Yleisö ja media asettivat suuret odotukset nimenomaan konsertin uutuusnäkökulmalle. Soittaisiko Noel uusia kappaleita? Kommentoisiko hän Oasiksen hajoamista? Keitä Noelin kuuluisi Noelin taustabändiin? Kaikesta spekulaatiosta ja arvuuttelusta huolimatta kaikki oli kuitenkin vanhaa tuttua: Noel ei soittanut ainuttakaan uutta kappaletta (setin uusin oli The Importance of Being Idle vuodelta 2005), ei maininnut Oasista tai Liamia sanallakaan, ja häntä säestivät jo Oasis-yhteyksistä tutut Gem Archer, Jay Darlington ja Terry Kirkbride. Itse asiassa oikeastaan mikään ei ollut muuttunut sitten vuoden 2007, jolloin Gallagher soitti samassa konserttitalossa saman hyväntekeväisyysjärjestön tueksi lähes täysin samat kappaleet täysin samassa järjestyksessä. Tuo esitys on tallennettu mainiolle puoliviralliselle livealbumille The Dreams We Have As Children, joten kaikki sen kuulleet pystyivät aavistamaan konsertin kulun jo ennalta.
Ennakoitavuus ei kuitenkaan ollut konsertissa missään mielessä negatiivinen asia, vaan oikeammin jopa hyvin olennainen osa koko kokemusta. Yleisö oli saapunut paikalle ennen kaikkea kuulemaan tutut kappaleet ja osallistumaan niihin laulamalla koko ajan mukana. Etenkin Britanniassa kaikki Oasis-esitykset ovat jo vuosien ajan olleet eräänlaisia megaluokan Tammerkosken sillalla -yhteislaulutilaisuuksia, joissa on oikeastaan melko yhdentekevää, mitä esiintyjä tekee lavalla: pääasia yleisölle on saada osallistua yhteiseen, jaettuun kokemukseen. Tavallaan tämä on hieman masentavaa ja muistuttaa The Beatlesin 1963-66 epäonnisista live-esiintymisistä: siinä, missä Beatlesin tapauksessa esiintyjien äänet peittyivät teinityttöjen kirkaisuihin, Oasiksen ja Noel Gallagherin omat tulkinnat peittyvät keski-ikäisten miesten hoilaamiseen. Toisaalta kriittisemmänkään konserttikävijän ei tulisi Oasis-yhteyksissä odottaa minkäänlaista säkenöivää ja rajoja murtavaa musiikillista esitystä, vaan vain asennoitua hämmästelemään ja ihailemaan musiikkiin intohimoisesti ja henkilökohtaisella panoksella suhtautuvaa yleisöä. Oasis on Englannissa kansallinen instituutio ja Noel Gallagher ehdottomasti kansallissankari, joten varsinaisen musiikkielämyksen sijaan tärkein elementti konserteissa on instituution kunnioittaminen ja sankarin palvonta.
Ei niin, etteikö Noel Gallagherin esiintyminen olisi ollut myös musiikillisesti hyvin tasokasta: jousiorkesterin ja sekakuoron tukemat akustiset sovitukset Oasis-klassikkokappaleista olivat kauniita ja korostivat upealla tavalla sävellysten melodisuutta. Gem Archerin kitarasoolot olivat pehmeän muhkeita ja Noelin lauluääni on nykykunnossaan paljon sävykkäämpi kuin esimerkiksi 1990-luvun kulta-aikoina. Vuoden 2007 setistä poikkeavina kappaleina kuullut Rockin' Chair ja Digsy's Dinner olivat sopivia lisävalintoja ja toivat tuttuun esitykseen mukavasti uutta kulmaa. Varsinkin jälkimmäinen on melko keveähkön sanoituksensa vuoksi usein hieman aliarvostettuna pidetty kappale, mutta akustisena versiona sen kevyt humoristisuus sai myös sielukkaampia sävyjä. Omalta osaltani konsertin muita kohokohtia olivat aina kaunis Slide Away sekä ihanat Don't Go Away ja Sad Song.
Noel Gallagherin ensimmäinen sooloesiintyminen Oasiksen hajoamisen jälkeen olisi siis voinut tarjota rohkeammin uutta, mutta toisaalta se tarjosi vanhan tutun juuri niin täydellisessä muodossa kuin vain on mahdollista. Ilta oli pitkän linjan Oasis-fanille vaikuttava kokemus ja kotiyleisön intohimon ihasteleminen oli hauskaa: siinä vaiheessa, kun esiintyjä oli poistunut lavalta, mutta yleisö lauloi yhä suoraa kurkkua viimeisen kappaleen (Whatever) loppusäkeistöjä uudelleen ja uudelleen, ei voinut muuta kuin hymyillä. Toivottavasti jatkossa Noel ei kuitenkaan jää pelkäksi Oasis-karaokekoneeksi, vaan uskaltaa myös haastaa yleisönsä rohkeammin.
kuva Flickr-käyttäjältä kavita41
Tekstit
2 kommenttia:
Kiitos raportista!
