Parhaat 00: Biisit

Viime vuosikymmenellä (miksikä sitä muuten oikein kutsutaan? Itse sanon sitä 'nollanollaksi'.) julkaistiin valtava määrä hienoa musiikkia. Parhaiden kappaleiden listaaminen on tietenkin käytännössä mahdotonta, mutta tämä lista on eräänlainen yritys. Jonkinlaisen järjen säilyttämiseksi oli luotava pari sääntöä: jokaiselta yhtyeeltä on mukana vain yksi kappale ja yhteensä listalla on 50 biisiä. Otin mukaan vain sellaisia kappaleita, jotka olivat minulle tavallista tärkeämpiä ja joita kuuntelin paljon.

Kappaleet eivät ole parhausjärjestyksessä, vaan aivan satunnaisesti sekaisin.




GUILLEMOTS - TRAINS TO BRAZIL (2006) Tämä kappale on neljä minuuttia täyttä autuutta. Sen hyvyyttä ei voi selittää, mutta jokainen, joka kuuntelee sen, ymmärtää varmasti. Pidän tällaisista biiseistä, joissa on koko ajan sellainen tunnelma, kuin jotain valtavaa olisi tapahtumassa aivan minä hetkenä hyvänsä. Suosikkikohtani on ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva säkeistö, jossa jännitys tiivistyy leijailevaksi ja kappaleeseen aukeaa yllättäen aivan uusi taso.


THOM YORKE - HARROWDOWN HILL (2006) Minimalistinen ja synkkä kappale, joka on samaan aikaan sekä hyvin kliininen että inhimillinen. 2000-luvulla politiikka palasi pop-musiikkiin, mutta harvassa tapauksessa kuulosti siltä, kuin musiikki todella voisi kaataa järjestelmän. Tämä kuulostaa siltä.


GLASVEGAS - GERALDINE (2008) Glasvegas säväytti heti ensikuulemalta, mutta aivan aluksi ajattelin, että yksinkertainen Geraldine oli väärä valinta singleksi. Nykyisin olen täysin päinvastaista mieltä: tämä on jo moderni klassikko - niitä kappaleita, jonka jokainen nuotti ja sekunti tuottaa tunnistamisen iloa, mutta säilyttää silti mielenkiintonsa. Kappaleen punchline "...I'm your social worker" on edelleen yksi parhaita ikinä.


BABYSHAMBLES - LOST ART OF MURDER (2007) Tämä kappale kuulostaa samaan aikaan sekä kadotetulta että löydetyltä. Lisäksi tässä on Pete Dohertyn kenties toistaiseksi paras laulusuoritus: pehmeä ja kaunis tulkinta. Myös Bert Janschin soolokitara on erittäin olennainen elementti ja viimeinen piste i:n päälle tämän biisin loisteliaisuudessa.


THE RAVEONETTES - UNCERTAIN TIMES (2005) Harvat kappaleet kuulostavat aivan oikeasti näin lohduttavilta. Lällyjen, täsmälohduttavien biisien tekeminen oli 00-luvun menestysresepti monelle yhtyeelle, mutta todellisessa koskettavuudessa lähes kukaan ei kyennyt kilpailemaan tämän kappaleen kanssa. "I want to ride with you in uncertain times" on hyvin kauniisti sanottu.




MANIC STREET PREACHERS - YOUR LOVE ALONE IS NOT ENOUGH (FEAT. NINA PERSSON) (2007) 2000-luvun alussa Manic Street Preachers oli kuten vanha ystävä, jota ei ollut oikein halunnut tavata moneen vuoteen, koska yhteiset puheenaiheet olivat loppuneet. Sitten keväällä 2007 Manics palasi tällä kappaleella ja kaikki oli taas kuin vanhoina hyvinä aikoina.


CRAIG ARMSTRONG - WAKE UP IN NEW YORK (FEAT. EVAN DANDO) (2002) Vaatii suurta taitoa ja uskallusta tehdä näin hidas ja pakahduttava kappale. Hollywood-elokuviin musiikkia säveltänyt Craig Armstrong luo ääriväsyneelle New York -kuvaukselle täydellisen musiikillisen taustan ja The Lemonheadsin hölmö Evan Dando heittäytyy yhtäkkiä vakavaksi ja tunteelliseksi.




JARVIS COCKER - RUNNING THE WORLD (2006) Yhteiskuntakritiikki on yleensä tylsää ja noloa, mutta Jarvis Cocker jos joku osaa tehdä sen nokkelasti ja uskottavasti. Vaatii taitoa tiivistää vuosikymmenen politiikkaa hallinnut oikeistoliberalistinen arvomaailma neljän minuutin biisiin, jossa joka rivi sisältää loppusoinnun! "Let's be perfectly clear boys and girls: cunts are still running the world"




JJ72 - OXYGEN (2000) Tämän kappaleen ja samana vuonna julkaistun Snow-singlen perusteella olisi voinut odottaa, että dublinilaisesta JJ72:sta olisi tullut yksi vuosikymmenen suosituimpia bändejä. Niin ei käynyt, mutta onneksi Oxygenin hohto ei ole lainkaan himmentynyt, vaan se on yhä erinomainen, mahtipontinen ja tunteellinen indierock-biisi.


BERNARD BUTLER & EDWYN COLLINS - MESSAGE FOR JOJO [lataa .AAC ilmaiseksi / osta MP3 hintaan €1,29] (2001) Harmi, ettei tähän kappaleeseen ollut Spotify-linkkiä eikä edes YouTube-videota. Tämä on nimittäin kiistattomasti aivan vuosikymmenen kärkeä ja jokaisen pitäisi ehdottomasti kuulla tämä. Harvassa kappaleessa on näin tyly sanoma: laulun tarina kertoo avioparin erosta hyvin koruttomasti ja karusti, jopa lakonisesti ("The fact that we have children only makes me feel old"). Bernard Butlerin ja Edwyn Collinsin äänet ovat yllättävän samankuuloiset ja toisiinsa lähes täydellisesti sulautuvat ja musiikillisesti kappale on mielenkiintoinen sekoitus akustisia kitaroita, rumpukonetta ja analogisen kuuloisia kosketinsoittimia.




THE CRASH - STILL ALIVE (2003) Syksyllä 2003 tämän kappaleen kuuli joka päivä varmasti vähintään kolme kertaa: radiosta, televisiosta, kaverien autostereoista... kaikkialta. Muistan, kuinka jo ennen biisin ilmestymistä siitä kuuli huhuja: "Ootko kuullut The Crashin uutta biisiä? Se kuulostaa niinku Van Halenilta..." Jälkeenpäin katsottuna Still Alive kuulostaa vain ja ainoastaan täysin The Crashilta.




BRITISH SEA POWER - PLEASE STAND UP (2005) Juuri niinä vuosina, kun vanha ystävä Manic Street Preachers oli kateissa, British Sea Power piristi muutamalla erinomaisella, kiihkeällä, antheemisella rock-kappaleella. Tässä biisissä on kaikki tarvittavat elementit: kumisevat rummut, helisevät ja rapisevat kitarat, laveasti maalailevat viulut ja hieman ylitulkitseva laulaja.


THE CRIBS - I'M A REALIST (2007) Viime kesänä en aivan oikeasti saanut eräänä yönä lainkaan nukuttua, kun tämä kappale soi tauotta päässäni. Kolmeen minuuttiin on tiivistetty tehokkaasti kaikki mahdolliset koukut: pari kitarariffiä, la-la-la-la:t, kätevän tiukkoja riimejä sekä hienoa pää- ja taustalaulajan yhteistyötä. Harvalla bändillä on näin päteviä statement-lauluja.


