On kohtalaisen helppoa luoda tarinalle vetävä ja mukaansatempaava alku, mutta loput ovat ongelmallisempia. Etenkin novelleissa suositaan monesti yllättävää loppua, jonkinlaista äkkinäistä käännettä, joka sekoittaa pakan täydellisesti ja saa lukijan raapimaan päätään hämmentyneenä.Yllättävässä lopussa tasapaino on kuitenkin tärkeintä: se ei saa olla niin yllättävä, että se olisi täysin epälooginen ja veisi kaiken merkityksen sitä edeltävältä tarinalta. Parasta on, jos yllättävä loppu on sellainen, että lukijan olisi se mahdollista arvata, mutta että hän ei kuitenkaan keksi näin tehdä.
Thomas Pynchonin varhaistuotannon parhaat palat 1950 - 60 -luvuilta yhteen kokoava Slow Learner todistaa ainakin sen, että Pynchon on juuri oikeanlaisten yllättävien loppujen mestari. Kirjan viidestä tarinasta pari, kolme on melko sekavaa ja merkityksetöntä haahuilua, mutta parissa on harvinaisen hämmästyttävän täydellinen loppu.
Low-landsin loppu on ehkä helpostikin arvattavissa, mutta se on silti ihmeellinen ja siitä tulee iloiseksi tarinan päähahmon puolesta: hän tekee todella kummallisen ratkaisun erittäin vähällä harkinnalla, mutta se vaikuttaa silti täydellisen oikealta. Kokoelman päätöstarinan The Secret Integration loppu puolestaan on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista lopuista kautta aikojen. Se todella vetää maton liukkaasti lukijan jalkojen alta, mutta tekee sen silti niin nerokkaasti, että sitä ei voi kuin arvostaa ja pohtia sen merkitystä vielä pitkään jälkeenpäinkin.
Eli parhaissa lopuissa on paljon järkeä ja ei järkeä laisinkaan.
MP3: Duffy - Rockferry [lähde]
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti