Musiikit 2011

Edeltäjänsä tapaan myöskään vuosi 2011 ei ollut mielestäni tasoltaan musiikin huippuvuosi. Yksittäisiä valopilkkuja oli toki melko paljon, mutta aivan aidosti järisyttävien uutuuksien puute vähensi vuoden kokonaishohdetta.

Toisin kuin aiemmin, en tänä vuonna listaa levyjä ja biisejä erikseen, vaan tiputtelen tässä sikin sokin ne vuoden 2011 musiikkitapaukset, jotka itseäni eniten koskettivat.

Guillemots


Guillemots oli ehdottomasti vuoden bändi 2011. Näin yhtyeen kevään aikana livenä kolmesti ja noista keikoista jokainen oli omanlaisensa täysosuma. Uusin albumi Walk The River on bändin tähän asti tasapainoisin kokonaisuus ja palkitsee kuulijansa mahtavilla herkuilla, vaikka ei avaudukaan aivan heti. Yllä oleva Dancing In The Devil's Shoes on kauniin melodiansa ja osuvan sanoituksensa myötä mielestäni vuoden paras biisi, mutta levyltä löytyy muitakin huippuja, esimerkiksi I Must Be A Lover, I Don't Feel Amazing Now, Sometimes I Remember Wrong sekä nimibiisi Walk The River. Kovatasoisia sävellyksiä hieman (mutta ei liian) taiteellisella kierteellä esitettynä. SPOTIFY

Arctic Monkeys


Tänä vuonna Arctic Monkeys oli melodinen, herkkä, katkeransuloinen ja helisevä. Alex Turnerin mainio Submarine-soundtrack (SPOTIFY) akustisine kitaroineen ja singer-songwriter -tyylisine, tarinankerronnallisine lauluineen pohjusti keväällä maaperää alkukesästä julkaistulle koko bändin neljännelle albumille Suck It And See. Arctic Monkeysin linja on ollut aina tehdä uudella levyllä jotain erilaista kuin aiemmilla, ja kiemuraisen Humbugin jälkeen suoraviivainen ja helppo Suck In And See oli suuri yllätys. Levyllä ei ole lainkaan filleriä, vaan jokainen kappale on täyttä tavaraa. Surumielisen Love Is A Laserquestin lisäksi suosikkeihini kuuluvat myös mm. She's Thunderstorms, Black Treacle sekä nokkelasti riimittelevä nimibiisi Suck It And See. (SPOTIFY)

Beady Eye


Beady Eye'n debyyttilevy Different Gear, Still Speeding oli piristävä yllätys. The Roller rytmitti keskitalveani ja Millionare kuulosti keväältä. Näin bändin pariin otteeseen livenä ja Liamin esiintymisestä huokuu suuri motivaatio todistaa, ettei Oasis ollut pelkästään Noelin bändi. Jopa alun alkaen pöhköltä vaikuttanut Bring The Light paljasti merkityksensä vuoden mittaan. Beady Eye'lla on varmasti tulevaisuus. (SPOTIFY)

Elbow


Elbow'n Build A Rocket, Boys ei yltänyt aivan edeltäjänsä korkeuksiin, mutta vuoden kaikkien uutuslevyjen joukossa se loistaa silti merkkitapauksena. Levyn avausbiisi The Birds on suorastaan majesteettinen, mutta Elbow'n vahvuus on ennen kaikkea hillityssä vähäeleisyydessä, joista albumilla ovat malliesimerkkejä mm. suorastaan runollinen Lippy Kids (miten joku osaa tiivistää teini-iän muutamalla rivillä?) ja raukea The River. (SPOTIFY) Omasta mielestäni Elbow kuitenkin "hukkasi" pari aivan tykkibiisiä singlejensä B-puolille: Buffalo Ghosts kilpailee vuoden parhaan kappaleen tittelistä ja soundeiltaan synkkä Ticker Tape on erittäin mielenkiintoinen.

Radiohead


King Of Limbs kuulostaa aavistuksen verran välityöltä, mutta koko levyn tekee kuuntelemisen arvoiseksi kappale numero kuusi, Codex. Tällaista tunnelmaa ei Radioheadin lisäksi pysty luomaan kukaan muu. Kohta, jossa torvet tulevat mukaan, aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä... (SPOTIFY)

Noel Gallagher's High Flying Birds


Oasis-fanaatikolle vuosi 2011 oli suoranaista juhlaa. Käytännössä kuultavaksi saatiin 2 Oasis-levyä. Liam rokkaa retron rosoisesti ja Noel tarjoilee silotellusti tuotettuja ja suurella näkemyksellä kirjoitettuja biisejä. High Flying Birds on huippusulava levy, jota haluaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Omat suosikkini ovat pollea avausbiisi Everybody's On The Run sekä ihanalla tavalla vuodelta 1995 peräisin olevalta Oasis- B-puolelta kuulostava AKA... Broken Arrow. Kaikkein jännittävintä on se, että jos tämä oli Noelin helppo pop-levy, niin ensi vuodelle on odotettavissa outo ja sekalainen jatko-osa! (SPOTIFY)

King Creosote & Jon Hopkins


Skotlantilainen folk-laulaja King Creosote löi hynttyyt yhteen tuottaja Jon Hopkinsin kanssa, tavoitteenaan luoda vastaus Talk Talkin mestariteokselle Spirit Of Eden. Diamond Mine on liian suoraviivainen ja "pop" tavoittaakseen Spirit Of Edenin ylimaailmallista henkeä, mutta modernina folk-levynä se on erittäin mainio. John Taylor's Month Away on varmasti vuoden sympaattisin biisi. (SPOTIFY)

MGMT


Sen lisäksi että varsinainen Congratulations-albumi aukesi itselleni vasta melkein vuoden myöhässä, hieno Congratulations (Remixes) -EP kolahti tänä vuonna kunnolla. Erol Alkan on muokannut nimibiisin kuulostamaan siltä, miltä MGMT:n "pitäisikin" kuulostaa: tanssittavalta, coolilta, hieman virnuilevalta ja hyvin energiseltä. Myös Ed Banger -remix Siberian Breaksista ja Corneliusin versio Brian Enosta löytyvät samalta EP:ltä ja toimivat oikein tehokkaasti. (SPOTIFY)

Glasvegas


Sisällöltään hieman ohuehkon ja soundeiltaan liian täyteen ahdetun albumin julkaissut Glasvegas kuuluu vuoden pettymyksiin, mutta Euphoric Heartbreak -levyltä löytyi hienojakin hetkiä – ainakin jos jaksoi kaivaa hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi tämä minimalistinen liveversio Euphoria, Take My Handistä osoittaa, että bändillä on varmasti vielä paljonkin annettavaa, jos sen koskettavaa perusydintä ei tukahduteta kaikenlaiseen ylimääräiseen sotkuun. Loppuvuodesta kokovalkoinen vaatekertakin ilmeisesti sai kyytiä ja James Allan palasi keikoilla turvalliseen mustaan nahkatakkiin ja koppasi taas myös kitaran käteensä. Ensi vuoteen (toivottavasti), Glasvegas! (SPOTIFY)

Paul Weller


Paul Welleriltä ei tullut vuonna 2011 uutta kokopitkää albumia, mutta mod-keisari julkaisi muutaman yksittäisen herkkupalan. Kesän Starlite-single on mukavan trooppinen ja Drop Out Orcherstran remix lisää siihen vielä extra-annoksen keikutusta. Myös BBC:n futisfiktion lopputeksteihin sävelletty Devotion oli Welleriltä kaunis teko.

Little Dragon


Taas siellä Ruotsissa osataan. Little Dragonin tämänvuotisen levyn nimikappale Ritual Union on koukuttavan omaperäinen jännässä taustariffissään ja mielenkiintoisesti kiemurtelevassa melodiassaan. Myös Tensnaken dubstep-tuulahduksia tuonut remix on kuulemisen arvoinen.

Foster The People


Vuoden tarttuvimpia pop-kappaleita etsittäessä Pumped Up Kicks on varmasti aivan kärkisijoilla. Jollain tavalla lattea levyversio ei sykähdyttänyt mitenkään kovasti, mutta akustisilla kitaroilla säestetty, mukavasti svengaava liveversio jää surraamaan päähän päiväkausiksi.

