Parhaat 00: Albumit

Tässä on jo ehkä liiankin massiiviseksi muodostuneen listapaketin vihoviimeinen lista: viime vuosikymmenen parhaat albumit. Listalla on kaksikymmentä 00-luvun parasta albumia parhausjärjestyksessä. Levyn nimi linkittää Spotify'hin, suosikkikappalelinkit YouTubeen.

#1: ELBOW - THE SELDOM SEEN KID (2008) Olen onnellinen jo pelkästään siitä, että sain kokea tämän albumin ilmestymisen aikalaisena. The Seldom Seen Kid on Suurien joukossa ja sen julkaisu oli itselleni vastaava kokemus kuin esimerkiksi Sgt. Pepper oli pop-faneille vuonna 1967 tai The Queen Is Dead indie-ihmisille vuonna 1986. Tällaisia albumeja tosiaankin saa kokea vain kerran vuosikymmenessä: The Seldom Seen Kid on ainutlaatuinen, kekseliäs ja omaperäinen taideteos upealta yhtyeeltä. Tässä levyssä jokainen sana, äänenpaino, rytmi, tauko, pianon kilahdus, kitaran helähdys ja basson kumahdus on juuri oikealla paikallaan. The Seldom Seen Kid on aina ajattomuudessaan ajankohtainen. Suosikkikappaleeni: The Fix

#2: THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN - THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN (2007) Damon Albarnin sekalainen kokoonpano The Good, The Bad & The Queen onnistui tällä albumilla jollain ihmeellisellä tavalla tiivistämään 00-luvun yleisen tunnelman musiikilliseen muotoon. The Good, The Bad & The Queenin musiikki on hieman reunoiltaan repaleista, väsynyttä ja kauhtunutta, mutta sisältää silti suuren annoksen elämänvoimaista aggressiivisuutta ja romanttisuutta. Piano oli ehdottomasti tämän vuosikymmenen käytetyin ja ryöstöviljelyllä tylsimmäksi laimennettu instrumentti pop-musiikissa, mutta tällä albumilla pianoa käytetään paljon omaperäisemmällä ja rehellisemmällä tavalla. Lisäksi Damon Albarnia täytyy ihailla jo aivan senkin takia, että hän sai erinomaisen idean laittaa Paul Simonon ja Tony Allen soittamaan samassa bändissä. Suosikkikappaleeni: Green Fields

#3: THE CARDIGANS - LONG GONE BEFORE DAYLIGHT (2003) Toisinaan asiat, joiden pitäisi olla täysin vääriä, ovatkin täydellisen oikeita. The Cardigansin 1990-luvun pirteät ja keveät listapop-hitit eivät kenties tarjonneet kaikkein uskottavinta taustaa siirtymiselle alt.countrysta ammentavaan, sydänverellä kirjoitettuun pehmeän orgaaniseen tyyliin, mutta yllättäen muutos toimi erinomaisesti. Long Gone Before Daylight on upottavan syvä albumi, joka vangitsee kuulijansa tiukkaan syleilyyn. Alkutuntuma saattaa vaikuttaa sokeriselta, mutta pian levy alkaa paljastaa itsestään myös karvaampia sävyjä. Alkuperäinen amerikkalainen alt.country sisältää sentimentaalisuutensa syövereissä aina myös joitain auringonsäteitä, mutta pohjoismainen versio on ehdottomasti tehty pimeydessä nautittavaksi. The Cardigans löytää pimeydestä lämpöä kuin talvihorrosta nukkuva metsän eläin lumen alta. Suosikkikappaleeni: 03:45 No Sleep

#4: ARCTIC MONKEYS - FAVOURITE WORST NIGHTMARE (2007) Debyyttilevyllään Whatever People Say I Am, That's What I'm Not Arctic Monkeys sai osakseen käsittämätöntä hypeä, mutta oli musiikillisesti kenties vielä hieman liikaa velkaa The Libertinesille ja The Strokesille. Toisella albumillaan bändi löysi todellisen oman äänensä ja haistatti lopullisesti pitkät kaikille kilpailijoilleen. Favourite Worst Nightmare on kiihkeä, jännittävä ja juuri oikealla tavalla vihainen levy, jolta kuuluu taitavan, rohkean ja asioita ennen kaikkea vain oman mielensä mukaisesti tekevän yhtyeen asenne. 00-luvun uusista bändeistä hyvin moni epäonnistui totaalisesti toisella levyllään, mutta Arctic Monkeys vältti liiallisen varman päälle pelaamisen ansat ja suuntasi selkeästi omalle reitilleen. Suosikkikappaleeni: Teddy Picker

#5: GLASVEGAS - GLASVEGAS (2008) Tämä on mielestäni ehdottomasti vuosikymmenen kovin debyyttilevy. Aina toisinaan ilmestyy jostain täysin tyhjästä ihmeellinen yhtye, joka kuulostaa heti alusta asti erikoiselta ja itsevarmalta ja avaa kuulijalle oven aivan omanlaiseensa maailmaan. 00-vuosikymmenellä tuo yhtye oli Glasvegas. Glasvegas tekee musiikkia, jollaista ei voisi tehdä kukaan muu kuin Glasvegas. Hyvin paljon on kiinni laulaja James Allanin ainutlaatuisesta karismasta: olisi vaikea kuvitella näitä kappaleita kenenkään toisen laulettavaksi. Glasvegas on koskettava, aito, sympaattinen ja yllättävä. Tällä levyllä kuuluu eletty elämä ja harvinainen kyky ymmärtää maailmaa. Suosikkikappaleeni: S.A.D. Light

 #6: THE THRILLS - TEENAGER (2007) Oikeudenmukaisessa maailmassa tämä albumi olisi jokaisen myynti- ja arvostelulistan kärjessä. The Thrillsin kolmas albumi oli yhtyeen tyylillisesti ehein ja tunnelmaltaan tihein. The Thrillsin temppu oli sekoittaa Irlantia ja Kaliforniaa: bändin kahdella ensimmäisellä levyllä vaaka oli selvästi aurinkoisen länsirannikon suuntaan, mutta Teenagerilla balanssi on sumuisen ja surumielisen vihreän saaren puolella. Levy on täynnä upeasti soljuvaa ja helisevän harmonista musiikkia ja bändin soundi on aikalaisistaan hyvin poikkeava. Huomattavaa on myös se, miten vähän riimejä Conor Deasy käyttää sanoituksissaan: tekstejä voi lukea kuin proosaa, mutta ne sopivat silti täydellisesti musiikillisiin taustoihinsa. Ja joskaan en ole ollut niin väärässä levyarvostelussa kuin elokuussa 2007. Suosikkikappaleeni: I Came All This Way

#7: THE LIBERTINES - UP THE BRACKET (2002) Kuinkakohan monta bändiä on perustettu tämän albumin kuuntelemisen seurauksena? Up The Bracketin ihastuttavan kaoottinen, tyylikästä rähinää edistävä tunnelma oli kuitenkin hyvin ainutkertainen tapaus, jota voi kyllä matkia, mutta jota ei voi toistaa. Tällä levyllä The Libertines kuulostaa jengiltä, johon olisi hienoa saada kuulua, mutta johon ei luultavasti pääse sisään, koska ei omista tarpeeksi coolia nahkatakkia, ja jolta voi saada turpaan tai hepatiitin, jos ei ole varovainen. Jos lordi Byron ja Oscar Wilde olisivat tehneet yhteisen levyn The Clashin kanssa, tulos olisi saattanut muistuttaa Up The Bracketia. Hullua ja kiehtovaa. Suosikkikappaleeni: Death On The Stairs

