Viikon viitonen

Tämä viikko kului yhdessä hujauksessa. On jopa jotenkin sellainen olo, että jotain olisi päässyt kaiken vauhdin keskellä unohtumaan.

Tallinnassa vietetty puolitoistavuorokautinen miniloma oli erittäin virkistävä ja hauska. Viroa ehkä hieman väheksytään matkakohteena sen läheisen sijainnin takia, mutta se tarjoaa aivan aidosti keskieurooppalaistyylistä tunnelmaa vain lyhyen laivamatkan päässä, joten siitä kannattaisi käydä nauttimassa useamminkin. Jo se, että kahvilassa on pöytiintarjoilu, on yksistään laivalipun hinnan arvoista. Miksi Suomessa kaikki pienet, "ei niin tärkeät" asiat tehdään aivan väärin? Torstaisessa Hesarissa oli hyvä pääkirjoitus mm. ruokakauppojen tasosta, jossa aivan oikein nostettiin eräiksi pääsyyllisiksi kaupan alalla oligarkiaa harjoittavat suuret keskusliikkeet. Bonuskorttitehokäytännöllisyysharmaustasalaatumentaliteetti ulottuu oikeastaan kaikkeen läpi koko yhteiskunnan. No, ehkä se ei ole varsinaisesti Viikon viitosen aihe.

Kirjoitin Arctic Monkeys -arvostelun myös kansainväliselle No-Crab -sivustolle. Se onnistui viestiltään ehkä paremmin, kuin allaoleva suomenkielinen.

Nyt varsinaisesti tämän viikon kappaleisiin:

Oasis - Underneath The Sky Suosikkiyhtyeeni hajoamisesta on nyt kulunut jo viikko, ja tavallaan koko juttu tuntuu oikeastaan jo jotenkin kaukaiselta. Ehkä olen asian suhteen jonkinlaisessa torjumistilassa? Underneath The Sky lohduttaa: se on yksi yhtyeen parhaita kappaleita, mutta usein jotenkin unohduksiin jäävä. Alun kitaraefekti on hyvin epäoasismainen ja lopun kosketinsoittimet tuovat mukavan melankolista sävyä.

The xx - Crystalised Musiikin kuuntelu on usein hauskimmillaan öisin, mutta täydellisiä yölevyjä on hyvin vaikea löytää. Lontoolainen, kovasti hypeä nostattanut The xx nauhoitti esikoislevyään aamuöisin, joten heidän musiikissaan on ehdottomasti kuultavissa pimeän vuorokaudenajan hapuilevaa otetta. The xx:n albumi saattaa nousta omassa käytössäni vielä kovaksikin suosikiksi, sillä se muistuttaa jopa yömusiikin kuninkaasta Talk Talkista, vaikka onkin soundimaailmaltaan kovin erilainen. Tältä levyltä on vaikea nostaa esiin yksittäisiä kappaleita, mutta Crystalised sisältää melko vastustamattomia koukkuja ja mies- ja naislaulajan yhteisharmoniat ovat kauniita.

Talk Talk - I Believe In You Edellinessä kohdassa mainittiin Talk Talk, joten ehkä on hyvä varmistaa, että kaikki muistavat, mistä on kyse. Kuulin ainutlaatuisen upean Spirit Of Eden -albumin ensimmäistä kertaa vasta vuosi sitten, mutta jo nyt se on yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni. Suosittelen jokaista lukijaa kuuntelemaan koko albumin Spotifystä (toivottavasti mainokset eivät tule ärsyttävästi väliin - tämä on levy, jonka tunnelmaa ei oikein viitsisi katkoa) vaikka jo heti tänä iltana: sen jälkeen monia asia saattaa olla toisin. Tämän levyn soittaisin myös vastaukseksi kaikille, jotka väittävät, ettei popmusiikki voi olla todellista taidetta.

Kasabian - Ladies And Gentlemen (Roll The Dice) Edellisen kirjoituksen kommenttiosiossa on ajoittain kiihkeänkin oloista keskustelua Kasabianin todellisesta olemuksesta. Vaikka otinkin keskustelussa melko Kasabian-vastaisen kannan, en missään nimessä tyrmää bändiä täysin. Esimerkiksi tämä vähäeleinen kappale liukuu pehmeästi korvien kautta suoraan sydämeen. Silti suuressa mittakaavassa Kasabian on tämän vuosikymmenen Ocean Colour Scene, jos Arctic Monkeys tai Glasvegas on Oasis. Keskustelu jatkuu?

