli, Ruttuvaari ja muut pyrkivät käyttäytymään aivan kuin Muumit olisivat paikalla. Hemuli rakentaa puuhun majan, koska ajattelee sen olevan jotain, jota Muumipappa itse tekisi, ja Vilijonkka haluaa tuntea ylpeyttä kokkailuistaan samalla tavalla kuin Muumimamma omista keittotaidoistaan. He siis muokkaavat käytöstään jonkinlaisen muumidiskurssin mukaiseksi, vaikka mitään suoranaista pakkoa siihen ei olisi. Kukin tarkkailee itseään ja toisiaan ja vahtii, että asiat tulevat tehdyiksi niin kuin Muumit muka toivoisivat ne tehtävän.
Hemuli ja muut Muumitalon talvivieraat toteuttavat siis Foucault'n hahmottelemaa kurin, järjestyksen ja säätelyn tekniikkaa. Heidän mielissään Muumipappa tai Muumimamma valvovat korkealta Panopticonista, miten maja pitää rakentaa tai miten soppaa pitää hämmentää, vaikka todellista näkyvää merkkiä valvojien läsnäolosta ei ole. Vieraat alkavat toteuttaa käyttäytymismalleja, joita he itse olettavat heiltä vaadittavan, mutta jotka todellisuudessa ovat vain muumiyhteiskunnassa toistuvaa järjestyksen ylläpitoa ja suorittamista.
Teoksen lopussa muumijärjestyksen alamaiset kykenevät murtamaan mentaaliset kahleensa - kuka mistäkin syystä. Osalle tämä tapahtuu Nuuskamuikkusen muumidiskurssivapaata rohkean individualistista esimerkkiä seuraten, kun taas osa vapautuu vain näennäisesti: kun Vilijonkka on saanut Muumitalon siivottua Muumimammaa oletettavasti tyydyttävällä tavalla, hän lähtee siivoamaan omaa kotiaan.
Mielenkiintoista Muumien ja Foucault'n yhteispelissä on myös se, että Jansson kirjoitti Marraskuun viisi vuotta ennen Foucault'n teosta Tarkkailla ja rangaista.
Yksi hauskimmista puolista lomassa on se, että voi keskittyä tekemään pelkästään hauskoja asioita ja tehdä niitä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kun joka päivä on samanlainen aurinkoinen ja lämmin sää, voi täydellistä päivää toistaa vaikka kuinka monta kertaa.
Parin viime viikon toistuvia teemoja ovat olleet mm. nukkuminen parvekkeen ovi auki, vadelma-banaani -smoothien syöminen rannalla aamupalaksi, Guardianin MM-futisliveblogin seuraaminen sekä romaanien ahmiminen.
Olen lukenut hyviä teoksia Roddy Doylelta (ns. Barrytown-trilogian tunnetuin osa on totta kai The Commitments, mutta tasapainoisimmin rakennettu ja hauskin The Van. Irlannin 1900-luvun historiaan keskittyvän The Last Roundup -sarjan tuore päätösosa The Dead Republic oli tälle trilogialle tasokas ja arvokas loppu, mutta ei tietenkään yltänyt klassikkosarjassa kamppailevan ykkösosa A Star Called Henryn korkeuksiin.), Hanif Kureishilta sekä aina varmalta Nick Hornbylta (Juliet, Nakedin aihepiiri oli hauska, mutta jostain syystä hornbyt vaikuttavat nykyisin vähän liian paljon elokuvasommitelmilta kuin romaaneilta).
Musiikissa olen jäänyt kiinni ex-Beta Band -solisti Steve Masonin uuteen levyyn Boys Outside ja etenkin sen nimikappaleeseen. Se sopii saumattomasti helteisten rantapäivien ja futismatsien jälkeisiin yöchillailuhetkiin. Aion kirjoittaa Boys Outside -levystä laajemman arvion myöhemmin. The Drumsin albumikin tuli vihdoin hankittua (en ollut jaksanut lähteä täältä rannoilta keskustaan ja levykauppoihin ennen tätä viikkoa), mutta sitä täytyy vielä vähän sulatella ja pohdiskella ennen kuin siitä uskaltaa sanoa sen varmemmin mitään.
Takaraivossa kolkuttelevat totta kai jo loman jälkeisetkin asiat... mutta jos sää jatkuu vielä ensi viikonkin näin täydellisenä, jatkan rannalla asumista.
Tulevan syksyn uutuuskirjoista luultavasti kiinnostavin on Oasiksen ex-rumpali Tony McCarrollin muistelmateos The Truth, The Noel Truth Is Nothing Like The Truth, jossa McCarroll tulee todennäköisesti tekemään jonkinlaisia shokkipaljastuksia ajastaan Gallagherin veljesten sylkykuppina. Pitkästi ja onnahtelevan vitsikkäästi nimetty teos on oikeastaan ensimmäinen Oasis-kirja, jonka kirjoittajana on joku bändin jäsenistä - luvassa on siis varmasti avointa ja sensuroimatonta tilitystä! Kirja ilmestyy 4.10.
McCarroll siis sai Oasiksesta potkut alkuvuodesta 1995, juuri ennen klassikkolevy (What's The Story) Morning Glory?:n nauhoituksia. Vuonna 1999 McCarroll haastoi Oasiksen oikeuteen sopimusrikkomuksesta ja vaati 18 miljoonan punnan korvauksia menetetyistä tekijänoikeustuloista. Hän kuitenkin tyytyi sopimaan oikeussalin ulkopuolella ja sai £600,000 korvauksen (josta hän joutui maksamaan lakimiehelleen £250,000). Ratkaisun perusteella McCarrollia kutsuttiin lehdistössä "showbusineksen typerimmäksi mieheksi".