MUUT:


Tämän vuoden löytöjen ohella fiilistelin tylsään tapaani tietysti myös vanhoja tuttavuuksia. Primal Screamia tuli kuunneltua yllättävän paljon BBC:llä (ja myöhemmin Ylellä) nähdyn Screamadelica-dokumentin jälkimainingeissa. Come Togetherin Terry Farley -versio pyöri kaiuttimissa hyvin useaan otteeseen, ja samalta aikakaudelta peräisin oleva B-puoli Jesus sai myös soittokertoja.

Ensi vuodelta odotan kovasti Noel Gallagherin toista levyä sekä The XX:n loistavan ykköslevyn seuraajaa.

Hauskaa uutta vuotta kaikille!

E D I T :


Hups! Smith Westernsin Weekend unohtui kokonaan listalta! Erittäin mainio biisi, jota tuli fiilisteltyä Lontoon keväässä.

Tweet

Sade, haudat, takit

Hautausmaalla oli oikeasti paljon pimeämpää ja synkempää, kuin mitä tämä kuva antaisi ymmärtää. Se oli sentään hautausmaa! Puhelimeni kamera saa jostain syystä tummat maisemat näyttämään valoisilta ja valoisat tummilta.

Tänään tuli täyteen viikko yhtäjaksoista sadetta. Sade oli jo päivällä melko voimakasta, mutta iltaa kohden se ylsi siihen naurettavaan pisteeseen, jossa jo kahden sekunnin mittainen ulkona seisominen tarkoittaa läpimäräksi kastumista.

Mutta kuten edellisessä postauksessa sanoin, mielestäni sade on oikein mukavaa ja sopii tänne hyvin. Sunnuntaiaamupäivällä kävin säähän sopivasti Highgaten komealla hautausmaalla, joka on yksi ns. Magnificent Seven -joukkiosta; seitsemästä hautausmaasta, jotka 1800-luvun alkupuolella rakennettiin Lontoon reunamille ruumispaljoutta helpottamaan. Nykyisellään Lontoo on tietysti kasvanut sen verran, että Highgate ei ole lainkaan reunamilla, vaan tiiviisti osa urbaania kokonaisuutta.

Oli hienoa kävellä metsäisellä hautausmaalla, jossa vanhat hautakivet nojailivat toisiaan vasten sikin sokin ja jossa laiha kettu juoksenteli hautamuistomerkkien välissä luunpalanen leukapielissään. Sateelta pääsi suojaan mm. niin kutsuttuun "egyptiläiseen käytävään", joka oli nimensä mukaisesti eksoottisesti koristeltu hautaholvien reunustama kapea tie. Egyptiläisen käytävän varrelle haudan lepoon päästäkseen oli täytynyt olla oman aikansa superrikas, ja eräät olivat yrittäneet erottua muiden yli vielä tässäkin joukossa: kun holvien ovenpielien ympärysmateriaali oli oletusarvoisesti marmori, jotkut äveriäät suvut olivat koristelleet omansa kestävämmällä ja kalliimmalla graniitilla.

Highgateen oli haudattu viktoriaanisten ökyrikkaiden ja aivan tavallisen 1800-luvun kansan lisäksi myös muutama vuosi sitten radioaktiivisen myrkytysjuonen uhriksi joutunut ex-KGB -vakooja, sittemmin Putin-kriittiseksi ryhtynyt Aleksander Litvinenko! Hyytävää.

Hautausmaasadekävelyn hienoutta lisännyt tärkeä osa oli myös uusi sadetakkini. Alkuviikosta jouduin jälleen kerran tinkimään rotsismi-periaatteistani Burberryn tehtaanmyymälässä, mutta loppuviikosta lohdutin rotsisminääni hankkimalla hieman edullisemman luokan fishtail parkan, joka on hyvin 90-luvun Oasis-tyylinen. Mikään ei voita sunnuntaikävelyä sateisella hautausmaalla uuden takin kanssa. (Tosin olisi pitänyt hankkia hanskat myös: tunnin pituisen kierroksen jälkeen sormeni olivat aivan jäässä!)

Muuta: Arctic Monkeys nousi Britannian albumilistalla kuluneen viikon ykkössijalle ja syrjäytti sekä Lady Gagan että listaa alkuvuodesta täysin suvereenisti hallinneen Adelen. Kirjoitan kohtapuoliin arvostelua Suck It And See -levystä, mutta tiivistyksenä voisin jo tässä vaiheessa sanoa, että se on aivan huikean hyvä. 1990-luvun loppupuolella Noel Gallagher totesi aivan perustellusti, että Oasiksen kaksi ensimmäistä levyä olivat paremmat kuin The Beatlesin ensimmäiset kaksi. Arctic Monkeysin neljäs levy puolestaan on selvästi parempi kuin Oasiksen tai Beatlesin neljännet levyt. Elbow'n lisäksi en oikeastaan osaisi sanoa ainuttakaan bändiä, joka on ensimmäisestä albumistaan lähtien pystynyt säilyttämään tasonsa näin vahvasti ja vakuuttavasti.

Tweet

Live: Steve Mason - The Scala, Lontoo, 13.4.2011

kuva Flickr-käyttäjältä Kevan

Steve Masonin vähäeleisen tyylikäs Boys Outside oli viime vuoden parhaita albumeita. Odotukseni keikkaa kohtaan eivät silti olleet kovat: ajattelin, että Mason vain soittaisi levyn läpi ja heittäisi joukkoon ehkä pari Beta Band -biisiä ja sillä selvä.

Mason kuitenkin ylitti odotukset roimasti - ja etenkin siitä syystä, että livenä hän näyttäytyi hyvin valovoimaisena persoonana. Ensinnäkin hänen äänensä oli vähintään yhtä kirkas ja komea kuin levyllä - ellei jopa komeampi - ja biisien välissä esitetyt kommentit olivat sekä hauskoja että mielenkiintoisia. Mason mm. ylisti pari viikkoa sitten Fortnum & Masonin tavaratalon vallanneita mielenosoittajia - mutta tunnusti sitten, että oli viime jouluna ostanut äidilleen lahjaksi herkkukorin kyseisestä liikkeestä.

Kitaristin, basistin, rumpalin ja melko suuressa roolissa olleen taustanauhan avustuksella esitetyt Boys Outside -albumin kappaleet kuulostivat muhkeilta ja voimakkailta. Levyltä kuultiin kaikki kappaleet aloitusbiisi Understand My Heartia ja päätöskappale Hound On My Heeliä lukuunottamatta. Nimibiisi Boys Outside ja single Lost And Found saivat ansaitusti suuret suosionosoitukset Scalan hieman alle 1000-päiseltä yleisöltä ja omiin suosikkeihini kuuluivat näiden lisäksi mukavasti pauhannut The Letter sekä jännittävästi surissut Stress Position. Hauska yksityiskohta oli, että Mason nosti rytmi-instrumentit hyvin suuriin rooleihin useissa kappaleissa: illan aikana kuultiin shakeria, tamburiinia, rytmikapuloita ja pari yllättäen erittäin hyvän kuuloista ja etevää bongorumpusooloa. Varsinaisen setin päättänyt King Biscuit Time -nimellä alunperin julkaistu C I Am 15 ja encoren lopuksi kuultu unohdettu KBT-klassikko I Walk The Earth huipentuivat kumpikin hurjaan rummutukseen, joka oli samanaikaisesti sekä tarkkaa että hyvin vapaamuotoista.

Mason kertoi saaneensa edellisenä iltana Manchesterin-konsertin jälkeen yleisön jäseneltä kommentin "I use this word way too often but you are a genius!" Vaikka neroksi taidetaan tosiaan leimata nykyisin hieman liian helposti hieman huterin perustein, Steve Mason ansaitsee tämän tittelin aivan rehellisesti levyjensä ja keikkojensa perusteella. Harvoin saa kuulla keikkasettiä, jossa ei ole ainuttakaan heikkoa biisiä ja joka esitetään suurella innolla, joka välittyy vilpittömästi myös yleisölle asti.

Muuta:



En ole viime aikoina ehtinyt kirjoittaa paljon, sillä olen isännöinyt lukuisia vieraita. Keväisessä Lontoossa on ollut erittäin hauskaa ja kaupunkia tarkastelee itsekin hieman erilaisin silmin, kun voi jakaa tunnelmia reaaliaikaisesti jonkun kanssa.

Aiemmin tällä viikolla julkaistu uusi Arctic Monkeys -single säväytti suuresti. Vanhojen suosikkibändieni julkaistessa jotain uutta, pidän aina kriteerinä seuraavaa testiä: "Jos tämä olisi ollut bändin ensimmäinen julkaisu ikinä, olisinko pitänyt tästä?" Uusin Arctic Monkeys läpäisee tämän testin kevyesti: Don't Sit Down 'Cause I've Moved Your Chair on mielestäni aivan ainutlaatuisen ihastuttava yhdistelmä 60-luvun melodisuutta ja modernin rockin muskeleita. Alex Turner näyttää todella nousevan niiden havojen artistien joukkoon, jotka eivät koskaan epäonnistu missään. Jokaiselle erinomaiselle bändille osuu johonkin vaiheeseen ns. kultakausi (esim. The Smiths 1984-87, The Stone Roses 1988-91, Oasis 1994-96, jne.) ja Arctic Monkeysillä / Alex Turnerilla tämä kausi näyttää jatkuneen nyt jo vuodesta 2005 lähtien (Turnerin viime kuussa julkaistu Submarine-soolo-EP oli myös todella herkullinen annos hieman popimpia kappaleita).

Tweet

Lontoo-katsaus

Olen muka ollut Lontoosta paluun jälkeen niin kiireinen, etten ole konserttiarvostelujen lisäksi ehtinyt kertoa matkasta mitään muuta. En oikeasti usko kiireeseen, joten vihaan aina itseäni, kun muka imeydyn siihen mukaan. Tässä kuitenkin lyhyt, kuvilla höystetty kertomus maaliskuun lopun Lontoon-matkasta.

Saavuin Lontooseen keskiviikkoiltapäivänä muutamaa tuntia ennen Sueden konserttia. Kärsin jos en nyt suoranaisesta lentopelosta niin ainakin jonkinasteisesta nousu- ja laskujännityksestä, jota helpottamaan keksin tällä kertaa uuden strategian: seurasin nousun ja laskun ajan tiiviisti ainoastaan sanomalehteä enkä antanut katseeni tai ajatusteni harhailla lainkaan lehden ulkopuolelle, esimerkiksi ulos ikkunoista tai siihen, miten kasa metallia voi lentää ilmassa. Kuljettuani kilometrien verran Heathrow'n liukuhihnakävelyreittejä pitkin pääsin viimein lentokentän metroasemalle hankkimaan Oyster Cardia, paikallista matkakorttia. Sain ladattua korttiin sopivan summan sisältöä, mutta ensimmäinen käyttöyritykseni epäonnistui silti ja intialaistaustainen metrovahti ilmoitti minulle ystävällisesti: "You didn't press hard enough." Selvä homma.

EasyJet-lentoyhtiön tytäryhtiön, EasyHotelin pyörittämä budjettihotelli oli kaupungin halvin ja sopivasti Heathrow'lta saapuvan metrolinjan varrella Earl's Courtilla. Nukkumapaikka kustansi ainoastaan n. £40 / yö, mikä on Lontoossa edullinen hinta omasta huoneesta, mutta tuolla hinnalla ei tosiaan saa kovin paljoa: oranssi huoneeni oli niin pieni, ettei se itse asiassa mahtunut kokonaan edes valokuvaan! Huone oli kuin puolikas Ruotsin-laivan pienimmästä hytistä - ja tietysti ilman ikkunaa. Lakanat oli kyllä pesty, mutta se ei tarkoittanut sitä, että ne olisivat tahrattomat. Joka tapauksessa olin matkustamisesta sen verran väsynyt, että mutustettuani Tescosta hankitun muhkean klubileivän ja minttu-Aero -suklaapatukan vaivuin vastoin tapojani päiväunille.

Tunnin kuluttua herättyäni oloni oli melko sekava. Lähdin vaeltamaan Earl's Courtilta kohti Royal Albert Hallia ja yritin piristää itseäni klassisella Lucozade-energiajuomalla. Olin kuitenkin sen verran tokkurassa, että harhailin vahingossa täysin vastakkaiseen suuntaan ja pyörin jossain Chelsean ja Fulhamin raja-alueilla ennen kuin tajusin suunnistusvirheeni ja pääsin vihdoin bussi- ja metro-yhdistelmän kautta perille Albert Hallin laitamille. Erheellinen suunnistaminen tuli olemaan Lontoon-matkani toistuva teema myös jatkossa.

Tyylikkäästi valaistun konserttisalin edustalla parveili joukoittain mustan pörssin lipunmyyjiä, joilla tuntui olevan kova kiire saada Suede-liput pois käsistään. Kuulin myöhemmin, että juuri ennen konserttia lippuja oli jopa jaettu ilmaiseksi!

Väisteltyäni trokarilaumat ja päästyäni sisään Albert Halliin ihastuin rakennuksen kauneudesta. Paikka huokui vanhan maailman glamouria jopa portaikkojensa osalta. Huomasin olevani konsertin suhteen hyvin etuajassa, joten suuntasin oman katsomokerrokseni baariin ja tilasin oluen, joka yllättäen helpotti sekavaa oloani kovasti ja sai aistini normaalin teräviksi. Albert Hallissa myytiin olutta tietysti tavanomaisissa muovimukikarsinajonoissa, mutta myös muutamassa hyvin tunnelmallisessa baarissa, jossa saattoi istua alas mukaville tuoleille ja katsella tuoppinsa suojista muita konserttikävijöitä. Havaitsin konseptin erinomaisen onnistuneeksi ja palasin apajille viikon muissakin konserteissa.

Royal Albert Hallilla oli myös oma, "ihastuttavan kuplaton" mineraalivetensä

Oli upeaa nähdä Suede ainutlaatuisessa konsertissa, vaikka osittain tyhjähkö sali ja tekstiviesteihinsä keskittynyt yleisö hieman madalsivatkin innostusta. Tarkemman konserttiarvion voi lukea täältä.

Konsertin päätyttyä suuntasin takaisin oranssille hotellilleni miellyttävän sumuisessa illassa ja havaitsin, että ilman eksymisiä Albert Hall oli vain pienen kävelymatkan päässä Earl's Courtilta.

Kun on matkalla aivan yksinään, vastuu järkevän tekemisen keksimisestä on täysin omilla harteilla. Olin asettanut itselleni torstaipäivän tavoitteeksi ennen illan Noel Gallagher -konserttia suorittaa minikokoisen Brittipop-pyhiinvaelluksen, jolla tarkastaisin muutaman etenkin 1990-luvun klassikkobiiseistä tutun maamerkin.

Päivän ensimmäinen kohde oli Bar Italia, josta Jarvis Cocker lauloi kiehtovasti Pulpin Different Class -albumilla vuonna 1995. Ajattelin, että kyseessä olisi jotenkin tökerö tai ankea paikka, mutta itse asiassa Bar Italia oli yksi koko matkan parhaimmista kohteista. Kyseessä oli tosiaankin italialaisten pitämä pieni kahvila, jossa espressokupit kilisivät ja rahapeliautomaatit kolisivat. Tunnelma oli aito, kun tarjoilijat tarinoivat kanta-asiakkaille hauskoilla italialaisaksenteilla ("You know, I used-a be a hard-a guy...") ja caffe latté höyrysi kupissa. Tosin bagel-intoilijana minun pitäisi tajuta, ettei italialaisilta kannattaisi tilata bagelia.

Täydellisestä päivän aloituksesta innostuneena päätin seuraavaksi suunnata Camdeniin, joka on etenkin Blurin historian kannalta merkittävä kaupunginosa. 

Matkalla metroon kuljin Wardour Streetin kautta. Katu mainitaan The Jamin hienossa kappaleessa.

Camdenin-retki tuotti sekä ilon että lievän epätoivon tunteita. Pääkohteeni oli Primrose Hill, joka on yksi Lontoon keskustaa reunustavista kukkuloista. Paikka on ikuistettu Blurin kappaleeseen For Tomorrow ("... It's windy there and the view's so nice" Joku oli omistanut asialle jopa graffitin.) Tarkoitukseni oli viettää muutama rauhallinen hetki Primrose Hillin huipulla ja kenties lukea päivän lehti, mutta perinteinen Lontoon sade teki suunnitelmasta selvää ja pakotti suuntaamaan sisätiloihin.

Hienoa oli se, että Primrose Hill näytti ja tuntui kuvitelmissani juuri tältä. Huipulla tosiaankin tuuli ja maisemat olivat mukavat.

Sade pakotti sisälle kahvilaan, mistä seurasi yksi koko matkan huippukohdista. Pitäisi vain useammin pysähtyä ja kahvitella ja rauhoittua, eikä koko ajan kulkea ja etsiskellä. (Yritin teroittaa tätä mieleeni, mutta unohdin sen jo seuraavana päivänä.) Croissant oli yksi mehevimmistä ikinä ja pidän siitä, miten teetä tilatessa saa kokonaisen pienen pannullisen, eikä vain yhtä haaleaa kupillista. Tarjoilija läikytti hieman teetä lehdelleni, mutta sanoin, ettei se haittaa lainkaan, sillä aviisi oli jo kastunut joka tapauksessa sateessa.

Pitkä teehetki ei ollut niin pitkä, että sade olisi sen aikana loppunut, mutta päätin silti lähteä liikkeelle ja takaisin kohti Camdenin keskustaa. Osuin sattumalta The Good Mixer -pubin kohdalle, joka oli / on Blurin Graham Coxonin vakipaikka. Tällainen nähtävyys oli tietysti pakko käydä tarkastamassa, vaikka muuten pubireissu keskellä iltapäivää ei oikein houkuttanut. Good Mixerin koettuani on pakko ihailla Coxonin kieroa huumorintajua: tuskin kukaan muu keksisi luoda kokonaisen musiikkityylin ydintä näin ankeaan ja luotaantyöntävään paikkaan. Kun bänditoverinsa Alex James on hengaillut showbusiness-kavereidensa kanssa keskustan eliittiklubeilla, Coxon on viettänyt aikaansa Camdenin vakiojuoppojen kanssa biljardia pelaillen. Hulluina Brittipop-vuosina The Good Mixer on kuulemma ollut tupaten täynnä japanilaisia teinityttöjä, jotka ovat räpsineet paikasta kuvia ja toivoneet löytävänsä Coxonin jostain nurkasta. Liityin omine kameroineni tähän säälittävään joukkoon. Lisäksi en uskaltanut tilata pelkkää Pepsiä, joten huomasin yhtäkkiä nauttivani tuopillista Stellaa kello kolmelta sateisena iltapäivänä. Tästä seurannut unelias olotila ei oikein sopinut yhteen Camdenin pääkadun räikeän torimeiningin kanssa, ja halusin nopeasti pois paikalta. Siis takaisin hotellille ja pääsylippu taskuun Noelin keikkaa varten.

Gallagherin konsertti oli tasokas, mutta istumapaikkani sijainti oli hieman outo: hieman takaviistossa lavaan nähden ja aavistuksen verran reunakaiteen takana. Konserttiarvion voi lukea tästä.

Noelin nähdäkseni minun täytyi kurotella oikein urakalla, mutta innoissaan mukana eläneen yleisön seuraaminen oli helpompaa ja hauskempaa. Vieressäni seisoneet ja hyppineet nuoret pojat hehkuttivat olevansa kaukaa 180 mailin päästä, "From the middle of England!" ja hämmästyivät kovasti kuullessaan, että itse tulen kaukaisesta Suomesta asti. Kavereiden suunnitelmissa oli konsertin jälkeen "totally hammered" -olotila ja sitten suoraan kotimatka ilman yöunia. Harkitsin hetken liittyväni heidän seuraansa, mutta lopulta väsymys vei voiton. 

Paluumatka hotellille sujui kuun valaistessa. Reitin varrella pysähdyin ensin Sainbury'sillä ostamassa tuoreen hedelmäsalaatin (siis klo 23.30 illalla!) ja sen jälkeen NH-luksushotellin baarissa nauttimassa kannullisen teetä, vaikka minulle ei ensin meinattu tarjoilla, sillä en ollut hotellin asukas.

Torstai oli Brittipop-retkineen ja Gallagher-konsertteineen siis melkoinen täysosuma, joten toivoin jatkavani samoilla onnistuneilla linjoilla myös perjantaina, vaikka illaksi ei ollutkaan luvassa konserttia. Aamu alkoikin oikein mainiosti, sillä tapasin Lontoossa vaihto-opiskelijana olevan ystäväni brunssilla ranskalaisessa kahvilassa ja kävimme sen jälkeen vielä kiertelemässä British Museumissa ja Bloomsburyn kaupunginosassa University College Londonin kampuksilla.

Britit ovat nyysineet museoonsa kreikkalaisilta mm. antiikkisen heppaveistoksen.

Museo- ja opinahjokierrosten jälkeen suuntasin omille teilleni. Pääsuunnitelmani oli matkustaa kohti itää ja Brick Lanea, josta löytyisi opaskirjani mukaan maaginen bagel-paikka. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ottaa selville yhtään tarkemmin, mistä päätä Brick Lanea bagelin löytäisi, joten kävelin alueen ympäristössä monta tuntia muita erilaisia mielenkiintoisia paikkoja tutkaillen. Matkalleni osui mm. ritari, moskeija ja odottavien äitien golfkerho.

Tuntikausien kiertelyn jälkeen aurinko alkoi lopulta paistaa...

... ja tarunhohtoinen bagel-leipomokin löytyi!

Tuhdilla suolalihakinoksella ja viiltävän mausteisella sinapilla täytetty tuore bagel oli yksi parhaista koskaan nauttimistani. Kävelystä nälkiintyneenä hotkin sen kuitenkin suihini supernopeasti ja nyt jälkeenpäin olen kovasti kaihonnut rauhallisempaa tilaisuutta kokea tuon autenttisen bagelin ihanuus uudemman kerran. Henkilökohtaisen Graalin-maljani (no, itse asiassa se oli 7Upia) saavutettuani en kuitenkaan ymmärtänyt jäädä nauttimaan menestyksestäni, vaan jatkoin jo loputtomalta tuntuvaa kävelyä Thamesin rannalle ja siitä joen eteläpuolelle Tower Bridgen yli.

Thames näytti ilta-auringon loisteessa suorastaan satumaiselta. 

Canary Wharfin alueella ja sen liepeillä (kuva 1, kuva 2, kuva 3) oli hyvin ihmeellistä ja hauskaa arkkitehtuuria.

Nyt jälkeenpäin kuvia katsoessa on helppo ajatella, että perjantaikin oli hyvä ja hieno päivä, mutta tuolloin illalla minusta tuntui siltä, kuin jalkani olisivat rispaantuneet kaikesta kävelemisestä. Lontoossa näki monien paikallisten jaloissa käytännöllisen oloisia kävelylenkkareita - tällaisia käyttivät jopa jakkupukuihin sonnustautuneet bisnesnaiset - mutta itselläni oli vain tasapohjaiset loaferit, jotka eivät olleet aivan paras varustus tuntikausien kävelyurakkaan. Lisäksi muutama pieni karttaongelma (eksyminen) johti siihen, että kun saavuin päivän lopuksi takaisin kotikulmilleni Earl's Courtiin, en enää jaksanut edes mennä syömään mihinkään kunnon ravintolaan, vaan hain vain marketista pari pussia sipsejä ja sammahdin huoneeseeni jo iltakymmenen jälkeen. Maatessani koomassa piskuisessa oranssissa kotelossani, mieleeni ponnahti väkisinkin Samuel Johnsonin klassinen kommentti ja häpesin hieman sitä, että olin perjantai-iltana eräässä maailman jännittävimmistä kaupungeista, mutta en jaksanut tehdä mitään hauskaa. En kuitenkaan ruoskinut itseäni asian suhteen pitkään, sillä menetin pian tajuntani ja heräsin vasta seuraavana aamuna.