ERYKAH BADU - THE HEALER / HIP HOP (2008) Tämän kappaleen genreä on mahdotonta määrittää. Madlibin luoma biitti on vähäeleinen ja Erykah Badun laulusuoritus on... epätavanomainen. Tähän kappaleeseen ei kyllästy, vaikka sitä kuuntelisi kuinka usein tahansa.





DOVES - POUNDING (2002) Dovesilla olisi joukko loistavia ehdokkaita vuosikymmenen parhaiden biisien listalle, mutta Pounding on silti ehdottomasti paras. Tämä kappale suorastaan tuoksuu tuoreelta nurmikolta, kesältä, auringonnousulta ja matkaan lähtemiseltä. Harvoissa kappaleissa musiikki ja sanat sopivat tunnelman kannalta näin hyvin yhteen. "I don't mind if we never come home at all"


HUSKY RESCUE - NEW LIGHT OF TOMORROW (2004) Helsinkiläisen Husky Rescuen ensihitti oli yksi vuosikymmenen jännittävimpiä tapauksia. Vaikka tämä on hyvin rauhallinen ja pehmeä kappale, en uskaltaisi kuunnella tätä yksin ulkona kesäyönä. Silloin tuntuisi siltä, kuin biisi voisi materialisoitua joksikin oudoksi, eläväksi olennoksi, joka veisi mukanaan.


RAZORLIGHT - AMERICA (2006) Jos The Crashin Still Alive oli syksyn 2003 ehdoton soundtrack, Razorlightin America määritti vastaavasti loppuvuotta 2006. Pidän tämän kappaleen tuotannosta hyvin paljon: jokainen instrumentti erottuu kirkkaasti toisesta ja saa kokonaisuudessa omaa tilaa. Vaikka Razorlight jäisikin pitkällä perspektiivillä post-Libertines -aikakautta määrittäneen 'landfill indien' edustajaksi, America on kappale, joka ei tule vanhenemaan vuosienkaan saatossa.





MORRISSEY - FIRST OF THE GANG TO DIE (2004) Nyt asia näyttää aivan itsestään selvältä, mutta vuonna 2004 Morrisseyn paluu ja etenkin tuon paluun laadukkuus oli melkoinen yllätys. First Of The Gang To Die on 00-luvun Morrisseytä parhaimmillaan: hauskaa, rullaavaa ja idearikasta.


ARCTIC MONKEYS - WHO THE FUCK ARE ARCTIC MONKEYS? (2006) Vaatii melkoista pokkaa seurata vuosikymmenen myydyintä debyyttialbumia kappaleella, jossa bändi itse kyseenalaistaa itsensä ilmiönä ja kertoo hyvän sään tutuille suorat sanat. Vaikea kuvitella, että Susan Boyle julkaisisi cover-version tästä. Suoraselkäisen eleen lisäksi kappale on musiikillisestikin erinomainen: alussa laiskan välinpitämätön ja loppua kohti aggressiiviseksi kiertyvä.


BEN LEE - FLOAT ON (2006) Modest Mousen alkuperäiskappale on myöskin hieno, mutta Ben Leen hitaampi versio tuo siitä esiin uudenlaisia sävyjä. Tämä on optimistinen, sympaattinen ja humoristinen kappale. Väliosan pieni virhe tekee biisistä entistäkin pidettävämmän.


COLDPLAY - VIVA LA VIDA (2008) Coldplay oli loppujen lopuksi yksi vuosikymmenen rasittavimpia ilmiöitä, mutta sen kappaleiden tasoa ei silti käy kiistäminen. Viva La Vida on klassinen hitti: heti ensi tahdeistaan tunnistettava ja vastustamattomasti etenevä. Tietty falskius ja tulkinnallinen tyhjyys ärsyttää, mutta melodian ja rakenteen kannalta tätä täydellisempää kappaletta on käytännössä mahdotonta säveltää.




FRANZ FERDINAND - THE DARK OF THE MATINÉE (2004) Vuosikymmenen alku vaikutti paria yksittäistä valonpilkahdusta lukuunottamatta melko vaisulta ja mitäänsanomattomalta, kunnes Franz Ferdinand ilmestyi paikalle ja toi mukanaan takaisin tyylikkyyden, älykkyyden ja iskevyyden. Take Me Out oli täräyttävä nyrkki suoraan silmään, mutta The Dark Of The Matinée oli varhaisista hiteistä se monitasoisempi ja siten ehkä kestävämpi.


M.I.A. - PAPER PLANES (2007) 00-luvun musiikillisesti parhaita puolia oli se, että erilaisia vaikutteita ja tyylejä yhdisteltiin hyvin ennakkoluulottomasti ja melko oudoistakin biiseistä saattoi tulla suuria hittejä. M.I.A.:n The Clashia samplaava, ammuskeluefektejä ja kassakoneen kilinää sisältävä värikäs Paper Planes oli malliesimerkki tällaisesta.




PLACEBO - FOLLOW THE COPS BACK HOME (2005) Pidän suuresti Placebon "hitaista" ja Follow The Cops Back Home on niistä mahdollisesti paras. Sanoissa ei ole paljoakaan järkeä, mutta ne soljuvat kekseliäästi ilmavan melodian tukena. Sovituksessa on noudatettu esimerkillisesti periaatetta "vähemmän on tehokkaampaa".





GOODBOOKS - PASSCHENDAELE (2007) Tätäkään ei löydy Spotifysta, mutta onneksi sain edes videon kaivettua jostain esille. GoodBooks oli yksi vuosikymmenen lyhyitä tähdenlentoja: ensisingle Passchendaele vakuutti mielenkiintoisilla soundeillaan, historiallisella aiheellaan ja persoonallisella otteellaan, mutta loppujen lopuksi bändi löi hanskat tiskiin ennen toisen albumin julkaisua. Sääli. Harvoissa kappaleissa on nykyisin trumpettisoolo.


THE VERVE - LOVE IS NOISE (2008) Kolmannen ja näillä näkymin vihoviimeisen tulemisensa aluksi The Verve julkaisi tämän hyvin vakuuttavan singlen. Richard Ashcroftin balladientäytteisten soololevyjen jälkeen Love Is Noise oli virkistävän jämäkkä, nopeatempoinen kappale, jonka hämmentävän typerät sanat laulettiin kunnioitettavalla vakavuudella, juuri niin kuin The Verven pitääkin. Love Is Noisea seurannut neljäs albumi Forth ei valitettavasti noussut singlen antamaa lupausta vastaavaan lentoon ja bändi hajosi taas kerran lähes heti sen julkaisun jälkeen.




THE STREETS - WEAK BECOME HEROES (2002) Mike Skinner teki vuosituhannen alkupuolella suuren vaikutuksen kyvyllään tiivistää elämän pieniä yksityiskohtia uskomattoman tarkkanäköisiksi ja viisaiksi pop-kappaleiksi. Tämän kappaleen juju on siinä, miten tarinan alkupuolen optimistinen, juhlimista ja klubikulttuuria ylistävä viesti muuttuu loppua kohti yllättävän varaukselliseksi ja kypsäksi ("I realize 5 years went by, I'm older / Memories smoulder, winter's colder / But that same piano loop over and over and over").


SUPERGRASS - ST. PETERSBURG (2005) Myös Supergrass saa kenties suurinta hehkutusta nopeista kappaleistaan, mutta itse pidän bändin rauhallisemmasta tuotannosta kaikkein eniten. St. Petersburgissa on hyvää yöllistä maantietunnelmaa. Gaz Coombesin laulu kuulostaa aavistuksen verran John Lennonilta ja kappaleen pianokuvio on hauska.




OASIS - LET'S ALL MAKE BELIEVE (2000) Vuosikymmenen alussa Oasis oli suurimmaksi osaksi melkoisessa kuopassa, mutta tämä hieman mustavalkowestern-fiilistä kanavoiva kappale korvaa kaikki muut mahdolliset pettymykset. Go Let It Out -singlen B-puolella julkaistu Let's All Make Believe on parasta Oasista: klassinen melodia, Liamin väkevä laulusuoritus ja huikea kertosäe. Sisältää myös klassisen Oasis-tempun, jossa Noel kirjoittaa Liamia hieman morkkaavan sanoituksen, jonka Liam sitten joutuu laulamaan. Voih, comebackia odotellessa.


KLAXONS - GOLDEN SKANS (2007) Klaxons ottaa oppia alkuaikojen Beatles-hiteistä ja aloittaa kappaleensa suoraan iskevällä kertosäkeellä. Vuosikymmenen puolivälin perusindiemassan joukossa Klaxons erottui outoudellaan ja mielikuvituksellaan. Bändin toisen albumin julkaisu on lykkääntynyt jo reilulla vuodella, mutta yhtye pysyy yhä esillä mm. siksi, että Golden Skansia käytetään television shampoomainoksessa.




AUGIE MARCH - STRANGER STRANGE (2006) Löysin tämän kappaleen aikoinaan blogista ja kuuntelin sitä kohtalaisen paljon, mutta sitten unohdin sen. Vasta nyt listoja tehdessä muistin sen uudelleen, ja hyvä niin. Australialaisen Augie Marchin kappaleessa on annos maanmiestensä Crowded Housen pehmeää melodisuutta, mutta myös jotain hyvin kiehtovaa vanhanaikaisuutta, vähän Sinatraa. (Pakko tosin sanoa, etten pidä videon liveversion saksofonisoolosta - sellaiset olisi kuulunut jättää 80-luvulle.)


NEW ORDER - CRYSTAL (2001) Manchester-ikonien paluu 00-luvun alussa ei miellyttänyt aivan kaikkia, mutta tuotti silti muutaman erinomaisen biisin. Crystalissa on melko omituinen rakenne, omaan vakavuuteensa hauskasti kompastuvat sanat ja hyvin harvinainen bassosoolo.


THE POSTAL SERVICE - SUCH GREAT HEIGHTS (2003) Tämä taisi jossain vaiheessa olla Last.fm:n kaikkien aikojen kuunnelluin kappale. Hyvä osoitus siitä, että 00-luvulla musiikkia alettiin kuluttaa vaihtoehtoisilla tavoilla ja suureen suosioon saattoi nousta kierteisempiäkin reittejä käyttäen. Tässä kappaleessa on kauniin melankolinen melodia ja mukavasti korvienväliä hiveleviä surinoita ja piipityksiä. Suosittelen kaikille myös omaa, aavistuksen verran hidastettua remixiäni (MP3).




GRANDADDY - HE'S SIMPLE, HE'S DUMB, HE'S THE PILOT [lataa mp3] (2000) 00-luvun alussa jokainen tietysti odotti Tulevaisuuden alkavan, mutta lentävät autot ja avaruusruoka eivät silti ole ainakaan toistaiseksi vielä toteutuneet. Lohdutuksena voi kuitenkin kuunnella esimerkiksi tätä Grandaddyn kahdeksanminuuttista kappaletta, joka kuulostaa hyvin paljon Tulevaisuudelta. Pitkässä ja pitkänimisessä kappaleessa on monta erilaista osaa, tunnelmaa, tahtilajia, ääniefektiä ja kulmaa. Silti se nivoutuu lopussa kauniisti kokoon ja muodostaa hienon, yhtenäisen kaaren.


THE STROKES - SOMEDAY (2001) Somedayssä on jotain samaa yksinkertaista, kevyttä raikkautta kuin vanhoissa Motown-tyttöbändien hiteissä. Tunkkaiseksi käyneen 90-luvun lopun jälkeen The Strokes räjäytti pankin yksinkertaisesti kuulostamalla bändiltä, joka soittaa tiukasti yhteen. Tässä kappaleessa on hauska kuunnella kahden eri kitaran sekä basson yhteissoittoa.


CAJUN DANCE PARTY - AMYLASE (2007) Suosikkokohtani tässä kappaleessa on korkea mutta kumea kitarasoolo. Tosin tässä on niin paljon hyviä kohtia, että oikeastaan suosikkeja ovat kaikki. Ne kättentaputukset, ja kaikki..!


TRAVIS - SELFISH JEAN [lataa mp3] (2007) Travis tunnetaan ennen kaikkea surumielisistä ja sateisenharmaista hiteistään, mutta kesällä 2007 bändi löysi taas hilpeämmän vaihteen mm. lainaamalla rumpukompin suoraan Iggy Popilta. Selfish Jean on yksinkertaisesti hyvin erinomainen kappale: hyvä melodia, omaperäinen sanoitus ja raikas toteutus. Lisäksi biisin video on ehkä yksi kaikkien aikojen hauskimmista.




BLUR - BATTERY IN YOUR LEG (2003) Blurin viimeisen albumin viimeinen kappale on samanaikaisesti jotenkin maahan lyöty mutta silti uhmakas. Ja Graham Coxonin kitarasoolo on yksinkertaisuudessaan legendaarinen.


THE ARK - IT TAKES A FOOL TO REMAIN SANE (2000) Vaikka The Arkin kappaleessa onkin hyvin erityinen sanoma, sen nimi toimii osuvana yleisenä kommenttina käytännössä mihin asiaan tahansa. Bändiltä on myös hyvä ratkaisu olla tekemättä näin tärkeää asiaa sisältävästä biisistä liian mahtipontista tai pitkää: kappaleen tarkoitus toteutuu hyvin tehokkaasti, kun se lopetetaan heti, kun kaikki on sanottu.




CORNERSHOP - LESSONS LEARNED FROM ROCKY 1 TO ROCKY III (2002) Sanakirjassa voisi kohdassa R niin kuin Rock olla tämän kappaleen Spotify-linkki. Valaistuneesti nimetty Lessons Learned From Rocky I To Rocky III sisältää kaikki elementit, joista klassisen rock-kappaleen pitää koostua: Rolling Stonesin kitarat, sielukkaat naistaustalaulajat, muhkea bassolinja (ex-Oasis-Guigsyn soittamana!) sekä autoista, supermalleista ja Miami Beachista kertovat sanat. Kaikeksi onneksi Cornershopin tulkinnassa on kuitenkin mukana myös suuri kauhallinen keventävää ironiaa. Tätä kuunnellessa ei voi olla tulematta iloiseksi. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa sen sijaan on tarjolla myös lähes täysin ironiaton kuvitus, jos kaipaa sellaista.


MGMT - TIME TO PRETEND (2008) Hieman samoilla linjoilla Cornershopin ironisen rock-unelman kanssa on myös MGMT. Time To Pretendissä on lisäksi jokainen musiikillinen elementti niin hohdokkaassa kunnossa, että kappale tulee soundtrackaamaan sekä glamour- että ei-glamour -elämää vielä varmasti pitkälle 2010-luvullakin. Harvat biisit ovat heti ensikuulemasta lähtien näin mullistavia, mutta Time To Pretendin jälkeen mikään ei ole enää ollut ennallaan.


THE LIBERTINES - CAN'T STAND ME NOW (2004) Jos The Libertines olisi jatkanut, bändistä olisi hyvinkin saattanut kehittyä The Kinksin tai The Who'n kaltainen brittiläinen instituutio. Can't Stand Me Now jatkaa näiden legendaaristen yhtyeiden draamavetoista tarinankerrontaperinnettä, mutta hyvin modernilla ja ainutlaatuisella käänteellä: kappale kertoo bändin omasta sekasorrosta ja on käytännössä suora vuoropuhelu kahden vuorotellen laulavan keulahahmon välillä. Kuin tosi-tv:tä tai saippuaoopperaa kolmen ja puolen-minuutin pop-biisissä! Kuuntelija voi itse valita, onko Peten vai Carlin puolella - vain tekstiviestiäänestys puuttuu.