Varsinkin Noel Gallagherille tuntui jäävän McCarrollista hampaankoloon jotain todella vaikeasti pois huuhdeltavaa, sillä vielä vuonna 2005 Gallagherilta kuuli mm. tällaisia kommentteja NME:n haastattelussa (siteeraukset on otettu eri puolilta haastattelua NME:n numerosta 4. kesäkuuta 2005):
What would it take to reunite the original line-up?
- Wouldn't happen. Wouldn't last one rehearsal. I'd go 'You sort your drumming out you curly-haired fucker or we're not doing the gig'.
--
You're enjoying an activity holiday when the canoe you're in capsizes. What three memories would you choose to replay in your mind before you drown?
- Mine would be writing Supersonic, because that was a turning point. Sacking Tony McCarroll, because that was another.
What, sacking Tony is one of your best memories?
- You laugh but it was fucking up there. In all seriousness, that took it to another level.
--
What's the best advice you've ever received?
- I usually give it. I don't take it very well.
So what's the best advice you've ever given?
- 'You need to sort your drumming out, you curly-haired little fucker before I kick you out of the band.'
Sain toissa iltana luettua loppuun Jonathan Gouldin teoksen Can't Buy Me Love: The Beatles, Britain and America, joka käsittelee The Beatlesin tarinaa enimmäkseen kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Vaikka olenkin vuosien saatossa lukenut suuren määrän kaikenlaisia Beatles-kirjoja, tämä teos nousee niistä jopa kaikkein parhaaksi.
Beatlesin legenda on jo sen verran kanonisoitu, ettei sitä voi oikeastaan esittää kuin yhdellä tapaa: aloittamalla kuvailun bändin jäsenten lapsuudesta sodanjälkeisessä Liverpoolissa, siirtymällä skiffle-vuosien ja Hampurin klubien kautta todelliseen maailmanvalloitukseen ja uuvuttaviin kiertueisiin ja päätymällä Pepperin ja Maharishin kautta oikeusjuttujen tahraamaan riitaisaan loppuun. Gould ei kirjassaan poikkea tästä totutusta draaman kaaresta, mutta nostaa siitä esiin sellaisia painotuksia, joita monet muut Beatles-kirjailijat eivät kykene tai tohdi tehdä. Hän liittää taitavasti Beatlesin suusuosion synnyn laajempaan kulttuuriseen ja jopa poliittiseen kontekstiin sekä tarkastelee yhtyeen tekemisiä suhteessa ympäröivään 1960-luvun yhteiskuntaan. Tämä pullistaa kirjan sivumäärän melkoiseksi, mutta on lukijan kannalta hyvin palkitsevaa, sillä kokonaiskuvan kannalta on tärkeää ymmärtää Beatles niin taiteellisena, kulttuurisena, yhteiskunnallisena kuin taloudellisenakin voimatekijänä omana aikanaan.
Gouldin teoksen arvoa lisää myös se, että hän ei valitse Beatlesista suosikkijäsentä. Monissa muissa kirjoissa joko Paul McCartney tai John Lennon nousee lopulta sankariksi tai konnaksi, mutta Gould korostaa molemmissa sekä arvostettavia että paheksuttavia puolia. Myös musiikilliselta kantilta Gould uskaltaa tunnustaa, että aivan kaikki, mitä Beatlesit julkaisivat, ei ollut maailmoja mullistavaa ja huippulaadukasta, vaan tiheä levytystahti johti hittien ohella myös joukkoon harhalaukauksia. Tällaisen vuosien työn vaativan kirjaprojektin tekijän on totta kai pakko olla kovan luokan Beatles-fani, mutta Gould on kyennyt erinomaisesti irtaannuttamaan itsensä tutkimuksensa kohteesta ja tarkastelemaan maailman suosituinta yhtyettä myös sopivan kriittisessä valossa.
Useimpien Beatles-kirjojen heikoin kohta on tarinan loppupuoli (ylipäätään jo siksi, että tarinan on pakko loppua!) ja tämä pätee osin myös Gouldin teokseen. Vaikka kirja sisältää lyhyehkön epilogin, joka tiivistää lyhyesti Beatlejen soolourat bändin hajoamisen jälkeen, olisi silti ollut toivottavaa, että näin huolella tehty kirja olisi voinut omistaa hieman enemmänkin sivuja Beatlesin merkityksen tarkastelulle bändin varsinaisen tarinan päätyttyä. Lopun harppomistahtiin saattaa tietysti olla vaikuttanut myös esimerkiksi kustantamon näkemys: Can't Buy Me Love on jo muutenkin niin pitkä, että pilliin on ehkä pakko viheltää melko nopeasti heti Abbey Roadin jälkeen.
Jonathan Gouldin Can't Buy Me Love on kunnianhimoinen ja näkemysekäs tiivistys kaikkien aikojen menestyneimmän pop-yhtyeen historiasta. Kiivaasti kilpaillulla kentällä Gould päihittää haastajansa tasapainoisella ja kriittisellä asenteellaan ja kyvyllään maalata niin laveilla kuin kapeammillakin siveltimenvedoilla. Teosta voi suositella sekä niille kerettiläisille, jotka kysyvät "Mikä siinä Beatlesissa muka on niin ihmeellistä?" kuin niille merseyrakuntalaisille, jotka ovat olleet uskossa alusta lähtien. Jos aiot tänä kesänä lukea vain yhden Beatles-kirjan, lue Can't Buy Me Love.
Olen ollut flunssassa jo yli viikon verran. Olo on hyvin heikko ja väsyn todella nopeasti: jaksan olla jalkeilla ehkä kolme tuntia päivässä.
