Parhaat 00: Albumit

Tässä on jo ehkä liiankin massiiviseksi muodostuneen listapaketin vihoviimeinen lista: viime vuosikymmenen parhaat albumit. Listalla on kaksikymmentä 00-luvun parasta albumia parhausjärjestyksessä. Levyn nimi linkittää Spotify'hin, suosikkikappalelinkit YouTubeen.

#1: ELBOW - THE SELDOM SEEN KID (2008) Olen onnellinen jo pelkästään siitä, että sain kokea tämän albumin ilmestymisen aikalaisena. The Seldom Seen Kid on Suurien joukossa ja sen julkaisu oli itselleni vastaava kokemus kuin esimerkiksi Sgt. Pepper oli pop-faneille vuonna 1967 tai The Queen Is Dead indie-ihmisille vuonna 1986. Tällaisia albumeja tosiaankin saa kokea vain kerran vuosikymmenessä: The Seldom Seen Kid on ainutlaatuinen, kekseliäs ja omaperäinen taideteos upealta yhtyeeltä. Tässä levyssä jokainen sana, äänenpaino, rytmi, tauko, pianon kilahdus, kitaran helähdys ja basson kumahdus on juuri oikealla paikallaan. The Seldom Seen Kid on aina ajattomuudessaan ajankohtainen. Suosikkikappaleeni: The Fix

#2: THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN - THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN (2007) Damon Albarnin sekalainen kokoonpano The Good, The Bad & The Queen onnistui tällä albumilla jollain ihmeellisellä tavalla tiivistämään 00-luvun yleisen tunnelman musiikilliseen muotoon. The Good, The Bad & The Queenin musiikki on hieman reunoiltaan repaleista, väsynyttä ja kauhtunutta, mutta sisältää silti suuren annoksen elämänvoimaista aggressiivisuutta ja romanttisuutta. Piano oli ehdottomasti tämän vuosikymmenen käytetyin ja ryöstöviljelyllä tylsimmäksi laimennettu instrumentti pop-musiikissa, mutta tällä albumilla pianoa käytetään paljon omaperäisemmällä ja rehellisemmällä tavalla. Lisäksi Damon Albarnia täytyy ihailla jo aivan senkin takia, että hän sai erinomaisen idean laittaa Paul Simonon ja Tony Allen soittamaan samassa bändissä. Suosikkikappaleeni: Green Fields

#3: THE CARDIGANS - LONG GONE BEFORE DAYLIGHT (2003) Toisinaan asiat, joiden pitäisi olla täysin vääriä, ovatkin täydellisen oikeita. The Cardigansin 1990-luvun pirteät ja keveät listapop-hitit eivät kenties tarjonneet kaikkein uskottavinta taustaa siirtymiselle alt.countrysta ammentavaan, sydänverellä kirjoitettuun pehmeän orgaaniseen tyyliin, mutta yllättäen muutos toimi erinomaisesti. Long Gone Before Daylight on upottavan syvä albumi, joka vangitsee kuulijansa tiukkaan syleilyyn. Alkutuntuma saattaa vaikuttaa sokeriselta, mutta pian levy alkaa paljastaa itsestään myös karvaampia sävyjä. Alkuperäinen amerikkalainen alt.country sisältää sentimentaalisuutensa syövereissä aina myös joitain auringonsäteitä, mutta pohjoismainen versio on ehdottomasti tehty pimeydessä nautittavaksi. The Cardigans löytää pimeydestä lämpöä kuin talvihorrosta nukkuva metsän eläin lumen alta. Suosikkikappaleeni: 03:45 No Sleep

#4: ARCTIC MONKEYS - FAVOURITE WORST NIGHTMARE (2007) Debyyttilevyllään Whatever People Say I Am, That's What I'm Not Arctic Monkeys sai osakseen käsittämätöntä hypeä, mutta oli musiikillisesti kenties vielä hieman liikaa velkaa The Libertinesille ja The Strokesille. Toisella albumillaan bändi löysi todellisen oman äänensä ja haistatti lopullisesti pitkät kaikille kilpailijoilleen. Favourite Worst Nightmare on kiihkeä, jännittävä ja juuri oikealla tavalla vihainen levy, jolta kuuluu taitavan, rohkean ja asioita ennen kaikkea vain oman mielensä mukaisesti tekevän yhtyeen asenne. 00-luvun uusista bändeistä hyvin moni epäonnistui totaalisesti toisella levyllään, mutta Arctic Monkeys vältti liiallisen varman päälle pelaamisen ansat ja suuntasi selkeästi omalle reitilleen. Suosikkikappaleeni: Teddy Picker

#5: GLASVEGAS - GLASVEGAS (2008) Tämä on mielestäni ehdottomasti vuosikymmenen kovin debyyttilevy. Aina toisinaan ilmestyy jostain täysin tyhjästä ihmeellinen yhtye, joka kuulostaa heti alusta asti erikoiselta ja itsevarmalta ja avaa kuulijalle oven aivan omanlaiseensa maailmaan. 00-vuosikymmenellä tuo yhtye oli Glasvegas. Glasvegas tekee musiikkia, jollaista ei voisi tehdä kukaan muu kuin Glasvegas. Hyvin paljon on kiinni laulaja James Allanin ainutlaatuisesta karismasta: olisi vaikea kuvitella näitä kappaleita kenenkään toisen laulettavaksi. Glasvegas on koskettava, aito, sympaattinen ja yllättävä. Tällä levyllä kuuluu eletty elämä ja harvinainen kyky ymmärtää maailmaa. Suosikkikappaleeni: S.A.D. Light

 #6: THE THRILLS - TEENAGER (2007) Oikeudenmukaisessa maailmassa tämä albumi olisi jokaisen myynti- ja arvostelulistan kärjessä. The Thrillsin kolmas albumi oli yhtyeen tyylillisesti ehein ja tunnelmaltaan tihein. The Thrillsin temppu oli sekoittaa Irlantia ja Kaliforniaa: bändin kahdella ensimmäisellä levyllä vaaka oli selvästi aurinkoisen länsirannikon suuntaan, mutta Teenagerilla balanssi on sumuisen ja surumielisen vihreän saaren puolella. Levy on täynnä upeasti soljuvaa ja helisevän harmonista musiikkia ja bändin soundi on aikalaisistaan hyvin poikkeava. Huomattavaa on myös se, miten vähän riimejä Conor Deasy käyttää sanoituksissaan: tekstejä voi lukea kuin proosaa, mutta ne sopivat silti täydellisesti musiikillisiin taustoihinsa. Ja joskaan en ole ollut niin väärässä levyarvostelussa kuin elokuussa 2007. Suosikkikappaleeni: I Came All This Way

#7: THE LIBERTINES - UP THE BRACKET (2002) Kuinkakohan monta bändiä on perustettu tämän albumin kuuntelemisen seurauksena? Up The Bracketin ihastuttavan kaoottinen, tyylikästä rähinää edistävä tunnelma oli kuitenkin hyvin ainutkertainen tapaus, jota voi kyllä matkia, mutta jota ei voi toistaa. Tällä levyllä The Libertines kuulostaa jengiltä, johon olisi hienoa saada kuulua, mutta johon ei luultavasti pääse sisään, koska ei omista tarpeeksi coolia nahkatakkia, ja jolta voi saada turpaan tai hepatiitin, jos ei ole varovainen. Jos lordi Byron ja Oscar Wilde olisivat tehneet yhteisen levyn The Clashin kanssa, tulos olisi saattanut muistuttaa Up The Bracketia. Hullua ja kiehtovaa. Suosikkikappaleeni: Death On The Stairs

#8: RADIOHEAD - IN RAINBOWS (2007) [ei Spotifyssa] Radiohead saattoi mullistaa musiikkibisneksen julkaisemalla In Rainbowsin ilmaiseksi täysin yllättäen vain parin päivän varoitusajalla, mutta loppujen lopuksi itse musiikki on tärkeämpää kuin julkaisutapa. Suurin yllätys In Rainbowsissa on se, että se on Radioheadin hauskin, optimistisin ja leikkimielisin albumi. Itsetärkeästä imagostaan huolimatta Radiohead osaa myös nauraa itselleen ja kyseenalaistaa omat tekemisensä. Bändin klassikkoalbumin OK Computerin suosio perustui siihen, että kekseliään ja kokeilevan tuotannon alla oli pohjimmiltaan melodisia, klassisesti sävellettyjä kappaleita, joissa oli paljon hyräiltävää. Tämä maaginen yhdistelmä toteutuu myös In Rainbowsilla: musiikilliset läpimurrot ja painava sanoma on helppo niellä, kun ne tarjotaan tarttuvien melodioiden seassa. Suosikkikappaleeni: Jigsaw Falling Into Place

#9: THE KILLERS - HOT FUSS (2004) The Killersin ensimmäinen levy oli täydellinen yhdistelmä sateisen Manchesterin indie-perintöä ja Las Vegasin kuumeisen kasinoaavikon kimallusta. 00-luvulle poikkeuksellisesti levyllä ei myöskään ole häivähdystäkään ironiaa: Brandon Flowers kumppaneineen on tällä albumilla kaikissa tekemisissään täysin tosissaan, ja se toimii. Esimerkiksi All These Things I've Done olisi totaalisen mahdoton kappale, jos siinä olisi ironinen ulottuvuus, mutta The Killersin toteuttamana se on vilpitön ja ihailtava. Tällaisen albumin voi luoda vain täydellisessä tyhjiössä ja kuulijoiden onneksi 2000-luvun alun Las Vegas oli indie-musiikin suhteen juuri sellainen tyhjiö. Suosikkikappaleeni: Somebody Told Me

#10: FRANZ FERDINAND - FRANZ FERDINAND (2004) Olin jostain syystä onnistunut missaamaan The Libertinesin vuonna 2002 ja The Strokeskin teki itseeni vain kohtalaisen vaikutuksen vuonna 2001, joten oma musiikkivuosikymmeneni pyörähti kunnolla käyntiin vasta vuonna 2004 Franz Ferdinandin myötä. Kaiken listoja hallinneen tympeän nu-metalin ja kliinisen r'n'b:n keskeltä ilmestyi yhtäkkiä yhtye, joka tarjosi tiiviissä paketissa kaikki klassiset herkut, mutta heitti mukaan myös jotain täysin uutta ja raikasta. Franz Ferdinand on kiivas kokoelma älykästä ja riemukasta kitaramusiikkia vastaansanomattoman tyylikkäältä yhtyeeltä. Yksinkertaisen tekeminen näin hyvin on monimutkaista. Suosikkikappaleeni: The Dark Of The Matinée

#11: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG (2009) Olen varmasti hehkuttanut tätä albumia tänä syksynä jo aivan tarpeeksi, mutta sanotaan se nyt vielä kerran: Arctic Monkeysin kolmas albumi on salaperäinen, innostava ja kypsä kokonaisuus, joka vaatii hieman totuttelua, mutta joka palkitsee kärsivällisyyden reilusti. Levyä kuunnellessa oikein riemastuu sen tarjoamista yllätyksistä ja käännöksistä. Jos Humbug olisi ilmestynyt hieman aiemmin ja olisi ollut enemmän aikaa sulatella tätä levyä, se voisi olla listalla vielä reilusti ylempänäkin. Suosikkikappaleeni: Fire And The Thud

#12: DOVES - THE LAST BROADCAST (2002) The Last Broadcast on huikean laadukas kokonaisuus: sen kahdestatoista kappaleesta joka ainoa on sävellyksenä erinomainen ja lisäksi se sisältää pari / kolme aivan poikkeuksellisen hienoa superbiisiä. Tällä levyllä Doves kuulostaa kesäisen pirteältä ja raikkaalta, mutta syksyisempiäkään sävyjä ei ole unohdettu. Henkilökohtaisesti paras kuuntelukokemukseni tämän levyn kanssa on maaliskuulta 2007, kun kuuntelin sitä Tapiolan Stockmannin kattoterassilla keväisen auringon laskiessa -- hmm, nyt kun kirjoitan tätä, koko juttu saattoikin tapahtua syksyllä 2007... en ole aivan varma. Joka tapauksessa: The Last Broadcast sopii soundtrackiksi monenlaisiin hetkiin. Suosikkikappaleeni: There Goes The Fear

#13: THE THRILLS - SO MUCH FOR THE CITY (2003) The Thrillsin ensimmäinen levy on kaunis sekoitus nopeatempoista, aurinkoista poppia sekä hitaampia, mietteliäitä balladeja. Conor Deasyn ääni on kiehtovan unelias ja koko levyllä vallitsee jotenkin vanhanaikainen ja pehmeällä tavalla sulkeutunut tunnelma: aivan kuin The Thrills raportoisi maailmasta, jota kukaan muu ei enää näe täysin samalla tavalla. Suosikkikappaleeni: 'Til The Tide Creeps In

#14: THE STROKES - IS THIS IT (2001) The Strokesia hehkutettiin 2000-luvun alussa niin paljon, että luontainen reaktio oli suhtautua koko ilmiöön hieman epäilevästi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin selvästi, että Is This It ansaitsi kaikki saamansa kehut, sillä se on harvinaisen selväpiirteinen kokoelma timanttisen tiukkoja, melodisia punk-vaikutteisia pop-lauluja. Is This It mursi 1990-luvun lopun nuhjaantuneisuuden kertaheitolla ja tarjosi tilalle todella tuoreen näkemyksen, joka kuulostaa edelleen ajankohtaiselta. Harva levy on vaikuttanut yhtä moneen bändiin kuin Is This It: ilman tätä albumia esimerkiksi The Libertines ja Arctic Monkeys olisivat luultavasti kuulostaneet aivan erilaisilta. Suosikkikappaleeni: Is This It

#15: OASIS - DIG OUT YOUR SOUL (2008) 00-luku oli 1990-luvun kiistattomalle kuninkaalle Oasikselle melko vaikea, kunnes vuoden 2005 Don't Believe The Truth rentoutti sopivasti ja vei bändin uuteen nousukauteen. Lupaavista merkeistä huolimatta syksyn 2008 Dig Out Your Soul oli silti tasokkuudessaan valtava yllätys: kyseessä on kenties Oasiksen tasapainoisin ja teemallisesti yhtenäisin albumi koskaan. Tällä levyllä Oasis löysi itselleen sopivan retropsykedeelisen tyylin ja antoi tuottaja Dave Sardyn lisätä bändin soundiin reippaan annoksen siitä aiemmin uupunutta kokeellisuutta. Bändin suurena fanina voin huokaista helpotuksesta ja sanoa, että Oasis todella lopetti huipulla. Suosikkikappaleeni: The Turning

#16: BLUR - THINK TANK (2003) Blurin (toistaiseksi) viimeisessä studioalbumissa on lievän amputaation tuomaa ylimääräistä karismaa: ilman Graham Coxonin luonteikasta kitaransoittoa yhtye kuulostaa hieman eksyneeltä ja haavoittuvalta, mutta juuri sopivalta levyn matalapaineisiin kappaleisiin. Think Tank on hämmentynyt levy hämmentyneeseen aikaan. Se kuulostaa pitkän matkan päätepisteeltä, mutta siten, etteivät kaikki matkan aloittaneet päässeet samaan maaliin. Suosikkikappaleeni: Sweet Song

#17: THOM YORKE - THE ERASER (2006) Onko The Eraserista todellakin jo yli kolme vuotta? Thom Yorken soololevy ei kuulosta lainkaan ikääntyneeltä, vaan edelleen idealtaan kirkkaalta ja totetukseltaan puhtaan tuoreelta. The Eraser on kuin modernia soul-musiikkia: sen esittäjän tunteet ovat vahvasti pinnassa, siinä on vahvaa rytmiä ja sanomaltaan se pyrkii saamaan aikaan muutosta. Levyllä ei soiteta ainuttakaan oikeaa instrumenttia, vaan siinä käytetään pelkästään tietokoneella leikattuja sampleja, mutta silti se kuulostaa eläväiseltä ja hengittävältä. Välillä tuntuu jopa siltä, kuin Yorke improvisoisi melodioita koneellisten biittien päälle - tämä toimii hauskana kontrastina ja on hyvin virkistävää. Suosikkikappaleeni: Black Swan

#18: THE THRILLS - LET'S BOTTLE BOHEMIA (2004) Let's Bottle Bohemia on The Thrillsin energisin ja rokkaavin levy. Bändin soundi on tällä levyllä hieman tavanomaisempi kuin heidän kahdella muulla albumillaan, mutta kappaleet ovat silti persoonallisia ja vahvoja. Levy ammentaa 1960- ja 70-lukujen klassisesta pop-tyylistä, mutta tekee sen hauskasti ja kiinnostavasti eikä sorru suoriin pastisseihin. Tämänkin levyn osalta haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että sanoituksissa on hyvin vähän riimejä - sellainen on todella poikkeuksellista tässä tyylilajissa ja se on yksi suuri syy siihen, miksi The Thrillsin musiikki on niin nautinnollista. Suosikkikappaleeni: You Can't Fool Old Friends With Limousines

#19: THE XX - XX (2009) Tämäkin albumi voisi olla listalla korkeamma, jos se olisi ilmestynyt hieman aikaisemmin. Olen nimittäin aivan varma, että XX:stä tulee vielä rakas ystävä, mutta aivan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen en uskalla laittaa sitä aivan kärkisijoille. The XX -yhtye ja XX-albumi ovat toisistaan täysin erottamattomia: levy tiivistää hämmästyttävästi bändin koko olemuksen eikä yhtyeestä tarvitse tietää mitään muuta kuin sen tekemä musiikki. XX on levy, jota ei olisi voitu tehdä milloinkaan muulloin kuin 00-luvulla: se on minimalismissaan hyvin moderni ja kaikki sen vaikutteet ovat tuoreista ilmiöistä kuten 2000-luvun ohuesti rapisevasta r'n'b:stä ja syvästi murisevasta dubstepistä. Kaiken keskellä on silti ällistyttävän tyylitajuisesti ja kypsästi toteutettu näkemys siitä, miltä bändit voivat uudella vuosituhannella kuulostaa. Jos The Strokes määritti 00-luvun bändiestetiikan, The XX saattaa tehdä saman 2010-luvulle. Suosikkikappaleeni: Shelter (Katsokaa tämä video, tällainen on tulevaisuutta!)

#20: ALBERT HAMMOND, JR. - YOURS TO KEEP (2006) Siinä missä The Strokes uhkui nahkatakkeineen ja converseineen katu-uskottavaa New York -coolia, bändin kitaristi Albert Hammond, Jr:n ensimmäinen soololevy oli maisemaltaan lempeämpi, kotoisampi ja ystävällisempi. Yours To Keep sisältää 10 kappaleen verran herkullista, tarttuvaa, vanhanaikaista kitarapoppia. Jokainen biisi on täynnä tarttuvia melodioita ja hauskoja sovituksellisia ratkaisuja ja Albert Jr. tulkitsee ne tyylikkään rennosti. Kuulostaa helpolta, mutta tällaisen helppouden saavuttaminen vaatii suurta taitoa. Suosikkikappaleeni: Holiday

Tweet

Parhaat 00: Biisit

Viime vuosikymmenellä (miksikä sitä muuten oikein kutsutaan? Itse sanon sitä 'nollanollaksi'.) julkaistiin valtava määrä hienoa musiikkia. Parhaiden kappaleiden listaaminen on tietenkin käytännössä mahdotonta, mutta tämä lista on eräänlainen yritys. Jonkinlaisen järjen säilyttämiseksi oli luotava pari sääntöä: jokaiselta yhtyeeltä on mukana vain yksi kappale ja yhteensä listalla on 50 biisiä. Otin mukaan vain sellaisia kappaleita, jotka olivat minulle tavallista tärkeämpiä ja joita kuuntelin paljon.

Kappaleet eivät ole parhausjärjestyksessä, vaan aivan satunnaisesti sekaisin.




GUILLEMOTS - TRAINS TO BRAZIL (2006) Tämä kappale on neljä minuuttia täyttä autuutta. Sen hyvyyttä ei voi selittää, mutta jokainen, joka kuuntelee sen, ymmärtää varmasti. Pidän tällaisista biiseistä, joissa on koko ajan sellainen tunnelma, kuin jotain valtavaa olisi tapahtumassa aivan minä hetkenä hyvänsä. Suosikkikohtani on ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva säkeistö, jossa jännitys tiivistyy leijailevaksi ja kappaleeseen aukeaa yllättäen aivan uusi taso.


THOM YORKE - HARROWDOWN HILL (2006) Minimalistinen ja synkkä kappale, joka on samaan aikaan sekä hyvin kliininen että inhimillinen. 2000-luvulla politiikka palasi pop-musiikkiin, mutta harvassa tapauksessa kuulosti siltä, kuin musiikki todella voisi kaataa järjestelmän. Tämä kuulostaa siltä.


GLASVEGAS - GERALDINE (2008) Glasvegas säväytti heti ensikuulemalta, mutta aivan aluksi ajattelin, että yksinkertainen Geraldine oli väärä valinta singleksi. Nykyisin olen täysin päinvastaista mieltä: tämä on jo moderni klassikko - niitä kappaleita, jonka jokainen nuotti ja sekunti tuottaa tunnistamisen iloa, mutta säilyttää silti mielenkiintonsa. Kappaleen punchline "...I'm your social worker" on edelleen yksi parhaita ikinä.


BABYSHAMBLES - LOST ART OF MURDER (2007) Tämä kappale kuulostaa samaan aikaan sekä kadotetulta että löydetyltä. Lisäksi tässä on Pete Dohertyn kenties toistaiseksi paras laulusuoritus: pehmeä ja kaunis tulkinta. Myös Bert Janschin soolokitara on erittäin olennainen elementti ja viimeinen piste i:n päälle tämän biisin loisteliaisuudessa.


THE RAVEONETTES - UNCERTAIN TIMES (2005) Harvat kappaleet kuulostavat aivan oikeasti näin lohduttavilta. Lällyjen, täsmälohduttavien biisien tekeminen oli 00-luvun menestysresepti monelle yhtyeelle, mutta todellisessa koskettavuudessa lähes kukaan ei kyennyt kilpailemaan tämän kappaleen kanssa. "I want to ride with you in uncertain times" on hyvin kauniisti sanottu.




MANIC STREET PREACHERS - YOUR LOVE ALONE IS NOT ENOUGH (FEAT. NINA PERSSON) (2007) 2000-luvun alussa Manic Street Preachers oli kuten vanha ystävä, jota ei ollut oikein halunnut tavata moneen vuoteen, koska yhteiset puheenaiheet olivat loppuneet. Sitten keväällä 2007 Manics palasi tällä kappaleella ja kaikki oli taas kuin vanhoina hyvinä aikoina.


CRAIG ARMSTRONG - WAKE UP IN NEW YORK (FEAT. EVAN DANDO) (2002) Vaatii suurta taitoa ja uskallusta tehdä näin hidas ja pakahduttava kappale. Hollywood-elokuviin musiikkia säveltänyt Craig Armstrong luo ääriväsyneelle New York -kuvaukselle täydellisen musiikillisen taustan ja The Lemonheadsin hölmö Evan Dando heittäytyy yhtäkkiä vakavaksi ja tunteelliseksi.




JARVIS COCKER - RUNNING THE WORLD (2006) Yhteiskuntakritiikki on yleensä tylsää ja noloa, mutta Jarvis Cocker jos joku osaa tehdä sen nokkelasti ja uskottavasti. Vaatii taitoa tiivistää vuosikymmenen politiikkaa hallinnut oikeistoliberalistinen arvomaailma neljän minuutin biisiin, jossa joka rivi sisältää loppusoinnun! "Let's be perfectly clear boys and girls: cunts are still running the world"




JJ72 - OXYGEN (2000) Tämän kappaleen ja samana vuonna julkaistun Snow-singlen perusteella olisi voinut odottaa, että dublinilaisesta JJ72:sta olisi tullut yksi vuosikymmenen suosituimpia bändejä. Niin ei käynyt, mutta onneksi Oxygenin hohto ei ole lainkaan himmentynyt, vaan se on yhä erinomainen, mahtipontinen ja tunteellinen indierock-biisi.


BERNARD BUTLER & EDWYN COLLINS - MESSAGE FOR JOJO [lataa .AAC ilmaiseksi / osta MP3 hintaan €1,29] (2001) Harmi, ettei tähän kappaleeseen ollut Spotify-linkkiä eikä edes YouTube-videota. Tämä on nimittäin kiistattomasti aivan vuosikymmenen kärkeä ja jokaisen pitäisi ehdottomasti kuulla tämä. Harvassa kappaleessa on näin tyly sanoma: laulun tarina kertoo avioparin erosta hyvin koruttomasti ja karusti, jopa lakonisesti ("The fact that we have children only makes me feel old"). Bernard Butlerin ja Edwyn Collinsin äänet ovat yllättävän samankuuloiset ja toisiinsa lähes täydellisesti sulautuvat ja musiikillisesti kappale on mielenkiintoinen sekoitus akustisia kitaroita, rumpukonetta ja analogisen kuuloisia kosketinsoittimia.




THE CRASH - STILL ALIVE (2003) Syksyllä 2003 tämän kappaleen kuuli joka päivä varmasti vähintään kolme kertaa: radiosta, televisiosta, kaverien autostereoista... kaikkialta. Muistan, kuinka jo ennen biisin ilmestymistä siitä kuuli huhuja: "Ootko kuullut The Crashin uutta biisiä? Se kuulostaa niinku Van Halenilta..." Jälkeenpäin katsottuna Still Alive kuulostaa vain ja ainoastaan täysin The Crashilta.




BRITISH SEA POWER - PLEASE STAND UP (2005) Juuri niinä vuosina, kun vanha ystävä Manic Street Preachers oli kateissa, British Sea Power piristi muutamalla erinomaisella, kiihkeällä, antheemisella rock-kappaleella. Tässä biisissä on kaikki tarvittavat elementit: kumisevat rummut, helisevät ja rapisevat kitarat, laveasti maalailevat viulut ja hieman ylitulkitseva laulaja.


THE CRIBS - I'M A REALIST (2007) Viime kesänä en aivan oikeasti saanut eräänä yönä lainkaan nukuttua, kun tämä kappale soi tauotta päässäni. Kolmeen minuuttiin on tiivistetty tehokkaasti kaikki mahdolliset koukut: pari kitarariffiä, la-la-la-la:t, kätevän tiukkoja riimejä sekä hienoa pää- ja taustalaulajan yhteistyötä. Harvalla bändillä on näin päteviä statement-lauluja.


ERYKAH BADU - THE HEALER / HIP HOP (2008) Tämän kappaleen genreä on mahdotonta määrittää. Madlibin luoma biitti on vähäeleinen ja Erykah Badun laulusuoritus on... epätavanomainen. Tähän kappaleeseen ei kyllästy, vaikka sitä kuuntelisi kuinka usein tahansa.





DOVES - POUNDING (2002) Dovesilla olisi joukko loistavia ehdokkaita vuosikymmenen parhaiden biisien listalle, mutta Pounding on silti ehdottomasti paras. Tämä kappale suorastaan tuoksuu tuoreelta nurmikolta, kesältä, auringonnousulta ja matkaan lähtemiseltä. Harvoissa kappaleissa musiikki ja sanat sopivat tunnelman kannalta näin hyvin yhteen. "I don't mind if we never come home at all"


HUSKY RESCUE - NEW LIGHT OF TOMORROW (2004) Helsinkiläisen Husky Rescuen ensihitti oli yksi vuosikymmenen jännittävimpiä tapauksia. Vaikka tämä on hyvin rauhallinen ja pehmeä kappale, en uskaltaisi kuunnella tätä yksin ulkona kesäyönä. Silloin tuntuisi siltä, kuin biisi voisi materialisoitua joksikin oudoksi, eläväksi olennoksi, joka veisi mukanaan.


RAZORLIGHT - AMERICA (2006) Jos The Crashin Still Alive oli syksyn 2003 ehdoton soundtrack, Razorlightin America määritti vastaavasti loppuvuotta 2006. Pidän tämän kappaleen tuotannosta hyvin paljon: jokainen instrumentti erottuu kirkkaasti toisesta ja saa kokonaisuudessa omaa tilaa. Vaikka Razorlight jäisikin pitkällä perspektiivillä post-Libertines -aikakautta määrittäneen 'landfill indien' edustajaksi, America on kappale, joka ei tule vanhenemaan vuosienkaan saatossa.





MORRISSEY - FIRST OF THE GANG TO DIE (2004) Nyt asia näyttää aivan itsestään selvältä, mutta vuonna 2004 Morrisseyn paluu ja etenkin tuon paluun laadukkuus oli melkoinen yllätys. First Of The Gang To Die on 00-luvun Morrisseytä parhaimmillaan: hauskaa, rullaavaa ja idearikasta.


ARCTIC MONKEYS - WHO THE FUCK ARE ARCTIC MONKEYS? (2006) Vaatii melkoista pokkaa seurata vuosikymmenen myydyintä debyyttialbumia kappaleella, jossa bändi itse kyseenalaistaa itsensä ilmiönä ja kertoo hyvän sään tutuille suorat sanat. Vaikea kuvitella, että Susan Boyle julkaisisi cover-version tästä. Suoraselkäisen eleen lisäksi kappale on musiikillisestikin erinomainen: alussa laiskan välinpitämätön ja loppua kohti aggressiiviseksi kiertyvä.


BEN LEE - FLOAT ON (2006) Modest Mousen alkuperäiskappale on myöskin hieno, mutta Ben Leen hitaampi versio tuo siitä esiin uudenlaisia sävyjä. Tämä on optimistinen, sympaattinen ja humoristinen kappale. Väliosan pieni virhe tekee biisistä entistäkin pidettävämmän.


COLDPLAY - VIVA LA VIDA (2008) Coldplay oli loppujen lopuksi yksi vuosikymmenen rasittavimpia ilmiöitä, mutta sen kappaleiden tasoa ei silti käy kiistäminen. Viva La Vida on klassinen hitti: heti ensi tahdeistaan tunnistettava ja vastustamattomasti etenevä. Tietty falskius ja tulkinnallinen tyhjyys ärsyttää, mutta melodian ja rakenteen kannalta tätä täydellisempää kappaletta on käytännössä mahdotonta säveltää.




FRANZ FERDINAND - THE DARK OF THE MATINÉE (2004) Vuosikymmenen alku vaikutti paria yksittäistä valonpilkahdusta lukuunottamatta melko vaisulta ja mitäänsanomattomalta, kunnes Franz Ferdinand ilmestyi paikalle ja toi mukanaan takaisin tyylikkyyden, älykkyyden ja iskevyyden. Take Me Out oli täräyttävä nyrkki suoraan silmään, mutta The Dark Of The Matinée oli varhaisista hiteistä se monitasoisempi ja siten ehkä kestävämpi.


