En olisi uskonut enää ikinä tarvitsevani yhtään uutta Travisin levyä. Bändi nimittäin teki mestariteoslevynsä jo vuonna 1999 (The Man Who) ja hioi tyylinsä äärimmilleen pari vuotta myöhemmin (The Invisible Band). Melankolinen, melodinen, kevyt, folk-tyylinen akustisten kitaroiden hallitsema pop on parhaimmillaan hyvää ja kivaa, mutta huonoimmillaan tylsää ja siirappista. Uusi The Boy With No Name (selkeä paluu The jotakin-jotakin -linjalle vuoden 2003 Twelve Memoriesin jälkeen) oli kuitenkin pakko saada, koska levyn toinen single Selfish Jean muistutti siitä, miten toimivaa ja innostavaa Travisin musiikki voi parhaimmillaan olla.
Yllätyksekseni albumi kokonaisuudessaan on hyvinkin mainio. Ei, se ei ole niin innostava että heräisin keskellä yötä sen kappaleita päässäni tai että leikkaisin hiukseni kuin Fran Healy, mutta se on sen verran hyvä että sitä kuuntelee ilokseen ja siitä löytää monia mieleenjääviä kohtia. Travisin soundi ei ole The Man Who'sta kuluneiden yhdeksän vuoden jälkeen muuttunut lainkaan (The Boy With No Namea tuottamaan valittiin ensin Brian Eno, mutta hänen kanssaan nauhoitetut sessiot jätettiin julkaisematta) - ei ainakaan reippaampaan suuntaan. Akustiset kitarat ovat oikeastaan vieläkin hallitsevammassa osassa kuin aiemmin, oikeastaan vain parissa kolmessa kappaleessa kuullaan särökitaraa.
Keveydestä huolimatta Travisin musiikissa on kuitenkin jotain särmää, aitoutta ja ajoittaista synkkyyttäkin jota esimerkiksi Coldplayllä ei ole. Välillä kuulostaa siltä kuin laulaja Healy olisi vähällä purkaa ulos joitain aggressiivisempiakin tunteita, mutta aivan niin pitkälle hän ei sentään mene, vaan tummematkin biisit kuten kiinnostavan rytmikäs Big Chair ja rokkaava (mutta ennalta-arvattava) Eyes Wide Open kääntyvät lopulta optimistisempiin tunnelmiin.
Travis siis on mikä on, eikä muuksi muutu. Eikä sen tarvitsekaan: se on löytänyt oman linjansa ja muut bändit voivat sitten halutessaan tehdä vaikka ska-punkia tai progea - Travis tekee travisia. The Boy With No Name sisältää riittävän määrän heliseviä kitaroita, kauniita melodioita ja tarttuvia kertosäkeitä tekemään siitä omassa sarjassaan todella hyvän albumin.
Ja lisäksi se sisältää vuoden parhaan kappaleen Selfish Jean. Se on aivan tarpeeksi tällä kertaa.
Arvio: 3/5 (voisi hyvinkin jonain syksyisenä iltana saada vaikkapa 4/5:kin)
Battleships [sama]
Tekstit
1 kommentti:
Hmm hmm hmm, vai olisikohan Manicsien ja Nina Perssonin Your Love Alone sittenkin parempi kuin Selfish Jean..?
Lähetä kommentti