Jo melko pitkään - oikeastaan koko kesän ajan - minusta on tuntunut siltä, että huumorintajuni on jotenkin kadoksissa. En oikein enää ymmärrä, milloin ihmiset vitsailevat ja milloin ovat vakavissaan - elleivät vitsit ole todella äärimmäisen selkeitä. Ironia ja sarkasmi ovat minulle näinä päivinä aivan liian vaikeita konsepteja.Tänäänkin eräs ystäväni joutui erään lausahduksensa jälkeen sanomaan minulle: "Se oli vitsi". Se, että joutuu erikseen selittämään mikä oli vitsi ja mikä ei, on ehkä kaikista pahinta. Ennen suhtauduin kaikkiin asioihin, väittämiin ja tarinoihin kuin niillä olisi 50-50 mahdollisuudet olla vitsiä. Nykyään otan kaiken 100%:sen totena. Ja se on tylsää.
Totisuus nimittäin sopii vain niille, jotka ovat myös erittäin fiksuja. Tunnen muutaman tällaisen henkilön, joita vakavuus ei tee tylsiksi, koska he korvaavat sen partaveitsenterävällä älyllä. Mutta mitä minulle jää jäljelle, jos en enää ymmärrä huumoria? En ole läheskään niin älykäs, että pystyisin kompensoimaan huumorikatoa kovinkaan viisaalla tai syvällisellä keskustelulla.
Joudun oikein kamppailemaan sen eteen, etten olisi toisille aivan mahdottoman tylsää seuraa. Se on melko työlästä. Toivottavasti tämä menisi pian ohi. Mutta se on jatkunut jo aika kauan... (En halua, että minusta tulee kuin ex-naapuri hra Viljanto, joka vaikutti koko ajan jotenkin jäykältä ja vakavalta ja ahdistuneelta.)
The Smiths - This Joke Isn't Funny Anymore [lähde]
P. S. Kirjoittelen näitä aina päivisin töistä käsin. Jos tekstissä on paljon kirjoitusvirheitä, se johtuu ärsyttävän jäykästä näppäimistöstä.
Tekstit
5 kommenttia:
mulle on monesti sanottu (sellaiset tutut muttei kaverit) ettei musta koskaan tiedä milloin mä oon vakavissani ja milloin en. eräs ystävä totesi siihen ettenhän mä ole koskaan vakavissani. jossain vaiheessa mulla olikin sellainen vaihe että sanoin vähän kaikkeen aina "vitsi" ja jotenkin vieläkin pelkää että kun tapaa uusia ihmisiä ne luulee että mä oon kaikesta ihan tosissani. tätä pelkoa lisäsi tämä "joo mulla on tyttöystävä episodi" josta puhuin joskus blogissani. onkin ihanaa että kun oikeesti tuntee ihmisiä ne ymmärtää että monet asiat on vähintään tollasta 50-50 joukkia.
ja joitakin herkkänahkaisia ihmisiä olen suututtanut tekstari- ja säpokeskusteluissa, kun olen heittänyt läppää ilman äänensävä
tietty mä puhun vakaviakin. rakastan keskustella vakavia, mutta sen kyllä sitten huomaa.
ehkä se sunkin huumorintaju vielä palaa. ja hei ei vartijoilla kuulu olla huumorintajua ;D
Hahah, okei, toi vika lause oli ainakin huumoria! :-D
Mutta... heh... joo siis itse asiassa just vartijana tarvis nyt jotain läppätaitoja. Remonttimiehet heittää aina jotain juttuja, mutta en keksi niille mitään hauskoja vastauksia. Tänään yksi osoitti imurilla ja yritin näyttää siltä kuin imeytyisin. (Arvaa onnistuiko se?)
ihanaa, sä yritit näyttää siltäkuin imeytyisit. ehkä sitä tajua sentään vähän on jäljellä. jos sun huumorirefleksit vaan on hidastuneet. ihana muuten tuo seuraava postaus, tuo punaisella kirjoitettu. jotenkin symppis. en viittinyt sitä kommentoida, muuten oisit ollut innoissasi et jee se löyty ja sitten kattonu et plaah se olikin emmi vaan.
Tuskinpa nyt kuitenkaan. Tämä blogi alkaa muistuttaa jotain siistiä TV-sarjaa... Etsitään kadonneita ihmisiä ja kaikkialla on jotain dramaattista ja ainutlaatuista. Tästähän alkaa muodostumaan käsikirjoitus... Tai elämäähän se kai imitoi, joten ei kai käsikirjoituksellisuus ole mikään ihme.
Hmm, oiskohan se pitänyt kirjoittaa jollain muulla kuin punaisella? Halusin vain mahdollisimman huomiota herättävän värin. Toivottavasti asioita ei taas tulkita väärin...
Hahah, Antti... Voi ei! Mitäköhän tv-sarjaa tää muistuttaa? Ei mitään, mitä itse katsoisin ainakaan! Jotain mitä näytetään Nelosella tiistai-öisin klo 02..?
Ja ei oo missään mitään dramaattista ja ainutlaatuista. Kunpa olisikin.
Jos oot täälläpäin viikonloppuna niin vois vaikka käydä jollain juomalla tms.?
Lähetä kommentti