Helsingissä eilen konsertoinut The Who on tehnyt pitkän uran, johon on mahtunut paljon nerokkaita hetkiä mutta myös surullisempia sattumia. Alkuperäiskokoonpanosta ovat elävien kirjoissa enää laulaja Roger Daltrey ja kitaristi Pete Townshend. Tällainen minimi-Who kuitenkin riittää mainiosti, sillä The Who on esimerkiksi edesmenneen rumpali Keith Moonin legendaarisesta maineesta huolimatta aina ollut Townshendin bändi, joka on tehnyt juuri niin kuin kapteeni käskee. Yhtye piti n. 25-vuotisen levytystauon 1980-luvulta viime vuoteen asti, koska Townshend ei kokenut perinteisiä bändihommia merkityksellisiksi.
En uskalla arvailla mitä mieltä laulaja Daltrey on ollut tästä äärimmäisyyksiin venytetystä sapattivapaasta, mutta ainakin konserttitilanteessa siitä on ollut pelkästään hyötyä. Niin kyyniseltä kuin se tuntuukin: The Who ei ole tehnyt huonoa albumia yli neljännesvuosisataan (ei siis hyvääkään, mutta ennen kaikkea ei huonoa), mikä tarkoittaa sitä että konsertissa ei tarvitse soittaa jotain 1980-luvun AOR-pehmokauden tuotoksia tai 1990-luvun teknosta vaikutteita saaneita kokeellisia kulttisuosikkeja, koska niitä ei yksinkertaisesti ole. On vain 1960-luvun alkupuoden mod-ajan power-pop -mestariteokset kuten I Can't Explain ja My Generation sekä 1970-luvun mahtipontiset kukkoiluklassikot kuten Baba O'Riley ja Won't Get Fooled Again jotka ovat nykysukupolvelle tuttuja myös C.S.I. -televisiosarjojen tunnuskappaleina. Viimevuotiselta Endless Wire -levyltä soitettiin vain pari kolme kappaletta, eivätkä nekään kaikkien klassikkobiisien lomassa kuulostaneet yhtään hullummilta.
Mielenkiintoinen aspekti koko The Who'n tuotannossa on se, että siinä on jonkinlaisena jatkuvana teemana nuoruuden ja nuorekkuuden ylistäminen. Monet Townshendin sanoitukset kertovat maailmasta teini-ikäisen kokijan näkökulmasta, mikä varmasti vaikutti hieman hämmentävältä jo 1970-luvulla, mutta etenkin nyt kun 63-vuotias Daltrey laulaa My Generationissa "I hope I die before get old", kuulijan on syystä tai toisesta jotenkin vaikea uskoa hänen sanojaan. 1980-luvulta viime vuoteen asti kestäneen pakastusvaiheen ja etenkin Keith Moonin perillisen Zak Starkeyn ansiosta The Who kuitenkin soittaa erittäin pistävästi ja nuorekkaasti. Eilisessä konsertissa Townshend syöksähteli ympäri lavaa niin notkeasti, että ainakin itselläni oli välillä jopa vaikeuksia seurata missä mies menee! Daltrey kärsi yhä jatkuvasta flunssasta ja oli äänensä kanssa aivan sietokykynsä rajoilla; välillä laulu oli aikamoista kuiskailua, mutta toisaalta se toimi monissa biiseissä hienon dramaattisesti.
Konsertti oli 13-kuukautisen maailmankiertueen viimeinen ja se näkyi bändissä vapautuneena ja helpottuneena olona. Townshend kertoili välispiikeissään kappaleiden taustoista ja mainitsi jopa turkulaisen Alvar Gullichsenin Bonk-"taiteen"! Pienissä tumuissa nuoruuttaan uudelleen elänyt, kivipestyihin farkkuihin ja kiertue-t-paitoihin pukeutunut yleisö oli aistittavasti vaikuttunut vanhojen herrojen karismasta ja loi Areenaan paikoin erittäin hyvän mekkalan. Ainoastaan konsertin puolivälissä lyhyen akustisen setin aikana alkoi hillitön kansainvaellus pois salista rakkoa täyttämään tai tyhjentämään.
The Who näytti eilen hienoa esimerkkiä muillekin tämän hetken rock-veteraaneille tai sellaisiksi haluaville. Miten kiinnostava esimerkiksi The Rolling Stones olisi, jos se olisi skipannut 80- ja 90-luvut kokonaan? Ainoa huono puoli keikassa oli se, että mod-henkeä ei näkynyt kuin taustavideoissa eikä sen aikakauden kappaleista kuultu kuin pari. Lisäksi olisi ollut hienoa, että bändi joka oikeastaan keksi punkin My Generationilla, uskaltaisi soittaa kyseisen kappaleen napakan lyhyesti eikä lisätä siihen neljän minuutin kitarasoolokikkailua.
4/5
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti