23 maaliskuuta 2010

Elokuva: Liisa Ihmemaassa

Kun viime vuonna kuulin, että Tim Burton on kuvaamassa uutta versiota Liisa Ihmemaassa -tarinasta Johnny Deppin kanssa, olin suuresti innoissani. Lewis Carrollin 1800-luvulla kirjoittama, fantastisen mielikuvituksellinen Liisa on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani ja tyylikkään omituisiin rooleihin keskittynyt Depp yksi suosikkinäyttelijöistäni. Lisäksi Burton ja Depp ovat yhdessä saaneet aikaan monia hyvin nautinnollisia elokuvia, joista omasta mielestäni paras on muutaman vuoden takainen Charlie and the Chocolate Factory. Odotukset tätäkin elokuvaa varten olivat siis korkealla - mikä muka voisi mennä pieleen?

Jokin kuitenkin on mennyt pieleen, eikä edes pieleen sopivan kompuroivalla Liisa-tyylillä, vaan pieleen takuulaimealla ja ennalta-arvattavalla Disney-tyylillä. Saattaa olla liian helppoa syyttää elokuvan vioista sen julkaissutta studiota, mutta muilla syillä on mielestäni vaikea selittää esimerkiksi sitä, että alkuperäisen Liisan kiehtovan monipuolinen ja ainaisessa mullistuksessa oleva maailma on jyrätty suoraviivaiseksi hyvän ja pahan vastakkainasetteluksi, jossa miekat heiluvat ja hirviöt murisevat. Carrollin tarinassa yksikään hahmo ei ollut selväpiirteisesti viisas tai tyhmä, kiltti tai ilkeä, selväjärkinen tai hullu, mutta tässä versiossa alkuperäisen tarinan houreunen logiikalla ja tempolla etenevä surrealistinen sinfonia on yksinkertaistettu, tasapäistetty ja siistitty perinteiseksi Disney-iskelmäksi, jossa paha saa palkkansa ja lopussa tanssitaan hilpeä tanssi. Tämä on yleisön aliarvioimista mitä suurimassa mittakaavassa: alkuperäinen Liisa Ihmemaassa nousi klassikoksi juuri siitä syystä, että se otti sekä lapsi- että aikuislukijansa yhtä (vähän) vakavasti ja haastoi jokaisen lukijan arvioimaan myös oman käytöksensä ja olonsa järkevyyttä tai järjettömyyttä. Tämä Liisa-versio taas tarjoaa kaiken valmiiksi pureskeltuna ja vielä sokerisen onnellisen lopun jälkiruoaksi.

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: Burtonin visuaalinen maailma on tuttuun tapaan komea, Depp poukkoilee roolinsa mukavan mielenkiintoisesti, Helena Bonham-Carter on aina takuutasokas ja Liisaa esittävä Mia Wasikowska on ilmeikäs ja paikoittain hyvin hauska. Pienet yksityiskohdat, kuten jalkatyynyinä käytettävät possut tai kaninkolossa leijailevat sängyt ja pianot ovat hauskasti keksittyjä ja hyvin toteutettuja. Hämmentävää on kuitenkin se, että suurinta osaa Carrollin loistavista alkuperäisistä eläinsivuhahmoista, kuten esimerkiksi Valekilpikonnaa, ei ole käytetty elokuvassa lainkaan, vaan niiden tilalle on keksitty uusia hahmoja. Melko perinteisen disneymäistä on esimerkiksi jalosydäminen koira, joka joutuu työskentelemään pahojen hyväksi, mutta auttaakin lopulta sankaritarta matkalla voittoon.

Korkeista ennakko-odotuksista huolimatta Burtonin Liisa Ihmemaassa on siis melkoinen menetetty mahdollisuus. On surullista, että vuoden 2010 versio on konservatiivisempi ja vanhanaikaisempi kuin 1800-luvun lopun alkuperäiset tarinat. Lewis Carrollin ihmemaan vaikuttavuutta ei ole mahdollista toistaa edes 200 miljoonan dollarin budjetilla eikä täyslaarillisella erikoistehosteita. Suosittelen pysyttelemään kirjaversiossa: sen maalaamassa Ihmemaassa ei kenties ole Johnny Deppiä, mutta muutoin se on jännittävämpi, yllättävämpi ja tuhatkertaisesti riemastuttavampi.

4 kommenttia:

Amoena kirjoitti...

Tuntuu että kaikki on ollut tähän leffaan jotenkin pettyneitä. Pitäisi varmaan itse jättää kokonaan väliin :(

Anonyymi kirjoitti...

Itsekin olin pettynyt. Tosin enimmäkseen siihen että tarina kolisi tyhjyyttään, visuaalisesti leffa oli mitä odotinkin. Kaiken pilasi loppujen lopuksi n. 5 sekunnin pätkä eli lopussa oleva Mad Hatterin tanssi, se vei pohjan koko tekeleeltä...Nolompaa juttua en ole aikoihin nähnyt..

Lauri kirjoitti...

Tim Burtonin heikoin teos melko helposti. Tai no, Apinoiden Planeetta oli kanssa aika kauhea. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että elokuva oli todella laimennettu versio ja kaikki se potentiaali, mitä elokuvassa olisi voinut olla, pilattiin lähes täysin. Tarina oli kuin "Narnia ja muut lastenfantasiat for dummies" kirjasta ja sen pohjalle sitten laitettiin "Burtonin villejä visioita", mitkä nekin oli jotenkin heikkoja ja laimeita, kun miettii miten mielikuvituksellisia ja rikkaita maailmoja hän on aiemmin luonut. Joitain hauskoja yksityiskohtia oli kyllä, mutta muuten todella heikko suoritus.

Skotlantia bamlaava rusakko oli ehdottomasti lempihahmoni. Aivan erinomaisen kahjo hahmo.

Pete P. kirjoitti...

Mikaela: Joo, se tanssi oli aivan kamala. Sillä hetkellä fiilikset oli aika alamaissa... Toivoi kovasti, että se olisi edes jokin huono ironinen vitsi, mutta ei.

Lauri: Lastenfantasiat for Dummies on aika hyvä tiivistys!!!

Amoena: Kannattaa ihan suosiolla jättää väliin. Tai ainakin suhde kirjaan pitää olla ennen tän näkemistä vakavalla pohjalla, ettei tää pilaa kaikkia vaikutelmia.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...