Aikainen nukkumaanmeno tarkoitti onneksi sitä, että lauantaiaamun sarastaessa olin jo varhain hereillä. Perjantai-illan tekemättömyyshäpeä kolkutti aavistuksen verran takaraivossani, joten lupasin itselleni, että lauantaina tekisin enemmän jotain, josta saisin itse nautintoa. Ja jos se ei onnistuisi, illalla olisi luvassa joka tapauksessa Arctic Monkeysin konsertti. Uuden puhtini ensimmäinen kohde tulisi olemaan Portobello Roadin markkinakatu, jota kohti lähdin taivaltamaan kauniin Holland Parkin läpi. Keväinen sää oli upea ja vaikka eksyin taas matkalla jonkin verran, tunnelmat pysyivät korkealla.

Itse Portobello Road oli hieman tökerö turistirysä (Camdenin tavoin tämäkään muisto ei vastannut 12-vuotiaana saamiani edellisiä Lontoo-mielikuvia), joten livahdin nopeasti siltä sivuun ja astuin hauskaan kellarikahvilaan nauttimaan kevyttä aamiaista.

Japanilaisen ja kiinalaisen henkilökunnan miehittämä perinteinen englantilaiskahvila pursusi maailmansodan jälkeistä pop-antiikkia ja tarjosi oikein mainioita teeleipiä.

Teen ja auringon piristämänä kapusin ensimmäisen satunnaisen bussin yläkertaan ja istahdin lepuuttamaan edellisenä päivänä kärsineitä jalkojani linja-auton määränpäästä suuremmin välittämättä. Tämä osoittautuikin erittäin mainioksi tavaksi tarkkailla Lontoota: vaikka bussi ei ole yhtä nopea kuin metro, näkymät ovat aina hauskoja ja meno joka tapauksessa joutuisaa. Jokusen hetken kuluttua löysin itseni Knightsbridgesta, joten poikkesin Harrodsin tavarataloon kauhistelemaan hintoja ja kuvaamaan mautonta Diana & Dodi -muistoalttaria.

Turhuuden markkinoiden vastapainoksi koin tarvitsevani myös poliittista painoarvoa, joten otin metron Westminsteriin, parlamenttitalon ja Big Benin liepeille. Täällä Thamesin rannalla oli myös melko mielenkiintoinen muistomerkki toisen maailmansodan ilmataistelujen sankareille sekä tietysti valtava ja arvokkaaseen ympäristöönsä ehkä hieman huonosti sopiva London Eye -maailmanpyörä. Turistijoukkojen tiheys ahdisti taas, joten oli jälleen aika nousta sattumalta valittuun bussiin ja antaa sen viedä mihin tahansa.

Matkustettuani ehkä reilut puolisen tuntia koiran vierustoverina, saavuin lopulta bussin päätepysäkille Hampsteadin vauraaseen kaupunginosaan. Sisälläni asuva keski-ikäinen piti paikan arvokkaasta rauhallisuudesta kovasti ja kiertelin tätä omavaraisen ja -hyväisen oloista pientä kylää hyvin pitkään.

Tummat sadepilvet alkoivat kerääntyä taivaalle juuri kun olin etenemässä kohti Hampstead Heathin mäennyppylän lakipistettä. Tunnelma sopi tilanteeseen täydellisesti, kun lyijynharmaa pilviverho loi tyylikästä kontrastia kukkulan vehreille ruohoalueille. Lopulta taivas alkoi ensin ripotella ja sitten suorastaan kaataa sadettaan, joten etsin kastumissuojaa parturiliikkeen hoteista. 

Lapsikatraan kutreja leikellyt ja samalla toisella silmällä viikonlopun jalkapallotuloksia televisiosta vilkuillut välimerellinen mies lupasi hoitaa hiukseni, jos jaksaisin ensin odotella jokusen hetken. Koska sade jatkui jatkumistaan, asetuin tyytyväisenä salongin nurkkaan selailemaan vanhoja aikakauslehtiä ja kurkkimaan Arsenalin ottelua ruudulta. Kun vuoroni lopulta tuli, pyysin Liam Gallagher -tyylisiä hiuksia. Ajattelin, että tällaista täytyy ehdottaa parturille Englannissa, sillä Suomessa nimi tuskin herättäisi useimmissa partureissa minkäänlaisia mielikuvia. Saksien viuhuessa odotin jännittyneenä, miltä lopputulos tulisi näyttämään enkä oikein osannut keskustella parturin kanssa, vaikka sellainen ehkä olisikin tapana. 

Kun suojaviitta oli lopulta poistettu, ylimääräiset haituvat harjattu pois olkapäiltä ja maksu suoritettu, parturi ilmoitti, että "You know, I used to cut his hair. Liam Gallagher's. When he lived here in Hampstead." Vaikka tiedän, että Liam Gallagher on tosiaan asunut Hampsteadissa, pidin väitettä silti todennäköisenä huuhaana, joten suhtauduin siihen melko välinpitämättömästi. Otin kuitenkin paikan käyntikortin mukaani, sillä vaikka jokainen parturi Hampsteadissa tarinoisikin katkoneensa Gallagherin hiukset, pidin omasta uudesta tukastani ja aion uskotella niin itselleni kuin jokaiselle vastaantulijallekin, että olen käynyt Liam Gallagherin parturilla.

Hampstead-retken jälkeen huomasinkin olevani jälleen hieman kiireessä, sillä Arctic Monkeys -konserttiliput olivat ainoat, joita en ollut saanut suoraan postissa koti-Suomeen, joten joutuisin noutamaan ne itse Albert Hallin lippukassalta määrättynä aikana. Viikonlopun ruuhkametro vei minut hieman kiertäen taas Albert Hallin hujakoille ja pienen perinteisen eksymisen jälkeen (tosin esimerkiksi tämä umpikuja oli hyvin kaunis) pääsin ajoissa perille noutamaan lippujani. Liput taskussani lähdin etsimään ruokaa ja "Prinsessa Dianan suosikkipizzeriassa" nautitun kohtalaisen kinkku-herkkusieni -luomuksen jälkeen palasin konserttiareenalle ja viimeistä kertaa neljännen kerroksen baariin. Virkistävää colaa nauttiessani viereisessä pöydässä istunut mies aloitti kanssani keskustelun. Puhuimme pitkät pätkät Arctic Monkeysista, Bloc Partysta, tietotekniikasta, kylmästä sodasta, opiskelusta ja kaikesta mahdollisesta. Keskustelu olikin oikeastaan melkein koko illan kohokohta, sillä itse konserttikokemus kärsi hieman hankalasta seisomapaikastani ylälehtereillä. Koko keikka-arvio tästä.

Matkan viimeisen konsertin ja viimeisen illan päätteeksi olisin voinut tehdä jotain repäisevää, mutta paikallinen pubi- ja klubimeininki ei sittenkään houkutellut tarpeeksi paljon, joten palasin hotellilleni kokeilemaan luomu-limsoja ja Arctic Monkeysin kunniaksi humbug-karkkeja. Katselin myös televisiosta jokusen hetken Dave-kanavaa, joka esittää pelkkää komediaa. 

Sunnuntaiaamuna pakkasin tavarani, heitin hyvästit jo melkein miellyttäväksi muodostuneelle minikopilleni ja kiertelin vielä Kensingtonissa parin tunnin ja parin aamiaisen verran (ensin munakokkelia ja lohta yhdessä kahvilassa, sitten muffinsia ja smoothieta toisessa) ennen metromatkaa Heathrow'lle. Lontoossa kevät oli jo pitkällä, mutta Suomeen palatessani maasto oli täynnä lunta. Olin onnistunut kuluttamaan koko lentomatkan keskittymällä herkeämättä The Observeriin ja palasin täysin maan pinnalle oikeastaan vasta lentokenttäbussissa. Kevät ja Lontoo olivat nopeasti vain mennyt muisto, mutta onneksi kevät tulee pian uudestaan ja niin tulee toivottavasti Lontookin.

Kaikki matkakuvat Flickrissä. Sain napsittua muutaman aivan hyvännäköisen otoksen.