M.I.A. - PAPER PLANES (2007) 00-luvun musiikillisesti parhaita puolia oli se, että erilaisia vaikutteita ja tyylejä yhdisteltiin hyvin ennakkoluulottomasti ja melko oudoistakin biiseistä saattoi tulla suuria hittejä. M.I.A.:n The Clashia samplaava, ammuskeluefektejä ja kassakoneen kilinää sisältävä värikäs Paper Planes oli malliesimerkki tällaisesta.




PLACEBO - FOLLOW THE COPS BACK HOME (2005) Pidän suuresti Placebon "hitaista" ja Follow The Cops Back Home on niistä mahdollisesti paras. Sanoissa ei ole paljoakaan järkeä, mutta ne soljuvat kekseliäästi ilmavan melodian tukena. Sovituksessa on noudatettu esimerkillisesti periaatetta "vähemmän on tehokkaampaa".





GOODBOOKS - PASSCHENDAELE (2007) Tätäkään ei löydy Spotifysta, mutta onneksi sain edes videon kaivettua jostain esille. GoodBooks oli yksi vuosikymmenen lyhyitä tähdenlentoja: ensisingle Passchendaele vakuutti mielenkiintoisilla soundeillaan, historiallisella aiheellaan ja persoonallisella otteellaan, mutta loppujen lopuksi bändi löi hanskat tiskiin ennen toisen albumin julkaisua. Sääli. Harvoissa kappaleissa on nykyisin trumpettisoolo.


THE VERVE - LOVE IS NOISE (2008) Kolmannen ja näillä näkymin vihoviimeisen tulemisensa aluksi The Verve julkaisi tämän hyvin vakuuttavan singlen. Richard Ashcroftin balladientäytteisten soololevyjen jälkeen Love Is Noise oli virkistävän jämäkkä, nopeatempoinen kappale, jonka hämmentävän typerät sanat laulettiin kunnioitettavalla vakavuudella, juuri niin kuin The Verven pitääkin. Love Is Noisea seurannut neljäs albumi Forth ei valitettavasti noussut singlen antamaa lupausta vastaavaan lentoon ja bändi hajosi taas kerran lähes heti sen julkaisun jälkeen.




THE STREETS - WEAK BECOME HEROES (2002) Mike Skinner teki vuosituhannen alkupuolella suuren vaikutuksen kyvyllään tiivistää elämän pieniä yksityiskohtia uskomattoman tarkkanäköisiksi ja viisaiksi pop-kappaleiksi. Tämän kappaleen juju on siinä, miten tarinan alkupuolen optimistinen, juhlimista ja klubikulttuuria ylistävä viesti muuttuu loppua kohti yllättävän varaukselliseksi ja kypsäksi ("I realize 5 years went by, I'm older / Memories smoulder, winter's colder / But that same piano loop over and over and over").


SUPERGRASS - ST. PETERSBURG (2005) Myös Supergrass saa kenties suurinta hehkutusta nopeista kappaleistaan, mutta itse pidän bändin rauhallisemmasta tuotannosta kaikkein eniten. St. Petersburgissa on hyvää yöllistä maantietunnelmaa. Gaz Coombesin laulu kuulostaa aavistuksen verran John Lennonilta ja kappaleen pianokuvio on hauska.




OASIS - LET'S ALL MAKE BELIEVE (2000) Vuosikymmenen alussa Oasis oli suurimmaksi osaksi melkoisessa kuopassa, mutta tämä hieman mustavalkowestern-fiilistä kanavoiva kappale korvaa kaikki muut mahdolliset pettymykset. Go Let It Out -singlen B-puolella julkaistu Let's All Make Believe on parasta Oasista: klassinen melodia, Liamin väkevä laulusuoritus ja huikea kertosäe. Sisältää myös klassisen Oasis-tempun, jossa Noel kirjoittaa Liamia hieman morkkaavan sanoituksen, jonka Liam sitten joutuu laulamaan. Voih, comebackia odotellessa.


KLAXONS - GOLDEN SKANS (2007) Klaxons ottaa oppia alkuaikojen Beatles-hiteistä ja aloittaa kappaleensa suoraan iskevällä kertosäkeellä. Vuosikymmenen puolivälin perusindiemassan joukossa Klaxons erottui outoudellaan ja mielikuvituksellaan. Bändin toisen albumin julkaisu on lykkääntynyt jo reilulla vuodella, mutta yhtye pysyy yhä esillä mm. siksi, että Golden Skansia käytetään television shampoomainoksessa.




AUGIE MARCH - STRANGER STRANGE (2006) Löysin tämän kappaleen aikoinaan blogista ja kuuntelin sitä kohtalaisen paljon, mutta sitten unohdin sen. Vasta nyt listoja tehdessä muistin sen uudelleen, ja hyvä niin. Australialaisen Augie Marchin kappaleessa on annos maanmiestensä Crowded Housen pehmeää melodisuutta, mutta myös jotain hyvin kiehtovaa vanhanaikaisuutta, vähän Sinatraa. (Pakko tosin sanoa, etten pidä videon liveversion saksofonisoolosta - sellaiset olisi kuulunut jättää 80-luvulle.)


NEW ORDER - CRYSTAL (2001) Manchester-ikonien paluu 00-luvun alussa ei miellyttänyt aivan kaikkia, mutta tuotti silti muutaman erinomaisen biisin. Crystalissa on melko omituinen rakenne, omaan vakavuuteensa hauskasti kompastuvat sanat ja hyvin harvinainen bassosoolo.


THE POSTAL SERVICE - SUCH GREAT HEIGHTS (2003) Tämä taisi jossain vaiheessa olla Last.fm:n kaikkien aikojen kuunnelluin kappale. Hyvä osoitus siitä, että 00-luvulla musiikkia alettiin kuluttaa vaihtoehtoisilla tavoilla ja suureen suosioon saattoi nousta kierteisempiäkin reittejä käyttäen. Tässä kappaleessa on kauniin melankolinen melodia ja mukavasti korvienväliä hiveleviä surinoita ja piipityksiä. Suosittelen kaikille myös omaa, aavistuksen verran hidastettua remixiäni (MP3).




GRANDADDY - HE'S SIMPLE, HE'S DUMB, HE'S THE PILOT [lataa mp3] (2000) 00-luvun alussa jokainen tietysti odotti Tulevaisuuden alkavan, mutta lentävät autot ja avaruusruoka eivät silti ole ainakaan toistaiseksi vielä toteutuneet. Lohdutuksena voi kuitenkin kuunnella esimerkiksi tätä Grandaddyn kahdeksanminuuttista kappaletta, joka kuulostaa hyvin paljon Tulevaisuudelta. Pitkässä ja pitkänimisessä kappaleessa on monta erilaista osaa, tunnelmaa, tahtilajia, ääniefektiä ja kulmaa. Silti se nivoutuu lopussa kauniisti kokoon ja muodostaa hienon, yhtenäisen kaaren.


THE STROKES - SOMEDAY (2001) Somedayssä on jotain samaa yksinkertaista, kevyttä raikkautta kuin vanhoissa Motown-tyttöbändien hiteissä. Tunkkaiseksi käyneen 90-luvun lopun jälkeen The Strokes räjäytti pankin yksinkertaisesti kuulostamalla bändiltä, joka soittaa tiukasti yhteen. Tässä kappaleessa on hauska kuunnella kahden eri kitaran sekä basson yhteissoittoa.


CAJUN DANCE PARTY - AMYLASE (2007) Suosikkokohtani tässä kappaleessa on korkea mutta kumea kitarasoolo. Tosin tässä on niin paljon hyviä kohtia, että oikeastaan suosikkeja ovat kaikki. Ne kättentaputukset, ja kaikki..!


TRAVIS - SELFISH JEAN [lataa mp3] (2007) Travis tunnetaan ennen kaikkea surumielisistä ja sateisenharmaista hiteistään, mutta kesällä 2007 bändi löysi taas hilpeämmän vaihteen mm. lainaamalla rumpukompin suoraan Iggy Popilta. Selfish Jean on yksinkertaisesti hyvin erinomainen kappale: hyvä melodia, omaperäinen sanoitus ja raikas toteutus. Lisäksi biisin video on ehkä yksi kaikkien aikojen hauskimmista.




BLUR - BATTERY IN YOUR LEG (2003) Blurin viimeisen albumin viimeinen kappale on samanaikaisesti jotenkin maahan lyöty mutta silti uhmakas. Ja Graham Coxonin kitarasoolo on yksinkertaisuudessaan legendaarinen.


THE ARK - IT TAKES A FOOL TO REMAIN SANE (2000) Vaikka The Arkin kappaleessa onkin hyvin erityinen sanoma, sen nimi toimii osuvana yleisenä kommenttina käytännössä mihin asiaan tahansa. Bändiltä on myös hyvä ratkaisu olla tekemättä näin tärkeää asiaa sisältävästä biisistä liian mahtipontista tai pitkää: kappaleen tarkoitus toteutuu hyvin tehokkaasti, kun se lopetetaan heti, kun kaikki on sanottu.




CORNERSHOP - LESSONS LEARNED FROM ROCKY 1 TO ROCKY III (2002) Sanakirjassa voisi kohdassa R niin kuin Rock olla tämän kappaleen Spotify-linkki. Valaistuneesti nimetty Lessons Learned From Rocky I To Rocky III sisältää kaikki elementit, joista klassisen rock-kappaleen pitää koostua: Rolling Stonesin kitarat, sielukkaat naistaustalaulajat, muhkea bassolinja (ex-Oasis-Guigsyn soittamana!) sekä autoista, supermalleista ja Miami Beachista kertovat sanat. Kaikeksi onneksi Cornershopin tulkinnassa on kuitenkin mukana myös suuri kauhallinen keventävää ironiaa. Tätä kuunnellessa ei voi olla tulematta iloiseksi. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa sen sijaan on tarjolla myös lähes täysin ironiaton kuvitus, jos kaipaa sellaista.


MGMT - TIME TO PRETEND (2008) Hieman samoilla linjoilla Cornershopin ironisen rock-unelman kanssa on myös MGMT. Time To Pretendissä on lisäksi jokainen musiikillinen elementti niin hohdokkaassa kunnossa, että kappale tulee soundtrackaamaan sekä glamour- että ei-glamour -elämää vielä varmasti pitkälle 2010-luvullakin. Harvat biisit ovat heti ensikuulemasta lähtien näin mullistavia, mutta Time To Pretendin jälkeen mikään ei ole enää ollut ennallaan.


THE LIBERTINES - CAN'T STAND ME NOW (2004) Jos The Libertines olisi jatkanut, bändistä olisi hyvinkin saattanut kehittyä The Kinksin tai The Who'n kaltainen brittiläinen instituutio. Can't Stand Me Now jatkaa näiden legendaaristen yhtyeiden draamavetoista tarinankerrontaperinnettä, mutta hyvin modernilla ja ainutlaatuisella käänteellä: kappale kertoo bändin omasta sekasorrosta ja on käytännössä suora vuoropuhelu kahden vuorotellen laulavan keulahahmon välillä. Kuin tosi-tv:tä tai saippuaoopperaa kolmen ja puolen-minuutin pop-biisissä! Kuuntelija voi itse valita, onko Peten vai Carlin puolella - vain tekstiviestiäänestys puuttuu.


THE THRILLS - 'TIL THE TIDE CREEPS IN (2003) The Thrillsiltä oli äärimmäisen vaikea valita vain yhtä kappaletta, sillä irlantilaisbändi oli mielestäni ehdottomasti aivan parhaita yhtyeitä koko vuosikymmenellä. Esikoislevyn päätösbiisi 'Til The Tide Creeps In kuitenkin tiivistää bändin kaiken herkullisuuden mitä parhaimmalla tavalla. Pidän erityisesti mukavasti ujeltavasta sähköurusta sekä tietysti Conor Deasyn lempeästä äänestä. Kesä 2007 kuulosti juuri tältä.


THE KILLERS - MR. BRIGHTSIDE (2004) Syksyllä 2004 vaikutti siltä, että The Killersistä olisi voinut tulla 00-luvun Oasis. Debyyttialbumi Hot Fuss sisälsi muutaman aivan, ehm, killeribiisin, joista Mr. Brightside oli kenties vaikuttavin. Kappaleessa on tuntuvan kiireinen tempo, joustavasti soljuva kitarariffi ja hienosti rakennettua draamaa. Valitettavasti The Killers ei aivan onnistunut täyttämään alkuaikojensa suurta potentiaalia, vaan laimentui hieman yliyrittäväksi keskitien jyräksi. Mutta se on jo tyystin toinen tarina.




KING BISCUIT TIME - I WALK THE EARTH (2000) Vuosikymmenen vaihteessa moni trendiasiantuntija piti skotlantilaista The Beta Bandia Seuraavana Suurena Juttuna. Hauskasta meiningistä huolimatta Beta Bandin ura jäi lopulta jonkinlaiseksi lässähdykseksi, mutta sivupolkujen kautta asiasta seurasi myös paljon hyvää. Beta Bandin laulaja Steve Mason julkaisi jo vuonna 2000 pääyhtyeensä vielä toimiessa soolomateriaalia merkillisellä nimellä King Biscuit Time. No Style -EP:n ykkösbiisi I Walk The Earth on mielenkiintoinen yhdistelmä kolisevia konerytmejä, pehmeää bassoa ja Masonin hauskan kotikutoista laulutyyliä. Loppua kohden kappale muuttuu hyvin hypnoottiseksi.


I AM KLOOT - PROOF (BBC SESSIONS) (2007) Mietin aina toisinaan, millaista musiikkia John Lennon tekisi, jos olisi vielä elossa. Mahdollisuuksia on tietysti monia, mutta Proof voisi olla juuri sellainen kappale. BBC-liveversiossa on vielä extrakarheutta ja hieman kipakampi vauhti.




ELBOW - SWITCHING OFF [lataa mp3] (2003) Jos tämä kappale olisi tehty 1600-luvulla, se olisi varmasti nykyisin virsikirjoissa. Kappaleen sanoma on kenties arkinen, mutta silti taivaallinen ja tunnelmaltaan se on kokonaisuudessaan upean ajaton ja ihmeellinen.


PULP - BAD COVER VERSION (2001) Pulpin viimeisellä levyllä oli jollain tapaa hyvin lopullinen tunnelma ja tämä kappale on osuva tiivistys siitä. Pidän erityisesti siitä, miten kappale kerää aivan uudenlaisia kierroksia kohdan 2:40 jälkeen. Myös metaparodinen musiikkivideo on hyvin hauska.


BADLY DRAWN BOY - SILENT SIGH (2002) Sen lisäksi, että tämä biisi on loistavasta Hugh Grant -elokuvasta, siinä on myös lukuisia muita erinomaisia ominaisuuksia, kuten jännittävästi keinuva pianokuvio sekä mukavasti pompahteleva rumpukomppi. Silent Sigh on siitä harvinainen kappale, että se kuulostaa yhtä hienolta sekä aamulla että yöllä.


SONDRE LERCHE - TWO WAY MONOLOGUE (2004) Norjaa ei tuskin koskaan lasketa musiikin suurmaiden joukkoon, mutta öljyn seasta löytyy helmiäkin. Sondre Lerchen Two Way Monologue on ihastuttavan kärkevä ja outo pop-kappale, joka sisältää monenlaisia pysähdyksiä, heittoja ja koukeroita, mutta pysyy silti esittäjänsä täydellisessä hallinnassa. Two Way Monologue jää surraamaan kuuntelijan päähän viikkokausiksi ja biisin humoristinen videokin viehätää vielä vuosienkin jälkeen.