THE THRILLS - 'TIL THE TIDE CREEPS IN (2003) The Thrillsiltä oli äärimmäisen vaikea valita vain yhtä kappaletta, sillä irlantilaisbändi oli mielestäni ehdottomasti aivan parhaita yhtyeitä koko vuosikymmenellä. Esikoislevyn päätösbiisi 'Til The Tide Creeps In kuitenkin tiivistää bändin kaiken herkullisuuden mitä parhaimmalla tavalla. Pidän erityisesti mukavasti ujeltavasta sähköurusta sekä tietysti Conor Deasyn lempeästä äänestä. Kesä 2007 kuulosti juuri tältä.


THE KILLERS - MR. BRIGHTSIDE (2004) Syksyllä 2004 vaikutti siltä, että The Killersistä olisi voinut tulla 00-luvun Oasis. Debyyttialbumi Hot Fuss sisälsi muutaman aivan, ehm, killeribiisin, joista Mr. Brightside oli kenties vaikuttavin. Kappaleessa on tuntuvan kiireinen tempo, joustavasti soljuva kitarariffi ja hienosti rakennettua draamaa. Valitettavasti The Killers ei aivan onnistunut täyttämään alkuaikojensa suurta potentiaalia, vaan laimentui hieman yliyrittäväksi keskitien jyräksi. Mutta se on jo tyystin toinen tarina.




KING BISCUIT TIME - I WALK THE EARTH (2000) Vuosikymmenen vaihteessa moni trendiasiantuntija piti skotlantilaista The Beta Bandia Seuraavana Suurena Juttuna. Hauskasta meiningistä huolimatta Beta Bandin ura jäi lopulta jonkinlaiseksi lässähdykseksi, mutta sivupolkujen kautta asiasta seurasi myös paljon hyvää. Beta Bandin laulaja Steve Mason julkaisi jo vuonna 2000 pääyhtyeensä vielä toimiessa soolomateriaalia merkillisellä nimellä King Biscuit Time. No Style -EP:n ykkösbiisi I Walk The Earth on mielenkiintoinen yhdistelmä kolisevia konerytmejä, pehmeää bassoa ja Masonin hauskan kotikutoista laulutyyliä. Loppua kohden kappale muuttuu hyvin hypnoottiseksi.


I AM KLOOT - PROOF (BBC SESSIONS) (2007) Mietin aina toisinaan, millaista musiikkia John Lennon tekisi, jos olisi vielä elossa. Mahdollisuuksia on tietysti monia, mutta Proof voisi olla juuri sellainen kappale. BBC-liveversiossa on vielä extrakarheutta ja hieman kipakampi vauhti.




ELBOW - SWITCHING OFF [lataa mp3] (2003) Jos tämä kappale olisi tehty 1600-luvulla, se olisi varmasti nykyisin virsikirjoissa. Kappaleen sanoma on kenties arkinen, mutta silti taivaallinen ja tunnelmaltaan se on kokonaisuudessaan upean ajaton ja ihmeellinen.


PULP - BAD COVER VERSION (2001) Pulpin viimeisellä levyllä oli jollain tapaa hyvin lopullinen tunnelma ja tämä kappale on osuva tiivistys siitä. Pidän erityisesti siitä, miten kappale kerää aivan uudenlaisia kierroksia kohdan 2:40 jälkeen. Myös metaparodinen musiikkivideo on hyvin hauska.


BADLY DRAWN BOY - SILENT SIGH (2002) Sen lisäksi, että tämä biisi on loistavasta Hugh Grant -elokuvasta, siinä on myös lukuisia muita erinomaisia ominaisuuksia, kuten jännittävästi keinuva pianokuvio sekä mukavasti pompahteleva rumpukomppi. Silent Sigh on siitä harvinainen kappale, että se kuulostaa yhtä hienolta sekä aamulla että yöllä.


SONDRE LERCHE - TWO WAY MONOLOGUE (2004) Norjaa ei tuskin koskaan lasketa musiikin suurmaiden joukkoon, mutta öljyn seasta löytyy helmiäkin. Sondre Lerchen Two Way Monologue on ihastuttavan kärkevä ja outo pop-kappale, joka sisältää monenlaisia pysähdyksiä, heittoja ja koukeroita, mutta pysyy silti esittäjänsä täydellisessä hallinnassa. Two Way Monologue jää surraamaan kuuntelijan päähän viikkokausiksi ja biisin humoristinen videokin viehätää vielä vuosienkin jälkeen.

Tweet

Parhaat 2008: Biisit

Listojen aika. Vuoden 2008 parhaat kappaleet. Tänä vuonna balanssi albumien ja yksittäisten kappaleiden välillä on ollut tavallaan päinvastainen kuin viime vuonna: silloin ilmestyi liuta huippusinglejä, mutta hienot albumikokonaisuudet olivat harvassa, kun taas tänä vuonna on julkaistu todella monta erittäin hienoa levyä, joilta on vaikea nostaa muiden yläpuolelle yksittäisiä kappaleita. Mutta yritetään. Ensin TOP10 absoluuttisessa parhausjärjestyksessä ja sen jälkeen vähintään saman verran muita loistobiisejä sekalaisessa järjestyksessä:

No. 1, Vuoden Paras Kappale 2008:
MGMT - Time To Pretend Vuonna 2018 julkaistavalla That Was The 00's -vuosikymmenhittikokoelmalla vuotta 2008 ei voi edustaa mikään muu kuin brooklyniläisen MGMT:n Time To Pretend. Se on oikeastaan täydellinen pop-kappale: se alkaa tarttuvalla kosketinriffillä ja päättyy yeah yeah yeah'eihin, ja alun ja lopun välillä se kertoo riemastuttavan ylilyövän ja itseironisen tarinan unelmista, eskapismista ja hauskanpidon mitasta. Tänä vuonna mietin monena päivänä, pitäisikö minun ottaa Time To Pretendin sanoma oman elämäni ohjenuoraksi. Ainakin MGMT:n pojille se on näyttänyt toimivan. Jo helmikuussa oli lähes varmaa, että Time To Pretend olisi vuoden ykkösbiisi, mutta miellyttävä yllätys loppuvuoden osalta oli se, ettei MGMT jäänyt yhden hitin ihmeeksi.

No. 2
Coldplay - Viva La Vida Coldplayn neljännen albumin nimikappaleesta Viva La Vida tuli heti ilmestymisensä jälkeen jonkinlainen instituutio. Tänä vuonna sen nakuttavat jouset ja jylisevät patarummut säestivät varmasti kaikkea mahdollista iPod-mainoksesta olympiakisalähetysten kautta kuuraketin laukaisuun. Siinä oli heti jotain erittäin tuttua, mutta myös jotain uutta ja kiehtovaa. Joka kerta kun Viva La Vida alkaa soida esimerkiksi kahvilan tai tavaratalon kaiuttimista, kuulijan korvat terästäytyvät välittömästi valmiusasentoon. Chris Martin ansaitsee hatunnoston näin tehokkaan ja täsmätoimivan kappaleen kirjoittamisesta, vaikka taiteileekin usein ärsyttävyyden rajamailla ja joskus tuon rajan toisellakin puolella.