Tweet

Live: Arctic Monkeys - Royal Albert Hall, 27.3.2010

Jos Arctic Monkeys jännitti ensimmäistä esiintymistään Englannin kenties arvostetuimmassa konserttisalissa, jännitys ei näkynyt ainakaan päälle päin. Alex Turner joukkoineen pisti pystyyn hyvin tiiviin ja tinkimättömän esityksen, jossa pääosassa oli musiikki eivätkä showmiestaidot.

Esityksen alussa yhtye asteli pimennetylle lavalle, joka Dance Little Liarin käynnistyttyä valaistiin hyvin dramaattisella ja tyylikkäällä tavalla. Oma konserttikokemukseni painottuikin enimmäkseen visuaalisten arvojen puolelle, sillä salin yläparvella sijainneelle seisomapaikalleni kaikuneena kaukana alhaalla soittanut yhtye kuulosti melko sotkuiselta. Syy tähän ei siis ollut bändissä itsessään, vaan itse konserttitilan rakenteessa. Varsinkin uusimman Humbug-albumin kappaleissa, joita keikalla kuultiin seitsemän, Alex Turner laulaa usein melko vähäeleisesti ja pienin vivahtein, eivätkä nämä yksityiskohdat aivan välittyneet piippuhyllylle asti. Ne kohdat, joissa Turner käytti ääntään laajemmin, kuitenkin vakuuttivat siitä, että hän on erinomaisessa laulukunnossa. Esimerkiksi Secret Door oli hyvin komeasti tulkittu.

Arctic Monkeysilla on siis vahva luotto uusimpaan albumiinsa, sillä siltä kuultiin lähes kaikki kappaleet ja tämän lisäksi vielä pari uudehkoa b-puolta. Useimmat konkariyhtyeet eivät uskaltaisi moista tehdä, sillä niiden yleisö vieroksuisi vanhojen hittien välttämistä, mutta Arctic Monkeysin nuori yleisö jopa lauloi mukana Humbugin kulmikkaiden kitarariffien tahtiin. Väki katsomoissa oli melko teinipainoitteista; monet olivat jopa tulleet paikalle vanhempiensa kanssa. En ainakaan itse ollut aiemmin käsittänytkään, miten vahva jalansija ja vaikutus Arctic Monkeysilla on nimenomaan nuoremman yleisön parissa - ehkä siksi, että tyyliltään Arctics ei ole mikään perinteinen teinibändi. Hieman yllättävää oli myös kenttäkatsomossa havaitsemani moshpit-töniskelysessiot, jotka alkoivat kuin taikaiskusta lähes jokaisen hieman aggressiivisemman kappaleen tiheimpien kohtien aikana ja loppuivat aina yhtä äkisti kertosäkeen koittaessa, kun kaikki riehujat alkoivat yhdessä tahdissa laulamaan mukana ja heiluttelemaan käsiään.

Itse olin erittäin tyytyväinen siihen, että konsertin biisilista painottui uusimman albumin suuntaan. Myös kahdelta edelliseltä levyltä kuultiin hyviä valintoja, kuten esimerkiksi oma suosikkini Do Me A Favour. Debyyttilevyn ilmeisimmät hitit Mardy Bum ja Fake Tales Of San Francisco jätettiin soittamatta, mutta The View From The Afternoonista ja I Bet You Look Good On The Dancefloorista kuultiin hyvin lihaksikkaat versiot ja viimeisenä ennen encorea esitetty When The Sun Goes Down pyyhki koko salista viimeisetkin epäröinnin hivenet ilmeikkäällä tulkinnallaan. Pieniksi pettymyksiksi jäivät viime vuoden megabiisi Cornerstone ja encoren viimeinen kappale 505, joiden sävykkyys ei ehkä välittynyt aivan sellaisena kuin pitäisi ainakaan yläriville saakka.

Bändin soittoa tarkkaillessa oli mielenkiintoista huomata, miten vahvasti Arctic Monkeysissa kuitenkin on kyse nimenomaan Alex Turnerin omasta visiosta. Turner soittaa lähes kaikki kitarasoolot itse - ja ne, jotka jäävät jäljelle Jamie Cookin soitettavaksi, Cook soittaa selvästi juuri niin, kuin Turner on häntä ohjeistanut. Basisti Nick O'Malley seisoi lavalla useimmiten muista soittajista hieman taaempana ja syrjemmässä. Se onnekas sattuma, joka Turnerin laulunkirjoitustaitojen ohella nostaa Arctic Monkeysin kahta päätä muita bändejä korkeammalle, on kuitenkin rumpali Matt Heldersin kyvykkyys. Helders on kitaraindiegenressä poikkeuksellisen rytmitajuinen ja omaperäinen rumpali, jonka soittokuviot ja taiturimainen tarkkuus tuovat bändin soittoon aivan omanlaisensa lisän, joka kuuluu ennen kaikkea kahden uusimman levyn kappaleissa.

Näillä eväillä on helppo kuvitella, että Arctic Monkeysin nuori yleisö kasvaa yhtyeen mukana ja bändi nähdään Royal Albert Hallinkin lavalla vielä monta kertaa. Mutta silloin minun täytyy hankkia paikka hieman lähempää tuota lavaa.

kuva Flickr-käyttäjältä Massive Thing

Tweet

Parhaat 00: Albumit

Tässä on jo ehkä liiankin massiiviseksi muodostuneen listapaketin vihoviimeinen lista: viime vuosikymmenen parhaat albumit. Listalla on kaksikymmentä 00-luvun parasta albumia parhausjärjestyksessä. Levyn nimi linkittää Spotify'hin, suosikkikappalelinkit YouTubeen.

#1: ELBOW - THE SELDOM SEEN KID (2008) Olen onnellinen jo pelkästään siitä, että sain kokea tämän albumin ilmestymisen aikalaisena. The Seldom Seen Kid on Suurien joukossa ja sen julkaisu oli itselleni vastaava kokemus kuin esimerkiksi Sgt. Pepper oli pop-faneille vuonna 1967 tai The Queen Is Dead indie-ihmisille vuonna 1986. Tällaisia albumeja tosiaankin saa kokea vain kerran vuosikymmenessä: The Seldom Seen Kid on ainutlaatuinen, kekseliäs ja omaperäinen taideteos upealta yhtyeeltä. Tässä levyssä jokainen sana, äänenpaino, rytmi, tauko, pianon kilahdus, kitaran helähdys ja basson kumahdus on juuri oikealla paikallaan. The Seldom Seen Kid on aina ajattomuudessaan ajankohtainen. Suosikkikappaleeni: The Fix

#2: THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN - THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN (2007) Damon Albarnin sekalainen kokoonpano The Good, The Bad & The Queen onnistui tällä albumilla jollain ihmeellisellä tavalla tiivistämään 00-luvun yleisen tunnelman musiikilliseen muotoon. The Good, The Bad & The Queenin musiikki on hieman reunoiltaan repaleista, väsynyttä ja kauhtunutta, mutta sisältää silti suuren annoksen elämänvoimaista aggressiivisuutta ja romanttisuutta. Piano oli ehdottomasti tämän vuosikymmenen käytetyin ja ryöstöviljelyllä tylsimmäksi laimennettu instrumentti pop-musiikissa, mutta tällä albumilla pianoa käytetään paljon omaperäisemmällä ja rehellisemmällä tavalla. Lisäksi Damon Albarnia täytyy ihailla jo aivan senkin takia, että hän sai erinomaisen idean laittaa Paul Simonon ja Tony Allen soittamaan samassa bändissä. Suosikkikappaleeni: Green Fields

#3: THE CARDIGANS - LONG GONE BEFORE DAYLIGHT (2003) Toisinaan asiat, joiden pitäisi olla täysin vääriä, ovatkin täydellisen oikeita. The Cardigansin 1990-luvun pirteät ja keveät listapop-hitit eivät kenties tarjonneet kaikkein uskottavinta taustaa siirtymiselle alt.countrysta ammentavaan, sydänverellä kirjoitettuun pehmeän orgaaniseen tyyliin, mutta yllättäen muutos toimi erinomaisesti. Long Gone Before Daylight on upottavan syvä albumi, joka vangitsee kuulijansa tiukkaan syleilyyn. Alkutuntuma saattaa vaikuttaa sokeriselta, mutta pian levy alkaa paljastaa itsestään myös karvaampia sävyjä. Alkuperäinen amerikkalainen alt.country sisältää sentimentaalisuutensa syövereissä aina myös joitain auringonsäteitä, mutta pohjoismainen versio on ehdottomasti tehty pimeydessä nautittavaksi. The Cardigans löytää pimeydestä lämpöä kuin talvihorrosta nukkuva metsän eläin lumen alta. Suosikkikappaleeni: 03:45 No Sleep

#4: ARCTIC MONKEYS - FAVOURITE WORST NIGHTMARE (2007) Debyyttilevyllään Whatever People Say I Am, That's What I'm Not Arctic Monkeys sai osakseen käsittämätöntä hypeä, mutta oli musiikillisesti kenties vielä hieman liikaa velkaa The Libertinesille ja The Strokesille. Toisella albumillaan bändi löysi todellisen oman äänensä ja haistatti lopullisesti pitkät kaikille kilpailijoilleen. Favourite Worst Nightmare on kiihkeä, jännittävä ja juuri oikealla tavalla vihainen levy, jolta kuuluu taitavan, rohkean ja asioita ennen kaikkea vain oman mielensä mukaisesti tekevän yhtyeen asenne. 00-luvun uusista bändeistä hyvin moni epäonnistui totaalisesti toisella levyllään, mutta Arctic Monkeys vältti liiallisen varman päälle pelaamisen ansat ja suuntasi selkeästi omalle reitilleen. Suosikkikappaleeni: Teddy Picker

#5: GLASVEGAS - GLASVEGAS (2008) Tämä on mielestäni ehdottomasti vuosikymmenen kovin debyyttilevy. Aina toisinaan ilmestyy jostain täysin tyhjästä ihmeellinen yhtye, joka kuulostaa heti alusta asti erikoiselta ja itsevarmalta ja avaa kuulijalle oven aivan omanlaiseensa maailmaan. 00-vuosikymmenellä tuo yhtye oli Glasvegas. Glasvegas tekee musiikkia, jollaista ei voisi tehdä kukaan muu kuin Glasvegas. Hyvin paljon on kiinni laulaja James Allanin ainutlaatuisesta karismasta: olisi vaikea kuvitella näitä kappaleita kenenkään toisen laulettavaksi. Glasvegas on koskettava, aito, sympaattinen ja yllättävä. Tällä levyllä kuuluu eletty elämä ja harvinainen kyky ymmärtää maailmaa. Suosikkikappaleeni: S.A.D. Light

 #6: THE THRILLS - TEENAGER (2007) Oikeudenmukaisessa maailmassa tämä albumi olisi jokaisen myynti- ja arvostelulistan kärjessä. The Thrillsin kolmas albumi oli yhtyeen tyylillisesti ehein ja tunnelmaltaan tihein. The Thrillsin temppu oli sekoittaa Irlantia ja Kaliforniaa: bändin kahdella ensimmäisellä levyllä vaaka oli selvästi aurinkoisen länsirannikon suuntaan, mutta Teenagerilla balanssi on sumuisen ja surumielisen vihreän saaren puolella. Levy on täynnä upeasti soljuvaa ja helisevän harmonista musiikkia ja bändin soundi on aikalaisistaan hyvin poikkeava. Huomattavaa on myös se, miten vähän riimejä Conor Deasy käyttää sanoituksissaan: tekstejä voi lukea kuin proosaa, mutta ne sopivat silti täydellisesti musiikillisiin taustoihinsa. Ja joskaan en ole ollut niin väärässä levyarvostelussa kuin elokuussa 2007. Suosikkikappaleeni: I Came All This Way

#7: THE LIBERTINES - UP THE BRACKET (2002) Kuinkakohan monta bändiä on perustettu tämän albumin kuuntelemisen seurauksena? Up The Bracketin ihastuttavan kaoottinen, tyylikästä rähinää edistävä tunnelma oli kuitenkin hyvin ainutkertainen tapaus, jota voi kyllä matkia, mutta jota ei voi toistaa. Tällä levyllä The Libertines kuulostaa jengiltä, johon olisi hienoa saada kuulua, mutta johon ei luultavasti pääse sisään, koska ei omista tarpeeksi coolia nahkatakkia, ja jolta voi saada turpaan tai hepatiitin, jos ei ole varovainen. Jos lordi Byron ja Oscar Wilde olisivat tehneet yhteisen levyn The Clashin kanssa, tulos olisi saattanut muistuttaa Up The Bracketia. Hullua ja kiehtovaa. Suosikkikappaleeni: Death On The Stairs

#8: RADIOHEAD - IN RAINBOWS (2007) [ei Spotifyssa] Radiohead saattoi mullistaa musiikkibisneksen julkaisemalla In Rainbowsin ilmaiseksi täysin yllättäen vain parin päivän varoitusajalla, mutta loppujen lopuksi itse musiikki on tärkeämpää kuin julkaisutapa. Suurin yllätys In Rainbowsissa on se, että se on Radioheadin hauskin, optimistisin ja leikkimielisin albumi. Itsetärkeästä imagostaan huolimatta Radiohead osaa myös nauraa itselleen ja kyseenalaistaa omat tekemisensä. Bändin klassikkoalbumin OK Computerin suosio perustui siihen, että kekseliään ja kokeilevan tuotannon alla oli pohjimmiltaan melodisia, klassisesti sävellettyjä kappaleita, joissa oli paljon hyräiltävää. Tämä maaginen yhdistelmä toteutuu myös In Rainbowsilla: musiikilliset läpimurrot ja painava sanoma on helppo niellä, kun ne tarjotaan tarttuvien melodioiden seassa. Suosikkikappaleeni: Jigsaw Falling Into Place

#9: THE KILLERS - HOT FUSS (2004) The Killersin ensimmäinen levy oli täydellinen yhdistelmä sateisen Manchesterin indie-perintöä ja Las Vegasin kuumeisen kasinoaavikon kimallusta. 00-luvulle poikkeuksellisesti levyllä ei myöskään ole häivähdystäkään ironiaa: Brandon Flowers kumppaneineen on tällä albumilla kaikissa tekemisissään täysin tosissaan, ja se toimii. Esimerkiksi All These Things I've Done olisi totaalisen mahdoton kappale, jos siinä olisi ironinen ulottuvuus, mutta The Killersin toteuttamana se on vilpitön ja ihailtava. Tällaisen albumin voi luoda vain täydellisessä tyhjiössä ja kuulijoiden onneksi 2000-luvun alun Las Vegas oli indie-musiikin suhteen juuri sellainen tyhjiö. Suosikkikappaleeni: Somebody Told Me

#10: FRANZ FERDINAND - FRANZ FERDINAND (2004) Olin jostain syystä onnistunut missaamaan The Libertinesin vuonna 2002 ja The Strokeskin teki itseeni vain kohtalaisen vaikutuksen vuonna 2001, joten oma musiikkivuosikymmeneni pyörähti kunnolla käyntiin vasta vuonna 2004 Franz Ferdinandin myötä. Kaiken listoja hallinneen tympeän nu-metalin ja kliinisen r'n'b:n keskeltä ilmestyi yhtäkkiä yhtye, joka tarjosi tiiviissä paketissa kaikki klassiset herkut, mutta heitti mukaan myös jotain täysin uutta ja raikasta. Franz Ferdinand on kiivas kokoelma älykästä ja riemukasta kitaramusiikkia vastaansanomattoman tyylikkäältä yhtyeeltä. Yksinkertaisen tekeminen näin hyvin on monimutkaista. Suosikkikappaleeni: The Dark Of The Matinée

#11: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG (2009) Olen varmasti hehkuttanut tätä albumia tänä syksynä jo aivan tarpeeksi, mutta sanotaan se nyt vielä kerran: Arctic Monkeysin kolmas albumi on salaperäinen, innostava ja kypsä kokonaisuus, joka vaatii hieman totuttelua, mutta joka palkitsee kärsivällisyyden reilusti. Levyä kuunnellessa oikein riemastuu sen tarjoamista yllätyksistä ja käännöksistä. Jos Humbug olisi ilmestynyt hieman aiemmin ja olisi ollut enemmän aikaa sulatella tätä levyä, se voisi olla listalla vielä reilusti ylempänäkin. Suosikkikappaleeni: Fire And The Thud

