Vain yksi asia suututtaa

Niin tämä blogi kulkee täyden kierroksen ja palaa vuoden 2006 tunnelmiin: valittamaan juhlissa soitetusta musiikista.

En suhtaudu intohimoisesti melkein mihinkään asiaan. Olen enimmäkseen liberaali – sillä tavalla, etten oikein välitä mistään. Useimpiin asioihin reaktioni on "Aivan sama, olkoon sitten noin." Ainoa asia, josta todella taidan välittää, on musiikki. Tämä tuli taas huomattua tänä iltana.

Olin juhlissa, jotka olivat oikein mukavat: isäntä ja emäntä olivat ystävällisiä, juhlahuoneisto oli tyylikäs, viini virtasi ja tunnelma oli leppoisa. Musiikinsoittotavaksi näissä juhlissa oli valittu YouTube, josta jokainen vieras sai sanattoman sopimuksen vallitessa käydä vuorotellen valitsemassa musiikkia.

Kaikki hyvin tähän asti.

Sanattomaan YouTube-sopimukseen kuuluu mielestäni aivan ehdottomasti, että omaa vuoroa jaksetaan odottaa, eikä toisten valitsemia kappaleita käydä keskeyttämässä. Se on moukkamaista ja osoittaa huonoa harkintakykyä. Kaikilla meillä on omanlaiset musiikkimakumme (näistä voidaan kyllä kiistellä: omasta mielestäni on ehdottomasti olemassa oikeita ja vääriä makuasioita), ja YouTube-vuorottelutilanteessa niitä tulee kunnioittaa.

Tämän illan juhlissa kaikki eivät kuitenkaan noudattaneet näitä kirjoittamattomia sääntöjä. Eräs nuori nainen keskeytti valitsemani kappaleet kahteen (!) kertaan, mitenkään anteeksipyytämättä tai tekoaan perustelematta. Tämä henkilö ei keskeyttänyt kenenkään muun valitsemia kappaleita – ainoastaan minun.

Keskeytetyiksi tulleet kappaleet olivat Sugarhill Gangin Rapper's Delight (kokopitkä versio) sekä The XX:n remix Florence + The Machinen You've Got The Lovesta. En siis edes soittanut mitään obskyyrejä Oasis-b-puolia tai mitään sellaista, vaan olin yrittänyt valita bileiden kulloiseenkin hetkeen sopivia kappaleita.

Mikä kauheinta: kun kysyin, miksi Rapper's Delight keskeytettiin, sain vastaukseksi, että "Ei aina jaksa näitä suomalaisia biisejä". Vastasin, että tottahan se on: Sugarhill Gang on Hämeenlinnan ylpeys. Keskeyttäjä ei tajunnut tätä, vaan otti vitsini vain vahvistuksena perusteluilleen. You've Got The Loven keskeytystä ei enää perusteltu lainkaan.

Tilalle laitettiin Rihannaa.

Minua ei haittaisi, jos oma puheeni keskeytettäisiin, tai jos sanottaisiin, että mielipiteeni politiikasta / etiikasta / kirjallisuudesta / biologiasta ovat täysin vääriä. Kohauttaisin vain olkiani ja ajattelisin, että keskeyttäjä tai vääräksi väittäjä saattaa aivan hyvin olla oikeassa.

Mutta musiikin keskeyttäminen – se panee todella vihaksi. Ja vielä tuollaisin perustein! Kiehuin aivan todella. Meinasin jo lähteä juhlista kesken pois, mutta rationaalisuuteni voitti ja jaksoin jäädä odottamaan autokyytiä. En silti tuskin pääse tästä koskaan yli. Välini musiikinkeskeyttäjään tulevat luultavasti aina olemaan viileät.

Rihannaa. The XX:n tilalle.

Muuta:

Tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta, kun suutun musiikkiasioista. Muutama viikko sitten kivahdin ehkä hieman liian kovaa töissä yli 50-vuotiaalle naiselle, joka väitti, että rap-musiikki keksittiin 1990-luvulla. Ehkä ei olisi pitänyt ilmaista (oikeaa) mielipidettäni lauseella "Sun pitäisi lukea vähän historiaa", mutta tehty mikä tehty. Idiootit ärsyttävät – vaikka olisivatkin vilpittömiä ja hyväntahtoisia.

Tweet

Voisiko Jope jo lopettaa?

Katsoin illalla televisiosta Pasilaa, jonka neljäs tuotantokausi vaikuttaa jälleen hauskalta haahuilevan kolmoskauden jälkeen. Ohjelman päätyttyä TV unohtui päälle ja pääsin näin kurkistamaan Jope Ruonansuun jo ties kuinka monetta vuotta pyörivää Jopet Show'ta, jota en ehkä muuten olisi tullut katsoneeksi. Ajattelin, että ehkä olisi hyödyllistä kerran katsoa, että tietää sitten, mistä ABC-Suomi pitää.

Tiesin kyllä jo ennestään, ettei Ruonansuun huumori ole aivan kansainvälisiä kriteerejä täyttävää, mutta se, miten järkyttävän huonoa se onkaan, tuli kyllä melkoisena yllätyksenä. Jopen sketsit ovat täysin oman käsityskykyni ulkopuolella – en vain kuollaksenikaan keksi, mikä niissä pitäisi olla hauskaa. Mitä ihmeen pointtia on imitoida Pokka pitää -televisiosarjaa, ja vielä kököllä englannilla? Juttu olisi ehkä sivaltanut ajankohtaisuudellaan koulun kevätjuhlassa vuonna 1996, mutta nyt siinä ei kyllä ollut päätä eikä häntää.

Kenties kyseenalaisin Jopen esittämistä hahmoista oli kuitenkin tummaihoinen baarimikko, joka puhui puoliksi muka-amerikkalaisella aksentilla ja puoliksi imitoi Martti Ahtisaarta, ja jonka punchline oli "Obama, Alabama!" Onko kukaan kertonut Jopelle, että nyt ei enää eletä Pekan ja Pätkän aikoja ja että kasvojen mustaaminen on vuonna 2011 melkoisen arveluttavaa?

Lopuissa sketseistä oli enimmäkseen erilaisia rappioalkoholisteja (yksi veneessä, yksi rullaportailla), superajankohtaisia imitaatioita (Elvis, hei?) ja ruotsalaisille vinoilua. Melkoisen oivaltavaa ja freesiä!

Miten Jope voi vielä pysyä valtakunnallisessa ruudussa tällaisilla ansioilla? Onko suurten ikäluokkien syvien rivien maku tällainen? Eikö Jopea itseään hävetä?