No. 3
Elbow - Starlings En ikinä unohda, missä kuulin ylivertaisen loistavan The Seldom Seen Kid -levyn avauskappaleen ensimmäistä kertaa. Starlings on ehkä paras aloitusbiisi millekään levylle ikinä ja se tekee heti ensi sekunneista lähtien selväksi, että vuonna 2008 Elbow operoi aivan eri tasolla, kuin kukaan muu. En myöskään varmasti ollut tänä vuonna ainoa, joka käänsi Starlingsin alussa CD-soittimen volyymia kovemmalle kuullakseni paremmin vähäeleiset samplet, huokauskuorot ja pianot ja tullakseni sitten yllätetyksi muita soittimia paljon voimakkaammin korviin pärähtävistä trumpeteista. Hauskan äänenvoimakkuuskikan lisäksi Starlingsissa on myös yksi parhaimmista rakkauslaulun sanoituksista ikinä. Varsinaiseen aiheeseen kierretään hitaasti ja hauskasti: ensin manataan pääministerin kyvyttömyyttä ja vasta sen jälkeen haikaillaan rakastetun luokse. Starlings on siis ainutlaatuisen taidokas kappale sekä musiikin että sanoituksen osalta. Tällaista popmusiikkia ei tehdä joka vuosi!

No. 4
The Last Shadow Puppets - My Mistakes Were Made For You Ainoa sataprosenttinen täysosuma The Last Shadow Puppetsin retrotyylikkäällä levyllä. Mukavasti svengaava rumpukomppi tukee Alex Turnerin soljuvaa laulumelodiaa ja nokkelasti rimmaavaa sanoitusta. Täydellinen sekoitus 2008:aa ja 1968:aa.

No. 5
Glasvegas - It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry Tuntuu väärältä nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden Glasvegasin upealta debyyttialbumilta - etenkin siksi, että suosikkikappale vaihtelee joka kuuntelulla - mutta pateettinen, dramaattinen ja täyteläinen It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry saa paikan listalla sen vuoksi, että se oli yksi ensimmäisiä Glasvegas-kappaleita, joita kuulin vuonna 2008. Suosikkikohtani kappaleessa on se, kun James Allan saa ensin kompasteltua ulos suustaan tavuja täynnä olevan rivin "What's the story morning glory, I feel so low and worthless...", jonka päätteeksi hän täräyttää yksinkertaisesti "...Yeah" ja muu bändi asettaa soittimensa vielä yhtä vaihdetta aikaisempaa myllytystä tiukemmalle.

No. 6
The Verve - Love Is Noise Tämä yllätti kesällä ainakin siinä, etten jotenkin osannut uskoa, että The Verve tekisi paluunsa näin tehokkaalla ja hittipitoisella singlellä. Love Is Noise jää päähän heti ensikuulemalla. Tärkeää ja itsetärkeydessään hämmentävää - niin kuin vain The Verve osaa.

No. 7
Supergrass - Diamond Hoo Ha Man Syksyn ökykeikka Nosturissa hilasi Supergrassin osakkeita myös vuoden biisien listalla. Diamond Hoo Ha Manin tasoista riffimyllytysrockia ei ole tehty näin hyvin ehkä vuosikymmeniin. Gaz Coombesin sekoileva laulusuoritus kruunaa koko komeuden ja sovituksessakin on monia nautinnollista hymyä herättäviä kikkoja. "When the sun goes down, I just can't resist... BITE ME!"

No. 8
Madness - NW5 Tämä oli myös loppuvuoden yllättäjiä: en kuullut tästä jo tammikuussa julkaistusta singlestä kuin vasta pari viikkoa sitten. Madness hämmästyttää tekemällä vuonna 2008 yhtä rapeaa pop-musiikkia kuin suuruudenaikoinaan 1980-luvulla. Täysmelodinen NW5 ei häviä vertailussa pätkääkään esimerkiksi My Girlille, Tomorrow's Just Another Daylle tai It Must Be Lovelle. Monet uudemmat bändit voisivat ottaa Madnessin sediltä oppia siihen, miten tarttuvia kertosäkeitä oikein kirjoitetaan.

No. 9
Sigur Rós - Inní Mér Syngur Vitleysingur Islannin post-rock -valtias Sigur Rós siirtyi tänä vuonna menestyksekkäästi kohti mainstreamia mainiolla Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust -levyllään ja vastuttamattomasti pomppiva Inní Mér Syngur Vitleysingur on yksi levyn terävimpiä kohokohtia. Laulaisin mukana, jos minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä "Allt verður smærra / Ég öskra hærra / Er er við aða, í burtu fara" tarkoittaa.

No. 10
Brett Anderson - Blessed Ex-Suede-laulaja Brett Anderson todisti tänä vuonna hienolla Wilderness -soololevyllään, että hän hallitsee halutessaan yhä myös aivan oikeasti tunteellisten ja koskettavien kappaleiden tekemisen. Kaunis ja hyväntuulinen Blessed oli yksi albumin parhaita kappaleita.

MUUT SATUNNAISESSA JÄRJESTYKSESSÄ:

A Camp - Stronger Than Jesus Nina Perssonin omintakeinen yhdistelmä keveyttä ja melankolisuutta toimii jälleen kerran hienosti. Stonger Than Jesus on kuin yhdistelmä Long Gone Before Daylightia ja Lovefoolia.

She & Him - Sentimental Heart Zooey Deschanel osoittaa, että näyttelijä / laulaja -yhdistelmäura ei ole niin pelottava, kuin yleensä voitaisiin luulla. Sentimental Heart on yksinkertaisesti erittäin söpö (!) kappale. Toivon kovasti, että jokainen jaksaisi klikata edelläolevaa linkkiä ja kuunnella tämän YouTubesta.

Coldplay - Strawberry Swing Kaikesta hehkutuksesta huolimatta Coldplayn Viva La Vida Or Death And All His Friends -albumi ei ehkä ollut niin vapautunut ja kokeellinen, kuin bändi itse halusi väittää. Strawberry Swing on kuitenkin aivan kiistämätön osoitus siitä, että Coldplaykin voi halutessaan kuulostaa rennolta ja lämpimältä.

Oasis - The Turning Oasis ei ole ikinä osannut julkaista albumeiltaan oikeita kappaleita singleinä. Oasis-mittapuulla rytmikäs ja millä tahansa mittapuulla erittäin ryhdikäs The Turning olisi ollut ehdottomasti hyvä valinta singleksi. Joskus vuonna 2000 unelmoin, miltä Oasis kuulostaisi, jos Doves tuottaisi sen kappaleet, ja The Turning on luultavasti melko lähellä tätä kuvitelmaa.

Oasis - Bag It Up Mainion Dig Out Your Soul -levyn huippukova aloituskappale. Bag It Up muistuttaa uhmakkuudessaan Oasiksen alkuaikojen iskukunnosta ja Liamin ja Noelin adrenaliinia uhkuvat tuplaharmoniat ovat todella vaikuttava aloitus vuoden 2008 hienolle Oasis-levylle. Tämäkin singleksi, kiitos - tai ainakin vähintään keikkasettiin!

Albert Hammond, Jr. - Spooky Couch Indie-rockin herrasmieslähettiläs Albert Hammond, Jr. ei saavuttanut tämänvuotisella ¿Como Te Llama? -albumillaan ehkä aivan samaa tasoa kuin debyyttilevyllään Yours To Keep, mutta seitsemänminuuttinen instrumentaalikappale Spooky Couch oli silti ehdottomasti vuoden parhaita.

Elbow - One Day Like This Aivan vastustamattoman valoisa kappale. Kuten Starlingskin, One Day Like This on hymyilyttävän kekseliäs rakkauslaulu. "Holy cow, I love your eyes!"