Itse olin yllättynyt siitä miten negatiivisia kommentteja tuo "jämähtänyt settilista" on Oasis-sivustoilla saanut. En muuta odottanutkaan, ei tuo olisi ollut oikea aika tai paikka taiteellisille kokeiluille - jos sellaisia on Noelilta odotettavissakaan, monethan tuntuvat soolo-Noelilta odottavan jotain ihmeuutta taideviritystä, itse uskon miehen jatkavan niillä kolmella (vai neljällä:-)?) soinnulla ja muutenkin vanhalla Oasis-kaavalla (ja olen tähän ihan tyytyväinen).
Ja yhteislaulanta vaan kuuluu Oasisiksen/Noelin keikoille, jos sitä ei ole, jotain puuttuu. Whateveria jaksaa tosiaan hoilata vaikka kuinka pitkään kyllästymättä, olkoonkin vaikka plagiaatti (minusta ei kyllä ole, ja sinällään yksi hauskimpia juttuja Oasis-taipaleella on tuo korvausten maksu Beatles-pilaversion käytöstä). Hauskimpia Whatever-esityksiä muuten on muistaakseni Irlannissa biisin ollessa vielä tuore kuvattu juttu, jossa Noel aikaa huitoa Liamille ilmeisesti siksi että L hänen mielestään laulaa väärässä tahdissa tms, ja Liam sitten marssii pois lavalta ja Noel jatkaa biisin loppuun. Mukana ollut viulusektio on hieman hämmennyksissä. Minusta oli muuten komeaa miten Oasis jo silloin 94/95noita viuluja ym häpeämättä käytti vaikka se epäcoolia oli/onkin.
Takaisin tähän päivään... Noelin äänestä pitkälti samaa mieltä kanssasi. Ihan kuin hän vasta nyt uskaltaisi kunnolla antaa mennä laulaessaan, esim. se MTV Unplugged-keikka vuodelta 1996 on melko jäykkää menoa, toisaalta tilanne on varmaan ollut aika kamala. Tosin Fade Away Noelin laulamana (Warchild-levyllä) kaukaa 90-luvun puolivälistä on edelleen kaikkien aikojen suosikkiOasisbiisini/tulkinta.
Tulevaisuudessa odotan siis Noelilta "sitä samaa vanhaa" enkä pidä sitä ollenkaan huonona juttuna. Liamilta en tiedä mitä odottaa; oikeastaan en odota yhtään mitään. Kun katselin Ian Brownia Tavastialla (helmikuussako se oli?) niin monta kertaa tuli mieleen että onkohan tuossa Liam kymmenen vuoden päästä. En vaan jaksa uskoa että hän pärjää minkään isomman jutun kanssa yksin, musiikkia toki varmaan syntyy ja se voi olla ihan kunnollistakin, mutta tuo äärimmäinen lyhytjännitteisyys ja ennakoimattomuus ei sovi yhteen bändin vetämisen kanssa.
Tuoreessa Matt Pinfieldin haastattelussahan Liam oli hyvin sovinnollinen Noelia kohtaan ja mm. muisteli sitä miten hän lapsena teki läksyjä ja Noel toisessa päässä sänkyä rämpytti kitaraa ja "kept me up all night with his songs" - tuo Married with Children -viittaus hymyilytti kovasti. Voi miten ihana biisi sekin on... mutta niinhän ne lähes kaikki:-).
Ja toisena noista TCT-illoista, ilmeisesti sinä iltana jolloin et ollut paikalla, Noel oli vastannut "Where's Liam?" huutoon näin: "He's being a real Northerner and designing the perfect pair of desert boots." Ei tuokaan niin pahalta kuulosta...
Joo, toi kakkosillan Liam-kommentti oli aika osuva! :-D
Vähän outoa oli se, että Manin piti kai osallistua näille keikoille, mutta ei sitten esiintynyt kummallakaan.
Olet oikeassa, Liamin suunta saattaa olla Ian Brownin kaltainen. Tosin olen ihan varma siitä, että Oasis palaa yhteen vielä jossain vaiheessa.
Kyllä mun mielestä Noel olisi voinut vaikka yhden ihan uuden biisin soittaa tai sitten edes puoliksi eri setin vanhoja Oasis-biisejä. Se, että tää keikka oli 90% täysin sama kuin vuonna 2007 on vähän laiskaa.
En mäkään tosiaan odota Noelin soololevyltä (milloin ikinä tuleekaan) mitään edistyksellistä taiteellisuutta, mutta onhan Noel silti ollut Gallaghereista se taiteellisesti kunnianhimoisempi aina. Nyt kun Liam ei ole enää vänkäämässä jotain omia Ain't Got Nothingeja tai Meaning Of Souleja levyille, niin Noelille vapautuisi enemmän tilaa omalle visiolle. Olihan Liam jo melkein järkyttynyt siitäkin "uutuudesta", että Dig Out Your Soulia tehdessä Noel oli tuonut studioon ison läjän kosketinsoittimia. Liam on ihan älyttömän konservatiivinen - on Noelkin, mutta ei ihan niin paljon.
Lähetä kommentti