(Itse asiassa tässä piilee syy, miksi haluan asiasta kirjoittaa. Tunnen loppujen lopuksi sympatiaa Jope Ruonansuuta kohtaan. Hänen ohjelmansa ovat aivan karmeaa tuubaa, mutta hän on luultavasti ihmisenä aivan mukava. Säälin aina kaikkia surkeita suomalaisia esiintyjiä ja toivon, että he pärjäävät elämässään, vaikka heidän tuotoksensa ovatkin hirveitä. Sama pätee myös esimerkiksi Yön Olli Lindholmiin: en vihaa mitään musiikkia enempää kuin Yön matalaotsaista mollissarypemisjollotusta, mutta toisaalta olen iloinen siitä, ettei Lindholmin enää tarvitse tehdä siivoojan töitä Tampereella. Olenko liian kiltti ihminen?)

Tweet

Vale-Scouser

Eilen yöllä HJK - Bangor City -pelin jälkeen tapahtui monia outoja asioita. Ehkä oudoin niistä oli vale-liverpoolilaisen tapaus.

Seisoskelimme kaverieni kanssa Kampissa Tennispalatsin lähistöllä, kun nuori vaaleahiuksinen tyttö tuli pyytämään meiltä tupakkaa englanniksi. "Do you have cigarettes?", lievästi taidelukiolaisen oloinen nuori neiti kysyi. Heti tässä vaiheessa mieleeni hiipi aavistus, että kysyjä on itse asiassa suomalainen, missä tapauksessa englannin käyttäminen on melko outoa. Vastasimme kuitenkin tytölle englanniksi ja pahoittelimme savukkeiden puutetta.

Tyttö oli jo lähdössä matkoihinsa, kun päätin kokeen vuoksi kysäistä, mistä hän on kotoisin. "From England", kuului vastaus. Puolen sekunnin ajan kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun ajattelin, että saattaisi sittenkin olla mahdollista, että olen erehtynyt. Niin on käynyt ennenkin. Otin kuitenkin riskin ja jatkoin juttelua: "Yeah? Whereabouts in England do you live?" Tyttö vastasi nopeasti ja empimättä: "Liverpool." Viimeistään nyt olin täysin varma, että kyseessä oli valehtelija. Lopullinen vastaus oli kuitenkin vielä yhden varmistavan kysymyksen päässä: "Oh, right, so you're a Scouser?" Tästä tupakanpummaaja meni melko hämilleen ja sönkötti "Öööh, no, I live in, ööh, Fleet Street!" - "No, I mean, you're from Liverpool so you're a Scouser."

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli samalla kertaa sekä ennustettavaa että hyvin yllättävää. Tyttö myönsi valehdelleensa: "Ei! Suomesta mä olen! En mä mistään Liverpoolista oo." Sitten hän nosti kädet kasvoilleen, heilutteli sormiaan silmiensä edessä ja kyyristyi matalaksi mytyksi jalkakäytävälle. "Siis mulla on paniikkihäiriöitä ja mä näin just mun exän ja...", nainen sopersi ja huohotti syvään. Hetken aikaa jo pelkäsimme, että hän saa jonkinlaisen kohtauksen tai jotain. Olisi outoa joutua pidätetyksi kuolinpaikalla ja yrittää selvittää poliisikuulusteluissa taposta epäiltynä, että oli vain yrittänyt paljastaa vale-Scouseria.

Onneksi mitään vakavampaa ei kuitenkaan lopulta tapahtunut ja feikkiliverpoolilainen hävisi pian Helsingin kesäiseen yöhön. Suosittelin vielä perään esimerkiksi Wikipedian Liverpool-artikkelin lukemista, jos aikomuksena on yrittää uskottavaa huijausta.

Muuta:

Noel Gallagherin ensimmäisen soolosinglen kansi näyttää tältä. Kuva on hieno ja mielenkiintoinen, vaikka tuokin mieleen pari vanhaa The Verven singlejen kantta (1, 2). The Death Of You And Me soi radiossa ensimmäistä kertaa ensi maanantaina. Videokin saadaan luultavasti pian.

Muuta II:


Jos joku haluaa kutsun Google+:aan, laittakaa sähköpostiosoitteita alle kommentteihin.

Tweet

Lukossa

Viikonloppu huipentui sitten sunnuntaina siihen, että jäin intialaisessa ravintolassa vessan lukkojen taa sisälle. Lukko meni ilmeisesti jotenkin rikki, eikä suostunut enää aukeamaan. En kärsi klaustrofobiasta, mutta tilanne oli silti kovin ahdistava. Ravintolan henkilökunta käytti ensin n. puoli tuntia lukon ronkkimiseen, mutta luovutti sitten ja kutsui paikalle lukkosepän, jonka piti saapua puolen tunnin sisällä.

Kun lukkomestari sitten lopulta ilmestyi n. kolmen vartin odottelun jälkeen ja sai lopulta vielä vartin kestäneen poraus- ja sahausoperaation päätteeksi lukon rikki ja irti, olin viettänyt vessan kopissa jo lähemmäs kaksi tuntia. Olo oli aika heikko ja sekava. En ollut kuitenkaan ehtinyt olla vapaana kuin vasta 5 sekuntia, kun ravintolan omistaja ilmestyi eteeni ja alkoi vaatia minua maksamaan lukkosepän sunnuntaitaksan sekä korvauksen rikki menneestä lukosta. Kieltäydyin oitis, sillä mielestäni ei ole oma vikani, jos lukko ei toimi. Ennemmin minun pitäisi saada korvauksia kärsimyksistä, joita kahden tunnin vessaistunto aiheutti. Kriittinen elementti kiistassa oli se, että olin tullut vessaan suoraan kadulta, enkä tilannut ensin ravintolan puolelta ruokaa, joten en teknisesti ollut ravintolan asiakas. Yritin selittää, että homma toimii yleensä niin, että asiakas voi tulla ensin ravintolaan, käydä vessassa ja vasta sitten istua alas ja tilata.

Omistaja ilmoitti sitten kutsuvansa poliisit paikalle, jos en kerran suostu maksamaan. Vastasin, että ratkaisu sopii minulle, ja jäin kiltisti odottelemaan virkavaltaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Vähän ajan kuluttua ravintoloitsija tuli pyytämään minulta henkilöllisyystodistusta, joten näytin hänelle suomalaista ajokorttiani (ei olisi ehkä pitänyt antaa mitään nähtäväksi). Hän kirjoitti - tai ainakin oli kirjoittavinaan - siitä joitain tietoja ylös, ja sanoi sitten, että voin poistua. Ihmettelin vähän, että emmekö nyt selvitäkään tätä asiaa loppuun asti, mutta omistaja sanoi, että olisimme yhteyksissä myöhemmin.

Saa nähdä, kuuluuko tästä enää mitään. Ravintolalla ei ainakaan ole puhelinnumeroani eikä mitään yhteystietoja. Ehkäpä tapaus on loppuun käsitelty. Toisaalta toivoisin, että jotain tapahtuisi. Mielestäni on aivan törkeää, että joudun ensin kärsimään kaksi tuntia pienessä suljetussa kopissa ja sitten minua vielä aletaan syyttää! Rauhallinen sunnuntaipäivä ainakin meni kokonaan pilalle.

Tweet

Ikea, maanpäällinen helvetti

Kun on muuttanut uuteen kotiin, täytyy heti ensimmäisinä päivinä käydä Ikeassa. Tämä on kai jonkinlainen kirjoittamaton sääntö modernin länsimaisen ihmisen elämässä: kohtalo, jota ei voi välttää.

Itse toteutin kohtaloani eilen iltapäivällä Lontoon kaupunginosassa nimeltä Edmonton. Metro- ja bussimatkan päästä löytyi tavallinen, valtava sininen Ikea-laatikko täynnä tavalliseen tapaan hitaasti löntysteleviä lapsiperheitä. Tai siis lapsiperheiden vanhemmat löntystelivät - lapset itse poukkoilivat ja itkivät ja huusivat ja heittelivät jalkapalloja.

OK, Ikeassa ei ole koskaan hauskaa. Tämä minun olisi pitänyt muistaa. Mutta siinä vaiheessa, kun seisoin kassajonossa jo toista tuntia, ei edes tavaratalon kaiuttimista kuulunut Bluetones jaksanut enää piristää. Kaikki kolmekymmentä jonoa olivat tuskastuttavan hitaita, mutta itse satuin juuri siihen, jossa tapahtui vielä jokin yllättävä ongelma, jota selvittämään jouduttiin kutsumaan suurempi pomo. Britit jaksoivat jonottaa melko siististi ehkä 50 minuuttia, kunnes koko homma revähti täydeksi hulinaksi: ensin eräs mies alkoi sättiä avutonta kassahenkilöä, sitten joukkoon liittyi nainen, joka tiedusteli jäätävän kohteliaasti "What's the hold-up, please?" lisäten kassapojan tuskaa entisestään - ja kaiken kukkuraksi eräs nainen kiilasi kärryineen koko jonon ohi, ohitti kassan ja ryntäsi ilmeisesti ulos asti maksamattomat huonekalut mukanaan! Koko ajan tämän kaaoksen taustalla kuului ärsyttävää hälytinääntä, kun jokin portti oli ilmeisesti jäänyt auki. Ne lapset, jotka eivät itkeneet, hortoilivat ympäriinsä vaarallisen tahmaiset, sulavat pehmikset käsissään.

Kyllä: sain totta kai mukaani £1-hintaisen paistinpannun ja olemattoman halpoja aterimia. Koko kokemus oli kuitenkin niin kauhea, väsyttävä ja raastava, että tästedes vannon, etten enää astu jalallanikaan Ikeaan; en Lontoossa, en Suomessa, en Mongoliassa. En vain kykene täyttämään modernin ihmisen velvollisuuttani niin, että nauttisin siitä - tai edes niin, ettei sieluni kärsisi siitä valtavasti. Parempi jättää Ikeat siis tosiuskovaisille.

Sitä paitsi pieni pöytälamppuni on yhä kokoamatta, sillä minulta puuttuu ruuvimeisseli.

Tweet

Teitä en arvosta - osa 1

Tällainen postaus on pitänyt tehdä jo monesti aiemminkin, mutta aiheet eivät koskaan pysy mielessä tarpeeksi pitkään. Aloitetaan siis nyt muutamalla esimerkillä ja jatketaan joskus myöhemmin.

Siis asioita, joita en arvosta:

• ihmiset, joiden olohuonetta hallitsee vitriini, jossa säilytetään matkoilta tuotuja erikoisia viinapulloja tai koriste-esineitä
• ihmiset, joiden kirjahyllyissä on ainoastaan tietosanakirjasarja, yksi Ilkka Remes ja yksi horoskooppikirja, tms.
• ihmiset, jotka odottavat pysäkillä bussia vaikka kuinka kauan, mutta alkavat kaivaa matkalippuaan hitaasti esille laukustaan vasta sitten, kun bussi saapuu pysäkille
• ihmiset, jotka kävelevät eri suuntaan kuin mihin katsovat - on todella vaikeaa väistää tällaisia tonttuja ruuhkaisilla paikoilla!
• ihmiset, jotka aivan yllättäen pysähtyvät paikoilleen keskelle kulkuväyliä
• ihmiset, jotka pysähtyvät paikoilleen heti liukuportaiden päähän päästyään

Tweet

Hahhahhaha

Kuva Helsingin Sanomista torstailta 30.9. sivulta A9.

Tweet

Täyttä ymmärrystä vailla

Kävin tänään alkuillasta Tennispalatsissa katsomassa vasta nyt Suomen valkokankaille päässeen Ghibli-studioiden animaation Pom Pokon vuodelta 1994. Itse elokuva oli jälleen kerran takuuvarman kekseliästä, hyperidearikasta Ghibli-tyyliä, mutta elokuvakokemus kokonaisuudessaan jätti hieman toivomisen varaa.

Ongelma oli siinä, että yleisöstä enemmistö oli lapsia. Jo ennen salin valojen sammumista vierustoverini söi popcornia lattialta ja hihkui puolen minuutin välein "Millon tää alkaa? Mitä kello on nyt?" Todelliset ongelmat alkoivat kuitenkin vasta filmin lähdettyä pyörimään: kun elokuvan roolihahmot lausuivat ensimmäiset repliikkinsä japaniksi, yleisön joukosta kuului mm. kärsimätön huuto "Mä en tajua tästä mitään! Nää puhuu jotain ihan outoa ruotsia!" sekä vielä suorasukaisempi "Buuu! Buuuu!", jota vielä tehostettiin nyrkin heristyksellä.

Tätä sitten kesti ehkä puoli tuntia (ja kuten tiedämme: puoli tuntiakin voi tuntua hyvin pitkältä ajalta!), jonka jälkeen pari perhettä poistui salista. Jäljelle jäi kuitenkin ainakin yksi isä, joka luki tekstitystä häiritsevän kovaan ääneen lapsilleen.

Ei tietenkään ole lapsen itsensä vika, jos ei ymmärrä puhuttua japania tai kirjoitettua suomea. Kyllästyyhän siinä. Vanhemmat voisivat kuitenkin käyttää hieman ennakkoharkintaa ennen kuin tuovat jälkikasvunsa katsomaan elokuvaa, jostä näillä ei selvästikään ole edellytyksiä nauttia. Vaikka elokuva onkin piirretty, ei se tarkoita sitä, että kyseessä olisi välttämättä lastenelokuva. Alle kouluikäinen ei vielä pysy tekstityksen vauhdissa, joten häntä ei kannata viedä muihin kuin dubattuihin tai kotimaisiin elokuviin. Muutenkin Pom Poko on pienille lapsille ehkä hieman liian outo ja pelottava: elokuvassa on mm. pelottava hirviöparaati, jossa luurangot ja liekehtivät tiikerit ryntäilevät pitkin Tokion esikaupunkeja ja lopun kulminaatiokohtauksessa pääosan pesukarhut taikovat kivespusseistaan valtavan, kultaisen purjeveneen, jolla seilaavat tuonpuoleiseen tapaamaan Buddhaa.