Guillemots - Kriss Kross Guillemotsinkaan toinen levy ei ollut aivan ensimmäisen tasoa, mutta sisälsi silti monia erinomaisia kappaleita. Esimerkiksi Kriss Krossin kekseliäs yhdistelmä alun pahaenteisiä Mortal Kombat -jousia ja lopun vapautunutta purkausta ("And as for you, friend...") on ehdottoman hieno.

MGMT - Electric Feel Hieno osoitus siitä, miten MGMT pystyi vuonna 2008 saamaan minkä tahansa kuulostamaan tyylikkäältä. Väärissä käsissä Electric Feel voisi olla järkyttävä laukkakomppihipsteridiskokeitos, mutta MGMT teki siitä äärimmäisen tarttuvan ja hilpeän kesähitin.

Monkey: Journey To The West - Heavenly Peach Banquet Kuka olisi uskonut Girls & Boysin aikoihin, että Damon Albarn tulee vielä kirjoittamaan naissolistin kiinaksi laulaman, ehkä persikoista kertovan kappaleen säestykseksi kiinalaiselle akrobatiaoopperalle, ja että se tulee kuulostamaan näin hyvältä?!

Duffy - Warwick Avenue Tämä on niitä kappaleita, jotka kuulostavat omiin korviin hienoilta suihkussa laulettuna. Mutta silti Duffyn alkuperäinen versio pianoineen, jousineen ja pehmeine kitaroineen on joka kerta parempi. Myös yksi niistä vuonna 2008 julkaistuista kappaleista, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisivat olleet olemassa aina.

Goldfrapp - Caravan Girl Tätä kesäisempiä kappaleita tuskin on olemassakaan. Joinain päivinä tämä soi tauotta päässä. Yksi maailman suurimpia vääryyksiä on se, että Madonna esiintyy Wembleyllä, mutta Alison Goldfrapp ei.

Jack White & Alicia Keys - Another Way To Die Uudessa Bond-elokuvassa oli jälleen kerran kaikki kohdallaan, heti loistavasta tunnuskappaleesta alkaen. Tässä on ehkä vuoden parhaat rummut.

Black Kids - I'm Not Gonna Teach Your Boyfriend How To Dance With You Näillä soundeilla on viime vuosina tehty paljonkin musiikkia, mutta usein soundien takana ei ole ollut yhtä hyvää kappaletta kuin Black Kidsillä tässä. Duffyn tapaan Bernard Butlerin tuotantoa.

Travis - Sarah Travis toipui pitkästä julkaisupaussistaan viime vuoden The Boy With No Name -levyn myötä ja saattoi ilmoille uutta materiaalia myös tänä vuonna. Sarah on kesällä julkaistun digitaali-EP:n päättävä kaunis balladi. Pidän etenkin hieman klassiselta kuulostavasta pianosta.

Tony Christie - Only Ones Who Know Arctic Monkeysin Alex Turner yritti tänä vuonna palata viulujen ja smokkien täyteiseen pop-menneisyyteen The Last Shadow Puppetsin kanssa, mutta oikeastaan legendaarinen crooner Tony Christie onnistui tässä tavoitteessa jopa Turneria paremmin versioimalla Arctic Monkeysin viimevuotista kappaletta Only Ones Who Know.

Alphabeat - Digital Love (Acoustic Version) Loppuun vielä toinen cover-versio. Daft Punkin legendaarinen Digital Love saa jopa hieman hippimäisiä West Coast -sävyjä tanskalaisen Alphabeatin käsissä.

Tweet

Parhaat 2007: Albumit

Vuoden 2007 parhaat albumit oli helppo valita. Vaikka tänä vuonna julkaistiin monia oikein hyviä levyjä, kaksi nousee niin selkeästi yli muiden, ettei muita oikeastaan kannattaisi mainitakaan.

Arctic Monkeys - Favourite Worst Nightmare

Jokaisella merkittävällä bändillä on uransa aikana ns. "imperial phase" - vaihe, jonka aikana bändiltä onnistuu aivan kaikki. Arctic Monkeys on ollut siinä vaiheessa jo viimevuotisesta ensilevystään lähtien, ja vaikuttaa siltä että se myös pysyy siinä pitkän aikaa. Ainakin tällä toisella levyllään yhtye osoittaa sellaista asennetta, taitoa, näkemystä ja edistystä, että on vaikea kuvitella sen lipsuvan tasostaan ainakaan lähitulevaisuudessa.

Joidenkin mielestä Favourite Worst Nightmare ei ollut yhtä hyvä kuin Whatever People Say I Am, That's What I'm Not, mutta mielestäni se on selvä parannus. Favourite Worst Nightmare on kaikin tavoin täydellinen levy, siinä on kaikki kohdallaan. Arctic Monkeys on niin selvästi omalla tasollaan, että se vaikuttaa jo tylyltä - mutta saa vaikuttaakin! Tällä hetkellä mikään muu bändi ei pysty olemaan yhtä kiinnostava, merkittävä ja musiikillisesti tasokas kuin Arctic Monkeys. Elämme ihmeellisiä aikoja.

MP3: Fluorescent Adolescent [lähde], 505 [lähde], Do Me A Favour [lähde]

The Good, The Bad & The Queen - The Good, The Bad & The Queen

Vuoden toinen täydellinen viiden tähden levy on Blurista ja Gorillazista tutun Damon Albarnin uuden "nimettömän" bändin levy The Good, The Bad & The Queen.

Damon Albarn on yli 15-vuotisen uransa aikana vaikuttanut aina hieman teennäiseltä ja osannut vaihtaa tekemänsä musiikin tyyliä vaihtuvien muotien mukaan, tehden milloin brittipoppia, milloin post-rockia ja milloin sarjakuva-hip-hopia. Vaikka "nimettömän" superbändin perustaminen mm. The Clashin basistin Paul Simononin kanssa vaikuttaisi selvältä jatkolta tähän tyylinvaihtelujen linjaan, TGTB&TQ:lla Damon Albarn kuitenkin teki uransa rehellisimmän, aidoimman ja koskettavimman albumin. The Good, The Bad & The Queen vangitsi hienosti Irakin-"jälkeisen" maailman tunnelman, ymmällään olon ja hämmennyksen. Ja mikä hienointa, teki sen tarttuvien melodioiden avulla. (Edit: The Good, The Bad & The Queen on muuten nyt Stockmannilla alennuksessa hintaan €9,90 joten kenelläkään ei pitäisi olla mitään tekosyytä olla hankkimatta sitä!)

MP3: Green Fields [lähde], History Song [lähde], Three Changes [lähde]

MUUT

The Thrillsin Teenager jatkoi bändin tyylikästä sarjaa, mutta kuulosti aavistuksen verran väkinäisemmältä kuin edeltäjänsä. Kuuntelin Teenageria todella paljon ja se oli henkilökohtaisesti hyvin tärkeä albumi tänä vuonna, mutta musiikillisesti hienoinen pettymys. MP3: Long Forgotten Song [lähde], No More Empty Words [lähde]

Kentin Tillbaka till samtiden oli toimiva sekoitus uudistumista ja vanhan osaamisen hyödyntämistä. Elektro-soundit olisi kuitenkin voinut toteuttaa vähän tyylikkäämminkin, ne kuulostavat aavistuksen vanhanaikaisilta jo nyt. Vaikka se oli ilmeisesti tarkoituskin. MP3: Ingenting [lähde]

Vuoden yllättäjiin kuului melankolisen brittipopin vanha sotaratsu Travis, jonka The Boy With No Name oli bändin paras albumi puoleen vuosikymmeneen. Jos vain albumin loppupää olisi ollut yhtä tasokas kuin levyn 7 ensimmäistä kappaletta... Ja miksi haudata yksi parhaista biiseistä piiloraidaksi? MP3: Three Times And You Lose [lähde]

Viimeisenä voisi mainita Stephen Duffy & The Lilac Timen tyylikkään albumin Runout Groove, joka sisältää monia mainioita hieman englantilaista folk-perinnettä ja amerikkalaista countrya sekoittavia kappaleita, mutta on kokonaisuutena hieman liian vaatimattomasti toteutettu. (Stephen Duffy oli perustamassa Duran Durania ja toimi Robbie Williamsin hovisäveltäjänä Intensive Care -albumilla... mistä ei oikein voi päätellä yhtään mitään.) MP3: A Dream Of A Girl, Aldermaston

JA AIVAN LOPUKSI

Albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jota kuuntelin Favourite Worst Nightmaren jälkeen varmasti eniten (ellei jopa enemmän kuin sitä): Albert Hammond Jr:n Yours To Keep.

Yours To Keep vaikutti ensikuulemalla hyvältä, mutta aavistuksen verran yhdentekevältä. Sitten siitä kuitenkin kasvoi levy, jota voi soittaa missä tilanteessa tahansa, mihin aikaan päivästä tahansa, minkälaisessa säässä tahansa - ja aina se kuulostaa juuri täydellisen sopivalta. Mielestäni vaatii äärettömän paljon enemmän taitoa tehdä tällainen lyhyt pop-levy, jossa jokaisen soittimen soittama jokainen nuotti on aivan täydellinen, kuin esimerkiksi joku tuplakonseptialbumi, jossa on viisi välisoittoa ja taustatarina mutanttimyrkkysieniä vastaan taistelevasta orpotytöstä (tai jotain).

MP3: In Transit [lähde], Hard To Live In The City [lähde]

Tweet

Parhaat 2007: Biisit

Tämä on se pitkä lista.

Vuonna 2007 julkaistiin todella suuri määrä erinomaisia kappaleita ja oli melko vaikeaa rajata, mitkä niistä olivat "parhaita". Tällaisia blogeja tehdessä nousee myös helposti kiusaus laittaa listalle jotain "coolia", mutta vältin sen sillä tavalla, että otin listalle vain sellaisia biisejä joita olen vuoden aikana tietyissä vaiheissa kuunnellut non-stoppina uudestaan ja uudestaan. Kai sellaisen on täytynyt olla parasta, mitä on halunnut kuulla koko ajan?

Kolme ensimmäistä ovat parhausjärjestyksessä, muut sekalaisesti. (Listassa biisin nimi on linkki mp3-tiedostoon, sen perässä on mahdollisesti mp3:n alkuperäislähde ja lisäksi vielä YouTubesta bongattu video niille, jotka eivät halua tai jaksa ladata mp3:sia.) Eli buoden 2007 parhaat biisit, olkaapa hyvät:

TOP3

1. Manic Street Preachers & Nina Persson - Your Love Alone Is Not Enough [lähde] (video) Tämä on vuoden paras siksi, että saapuessaan joskus maaliskuun lopussa se oli niin todella yllättävä. "Onko se Manics? Onko niillä mukana The Cardigansin Nina Persson? Kuulostaako Manics näin energiseltä?" Tämä on sellainen kappale, että sen tarvitsee kuulla vain kerran ja sitten se jääkin soimaan päähän viikoiksi!

2. Travis - Selfish Jean [lähde] (video) Samalla tavalla yllättävä kuin Your Love Alone... Luulin, ettei Travis enää ikinä tekisi mitään mielenkiintoista, mutta Selfish Jean sämplää Iggy Popin Lust For Lifea ja on melko epätyypillinen Travis-biisi. Tyypilliseen Travis-tapaan video on todella hauska ja nokkela.

3. Amy Winehouse - Love Is A Losing Game [lähde] (video) Julkaistiin varsinaisesti jo viime vuoden puolella, mutta singlenä vasta joulukuussa 2007, joten lasketaan mukaan. Sanoisin, että Love Is A Losing Game on täydellinen pop-kappale, siinä on kaikkea juuri tarpeeksi eikä mitään liikaa.

MUUT

The Hours - Ali In The Jungle [lähde] (video) Hyvää antheemista rokkia Englannista. Sisältää nokkelaa kiroilua.

M.I.A. - Paper Planes [lähde] (video) Monikansallista hip-hopia The Clash -samplellä. M.I.A. liikkuu kiehtovasti pelottavuuden ja naurettavuuden epätarkoilla rajamailla juuri oikealla tavalla. Kertosäkeessä tekee aina mieli laulaa mukana, mutta pyssy- ja kassakoneääniä on vähän vaikea imitoida...

Babyshambles - The Lost Art Of Murder [lähde] (live-video) Vuonna 2007 Pete Doherty mm. syötti huumeita eläintarhan pingviineille, erosi Kate Mossista, tykitti heroiinia kissanpentuun, vietti pari kuukautta vieroituksessa, värjäsi hiuksensa keltaisiksi... ja julkaisi yhden hämmästyttävän hienon biisin. Ei hassummin!

Klaxons - Golden Skans [lähde] (video) Ulina ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Mistä kappaleen sanat oikein kertovat? Mitä väliä?! U-u-u-uuu-uuu-uu-u-uu...

Common & Lily Allen - Drivin' Me Wild [lähde] (video) Ehkä vuoden raikkain biisi! Tämä oli jo melkein menossa TOP3:een.

Razorlight - Funeral Blues (making-of -video) Mielestäni pop-musiikki saa olla ja sen pitääkin ajoittain olla liioittelevaa ja hölmöä. Johnny Borrell on Funeral Bluesissa hienolla tavalla tosissaan. Vaatii melkoista pokkaa laulaa vakavalla naamalla sellaista höttöä kuin tässä ("And your boyfriend is pretty but he's got no sense of style / So let's you and me get off to the mountain / Or you and me make love in Florence")! Tausta on hieno Eleanor Rigby -päivitys uudelle vuosituhannelle. Tämäkin olisi hyvin voinut olla TOP3:ssa.

The White Stripes - You Don't Know What Love Is (You Just Do As You're Told) [lähde] (video) Vuoden jenkkirockbiisi #1. En yleensä pahemmin piittaa White Stripesista, mutta tässä on hauska meno ja todella tarttuva melodia.

Kings Of Leon - Fans [lähde] (video) Vuoden jenkkirockbiisi #2. Tämän ei pitäisi toimia: kappale on 3,5 minuuttua pelkkää yksinkertaisen riffin toistoa ja se kertoo siitä, miltä tuntuu olla rocktähti ja ****** bändäreitä. Mutta silti se toimii eikä kuulosta yhtään äklöltä, vaan jotenkin sympaattiselta, paljolti ehkä laulaja Caleb Followillin jännittävän laulutyylin ansiosta.

Cajun Dance Party - Amylase [lähde] (video) Cajun Dance Partyn debyyttialbumia saadaan odottaa siihen asti, että bändi ehtii saada lukio-opintonsa loppuun. Sillä aikaa voi nauttia tästä hauskasti svengaavasta ja älykkään kuuloisesta rallatuksesta.

Rihanna - Umbrella [lähde] (video) Kesän 2007 ultimate-kesähitti. Ja milloin ikinä ennen Kesähitti on ollut näin melankolinen?!

U2 - Wave Of Sorrow (live-video) U2:lta tulee joka vuosi näköjään jonkinlainen uusi kokoelma tai uudelleenjulkaisu tai jotain. Ja mukana on näköjään joka vuosi hieno uusikin biisi. Tai itse asiassa tämä ei ole täysin uusi: taustat on nauhoitettu The Joshua Tree -sessioissa jo 1987, mutta Bono viimeisteli laulumelodian vasta tänä vuonna. Etenkin aivan lopun huohottava tuplaääninen laulu on jännittävää kuultavaa.

