Parhaat 00: Biisit

Viime vuosikymmenellä (miksikä sitä muuten oikein kutsutaan? Itse sanon sitä 'nollanollaksi'.) julkaistiin valtava määrä hienoa musiikkia. Parhaiden kappaleiden listaaminen on tietenkin käytännössä mahdotonta, mutta tämä lista on eräänlainen yritys. Jonkinlaisen järjen säilyttämiseksi oli luotava pari sääntöä: jokaiselta yhtyeeltä on mukana vain yksi kappale ja yhteensä listalla on 50 biisiä. Otin mukaan vain sellaisia kappaleita, jotka olivat minulle tavallista tärkeämpiä ja joita kuuntelin paljon.

Kappaleet eivät ole parhausjärjestyksessä, vaan aivan satunnaisesti sekaisin.




GUILLEMOTS - TRAINS TO BRAZIL (2006) Tämä kappale on neljä minuuttia täyttä autuutta. Sen hyvyyttä ei voi selittää, mutta jokainen, joka kuuntelee sen, ymmärtää varmasti. Pidän tällaisista biiseistä, joissa on koko ajan sellainen tunnelma, kuin jotain valtavaa olisi tapahtumassa aivan minä hetkenä hyvänsä. Suosikkikohtani on ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva säkeistö, jossa jännitys tiivistyy leijailevaksi ja kappaleeseen aukeaa yllättäen aivan uusi taso.


THOM YORKE - HARROWDOWN HILL (2006) Minimalistinen ja synkkä kappale, joka on samaan aikaan sekä hyvin kliininen että inhimillinen. 2000-luvulla politiikka palasi pop-musiikkiin, mutta harvassa tapauksessa kuulosti siltä, kuin musiikki todella voisi kaataa järjestelmän. Tämä kuulostaa siltä.


GLASVEGAS - GERALDINE (2008) Glasvegas säväytti heti ensikuulemalta, mutta aivan aluksi ajattelin, että yksinkertainen Geraldine oli väärä valinta singleksi. Nykyisin olen täysin päinvastaista mieltä: tämä on jo moderni klassikko - niitä kappaleita, jonka jokainen nuotti ja sekunti tuottaa tunnistamisen iloa, mutta säilyttää silti mielenkiintonsa. Kappaleen punchline "...I'm your social worker" on edelleen yksi parhaita ikinä.


BABYSHAMBLES - LOST ART OF MURDER (2007) Tämä kappale kuulostaa samaan aikaan sekä kadotetulta että löydetyltä. Lisäksi tässä on Pete Dohertyn kenties toistaiseksi paras laulusuoritus: pehmeä ja kaunis tulkinta. Myös Bert Janschin soolokitara on erittäin olennainen elementti ja viimeinen piste i:n päälle tämän biisin loisteliaisuudessa.


THE RAVEONETTES - UNCERTAIN TIMES (2005) Harvat kappaleet kuulostavat aivan oikeasti näin lohduttavilta. Lällyjen, täsmälohduttavien biisien tekeminen oli 00-luvun menestysresepti monelle yhtyeelle, mutta todellisessa koskettavuudessa lähes kukaan ei kyennyt kilpailemaan tämän kappaleen kanssa. "I want to ride with you in uncertain times" on hyvin kauniisti sanottu.




MANIC STREET PREACHERS - YOUR LOVE ALONE IS NOT ENOUGH (FEAT. NINA PERSSON) (2007) 2000-luvun alussa Manic Street Preachers oli kuten vanha ystävä, jota ei ollut oikein halunnut tavata moneen vuoteen, koska yhteiset puheenaiheet olivat loppuneet. Sitten keväällä 2007 Manics palasi tällä kappaleella ja kaikki oli taas kuin vanhoina hyvinä aikoina.


CRAIG ARMSTRONG - WAKE UP IN NEW YORK (FEAT. EVAN DANDO) (2002) Vaatii suurta taitoa ja uskallusta tehdä näin hidas ja pakahduttava kappale. Hollywood-elokuviin musiikkia säveltänyt Craig Armstrong luo ääriväsyneelle New York -kuvaukselle täydellisen musiikillisen taustan ja The Lemonheadsin hölmö Evan Dando heittäytyy yhtäkkiä vakavaksi ja tunteelliseksi.




JARVIS COCKER - RUNNING THE WORLD (2006) Yhteiskuntakritiikki on yleensä tylsää ja noloa, mutta Jarvis Cocker jos joku osaa tehdä sen nokkelasti ja uskottavasti. Vaatii taitoa tiivistää vuosikymmenen politiikkaa hallinnut oikeistoliberalistinen arvomaailma neljän minuutin biisiin, jossa joka rivi sisältää loppusoinnun! "Let's be perfectly clear boys and girls: cunts are still running the world"




JJ72 - OXYGEN (2000) Tämän kappaleen ja samana vuonna julkaistun Snow-singlen perusteella olisi voinut odottaa, että dublinilaisesta JJ72:sta olisi tullut yksi vuosikymmenen suosituimpia bändejä. Niin ei käynyt, mutta onneksi Oxygenin hohto ei ole lainkaan himmentynyt, vaan se on yhä erinomainen, mahtipontinen ja tunteellinen indierock-biisi.


BERNARD BUTLER & EDWYN COLLINS - MESSAGE FOR JOJO [lataa .AAC ilmaiseksi / osta MP3 hintaan €1,29] (2001) Harmi, ettei tähän kappaleeseen ollut Spotify-linkkiä eikä edes YouTube-videota. Tämä on nimittäin kiistattomasti aivan vuosikymmenen kärkeä ja jokaisen pitäisi ehdottomasti kuulla tämä. Harvassa kappaleessa on näin tyly sanoma: laulun tarina kertoo avioparin erosta hyvin koruttomasti ja karusti, jopa lakonisesti ("The fact that we have children only makes me feel old"). Bernard Butlerin ja Edwyn Collinsin äänet ovat yllättävän samankuuloiset ja toisiinsa lähes täydellisesti sulautuvat ja musiikillisesti kappale on mielenkiintoinen sekoitus akustisia kitaroita, rumpukonetta ja analogisen kuuloisia kosketinsoittimia.




THE CRASH - STILL ALIVE (2003) Syksyllä 2003 tämän kappaleen kuuli joka päivä varmasti vähintään kolme kertaa: radiosta, televisiosta, kaverien autostereoista... kaikkialta. Muistan, kuinka jo ennen biisin ilmestymistä siitä kuuli huhuja: "Ootko kuullut The Crashin uutta biisiä? Se kuulostaa niinku Van Halenilta..." Jälkeenpäin katsottuna Still Alive kuulostaa vain ja ainoastaan täysin The Crashilta.




BRITISH SEA POWER - PLEASE STAND UP (2005) Juuri niinä vuosina, kun vanha ystävä Manic Street Preachers oli kateissa, British Sea Power piristi muutamalla erinomaisella, kiihkeällä, antheemisella rock-kappaleella. Tässä biisissä on kaikki tarvittavat elementit: kumisevat rummut, helisevät ja rapisevat kitarat, laveasti maalailevat viulut ja hieman ylitulkitseva laulaja.


THE CRIBS - I'M A REALIST (2007) Viime kesänä en aivan oikeasti saanut eräänä yönä lainkaan nukuttua, kun tämä kappale soi tauotta päässäni. Kolmeen minuuttiin on tiivistetty tehokkaasti kaikki mahdolliset koukut: pari kitarariffiä, la-la-la-la:t, kätevän tiukkoja riimejä sekä hienoa pää- ja taustalaulajan yhteistyötä. Harvalla bändillä on näin päteviä statement-lauluja.


ERYKAH BADU - THE HEALER / HIP HOP (2008) Tämän kappaleen genreä on mahdotonta määrittää. Madlibin luoma biitti on vähäeleinen ja Erykah Badun laulusuoritus on... epätavanomainen. Tähän kappaleeseen ei kyllästy, vaikka sitä kuuntelisi kuinka usein tahansa.





DOVES - POUNDING (2002) Dovesilla olisi joukko loistavia ehdokkaita vuosikymmenen parhaiden biisien listalle, mutta Pounding on silti ehdottomasti paras. Tämä kappale suorastaan tuoksuu tuoreelta nurmikolta, kesältä, auringonnousulta ja matkaan lähtemiseltä. Harvoissa kappaleissa musiikki ja sanat sopivat tunnelman kannalta näin hyvin yhteen. "I don't mind if we never come home at all"


HUSKY RESCUE - NEW LIGHT OF TOMORROW (2004) Helsinkiläisen Husky Rescuen ensihitti oli yksi vuosikymmenen jännittävimpiä tapauksia. Vaikka tämä on hyvin rauhallinen ja pehmeä kappale, en uskaltaisi kuunnella tätä yksin ulkona kesäyönä. Silloin tuntuisi siltä, kuin biisi voisi materialisoitua joksikin oudoksi, eläväksi olennoksi, joka veisi mukanaan.


RAZORLIGHT - AMERICA (2006) Jos The Crashin Still Alive oli syksyn 2003 ehdoton soundtrack, Razorlightin America määritti vastaavasti loppuvuotta 2006. Pidän tämän kappaleen tuotannosta hyvin paljon: jokainen instrumentti erottuu kirkkaasti toisesta ja saa kokonaisuudessa omaa tilaa. Vaikka Razorlight jäisikin pitkällä perspektiivillä post-Libertines -aikakautta määrittäneen 'landfill indien' edustajaksi, America on kappale, joka ei tule vanhenemaan vuosienkaan saatossa.





MORRISSEY - FIRST OF THE GANG TO DIE (2004) Nyt asia näyttää aivan itsestään selvältä, mutta vuonna 2004 Morrisseyn paluu ja etenkin tuon paluun laadukkuus oli melkoinen yllätys. First Of The Gang To Die on 00-luvun Morrisseytä parhaimmillaan: hauskaa, rullaavaa ja idearikasta.


ARCTIC MONKEYS - WHO THE FUCK ARE ARCTIC MONKEYS? (2006) Vaatii melkoista pokkaa seurata vuosikymmenen myydyintä debyyttialbumia kappaleella, jossa bändi itse kyseenalaistaa itsensä ilmiönä ja kertoo hyvän sään tutuille suorat sanat. Vaikea kuvitella, että Susan Boyle julkaisisi cover-version tästä. Suoraselkäisen eleen lisäksi kappale on musiikillisestikin erinomainen: alussa laiskan välinpitämätön ja loppua kohti aggressiiviseksi kiertyvä.


BEN LEE - FLOAT ON (2006) Modest Mousen alkuperäiskappale on myöskin hieno, mutta Ben Leen hitaampi versio tuo siitä esiin uudenlaisia sävyjä. Tämä on optimistinen, sympaattinen ja humoristinen kappale. Väliosan pieni virhe tekee biisistä entistäkin pidettävämmän.


COLDPLAY - VIVA LA VIDA (2008) Coldplay oli loppujen lopuksi yksi vuosikymmenen rasittavimpia ilmiöitä, mutta sen kappaleiden tasoa ei silti käy kiistäminen. Viva La Vida on klassinen hitti: heti ensi tahdeistaan tunnistettava ja vastustamattomasti etenevä. Tietty falskius ja tulkinnallinen tyhjyys ärsyttää, mutta melodian ja rakenteen kannalta tätä täydellisempää kappaletta on käytännössä mahdotonta säveltää.




FRANZ FERDINAND - THE DARK OF THE MATINÉE (2004) Vuosikymmenen alku vaikutti paria yksittäistä valonpilkahdusta lukuunottamatta melko vaisulta ja mitäänsanomattomalta, kunnes Franz Ferdinand ilmestyi paikalle ja toi mukanaan takaisin tyylikkyyden, älykkyyden ja iskevyyden. Take Me Out oli täräyttävä nyrkki suoraan silmään, mutta The Dark Of The Matinée oli varhaisista hiteistä se monitasoisempi ja siten ehkä kestävämpi.


M.I.A. - PAPER PLANES (2007) 00-luvun musiikillisesti parhaita puolia oli se, että erilaisia vaikutteita ja tyylejä yhdisteltiin hyvin ennakkoluulottomasti ja melko oudoistakin biiseistä saattoi tulla suuria hittejä. M.I.A.:n The Clashia samplaava, ammuskeluefektejä ja kassakoneen kilinää sisältävä värikäs Paper Planes oli malliesimerkki tällaisesta.




PLACEBO - FOLLOW THE COPS BACK HOME (2005) Pidän suuresti Placebon "hitaista" ja Follow The Cops Back Home on niistä mahdollisesti paras. Sanoissa ei ole paljoakaan järkeä, mutta ne soljuvat kekseliäästi ilmavan melodian tukena. Sovituksessa on noudatettu esimerkillisesti periaatetta "vähemmän on tehokkaampaa".





GOODBOOKS - PASSCHENDAELE (2007) Tätäkään ei löydy Spotifysta, mutta onneksi sain edes videon kaivettua jostain esille. GoodBooks oli yksi vuosikymmenen lyhyitä tähdenlentoja: ensisingle Passchendaele vakuutti mielenkiintoisilla soundeillaan, historiallisella aiheellaan ja persoonallisella otteellaan, mutta loppujen lopuksi bändi löi hanskat tiskiin ennen toisen albumin julkaisua. Sääli. Harvoissa kappaleissa on nykyisin trumpettisoolo.


THE VERVE - LOVE IS NOISE (2008) Kolmannen ja näillä näkymin vihoviimeisen tulemisensa aluksi The Verve julkaisi tämän hyvin vakuuttavan singlen. Richard Ashcroftin balladientäytteisten soololevyjen jälkeen Love Is Noise oli virkistävän jämäkkä, nopeatempoinen kappale, jonka hämmentävän typerät sanat laulettiin kunnioitettavalla vakavuudella, juuri niin kuin The Verven pitääkin. Love Is Noisea seurannut neljäs albumi Forth ei valitettavasti noussut singlen antamaa lupausta vastaavaan lentoon ja bändi hajosi taas kerran lähes heti sen julkaisun jälkeen.




THE STREETS - WEAK BECOME HEROES (2002) Mike Skinner teki vuosituhannen alkupuolella suuren vaikutuksen kyvyllään tiivistää elämän pieniä yksityiskohtia uskomattoman tarkkanäköisiksi ja viisaiksi pop-kappaleiksi. Tämän kappaleen juju on siinä, miten tarinan alkupuolen optimistinen, juhlimista ja klubikulttuuria ylistävä viesti muuttuu loppua kohti yllättävän varaukselliseksi ja kypsäksi ("I realize 5 years went by, I'm older / Memories smoulder, winter's colder / But that same piano loop over and over and over").


SUPERGRASS - ST. PETERSBURG (2005) Myös Supergrass saa kenties suurinta hehkutusta nopeista kappaleistaan, mutta itse pidän bändin rauhallisemmasta tuotannosta kaikkein eniten. St. Petersburgissa on hyvää yöllistä maantietunnelmaa. Gaz Coombesin laulu kuulostaa aavistuksen verran John Lennonilta ja kappaleen pianokuvio on hauska.




OASIS - LET'S ALL MAKE BELIEVE (2000) Vuosikymmenen alussa Oasis oli suurimmaksi osaksi melkoisessa kuopassa, mutta tämä hieman mustavalkowestern-fiilistä kanavoiva kappale korvaa kaikki muut mahdolliset pettymykset. Go Let It Out -singlen B-puolella julkaistu Let's All Make Believe on parasta Oasista: klassinen melodia, Liamin väkevä laulusuoritus ja huikea kertosäe. Sisältää myös klassisen Oasis-tempun, jossa Noel kirjoittaa Liamia hieman morkkaavan sanoituksen, jonka Liam sitten joutuu laulamaan. Voih, comebackia odotellessa.


KLAXONS - GOLDEN SKANS (2007) Klaxons ottaa oppia alkuaikojen Beatles-hiteistä ja aloittaa kappaleensa suoraan iskevällä kertosäkeellä. Vuosikymmenen puolivälin perusindiemassan joukossa Klaxons erottui outoudellaan ja mielikuvituksellaan. Bändin toisen albumin julkaisu on lykkääntynyt jo reilulla vuodella, mutta yhtye pysyy yhä esillä mm. siksi, että Golden Skansia käytetään television shampoomainoksessa.




AUGIE MARCH - STRANGER STRANGE (2006) Löysin tämän kappaleen aikoinaan blogista ja kuuntelin sitä kohtalaisen paljon, mutta sitten unohdin sen. Vasta nyt listoja tehdessä muistin sen uudelleen, ja hyvä niin. Australialaisen Augie Marchin kappaleessa on annos maanmiestensä Crowded Housen pehmeää melodisuutta, mutta myös jotain hyvin kiehtovaa vanhanaikaisuutta, vähän Sinatraa. (Pakko tosin sanoa, etten pidä videon liveversion saksofonisoolosta - sellaiset olisi kuulunut jättää 80-luvulle.)


NEW ORDER - CRYSTAL (2001) Manchester-ikonien paluu 00-luvun alussa ei miellyttänyt aivan kaikkia, mutta tuotti silti muutaman erinomaisen biisin. Crystalissa on melko omituinen rakenne, omaan vakavuuteensa hauskasti kompastuvat sanat ja hyvin harvinainen bassosoolo.


THE POSTAL SERVICE - SUCH GREAT HEIGHTS (2003) Tämä taisi jossain vaiheessa olla Last.fm:n kaikkien aikojen kuunnelluin kappale. Hyvä osoitus siitä, että 00-luvulla musiikkia alettiin kuluttaa vaihtoehtoisilla tavoilla ja suureen suosioon saattoi nousta kierteisempiäkin reittejä käyttäen. Tässä kappaleessa on kauniin melankolinen melodia ja mukavasti korvienväliä hiveleviä surinoita ja piipityksiä. Suosittelen kaikille myös omaa, aavistuksen verran hidastettua remixiäni (MP3).




GRANDADDY - HE'S SIMPLE, HE'S DUMB, HE'S THE PILOT [lataa mp3] (2000) 00-luvun alussa jokainen tietysti odotti Tulevaisuuden alkavan, mutta lentävät autot ja avaruusruoka eivät silti ole ainakaan toistaiseksi vielä toteutuneet. Lohdutuksena voi kuitenkin kuunnella esimerkiksi tätä Grandaddyn kahdeksanminuuttista kappaletta, joka kuulostaa hyvin paljon Tulevaisuudelta. Pitkässä ja pitkänimisessä kappaleessa on monta erilaista osaa, tunnelmaa, tahtilajia, ääniefektiä ja kulmaa. Silti se nivoutuu lopussa kauniisti kokoon ja muodostaa hienon, yhtenäisen kaaren.


THE STROKES - SOMEDAY (2001) Somedayssä on jotain samaa yksinkertaista, kevyttä raikkautta kuin vanhoissa Motown-tyttöbändien hiteissä. Tunkkaiseksi käyneen 90-luvun lopun jälkeen The Strokes räjäytti pankin yksinkertaisesti kuulostamalla bändiltä, joka soittaa tiukasti yhteen. Tässä kappaleessa on hauska kuunnella kahden eri kitaran sekä basson yhteissoittoa.


CAJUN DANCE PARTY - AMYLASE (2007) Suosikkokohtani tässä kappaleessa on korkea mutta kumea kitarasoolo. Tosin tässä on niin paljon hyviä kohtia, että oikeastaan suosikkeja ovat kaikki. Ne kättentaputukset, ja kaikki..!


TRAVIS - SELFISH JEAN [lataa mp3] (2007) Travis tunnetaan ennen kaikkea surumielisistä ja sateisenharmaista hiteistään, mutta kesällä 2007 bändi löysi taas hilpeämmän vaihteen mm. lainaamalla rumpukompin suoraan Iggy Popilta. Selfish Jean on yksinkertaisesti hyvin erinomainen kappale: hyvä melodia, omaperäinen sanoitus ja raikas toteutus. Lisäksi biisin video on ehkä yksi kaikkien aikojen hauskimmista.




BLUR - BATTERY IN YOUR LEG (2003) Blurin viimeisen albumin viimeinen kappale on samanaikaisesti jotenkin maahan lyöty mutta silti uhmakas. Ja Graham Coxonin kitarasoolo on yksinkertaisuudessaan legendaarinen.


THE ARK - IT TAKES A FOOL TO REMAIN SANE (2000) Vaikka The Arkin kappaleessa onkin hyvin erityinen sanoma, sen nimi toimii osuvana yleisenä kommenttina käytännössä mihin asiaan tahansa. Bändiltä on myös hyvä ratkaisu olla tekemättä näin tärkeää asiaa sisältävästä biisistä liian mahtipontista tai pitkää: kappaleen tarkoitus toteutuu hyvin tehokkaasti, kun se lopetetaan heti, kun kaikki on sanottu.




CORNERSHOP - LESSONS LEARNED FROM ROCKY 1 TO ROCKY III (2002) Sanakirjassa voisi kohdassa R niin kuin Rock olla tämän kappaleen Spotify-linkki. Valaistuneesti nimetty Lessons Learned From Rocky I To Rocky III sisältää kaikki elementit, joista klassisen rock-kappaleen pitää koostua: Rolling Stonesin kitarat, sielukkaat naistaustalaulajat, muhkea bassolinja (ex-Oasis-Guigsyn soittamana!) sekä autoista, supermalleista ja Miami Beachista kertovat sanat. Kaikeksi onneksi Cornershopin tulkinnassa on kuitenkin mukana myös suuri kauhallinen keventävää ironiaa. Tätä kuunnellessa ei voi olla tulematta iloiseksi. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa sen sijaan on tarjolla myös lähes täysin ironiaton kuvitus, jos kaipaa sellaista.


MGMT - TIME TO PRETEND (2008) Hieman samoilla linjoilla Cornershopin ironisen rock-unelman kanssa on myös MGMT. Time To Pretendissä on lisäksi jokainen musiikillinen elementti niin hohdokkaassa kunnossa, että kappale tulee soundtrackaamaan sekä glamour- että ei-glamour -elämää vielä varmasti pitkälle 2010-luvullakin. Harvat biisit ovat heti ensikuulemasta lähtien näin mullistavia, mutta Time To Pretendin jälkeen mikään ei ole enää ollut ennallaan.


THE LIBERTINES - CAN'T STAND ME NOW (2004) Jos The Libertines olisi jatkanut, bändistä olisi hyvinkin saattanut kehittyä The Kinksin tai The Who'n kaltainen brittiläinen instituutio. Can't Stand Me Now jatkaa näiden legendaaristen yhtyeiden draamavetoista tarinankerrontaperinnettä, mutta hyvin modernilla ja ainutlaatuisella käänteellä: kappale kertoo bändin omasta sekasorrosta ja on käytännössä suora vuoropuhelu kahden vuorotellen laulavan keulahahmon välillä. Kuin tosi-tv:tä tai saippuaoopperaa kolmen ja puolen-minuutin pop-biisissä! Kuuntelija voi itse valita, onko Peten vai Carlin puolella - vain tekstiviestiäänestys puuttuu.


THE THRILLS - 'TIL THE TIDE CREEPS IN (2003) The Thrillsiltä oli äärimmäisen vaikea valita vain yhtä kappaletta, sillä irlantilaisbändi oli mielestäni ehdottomasti aivan parhaita yhtyeitä koko vuosikymmenellä. Esikoislevyn päätösbiisi 'Til The Tide Creeps In kuitenkin tiivistää bändin kaiken herkullisuuden mitä parhaimmalla tavalla. Pidän erityisesti mukavasti ujeltavasta sähköurusta sekä tietysti Conor Deasyn lempeästä äänestä. Kesä 2007 kuulosti juuri tältä.


THE KILLERS - MR. BRIGHTSIDE (2004) Syksyllä 2004 vaikutti siltä, että The Killersistä olisi voinut tulla 00-luvun Oasis. Debyyttialbumi Hot Fuss sisälsi muutaman aivan, ehm, killeribiisin, joista Mr. Brightside oli kenties vaikuttavin. Kappaleessa on tuntuvan kiireinen tempo, joustavasti soljuva kitarariffi ja hienosti rakennettua draamaa. Valitettavasti The Killers ei aivan onnistunut täyttämään alkuaikojensa suurta potentiaalia, vaan laimentui hieman yliyrittäväksi keskitien jyräksi. Mutta se on jo tyystin toinen tarina.




KING BISCUIT TIME - I WALK THE EARTH (2000) Vuosikymmenen vaihteessa moni trendiasiantuntija piti skotlantilaista The Beta Bandia Seuraavana Suurena Juttuna. Hauskasta meiningistä huolimatta Beta Bandin ura jäi lopulta jonkinlaiseksi lässähdykseksi, mutta sivupolkujen kautta asiasta seurasi myös paljon hyvää. Beta Bandin laulaja Steve Mason julkaisi jo vuonna 2000 pääyhtyeensä vielä toimiessa soolomateriaalia merkillisellä nimellä King Biscuit Time. No Style -EP:n ykkösbiisi I Walk The Earth on mielenkiintoinen yhdistelmä kolisevia konerytmejä, pehmeää bassoa ja Masonin hauskan kotikutoista laulutyyliä. Loppua kohden kappale muuttuu hyvin hypnoottiseksi.


I AM KLOOT - PROOF (BBC SESSIONS) (2007) Mietin aina toisinaan, millaista musiikkia John Lennon tekisi, jos olisi vielä elossa. Mahdollisuuksia on tietysti monia, mutta Proof voisi olla juuri sellainen kappale. BBC-liveversiossa on vielä extrakarheutta ja hieman kipakampi vauhti.




ELBOW - SWITCHING OFF [lataa mp3] (2003) Jos tämä kappale olisi tehty 1600-luvulla, se olisi varmasti nykyisin virsikirjoissa. Kappaleen sanoma on kenties arkinen, mutta silti taivaallinen ja tunnelmaltaan se on kokonaisuudessaan upean ajaton ja ihmeellinen.


PULP - BAD COVER VERSION (2001) Pulpin viimeisellä levyllä oli jollain tapaa hyvin lopullinen tunnelma ja tämä kappale on osuva tiivistys siitä. Pidän erityisesti siitä, miten kappale kerää aivan uudenlaisia kierroksia kohdan 2:40 jälkeen. Myös metaparodinen musiikkivideo on hyvin hauska.


BADLY DRAWN BOY - SILENT SIGH (2002) Sen lisäksi, että tämä biisi on loistavasta Hugh Grant -elokuvasta, siinä on myös lukuisia muita erinomaisia ominaisuuksia, kuten jännittävästi keinuva pianokuvio sekä mukavasti pompahteleva rumpukomppi. Silent Sigh on siitä harvinainen kappale, että se kuulostaa yhtä hienolta sekä aamulla että yöllä.


SONDRE LERCHE - TWO WAY MONOLOGUE (2004) Norjaa ei tuskin koskaan lasketa musiikin suurmaiden joukkoon, mutta öljyn seasta löytyy helmiäkin. Sondre Lerchen Two Way Monologue on ihastuttavan kärkevä ja outo pop-kappale, joka sisältää monenlaisia pysähdyksiä, heittoja ja koukeroita, mutta pysyy silti esittäjänsä täydellisessä hallinnassa. Two Way Monologue jää surraamaan kuuntelijan päähän viikkokausiksi ja biisin humoristinen videokin viehätää vielä vuosienkin jälkeen.

Tweet

Live: Placebo - Helsingin Jäähalli, 15.11.2009

Joku saattaisi sanoa, että Placebo on menneen talven lumia, mutta itse asiassa Placebo on malliesimerkki uudenaikaisesta yhtyeestä. Bändi ei ole saanut rockmediassa suurta suitsutusta enää moneen vuoteen eikä sen kappaleita nykyisin kuule radiosta, mutta silti sen levyt nousevat yhä listojen kärkisijoille lähes kaikkialla maailmassa ja se esiintyy uskollisille faneilleen suurilla areenoilla. Juuri tällainen valtavirran ulkopuolisen, mutta silti mittakaavaltaan suuren suosion saavuttaminen ja ylläpitäminen on yksi tämän ajan ilmiöistä musiikkibisneksessä: bändit eivät enää tarvitse 24/7-näkyvyyttä MTV:llä tai lehtien kansissa, sillä ahkera kiertäminen ja aktiivinen faneista välittäminen luovat menestykselle kestävämmän ja vakaamman pohjan.

Placebon eilinen esiintyminen Helsingin Jäähallissa oli jo yhtyeen toinen Suomen-konsertti tänä vuonna. Yleisöä oli paikalla täyden hallin verran, ja jokainen oli varmasti tyytyväinen esitykseen. Kesällä ilmestyneen, perinteistä Placebo-linjaa jatkaneen Battle For The Sun -albumin uudet kappaleet herättivät yleisössä jopa yllättävän innokkaita reaktioita eivätkä hävinneet käytännössä ollenkaan vanhemmille hiteille. Keikan avannut uusien kappaleiden putki For What It's Worth / Ashtray Heart / Battle For The Sun viritti tunnelman heti alusta alkaen nopeatempoiseksi ja kiihkeäksi. Kenttäkatsomon eturivi näytti hyppivän, laulavan ja heiluttavan käsiä todella innokkaasti. Konsertin vauhdikkuus kantoi käytännössä loppuun saakka; bändin erinomaisista hitaammista kappaleista soitettiin oikeastaan vain Follow The Cops Back Home. Vuoden 2005 Meds-albumilta soitettiin yllättävän monta kappaletta, ja niistä monet olivat ehdottomasti koko setin kohokohtia.

Syystä tai toisesta hieman epämiellyttävänä ihmisenä tunnettu laulusolisti Brian Molko esiintyi tällä kertaa melko vähäeleisesti ja jätti enemmän tilaa kitaristi/basisti Stefan Olsdalille, joka heilui ensin hopeisessa puvussa ja sitten läpinäkyvässä hihattomassa paidassa hyvinkin aktiivisesti. Myös yhtyeen uusi rumpali, amerikkalainen Steve Forrest lähestyi yleisöä tehokkaasti viskaamalla katsomoihin ainakin kolme satsia rumpukapuloita ja pari vesipulloa. Pääkolmikon lisäksi yhtyettä oli täydennetty naispuolisella viulisti/kosketinsoittajalla sekä kahdella bassossa, kitaroissa ja koskettimissa vuorotelleella miehellä, joista toinen näytti hyvin paljon TV-tähti Ted Allenilta (mutta tuskin oli hän). Bändi kuulosti oikein terävältä ja iskevältä, varsinkin Olsdalin soittamat bassokuviot olivat mukavan muhevasti esillä. Myös konsertin visuaalinen puoli oli hyvin vaikuttava: lavan värimaailma oli hyvin harkittu ja katon toimiminen videoscreeninä oli omaperäinen ratkaisu. Suurin piirtein puolessa välissä settiä Molkon laulusuoritus hieman herpaantui ja muutaman kappaleen ajan tuntui, kuin hän olisi laulanut hieman väärästä sävellajista. Encoreihin mennessä Molko oli kuitenkin taas koonnut itsensä ja etenkin vihoviimeinen kappale Taste In Men oli kenties yksi parhaita esityksiä, joita olen koskaan nähnyt.

Sunnuntain konsertti todisti, että Placebo on yhä äärimmäisen relevantti rock-yhtye, vaikka se ei enää suurimman julkisuuden valokeilassa paistattelekaan. Bändin esiintymisestä huokui soittamisen riemu ja energinen asenne. Lisäksi se on vuodesta 1996 julkaissut hurjan määrän yksinkertaisesti erittäin hyviä kappaleita: eilen kuultujen huippubiisien lisäksi muutama hitti jätettiin jopa soittamatta. Menen ehdottomasti katsomaan Placeboa seuraavallakin Helsingin-vierailulla - ja tämän päätöksen jakaa kanssani aivan varmasti muutama tuhat muukin eilisen konsertin todistanut.

kuva Flickr-käyttäjältä Sami Niemelä - kiitos!

Tweet

Viikon viitonen

Kävin äsken Belgessä syömässä simpukoita. "Portugalilaisen kalastajan tapaan" voilla, valkoviinillä ja sardelleilla maustetut nilviäiset olivat todella herkullisia. Pidän paljon kaikista semisitkeistä ryömijöistä: simpukoista, ravuista, etanoista ja muista. Simpukoiden syöminen on jotenkin hyvin vanhanaikaisen kuninkaallista: sotketaan täysin kädet sitruunaan ja voihin ja väliin hörpitään viiniä lasista, johon jää rasvaisia sormenjälkiä. Puolen kilon annos oli reilu ja täyttävä. Voisin mennä Belgeen simpukkaviikkojen aikana vielä toistamiseenkin...

Viikkolista hiipii aikojen saatossa päivä päivältä eteenpäin:

Neil Young - Out On The Weekend Viime viikolla kuuntelin iltaisin paljon Neil Youngia. Olin totta kai ennenkin kuullut Youngilta paljon yksittäisiä kappaleita, mutta kokonaiset albumit kuten Tonight's The Night, Rust Never Sleeps ja Harvest osoittautuivat myös erittäin herkullisiksi. Näissä on jotenkin hienoa vanhan ajan tunnelmaa: hieman epävireistä laulua, hyvin intiimiä äänimaailmaa ja omaperäisiä sovitusratkaisuja. Youngin raikkaista melodioista kuuluu selvästi myös Beatlesin-tuntemus. On aivan pakko hankkia Harvest pian omaksi esimerkiksi Stupido-Wiikoilta.

British Sea Power - Please Stand Up Tätäkin kappaletta kuuntelin viime viikolla moneen kertaan. Olin jo jotenkin unohtanut sen, mutta se on yhdessä samalta Open Season -levyltä löytyvän It Ended On An Oily Stagen kanssa vuoden 2005 parhaita kappaleita. Tyylillisesti Everything Must Go:n aikainen Manic Street Preachers tulee helposti mieleen: melankoliset soinnut, viileät jouset ja pakahduttavat kertosäkeet. Myös kappaleen loppu on jotenkin todella tyylikäs.

UNKLE - Bloodstain Vuonna 1998 UNKLE kuulosti tulevaisuudelta, mutta jäi loppujen lopuksi valitettavasti jotenkin liiaksi jumiin 1990-luvulle. Siitä huolimatta komean synkeä Psyence Fiction -albumi sisältää Massive Attackista ja Chemical Brothersista muistuttavaa rytmikästä elektronista musiikkia ja monia hienoja vierailuvuoroja mm. Richard Ashcroftilta, Thom Yorkelta ja tässä Alice Templeltä.

The Cribs - Cheat On Me Viime viikkoina The Cribsiltä on ollut mahdotonta välttyä. Bändi on brittilehdistön, etenkin NME:n ja The Guardianin vahvassa suosiossa ja Johnny Marrin liittyminen yhtyeen kokoonpanoon tälle uusimmalle levylle on lisännyt hypeä entisestään. Singlebiisi on mukavan cribsmäisellä tavalla indieinen ja huutoinen, ja mukavan marrmaisella tavalla melodinen ja harmoninen. Kannattaa tarkistaa levyltä myös avausbiisi We Were Aborted, jossa on sama riffi kuin kotimaisen The Crashin kappaleessa Flash.

Placebo - Bubblegun Ensi kuussa Helsinkiin saapuvan Massive Attackin lisäksi syksyn keikkaohjelmaan kuuluu ehdottomasti myös Placebo marraskuussa. Bändi kärsii ainakin kotimaassaan jonkinlaisesta uskottavuuspulasta ainakin kriitikoiden parissa, mutta jos tarkastellaan yksinomaan musiikillista tasoa, Brian Molko kumppaneineen on viimeisen 13 vuoden aikana julkaissut hurjan määrän huippulaadukkaita pop-kappaleita. Kuten ennenkin on todettu, b-puolien taso on paljon kertova merkki yhtyeestä kuin yhtyeestä. Tämä Slave To The Wage -singleltä löytyvä raita yhdistää Placebon perinteisen vuokrataloteiniglamourin Amerikan-tuoksuiseen slide-riffiin hyvin kauniisti.

Kuva täältä - kiitos!

Tweet