Tweet

Parhaat 2007: Albumit

Vuoden 2007 parhaat albumit oli helppo valita. Vaikka tänä vuonna julkaistiin monia oikein hyviä levyjä, kaksi nousee niin selkeästi yli muiden, ettei muita oikeastaan kannattaisi mainitakaan.

Arctic Monkeys - Favourite Worst Nightmare

Jokaisella merkittävällä bändillä on uransa aikana ns. "imperial phase" - vaihe, jonka aikana bändiltä onnistuu aivan kaikki. Arctic Monkeys on ollut siinä vaiheessa jo viimevuotisesta ensilevystään lähtien, ja vaikuttaa siltä että se myös pysyy siinä pitkän aikaa. Ainakin tällä toisella levyllään yhtye osoittaa sellaista asennetta, taitoa, näkemystä ja edistystä, että on vaikea kuvitella sen lipsuvan tasostaan ainakaan lähitulevaisuudessa.

Joidenkin mielestä Favourite Worst Nightmare ei ollut yhtä hyvä kuin Whatever People Say I Am, That's What I'm Not, mutta mielestäni se on selvä parannus. Favourite Worst Nightmare on kaikin tavoin täydellinen levy, siinä on kaikki kohdallaan. Arctic Monkeys on niin selvästi omalla tasollaan, että se vaikuttaa jo tylyltä - mutta saa vaikuttaakin! Tällä hetkellä mikään muu bändi ei pysty olemaan yhtä kiinnostava, merkittävä ja musiikillisesti tasokas kuin Arctic Monkeys. Elämme ihmeellisiä aikoja.

MP3: Fluorescent Adolescent [lähde], 505 [lähde], Do Me A Favour [lähde]

The Good, The Bad & The Queen - The Good, The Bad & The Queen

Vuoden toinen täydellinen viiden tähden levy on Blurista ja Gorillazista tutun Damon Albarnin uuden "nimettömän" bändin levy The Good, The Bad & The Queen.

Damon Albarn on yli 15-vuotisen uransa aikana vaikuttanut aina hieman teennäiseltä ja osannut vaihtaa tekemänsä musiikin tyyliä vaihtuvien muotien mukaan, tehden milloin brittipoppia, milloin post-rockia ja milloin sarjakuva-hip-hopia. Vaikka "nimettömän" superbändin perustaminen mm. The Clashin basistin Paul Simononin kanssa vaikuttaisi selvältä jatkolta tähän tyylinvaihtelujen linjaan, TGTB&TQ:lla Damon Albarn kuitenkin teki uransa rehellisimmän, aidoimman ja koskettavimman albumin. The Good, The Bad & The Queen vangitsi hienosti Irakin-"jälkeisen" maailman tunnelman, ymmällään olon ja hämmennyksen. Ja mikä hienointa, teki sen tarttuvien melodioiden avulla. (Edit: The Good, The Bad & The Queen on muuten nyt Stockmannilla alennuksessa hintaan €9,90 joten kenelläkään ei pitäisi olla mitään tekosyytä olla hankkimatta sitä!)

MP3: Green Fields [lähde], History Song [lähde], Three Changes [lähde]

MUUT

The Thrillsin Teenager jatkoi bändin tyylikästä sarjaa, mutta kuulosti aavistuksen verran väkinäisemmältä kuin edeltäjänsä. Kuuntelin Teenageria todella paljon ja se oli henkilökohtaisesti hyvin tärkeä albumi tänä vuonna, mutta musiikillisesti hienoinen pettymys. MP3: Long Forgotten Song [lähde], No More Empty Words [lähde]

Kentin Tillbaka till samtiden oli toimiva sekoitus uudistumista ja vanhan osaamisen hyödyntämistä. Elektro-soundit olisi kuitenkin voinut toteuttaa vähän tyylikkäämminkin, ne kuulostavat aavistuksen vanhanaikaisilta jo nyt. Vaikka se oli ilmeisesti tarkoituskin. MP3: Ingenting [lähde]

Vuoden yllättäjiin kuului melankolisen brittipopin vanha sotaratsu Travis, jonka The Boy With No Name oli bändin paras albumi puoleen vuosikymmeneen. Jos vain albumin loppupää olisi ollut yhtä tasokas kuin levyn 7 ensimmäistä kappaletta... Ja miksi haudata yksi parhaista biiseistä piiloraidaksi? MP3: Three Times And You Lose [lähde]

Viimeisenä voisi mainita Stephen Duffy & The Lilac Timen tyylikkään albumin Runout Groove, joka sisältää monia mainioita hieman englantilaista folk-perinnettä ja amerikkalaista countrya sekoittavia kappaleita, mutta on kokonaisuutena hieman liian vaatimattomasti toteutettu. (Stephen Duffy oli perustamassa Duran Durania ja toimi Robbie Williamsin hovisäveltäjänä Intensive Care -albumilla... mistä ei oikein voi päätellä yhtään mitään.) MP3: A Dream Of A Girl, Aldermaston

JA AIVAN LOPUKSI

Albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jota kuuntelin Favourite Worst Nightmaren jälkeen varmasti eniten (ellei jopa enemmän kuin sitä): Albert Hammond Jr:n Yours To Keep.

Yours To Keep vaikutti ensikuulemalla hyvältä, mutta aavistuksen verran yhdentekevältä. Sitten siitä kuitenkin kasvoi levy, jota voi soittaa missä tilanteessa tahansa, mihin aikaan päivästä tahansa, minkälaisessa säässä tahansa - ja aina se kuulostaa juuri täydellisen sopivalta. Mielestäni vaatii äärettömän paljon enemmän taitoa tehdä tällainen lyhyt pop-levy, jossa jokaisen soittimen soittama jokainen nuotti on aivan täydellinen, kuin esimerkiksi joku tuplakonseptialbumi, jossa on viisi välisoittoa ja taustatarina mutanttimyrkkysieniä vastaan taistelevasta orpotytöstä (tai jotain).

MP3: In Transit [lähde], Hard To Live In The City [lähde]

Tweet

Mittakaavan tarkistus

Viime vuonna marraskuu ja joulukuu olivat todella stressaavia. Toivoin, ettei sama toistuisi tänä vuonna (kun nyt on kirkasvalolamppukin ja kaikkea), mutta juuri niin on oikeastaan käymässä. Ei ehkä yhtä pahasti... vielä. Mutta siihen suuntaan.

Viimeisen viikon olen nukkunut todella huonosti ja niskaan ja hartioihin on sattunut koko ajan. En enää tiedä kumpi johtuu kummasta. Se alkaa olla melko rasittavaa.

Nyt pitääkin tehdä mittakaavan tarkistus. Kaikki stressi on täysin itseaiheutettua; oikeasti ei ole mitään syytä stressata.

Seuraavaan tenttiin on vielä kaksi viikkoa aikaa ja olen aivan hyvässä tahdissa. Joulukuun alussa pitää olla valmiina pari, kolme esseetä, mutta sellaisiahan nyt tekee yhdessäkin illassa. Eikä yhden typerän kuvankäsittelykurssin kesken jättäminen haittaa mitään.

Oikeastaan ainoa opiskeluihin liittyvä asia, joka todella on stressaamisen arvoinen, on tilastotiede. Tällä viikolla tipuin taas kärryiltä entistäkin pahemmin (kun jo aiemminkin ehkä raahauduin kärryjen pinnojen välissä toisella kädellä kiinni pitäen). Ensimmäisestä välikokeesta sain tasan yhden pisteen enemmän, kuin mitä läpipääsyyn tarvitaan (kai... olisi nimittäin ihan mukavaa, jos kurssilla olisi varsinaisesti kerrottu, mitä sen läpäisemiseksi oikeastaan tarvitaan).

Olen jo pari kertaa ehtinyt miettiä ensi kesän kesätyöasioitakin. Se nyt on ainakin aivan liian aikaista. Ja vaikka en saisikaan mitään oikeita töitä, ei minun ole silti mikään pakko mennä takaisin vartijaksi. Pitäisi vain yrittää muistaa se. (Tai siis unohtaa koko aihepiiri nyt ainakin vähintään pariksi kuukaudeksi.)