Tänään oli vuorossa seuraava osa businessvalmennusta, jonka edellinen kerta oli melkoinen pettymys. Ei tämäkään mikään täysosuma ollut, muttei onneksi aivan täysi floppikaan. "Tärkeintä on olla oma itsensä", jne. jne. jne. Luennon alussa analysoitiin sitä, miten Robbie Williams on saavuttanut kaiken vain persoonallisuutensa avulla: hän ei ole lahjakas laulaja, hän ei ole kovin komea, hänen kappaleensa eivät ole kovin hyviä. Tai näin siis väitettiin. Itse olisin voinut keskustella tästä pitempäänkin, mutta Robbie ei ollut ehkä aivan tarinan olennaisin osa.
Viime aikoina olen lueskellut Jonathan Safran Foerin kirjoja. Loppukesästä luin Everything Is Illuminatedin toista kertaa ja nyt on menossa Extremely Loud And Incredibly Close. Foer on siitä ihmeellinen kirjailija, että hänen teoksissaan hauska ja surullinen yhdistyvät aivan ainutlaatuisen vaikuttavalla tavalla. Kirjan alussa lukija ajattelee, että tarina on hyvin kevyt ja humoristinen, mutta sivujen kääntyessä erittäin lohduttomat elementit hiipivät mukaan lähes huomaamattomasti. Everything Is Illuminatedin slogan taisikin olla jotain tyyliin "Humour is the only truthful way to tell a sad story". Kai se kuvaa elämää yleensäkin aika hyvin.
Huomenaamulla menen keskustelemaan professorin kanssa toistaiseksi aloittamattomasta gradustani ensimmäistä kertaa. Toivottavasti siitä ei tule kovin surullista tarinaa.
Glasvegas julkaisi tänään uuden videon kappaleeseen It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry. Video on ilmeisesti tarkoitettu lähinnä Amerikan-markkinoita varten, sillä siinä on kappaleesta uudelleennauhoitettu, kirosanaton versio. Fanien kommenteissa tämä on herättänyt suuret määrät kummeksuntaa ja muutenkin yleinen mielipide tuntuu olevan, että Cheating Heart on jo kolme vuotta vanha kappale, joten bändin olisi pian aika julkaista jo jotain uuttakin. Tämä on tietysti nykyaikaisen musiikkitodellisuuden kääntöpuoli: bändien kaikkein kovimmat fanit - ne, jotka hyppäävät mukaan jo ensimmäisten nettiin laitettujen kotidemojen myötä - alkavat olla jo hieman kyllästyneitä siinä vaiheessa promootiokampanjaa, kun keskiverto-Amerikkaa yritetään vasta herätellä. En varsinaisesti usko, että Glasvegas tulee kärsimään tästä pienestä erheestä pitkällä tähtäimellä, mutta tämä on silti hyvä opetus siitä, että loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä on muistaa, mistä on tulossa, vaikka olisikin kovasti myös menossa.
(Video ei tosiaan ole mitenkään erinomainen. En oikein pidä tällaisesta musiikki-siirtyy-välillä-taustalle-kun-videon-äänet-tulevat-etualalle -tyylistä, vaikka se vanhassa Richard Ashcroft -videossa aivan hauskaa olikin.)
Televisiossa näytettiin viime viikolla kaksi Roald Dahlin lastenkirjoihin perustuvaa elokuvaa ja ne saivat minut taas pitkästä aikaa pohtimaan dahlilaista maailmankuvaa.
Ala-asteikäisenä ahmin innolla kaikki Dahlin teokset ja viihdearvonsa lisäksi ne ovat varmasti vaikuttaneet mielenlaatuuni myös jollain alitajuisella tavalla. Yleensä peruskaava Roald Dahlin tarinoissa on se, että ansiottomassa alakynnessä viruva hyväsydäminen päähahmo saa ystävällistä avustusta joltain yllättävältä taholta ja yltää siten mullistaviin tekoihin joiden seurauksena sekä hyvä että paha saavat palkkansa ja myös auttaja saa apua. Usein kuvioon sisältyy lisäksi vielä aimo annos eskapismia ja matkustelua kiinnostavissa paikoissa, kuten Norjassa tai New Yorkissa.
Tällaisten kertomusten maailmoissa uitettuna olen itsekin aina jotenkin uskonut, että vielä jonain päivänä minäkin kohtaisin yllättäen nokkelan isoäidin / kiltin jättiläisen / avuliaan opettajattaren / taikakristalleja jakavan velhon tai muun vaikutusvaltaisen ja pyyteettömästi avuliaan tahon, joka muuttaisi koko elämäni ja mahdollistaisi uskomattomat seikkailut kaiken arkisen ulkopuolella. Mutta ehkä 23-vuotiaana olisi kuitenkin jo aika kohdata todellisuus ja tunnustaa se tosiseikka, ettei tällaisia hahmoja oikeasti ole olemassa ja etten tuskin koskaan pääse todistamaan kansainvälistä noitakokousta, juomaan erikoislimonadia jättiläisen kanssa tai matkustamaan jättiläismäisen hedelmän sisässä pitkin maailman meriä - edes vertauskuvallisesti, jos ei nyt aivan kirjaimellisesti.
Ehkä minun olisi pienenä pitänyt lukea jotain vähemmän toiveikkaaseen odotteluun satsaavaa ja enemmän omaan ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen kannustavaa, vaikkapa Peppi Pitkätossuja tai jotain sellaista. Ehkä sitten olisin jo löytänyt kesätöitä.
Oi Wikipedia, pidän sinusta hyvin paljon. Mielestäni on jotenkin aivan erinomaisen hienoa, että Wikipediassa on artikkeli nimeltä The Game (mind game). Pidän noista suluista.
The Game on siis aika mahtava juttu. Siinä on kolme sääntöä:
1. Jokainen pelaa Peliä, koko ajan.
2. Jos ajattelee Peliä, häviää Pelin.
3. Jos häviää Pelin, siitä pitää ilmoittaa ("Hävisin!"). Sitten se alkaa taas uudestaan.
En tiennyt Pelistä ennen tätä iltaa, mutta nyt en voi tietenkään enää olla ajattelematta sitä. Eli häviän koko ajan. Kieroa!
Muuta: Toinen asia, josta pidin tänään, on pesula. (Oletteko muuten huomanneet, että sanassa "pesula" on kolmen viikonpäivän lyhenteet, tosin hieman väärässä järjestyksessä?) Pesula on sellaista arkipäivän luksusta. Olen melko tarkka vaatteistani ja käytän aika paljon kauluspaitoja, joten olen tullut siihen tulokseen, että paitojen pesettäminen pesulassa on pitkällä tähtäimellä kannattavampaa, kuin niiden peseminen kotona. Toivon, että asuisin joskus sellaisen rakennuksen yläkerrassa, jonka katutasossa on pesula.
Toinen Muuta: Lukeminen tekee onnelliseksi. Joskus aiemmin syksyllä, kun oli vähän huono ja rasittunut olo, yritin miettiä asioita, jotka tekevät aina iloiseksi - ja lukeminen on ehdottomasti sellainen asia. Silloin oikeastaan rajasin sen vain romaanien lukemiseen, mutta on tenttikirjojenkin lukeminen välillä hauskaa. Voi ainakin kuvitella sivistyvänsä. Muistini vain on vähän huono, en yleensä muista lukemastani kuin mikroskooppisen pienen osan. Eiliseltä jäi päähän yksi vaikuttava virke: "Legends attract the very best in our times - ideologies attract the average." (Hannah Arendt - The Origins of Totalitarianism)
Kuuntele: Peliin liittyen John Lennonin Mind Games.
Tänä yönä postinkantaja oli viimeinkin jäänyt loukkuun ja ottanut kerralla kolmen päivän suklaat! Olin todella innoissani! Sen täytyi olla "ohjelappuseen" eilen illalla lisätyn, ylöspäin osoittavan nuolen ansiota. Vasta nyt kalenteri alkaa toimia kunnolla. Toivottavasti edistys jatkuu!
Edistystä - vaikkakin vähän käänteistä sellaista - oli havaittavissa myös siinä mielessä, että luin aamulla Hesarista, että firma, jossa minun olisi pitänyt nyt syksyllä tehdä töitä, on keskellä yt-neuvotteluja ja vähentää ehkä jopa melkein neljäsosan väestään. Ihan kelpo syy siis sille, ettei sieltä ole oikein kuulunut mitään. Eipä tarvitse miettiä sitä enää. Mutta voisivat nyt ainakin maksaa rästipalkat!
Muuta: Luen parhaillaan (tai siis en juuri nyt tällä nimenomaisella hetkellä, mutta noin niin kuin yleensä) Will Selfin romaania Great Apes. Tarinana se ei vaikuta mitenkään kovin miellyttävältä, mutta sen erittäin taidokas kielenkäyttö tekee suuren vaikutuksen. Olen viime aikoina lukenut vähän vähemmän "taiteellisia" romaaneja, joten on ollut taas virkistävä kokemus huomata, että periaatteessa samaan genreen mahtuu hyvin monentasoisia tekijöitä.
Toissa yönä tapasin unessani Martti Ahtisaaren. Kysyin häneltä erittäin typerän kysymyksen: "Vieläkös se teidän toimisto on siinä Pikku-Roballa?" Jos saisin aivan oikeasti tavata presidentti Ahtisaaren, keksisin ehkä jotain vähän järkevämpää kysyttävää. Tänä yönä en ehtinyt tavata unissani ketään, nukuin aika katkonaisesti.
Ei mitään ihmeellistä asiaa, sekalaista infoa vain.
Syksy on taas täällä! Eikö olekin hienoa? Syksy on miellyttävin, parhaimman näköinen, käytännöllisin ja mielenkiintoisin vuodenaika. Joka aamu verhoja avatessa iloitsee siitä, että taivas on kiehtovan harmaa. Jos aamulla paistaakin aurinko, se on hienoinen pettymys, koska aurinkoiset ja selkeät syyspäivät eivät missään nimessä ole yhtä hienoja kuin tummat ja tuuliset.
Työrupeamani alkaa kääntyä loppusuoralle, enää kolmisen viikkoa jäljellä. Vaikka välillä onkin ollut turhauttavaa, tässä vaiheessa koen, että olen ehkä saanut jotain aikaiseksikin. Nyt vain pitäisi hoitaa hommat kunnialla loppuun ilman suurempia möhläyksiä ja sitten palata taas opintojen pariin. Tämän viikon suurin haaste työn saralla on ehkä selviytyä huomisesta "syksyn kick off -päivästä", joka tarkoittaa retkeä Haikon kartanoon, jossa harrastamme sauvakävelyä ja frisbeegolfia. Aion varustautua iPodilla, hyvällä kirjalla ja toimivalla tekosyyllä kieltäytyä sauvakävelystä.
Kandintyöstäkin saadut pisteet oli viimein rekisteröity WebOodiin. 191 pistettä kolmen vuoden opiskelujen jälkeen näyttää ihan hyvältä. Jos voisi vaikka ottaa 1. periodin hieman hillitymmin...
Joka päivä tuntuu yhä enemmän siltä, että pian olisi pakko päästä käymään jossain ulkomailla. Kaipaan kaikkea matkustamiseen liittyvää. Lentokenttiä, hotelleja, junia, matkalippuja – kaikkea. Yritin viime viikolla varata lippuja Oasiksen Wembley Arenan konserttiin lokakuussa, mutta ne myytiin loppuun väläyksessä. Konserttimatkaa suunnitellessani ehdin kuitenkin katsella jo lentojakin: British Airwaysillä pääsisi lokakuussa Lontooseen ja takaisin vain n. €200:lla... Tekisi todella mieli lähteä.
Viime viikolla kummastusta aiheuttanut itsestään katoilevan blogipostauksen arvoitus on muuten ehkä ratkennut. Ainakin keksin omasta mielestäni aivan mahdollisen selityksen: postaus sisälsi linkin Oasiksen uuteen kappaleeseen, ja bändin levy-yhtiö on ehkä ohjeistanut Bloggeria poistamaan kaikki laittomia mp3:sia levittelevät blogikirjoitukset. En oikeastaan keksi mitään muuta pätevää syytä, koska kirjoituksia ei kyllä ikinä ennen ole kadonnut.
Vaikka latailen ja levittelenkin mp3:sia, on varsinaisen fyysisen levyn ostaminen silti edelleen erittäin tärkeää minulle. Jotkut levynhankintakerrat ovat todella ikimuistoisia, esimerkiksi eilinen. Lähdin kesken työpäivää Stupidoon kysymään The Verven uutta levyä. Stupidon ystävällinen myyjä kertoi, että Verven Forth tulee virallisesti myyntiin Suomessa vasta keskiviikkona, mutta kun mainitsin, että Stupidon omilla nettisivuilla kerrotaan sen olevan saatavilla jo maanantaina, myyjä soitti varastolle, jossa toinen stupidolainen oli juuri availemassa päivän saapuneita lähetyksiä. Pahvilaatikko sisälsi Vervenkin, ja sain sen lyhyen odottelun jälkeen mukaani. Tällainen on levyfanaatikolle erittäin mahtavaa, eikä digitaalisten tiedostojen lataaminen voi ikinä korvata moisia onnistuneita elämyksiä.
Forth on muuten erittäin hieno ja innostava levy. Kirjoitan ehkä arvostelua myöhemmin, mutta tässä vaiheessa voi sanoa ainakin sen, että Verve teki oikean ratkaisun riskeeratessaan 10 vuotta sitten syntyneen legendaarisen maineensa ja palatessaan uuden materiaalin kanssa.
Välillä huomaan itsessäni erittäin ärsyttäviä piirteitä. Sain viime viikolla eBaystä tilaamani kaksi hienoa rannekelloa (kuva 1, kuva 2) ja olen niihin todella tyytyväinen. Mutta hieman myös huolehdin siitä, että ne menevät varmaankin pian rikki, naarmuuntuvat, likaantuvat tai jollain muulla tavalla menettävät hienoutensa. Miksi edes ajattelen tällaista? Ei sen pitäisi olla mikään ongelma. Huolehdin aina ihan turhia... Pitäisi varmaan joutua leikkuupuimurionnettomuuteen ja katkaista kätensä, niin olisi jotain oikeaakin huolenaihetta. On vain niin vaikeaa löytää leikkuupuimuria kaupungista. Ehkä huomenna Haikossa..?
Monet asiat ärsyttävät minua. Tänään keksin taas yhden lisää: se on ärsyttävää, kun puhutaan sellaisella tahallaan huonolla aksentilla englantia. "Ai wos not drunk in tö viikend, tere wos nou älkohoul.", tms. Ja siis se, kun näin käydään keskusteluja, joissa kaksi tai useampi henkilö kaikki puhuvat tällä tavalla. Ei se ole hauskaa. Ylipäätään muutenkin on aika rasittavaa, että keskusteluun heitetään englanninkielisiä fraaseja, vaikka ne edes lausuttaisiinkin oikein. Täällä kuulee kaikenlaista.
Mitäs muuta vielä? Ainakin se, että Erlend Loen L on aivan loistava kirja. Jos kirjoittaisin itse kirjan, haluaisin sen olevan juuri L:n tyylinen. Sen tarina kertoo hauskalla ja vinksahtaneella tavalla oikeastaan kaikesta: sekä pienistä yksityiskohdista että suurista kokonaisuuksista.
Ja jos en ole sanonut tätä jo aiemmin, tämä on mielestäni ehkä (voiko sanoa "mielestäni ehkä"?) Monty Pythonin kaikkien aikojen paras sketsi, vaikka se onkin Lentävän sirkuksen viimeiseltä kaudelta, jolloin John Cleese ei enää ollut mukana. Goooorrnn...
Ai niin, ja sellaista vielä, että The Wombats tulee esiintymään Tavastialle 11.10. Liput maksavat €20 ja tulevat myyntiin Tikettiin ensi maanantaina. Kyseessä on ehdottomasti katsastamisen arvoinen bändi, sillä vaikka The Wombats ei olekaan mikään maailman omaperäisin yhtye, sillä on pari todella kovan luokan kappaletta ja livenä se on varmasti loistavan intensiivinen ja viihdyttävä yhtye.
On kohtalaisen helppoa luoda tarinalle vetävä ja mukaansatempaava alku, mutta loput ovat ongelmallisempia. Etenkin novelleissa suositaan monesti yllättävää loppua, jonkinlaista äkkinäistä käännettä, joka sekoittaa pakan täydellisesti ja saa lukijan raapimaan päätään hämmentyneenä.
Yllättävässä lopussa tasapaino on kuitenkin tärkeintä: se ei saa olla niin yllättävä, että se olisi täysin epälooginen ja veisi kaiken merkityksen sitä edeltävältä tarinalta. Parasta on, jos yllättävä loppu on sellainen, että lukijan olisi se mahdollista arvata, mutta että hän ei kuitenkaan keksi näin tehdä.
Thomas Pynchonin varhaistuotannon parhaat palat 1950 - 60 -luvuilta yhteen kokoava Slow Learner todistaa ainakin sen, että Pynchon on juuri oikeanlaisten yllättävien loppujen mestari. Kirjan viidestä tarinasta pari, kolme on melko sekavaa ja merkityksetöntä haahuilua, mutta parissa on harvinaisen hämmästyttävän täydellinen loppu.
