Sueden alkuperäinen elinkaari kulki hyvin luonnollisella tavalla säkenöivän hedonistisesta alkuvaiheestaan kylläisen tyytyväiseen loppuunsa. Kun yhtye vetäytyi pois lavoilta vuoden 2003 lopussa, tuntui siltä, että tietty tarina oli saavuttanut loogisen päätepisteensä eikä mitään tärkeää ollut jäänyt ratkomatta. (Paitsi tietysti Brett Andersonin ja Bernard Butlerin musiikillinen suhde, mutta sekin ratkottiin loppuun vuonna 2005 The Tearsin myötä.) Suede oli kymmenessä vuodessa toteuttanut alkuperäisen lupauksensa ja täyttänyt koko potentiaalinsa: ensimmäisellä levyllään se virkisti englantilaista pop-maastoa kuin keväinen tulva, toisella levyllään se todisti että kaupallinen rock voi olla myös taiteellisesti korkeatasoista ja kolmannella levyllään se teki erään kaikkien aikojen hittipitoisimmista albumeista. Viimeiset kaksi levyä olivatkin jälkikäteen katsoen sitten vain enimmäkseen tyylikästä loppuliukua komealle uralle.Koska Sueden saaga oli alunperin muodostanut näin kauniin ympyrän, ilmoitus yhtyeen paluusta vuonna 2010 oli melkoinen yllätys. Onneksi comebackin taustalla oli halu tukea hyväntekeväisyyttä (eikä selvä rahanhimo, kuten tänään julkistetussa The Libertinesin paluussa!) ja sen kestokin oli rajoitettu vain pariin lämmittelykeikkaan ja varsinaiseen pääesiintymiseen Lontoon Royal Albert Hallissa. Näiden olosuhteiden ansiosta Sueden oli mahdollista palata yhteen rennosti ilman paineita ja antautua kertaalleen viattoman nostalgisen hittikimaran kannateltavaksi fanaattisen kotiyleisön edessä. Viime keskiviikkona Sueden ei tarvinnut todistaa yhtään mitään yhtään kenellekään - ainoastaan antaa yhden illan mittainen muistutus siitä, miksi yhtye oli yksi 1990-luvun tärkeimmistä ja kiinnostavimmista brittiläisistä bändeistä.
Rentous ja paineettomuus suorastaan huokuivat huolettoman karismaattisesti esiintyneestä yhtyeestä. Konsertin alussa bändi paahtoi hurjaa vauhtia suoraan useamman hittibiisin läpi ilman ainuttakaan varsinaista taukoa tai välispiikkiä. Yhä raikkaat klassikot kuten Trash, Filmstar ja Animal Nitrate suorastaan sujahtivat ohi ja jopa Albert Hallin maineikkaan akustiikan oli ajoittain vaikea sopeutua Sueden räikeästi särisevään äänivalliin. Konsertti kopisteli eteenpäin kuin vasta jalkansa löytänyt nuori varsa ja todellinen rytmi löytyikin vasta aavistuksen verran rauhallisemman Pantomime Horsen myötä. Jokaisesta kappaleesta kimposi ilmoille selvä soittamisen riemu: yhtye todella nautti klassikkobiisiensä esittämisestä ensimmäistä kertaa liki seitsemään vuoteen. Albert Hall ei ollut aivan täynnä yleisöä, mutta varsinkin kentän seisomapaikoilla olleet näyttivät kokevan suoranaista euforiaa, kun Anderson astui yleisön sekaan useita kertoja konsertin aikana.
Omassa istumakatsomossani lähellä piippuhyllyä tunnelma oli pikemminkin rauhaton: ihmiset näpräilivät puhelimiaan ja ramppasivat edestakaisin vessassa tai baarissa. Vaikutti siltä, että melko monet yleisön miespuolisista jäsenistä oli raahattu paikalle tyttöystävän houkuttelemina: lehtereillä istuvista pareista usein vain nainen aplodeerasi innoissaan, kun taas miehet murjottivat paikoillaan. Valitettavasti tässä heijastuu osatotuus Sueden tragediasta: vaikka sen hitit hallitsivatkin radioaaltoja 90-luvun puolivälissä, loppujen lopulta se jäi silti jonkinlaiseksi mainstream-kulttibändiksi, josta jaksavat välittää enää ainoastaan kaikkein kiihkeimmät fanit. Lopuille riittää Beautiful Onesin kuuleminen ja Killing Of A Flashboyta voikin sitten käyttää tekstailemisen taustamusiikkina.
Yllättäen konsertin musiikilliset huippukohdat saivat alkunsa Sueden neljännen levyn, aliarvostetun Head Musicin kappaleista: hienon kypsästi tulkittu Everything Will Flow johdatti riipaisevaan He's Goneen, jonka Anderson omisti vastikään poismenneelle ystävälleen ja jossa kitaristi Richard Oakes osoitti jälleen kerran olevansa vähintään yhtä etevä kitaristi kuin usein korkeammalle arvostettu Butler. He's Gonen päätteeksi yhtye poistui lavalta kosketinsoittaja Neil Codlingia ja lavalle polvilleen pudonnutta Andersonia. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi Codling tapaili pianostaan The Next Lifen hauraan melodian ja Anderson esitti kappaleen täynnä lähes käsinkosketeltavaa voimaa. Vain harvoin pääsee todistamaan tällaisia hetkiä, joissa pop-laulaja todella tarkoittaa jokaista laulamaansa sanaa suoraan sydämensä pohjasta.
The Next Lifen pystyyn nostamat ihokarvat jäivät yhä jännittyneeseen tilaan, kun muu yhtye palasi lavalle ja suuntasi kohti Dog Man Star -albumin kulmakivikappaletta The Asphalt Worldia. Juuri tässä biisissä oikeastaan tiivistyy Sueden tummanpuhuva, juuri ylitseampuvan rajamailla tasapainoileva, mutta ehdottomasti tyylikkyyden oikealla puolella pysyvä melodramaattinen tyyli. Valitettavasti Asphalt Worldista ei tällä kertaa kuultu aivan levyversion mittaista pitkää tulkintaa, vaan kappale vaihtui lennossa So Youngiin. Tähän kulminoitui Everything Will Flow'sta alkanut taidokkaan tunteellinen segmentti, jonka jälkeen konsertin loppuosa oli taas emotionaalisesti kevyempää tarjottavaa. Jopa encoren aluksi esitetty, yleensä raa'an kaunis The Living Dead oli tällä kertaa Andersonin sooloesityksenä hieman enemmän teatteria kuin todellista tunnetta. Keikan viimeisenä kuultu vakiolopettaja Saturday Night jätti optimistisuudellaan yleisön hyville mielille ja sopi mainiosti keskiviikkoillan kruunuksi.
Suede todisti Royal Albert Hallissa, että sen katalogissa tosiaankin on huomattava määrä aikamme kovatasoisimpia pop-kappaleita. Lisäksi se todisti, että yhtyeen päätös lopettaa vuonna 2003 oli oikea. Vaikka sen musiikki kuulostaa yhä ensiluokkaiselta ja vaikka sen soitto sujui innokkaammin ja jykevämmin kuin kenties koskaan, Suedella ei ainakaan tällä hetkellä ole mitään syytä tehdä pidempää paluuta esiintymislavoille ja levytysstudioihin. Yleisö, jolle The Drowners ja The 2 Of Us merkitsivät 90-luvun puolivälissä enemmän kuin mikään muu, on kypsynyt ja kasvanut eikä Sueden kahden ensimmäisen levyn aikainen kasvukipuisen romanttinen maailma ole heille enää jokapäiväistä todellisuutta. Samassa tahdissa myös Suede itse on kypsynyt, ja Metal Mickeyn ja Heroinen veivaaminen illasta toiseen ei voisi enää tapahtua uskottavalla tavalla. Kerta-annoksena Sueden paluu oli täydellinen ja voidaankin edelleen sanoa, että yhtye lopetti huipulla.
YouTube-käyttäjällä LAShTAL93 on konsertista muutama äärimmäisen hyvälaatuinen video, suosittelen kurkkaamaan!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti