Ei kitaraa

Joku ehkä muistaa, että pari kuukautta sitten ostin panttilainaamosta halvan kitaran. Aikomuksenani ei kuitenkaan ollut raahata kitaraa takaisin Suomeen, joten pistin sen tänä aamuna myyntiin paikalliseen Keltaiseen Pörssiin, Gumtree'hen. Yllättäen ilmoitukseeni vastattiin jo noin kymmenessä minuutissa ja puolisen tuntia sitten kitara siirtyi Euston Squaren metroaseman edessä australialaisen miehen omistukseen. Olisi ehkä pitänyt pyytää hieman korkeampaa hintaa, jos Gumtree kerran näytti toimivan näin tehokkaasti, mutta sainpahan nyt soitella pari kuukautta yhden kielisetin hinnalla.

Mielestäni on jotenkin mukavaa, että nykyisin kitaroita voi kohdella tällä tavoin: ostaa niitä halvalla ja myydä eteenpäin metroasemien edustalla. Kun olin 10-vuotias, kitaran hankkiminen oli totinen paikka, joka vaati panostusta ja säästämistä ja huolellista suunnittelua. Nykyisin on paljon rennompaa ja helpompaa.

Muuta: Tämä on ollut mielestäni kevään ykkösbiisejä. Minulla ei ollut aiemmin oikeastaan minkäänlaista käsitystä My Morning Jacketista tai jos olikin, se oli, että bändi on yksi niitä tylsän totisia amerikkalaisia alternativeyhtyeitä, joissa ei ole oudon nimen lisäksi oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tämä kappale on  kuitenkin mukavan svengaava ja hölmö hauskan iloisella tavalla. Etenkin torviaksentit ja valtavat "wou-ou-ou:t" ovat hyviä.

Tweet

Kitara

Olin tosiaan ehtinyt jo tottua siihen, että täällä on koko ajan joku vierailulla. Nyt, kun vieraita ei ole ollut, omaan arkeen palaaminen on ollut hieman hankalaa. Tämän viikon alusta olen kuitenkin ottanut aloitteen vahvasti omiin käsiini ja yrittänyt keksiä kaikenlaista tekemistä. Eilisen projekti oli liittyä paikallisen julkisen kirjaston jäseneksi (ei aivan niin yksinkertainen prosessi kuin voisi olettaa, mutta onnistui lopulta kuitenkin) ja tänään ohjelmassa oli kitaranetsintäodysseia.

Koska en ole aivan varma, veisinkö täältä ostamaani kitaraa takaisin mukanani Suomeen, tavoitteena oli löytää mahdollisimman halpa kitara. Halvan löytäminen ei kuitenkaan ole mitenkään kovin helppoa, sillä halpa tarkoittaa usein huonoa, eivätkä oikeat kitarakaupat mielellään myy huonoa (mikä on aivan ymmärrettävää). Päättelin siis, että halpoja kitaroita voisi löytyä panttilainaamoista. Kanikonttoreissa käyminen olisi lisäksi mielenkiintoinen seikkailu, sillä en ole sellaisen asiakkaana ikinä aiemmin ollut.

Useimmat yksittäiset panttilainaamot taitavat keskittyä enimmäkseen koruihin ja kelloihin, mutta löysin netistä Cash Converters -nimisen ketjun, jonka valikoimaan kuuluu aivan kaikkea hyvä- ja huonokuntoista käytettyä tavaraa pöytätuulettimista playstationeihin ja retkijakkaroista remonttitarvikkeisiin. Tietysti myös kitarat ovat Cash Convertersien perustarjontaa, mutta kaksi ensimmäistä pistokäyntiä Camdenin ja Islingtonin liikkeisiin vetivät vesiperän. Harhailu oli silti mukavaa, sillä etenkin Islington vaikutti näin hellepäivänä erittäin lupsakkaalta kaupunginosalta.

Koska lähialueen Cash Converterseistä ei löytynyt halpoja kitaroita, päätin suunnata kerralla hieman kauemmas ja matkustin maanalaisella Shepherd's Bushiin Länsi-Lontooseen. Käynti Goldhawk Roadin (joka mainitaan erittäin hyvässä laulussa) panttilainaamossa tuotti vihdoin tuloksen: minulle esiteltiin takahuoneessa paria aivan kelvollista kitaraa, ja myyjäpoika vaati, että soitan hänen kanssaan Wonderwallia. Valitsin kitaroista lopulta halvimman vaihtoehdon: 39 puntaa maksaneen, ilmeisesti puolalaisvalmisteisen melko huonokuntoisen elektroakustisen kitaran, joka kuulostaa aivan mukiinmenevältä, mutta näyttää ikävästi joltain, jota Jon Bon Jovi voisi soittaa muka-coolissa musavideossa, jossa kävellään farkkutakki päällä pitkin öisiä katuja. Jouduin tietenkin vielä käymään oikeassa kitarakaupassa hankkimassa kantopussin ja uuden satsin kieliä, mutta koko setti pysyi silti edullisessa kategoriassa ja ennen kaikkea on hauskaa, että kitaralla on nyt hyvä tarina.

Tweet

Android-kitara

En pakannut kitaraani mukaan tänne Englantiin ja olen ikävöinyt sitä välillä melko kovastikin. Tänään kokeilin korvikkeeksi ladata puhelimeeni ohjelman, joka simuloi kitaraa. Kuten YouTubesta löytyneestä videosta näkyy, Solo Guitar Lite on kohtalaisen hauska lelu, vaikka varsinaisen kitaran kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä. Beady Eyen The Roller sujui kuitenkin puhelinkitaralla aivan mukavasti!

Voisin kuvitella, että lähitulevaisuudessa tämän kaltaisilla ohjelmilla voisi saada aikaan vaikka mitä hauskaa. Ehkä pitäisi kokeilla piano-ohjelmaa seuraavaksi?



Muuta: Vaikuttaa siltä, että poptähdet käyvät tällä hetkellä yhä nuoremmiksi ja nuoremmiksi. Viime aikojen sensaatioita ovat olleet tietysti Justin Bieber ja Willow Smith, ja tätä kaksikkoa seuraa nyt Rebecca Black. Kaikkia tämän hetken esiteiniartisteja yhdistää se, että heidän musiikkinsa on aivan kamalaa (teinimusiikkimarkkinat taitavat toimia niin, että yleisölle menee läpi aivan mikä tahansa, koska se ei ole koskaan saanut kuullakseen mitään parempaa - tässä olisi vanhemmilla kasvattamisen paikka: Beatles autoradioon soimaan koulukyytimatkoilla, tms!). Rebecca Black pääsee kamaluudessa kuitenkin tavallaan melko innovatiiviselle tasolle: Friday-hitin (YouTubessa tällä hetkellä reilut 30 miljoonaa katselukertaa) sanoitus on niin epäsanoitusmainen, että se on oikeastaan jo aika hieno:

Yesterday was Thursday, Thursday
Today is Friday, Friday (Partyin’)
We so excited
We so excited
We gonna have a ball today

Tomorrow is Saturday
And Sunday comes afterwards
I don’t want this weekend to end


Pidän siitä, että sanoituksessa ei ole käytännössä lainkaan perinteisiä riimejä. Aivan kuin olisi vain kirjoitettu jonkinlainen mindmap käsitteen 'perjantai' ympärille ja laitettu se suoraan biisin sanoitukseksi. "Tomorrow is Saturday / And Sunday comes afterwards" - eipä siinä voi väittää vastaan! 


Ja kuten Willow Smithiä jokunen aika sitten coveroi "Neil Young" ja Bruce Springsteen, Rebecca Blackin hittiin on nyt tarttunut "Bob Dylan"!