#12: DOVES - THE LAST BROADCAST (2002) The Last Broadcast on huikean laadukas kokonaisuus: sen kahdestatoista kappaleesta joka ainoa on sävellyksenä erinomainen ja lisäksi se sisältää pari / kolme aivan poikkeuksellisen hienoa superbiisiä. Tällä levyllä Doves kuulostaa kesäisen pirteältä ja raikkaalta, mutta syksyisempiäkään sävyjä ei ole unohdettu. Henkilökohtaisesti paras kuuntelukokemukseni tämän levyn kanssa on maaliskuulta 2007, kun kuuntelin sitä Tapiolan Stockmannin kattoterassilla keväisen auringon laskiessa -- hmm, nyt kun kirjoitan tätä, koko juttu saattoikin tapahtua syksyllä 2007... en ole aivan varma. Joka tapauksessa: The Last Broadcast sopii soundtrackiksi monenlaisiin hetkiin. Suosikkikappaleeni: There Goes The Fear

#13: THE THRILLS - SO MUCH FOR THE CITY (2003) The Thrillsin ensimmäinen levy on kaunis sekoitus nopeatempoista, aurinkoista poppia sekä hitaampia, mietteliäitä balladeja. Conor Deasyn ääni on kiehtovan unelias ja koko levyllä vallitsee jotenkin vanhanaikainen ja pehmeällä tavalla sulkeutunut tunnelma: aivan kuin The Thrills raportoisi maailmasta, jota kukaan muu ei enää näe täysin samalla tavalla. Suosikkikappaleeni: 'Til The Tide Creeps In

#14: THE STROKES - IS THIS IT (2001) The Strokesia hehkutettiin 2000-luvun alussa niin paljon, että luontainen reaktio oli suhtautua koko ilmiöön hieman epäilevästi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin selvästi, että Is This It ansaitsi kaikki saamansa kehut, sillä se on harvinaisen selväpiirteinen kokoelma timanttisen tiukkoja, melodisia punk-vaikutteisia pop-lauluja. Is This It mursi 1990-luvun lopun nuhjaantuneisuuden kertaheitolla ja tarjosi tilalle todella tuoreen näkemyksen, joka kuulostaa edelleen ajankohtaiselta. Harva levy on vaikuttanut yhtä moneen bändiin kuin Is This It: ilman tätä albumia esimerkiksi The Libertines ja Arctic Monkeys olisivat luultavasti kuulostaneet aivan erilaisilta. Suosikkikappaleeni: Is This It

#15: OASIS - DIG OUT YOUR SOUL (2008) 00-luku oli 1990-luvun kiistattomalle kuninkaalle Oasikselle melko vaikea, kunnes vuoden 2005 Don't Believe The Truth rentoutti sopivasti ja vei bändin uuteen nousukauteen. Lupaavista merkeistä huolimatta syksyn 2008 Dig Out Your Soul oli silti tasokkuudessaan valtava yllätys: kyseessä on kenties Oasiksen tasapainoisin ja teemallisesti yhtenäisin albumi koskaan. Tällä levyllä Oasis löysi itselleen sopivan retropsykedeelisen tyylin ja antoi tuottaja Dave Sardyn lisätä bändin soundiin reippaan annoksen siitä aiemmin uupunutta kokeellisuutta. Bändin suurena fanina voin huokaista helpotuksesta ja sanoa, että Oasis todella lopetti huipulla. Suosikkikappaleeni: The Turning

#16: BLUR - THINK TANK (2003) Blurin (toistaiseksi) viimeisessä studioalbumissa on lievän amputaation tuomaa ylimääräistä karismaa: ilman Graham Coxonin luonteikasta kitaransoittoa yhtye kuulostaa hieman eksyneeltä ja haavoittuvalta, mutta juuri sopivalta levyn matalapaineisiin kappaleisiin. Think Tank on hämmentynyt levy hämmentyneeseen aikaan. Se kuulostaa pitkän matkan päätepisteeltä, mutta siten, etteivät kaikki matkan aloittaneet päässeet samaan maaliin. Suosikkikappaleeni: Sweet Song

#17: THOM YORKE - THE ERASER (2006) Onko The Eraserista todellakin jo yli kolme vuotta? Thom Yorken soololevy ei kuulosta lainkaan ikääntyneeltä, vaan edelleen idealtaan kirkkaalta ja totetukseltaan puhtaan tuoreelta. The Eraser on kuin modernia soul-musiikkia: sen esittäjän tunteet ovat vahvasti pinnassa, siinä on vahvaa rytmiä ja sanomaltaan se pyrkii saamaan aikaan muutosta. Levyllä ei soiteta ainuttakaan oikeaa instrumenttia, vaan siinä käytetään pelkästään tietokoneella leikattuja sampleja, mutta silti se kuulostaa eläväiseltä ja hengittävältä. Välillä tuntuu jopa siltä, kuin Yorke improvisoisi melodioita koneellisten biittien päälle - tämä toimii hauskana kontrastina ja on hyvin virkistävää. Suosikkikappaleeni: Black Swan

#18: THE THRILLS - LET'S BOTTLE BOHEMIA (2004) Let's Bottle Bohemia on The Thrillsin energisin ja rokkaavin levy. Bändin soundi on tällä levyllä hieman tavanomaisempi kuin heidän kahdella muulla albumillaan, mutta kappaleet ovat silti persoonallisia ja vahvoja. Levy ammentaa 1960- ja 70-lukujen klassisesta pop-tyylistä, mutta tekee sen hauskasti ja kiinnostavasti eikä sorru suoriin pastisseihin. Tämänkin levyn osalta haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että sanoituksissa on hyvin vähän riimejä - sellainen on todella poikkeuksellista tässä tyylilajissa ja se on yksi suuri syy siihen, miksi The Thrillsin musiikki on niin nautinnollista. Suosikkikappaleeni: You Can't Fool Old Friends With Limousines

#19: THE XX - XX (2009) Tämäkin albumi voisi olla listalla korkeamma, jos se olisi ilmestynyt hieman aikaisemmin. Olen nimittäin aivan varma, että XX:stä tulee vielä rakas ystävä, mutta aivan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen en uskalla laittaa sitä aivan kärkisijoille. The XX -yhtye ja XX-albumi ovat toisistaan täysin erottamattomia: levy tiivistää hämmästyttävästi bändin koko olemuksen eikä yhtyeestä tarvitse tietää mitään muuta kuin sen tekemä musiikki. XX on levy, jota ei olisi voitu tehdä milloinkaan muulloin kuin 00-luvulla: se on minimalismissaan hyvin moderni ja kaikki sen vaikutteet ovat tuoreista ilmiöistä kuten 2000-luvun ohuesti rapisevasta r'n'b:stä ja syvästi murisevasta dubstepistä. Kaiken keskellä on silti ällistyttävän tyylitajuisesti ja kypsästi toteutettu näkemys siitä, miltä bändit voivat uudella vuosituhannella kuulostaa. Jos The Strokes määritti 00-luvun bändiestetiikan, The XX saattaa tehdä saman 2010-luvulle. Suosikkikappaleeni: Shelter (Katsokaa tämä video, tällainen on tulevaisuutta!)

#20: ALBERT HAMMOND, JR. - YOURS TO KEEP (2006) Siinä missä The Strokes uhkui nahkatakkeineen ja converseineen katu-uskottavaa New York -coolia, bändin kitaristi Albert Hammond, Jr:n ensimmäinen soololevy oli maisemaltaan lempeämpi, kotoisampi ja ystävällisempi. Yours To Keep sisältää 10 kappaleen verran herkullista, tarttuvaa, vanhanaikaista kitarapoppia. Jokainen biisi on täynnä tarttuvia melodioita ja hauskoja sovituksellisia ratkaisuja ja Albert Jr. tulkitsee ne tyylikkään rennosti. Kuulostaa helpolta, mutta tällaisen helppouden saavuttaminen vaatii suurta taitoa. Suosikkikappaleeni: Holiday

Tweet