#8: RADIOHEAD - IN RAINBOWS (2007) [ei Spotifyssa] Radiohead saattoi mullistaa musiikkibisneksen julkaisemalla In Rainbowsin ilmaiseksi täysin yllättäen vain parin päivän varoitusajalla, mutta loppujen lopuksi itse musiikki on tärkeämpää kuin julkaisutapa. Suurin yllätys In Rainbowsissa on se, että se on Radioheadin hauskin, optimistisin ja leikkimielisin albumi. Itsetärkeästä imagostaan huolimatta Radiohead osaa myös nauraa itselleen ja kyseenalaistaa omat tekemisensä. Bändin klassikkoalbumin OK Computerin suosio perustui siihen, että kekseliään ja kokeilevan tuotannon alla oli pohjimmiltaan melodisia, klassisesti sävellettyjä kappaleita, joissa oli paljon hyräiltävää. Tämä maaginen yhdistelmä toteutuu myös In Rainbowsilla: musiikilliset läpimurrot ja painava sanoma on helppo niellä, kun ne tarjotaan tarttuvien melodioiden seassa. Suosikkikappaleeni: Jigsaw Falling Into Place

#9: THE KILLERS - HOT FUSS (2004) The Killersin ensimmäinen levy oli täydellinen yhdistelmä sateisen Manchesterin indie-perintöä ja Las Vegasin kuumeisen kasinoaavikon kimallusta. 00-luvulle poikkeuksellisesti levyllä ei myöskään ole häivähdystäkään ironiaa: Brandon Flowers kumppaneineen on tällä albumilla kaikissa tekemisissään täysin tosissaan, ja se toimii. Esimerkiksi All These Things I've Done olisi totaalisen mahdoton kappale, jos siinä olisi ironinen ulottuvuus, mutta The Killersin toteuttamana se on vilpitön ja ihailtava. Tällaisen albumin voi luoda vain täydellisessä tyhjiössä ja kuulijoiden onneksi 2000-luvun alun Las Vegas oli indie-musiikin suhteen juuri sellainen tyhjiö. Suosikkikappaleeni: Somebody Told Me

#10: FRANZ FERDINAND - FRANZ FERDINAND (2004) Olin jostain syystä onnistunut missaamaan The Libertinesin vuonna 2002 ja The Strokeskin teki itseeni vain kohtalaisen vaikutuksen vuonna 2001, joten oma musiikkivuosikymmeneni pyörähti kunnolla käyntiin vasta vuonna 2004 Franz Ferdinandin myötä. Kaiken listoja hallinneen tympeän nu-metalin ja kliinisen r'n'b:n keskeltä ilmestyi yhtäkkiä yhtye, joka tarjosi tiiviissä paketissa kaikki klassiset herkut, mutta heitti mukaan myös jotain täysin uutta ja raikasta. Franz Ferdinand on kiivas kokoelma älykästä ja riemukasta kitaramusiikkia vastaansanomattoman tyylikkäältä yhtyeeltä. Yksinkertaisen tekeminen näin hyvin on monimutkaista. Suosikkikappaleeni: The Dark Of The Matinée

#11: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG (2009) Olen varmasti hehkuttanut tätä albumia tänä syksynä jo aivan tarpeeksi, mutta sanotaan se nyt vielä kerran: Arctic Monkeysin kolmas albumi on salaperäinen, innostava ja kypsä kokonaisuus, joka vaatii hieman totuttelua, mutta joka palkitsee kärsivällisyyden reilusti. Levyä kuunnellessa oikein riemastuu sen tarjoamista yllätyksistä ja käännöksistä. Jos Humbug olisi ilmestynyt hieman aiemmin ja olisi ollut enemmän aikaa sulatella tätä levyä, se voisi olla listalla vielä reilusti ylempänäkin. Suosikkikappaleeni: Fire And The Thud

#12: DOVES - THE LAST BROADCAST (2002) The Last Broadcast on huikean laadukas kokonaisuus: sen kahdestatoista kappaleesta joka ainoa on sävellyksenä erinomainen ja lisäksi se sisältää pari / kolme aivan poikkeuksellisen hienoa superbiisiä. Tällä levyllä Doves kuulostaa kesäisen pirteältä ja raikkaalta, mutta syksyisempiäkään sävyjä ei ole unohdettu. Henkilökohtaisesti paras kuuntelukokemukseni tämän levyn kanssa on maaliskuulta 2007, kun kuuntelin sitä Tapiolan Stockmannin kattoterassilla keväisen auringon laskiessa -- hmm, nyt kun kirjoitan tätä, koko juttu saattoikin tapahtua syksyllä 2007... en ole aivan varma. Joka tapauksessa: The Last Broadcast sopii soundtrackiksi monenlaisiin hetkiin. Suosikkikappaleeni: There Goes The Fear

#13: THE THRILLS - SO MUCH FOR THE CITY (2003) The Thrillsin ensimmäinen levy on kaunis sekoitus nopeatempoista, aurinkoista poppia sekä hitaampia, mietteliäitä balladeja. Conor Deasyn ääni on kiehtovan unelias ja koko levyllä vallitsee jotenkin vanhanaikainen ja pehmeällä tavalla sulkeutunut tunnelma: aivan kuin The Thrills raportoisi maailmasta, jota kukaan muu ei enää näe täysin samalla tavalla. Suosikkikappaleeni: 'Til The Tide Creeps In

#14: THE STROKES - IS THIS IT (2001) The Strokesia hehkutettiin 2000-luvun alussa niin paljon, että luontainen reaktio oli suhtautua koko ilmiöön hieman epäilevästi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin selvästi, että Is This It ansaitsi kaikki saamansa kehut, sillä se on harvinaisen selväpiirteinen kokoelma timanttisen tiukkoja, melodisia punk-vaikutteisia pop-lauluja. Is This It mursi 1990-luvun lopun nuhjaantuneisuuden kertaheitolla ja tarjosi tilalle todella tuoreen näkemyksen, joka kuulostaa edelleen ajankohtaiselta. Harva levy on vaikuttanut yhtä moneen bändiin kuin Is This It: ilman tätä albumia esimerkiksi The Libertines ja Arctic Monkeys olisivat luultavasti kuulostaneet aivan erilaisilta. Suosikkikappaleeni: Is This It

#15: OASIS - DIG OUT YOUR SOUL (2008) 00-luku oli 1990-luvun kiistattomalle kuninkaalle Oasikselle melko vaikea, kunnes vuoden 2005 Don't Believe The Truth rentoutti sopivasti ja vei bändin uuteen nousukauteen. Lupaavista merkeistä huolimatta syksyn 2008 Dig Out Your Soul oli silti tasokkuudessaan valtava yllätys: kyseessä on kenties Oasiksen tasapainoisin ja teemallisesti yhtenäisin albumi koskaan. Tällä levyllä Oasis löysi itselleen sopivan retropsykedeelisen tyylin ja antoi tuottaja Dave Sardyn lisätä bändin soundiin reippaan annoksen siitä aiemmin uupunutta kokeellisuutta. Bändin suurena fanina voin huokaista helpotuksesta ja sanoa, että Oasis todella lopetti huipulla. Suosikkikappaleeni: The Turning

#16: BLUR - THINK TANK (2003) Blurin (toistaiseksi) viimeisessä studioalbumissa on lievän amputaation tuomaa ylimääräistä karismaa: ilman Graham Coxonin luonteikasta kitaransoittoa yhtye kuulostaa hieman eksyneeltä ja haavoittuvalta, mutta juuri sopivalta levyn matalapaineisiin kappaleisiin. Think Tank on hämmentynyt levy hämmentyneeseen aikaan. Se kuulostaa pitkän matkan päätepisteeltä, mutta siten, etteivät kaikki matkan aloittaneet päässeet samaan maaliin. Suosikkikappaleeni: Sweet Song

#17: THOM YORKE - THE ERASER (2006) Onko The Eraserista todellakin jo yli kolme vuotta? Thom Yorken soololevy ei kuulosta lainkaan ikääntyneeltä, vaan edelleen idealtaan kirkkaalta ja totetukseltaan puhtaan tuoreelta. The Eraser on kuin modernia soul-musiikkia: sen esittäjän tunteet ovat vahvasti pinnassa, siinä on vahvaa rytmiä ja sanomaltaan se pyrkii saamaan aikaan muutosta. Levyllä ei soiteta ainuttakaan oikeaa instrumenttia, vaan siinä käytetään pelkästään tietokoneella leikattuja sampleja, mutta silti se kuulostaa eläväiseltä ja hengittävältä. Välillä tuntuu jopa siltä, kuin Yorke improvisoisi melodioita koneellisten biittien päälle - tämä toimii hauskana kontrastina ja on hyvin virkistävää. Suosikkikappaleeni: Black Swan

#18: THE THRILLS - LET'S BOTTLE BOHEMIA (2004) Let's Bottle Bohemia on The Thrillsin energisin ja rokkaavin levy. Bändin soundi on tällä levyllä hieman tavanomaisempi kuin heidän kahdella muulla albumillaan, mutta kappaleet ovat silti persoonallisia ja vahvoja. Levy ammentaa 1960- ja 70-lukujen klassisesta pop-tyylistä, mutta tekee sen hauskasti ja kiinnostavasti eikä sorru suoriin pastisseihin. Tämänkin levyn osalta haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että sanoituksissa on hyvin vähän riimejä - sellainen on todella poikkeuksellista tässä tyylilajissa ja se on yksi suuri syy siihen, miksi The Thrillsin musiikki on niin nautinnollista. Suosikkikappaleeni: You Can't Fool Old Friends With Limousines

#19: THE XX - XX (2009) Tämäkin albumi voisi olla listalla korkeamma, jos se olisi ilmestynyt hieman aikaisemmin. Olen nimittäin aivan varma, että XX:stä tulee vielä rakas ystävä, mutta aivan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen en uskalla laittaa sitä aivan kärkisijoille. The XX -yhtye ja XX-albumi ovat toisistaan täysin erottamattomia: levy tiivistää hämmästyttävästi bändin koko olemuksen eikä yhtyeestä tarvitse tietää mitään muuta kuin sen tekemä musiikki. XX on levy, jota ei olisi voitu tehdä milloinkaan muulloin kuin 00-luvulla: se on minimalismissaan hyvin moderni ja kaikki sen vaikutteet ovat tuoreista ilmiöistä kuten 2000-luvun ohuesti rapisevasta r'n'b:stä ja syvästi murisevasta dubstepistä. Kaiken keskellä on silti ällistyttävän tyylitajuisesti ja kypsästi toteutettu näkemys siitä, miltä bändit voivat uudella vuosituhannella kuulostaa. Jos The Strokes määritti 00-luvun bändiestetiikan, The XX saattaa tehdä saman 2010-luvulle. Suosikkikappaleeni: Shelter (Katsokaa tämä video, tällainen on tulevaisuutta!)

#20: ALBERT HAMMOND, JR. - YOURS TO KEEP (2006) Siinä missä The Strokes uhkui nahkatakkeineen ja converseineen katu-uskottavaa New York -coolia, bändin kitaristi Albert Hammond, Jr:n ensimmäinen soololevy oli maisemaltaan lempeämpi, kotoisampi ja ystävällisempi. Yours To Keep sisältää 10 kappaleen verran herkullista, tarttuvaa, vanhanaikaista kitarapoppia. Jokainen biisi on täynnä tarttuvia melodioita ja hauskoja sovituksellisia ratkaisuja ja Albert Jr. tulkitsee ne tyylikkään rennosti. Kuulostaa helpolta, mutta tällaisen helppouden saavuttaminen vaatii suurta taitoa. Suosikkikappaleeni: Holiday

Tweet