Tweet

Kaksi kertaa hyvä kauppa

Asioin äskettäin kahdessa mainiossa liikkeessä, jotka asiantuntevan palvelunsa ja laadukkaan valikoimansa perusteella ansaitsisivat tulla laajemminkin tunnetuiksi.

Bändikeskukseen (Ruoholahdenkatu 6) minut ajoi pieni mutta harmittava ongelma: kitarani virityskoneistosta hajosi pienen pieni muoviosa, jonka rikkoutuminen esti yhden kielen virittämisen. Kysyin asiaan ratkaisua ensin Levytukusta, josta olen kitarani aikoja sitten hankkinut, mutta sieltä sain vastaukseksi pelkästään ilmoituksen siitä, ettei kyseisiä muovipyörylöitä voida vaihtaa erikseen, vaan koko virityskoneisto täytyisi uusia. Levytukun arvio korjauksen hinnasta oli vähintään 50 euron nurkilla. Kun koko kitara maksoi alle 200, tuntui mielestäni tyhmältä sijoittaa uuteen virityskoneistoon 1/4 koko alkuperäisestä investoinnista.

Pientä ja tunnelmallista Bändikeskusta pyörittävä miellyttävä herrasmies kuitenkin vastasi sähköpostiini täysin päinvastaisella asenteella: kun Levytukku esitti heti alkuun kalliita ja työläitä ratkaisuja, Bändikeskuksen mies ilmoitti vain "Tule käymään, niin katsotaan, miten pääset taas soittamaan!" Positiivisen asenteen perusteella kuljetin kitarani Ruoholahdenkadulle ja Hra Bändikeskus löysikin varastoistaan juuri kitaraani sopivan osan, vaihtoi sen kahdessa minuutissa ja pyysi korvaukseksi kahta euroa. Koska minulla ei ollut käteistä mukana ja Bändikeskuksessa ei voi maksaa korteilla, hän tokaisi vain, että maksat sitten, kun kuljet tästä joskus ohi. Kipitin heti kotiin ja palasin puolen tunnin kuluttua ja maksoin hyvästä palvelusta kiitollisena viisi euroa - vaikka vaihtorahojakin tyrkytettiin ensin pitkään.

Bändikeskus poikkeaa suurista soitinliikkeistä siinä, että se on ilmeisesti tämän yhden kaverin yksityisomistuksessa oleva pieni liike, joka ei toimi minkään suuren kitara- tai laitemerkin maahantuojana. Esimerkiksi Levytukun kuukausipalkkaisilla, paikoin jäisen etäisesti asiakkaisiin suhtautuvilla myyjillä on varmasti paineita myydä mahdollisimman paljon suurten merkkien tuotteita - asiakkaan todellisista tarpeista riippumatta. Bändikeskuksen miehelle pienen soitinkaupan pitäminen on kuitenkin elämäntapa ja hän on bisneksessä mukana musiikin ilosta. Vaikka kertaostokset saattavatkin olla pienempiä, reilulla meiningillä ja asiakasta kuuntelevalla asenteella Bändikeskus saa varmasti luotua pitkäkestoisia asiakassuhteita. Ainakin itse hoidan vastaisuudessa kaikki kitara-asiani Bändikeskuksessa.

Toinen hyvä kauppakokemus oli Chez Mariuksessa (Fredrikinkatu 26). Muutaman vuoden palvellut Tefal-teflonpannuni oli alkanut tarttua kiinni ruokiin, joten täytyi löytää uusi. Suhde paistinpannuun kestää vuosia, joten uuden hankkimiseen on aina suuri kynnys. Chez Mariuksessa sain kuitenkin poikkeuksellisen asiantuntevaa apua ja minulle löydettiin juuri omiin kokkaustarpeisiini sopiva helppohoitoinen Bourget-pannu.

Kuten Bändikeskuksessa, Chez Mariuksenkaan kokeneella myyjällä ei ollut tavoitteena myydä mahdollisimman kallista tuotetta, vaan asiakasta mahdollisimman paljon hyödyttävä tuote. Laadukas Bourget oli useita kymppejä edullisempi kuin tavaratalojen tyyriit Tefalit ja Hackmanit ja sain sen käyttöön vielä hyvin yksityiskohtaista opastustakin. Päällystetyn pannun kanssa on kuulemma erityisen tärkeää olla koskaan lämmittämättä tyhjää pannua täyskuumaksi ja ruokaakin pitäisi siinä kypsyttää melko miedolla lämmöllä. Nyt, kun tiedän kohdella pannuani oikein, en joudu hankkimaan uutta vielä pitkiin aikoihin - mutta jos jotain muuta keittiövarustetarvetta ilmenee, suuntaan ilman muuta Chez Mariukseen.

Tweet

Mietoksia syksystä, työstä ja lauluista (mm.)

Ehkä pitäisi lopettaa kokonaan otsikoiden keksiminen tällaisiin yleisiin kirjoituksiin? Ajattelin jotain tyyliin "Mietteitä maanantaina", mutta se on niin itsestäänselvää ja tylsää, että yritin viedä asiaa hieman hiihtäjäsankarimaisempaan suuntaan.

Oikeastaan piti kirjoittaa levyarvostelu uudesta Arctic Monkeysistä, mutta en jaksa keskittyä niin tiiviisti juuri nyt, joten se saa jäädä myöhempään ajankohtaan. Ennakkokommenttina voisin sanoa, että levy on erinomainen ja yllättävän helppo ja tarttuva vastoin kaikkia yleisiä kertomuksia, joita on ehtinyt levyn julkaisun aikoihin kuulla eri medioissa.

Oasis kuulostaa nykyisin erilaiselta, kun bändiä ei enää ole. Kappaleita kuunnellessa ne kuulostavat musiikilta menneisyydestä, pysähtyneiltä kuvilta entisistä ajoista. Oikeastaan siinä on hyvätkin puolensa. Kun ei koko ajan jossain piilotajunnassa odota, että Oasis vielä joskus ylittäisi vaikkapa Slide Awayn, voi nauttia vanhasta, alkuperäisestä, ainoasta Slide Awaystä vieläkin enemmän kuin ennen.

Olen ihminen, joka ei osaa elää nykyhetkessä kuin vain erittäin harvoin. Jopa kadulla kävellessäni yritän ajatella tulevaisuuteen ja hermostun, jos joku lampsii edessäni sellaista linjaa, jonka läpi minun täytyisi kulkea seuraavan puolen minuutin aikana. Niinpä teen ennustavia väistöliikkeitä, jotka eivät tietenkään toimi, sillä noiden sekuntien aikana myös edelläolevat saattavat muuttaa kurssiaan.

Joka tapauksessa: ennakoin ja murehdin tulevaa hyvinkin paljon. Kesällä näin ei tarvinnut tehdä, sillä lähitulevaisuus näytti ainoastaan kivalta, helpolta ja hauskalta. Nyt syksyn koittaessa on taas hyvä aika ja hyviä syitä ounastella tulevaisuuden ikäviä puolia (jotka eivät itse asiassa ole välttämättä niin pahoja, mutta niiden murehtiminen tekee niistä ainakin tuplasti hankalampia). Vaikka olen ollut töissä pian jo kuukauden, sain varsinaiset vakinaiset työvuorolistasuunnitelmat vasta tänään, ja pelkään jo nyt, että tulen olemaan myöhemmin syksyllä hyvin väsynyt ja stressaantunut. Tämä on tietysti hölmö valituksen aihe, sillä hyvin monet opiskelijat käyvät vakituisesti sekä töissä että suorittavat opintojaan oikein menestyksellisesti, mutta itse en ole vielä koskaan tehnyt niin. Olen ollut vain erilaisissa tilapäisissä hommissa, kuten lyhyitä jaksoja opettajansijaisena, joten en ole tottunut siihen, että "koulu" ja työ pitäisi yhdistää vakinaisesti. Ehkä se alkaa sujumaan, kunhan totun rutiiniin, mutta ennaltakäteen se tuntuu melko ahdistavalta.

(Olen muuten alkanut vihata sanaa "koulu", jos sillä tarkoitetaan yliopistoa. Tätini on kritisoinut tätä termiä jo vuosikymmenten ajan, mutta itse olen käyttänyt sitä varsin kevyesti. Nyt olen kuitenkin alkanut olla siitä tarkempi, sillä töissä kaikki puhuvat opinnoistaan "kouluna", mutta suurin osa tarkoittaa sillä jotain ammattikorkeakoulua tai muuta näpräilyopistoa, joten haluan korostaa omaa ylemmyyttäni ja puhua yliopistosta yliopistona enkä "kouluna". Tämä on itse asiassa kokonaan toisen kirjoituksen aihe ja tulen varmasti avautumaan tästä vielä lisääkin, mutta toistaiseksi maailma ei ole vielä valmis tälle puheenvuorolle.)

Joka tapauksessa, rutiinit ja aikataulut ja menot ja tulot yleensäkin luovat pienimuotoista ahdistusta. Olin koko kesän niin vapaa kaikista säännöistä ja rajoituksista, etten enää ikinä haluaisi palata takaisin sellaisten maailmaan. Olen ajoittain harkinnut jopa sellaista suunnitelmaa, että sitten kun (tämäkin on huono sanapari) saan tutkinnon suoritettua, jäisin omasta tahdostani työttömäksi ja valvoisin öisin ja kirjoittaisin lauluja ja yrittäisin vaikkapa opetella pelaamaan pokeria. Tai jotain.

Ylipäätään haluaisin kirjoittaa enemmän lauluja. Kun olin 12-19 -vuotias ja bändissä, sain jotain omaa aikaiseksi ehkä kaksikin kertaa kuukaudessa ja siitä tuli joka kerta maailman paras tunne - aivan vertaansa vailla oleva riemu ja ylpeys. Nykyisin sellainen on monista syistä johtuen hyvin harvinaista, enkä välillä edes muista, että kaipaan sitä. Yllätyin taas viime viikolla, kun pääsin osalliseksi tästä tunteesta, ja vielä todella eriskummallisella tavalla: eräs seuraamani blogirunoilija oli tehnyt laulutekstinomaisen riimitelmän joskus kauan sitten, löysi sen nyt vanhasta paperikasasta ja julkaisi sen blogissaan. Pätkä oli rakenteeltaan niin selkeä ja vahva, että se suorastaan vaati päästä osaksi laulua. Niinpä tartuin kitaraan ja kehittelin muutamassa minuutissa melodian. Kaiken huipuksi vielä nauhoitinkin kappaleen kovasti suhisevalla ja rätisevällä äänenlaadulla yhdellä otolla Windowsin perusääninauhurilla.

Tulos oli mielestäni mukavan spontaani ja koko operaatio oli erittäin virkistävä ja hauska - en ollut koskaan aiemmin tehnyt kappaletta valmiiseen tekstiin, enkä muutenkaan ainuttakaan suomenkielistä biisiä. Kuuntelin valmiin tuloksen varmasti 20 kertaa putkeen ja olin itse suurin oma fanini. Juuri se on parasta koko jutussa. Toivoisin, että voisin kokea sitä useammin. Sitä on oikeastaan mahdotonta edes yrittää selittää sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut. Ehkä vastaavan onnistumisen tunteen voi saada jostain muustakin: piirtämisestä, urheilemisesta, ristisanatehtävästä, kenties jopa työstäkin - eri ihmiset eri asioista, kukin kiinnostuksensa ja kykyjensä mukaan?

Muistan vanhan bändini basistin kanssa käymäni keskustelun entisen koulumme öisellä pihalla joskus 15-vuotiaina. Yritin selittää hänelle, miten hyvältä tuntuu kirjoittaa biisejä. "Luuletko, että se tuntuu paremmalta kuin seksi?", hän kysyi. "Aivan varmasti", vastasin. Johon hän: "Mutta et ole kokeillut seksiä!" Tähän kohtaan vain mumisin "Niin...", ja tajusin vasta liian myöhään, että olisi pitänyt vastata "Mutta sä et ole koskaan kirjoittanut biisiä."

Hmm, nyt tämä menee jo vähän outoihin suuntiin. Syytän ruokavaliota. Olin tänään työpäivän jälkeen niin väsynyt, etten jaksannut kokata itselleni, joten pyöräilin vain Lidliin ja ostin pakastimen täyteen helppoa ruokaa. Nugetit ja ranskalaiset ovat kuitenkin helppoja ainoastaan valmistaa, mutta vaikeita sietää. Sellainenkin masentaa: ajattelee, että koko syksy tulee olemaan vain töitä ja opiskelua ja pakasteruokaa, eikä ollenkaan mitään hauskaa ja suurta ja ainutlaatuista ja oikeasti tärkeää. Vaikka ei se niin tietenkään ole. Ei pitäisi miettiä niin paljon etukäteen. Ehkä lopetan reittien suunnittelun kadullakin: pahinta, mitä voi käydä, on ehkä törmätä johonkin ihmiseen, mutta ehkei sekään ole niin karmea kohtalo.

Arctic Monkeys -arvio huomenna?

Tweet

Uutta musiikkia

Lisäsin tänään MySpace-sivulleni uuden kappaleen. Sen nimi on Promise Me This ja nauhoitimme sen juuri ennen joulua multilahjakkaan ystäväni Juliuksen kanssa hänen kotistudiossaan.

Itse soitan kappaleessa vain kitaraa ja yritän parhaani mukaan laulaa, kaikki muu on Juliuksen aikaansaannosta; hänellä oli todella monia erinomaisia ideoita ja hän toteutti ne taitavasti. Pidän paljon esimerkiksi urkusoundeista ja Mellotron-kuorokin kuulostaa hyvältä!

Promise Me This on toistaiseksi paras tänä vuonna missään julkaistu kappale. Kuuntele se siis MySpacesta tai lataa suoraan tästä.

Kaikenlaiset kommentit ovat hyvin tervetulleita, kiitos!

Tweet

Viikon sekalainen

Blogiin kirjoittamisessa on nyt ollut pieni tauko. Ensinnäkään ei ole ollut oikein mitään järkevää kirjoitettavaa ja toiseksi ei ole ollut oikeastaan aikaakaan kirjoittaa. Se tarkoittaa valitettavasti sitä, että tässä postauksessa tulee olemaan melko paljon epäjärkeviä, sekalaisia asioita. (Tätä lisää se, että aloin kirjoittamaan puoli kahdeksalta illalla, mutta pidin sitten Monk-tauon ja kello on nyt jo kohta kaksi...)

Tämä viikko oli yliopistolla väliviikko ja suurin osa opiskelukavereistani vietti sen ulkomailla tai muissa rennoissa loma-aktiviteeteissa. Itse tein paljon monenlaisia töitä: luin tenttikirjan kahdessa päivässä loppuun (ennenkuulumatonta ahkeruutta!), sijaistin kouluavustajana ala-asteella neljä päivää ja kolmena päivänä heti kotiin tultuani nauhoitin "kotistudiossa" (kitara, mikrofoni ja tietokone) demoja. Ehdin nukkua vain n. viiden tunnin yöunia enkä ole syönyt koko viikolla yhtään oikeaa lämmintä ateriaa. Mutta nykyään olen oikeastaan sitä mieltä, että nälkäisenä on parempi olo kuin kylläisenä. Syöminen ei vain tunnu niin nautinnolliselta kuin vaikkapa vuosi sitten.

Toiseen nauhoittamistani biiseistä olen kohtalaisen tyytyväinen. Sen nimi on Connections ja voit ladata sen tästä. Eräänä elokuisena yönä odottelin bussia ja iPodistani oli akku lopussa, joten satuin kuulemaan ohi kulkeneiden nuorten naisten keskustelun (tai enemmänkin yhden nuoren naisen vuodatuksen kahdelle ystävättärelleen). Ajattelin, että siitä voisi saada hyvän pohjan tarinaksi lauluun. Musiikillisesti Connections kuulostaa ehkä... no, enpä itse asiassa tiedäkään. Kitarasoolosta tuli ainakin melko mukava; se oli kokonaan nauhoitustilanteessa improvisoitu.

En ehtinyt viikon puolivälin jälkeen käydä keskustassa oikeastaan ollenkaan, ja nyt viikonloppuna oli jännä huomata (tai ei se nyt ollut kovin jännää... tästä on tulossa hyvin huono kirjoitus... kohta puhutaan kai liikenneympyröistä), miten jotkut arkipäiväiset asiat voivat muuttua nopeasti. Yhden bussin reitin varrelle olevaan liikenneympyrään (ääh, blääh) oli asennettu massiivinen valaisintolppa, ja toisen bussin reitti oli vaihtunut korttelin verran. Nyt pääsen kotioveltani suoraan Tavastian ovelle. Ehkä siitäkin on vielä joskus hyötyä.

Mitäs muuta... miten tämä postaus saataisiin vielä ojasta allikkoon..?

Perjantaina kakkosluokkalaisella pojalla oli koulussa päällään viitta. Muilla oli takit, mutta tällä pojalla viitta. Hän piti sitä aivan pokkana. Se oli aika hienoa; todellinen maverick. (Viitan oli kuulemma valmistanut pojan äiti.)

Perjantaina koulussa oli myös seurakunnan työntekijän pitämä aamunavaus. Sellainen on aina kerran kuussa ja olen sijaisuuksieni aikana sattunut kuulemaan useitakin sellaisia, mutta tämänkertainen oli taas aivan järjettömän huono. En saanut lainkaan selville takellellen puhuneen seurakuntatädin sodasta kertovan tarinan pointtia. Luulen, että jos en itse ymmärtänyt sitä, tuskin kovin moni ala-asteikäinenkään ymmärsi. Seurakuntaihmisen tarinassa oli kyllä yksi hassu kohta (niin... no, uskontopainotteisissa aamunavauksissa hassuus pitää löytää sieltä, missä sitä on edes vähän), kun "Jaakko-poika tykkäsi pituudesta ja korkeudesta". Siis luultavasti pituushypystä ja korkeushypystä, mutta olisi aika hauskaa ilmoittaa kiinnostuksensa kohteiksi "pituuden" tai "korkeuden" kaltaisia käsitteitä. Itse harrastan Newton-metrejä ja oikokulmia.

Seurakunnan aamunavaukset ovat kyllä aikamoista aivopesua. Varsinkin virrenveisuu. Pienimmistä oppilaista tuskin kukaan oikein ajattelee virsien sisältöjä, mutta niissä on paljon todella imelän ja häiritsevän kuuloisia asioita. Itse yritin erota kirkosta pari viikkoa sitten. Se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, mutta se on laiskuuden vuoksi jäänyt tekemättä (ja juuri laiskuus onkin varmasti syy, miksi evankelis-luterilaisella kirkolla on enää ylipäätään yhtään jäseniä). Ja siis nytkin eroaminen jäi yritykseksi. Netistä löytyvä eroakirkosta.fi vaikutti kätevältä: käyttäjä voisi vain täyttää sähköisen lomakkeen, joka lähetettäisiin omalle seurakunnalle. Mutta omaksi ongelmakseni muodostui se, että sivun ylläpitäjä oli "Tampereen vapaa-ajattelijat ry." (tms.), joka kuulostaa todella ankealta. En halua erota kirkosta tamperelaisten vapaa-ajattelijoiden avustuksella. Se on varmaan jokin klubi, jossa valistetaan tamperelaisia siitä, että kukin saa aivan vapaasti valita kannattaako Ilvestä vai Tapparaa ja käydään keskusteluja siitä, pitäisikö sanoa pipo vai pipa.