Ian Brown - Stellify Ian Brown sai maininnan jo viime viikon Viitosessa, mutta otetaan nyt käsittelyyn myös hänen tuorein singlensä Stellify. Koko kappale on alusta loppuun asti kuin yhtä nostatusintroa, jonka odottaa koko ajan purkautuvan huippuintensiiviseksi hyökkäykseksi, mutta näin ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Sinällään tämä ei ole ollenkaan negatiivinen asia, sillä Brownin Manchester-shamaanicharmi pitää tunnelman erittäin korkealla ja kosketinriffi on huipputarttuva jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien. Ian Brown on niitä harvoja artisteja, jotka saavat käytännössä lähes kaiken kuulostamaan mielenkiintoiselta. Pystyykö Liam Gallagher tulevalla mahdollisella soolotuotannollaan samaan?

Ylläoleva tyylikäs 5-kuva on asiallisesta Skrubu.net -blogista.

Muuta: Suosittelen kaikille myös käyntiä Kaapelitehtaan Design Market -tapahtumassa, joka on avoinna vielä huomenna. Vaikka suuret firmat ovatkin jo varanneet hallista melko ison siivun pienempien suunnittelijoiden kustannuksella ja vaikka lastenrattaiden alle jääminen onkin tapahtumassa aivan todellinen uhka, paikan päältä voi silti tehdä mielenkiintoisiakin löytöjä. Ostin erittäin tyylikkäitä käsin tehtyjä keraamisia lasinalusia, mikä saattaa kuulostaa erittäin tylsältä ja keskiluokkaiselta, mutta on todellisuudessa erittäin coolia ja aitoa - uskokaa pois!

Tweet

"Suomen ääni Euroopassa"

EU-parlamenttivaalit lähestyvät, mutta asia kiinnostaa vain kovin harvoja: vuonna 2004 EU-vaalien äänestysprosentti Suomessa oli 41,1 eli hieman kyseenalainen jopa aivan demokratian itsensä toteutumisen kannalta.

Osasyy vähäiselle kiinnostukselle on varmasti siinä, että kansa ei keskimäärin ole kovin hyvin perillä siitä, mitä EU-parlamentti tekee. Tämä johtuu niin asian kohtalaisesta uutuudesta kuin median vähäisestä EU-raportoinnista, mutta myös puolueista itsestään. Esimerkiksi erään sosiaalidemokraattien ehdokkaan vaalilause kuuluu "... Suomen ääni Euroopassa". Juuri tällaiset sloganit antavat EU-parlamentista sen vääristyneen kuvan, että suomalaiset edustajat edustaisivat siellä Suomea ja maamme kansallisia etuja.

Mielestäni olisi paljon rehellisempää, jos EU-vaaleissa kampanjat käytäisiin Euroopan-laajuisin puoluetunnuksin, esimerkiksi niin, että demarit kertoisivat kuuluvansa eurooppalaisessa puoluekontekstissa sosialisteihin ja kokoomuslaiset konservatiiveihin, eikä mitään yhtenäistä "suomalaista" ryhmää missään nimessä ole olemassakaan. Liiallinen fiktiivisen maayhtenäisyyden esilletuominen EU-vaaleissa saattaa johtaa yksinkertaisesti vääriin äänestyspäätöksiin. Varmasti on olemassa esimerkiksi maanviljelijöitä, jotka haluavat rehtejä keskustalaisia puolustamaan Suomen maaseudun etua Rysselin peilisaleihin, mutta joutuvatkin pettymään, jos ja kun tajuavat, että keskusta kuuluukin Euroopassa liberaaliryhmään, joka tuskin on kovin kiinnostunut sokerijuurikkaan erikoisolosuhdetukien säilyttämisestä.

EU ei siis kiinnosta suomalaisia, koska sen tärkeyttä ei täysin ymmärretä - mutta suomalaiset puolueet eivät tunnu täysin edes haluavan, että se ymmärrettäisiin. Itse en ole vielä päättänyt, ketä äänestän, mutta en ainakaan sellaista ehdokasta, joka lupaa ajavansa EU:ssa "Suomen etua".

Ja miksi SDP on laittanut televisiomainostensa taustalle järkyttävän Coldplay-pastissin?

Muuta: Tästä blogista voi ladata Talk Talkin entisen laulajan, Mark Hollisin harvinaisen sooloalbumin! Vuonna 1998 julkaistu levy jatkaa samalla määrittelemättömän omaperäisellä linjalla kuin Talk Talkin kaksi viimeistä albumia, Spirit of Eden ja Laughing Stock.

Tweet

Parhaat 2008: Albumit

Vuosi 2008 toi mukanaan runsaan määrän erinomaisia levyjä. Kiinnostavia levyjä tuntui ilmestyvän jopa niin paljon, etten ehtinyt vuoden aikana edes kuulla kaikkia merkittäviä julkaisuja. Haluan kuitenkin nostaa erikseen esille kolme ylivoimaisesti parasta sekä mainita muutaman muun erittäin hyvän.


1. Elbow - The Seldom Seen Kid

The Seldom Seen Kid ei ole pelkästään tämän vuoden vaan kiistattomasti koko vuosikymmenen paras albumi. Tässä väitteessä ei ole pätkääkään liioittelua.

Neljännellä levyllään Elbow kokosi jo aiemmin tutuiksi tulleet suurimmat vahvuutensa yhteen, mutta lisäsi keitokseen vielä yhden ylimääräisen ripauksen rohkeutta, omaperäisyyttä, tyylitajua ja älyä. Nerokkaat melodiat, nokkeluudellaan ja rehellisyydellään säväyttävät sanoitukset ja sympaattinen Manchester-charmi saivat The Seldom Seen Kidillä seurakseen näkemyksellisesti loppuun asti rakennetut sovitukset ja muiden "isojen kitarabändien" massasta suuresti poikkeavan, hienovaraisen tuotannon. Elbow'hun suhtautuu aina kitarabändinä, mutta itse asiassa The Seldom Seen Kid sisältää hyvin vähän kitaroita. Siitä on välillä muutenkin vaikea sanoa, mitä se oikein sisältää: sen musiikki on vain niin kokonaisvaltainen rakennelma, että yksittäisiin soittimiin ei kaiken hurmoksen keskellä osaa kiinnittää erillistä huomiota.

Kaiken muun loistokkuuden lisäksi The Seldom Seen Kid voitti Mercury Music Prizen ja toi minulle vedonlyönnissä €700. Hienoa, miten levy voi murtautua ulos pelkän kuuntelukäytön rajoista ja tulla olennaiseksi osaksi elämää. Sellaista ei todellakaan tapahdu usein, mutta The Seldom Seen Kidin kohdalla niin tapahtui.

The Seldom Seen Kid -arvio tässä blogissa 29.3.2008
kuuntele esim. One Day Like This, The Fix


2. Glasvegas - Glasvegas

Glasvegasin ensilevy on merkittävä monesta syystä. Ensiksikin se on todella harvinaisen valmis kokonaisuus debyytiksi: se sisältää todella kypsiä ja taidokkaasti kirjoitettuja pop-kappaleita, se on tuotettu kokonaiskuva päällimmäisenä mielessä pitäen saumattomaksi paketiksi ja sillä soittaa yhtye, jonka omaperäinen tyyli ja itsevarmuus erottuvat muiden levytysuraansa aloittelevien bändien joukosta. Glasvegas on miettinyt viestinsä loppuun asti ja tuo sen esiin teräväksi hiottuna tällä upean yksinkertaisella ja iskevällä levyllä.

Glasvegasia on monesti verrattu Oasikseen, etenkin sen takia, että levymoguli Alan McGee väittää "löytäneensä" kummankin yhtyeen, mutta mikä todella yhdistää Glasgow'n poikia ja tyttöä Manchesterin legendoihin on se, että kummankin asenteesta huokuu vilpitön aitous ja kuten Oasis vuonna 1994 poikkesi soundiltaan ja ilmeeltään kaikista aikalaisistaan, erottuu Glasvegas samalla tavalla vuonna 2008.

Kuuntelin Glasvegasia marraskuun lopussa lumisella juna-asemalla eräässä pääkaupungin ympärystaajamassa ja mietin mielessäni, että vaikka Glasvegas ei enää koskaan myöhemmin pystyisi toistamaan debyyttilevynsä magiaa, sillä ei olisi mitään väliä, koska tämä yksi levy tulee kestämään aikaa niin hyvin, että siitä voi nauttia aina. Toisaalta bändin tulevaisuudesta ei taida olla pelkoa, nimittäin ainakin kekseliäisyyttä näyttää löytyvän: Transylvaniassa kirkkokuoron kanssa nauhoitettu, kaunis ja yllättävä joululevy A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) julkaistiin joulukuun alussa, vain pari kuukautta tämän levyn jälkeen.

Glasvegas -arvio tässä blogissa 29.9.2008
kuuntele esim. Geraldine, Polmont On My Mind


3. Oasis - Dig Out Your Soul

Kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni Oasis on monta vuotta ollut jollain tapaa hukassa: uusia albumeita on aina odotettu valtavalla innolla, mutta ne eivät ole sisältäneet samanlaista aitoa ja väkevää tunnelmaa kuin yhtyeen ensimmäiset levyt.

Syksyllä julkaistu tiukka ja jopa lievästi kokeellinen Dig Out Your Soul kuitenkin puhalsi koko paletin taas uusiksi. Vuoden 2008 Oasis kuulostaa taas merkityksekkäältä, tiiviiltä ja nälkäiseltä. Parhaimmillaan Oasis on aina ollut maailman parasta itsetunnonkohotusmusiikkia ja ärhäkkä Dig Out Your Soul palauttaa jälleen tämän magian. Kun Dig Out Your Soul soi kuulokkeissasi istuessasi matkalla minne tahansa, tunnet olevasi bussin ja määränpääsi paras, tyylikkäin, nerokkain ja komein ihminen. Se on Oasiksen tarkoitus ja siinä Dig Out Your Soul yltää nappisuoritukseen.

Dig Out Your Soul -arvio tässä blogissa 9.10.2008
kuuntele esim. The Shock Of The Lightning, To Be Where There's Life


MUITA HYVIÄ LEVYJÄ VUODELTA 2008:

The Verve - Forth
Richard Ashcroft sopi jälleen kerran vanhat riitansa Nick McCaben kanssa ja The Verve julkaisi ensimmäisen uuden levynsä 11 vuoteen. Forth oli yritys nostaa yhtyeen psykedeliajuuret vahvemmin esille myöhäisemmän lauluntekijäballadilinjan oheen ja levy onnistuikin tässä mainiosti. Parhaat kappaleet kuten Sit And Wonder ja Judas perustuvat juuri The Verven ainutlaatuiselle yhteissoitolle ja myös Ashcroft-painotteisemmista, perinteisemmin "laulumaisista" biiseistä löytyi todellisia helmiä, kuten laajakankaan levyinen Valium Skies ja tyrmäävän terävä singlehitti Love Is Noise. Forth -arvio tästä blogista 21.9.2008


Brett Anderson - Wilderness
Wilderness on itse asiassa aivan ehdottomasti vuoden kärkilevyjä, hätyyttelee jopa TOP3:sta. Brett Andersonin dramaattinen ääni ja vähäeleiset piano- ja sellosovitukset nostavat melankoliset kappaleet kuten A Different Place ja Clowns koskettaville tasoille ja osoittavat, että Andersonin taika toimii myös ilman Suede-aikojen ironista pintasilausta.

Sigur Rós - Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust
Joskus ennen pidin islantilaista Sigur Rósia vähän teennäisenä ja ylitaiteellisena, vaikka se kieltämättä vaikuttavaa ja älykästä musiikkia tekikin. Kesällä julkaistu Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust kuitenkin pehmensi suhtautumistani Sigur Rósiin, sillä se osoitti, että yhtye osaa halutessaan käyttää älyään myös helpommin lähestyttävien pop-kappaleiden säveltämiseen. Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust sisältää monta avaraa, euforista, intensiivistä ja hauskaa kappaletta. Esimerkiksi nimikappale Með Suð Í Eyrum ja paisutteleva Ára Bátur käyvät suoraan sydämeen.



The Last Shadow Puppets - The Age Of The Understatement

Arctic Monkeysin kaksi ensimmäistä albumia olivat niin hienoja, että odotukset laulaja Alex Turnerin 60-lukuvaikutteista sivuprojektia The Last Shadow Puppetsia kohtaan olivat melko kovat. Hieman kankea ja päälleliimatun oloinen The Age Of The Understatement ei aivan onnistunut lunastamaan näitä suuria odotuksia, mutta sisälsi silti monta hienoa sävellystä, kuten esimerkiksi My Mistakes Were Made For You ja The Time Has Come Again. The Age Of The Understatement -arvio tästä blogista 15.5.2008



Monkey - Journey To The West

Damon Albarnin viime vuonna ensi-iltansa saanut, mandariinikiinaksi laulettu ooppera kääntyi tänä vuonna levymuotoon ja tarjosi jännittävän sekoituksen itämaista eksotiikkaa, Gorillaz-tyylistä elektropoppia ja Albarnille perinteisiä, kauniin melankolisia melodioita, kuten esimerkiksi kappaleessa The Living Sea.



MGMT - Oracular Spectacular

Time To Pretend -hitti ei tosiaankaan jäänyt hämyduo MGMT:n ainoaksi taidonnäytteeksi, vaan kokopitkä Oracular Spectacular tarjoili yhdeksän muutakin annosta epäsovinnaisen raikasta pop-musiikkia. MGMT:n tyyli on vaikeasti sanoin määritettävissä, mutta se on ehdottoman jännittävä korvin kuultaessa. Keikkasetin karaoketyyliin päättävä Kids on hyvä osoitus siitä, miten MGMT osaa kuulostaa innostavan iloiselta ja nostalgisen surulliselta samaan aikaan - ei siis edes saman kappaleen aikana, vaan samaan aikaan, yhtä aikaa.



Guillemots - Red

Omaperäinen Guillemots ei yllättäen saavuttanutkaan toisella albumillaan aivan ensimmäisen tasoa, lähinnä siitä syystä, että bändin juuri kiinnostavaksi tekevät virtuoosimaiset jazz-vivahteet oli häivytetty syrjään suoraviivaisemman popin tieltä. Silti hittihakuisetkin kappaleet kuten singlet Get Over It ja Falling Out Of Reach nostavat Redin tämän vuoden parhaimpien levyjen joukkoon.



Albert Hammond, Jr. - ¿Como Te Llama?
Ensimmäisellä sooloalbumillaan Strokes-kitaristi Albert Hammond, Jr:n suurin vetovoima perustui hänen kappaleidensa sympaattisuuteen ja lämpimään tunnelmaan. Toinen levy ¿Como Te Llama? oli rokkaavuudessaan astetta etäisempi, mutta silti omassa lajissaan oikeastaan virheetön kokonaisuus. Kuuntele esimerkiksi You Won't Be Fooled By This tai Victory At Monterey ja lue kappale-kappaleelta arvostelu tästä blogista heinäkuun 14. päivältä 2008.
Coldplay - Viva La Vida or Death And All His Friends
Uusin Coldplay-levy saapui kesällä melkoisten fanfaarien kera ja muistuttaa paikoin enemmänkin tarkkaan viilattua tuotetta kuin intohimolla kirjoitettua pop-levyä, mutta silti Coldplay on yhä omassa tyylilajissaan ehdoton mestari. Chris Martinin melodiat esimerkiksi kappaleissa Loves In Japan ja Cemeteries Of London ovat iskevyydessään jälleen kerran huipputasoa ja kappaleiden sovituksissakin on kunnioitettavaa yritystä rajojen rikkomiseen. Viva La Vida or Death And All His Friends on ehkä niin rohkea levy, kuin mitä maailman tämän hetken menestynein kitarapop-yhtye (o)saa tehdä. Viva La Vida -arvio tästä blogista 23.6.2008



LOPUKSI VIELÄ PERINTEINEN "EI JULKAISTU TÄNÄ VUONNA, MUTTA UUTTA MINULLE" -ENTRY:
Talk Talk - Spirit of Eden (1988) ja Laughing Stock (1991)
Tämän vuoden suurin vanha löytö oli ehdottomasti Talk Talk. Luulin ennen, että se oli vain yksi 1980-luvun kamalan tyylittömistä MTV-hittibändeistä, mutta sen kaksi viimeistä levyä osoittautuivatkin täysin toisenlaisiksi yllätyksiksi. Spirit of Eden ja Laughing Stock ovat unenomaisia levyjä, joissa eri soittimet, tunnelmat ja laulumelodiat lipuvat toistensa ohitse ja lomitse hypnoottisella tavalla. Ne vaativat muutaman kuuntelun avautuakseen lainkaan, mutta kun ne sitten alkavat avautua, ne paljastavat yhä uusia ja uusia upeita kokemuksia. Olen kuunnellut näitä albumeja varmasti joka viikko elokuusta lähtien, mutta en silti ole vieläkään kyllästynyt. Tällaiseen musiikkiin ei voi kyllästyä. Kuuntele esimerkiksi Wealth Spirit of Edeniltä tai Ascension Day Laughing Stockilta ja lue Spirit Of Eden -arvio tästä blogista syyskuun 6. päivältä 2008.

Tweet

Levy: Talk Talk - The Spirit Of Eden (Parlophone, 1988)

Talk Talk oli 1980-luvun puolivälissä erittäin suosittu listabändi. Vuonna 1986 julkaistu albumi The Colour Of Spring sisälsi mm. hitit Such A Shame ja It's My Life, josta tylsä No Doubt teki parikymmentä vuotta myöhemmin suositun uusioversion. Levy-yhtiö EMI oli The Colour Of Springin menestyksestä niin mielissään, että antoi Talk Talkille heidän seuraavaa levyään varten rajattoman budjetin ja määräajattoman aikataulun.

Tuloksena oli vuoden 1988 The Spirit Of Eden, jolla Talk Talk hylkäsi suoraviivaisen popmenneisyytensä ja siirtyi luomaan oikeastaan täysin uudenlaista musiikkityyliä. Tätä tyyliä on melko vaikea kuvailla kovin kattavasti, mutta myöhemmin siitä on käytetty mm. termiä post-rock. Eräässä blogissa The Spirit Of Edenin musiikkia nimitettiin myös ambient souliksi, mikä oli mielestäni melko osuvaa.

The Spirit Of Eden on siis melko hämmästyttävä levy. Se koostuu vain kuudesta kappaleesta, mutta ne ovatkin sitten kestoltaan 5 - 9 -minuuttisia, kunnianhimoisia luomuksia, jotka tekevät albumista ainutlaatuisen hypnoottisen ja vangitsevan kokonaisuuden. Itse asiassa levyn kolme ensimmäistä kappaletta The Rainbow, Eden ja Desire on miksattu saumattomasti yhteen niin, ettei kappaleiden välissä huomaa minkäänlaista vaihdosta tai saumaa.

Talk Talk rakentaa The Spirit Of Edenin kappaleista lumoavan yksityiskohtaisia ja yllätyksellisiä pienoismatkoja. Esimerkiksi levyn avaava The Rainbow muuttaa tunnelmaansa herkästä ja kauniista luonnostelusta kiihkeäksi ja intensiiviseksi, räväkän huuliharppusoolon huipentamaksi ilotulitukseksi. Useissa kappaleissa, kuten esimerkiksi Edenissä, on myös jonkinlaista pehmeää ja alkukantaista, mutta ei surumielistä ja toisteista blues-vaikutetta. Kappaleiden osat sulautuvat toisiinsa hämmästyttävän sujuvasti ja erilaiset teemat ja tunnelmat kiertävät ja kutoutuvat toistensa ympäri kauniilla ja sävähdyttävällä tavalla. Laulaja Mark Hollisin tunteikkaat ja tyylitietoiset tulkinnat pitävät kappaleet kasassa ja ripottelevat niihin mukaan tarttuvia melodioita kaiken hieman vaikeammin haltuunotettavan instrumentaalisen toiminnan vastapainoksi.

Jotkut sanovat, että ilman The Spirit Of Edeniä ei olisi Sigur Rósia, Dovesia tai myöhempien aikojen Radioheadia. The Spirit Of Edenin ainutlaatuista tunnelmaa ja tyyliä on vaikea kuvata sanoin, ja vertailu esimerkiksi Sigur Rósiin tai Radioheadiin on toisaalta ymmärrettävissä, mutta toisaalta kaukaa haettua. The Spirit Of Edenissä on jotain todella helpon tuntuisella tavalla vaikeaa ja ymmärrettävän tuntuisella tavalla monimutkaista. Se toimii sekä keskittymistä vaativana kuuntelulevynä että pimeiden iltojen atmosfääriä taustoittavana tunnelmamusiikkina. Se on jollain tavalla katoamaan päässyt klassikkoaarre, jonka jokaisen kunnianhimoisesta, mutta ei itsetarkoituksellisen snobbailevasta pop-musiikista pitävän kannattaa ehdottomasti hankkia.

4/5

MP3: Desire [lähde]


Talk Talk - The Rainbow

Tweet