Sekin vetää mielen matalaksi, että ei oikein ole mitään kivaa, mitä odottaa. Tai mitään sellaista suurempaa kivaa. Pienemmässä mittakaavassa voi odottaa vaikkapa keskiviikon Portugali - Suomi -futispeliä tai ensi lauantain pikkujouluja. Ovat kai nekin edes jotain. Etenkin jos Suomi ihmeen kaupalla pääsisi EM-kisoihin!

Muista mittakaava. Pikkuhiljaa.

MP3: The Thrills - Not For All The Love In The World (Sebastian Tellier Remix) [lähde] Ranskalainen DJ lisää The Thrillsin nostalgiseen irkku-kalifornia-melankoliaan kaiutettuja kättentaputuksia ja pöljiä kasarisyntikoita: lopputulos on erinomainen.

The Killers feat. Lou Reed - Tranquilize

The Killers julkaisi tällä viikolla B-puolikokoelman Sawdust. Mukana on myös uusi kappale Tranquilize, jolla vierailee usein legendaariseksi kutsuttu (omasta mielestäni aika yliarvostettu) Lou Reed. Takuuvarman liioittelevaa Killers-tyyliä, tämä olisi sopinut hyvin Sam's Townillekin.

Tweet

Kesä 2007

Kesä päättyy aina ilotulitukseen ja siihen että alkaa suunnitella tulevan lukuvuoden opintoja. Niihin se taas päättyi tänään.

Tämä kesä oli aika outo. Ja pitkä. Parempi kuin viime kesä, tosin. Antaisin arvosanaksi 8+. Se ei ole mitenkään kovin huono.

Kesä 2007 alkoi vartijakurssilla, jota vihasin. Vartijakurssi johti ensin siihen, että vartioin Herttoniemen Lidliä transun kanssa. Ja sitten siihen, että vartioin Markkinointi-instituuttia libanonilaisen yh-äidin kanssa. Outoa porukkaa. Jälkeenpäin mietittynä pelkästään hauskaa, totta kai. Mutta silloin todella hajottavaa.

1.6. oli melko lähellä, että olisin päässyt "kunnon töihin". Se olisi tehnyt kesästä varmasti kovin erilaisen. Mutta en päässyt. Onneksi kuitenkin uskalsin ottaa lopputilin ensimmäisestä vartiointifirmasta, ja toisen myötä pääsin sitten jo aivan mukaviin paikkoihin. Missä muussa työssä voit työaikana lueskella lehtiä, katsella netistä elokuvia ja syödä ilmaista ruokaa? (Vaikka oli se silti tylsää.)

Lopputilin ottaminen oli kesän uskaltamisista ainoa, joka onnistui. Toinen uskaltaminen ei oikein mennyt nappiin. Mutta sekin oli silti periaatteessa positiivinen kokemus... kai. En ole vieläkään täysin varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Yritän olla ajattelematta.

Tänä kesänä koin monia hyviä aamiaisia, parhaina 12-tuntinen marathon-aamiainen kaverin sisäpihalla ja The Clarencen snobiaamiainen Dublinissa. Myös rapujuhlien jälkeinen aamiainen oli mainio, etenkin puheenaiheiltaan!

Ehdin myös elää 22 kesää ennen kuin kokeilin tupakointia ensimmäistä kertaa! Mielestäni se oli oikein hyvä suoritus. Eikä se ollut niin pahaa kuin kaikki aina varoittelevat. Tuskin silti poltan uudestaan. Lopetan huipulla.

Kesän ehdoton bändi oli The Thrills. Monelle muulle The Thrills oli ehdoton kesäbändi ehkä joskus vuonna 2003, mutta tulin tässäkin asiassa taas jälkijunassa. The Thrillsin musiikki kuvastaa jotenkin täydellisesti kesää 2007 omalta osaltani.

Lataa 'Til The Tide Creeps In ja katso Not For All The Love In The World:

Tweet

Levy: The Thrills - Teenager (Virgin Records, 2007)

Irlantilaisen The Thrillsin vahvuus on siinä, että bändillä on todella se oma juttunsa. Sama asia on kuitenkin myös Thrillsin heikkous, sillä heidän oma juttunsa on tehdä brittipoppia länsirannikon jenkkitunnelmilla, mikä on hyvä idea mutta ei parhaimmillaankaan voisi johtaa mihinkään maailmoja mullistavaan. Bändillä on kykyä kutoa musiikkiinsa kauniita yksityiskohtia ja hienoja koukkuja, mutta kauempaa tarkasteltuna jälki ei tee lähtemätöntä vaikutusta.

Kolmannella levyllään Teenager The Thrills jatkaa täysin samalla linjalla kuin aiemmilla albumeillaan So Much For The City (2003) ja Let's Bottle Bohemia (2004). Kolmen vuoden julkaisutauon aikana muutosta on tullut lähinnä laulaja Conor Deasyn ulkonäössä (ei enää partaa) ja rumpusoundeissa (80-lukulaisemmin napsahtavat). Muuten kaikki aiemmat elementit ovat paikallaan: akustiset kitarat, banjot, pianot ja Deasyn pehmeä ja kiihkeä lauluääni, joka kuulostaa aina siltä kuin hän olisi juuri sekunnin kuluttua menossa nukkumaan mutta haluaisi sitä ennen sanoa jonkin maailman tärkeimmän asian.

Talvella 2005 Thrills kiersi Eurooppaa R.E.M.:n lämmittelijänä ja siitä kokemuksesta ovat Teenagerille tarttuneet mukaan ilmeisesti ainakin mandoliinit. Toivottavaa kuitenkin olisi ollut, että mukaan olisi tarttunut myös hittibiisien kirjoitustaitoa, sillä valitettava totuus on, että Thrillsin kappalemateriaali on heikentynyt levy levyltä. Bändiä on todella miellyttävä kuunnella: Deasy on yksi tämän hetken persoonallisimmista poplaulajista, biisit on sovitettu todella korviahivelevästi ja niistä löytyy kiinnostavia melodianpätkiä. Mutta aivan täydellistä, kuulijaa vasaralla päähän lyövää killeribiisiä bändi ei ole tehnyt sitten ensilevyn Big Surin. Teenager on muutoin kokonaisuutena erinomainen levy, mutta se kaipaisi yhden tai kaksi todellista huippukohtaa, jotta sitä voisi pitää täysin onnistuneena. Teenagerin biiseistä ensimmäinen single Nothing Changes Around Here ja levyn erinomaisen alkupuoliskon päättävä Long Forgotten Song voisivat olla lähimpänä hittiä, mutta niistäkin puuttuu jotain rentoutta ja rehvakkuutta, jota ehkä tarvittaisiin.

The Thrills on hieno yhtye ja nyt sillä on jo kolme levyä, jotka noudattavat todella tarkasti sen itselleen asettamia tyylillisiä rajoja ja toimisivat vaikka putkeen peräkkäin soitettuinakin hienoina tunnelmanluojina. Mutta nyt olisi jo ollut aika alkaa rohkeammin rikkomaan näitä rajoja ja täyttää kaikki se potentiaali, jota bändillä ehdottomasti on. Uhkana on se, että tällä menolla The Thrills juuttuu kitarapopin kakkosdivariin, vaikka sillä olisi kaikki edellytykset taistella pääsarjassa isojen nimien kanssa.

Arvio: 2/5 (Tuntuu pahalta antaa näin alhainen arvosana, mutta en voisi oikeastaan antaa kummallekaan bändin aiemmista albumeistakaan 4/5:ä ja Teenager on lievästi heikompi kuin ne, joten se saa pisteet 2/5 vaikka ei missään nimessä huono levy olekaan.)

Midnight Choir [lähde]

Long Forgotten Song

There's Joy To Be Found

Nothing Changes Around Here

Tweet