Olimme eilen isohkolla porukalla syömässä UniCafessa. Ennen pitkää kaikki poistuivat luennoilleen tai hammaslääkärikäynneilleen tai kuka mihinkin, ja vain kaksi meistä jäi pöytään, sattumalta samalle puolelle vierekkäin. Olimme juuri pari päivää aikaisemmin puhuneet siitä, miten tuntuu typerältä istua suuren tyhjän pyödän ääressä samalla puolella. Sanoin, että olemme kuin valintapaneeli työhaastattelussa: odotamme vain, että hakija istuu toiselle puolelle pöytää valmiina haastatteluun.Mietimme mikä haastattelu voisi olla kyseessä ja keksimme, että haastattelisimme potentiaalisia uusia kavereita. Pöydällä oli kassakuitti, jonka taittelimme pieneksi kyltiksi, kirjoitimme siihen monimerkityksellisesti Ole hyvä ja jäimme odottelemaan haastateltavia. Samalla kävimme hyvän keskustelun siitä, minkälaisilla kriteereillä hypoteettinen uusi ystävämme rekrytoitaisiin.
Ylipäätään jo se, että joku istuisi alas pöytään Ole hyvä -kyltin johdattelemana, olisi hyvä minimivaatimus. Pidin tärkeänä myös sitä, että ehdokas pitäisi tätä edes jossain määrin hauskana. Valintapanelistikollegani mielestä oli tärkeää myös se, millaisissa porukoissa hakijamme liikkuisi jo ennestään. Itse en niinkään välittänyt moisesta, vaan kelpuuttaisin myös outsiderin, jolla ei välttämättä olisi kavereita entuudestaan laisinkaan.
Puhuimme myös siitä, miten ensivaikutelmat ovat useimmiten melko harhaanjohtavia - tai eivät ainakaan pitemmän päälle tosia. Vain harvat ihmiset pysyvät "alusta loppuun" samanlaisina. Ja vaikka muutos saattaakin useimmiten tuntua surulliselta, se on itse asiassa hyvin tärkeää.
Haastattelutiimissämme oli lieviä käsityseroja sellaisista konsepteista kuten esimerkiksi rehellisyys ja luotettavuus. Valitsijaparini halusi korostaa niitä erikseen, mutta itse pidin niitä täysin itsestäänselvyyksinä. Tässä on luultavasti kyse sukupuoltenvälisistä eroista: tytöillä on alituinen pelko siitä, että heistä puhutaan pahaa selän takana ja juorutaan kielteisiä asioita, kun taas pojat eivät voi edes ajatella, että sellaista tapahtuisi.
Sain kuulla syytöksen, että pidän ystävissä heidän viihdyttävyyttään liian tärkeänä - tärkeämpänä kuin esimerkiksi sitä, että voin soittaa heille, jos minulla on huolia. Myönsin tämän osittain; enimmäkseen siksi, että en ikinä muutenkaan soita kenellekään, koska pidän puhelinta vaikeana. Kuuntelen kyllä totta kai toisten huolia ja haluan auttaa parhaani mukaan, mutta pelkään itse vaivaavani toisia, jos valitan ongelmistani. Päädyimme kuitenkin siihen, että vaikka ei soittaisikaan, on tärkeää että tietää, että edes voisi soittaa.
Lisäksi pohdimme, miten ihmiset enemmän tai vähemmän selkeästi haluavat ystävissään olevan jotain sellaista, mitä heissä itsessään ei ole. Esimerkiksi kaksi ihmistä, joista toinen on krooninen myöhästelijä ja toinen äärimmäisen tarkka aikatauluistaan, voivat hyvin olla kavereita, sillä toisen vastakkainen ominaisuus lieventää toista ja voi auttaa kumpaakin löytämään toimivan tasapainon.
Yli kahden tunnin istumisen jälkeen emme olleet saaneet yhtäkään ehdokasta haastatteluun, joten pakkasimme tavaramme ja lähdimme pois. Ehkä tämä ei ollut paras tapa saada uusia ystäviä.
MP3: Amy Winehouse - You Know I'm No Good [lähde]
Tekstit
5 kommenttia:
te ehkä keskustelitte liian kiivaasti saadaksenne jonkun istumaan. minulle varmaan kävisi niin kuin opiskelijaruokaloissa aina, ettei pääse pois, kun tulee ihmisiä lisää, tosin ne olisivat vanhoja tuttuja.
ruokala keskustelut (sellaiset kun istutaan monta tuntia ruokalassa välttelemässä tenttiin lukua) ovat vähän niin kuin aikaisemmin mainitsemasi mese-keskustelut. ne voivat johtaa mihin vaan ja niissä voi saada tietää yllättäviä asioita vaikka tosi läheisistäkin ystävistä.
ehkä tuota ystävien viihdyttävyyttä arvostaa varsinkin ystävyyde alkutaipaleella, eihän se nko ystävä sellainen jolle voi soittaa jos on huolia vältämttä selviä heti, tai ei sellainen ehkä voikaan heti olla, siihen kypsytään ajan kanssa. toisille se aika on pidempi toisille lyhyempi, toisista ei koskaan tule sellaisia.
tosin ongelmaksi voi tulla myös se että haalii sellaisia ystäviä, joiden on helppo soittaa sinulle, kun niillä on huolia, silloin voi välillä tuntua sitlä että kaikki kaatuu niskaan ja itse ei voi puhua kellekään. tosin samalla on hienoa jos voi olla sellainen ystävä.
Mä paheksun väitettäsi sukupuolittuneesta luotettavuuskäsityksestä, mutta en jaksa sen enempää alkaa asiaan paneutumaan.
Pliis, paneudu jos paheksut! Haluaisin ehdottomasti kuulla rakentavaa paheksuntaa. Toistaiseksi en muuta stereotyyppistä mielipidettäni. ;-)
Mutta joo, siis ruokalakeskustelut (kuten Mese-keskustelut) on tosiaan ihan parhaita. Toi keissi oli varmasti viime viikon opettavin juttu, vaikka kävin luennoilla ja luin kirjojakin. :-)
Ja viihdyttävyys... hmm, ehkä se on väärä sana. Tai siis, tosta saa ilman muuta liian yksipuolisen käsityksen. Ei sellainen show-viihdyttävyys ole ollenkaan tärkeää, mutta ei saisi olla tylsääkään... Tai... tavallaan saa olla tylsääkin, sellaista normaalia ja rauhallista, mutta ei sellaista että "Ääh, olisin mieluummin missä tahansa muualla kuin tässä nyt" -tylsää.
Saamasi pitää, vaikka täytyy myöntää, etten ihan tarkasti enää muista mitä tästä aiheest on noussut mieleen.
No ensinnäkin ärsyynnyn ihan siitä, että ihmiset usein kuittaa tälläisia mielipideeroja sukupuolten välisinä käsityseroina. tässäkin tapauksessa otoksen pienuudesta ei voi päätellä mitään muuta kuin kahden yksilön välisen mielipiteen ja yleistettynä korkeintaa sen, että ihmisillä voi olla erilaisia käsityksiä luotettavuudesta ja ihmiset myös arvottavat luotettavuutta eri mittapuulla.
Itse ainakin luotan ihmisiin ja yleensä vasta tultuani monta kertaa petetyksi myönnän ettei tähän ihmiseen ole luottamista.
Jos naisten ja miesten välillä on oikeasti eroja siinä miten luottamukseen suhtaudutaan, siihenkin voi olla erilaisia syitä ja tuskin yksikään niistä on se, että naiset ovat epäluotettavampia ja näin niukkuusoperiatteen (opin tän termin tänään tenttikirjasta arvotutkimuksiin liittyen) mukaan arvostaisivat korkealle sellaista asiaa mitä on vaikea tavoittaa. (en tosin myöskään väitä että sinä olisit väittänyt näin)
Jos oletettaisiin tyttöjen pelkäävän selkäänpuukottamista koko ajan, se johtuisi luultavasti siitä, että naiset kai sosiaalistetaan ajattelemaan, että naiset muka tahtoisivat toisilleen vain pahaa ja olisivat kauheita juorukelloja. Itse asiassa on tehty jotain tukimuksiakin miesten ja naisten juoruilusta, ja en nyt varmasti mene sanomaan, mutta tuloksena taisi olla, että miehet itse asiassa juoruilevat enemmän. Ehkä naiset siis todella kunnioittavat luotettavuutta enemmän.
Toisaalta voi olla että tytöt sosiaalistetaan arvostamaan "pehmeitä arvoja" (tai että me biologisista syistä arvostaisimme niitä enemmän, kyllä mä uskon siihenkin että miesten ja naisten välillä on monenlaisia biologisia eroja, jotka määrittävät osaltaan toimintaamme) Tällöin meidät ikään kuin on opetettu siihen millaisia asioita "kuuluu" sanoa kun kysytään, mikä on tärkeää ystävyydessä. Tällainen sosiaalistuminen vaikuttaa varmasti myös siihen mitä kuuluu sano tärkeäksi elämässä, missäkin kulttuurissa ja ajassa. "perhe, koti, terveys" ovat varmaan ainakin olleet niitä asioita jotka kuuluu mainita onnellisen elämän lähteiksi.
Pointti oli siis, että koska nämä asiat eivät ole niin yksinkertaisia, niitä ei pitäisi kuitata tuolla tavalla.
GröHömp.
tässä siis sinulle vähän konfrontaatiota (?) kun sitä aina kerjäät.
voisin alkaa taas pitää blogia vaan täällä sun kommenttilootassa.
niin ja siitä viihdyttävyydestä,
I know what ya mean.
Heheh
Okei, erittäin hyvä vastaus! Tietenkään ei pitäisi yleistää niin helposti.
Mäkin oon lukenut tosta että sukupuolten välillä ei oo esim. juoruilun suhteen paljon eroa, ainakaan naisten "hyväksi" (vai tappioksi... no, siis...).
Toi sosiaalistaminen on luultavasti tosiaan yksi syy. Mutta en puhunutkaan välttämättä juuri biologisista eroista sukupuolten välillä, ja onhan sosiaalinenkin ero ero. Joten...
No, otos oli selvästi hyvin pieni, ei voisi oikeastaan pienempi olla. Mutta silti jotenkin luulen, että jos kysyisit kysymyksen (hmm... mitenköhän se kysymys pitäisi oikein asetella..?)... no, jotain tyyliin "Luotatko ystäviisi?", niin tytöt ehkä useammin vastaisi joko "Kyllä" tai "Ei" mutta pojat voisi vastata "Miksi kysyt? Miksi en luottaisi?" tms.
Tai... ääh, en mä tiedä enää.
Toinen juttu mitä mä mietin, jos taas jatketaan vertailua ja yleistyksiä, on että tytöillä ehkä konsepti "paras kaveri" säilyy pitempään kuin pojilla? Tai musta jotenkin tuntuu ettei tässä iässä kenelläkään oo enää "parasta kaveria" samalla tavalla kuin oli joskus ala- tai ehkä vielä yläasteellakin (tai siis alakoulussa / yläkoulussa, kröhm), mutta joillain tytöillä ketä tunnen, näyttäis selvästi yhä olevan sellainen Yksi ja Paras Kaveri. Oletko eri mieltä, tuleeko konfrontaatiota? ;-)
Lähetä kommentti