Pitäisi nyt vain osoittaa omaa aloitteellisuutta ja käydä eroamassa kirkosta aivan paikan päällä.

Tulin äsken Elokuva-arkistosta katsomasta Pedro Almodóvarin elokuvan Kaikki äidistäni. Se oli yllättävän hauska ja sisälsi monia nokkelia one-linereita. Samalla se oli myös vakava ja kohtalaisen sekopäinen. En ollut aikaisemmin nähnyt ainuttakaan Almodóvarin elokuvaa enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Muutenkin elokuvatietämykseni on kyllä melko heikkoa. Tällä viikolla latasin koneelle kaksi klassikkoelokuvaa - Annie Hall ja Midnight Cowboy - parantaakseni sivistystäni. En ole ehtinyt vielä katsoa kumpaakaan, mutta jotenkin veikkaan että ainakin Annie Hall on todella hyvä.

Ensi viikon alusta tulee vielä todella hektinen, mutta keskiviikkoiltapäivästä alkaen aion pitää oman väliviikkoni. Ensin Saksan-kaverini tulee Helsinkiin ja sitten lennämme ruotsalaisen ystävämme luo Tukholmaan, jossa Arcade Fire esiintyy. Minulla on nyt siis viikko aikaa opetella pitämään Arcade Firesta. Olisin kyllä musiikilliselta kannalta mieluummin halunnut nähdä Kentin Kulttuuritalolla. Minulla oli jo lippukin, mutta konsertti sattui samaksi päiväksi kuin Arcade Fire. Toisaalta Kent on luultavasti mahdollista nähdä vielä monesti uudestaankin, mutta AF-mahdollisuuteen täytyy tarttua nyt.

Sekavaksi lopuksi vielä sananen kirkasvalolampusta. Tällä viikolla jouduin heräämään niin aikaisin, että aamulla oli vielä pimeää kun nousin. Se on todella ahdistavaa ja vuosi vuoden jälkeen yhä ensimmäisillä kerroilla yllättävää. Löysin kuitenkin alesta kirkasvalolampun, jonka päivittäisen käytön pitäisi lieventää kaamosmasennusoireita ja lisätä energiaa. Uskon muutenkin todella vahvasti kaikenlaisiin härveleihin, joten luulen että kirkasvalolamppukin osoittautuu vielä hyväksi. On se auttanut jo tälläkin viikolla, mutta ehkä kyseessä on vain plasebo-vaikutus.

MP3:

Blur - Clover Over Dover (Demo) [lähde]
Blur - To The End (Demo) [sama]

Tweet

Tell The King?

Pete Doherty & Carl Barât (The Libertines) - Tell The King

Kirjoitin äsken aivan mahtavan biisin... kunnes huomasin, että se oli lähes täysin samanlainen kuin The Libertinesin Tell The Kingin outro (tässä videossa n. siinä kohdassa kun kello näyttää 2:50). Joten se siitä.

Tänään vartijakurssilla harjoiteltiin voimankäyttöä. Jouduin makaamaan käsiraudoitettuna lattialla hikisen miehen alla. Taas yksi juttu, jota en olisi elämässäni halunnut joutua tekemään.

Sain myös turpaanvetouhkauksen, koska sanoin yhtä amista amikseksi. "Sano toi vielä, niin sulla on naama kipeänä." No en sano.

Onneksi se on huomenna ohi.

Tweet