Mark Ronson & Amy Winehouse - Valerie [lähde] (video) The Zutonsin alkuperäinen Valerie oli hauska, mutta hieman kömpelö. Mark Ronson tuo siihen sujuvamman sovituksen ja Amy Winehouse hienon, henkilökohtaiselta kuulostavan tulkinnan. Malliesimerkki siitä, miten nykyään musiikissa voidaan toimivasti yhdistellä vaikutteita eri genreistä ja eri vuosikymmeniltä!

Kate Nash - Mouthwash [lähde] (video) Voisi sanoa, että vuonna 2007 Kate Nashin oli Lily Allenin poissaolessa helppo valloittaa nuori-lontoolainen-tyttö-laulaa-hieman-naiivisti-arkipäiväisistä-asioista -genren ykköspaikka, mutta kekseliäät ja tarttuvat pop-kappaleet kuten Mouthwash kyllä toimisivat minä vuonna tahansa. Ja näin syksyllä SVT:ltä haastattelun, jossa Nash tilasi kahvilassa kannullisen teetä ja viisi erilaista leivosta, mikä oli oikein hyvä juttu.

Grant-Lee Phillips - Soft Asylum (No Way Out) [lähde] (video) En aivan tarkalleen osaa sanoa, miksi Soft Asylum on niin hyvä, mutta se ansaitsee paikan vuoden parhaiden listalla, koska pääsiäislomalla en oikeastaan muuta kuunnellutkaan.

Goodbooks - Passchendaele (video) Juuri tällaisten kappaleiden takia Englanti on musiikin ykkösmaa. Samanaikaisesti sekä tarttuvaa että outoa, helppoa että hankalaa.

Hugh Grant & Haley Bennet - Way Back Into Love (video) Taas hyvä esimerkki siitä, että kirjaa ei kannata tuomita kannen perusteella, jne., tms. Kyllä, tässä laulaa Hugh Grant, mutta kappale itsessään ei ole yhtään vähempää kuin erinomainen. Sen on itse asiassa säveltänyt amerikkalaisen Fountains Of Wayne -yhtyeen Adam Schlesinger.

Leona Lewis - Bleeding Love (video) Samalla tavalla kuin Umbrella, tämäkin on niin mainstreamia listamusiikkia kuin vain olla voi, mutta myöskin hienosti toteutettu todella tarttuva sävellys. Kertosäkeen koukku, jossa Leona Lewisin ääni nousee falsettiin, on ehdottomasti vuoden parhaita. Ja alun urkuintrossa on todella hyvät soundit.

Scandinavian Music Group - Vieläkö soitan banjoa? (video) 2007 oli todellinen poikkeusvuosi, kun listalle pääsee suomenkielinen kappale! Mutta pidän tästä oikeasti todella paljon, tässä on todella mukavan unelias tunnelma. Ja alun viittaus kesän 2006 Venäjän metsäpaloihin toimii hienosti. Olisi TOP3:ssa, jos olisi englanniksi.

Arctic Monkeys - Do Me A Favour [lähde] (live-video) Arctic Monkeysille tulee varmasti tarpeeksi lisähehkutusta parhaiden albumien listalla, mutta ei saa silti unohtaa, että bändin yksittäisetkin kappaleet olivat vuonna 2007 täysin nerokkaita. Tässä on alussa sama rumpukomppi kuin Oasiksen Bring It On Down'issa ja todella omaperäinen Pohjois-Englanti / amerikkalainen road movie -tunnelma. Ja rivi "Do me a favour and break my nose" on loistava - itsestäni on ainakin monta kertaa tänä vuonna tuntunut juuri siltä!

Arctic Monkeys - The Bakery [lähde] (live-video) Ja kuten kaikilla parhaan laatuluokan bändeillä, Artic Monkeysilla myös singlejen b-puolet olivat vähintään yhtä hyviä kuin a-puolet. Toteutukseltaan The Bakery on perinteinen kitarapop-laulu, mutta melodialtaan tämä voisi olla vaikkapa soul-kappale.

Siinäpä ne.

Tweet

Levy: Travis - The Boy With No Name (Independiente, 2007)

En olisi uskonut enää ikinä tarvitsevani yhtään uutta Travisin levyä. Bändi nimittäin teki mestariteoslevynsä jo vuonna 1999 (The Man Who) ja hioi tyylinsä äärimmilleen pari vuotta myöhemmin (The Invisible Band). Melankolinen, melodinen, kevyt, folk-tyylinen akustisten kitaroiden hallitsema pop on parhaimmillaan hyvää ja kivaa, mutta huonoimmillaan tylsää ja siirappista. Uusi The Boy With No Name (selkeä paluu The jotakin-jotakin -linjalle vuoden 2003 Twelve Memoriesin jälkeen) oli kuitenkin pakko saada, koska levyn toinen single Selfish Jean muistutti siitä, miten toimivaa ja innostavaa Travisin musiikki voi parhaimmillaan olla.

Yllätyksekseni albumi kokonaisuudessaan on hyvinkin mainio. Ei, se ei ole niin innostava että heräisin keskellä yötä sen kappaleita päässäni tai että leikkaisin hiukseni kuin Fran Healy, mutta se on sen verran hyvä että sitä kuuntelee ilokseen ja siitä löytää monia mieleenjääviä kohtia. Travisin soundi ei ole The Man Who'sta kuluneiden yhdeksän vuoden jälkeen muuttunut lainkaan (The Boy With No Namea tuottamaan valittiin ensin Brian Eno, mutta hänen kanssaan nauhoitetut sessiot jätettiin julkaisematta) - ei ainakaan reippaampaan suuntaan. Akustiset kitarat ovat oikeastaan vieläkin hallitsevammassa osassa kuin aiemmin, oikeastaan vain parissa kolmessa kappaleessa kuullaan särökitaraa.

Keveydestä huolimatta Travisin musiikissa on kuitenkin jotain särmää, aitoutta ja ajoittaista synkkyyttäkin jota esimerkiksi Coldplayllä ei ole. Välillä kuulostaa siltä kuin laulaja Healy olisi vähällä purkaa ulos joitain aggressiivisempiakin tunteita, mutta aivan niin pitkälle hän ei sentään mene, vaan tummematkin biisit kuten kiinnostavan rytmikäs Big Chair ja rokkaava (mutta ennalta-arvattava) Eyes Wide Open kääntyvät lopulta optimistisempiin tunnelmiin.

Travis siis on mikä on, eikä muuksi muutu. Eikä sen tarvitsekaan: se on löytänyt oman linjansa ja muut bändit voivat sitten halutessaan tehdä vaikka ska-punkia tai progea - Travis tekee travisia. The Boy With No Name sisältää riittävän määrän heliseviä kitaroita, kauniita melodioita ja tarttuvia kertosäkeitä tekemään siitä omassa sarjassaan todella hyvän albumin.

Ja lisäksi se sisältää vuoden parhaan kappaleen Selfish Jean. Se on aivan tarpeeksi tällä kertaa.

Arvio: 3/5 (voisi hyvinkin jonain syksyisenä iltana saada vaikkapa 4/5:kin)

Big Chair [lähde]

Battleships [sama]

Selfish Jean [lähde]

Tweet

Ennustus

Travis - Selfish Jean
Ennustan, että tästä tulee Travisin suurin hitti moneen vuoteen! Vihdoinkin Travis yhdistää surumielisyyden ja iloisuuden eikä tarjoile vain jompaa kumpaa. Lisäksi video on yksinkertainen, mutta todella hauska! Oli pakko tilata t-paita bändin nettikaupasta...

Tweet