Low-landsin loppu on ehkä helpostikin arvattavissa, mutta se on silti ihmeellinen ja siitä tulee iloiseksi tarinan päähahmon puolesta: hän tekee todella kummallisen ratkaisun erittäin vähällä harkinnalla, mutta se vaikuttaa silti täydellisen oikealta. Kokoelman päätöstarinan The Secret Integration loppu puolestaan on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista lopuista kautta aikojen. Se todella vetää maton liukkaasti lukijan jalkojen alta, mutta tekee sen silti niin nerokkaasti, että sitä ei voi kuin arvostaa ja pohtia sen merkitystä vielä pitkään jälkeenpäinkin.
Eli parhaissa lopuissa on paljon järkeä ja ei järkeä laisinkaan.
Olin kesästä asti kahlannut läpi kirjaa nimeltä The Complete Illustrated Works of Oscar Wilde ja sain sen loppuun vasta nyt. Harmittavaa, kun aina välillä kirjojen kanssa käy näin. Aivan hyvänkin kirjan kohdalla voi tulla kuukausien mittainen jumitus, kun oikein ikinä ei ole oikeanlaista halua lukea juuri sitä kirjaa.
Dorian Grayn muotokuvan olin lukenut jo muutama vuosi sitten, joten ajattelin että Oscar Wilden tuotannossa olisi varmasti muitakin helmiä, mutta asia ei ollut aivan näin. Gray oli Wilden ainoa varsinainen romaani, ja Complete Worksin muu sisältö oli novelleja, lastensatuja, näytelmiä ja runoja (okei, skippasin runot...) eikä mikään niistä ollut niin tiukka ja jännittävä kokonaisuus kuin Dorian Gray.
Wilden sadut olivat hyvin perinteisiä: jokin asia toistui niissä aina kolme kertaa ja ratkesi vasta kolmannella ja viimeisellä kerralla. Niiden lopuissa oli usein myös aavistuksen verran uskonnollisia opetuksia, mikä oli vähän lällyä.
Novellit ja näytelmät olivat ihan kohtalaisia ja paikoittain todella hyviäkin (The Importance of Being Earnest oli ehkä hauskin), vaikka näytelmiä on hieman hölmöä lukea tekstinä. Toisaalta se on ihan kätevää, pelkkien repliikkien myötä tarinoista tulee melko intensiivisiä. Myös esitystä ohjaavat kommentit olivat paikoin aavistuksen verran huvittavia: esimerkiksi kun hahmo suoltaa ensin tekstiä tyyliin "-- Or I will tear your body limb from limb, / And to the common gibbet nail your head / Until the carrion crows have stripped it bare. / Better you had crossed a hungry lioness / Before you came between me and my love." ja sitten ennen seuraavaa repliikkiä on ohje With more pathos!
1800-luvun kirjallisuudessa on aina se pieni ongelma, että tuon ajan maailmankuvaan ja moraaleihin joutuu lukiessa aina erikseen totuttautumaan. Jonkin tarinan järisyttäväksi tarkoitettu huippukohta voi olla esimerkiksi sellainen, että leskinainen unohtaa kutsuilla viuhkansa naimisissa olevan miehen taloon. 2000-luvun lukijasta tämä ei välttämättä tunnu kovin jännittävältä, mutta 120 vuotta sitten ajat olivat tietysti toiset ja viktoriaaniset käyttäytymiskoodit äärettömän tiukat.
Osa Oscar Wilden tuotannosta siis kärsii ajan kulumisesta, mutta osa taas on täysin ajatonta. Etenkin Dorian Grayn muotokuva voisi aivan hyvin tapahtua tällä vuosituhannella; Dorian Gray voisi olla vaikka IT-osakkeilla rikastunut tyhjäntoimittaja tai jotain vastaavaa.
Wildella on ollut vahva vaikutus myös pop-musiikkiin. Se kuuluu esimerkiksi The Smithsin, The Libertinesin ja Sueden kappaleissa ja yleisemmissäkin ideoissa välillä melko suoraankin.
Vuoden parhaat kirjat -lista ei ole listoista kattavin, sillä luin koko vuonna ehkä yhden vuoden 2007 aikana ilmestyneen kirjan; kaikki muut olivat vanhempia. Kirjojen kanssa on harvemmin sellaista "pakko saada se heti kun se ilmestyy" -juttua kuin levyjen kanssa. En sitten tiedä, miksi.
Oli miten oli, satuin vuonna 2007 lukemaan todella hyviä kirjoja. Alkuvuodesta Irvine Welshin Trainspotting oli kiehtova ja hieno. Löysin myös Paul Austerin, jonka teoksista pidin Oracle Nightista kaikkeineniten.
Mutta paras kirja tänä vuonna oli kuitenkin Martin Amisin London Fields. Sen tarina oli todella omaperäinen ja yllättävä ja sen tunnelma täysin ainutlaatuinen. Satuin vielä lukemaan sen jotenkin täydellisellä hetkellä: keskellä kesää, usein uimarannalla tai kuuman päivän jälkeen sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Lukuolosuhteet itsessään tekivät kirjan harhauttavasta ja kuumeisesta ilmapiiristä entistäkin jännittävämmän.
Ensi vuonna pitää ehdottomasti lukea lisää Martin Amisia. Toisaalta pitäisi myös lukea enemmän suomenkielistä kirjallisuutta: tänä vuonna luin ehkä kolme romaania suomeksi. Suomeksi lukiessa koko elämään tulee vähän erilainen vivahde ja ainakin sanavarasto kehittyy monipuolisemmaksi.