Yksi syyttävistä sormistani osoittaa siis pienten lasten vanhempia kohti, ja toista heristän Finnkinolle. Yhtiollä on varmasti tiedossa, etteivät Ghiblit useimmiten ole suoranaisia lastenelokuvia - eivät varsinkaan dubbaamattomina. Perheyleisöä kohtaan on suorastaan harhaanjohtavaa sijoittaa näitä elokuvia iltapäiväohjelmistoon: en usko, että kovin moni n. 10 euroa lipuista maksanut ja kesken näytöksen salista poistunut lapsiperhe palaa elokuviin ainakaan kovin pian. Hommasta menee siis maku oikeastaan kaikilta: lapsia tuskastuttaa, kun he eivät ymmärrä elokuvaa, ja muuta yleisöä rasittaa lasten ymmärtämättömyydestä seuraava sekasorto. Useimmista aiemmista Ghibli-elokuvista on ollut tarjolla näytöksiä myös myöhemmin illalla, kun lapsiperheet ovat jo nukkumassa - miksi ei tästä?

Tweet

Failface

Kiitos, Paleface, että olet tiukasti ajan hermolla. VR:n makasiinit ovat kuulemma tuhoutuneet tulipalossa? Rajua, en ollut kuullutkaan! Kaiken lisäksi makasiinien palo jotenkin symboloi laajemmin kaikkea sitä, mikä maassamme on vialla; vaihtoehtokulttuurin hävittämistä rahan vallan tieltä, yksipuolista mediailmapiiriä, pissiksille myönnettäviä luottokortteja (!), poliisin valehuumeostoja ja niin edelleen. Kaiken lisäksi Veikko Hursti -vainaa on jo vaipunut unholaan - ja sehän vasta suuri kansallinen tragedia onkin!

Tilanteessa ei kai voi oikein muuta kuin kysyä "Miksi kaikki tuntee Johanna maatalous-Tukiaisen / Niin kuin Kolmen Sepän kodittoman romanialaisen?" Sekoitetaan joukkoon vielä viittaus Lahden vuoden 2001 MM-kisojen Hemohes-dopingkuvioihin ja kirpeän pureva rap-protestilaulu alkaakin olla valmis. Kyllä nyt kokoomuspuolue viettää Hästenseissään unettomia öitä, kun Paleface on jämptisti sanonut, miten asiat oikein ovat!

Olen totta kai Palefacen kanssa samaa mieltä siitä, että tässä maassa kaikki asiat eivät ole hyvin. Niin politiikka, talous, media kuin kulttuurikin kulkevat ajoittain hyvin kyseenalaisia ja jopa vääriä latuja, ja hyvinvointivaltion julkisivu on rupsahtamassa nopeammin kuin Finlandia-talon marmoriseinät. Mistä olen Palefacen kanssa eri mieltä on se, että minusta olisi naurettavaa tehdä rillumarei-henkinen, nolosti ontuva muka-protestilaulu, jonka ajankohtaisiksi tarkoitetut kulttuuriset viittaukset ovat jo puolen vuosikymmenen takaa ja kauempaakin. Palefacen mielestä moinen on ilmeisesti tyylikästä ja fiksua.

Viime viikolla krapulaisen näköinen Paleface soitti YLE:n Aamu-tv:ssä akustisen reggae-version Procol Harumin kuluneesta Whiter Shade of Palesta - Juice Leskisen suomenkielisillä sanoilla. Jos ja kun tämä näyttää kuvaavan Palefacen mielentilaa, hänen olisi paras pysyä poissa niin levytysstudiosta kuin julkisuudestakin. Mene jollekin tamperelaiselle yläasteelle englannin ja äidinkielen opettajaksi, Paleface. Siellä sinua pidettäisiin siistinä tyyppinä.

Tweet

Keitä kummia valtiotieteilijät oikein ovat?

Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla keravalainen insinööri Kimmo Manninen heitti esiin ilmeisen tarkoitushakuisen provokaation listaamalla ne ammatit, joita "Ville Tavallinen" tarvitsee (mm. postinkantaja, lääkäri, kauppias, toimittaja, putkimies) ja tulemalla siihen tulokseen, että kaikista turhimpia tässä maailmassa ovat valtiotieteilijät. "En muista tarvinneeni koskaan valtiotieteilijää. Yliopistossa on hyödyllisiäkin aineita. Siis matematiikkaa opiskelemaan, niin voi päästä oikealle alalle! Lisäksi kannattaa opiskella putkimiehen ammatti.", tämä Keravan propellipää linjasi.

Vaikka kirjoitus olikin todennäköisesti (toivottavasti?) tarkoitettu enimmäkseen vitsiksi, on se silti valitettava osoitus siitä, että suuri yleisö ei tiedä valtiotieteilijöistä oikein mitään. Jos insinööri Mannisella olisi hallussaan esimerkiksi sellainen valtiotieteilijän peruskyky kuin tehokas tiedonhaku, hän olisi varmasti viiden minuutin etsinnän perusteella oppinut, että "valtiotieteilijä" itsessään ei ole mikään yksi ammatti, vaan Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa koulutetut ihmiset voivat sijoittua työelämässä esimerkiksi ekonomistiksi, virkamieheksi, diplomaatiksi, tutkijaksi, opettajaksi - tai jopa toimittajaksi. Kenties Miettisen arkielämä Keravalla pyörii vallan mainiosti ilman valtiotieteilijöiden panosta, mutta jos haluamme elämältä pelkän hengissä selviämisen lisäksi myös hieman ylevämpiä asioita, kuten esimerkiksi kriittistä tutkimusta ympäröivästä maailmasta tai yhteiskunnan kehittämistä valtioiden ja kansalaisjärjestöjen toimien kautta, tarvitsemme varmasti myös valtiotieteilijöiden osaamista.

Valtiotieteilijän taitoihin kuuluu myös mediakriittisyys. Mielestäni Helsingin Sanomatkin voisi soveltaa tätä taitoa, eikä uhrata mielipidepalstallaan tilaa Mannisen kaltaisille ilmeisille riidanhaastajille.

Tweet

NME Kasabianin ytimessä

NME tiivistää tuoreimmassa numerossaan lähes täydellisesti sen, mitä olen aina itse ajatellut Kasabianista verrattuna Oasikseen. Lehti kirjoittaa Kasabianin esiintymisestä elokuisella V Festivalilla näin:

"-- it was only logical that, this year, promoters would turn to an act who've always fixed their gaze on being The Next Oasis. Kasabian are not that, obviously. No-one has ever listened to, say, 'Processed Beats' and felt that the times they were living in were uniquely magical." 

"-- immediately after the music concludes, Tom returns to the stage to chant 'Oo are we?" in a football chant style. You sense Liam Gallagher would know instinctively that this sort of thing just isn't cool. That's the difference, Tom. You can headline all the festivals in the world, you can tell everyone you're worth it, but deep down, really, you've just got to know..."

(NME, 28 August 2010, p. 9)

Näissä kahdessa lyhyessä pätkässä tiivistettiin erinomaisesti kaksi tärkeintä syytä siihen, miksi Kasabian ei ole vaikuttava eikä merkittävä yhtye. En olisi osannut itse tämän paremmin sanoa.

Lisäksi; älkää muutenkaan ikinä luottako bändiin, joka käyttää otsahuivia tai Speden takkia.

Tweet

Uukakkosessa käymisestä

Kuuntelin tänään rantakahvilassa päälle kolmekymppisten perheenisien ja -äitien keskustelua.

"Mekin oltiin eilen Uukakkosessa."

Ei siis katsomassa U2:ta, kuuntelemisesta puhumattakaan. Vaan "Uukakkosessa"; spektaakkelissa, johon osallistuminen kuuluu jokaisen nuoren perheellisen sosiaaliseen kalenteriin. Itse musiikista ei niin väliä - tärkeintä on se, että pääsee sitten kertomaan, missä katsomonosassa istui ja miten hyvä näkyvyys sieltä oli videotaululle. Povaa aina huonoa, kun pääpuheenaihe konsertin jälkeen on lavarakennelman design.

Jotenkin optimistisesti toivon aina, että nämä sunnuntaifanit kävisivät konsertissa (yhden kerran vuodessa) sen takia, että he hakisivat sieltä jollain tapaa vaihtoehtoisia elämyksiä, ehkä jopa eskapismia. Että "Uukakkosessa käyminen" olisi jonkinlainen elämää ja arkea suurempi kokemus; ehkei nyt sentään aivan taidetta, mutta edes sinne päin. Että rockmusiikilla olisi yhä jotain merkitystä vastakulttuurina ja ajatuksia uusiin suuntiin ohjaavana voimana.

Mutta ei: potentiaalisesti avartavasta kokemuksesta tulee vain yksi osa arjenkaltaista rutiinia. Uukakkosessa pitää käydä, vähän niin kuin ruokakaupassa pitää käydä ja lasten esikoulun kevätjuhlassa pitää käydä. Ehkä tunnet itsesi nuoreksi hetken verran, mutta silti muistat joka hetki olla huolestunut siitä, onko lastenvahti muistanut antaa Adalmiina-Micaelalle astmalääkettä. Sitten ihmettelet seuraavana päivänä kiipeilytelineen luona toisten Uukakkosessa käyneiden isukkien ja äiskien kanssa, että "Jännä, kun ne uudemmat laulut ei kuulostaneet yhtään tutuilta!"

Ei se ole yhtään "jännä": sinä urpo et vain ole kuunnellut sitä uusinta albumia - siitä se johtuu. Tuskin olet kunnellut niitä edellisiäkään: oikeastaan tunnet vain työmatkalla autossa kuuntelemasi Radio Novan kautta kolme U2:n biisiä, ja niistäkin yksi on itse asiassa Bryan Adamsin, mutta et vain tiedä sitä.

Tweet

Kääk!

En tosiaankaan kuuntele paljon radiota, mutta ilmeisesti joillain kanavilla tämä taitaa olla varsinainen kesähitti? Huonompaa kappaletta saa kyllä hakea. En muista, milloin viimeksi olisin kuullut jotain näin matalaotsaista. Biisissä ja videossa on pielessä aivan kaikki. Oikeastaan tämä on jo niin huono, ettei tästä jaksa edes raivota.

(En tosin ole täysin varma, muuttuuko kappale esimerkiksi jossain puolivälin jälkeen aivan loistavaksi, sillä en ole pystynyt kertaakaan kuuntelemaan sitä ensimmäistä kertosäettä pidemmälle.)

Jos haluatte tänä kesänä kuulla vastapainoksi hyvääkin räppiä, suosittelen hakeutumaan Mirkovicin juontaman Liian Deeppi Show'n pariin Radio Porkkalassa.

Edit klo 20:40 Huomasin äsken Spotifytä selaillessa, että Maija Vilkkumaan uuden singlen nimi on Dingo ja Yö. Karmaisevaa! Vielä pahempaa voisi olla vain, jos itse Yön uusi single olisi Dingo ja Popeda, mutta on tämäkin jo aivan tarpeeksi kamalaa.

Tweet

Juhliminen on rahvaanomaista

Tämän kirjoituksen julkaisuajankohta näin juhannuksen alla on ehkä hieman väärä: en haluaisi vaikuttaa jonkinlaiselta itseään muita parempiarvoisena ja tyylikkäämpänä pitävänä snobina. En myöskään ole kenties miettinyt kaikkia tämän aiheen ulottuvuuksia aivan loppuun saakka, mutta esitän seuraavaksi alustavaa pohdintaa, jota voidaan jatkaa laajemmalla joukolla kommenttiosastossa, jos siltä tuntuu.

Väitteeni on, että juhliminen on rahvaanomaista. En tarkoita juhlimista suoranaisessa sanakirjamerkityksessä, vaan juhlimista - tiedättehän; sellaista yleistä viikonloppujuhlimista, jossa mennään baariin tai klubille tai mökille tai Vantaalle tai laivalle; ja johon liittyy siideriä ja "Kossu-Batterya" ja hiusgeeliä ja Black Eyed Peasia ja pikkusuolaisia ja jota tehdään "tyttöjen kanssa", "äijäköörillä" tai "duuniporukalla".

Myönnetään: luettelin edellä aivan yleisestikin rahvaanomaisia asioita, jotka eivät sinällään liity juhlimiseen. Miksi siis juhliminen on alaluokkaista? Syy on itse asiassa ilmeinen, mutta sellaisella tavalla, ettei sen ilmeisyyttä välttämättä heti edes tajua: juhliminen on rahvaanomaista siksi, että se on tavallisesta elämästä erotettu, lyhyt, poikkeuksellinen ajanjakso.

Tällaisen juhlimisen korottaminen jalustalle on itse asiassa masentava myönnytys sille, että tavallinen (arki)elämä ei tuota innostuneisuuden ja mielihyvän tunteita. Peruselämä on niin rusentavan tylsää, että täytyy hyödyntää mikä tahansa tekosyy pukeutua H&M:n / Jack&Jonesin kertakäyttövaatteeseen, suihkauttaa kylpyhuoneen peilin edessä ylimääräinen ruiskaus tuoksua, nauraa liioitellun kovaäänisesti puhelimeen ja uskotella itselleen bonuskorttiketjun omistaman baarin jonossa, että edessä on hauska ilta, sillä nyt ollaan menossa juhlimaan.

Näkisin, että ihminen, joka todella on sinut itsensä kanssa ja nauttii omasta elämästään, ei tarvitse erillistä juhlimisen konseptia. Hän voi toki käydä juhlissa ja juhlistaa tilanteita ja tapahtumia, mutta se ei tarkoita hänelle arkielämästä täysin erillistä kokemusta. Hän ei suunnittele juhlimista erikseen eikä muodosta juhlimisesta rutiininomaista ja standardisoitua muka-irtiottoa, kuten rahvaanomaista juhlimista toteuttavat ihmiset tekevät. Hänen ei tarvitse erikseen ilmoittaa juhlivansa tai yrittää esittää tai todistella juhlimistaan toisille.

Tweet

"Uuden Oasiksen" nimi paljastettu + Elämäntaitovalmentajat + muuta

Liam Gallagherin, Gem Archerin ja Andy Bellin uuden Oasis-ilman-Noelia -kokoonpanon nimi on vihdoin julkistettu. Uusvanha bändi kantaa nimeä Beady Eye ja on parhaillaan studiossa tuottaja Steve Lillywhiten kanssa.

Lyhyen totuttelun jälkeen Beady Eye on mielestäni melko huono nimi bändille. Se kuulostaa liian selvästi "keksityltä" nimeltä; ei sellaiselta, että jonkinlainen aito jengi olisi spontaanisti päättänyt olevansa "Beady Eye", vaan sellaiselta, että vaihtoehtoja on pyöritelty vaikka kuinka paljon ja päädytty lopulta tällaiseen ratkaisuun. Beady Eye ei nimenä kuulosta sellaiselta, että se ilmiselvästi houkuttelisi kuuntelemaan tuntemattoman bändin musiikkia - se ei juurikaan säväytä.

Toisaalta: Beady Eye erottuu melko hyvin muista yhtyeistä, se ei ole oikeastaan lähelläkään minkään muun bändin nimeä. Ja millä bändillä oikeastaan ikinä on hyvä ja hieno nimi? The Beatles oli huono nimi, Elbow on hieno sana mutta tavanomainen asia, Arctic Monkeys on höpsö, ja niin edelleen. Tästä voitaisiin keskustella enemmänkin: omasta mielestäni aivan oikeasti hyviä bändin nimiä ovat esimerkiksi The Clash tai The Libertines - ne ovat ytimekkäitä, erottuvia ja iskeviä.

Beady Eyen levyn tuottajaksi valittu Steve Lillywhite on nähdäkseni melkoinen yllätysnimi. Olisin odottanut, että Dave Sardy olisi jatkanut Liamin kanssa ja tuottanut samanlaista modernia retro-soundia kuin Oasiksen kahdella viimeisellä levyllä. Lillywhiten tyyli on yleensä sliipatumpi ja huolitellumpi. Mutta ehkä Liamin, Gemin ja Andyn uudet kappaleet ovat erilaisia kuin Oasis-biisit?

Muuta:


Kouluvuosi lähenee loppuaan, mutta ehdin vielä tänään sijaiseksi ala-asteelle. Koulupäivän päätteeksi sain kyydin kotia kohti kouluavustajan kyydissä. Olen ennenkin kummastellut kouluavustajien ajatuksenjuoksua, ja automatkalla sain taas uuden todisteen siitä, miten outoja valintoja ihmiset voivatkaan tehdä.

Tämä yli 50-vuotias nainen kertoi minulle alkavansa "opiskella syksyllä uutta ammattia". Kun kysyin, mihin ammattiin hän mahtaa suunnata, hän kertoi minulle ryhtyvänsä "elämäntaitovalmentajaksi". Tällaiseksi moderniksi shamaaniksi opiskellaan kuuluisan Marika Borgin ("Marika [Borin], siis Borg:in", kuten minulle avuliaasti tätä eksoottista nimeä selvennettiin. No, tämä on sellaista perinteistä kouluavustajamaisuutta.) menestyksekkään Namaste Oy:n tarjoamilla vuoden mittaisilla, €5000 kustantavilla kursseilla.

Tässä lyhyt sitaatti Namasten nettisivuilta koskien "Life Coaching" -valmennusta: "Jokainen ihminen ansaitsee antoisan, merkityksellisen ja iloa tuottavan elämän. Se on myös jokaiselle mahdollista. -- Tässä voi pätevä elämäntaidon valmentaja olla ratkaisevana apuna. -- Tähän mennessä Elämäntaidon Valmennusakatemia on kouluttanut reilut 300 asiansa osaavaa valmentajaa. Osa heistä on siirtynyt päätoimiseksi valmentajaksi, osa osapäiväiseksi ja osa on rikastuttanut osaamisellaan nykyistä ammattiaan. Kaikki ovat koulutuksen aikana saaneet hienon kokemuksen omasta, vuoden kestäneestä valmennuksesta ja kehitysohjelmasta. MB - Elämäntaidon valmentajan koulutus on sekä pätevä ammatillinen uudelleen- ja täydennyskoulutus että hieno henkilökohtaisesti rikastuttava kokemus."


Jos ette jaksa lukea koko pätkää, voin tiivistää: "Blaa blaa blaa, maksa meille viisi tonnia, niin saat kuunnella vuoden verran soopaa, josta ei ole sinulle loppupeleissä mitään hyötyä."

Kun kouluavustaja kertoi minulle autossa tulevasta elämäntaitovalmentajan urastaan ja koulutuksen tarjoamista hienoista mahdollisuuksista, tunsin oloni hyvin vaivaantuneeksi. En halua olla ilonpilaaja ja puhkaista toisen ihmisen unelmien helium-palloja, joten kehuin häntä rohkeasta valinnasta ja painotin sitä, miten on aina hyvä sijoittaa itseensä ja tulevaisuuteensa, jne. Toisaalta tuntui pahalta, sillä kyynikkona ja realistina tiedän, että höpönlöpön Life Coaching -kurssit ovat hyödyllisiä ainoastaan kurssin järjestäjälle itselleen. On erittäin hyvä bisnes ottaa kerran vuodessa muutaman kymmenen ihmisen joukko "koulutukseen" hintaan €5000 per henkilö, ja antaa heille tästä vastikkeeksi oikeus kutsua itseään "elämäntaitovalmentajiksi".

Tuntui myös siltä, että aiheesta kertoessaan kouluavustaja yritti hakea minulta jonkinlaista validaatiota sille, että hän on tehnyt oikean päätöksen. Eräissä hänen kommenteissaan oli havaittavissa lievää epävarmuutta. En voinut olla täysin kritiikitön, joten kysyin kouluavustajalta, miten maagisen Marika Borgin kouluttamat 400 aiemmin valmistunutta elämäntapavalmentajaa ovat työllistyneet. Vihjasin myös, että viidellä tuhannella eurolla voisi hankkia koulutusta vaikka esimerkiksi jostain aivan oikeasti arvostetusta oppilaitoksesta. En kuitenkaan kohteliaisuussyistä painanut päälle mitenkään täysiä - ja jokainenhan tekee omat (väärät) valintansa. (Enkä nyt tietenkään sanoisi, että olen itsekään valinnut totaalisen oikein.)

Kuullessani koko elämäntaitovalmentajakoulutuksen ja Marika Borgin Namaste Oy:n olemassaolosta olin melko yllättynyt. Eikö tämä ole sellaista "amerikkalaista" humpuukia, jonka ei pitäisi toimia Suomessa? Totta kai matalapalkkaisesta, keski-ikäisestä kouluavustajasta saattaa tuntua siltä, että vuoden mittainen "kouluttautuminen" yksityisen yrityksen tarjoamalla kurssilla on jonkinlainen oikotie uuteen, parempaan ja rikkaampaan elämään - mutta eivätkö suomalaiset ole perinteisesti uskoneet siihen, että jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se ei ole totta? Olen tavannut pari pyramidimarkkinointiketjussa mukana olevaa ihmistä ja heidän silmissään oli hieman samanlainen kiilto ja äänessään samanlainen kevyesti aivopesty klangi kuin kouluavustajalla tänään autossa. Ehkä on tietysti niin, että poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia tekoja, mutta elämäntaitovalmentajan maksulliseen kulttiin liittyminen on mielestäni jo vähän turhankin epätoivoinen teko - jopa tällaisina aikoina.

Katsokaa loppukevennykseksi Marika Borgin video. Pidän erityisesti Borgin ympärillä leijuvasta utuisesta toiveikkuuden tunnelman visualisoituneesta olomuodosta sekä asiallisesta tekstityksestä ja tyylikkäästä musiikista. Tältä naiselta ostaisin varmasti käytetyn auton.

Muuta: Tiesittekö, että Kanadassa on paikka nimeltä Repulse Bay ja Tyynellämerellä Tuamotun saaristossa sijaitsee Ranskalle kuuluva Disappointement Islands? Lisäksi keskellä Atlanttia on Iso-Britannian hallitsema saari nimeltä Inaccessible Island. Tällaista opin tänään koulussa.

Entä miksi on niin, että mitä monimutkaisempi tekninen laite on kyseessä, sitä vähemmän sen ohjekirjaan haluaisi perehtyä - ja päinvastoin? Kun viime syksynä hankin tallentavan digiboksin, aloin heti näppäillä sen kaukosäädintä lukematta lainkaan käyttöohjetta - mutta kun viime viikolla ostin uuden parranajokoneen, olin lievästi pettynyt siihen, että sen ohut ohjekirja ei paljastanut mitään salaisia ominaisuuksia tai kikkoja.

Tweet

Uusi Pepsi-logo vihdoin Suomessakin

Pepsi on näemmä ottanut uuden logonsa käyttöön nyt Suomessakin. USA:ssa symboli vaihtui jo ainakin puolitoista vuotta sitten. Pidän oikeastaan kummastakin versiosta - klassisesta kenties hieman enemmän. No, vaihtaminen avaa aina sen mahdollisuuden, että joskus tulevaisuudessa voidaan taas palata perinteiseen ja se tuntuu silloin kovin ylevältä ja nostalgiselta.

Tänään löysin itselleni kesäkurssilta Arkkivihollisen. Varttunut täti lausuu yksinkertaisesti niin vääriä mielipiteitä, että niihin on pakko reagoida tyrmäävästi. Yliopistossa yleensä kuulee harvoin mitään täysin väärää - ennemminkin vain jotain, jonka kanssa ei itse ole samaa mieltä, mutta joka on silti perusteltavissa. En kuitenkaan keksi perusteita esimerkiksi väitteille, että postiluukusta tursuavia suoramarkkinointikirjeitä pitäisi avata sen takia, että "joku nekin on tehnyt ja nähnyt vaivaa" tai että Jari Tervon brändi kirjailijana on huonontunut tyylinmuutosten myötä. Oli siis aivan pakko kommentoida ja väittää vastaan. Ensi kerralla tavataankin sitten pihalla, täti.



The Drumsin Summertime! -EP:ltä löytyvä Down By The Water on hieno kappale. Siinä on hieman jotain stonerosesmaista - tai kuin jos Glasvegas vaihtaisi mustat farkkunsa keveisiin shortseihin ja suuntaisi rannalle, mutta olisi silti yhä surullinen.

Tweet

Saunalahti-saaga jatkuu... loppuu

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, miten ala-arvoisesti toimiva puhelinoperaattori Saunalahti on. Yleisen tason ongelma oli se, että näin, miten Saunalahti käyttää oikeustoimikelvottomia päihtyneitä henkilöitä surutta hyväkseen ja myy näille väkisin liittymiä. Henkilökohtaisemman tason ongelma oli se, että Saunalahti oli muuttanut oman matkapuhelinliittymäni sopimuksen määräaikaiseksi vasten tietoani, eikä ollut poistanut määräaikaisuutta, vaikka olin sitä kaksi kertaa pyytänyt ja vaikka se oli minulle kaksi kertaa luvattu.

Päätin tuolloin, että vaihtaisin operaattoria heti, kun olisin saanut Saunalahden tuoreimman laskun maksettua. Lasku tupsahti postiluukusta eilen, joten tänään olin Saunalahden kanssa täysin sujut ja suuntasin suoraan DNA-kauppaan operaattoria vaihtaakseni. DNA:n asiakaspalvelija oli hyvin ystävällinen ja avulias eikä tuputtanut mitään ylimääräistä toisin kuin Saunalahden myyjät. Liittymäsopimus oli solmittu parissa minuutissa ja kaiken piti olla selvää...

Kunnes sain DNA:lta tekstiviestin, jonka mukaan vanhan puhelinnumeroni siirto uuteen liittymään ei onnistu, sillä olen yhä määräaikaisessa sopimuksessa Saunalahden kanssa. Jouduin siis marssimaan Saunalahden myymälään pyytämään määräaikaisuuden purkamista nyt jo kolmannen kerran! Kerroin myyjälle haluavani vaihtaa pois Saunalahdesta juuri tällaisen epätodenpuhumisen vuoksi, mutta hän ei ensin tuntunut ymmärtävän, vaan yritti vielä kahteen otteeseen kertoa minulle, että "Saunalahti on halvempi kuin DNA". Uskomatonta! Lopulta hän kuitenkin suostui kertomaan, että määräaikainen sopimus on nyt purettu. Pyysin saada tästä jonkinlaista kirjallista todistetta, mutta se ei kuulemma ollut mahdollista. Myyjä kuitenkin vakuutti vielä kolmeen kertaan, että asia on nyt näin.

Toivottavasti on. En tiedä, miten reagoin, jos joudun asioimaan Saunalahden kanssa vielä edes yhden kerran. Näillä näytöillä Saunalahtea ei voi suositella operaattoriksi kuin suurille idiooteille. (En tiedä, onko DNA yhtään sen parempi, mutta ainakaan se ei ole Saunalahti.)

Tweet

Vastenmielistä musiikkia

Osuin tällä viikolla sattumalta MTV:lle sellaisena harvinaisena hetkenä, jolloin kanavalta tulee musiikkivideoita. Vierailu ei kuitenkaan päässyt venymään pitkäksi, sillä jouduin kuulemaan ehdottomasti vastenmielisimmän kappaleen ikinä. T.I.:n asenteeltaan stereotyyppistä, konservatiivista ja seksististä sekä musiikiltaan ärsyttävän sihisevää ja piipittävää kappaletta kuvaa parhaiten nimenomaan adjektiivi vastenmielinen.

Koko juttu on kaikin puolin todella luotaantyöntävä: menestyksellään brassaileva, kanansiipiä syövä räppäri hurmaa pikaruokaravintolan sievän työntekijän ja kutsuu tämän Rolls Royce -kyydillä ökykartanolleen meren äärelle syömään gourmet-ateriaa ja luultavasti tekemään jotain muutakin - ainakin kappaleen sanoituksen perusteella. En itse asiassa kyennyt katsomaan videota tämän pitemmälle, joten en tiedä mitä sen loppu tuo tullessaan. Luultavasti lisää bling-kliseitä, ääriperinteistä mies/nais-mallia sekä usean minuutin verran maailman tyhjänpäiväisintä musiikkia. Joskus aikoinaan levyihin laitettiin "Parental Advisory: Explicit Content" -varoitustarrat ehkä kohtalaisen ymmärrettävistäkin syistä, mutta T.I. ansaitsisi varmasti vieläkin kovempia varotoimenpiteitä, sillä tällaisen asenteen levittäminen nuorille on crackiakin vaarallisempaa.

Tällainen musiikki ja tällaisen elämäntyylin kuvaus ovat jo saavuttaneet kuvottavimman lakipisteensä ja koko kaupallinen r'n'b-skene tarvitsisi ehdottomasti täydellistä uudistusräjäytystä, jotta tämän tyylinen itsessään sieluton ja kuulijoiden sieluja nakertava musiikki voitaisiin huuhtoa kokonaan pois.

Esimerkiksi Elbow on kaikin tavoin kuin kokonaan toisesta todellisuudesta. Tällainen arvokas mutkattomuus ja rehellisyys voisi varmasti toimia klubi-r'n'b:ssäkin, jos joku vain uskaltaisi sitä näyttää.

Tweet

Pikkuseikkoja

Tiedän, että on ehkä hieman pikkumaista motkottaa muutamasta kirjaimesta, mutta esimerkiksi Idols-tuotanto on sen verran suuren kaavan projekti, että siltä odottaisi tarkkuutta yksityiskohtienkin suhteen.

Siksi olinkin hieman hämmentynyt havaitessani, että edellisen Idols-tuotantokauden kakkosen, Pete Parkkosen ensimmäisen levyn nimi on First Album. Tylsää nimivalintaa muuten kritisoimatta on kuitenkin sanottava, että nimi kuulostaisi juuri tarpeellisen pikkiriikkisen paremmalta, jos se olisi englannin määräisen artikkelin kanssa The First Album.

Ehkä Parkkosen artikkelittomuus on jonkinlainen taiteellinen valinta (sitä on esiintynyt Idols-piireissä ennenkin), mutta Idols-voittaja Koop Arponen voi tuskin perustella väärin kirjoittamista boheemeilla taiteilijasyillä: hänen levyltään löytyy kappale nimeltä I'm Loosing You. Yksi ylimääräinen o-kirjain ei varmasti tietenkään ole Arposen itsensä lipsaus, mutta luulisi, että levystä jonka ensimmäinenkin painos on varmasti jo useita kymmeniä tuhansia kappaleita, huomattaisiin karsia moiset pikkuvirheet pois.

Koopin uusi single oli tosin positiivinen yllätys. Mielestäni Every Song I Hearin Rhodes-pianot ja torvet ovat mukavasti pehmeän särmikkäitä ja kappaleessa on energisyyttä, vaikka se ei ehkä jääkään soimaan päähän ainakaan aivan ensikuulemalla.

Muuta: Vielä yksi pikkuasia, joka ei kuitenkaan liity Idolsiin vaan ehkä jonkinlaiseen lievään historialliseen ohitulkintaan: tämän päivän Metro-lehden Live-liitteessä toimittaja Inka Simola kertoo pian avattavasta Butterfly-baarista ja sanoo, että "-- baarin alaotsikko 'peace & love' viittaa 70-lukuun." Eiköhän todellinen peace and love -hippimeininki kuitenkin ollut muuttunut 70-luvulle tultaessa jo vähän raaemmaksi touhuksi, ainakin maailmalla? Nähtäväksi siis jää, mitä Butterfly todella on tarjoamassa.

Tweet

Jouluna

Joulun kunniaksi todellinen peruspostaus. Tämän blogin ehkäpä yleisimpiä aiheita taitaa olla se, että pidän muiden ihmisten tekemisiä ja ideoita typerinä. Se ei välttämättä ole kovin mukavaa, enkä oikein ajatellut kirjoittaa sellaisesta jouluna, mutta tänään koin niin perus-blogitilanteen, että koen lähes velvollisuudekseni kirjoittaa siitä.

Kävelin urheiluliikkeessä kahden viiksekkään, keski-ikäisen, kenties insinööri tms. -miehen ohi. Toinen heistä osoitti vitriinissä olevaa huipputeknisen näköistä sykemittaria ja sanoi toiselle: "Harri, tollaset me otetaan! Ajattele, kun sut nähdään paltsussa tollanen ranteessa!"

Oli jotenkin hellyyttävää ajatella, miten näiden miesten piireissä tehdään muihin vaikutus "paltsussa" kantamalla ranteessaan uusinta sykemittaria. Sillä töissähän sitä sykemittaria nimenomaan tarvitsee. Sykemittarinpalvonta on ehkä viimeinen jäänne jo melko hyvin katoamassa olevasta urheiluvarusteet ei-urheilutilanteissa -genrestä (esimerkiksi juoksulenkkareita ja verryttelyhousuja näkee nykyään urheilukenttien ulkopuolella enää melko harvoin). Mietitytti myös, tunnistaisivatko nämä paltsumiehet oikeasti hienoa kelloa, jos siinä ei olisi teelautasen kokoista digitaalista numeronäyttöä ja verenpaineenmittausominaisuutta?

Muuta: Kauan odotettu loistosarja Pasila jatkuu lähes vuoden luvattua myöhemmin: uudet jaksot alkavat Kakkosella 19. tammikuuta. Toivottavasti Pasilan tekijätiimi on käyttänyt lähes kahden vuoden tauon huippuideoiden kehittelemiseen - fanien suunnalta paineet ovat nyt aika kovat. Tervetuloa takaisin, Pöysti ja muut!

Rentouttavaa ja lämmittävää joulua kaikille! Kiitos, kun olette jaksaneet seurata tätä blogia tänä vuonna!

Tweet