Tämän vuoden kirjoista pitää vielä erikseen hehkuttaa Blurin basistin Alex Jamesin omaelämäkertaa Bit of a Blur, jonka hän todellakin kirjoitti itse ilman haamukirjoittajien apua kuten yleensä vastaavissa teoksissa on tapana. James kertoo 1990-luvun brittipop-pyörityksestä todella mukaansatempaavasti ja rehellisen oloisesti, vaikka jättääkin varmasti synkimpiä hetkiä kuvaamatta (esimerkiksi vuosikausia jatkunut holtiton alkoholin ja huumeiden käyttö kuitataan huolettoman oloisesti kirjan lopussa: "I'd spent about a million pounds on champagne and cocaine. It sounds ridiculous but, looking back, I don't regret it").
Bit of a Blurissa on monia todella hauskoja kohtia ja Jamesin uteliasta ja kokeilunhaluista - mutta silti kohtalaisen järkevää - elämänasennetta ei voi olla ihailematta. Saattaa olla helppoa kirjoittaa elämästään melko kepeä kuvaus kun on monimiljonääri ex-rocktähti, mutta heitot kuten "My best result was in Eighteenth-Century Literature, which was surprising because I hadn't read any Eighteenth-Century Literature." (siis yliopisto-opiskeluista) tai "-- Things could not have been more tippety-top. Leaving the best hotel with my exalted consort, to arrive at the most expensive restaurant in my own aeroplane, to meet the world's richest living artist. The next day we flew to Mick Jagger's chateau in the Loire." (julkkiselämästä) ovat hauskoja - olivatpa ne sitten liioiteltuja tai eivät.
Minun piti kirjoittaa tästä jo maaliskuussa, kun luin Paul Austerin kirjan Oracle Night ja eräs kohta siitä jäi vahvasti mieleeni. En ole kuitenkaan sen jälkeen kokenut oikein täysin sopivaa hetkeä tälle, vaikka se onkin ollut mielessä enemmän tai vähemmän koko ajan.
Tässä pätkässä kirjan päähenkilö Sidney Orr kertoo vaimolleen kesäleiristä, jolle hän osallistui lapsena. Leiriläiset oli jaettu kahteen joukkueseen - olivatkohan ne nyt Red Team ja White Team tai jotain vastaavaa. Leirin johtajat kuitenkin alkoivat salaa muodostaa kolmatta joukkuetta, Blue Teamiä, johon pääsivät mukaan vain kaikista mukavimmat leiriläiset.
En oikein enää muista mikä Blue Teamin pointti koko kirjassa oli, mutta kuvaus siitä oli todella vaikuttava, koska mielestäni se kertoo hienosti siitä, millaisia parhaat ystävät ovat. Itse ainakin tunnen monta ihmistä, jotka ansaitsisivat paikan Blue Teamissä. Toivottavasti sellainen todella kootaan tässä elämässä jollain tapaa.
" -- Blue Team members didn't conform to a single type, and each one was a distinct and independent person. But no one was allowed in who didn't have a good sense of humor - however that humor might have expressed itself. Some people crack jokes all the time; others can lift an eyebrow at the right moment and suddenly everyone in the room is rolling on the floor. A good sense of humor, then, a taste for the ironies of life, and an appreciation of the absurd."
"But also a certain modesty and discretion, kindess toward others, a generous heart. No blowhards or arrogant fools, no liars or thieves. A Blue Team member had to be curious, a reader of books, and aware of the fact that he couldn't bend the world to the shape of his will. An astute observer, someone capable or making fine moral distinctions, a lover of justice. A Blue Team member would give you the shirt off his back if he saw you were in need, but he would much rather slip a ten-dollar bill into your pocket when you weren't looking."
"Is it beginning to make sense? I can't pin it down for you and say it's one thing or another. It's all of them at once, each separate part interacting with all the others."
Mieleeni tuli sellainen epäolennainen yksityiskohta, että on todella kummallista, että Yoko Ono asuu yhä Central Parkin laidalla Dakota-rakennuksessa, jonka sisäänkäynnin edessä John Lennon ammuttiin kuoliaaksi joulukuussa 1980. Luulisi olevan todella rankkaa tulla joka päivä kotiin aviomiehensä kuolinpaikan kautta? Mutta Yoko taitaakin olla aika kova luu.
Tylsiä "Mitä John Lennon tekisi, jos hän olisi yhä elossa?" -kirjoituksia on vaikka millä mitalla; ladatkaa ennemmin mp3:sia:
The Beatles - I Am The Walrus(En ehkä haluaisi kaivaa tätäkään kulunutta kiistaa esille, mutta kai nyt viimeistään I Am The Walrus todistaa, että John oli parempi kuin Paul?)
The Beatles - All You Need Is Love [lähde] (On sanottu, että tämän pitäisi olla "maailman kansallislaulu". Kannatan! Tosin Lennonilla olisi muitakin hyviä ehdokkaita maailman kansallislauluksi, esim. Imagine.)
John Lennon - Oh Yoko [lähde] (Rentoa Lennonia, hauskat sanat. Jotkut ovat sanoneet, että onneksi Lennon ei mennyt tässä kappaleessa parranajoa tai kylpemistä pidemmälle kuvaillessaan tilanteita, joissa hän unelmoi Yokosta...)
(Lennonin Imagine-muistoaukiolla New Yorkin Central Parkissa 4.1.2007)
EDIT: Bonuksena vielä lyhyt tarina Lennonin loistavasta kertomuskokoelmasta In His Own Write (kustantanut Jonathan Cape 1964, julkaistu suomeksi nimellä Panee omiaan).
"A Surprise for Little Bobby"
It was little Bobby's birthday today, and he got a surprise. His very fist was jopped off, (The War) and he got a birthday hook!
All his life Bobby had wanted his very own hook; and now on his 39th birthday his pwayers had been answered. The only trouble was they had send him a left hook and ebry dobby knows that it was Bobby's right fist that was missing as it were.
What to do was not thee only problem: Anyway he jopped off his lest hand and it fitted like a glove. Maybe next year he will get a right hook, who knows?
Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että kirjoissa tärkeintä eivät olekaan tarinoiden loput, vaan kaikki se joka tapahtuu alun ja lopun välillä. Ennen pidin kirjoissa tärkeänä sitä, miten koko tarina kulki alusta loppuun, miten lopetus teki oikeutta koko tarinalle. Mutta selkeitä lopetuksia on oikeastaan vain viihde- ja lastenkirjallisuudessa, joten loppukeskeinen näkökanta ei enää toimi kovin hyvin. Monissa hienoissa kirjoissa loppu jää todella avoimeksi tai keskeneräiseksi tai liian äkkiväärän yllättäväksi (tai sen on voinut arvata jo ennalta!), mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Kirjat ovat parhaimmillaan sillä hetkellä, kun niitä lukee. Jälkeenpäin muisteltuina ne eivät oikeastaan ikinä tavoita samaa hohtoa.
Sain tästä muistutuksen taas äsken, kun selailin kirjoja joita olin lukenut aikaisemmin kesällä. Olin tehnyt niihin hiirenkorvia (pahoitteluni, hiirenkorva-vihaajaat... lupaan kyllä suoristaa ne ennen kuin vien kirjat takaisin kirjastoon) sellaisille sivuille, joissa oli mielestäni hyviä lauseita tai ideoita. Olin yrittänyt huomioida lauseita, jotka ovat hyviä joko siinä mielessä että ne kuulostavat säväyttäviltä tai sisältävät ajatuksia, joiden kanssa olen samaa mieltä. Tänään "jälkitarkastuksessa" useimmat niistä olivat kuitenkin aika typeriä eivätkä kovinkaan nokkelia. Ei ehkä olisi pitänyt palata päivänvalossa yöllä luettuihiin lauseisiin...
Minkälaisten juttujen kohdalle sitten olin laittanut hiirenkorvia?
Italo Calvinon kirjassa Halkaistu varakreivi oli pari ihan hauskan dramaattista lausetta: "Jokainen kahden olennon kohtaaminen maailmassa on silpomista". Tämän sanoi kirjan nimihenkilö, joka kirjaimellisesti oli halkaistu, puolikas ihminen. Toinen hyvä samasta kirjasta oli "Ainoa tapa, jolla voimme rakastaa toisiamme, on tehdä yhdessä hyviä tekoja" ja etenkin siihen annettu kyyninen vastaus: "Sepä harmi, minä luulin että olisi muitakin tapoja". (Calvinon Paroni puussa oli muuten kokonaisuutena ehkä vielä parempi kirja, mutta siinä ei ollut yhtä hyviä yksittäisiä repliikkejä.)
Roald Dahlin novellikokoelmassa The Best of Roald Dahl oli tarinassa Galloping Foxley yksi ajatus, jonka totuudenmukaisuutta voi ainakin pohtia: "Believe me, there's nothing like routine and regularity for preserving one's peace of mind". Tarinan kontekstissa Dahl oli varmasti tarkoittanut tämän ironiaksi, mutta mielestäni siinä on - valitettavasti - myös paljon totuuspohjaa. Jos tekee esimerkiksi töitä viisi päivää viikossa kello yhdeksästä kello viiteen, ei ehdi ajatella liikaa asioita ja tulla hulluksi. Se on tylsä fakta.
Irvine Welsh osaa kehitellä vauhdikkaita tarinoita ja kekseliäitä yksittäisiä lauseitakin. Trainspotting-jatko-osassa Porno (joka muuten sopisi elokuvaksi paljon paremmin kuin Trainspotting!) oli pari ihan kohtalaista aforismia. "It's easy to love, or for that matter hate, somebody in their absence" ei ehkä ole mitenkään kovin omaperäinen ajatus, mutta siinäkin on paljon totta. Jo Trainspottingissa Welsh kertoi valaisevasti huumeidenkäytön taustoista ja Porno tarjoaa lisää samaa: "-- The logic in doing drugs is that if you're totally straight, some weeks you're still gonna feel fucked up and paranoid; at least if you do drink and drugs you have a reason to feel that way --". Kuulostaa kyllä loogiselta. Pitäisiköhän kokeilla jonkinlaista dahl-welshiläistä yhdistelmää rutiini + huumeet..?
Lopuksi; eilen loppuun saamassani Martin Amisin loistavassa London Fieldsissä oli sivukaupalla hienoja juttuja, mutta tässä mainituista kirjoista juuri London Fieldsissä korostuu ehkä eniten se, että sen jutut toimivat parhaiten yöaikaan. Amis tiesi sen ehkä itsekin, sillä heti kirjan alussa sanotaan nokkelasti "Because we are all poets or babies in the middle of the night, struggling with being"! Kirjassa on muitakin yöhön, nukkumiseen ja sen sellaiseen liittyviä lauseita, mm: "The planet needed a couple of months in bed. But it wouldn't get them - it wouldn't ever get them" ja "The sun does many things but it's far too busy to flatter the human being with its light. Human beings do that, with their light". Jälkimmäinen on mielestäni erittäin totta. Täysaurinkoiset päivät ovat juuri sen takia jotenkin ankeita, valoa on liikaa. Vielä muutama: "She giggled uglily: ugly giggling". Hauskan kuuloinen lause! "Love can make a woman pick up a bus, or it can crush a man under the weight of a feather. Or it just lets everything go on as it was yesterday and will be tomorrow." "Happiness isn't relative, any more than suffering is. No one's going to feel grateful that his life isn't any worse." Ja viimeiseksi: "'We live in a time', she said, 'of wrong numbers'".
.jpg)
On kohtalaisen helppoa luoda tarinalle vetävä ja mukaansatempaava alku, mutta loput ovat ongelmallisempia. Etenkin novelleissa suositaan monesti yllättävää loppua, jonkinlaista äkkinäistä käännettä, joka sekoittaa pakan täydellisesti ja saa lukijan raapimaan päätään hämmentyneenä.
Tekstit
